Kiitos taas urheasti mukana roikkuvalle vakkarikommentaattorilleni eli annulle, joka pitää moottorin käynnissä niinä kuvainnollisesti hieman yskähtelevinäkin pakkaspäivinä ja työntää autoa ojasta niinä hetkinä, kun kirjoitustyö ei oikein maittaisi.
Varoitus: olen näköjään kytkenyt saippuasarjavaihteen päälle mutta ajamassa ojaan, sillä niin harvinaisen hölmöltä tämän luvun kirjoittaminen tuntui kaikkine kiekuroineen. Kuten kaikkien kunnon humalankatkuisten illanviettojen tapauksessa, myös Vestalla vietetyn remuyön päätteeksi tulee aina se surullisenkuuluisa dagen efter! :D Tässä luvussa kerronnan vaihteluita ja näkökulmia riittää yli oman tarpeen, koettakaa kestää mukana!
"Sir?" Päivystysvuorossa oleva hangaarivalvoja näytti ällistyneeltä. Mies sulki ja avasi silmänsä hitaasti kaksi kertaa kuin todella varmistaakseen, että hänen edessään kärttyisenä täydessä univormussa ja termosmukia käsiensä väliin rutistavana seisoi laivueamiraali Gerard Durand.
"Iltaa, sotamies. Tarvitsen sukkulan Vestalta tänne. Kolme matkustajaa."
"Sir?"
"Sukkulan? Siivet, moottori, pilotti, penkit kyytiläisille? Kuljettavat matkustajia alukselta toiselle? Kuulostaako tutulta?" Gerard tuijotti miestä – nimikyltistään päätellen sotamies Millartia – kulma koholla ja vaivautumatta piilottamaan kiukkuista sarkasmia äänestään.
"Sukkulat ovat ajastetulla huoltokäynnillä kahta lukuun ottamatta", mies selitti pikaisesti näyttäen jotakin kohtaa holokansiostaan kynällä Gerardille. Amiraali ei edes vilkaissut alas, vaan piti pistävän katseena edelleen tiukasti miehen silmissä, kunnes tämä hetken hermostuneen tietokoneen sormeilun jälkeen rykäisi.
"Järjestän matkaan Valkyrian, sir. Sen pitäisi saapua viiden minuutin sisällä Vestalle ja takaisin Kefeukselle puolen tunnin päästä. Ohjaan sen ilmalukolle kolme."
"Hyvä. Otan heidät vastaan itse. Ilmoita varmuuden vuoksi lääkinnän päivystäjälle, että on valmiudessa. Kiitän."
Gerard hörppäsi mukistaan ja huokasi syvään lähtiessään tarpomaan kiirettä pitämättä eteenpäin. Hänen tohveleidensa pehmeät pohjat läpsähtelivät kiiltelevällä lattialla.
Minä olen liian vanha tällaiseen.
Kefeuksella kulki jatkuvasti enemmän tai vähemmän liioiteltuja tarinoita siitä, kuinka Gerard oli viskannut jonkun epäonnisen yöaikaan ovelleen kolkuttelemaan tulleen keltanokkaisen upseerin tylysti käytävälle ja uhannut ensi kerralla käyttää ilmalukkoa häätötoimenpiteisiin. Amiraalin yöunia ei kannattanut häiritä turhanpäiväisyyksillä, sanottiin. Ne olivat tietenkin vain tarinoita – suurin osa niistä – mutta Kaie oli silti herättänyt äreän amiraalin puoli kolme yöllä ja vieläpä käyttänyt suoraan hänen henkilökohtaisen kommunikaattorinsa hätätaajuutta. Gerardin oli myönnettävä, että sotilaiden parissa kiertävät juorut protossin uhkarohkeudesta eivät olleet tuulesta temmattuja. Edes hänen lähimmät upseerinsa eivät olisi kiskoneet häntä ylös tällaiseen aikaan näin epämääräisillä perusteilla.
"Kommodori Shikov pitää saada pois täältä", Kaie oli inttänyt linjan toisessa päässä.
"Mikä hänellä on?" Gerard oli kysynyt ymmällään. Alexei oli sanonut lähtevänsä ryhmänsä mukana illanviettoon Vestalle, mutta Gerard ei taatusti aikonut nousta kesken uniensa siksi, että kommodori oli onnistunut hankkiutumaan humalaan tai työntänyt nenänsä väärään paikkaan väärään aikaan. Shikov osasi kyllä pitää huolen itsestään. Kaie oli kuitenkin ollut järkähtämätön, eikä Gerardin lopulta ollut auttanut kuin taipua protossin itsepintaisten pyyntöjen edessä. Hän ei ollut vieläkään varma, mikä Shikovilla tosiasiassa oli hätänä, mutta Kaie oli saanut tilanteen kuulostamaan huolestuttavalta.
Gerard uskoi ja toivoi sydämensä pohjasta, että nainen oli tulkinnut tilanteen väärin ja että Alexei oli vain onnellisessa räkäkännissä. Jos miehelle tosiaan oli tapahtunut jotain – Gerard arvosti toki yöuniaan – mutta jos Alexei tosiaan oli sairas, loukkaantunut tai ongelmissa… hän ei edes halunnut antaa ajatuksen kasvaa todelliseksi huoleksi sisällään. Pelko hiipi selkärankaa pitkin ylös hyisenä tuntemuksena, mutta hän työnsi sen välittömästi mielestään.
Ei, pysy rauhallisena.
Hän saapui ilmalukkoihin vievälle, aulamaiselle käytävälle ja istahti kapeaa tilaa reunustaville pitkille metallipenkeille. Istuin päästi metallisen narahduksen hänen painonsa alla. Gerard kietoi kädet ympärilleen kylmää karkottaakseen, haukotteli ja työnsi itsepäisesti lupsahtelevia silmäluomiaan auki hieraisemalla silmiään. Seinällä särähtelevässä monitorissa pyöri kamerakuvaa ilmalukkoa ympäröivästä autiosta avaruudesta ja sitä vasten piirtyvän Kefeuksen kyljestä. Gerard katseli tuota jollakin tapaa rauhoittavan karua ja tyhjää maisemaa odottaen ja välillä termosmukistaan syvän kulauksen nauttien. Hän ei ollut koskaan varsinaisesti pitänyt odottamisesta ja siihen liittyvistä jännityksen ja hermoilun tuntemuksista, mutta oli sotilasvuosiensa aikana kokenut molempia tarpeeksi osatakseen häivyttää oman kärsimättömyytensä taka-alalle. Nyt puolituntinen tuntui kuitenkin loputtoman pitkältä.
Seinällä olevaan monitoriin tuli lopulta liikettä, kun voimakasrakenteinen ja ketterästi ohjattu aluksen runko työntyi kuvaan. Pilotti hiljensi telakoitumista varten ja ilmalukon suuta hakiessaan. Gerard suoristi selkänsä tunnistaessaan kulmikkaan Valkyrian. Alus tuli tyylipuhtaalla liukuvalla liikkeellä liki Kefeusta, nosti telakoitumissiivekkeet pois tieltä ja antoi mekaanisen telakointiavustajan vetää itsensä emäaluksen seinässä ammottavaan ilmalukon nieluun. Gerard odotti pitkämielisesti sormiaan toisiaan vasten naputellen ja nousi yhdellä reippaalla nykäyksellä pystyyn kuullessaan ilmalukon tiivisteovien tutun suhinan. Vihdoin.
Avautuvan oven takaa tuleva kolmikko oli surkea ilmestys. Kaien ja nuoren, lyhyehkön miehen olkapäiden välissä roikkuva hahmo oli eittämättä Alexei. Kommodorin pää oli painunut rintaa vasten ja hajusta päätellen joku – kenties Shikov itse – oli päättänyt kuorruttaa miehen eltaantuneella oksennuksella päästä varpaisiin. Gerard kaivoi povitaskuaan, löysi etsimänsä ja vei nyrkkiinsä puristetun liinan nenänsä alle löyhkää paetakseen. Hän rykäisi kurkkunsa selvittäen.
Alexein ja miehen saattajien lähestyessä tiukkaan hiertänyt nyöri Gerardin sydämen ympärillä tuntui hieman heltyvän, sillä tilanne näytti juuri sellaiselta kuin hän oli arvioinutkin. Alexei oli vain humalassa – sammunut ja ottanut oksennuksen määrästä päätelleen aivan liikaa – mutta silti täysin kunnossa.
"Mikä on tilanne?" Gerard kysyi muodon vuoksi harppoen muutaman askeleen lähemmäs. Kolmikko kompuroi käytävän kaaren varjosta kirkkaaseen keinovaloon ja Gerard yllättyi hetkellisesti täysin nähdessään Kaien naaman. Nainen oli selkeästi joutunut tappeluun Vestalla. Protossin pitkä ja kapea nenä oli murtunut. Nenänpieltä ympäröivä iho oli kuivuneen ja kokkareisen verihyhmän peitossa ja myös naisen ylähuuli oli haljennut ja turvonnut. Sinervät mustelmat olivat alkaneet nousta posken, huulen ja nenän peitoksi. Kaie käänsi päänsä syrjään amiraalin katseen tuntiessaan. Nainen näytti kiusaantuneelta.
Gerard unohti hetkeksi Alexein jäädessään katsomaan Kaiea typertyneenä. Murtunut nenä ei itsessään ollut Gerardille kauhistus - hän oli kyllä nähnyt elämänsä aikana oman osansa tuohon kuntoon tappelunujakoissa murjotuista naamoista – enemmän hän ihmetteli sitä, että juuri tunnollinen ja sopeutumisensa eteen hartiavoimin töitä tehnyt Kaie oli hankkiutunut ongelmiin näin nopeasti vapaalle päästyään. Ehkä alkoholi ja protossit eivät käyneet yksiin? Gerard pohti asiaa hetken, kuittasi Kaien tilanteen lopulta henkisellä kysymysmerkillä ja sitten käänsi huomionsa jälleen Alexeihin.
"Kommodorilla ei ole fyysisesti mitään vikaa, jota yöuni ei parantaisi. Humalassa kuin sieni ja hieman kuivunut kaiken oksentamisen takia, mutta ei hätää", Alexeita toisen kainalon alta tukeva nuori mies sanoi. Mies oli siviilivaatteissa ja kuulosti itsekin sammaltavasta puheestaan päätellen kumonneen oman osuutensa Vestan alkoholivarastoista.
"Kuka te olette?" Gerard keskeytti kulmiaan kurtistaen.
"Lääkintämies Wesley Thompson ilmoittautuu palvelukseen, sir." Mies onnistui viemään jo toisella yrityksellä kätensä oikeaoppiseen tervehdykseen. Gerard huokaisi sisällään kääntäessään huomionsa Kaieen. Protossi käveli sentään suorassa.
Loistavaa. Ehkä joku tästä kolmikosta ei ole humalassa.
"Jos hän on kerran kunnossa, miksi minut herätettiin tähän aikaan yöstä?" Gerard kysyi. Hän yritti pysyä rauhallisena, mutta ei mahtanut mitään sille, että murhaava sävy hiipi ääneen kuin huomaamatta. Jos hänet oli pakotettu jaloilleen aamuyöllä ihastelemaan tajuttoman ystävänsä lemuavaa alennustilaa, tuskin jaloillaan kestävää humalaista lääkintämiestä ja Kaien veristä naamataulua, jonkun sietikin kuulla kunniansa. Kaie otti sanojen läpi paistavan sivalluksen vastaan hermostuneesti liikahtaen ja sen jälkeen kokoamalla ryhtinsä.
"Sir. Hänen virtansa oli niin epävakaa, että ehdin pelätä jo psionista myrskyä. Hän oli hyvin… riskialtis."
"Tarkoittaen mitä?" Gerard tiedusteli. Kaie vaihtoi painoa ja vilkaisi Thompsoniin kuin tukea hakien, mutta lääkintämies tuijotti kattoon huonovointisen näköisenä.
"Niin. Kommodori ei ollut oma itsensä, vaan käyttäytyi hyökkäävästi ja tuntui kiihtyvän entistä enemmän kaikista kommunikointiyrityksistä. Hän ei pystynyt kontrolloimaan virtaansa."
"Mitä tapahtui?" Gerard kysyi hiljaa. Huoli heräsi hänen sisällään uudelleen, kun hän huomasi kuinka hervottomana kommodori saattajiensa varassa roikkui ja kuinka kalpea tämän alas painettu naama oli. Silmät olivat puoliavoimet – raskaiden luomien välistä Gerardia kohti luodussa katseessa ei ollut merkkejä tunnistamisesta. Alexein nykytila Kaien murtuneeseen nenään yhdistettynä ei tuntunut mitenkään rauhoittavalta ajatukselta.
"Kuten sanoin, sir, pelkäsin heilahtelujen yltyvän psioniseksi myrskyksi. Hän ei rauhoittunut millään… Kaksi kasvihuoneiden pleksi-ikkunaa hajosi Vestan yläkannella, joten minun oli pakko sammuttaa hänet."
"Sammuttaa hänet?" Gerard toisti kaikuna. Hän käytti silmänsä Alexein kumarassa hahmossa ja palautti aprikoivan katseensa uudelleen Kaieen. Tapahtumien kulku alkoi vaikuttaa entistä selkeämmältä.
"Niin. Suljin hänen virtansa tilapäisesti. Se on aamulla ennallaan. Sir." Kaie puhui lyhyin, nykivin lausein – kuin olisi lukenut vastauksiaan suoraan paperista, jonka oli vasta äsken saanut käteensä. Gerard oli tovin hiljaa. Hän vei kädet selkänsä taakse ja lisäsi seuraaviin sanoihinsa asteen verran enemmän lempeyttä.
"Siinäkö yhteydessä loukkasit itseäsi?"
"Se oli onnettomuus…"
Gerard huomasi, kuinka epävarmaksi Kaien katse muuttui ja tiesi heti, että kysymys oli osunut arkaan paikkaan. Protossi olisi halunnut selkeästi kaunistella tapahtunutta Alexein takia, mutta epäröi valehdella päin korkea-arvoisen esimiehensä kasvoja.
"Alexeiko tuon teki?" Gerard jatkoi kyselemistä. Hän porasi silmänsä syvälle Kaien silmiin, vaikka tiesi tosiasiassa jo vastauksen. Piinallista katseenvaihtoa kesti vain hetken, kunnes Kaie murtui. Protossin pää liikahti pienen nyökkäyksen verran.
"Se paranee kyllä. Olen kokenut pahempaakin, sir", hän riensi vakuuttamaan.
"Varmasti", Gerard lausui kuivasti.
Hänen oli vastoin aikaisempia epäilyksiään myönnettävä, että Kaie oli tehnyt oikein hänet herättäessään. Tämä oli poikkeuksellista: Alexei oli yleensä kaikista Kefeuksen aaveista se, joka joutui tyynnyttelemään alaistensa levottomina ryntäileviä virtoja ja rientämään hätiin silloin, kun psioniset tuiskaukset uhkasivat vaarantaa sivulliset tai irtaimiston. Mies itse oli kuitenkin yleensä kurinalaisuudessaan jo jäykkyyteenkin asti varovainen. Shikov ei koskaan ylirasittanut omaa virtaansa tarkoituksella tai käyttänyt kykyjään voimakkaiden tunnetilojen pyörteissä – huonoina hetkinä Gerard oli nähnyt ystävänsä valittavan päänsärkyä, katoavan hyttiinsä ja pysyvän pimeässä huoneessaan seuraavat päivät. Ei ollut lainkaan Alexein tapaista käyttäytyä noin holtittomasti, ajattelemattomasti ja suorastaan väkivaltaisesti.
Vestalla oli täytynyt tapahtua jotakin, joka oli saanut Alexein noin pahasti tolaltaan. Gemma? Aaveet? Van Sara? Kaie – jotainhan protossin oli täytynyt tehdä, että oli saanut provosoitua esimiehensä lyöntiin? Amiraali kävi vaihtoehtoja läpi mielessään, mutta hillitsi halunsa tivata vastauksia tässä ja nyt. Kaie näytti itsekin olevan järkyttynyt ja tuskin kaipasi ristikuulustelua osakseen.
"Kaie, minulla on huono olo", hiljaa pysytellyt lääkintämies Thompson älähti yllättäen. Mies vei käden suunsa peitoksi anteeksipyytävän näköisenä ja näytti tukahduttavan yökkäyksen vain suurella tahdonvoimalla. Gerard mulkaisi häneen kireästi kuin uudelleen hänen läsnäolonsa muistaen.
"Sinä voit mennä nukkumaan… öh, tai oksentamaan, Thompson. Olet tehnyt jo ihan tarpeeksi. Minä katson Shikovin perään", Kaie vakuutti kääntyen toverinsa puoleen. Protossin eleisiin tuli aitoa huolta tämän kumartuessa Thompsonin kasvojen tasalle. Gerardin rykäistessä Kaie kuitenkin jäykistyi. "Jos se tietenkin amiraalille sopii."
"Menkää vain", Gerard myöntyi. Humalaisesta ja silminnähden nukahtamisen partaalla olevasta lääkintämiehestä olisi vain riesaa nyt, kun heidän pitäisi kyetä määrätietoiseen, mutta kiireettömään toimintaan. Gerard huokaisi ja riisui moitteettoman puhtaan asetakkinsa käsivarrelleen ennen kuin vaihtoi paikkaa Thompsonin kanssa. Päätään pudistellen ja ähkäisten hän nosti Alexein vasemman käsivarren oman olkapäänsä ympäri, kunnes sai tukevan otteen velttona roikkuvasta ystävästään.
Thompson oli heti poistumisluvan saatuaan toivottanut heille sopertaen hyvää yötä ja miehen läsnäolosta kertoivat enää kolisevat askeleet käytävän päässä. Gerard toivoi mielessään, että mies ehtisi hytilleen ennen kuin kuvotus ja väsymys kävisivät ylivoimaiseksi, eikä amiraalin pöydälle ilmestyisi ylihuomenna kiukkuista raporttia siivousryhmältä.
"No niin, Shikov, hommataan sinut suihkuun ja vuoteeseen", Gerard henkäisi. Hän ja Kaie lähtivät kuin yhteisestä merkistä uuvuttavaan kulkuun kohti hissejä. Vauhti ei päätä huimannut ja väsymys sekä ylimääräinen painolasti hartioilla veivät terhakkaimman ponnen kummankin askelluksesta, mutta he etenivät silti metri kerrallaan kiirettä pitämättä.
Gerard käänsi huomionsa Kaien puoleen.
"Pitäisikö sinun mennä lääkintään?"
"Ei, sir, kaikki on kunnossa. Zergperimä korjaa haavan itsestään, jos vain tuen nenää."
"Oletko varma?"
"Olen. En halua lääkintään. Sir." Kaien kielto oli niin jähmeä ja pelokas, että Gerard ymmärsi olla painostamatta naista enää uudella vaatimuksella. Sen sijaan hän käänsi katseensa jälleen Alexeihin.
"Onko kohtaus nyt varmasti ohi?" hän kysyi.
"Olen melko varma siitä, sir. Hänen virtaansa voisi silti olla hyvä tarkkailla seuraavan vuorokauden ajan. Jos tilanne ei ole huomenna parempi, harkitsisin hoitoa lääkinnässä."
Kaie ja Gerard kulkivat muutaman vaivalloisen askeleenmitan, joiden aikana protossi avasi ja sulki suunsa kaksi kertaa, vaikeni sitten henkäisten ja lopulta löysi oikeat sanat.
"Minusta tuntuu, että lääkäriä tai psionista vartijaa enemmän hän kaipaisi…", Kaie haki sopivaa ilmausta hetken mielestään, mutta ravisti sitten päätään turhautuneena. "Ystävää. Jotakuta, jonka kanssa puhua. Ajattelin, että te…"
Kaie painoi päänsä osaamatta sanoa muuta. Hän nielaisi kuuluvasti ja mulkoili lattian saumoja kuin olisi löytänyt niistä jotain tavattoman vangitsevaa.
"Hyvin ajateltu", Gerard sanoi. Hän oli tosiasiassa hieman yllättynyt Kaien tarkkanäköisyydestä: vielä muutama kuukausi sitten protossi olisi vastaavassa hädässä todennäköisesti vain pahentanut tilannetta ja aiheuttanut pienimuotoisen kaaoksen hälyttämällä kaikki kynnelle kykenevät tahot paikalle. Nyt nainen oli kaikessa hiljaisuudessa huolehtinut Alexein terveydestä oman vointinsa kustannuksella, järjestänyt kommodorille sukkulakyydin ja saanut mukaansa varmuudeksi vielä pätevän lääkintämiehenkin – no, ainakin selvin päin mies oli varmasti toimenkuvansa tasalla – ja ennen kaikkea varmistanut, että Alexeita vastaanottamassa oli tämän pitkäaikaisin ja läheisin ystävä. Hyvää työtä, Gerard huomasi ajattelevansa arvostavasti. Hän sanoi sen myös ääneen. Kaie kiitti jäykästi: protossi ei vieläkään ollut kovin hyvä ottamaan vastaan moitteita tai sen puoleen kehujakaan.
He ohittivat käytävästä haarautuvat pienet mekaanikkojen sivutunnelit ja saivat hissin jo näköpiiriinsä. Alexeista ei ollut mitään apua kävelyssä, vaan tämän jalat laahasivat voimattomina lattiaa vasten ja pää nyökähteli puolelta toiselle heidän epäsuhdan askelluksensa tahdissa.
Gerard vilkaisi Kaiea Alexein hartioiden yli. Protossin lattiaan tuijottavissa silmissä näkyi velvollisuudentunnon lisäksi niin suurta ahdistusta ja epätietoisuutta, ettei Alexei tainnut olla ainoa Vestalla isoja järkytyksiä kokenut taho. Veri tahri protossin nenänalusen ja huulet kuin jokin viininpunainen kasvoväri ja sai naisen näyttämään entistä kalpeammalta. Gerard pusersi väsymyksensäkin läpi kasvoilleen parhaan rauhoittelevan hymynsä.
"Alkoholilla on usein tällainen vaikutus terraaneihin", hän sanoi pahoitellen. Kaien silmissä tuikahti surumielinen väike, kun tämä nyökkäsi.
Hississä soi rentouttavaksi tarkoitettu klassinen musiikki, mutta Gerard ei voinut olla purematta poskeaan heidän tasapainotellessaan sisälle ja jäädessään huojumaan pienen kopin keskelle vauhdin kiihtyessä alaspäin syöksyvän liikkeen mukana.
Synkkäilmeinen ja juro Kaie – verisine nenineen, turvonneine huulineen ja verta hupputakkinsa rinnuksille tahriutuneena. Tajuton, likainen, haiseva, autuaan humalainen Alexei, joka oli kaiken kruunuksi syypää protossin ruhjoutuneeseen naamaan. Moitteettomassa paraatiunivormussa ja vanhoissa arkitohveleissa liikkeelle lähtenyt pahuksen kiukkuinen Gerard itse. Tämä kaikki Chopinin Minuuttivalssin tahdissa, keskellä eritteiltä tuoksuvaa miehistönkuljetushissiä – viisitoista yli kolme aamuyöllä. Tämä on varmaan niitä tarinoita, jotka pitää säästää lapsenlapsille.
Tragikoomisuus tuntui hieman liian ylitsevuotavalta ja Gerard joutui viemään kätensä suunsa eteen naurunkureet peittääkseen. Hän kokosi hetken ajan itseään Kaien kysyvästä silmäyksestä piittaamatta ja keskittyi tuijottamaan hissin lattiaa peittävän sinisen kumimaton kuviointia.
"Sinäkö katsot hänen peräänsä yön yli?" hän tiedusteli lopulta Kaielta. Vaikka hän oli mielestään esittänyt kysymyksen eikä suoranaista käskyä, Kaie nyökkäsi ehdotukselle alistuvasti kuin mitä tahansa esimiehen määräystä vastaanottaessaan.
"Kyllä, sir."
Gerard pysähtyi ja jäi katsomaan Kaiea arvioivasti. Nainen seisoi hankalassa asennossaan väsymättömänä ja veriseksi tohjoksi lyödystä nenästään välittämättä. Hänen silmissään oli vilpitöntä halua auttaa. Kun naisen katse pyyhkäisi Alexein yli, Gerard tunsi äkillisen ylpeyden humahtavan lävitseen ja joutui kääntämään päänsä liikutuksensa peittääkseen.
Niin nuori, niin eksyksissä. Ja silti niin ainutkertaisen voimakas sitä itsekään tajuamatta.
"Jaksatko varmasti?"
"Kyllä, sir", Kaie vastasi konemaisesti. Gerard harkitsi hetken kieltelevänsä tai vetoavansa naisen loukkaantuneeseen nenään, mutta tiesi vastaväitteiden kaikuvan kuuroille korville. Ja toisaalta – Kaie oli tällä hetkellä todennäköisesti koko laivaston ainoa aave, jolla oli mitään mahdollisuuksia pitää Shikovia aisoissa, jos tämän virta leimahtaisi valloilleen. Gerardilla ei ollut varaa nirsoilla.
"Selvä. Lasken sinut sisälle Shikovin hyttiin. Sijaa itsellesi vuode sohvalle, ota kylmäpakkaus nenällesi ja katso, että Alexei voi nukkua rauhassa omassa sängyssään. Minä käytän tämän raikulipojan suihkussa ja puen hänet johonkin myötähäpeää herättävään pyjamaani."
"Sir?" Kaie kysyi kulmat koholla.
"Pitäähän hänen joku rangaistus saada", Gerard murahti. Hänen yllätyksekseen hidas oivallus valaisi protossin kasvot ja tämän huulilta karkasi kohta ihastunut tirskahdus. Vilkaistuaan toisiinsa kumpikin heistä purskahti lyhyeen, hysteeriseen nauruun.
Käytävällä ei ollut muita, kun hän hiipi sukkasillaan ulos ja vilkaisi ympärilleen. Kaie huokasi syvään liukuoven sulkeutumisesta syntyvän ilmavirran pyyhkäistessä ylitseen ja hytin raskaan pimeyden jäädessä taakse. Hän painoi selkänsä käytävän harmaata seinää vasten ja venytteli niskaansa nostamalla leukansa kohti kattoa. Hänen oli hetkellisesti niin hyvä, kivuton ja rauhallinen olla, että ajatus seinää vasten nukahtamisesta tuntui ihanan helpolta.
"Kaie!" Lohmannin ääni tuli käytävän toisesta päästä.
Kaie säpsähti, käännähti ympäri ja kohtasi käytävää pitkin harppovan taisteluparinsa helpottuneisuutta ja hämmennystä henkivän katseen. Adamsin ja Wilkinsin hahmot erottuivat Lohmannin takaa. Kolmikon väsynyt ja rähjäinen yleisolemus kieli siitä, että he olivat todennäköisesti tulleet suoraan Vestalta lähteneen sukkulan kyydistä: Wilkinsillä oli yhä yllään eilisiltaiset farkut ja kireä t-paita, Lohmannin tukka oli edelleen tahmea jo lässähtäneestä hiusgeelistä ja Adamsilla oli huulipunaa kauluksensa taitteessa.
"Löysinpäs sinut! Olen etsinyt kaikkialta…" Lohmann ehti aloittaa, mutta tuli keskeytetyksi.
"Mitä helvettiä sinulle on käynyt?" Wilkins huudahti tyrmistyneenä.
Kaie ei aluksi ymmärtänyt järkytystä paikoilleen pysähtyneen kolmikon kasvoilla, mutta keksi syyn heti, kun puraisi huultaan, kuten usein vaistomaisesti hämmentyneenä toimi. Tällä kertaa ele johti kuitenkin vihlovana aistimuksena ylös aina hampaisiin asti tärähtävään kipuun. Kaie tajusi välittömästi mistä kiikasti: hänen nenänsä oli edelleen murtunut, huuli haljennut ja leuka sinertävän ruhjeen peitossa. Hänen naamansa näytti tuskin yhtään sen paremmalta kuin yölläkään. Hän kosketti varovasti poskeaan kämmenellään ja totesi kasvojensa alaosan olevan edelleen turvoksissa ja kosketusarka. Haavojen peitoksi oli ehtinyt kuitenkin jo muodostua kevyt rakkomainen kalvo, jonka alla paranemisprosessi oli käynnissä. Zerg hänessä ei ollut niin voimakas kuin äidin perimässä, mutta teki kyllä voitavansa ajan kanssa. Ajatus sai Kaien harmistumaan, joten hän käänsi katseensa eteenpäin.
"Sinun naamasi!" Lohmann älähti. Mies näytti niin järkyttyneeltä, että Kaie tunsi olonsa välittömästi syylliseksi.
"Se oli vahinko", hän selitti vaisusti ja vähätellen.
"Näytät ottaneen painiottelun zerg-rynnäköijää vastaan. Kuka sinua on lyönyt?" Wilkins kysyi äimistyneenä. Hän siristi silmiään Kaien kasvoja tarkastellessaan.
"Sehän on miltei pitkin poskea. Ei helkkari minkä näköinen", Adam kauhisteli päätään pudistellen. Kolmikko tuli lähemmäs, etunenässä Lohman.
"Oletko sinä nukkunut yhtään?"
Kaie ei ehtinyt edes vastata, kun Lohmann jatkoi kädet lanteilleen koukkuun asettaen.
"Olemme etsineet sinua kaikkialta ja jopa kuulutin perääsi Vestalla. Sinua ei saisi jättää valvomatta hetkeksikään."
"No niin kanaemo, anna olla", Wilkins murahti päätään pudistellen ja tyrkkäsi Lohmannia olkaan kevyesti. Hän katsahti Kaieen. "Maapallolla kanat ovat pahemman sortin hössöttäjiä. Kuten sinun taisteluparisikin. Olen juossut hänen perässään koko aamun vakuuttelemassa, että Kaie tuskin olisi erehtynyt sotkemaan vessajonoa jätehuollon poistoluukkuun ja kokeillut tyhjiönsietokykyään, mutta tämä mies on toivoton."
Kaie ei voinut olla hymyilemättä ja myös Lohmann naurahti ääneen. Nyt miehen eleisiin tuli anteeksipyytävyyttä.
"Olimme huolissamme, kun sinä, Shikov ja Thompson katositte sillä lailla", hän selitti.
"Eikö Thompson sanonut mitä tapahtui?" Kaie kysyi.
"Thompson mutisi sänkynsä pohjalta jotain 'vuosisadan happoisimmasta yöstä' ja siitä, kuinka Shikov oli hänelle velkaa toisen iltaloman", Lohmann kertasi käsiään levitellen. Mies vaihtoi painoa jalalta toiselle. Kaie hymähti.
"Nenä oli vahinko. En haluaisi puhua siitä. Jouduin olemaan yön Kefeuksella…", protossi ehti aloittaa, mutta Adams vei puheenvuoron häneltä. Mies oli alkanut tuijottaa metalliovea Kaien selän takana miltei lumoutuneena.
"Kaie, eihän tämä ole sitä miltä tämä näyttää?" hän kysyi lopulta viitaten kädellään oveen. Kaie pyörähti ympäri ihmeissään, mutta hänen takanaan oli edelleen vain oven harmaa metallipinta.
"Miltä tämä näyttää?" hän kysyi aidon epätietoisena ja yllättyneenä. Kaien suureksi ällistykseksi Adamsin silmiin syttyi miltei hävytön pilkahdus ja tuttu, laiska hymynpoikanen nousi miehen kasvoille. Hän näytti tyytyväiseltä itseensä, ja irvistys vain syveni.
"Etsimme Shikoviakin pitkään. Edes Stanton ei ollut nähnyt häntä puolen yön jälkeen." Adams rykäisi silmiensä kaventuessa hyväntuulisiksi viiruiksi. "Ja, no. Tämä on kuitenkin hänen hyttinsä ovi." Mies viittasi pitkällä etusormellaan eteenpäin.
"Niin on. Olin yön hänen hytissään", Kaie sanoi epävarmasti. Hän tajusi kesken lauseensa mitä Adams oli aikaisemmalla kysymyksellään tarkoittanut. Protossi tunsi punastuksen leviävän kuumottavana kaulalleen ja tyrmistyksen yskityttävän itseään kuin väärään kurkkuun hotkittu ruoka. Kuinka Adams edes saattoi kuvitella jotain sellaista?
"Sinä olet kamala! Minä valvoin hänen virtaansa. Hän oli vähällä sytyttää psionisen myrskyn!" hän älähti. Adams nosti kätensä pystyyn tyynnytellen ja nauroi sydämensä pohjasta.
"Kunhan vain varmistin, älä nyt pillastu!" hän hekotti.
"Sinä olet hävytön", Lohmann kommentoi väsyneesti Adamsille, joka - siitä huolimatta, että näytti edelleen häpeilemättömän huvittuneelta ja tyytyväiseltä huomioonsa - sipaisi Kaien olkaa kädellään kuin varmistaakseen, ettei todella ollut loukannut. Protossi irvisti naama edelleen punaisena ja ärsyyntyneenä.
Lohmann laski kätensä Kaien kyynärvarrelle.
"Tulehan."
"En lähde lääkintään", Kaie urahti.
"Ei tarvitsekaan. Sen sijaan unta sinä tarvitset", Lohmann intti vastaan. Miehen sävy ei ollut enää suostutteleva, vaan teräksisen päättäväinen, eikä Kaien auttanut kuin antaa periksi. Lohmann tarttui häntä kyynärvarresta ja miehen nykäisevä liike sai heidät molemmat liikkeelle.
"Onhan Shikov kunnossa?" Wilkins kysyi heidän marssiessaan hisseille päin. Kaie päästi myöntävän äännähdyksen. Aamu oli onneksi ollut rauhallisempi kuin yö, mutta Kaie oli silti ollut kiitollinen tuntiessaan Alexein virran havahtuvan ja päästessään livahtamaan velvollisuudestaan. Tällä hetkellä hän halusi nukkua, mietiskellä ja olla kaksin Khalan kanssa. Terraaneilla oli rasittava tapa vaatia keskustelua, puhetta, välienselvittelyä – Shikov olisi eittämättä halunnut käydä läpi tapahtuneen välittömästi, mutta Kaie suorastaan janosi Khalan turvallista, parantavaa läsnäoloa hetkeksi ympärilleen. Hän tarvitsi lepoa.
"Yltyikö se missään vaiheessa pahaksi?" Lohmann kysyi huolehtien.
"Ei, myrsky meni onneksi ohi ennen kuin ehti alkaakaan. Hän oli aika pahassa kunnossa, mutta amiraali Durand pitää häntä silmällä."
"Hyvä. Onneksi olit paikalla. Ei silti - jouduit sitten lapsenvahdiksi ensimmäisellä iltalomallasi. Kova lykky", Adams arvioi. Kaie oli hiljaa.
Käytävän mutkassa he ohittivat kiireisen ja huolestuneen näköisen tohtori Stantonin, jonka silmiin ilmaantui anelevaa huolta uhkuva kysymys heti hänen tunnistaessaan aaveet.
"Hän on kunnossa", Kaie sanoi lyhyesti. Hänen olisi tehnyt mieli väistää Stantonin katsetta, mutta naisen kasvoilta avoimesti paistavat aito hätä ja harmi saivat protossin avaamaan suunsa. Gemma hymyili kireästi ja nyökkäsi.
"Kiitos."
Nuori lääkäri oli aikeissa jatkaa matkaa, mutta kääntyi ensimmäisen askeleen otettuaan epäröiden ympäri. Hän hymyili pienesti.
"Sinun nenäsi on hurjan näköinen. Tarvitsetko apua?"
"Ei kiitos", Kaie sanoi väistellen naisen silmiä. Hän ei mahtanut mitään ihailulle: oman henkilökohtaisen huolensakin painamana nuori ylilääkäri kääntyi ympäri apua tarvitsevan nähdessään ja uskoessaan, että hänen taitojaan tarvittiin muiden hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Kaie yritti pusertaa kasvoilleen hymyn, saman teki myös lääkäri Stanton. Nopean silmäyksen vaihdettuaan kumpikin jatkoi omaan suuntaansa.
Silmät olivat miltei muurautuneet umpeen, ja niiden aukaiseminen tuntui ylivoimaisen hankalalta voimanponnistukselta. Hän sai luomiaan raotettua sen verran, että totesi lattianrajassa pehmeinä hehkuvien yövalojen olevan päällä. Niidenkin kuulas, mattavalkoisen lasin takaa loimottava kajo tuntui taskulampulta suoraan päin silmiä. Hänellä oli kuvottava olo.
Voi paska.
Alexei peitti suunsa kädellään, mutta oli myöhässä. Hän kumartui sängyn laidan yli tarkoituksenaan ehtiä vessaan asti, mutta kompastui vuoteen viereen jätettyyn muoviämpäriin ja päätyi lattialle mahalleen. Olotilaansa nähden yllättävän nopeasti kommodori ponnahti polvilleen, haparoi ämpärin jalkojensa väliin ja antoi ylen.
Kuinka huomaavaista. Ämpäri.
Toimituksen jälkeen edelleen kaksinkerroin taittunut Alexei työnsi ällöttävältä haisevan saavin ulottuviltaan, pyyhki suunsa kämmenselkäänsä ja jäi hetkeksi makaamaan lattialle. Hän sulki silmänsä toiveikkaasti, mutta ne eivät olleet menossa minnekään: käsiä tärisyttävä kuumeinen vapina, vatsanpohjalla asti muljahteleva kuvotus, kurkussa maistuva oksennus, paksulta ja paperiselta tuntuva kieli, kitalaen kuivaksi muuttava tuhka ja otsalohkon takana väijyvä vuosisadan päänsärky.
Aavekrapula. Voi helvetti.
Hän makasi aloillaan kylmällä lattialla niin pitkän tovin, että tunsi sydämensä rymistelevän sykkeen hieman tyyntyvän ja oli kohtalaisen varma siitä, ettei oksentaisi tai menettäisi tajuntaansa silmänsä uudelleen avatessaan. Hän ei ollut varma oliko minuutteja kulunut kolme vai kolmekymmentä, mutta kurkisti toiveikkaasti luomiensa raosta hetki sen jälkeen, kun maailma oli lakannut pyörimästä.
Hytin hämärä hiljaisuus oli onneksi lempeä herättäjä – täyslaidallinen tietokoneen valitsemaa herätysmusiikkia tästä kurjuudesta olisi vielä puuttunutkin. Hänen vauhdikkaan vessaa kohti suuntautuneen kompurointinsa mukana lattialle oli puoliksi valunut lakana, joka oli viileä ja tuntui taivaalliselta poskea vasten.
Alexei vei käden ohimoilleen ja hieraisi varovaisen toiveikkaasti. Kipuaalto tärähti sahalaitaisena aistimuksena halki koko näkökentän ja jäi jomottamaan jonnekin implanttien taakse. Hän älähti ääneen ja kierähti tuskasta kippuralle polvet kyynärpäitä vasten painaen.
Taidan maata tässä asennossa liikkumatta koko päivän.
Alexeita huimasi. Hänen koki olonsa veteläksi ja tahdottomaksi, kuin möykyksi muovailuvahaa. Siitä huolimatta jokainen ihon alla värähtelevä lihas tuntui olevan maitohapoilla ja viulunkielimäisen kireä. Jopa silmien liikuttaminen sattui. Ranteiden ympärillä oli omituiset, punoittavat juonteet ja hänen naamansa tuntui sekä turvonneelta että aralta. Hän tavoitteli virtaa sisältään ja katui pian päätöstään: Alexei huusi tahtomattaankin ääneen, kun kuuma piikki iski hänen kallonsa sisään ja porautui yhä vain syvemmälle psionisen haamusäryn täyttäessä kaikki aistit. Hänen virtansa tuntui siltä, kuin se olisi piesty kosketusaraksi, väännetty ylöasalaisin ja solmittu kivuliaalle sykkyrälle hänen takaraivoonsa.
Mitä hittoa minulle on oikein tapahtunut?
Alexei huomasi vasta nyt ihmetellä sitä, että hän oli hytissään. Miten hän oli päätynyt tänne ja oliko hän muka itse tuonut ämpärin sänkynsä viereen? Kuka…?
Mitä helvettiä minulla on päälläni?
Alexei nosti leuan rintakehäänsä vasten silmätäkseen koko kauheutta ajatuksella. Pyjama oli haalistuneen sinisestä satiinistaan ja kokopitkästä mallistaan päätellen jonkun noin 1200 vuotta sitten eläneen aateliskreivin paras vierasvara, mutta mitä helvettiä se teki hänen yllään?
Alexei painoi päänsä jälleen lattiaa vasten, sillä kiihtymys sai hänen sydämensä hakkaamaan niin lujaa, että koko rintakehä tuntui hajoavan. Hän pinnisteli ajatuksissaan taaksepäin ja kykeni tavoittamaan muutamia häilähteleviä mielikuvia.
Vesta. Tietenkin. Hän oli lähtenyt ryhmän kanssa viettämään iltaa. Hän oli ollut hyvällä tuulella ja nauttinut olostaan. Mutta miksi hänen mielikuvansa kuluneesta yöstä ja illasta olivat parhaimmillaankin hatarat?
Gemma. Tuntemus kiisi Alexein läpi kuin salama. Ahdistunut paino putosi hänen sydämensä päälle kun eilisen keskustelun kipeimmät pätkät raahautuivat ylös alitajunnasta raapivina ja kuluttavina. Gemma oli seisonut hänen edessään kasvot valkoisina ja ilmeettöminä, silmissään valtava tuska. Hän oli sanonut Alexeita tyhjäksi sisältä, heidän suhdettaan rajatuksi ja kylmäksi. Alexei ei ollut osannut antaa Gemmalle tarpeeksi. Kaikki oli hänen vikansa.
Voi Gemma… Hän hillitsi halunsa syöksyä ylös ja soittaa videopuhelu vain siksi, että tiesi pyörtyvänsä ennen kuin pääsisi lähellekään näyttöpäätettä. Silti musertava pelko valloitti koko sydämen pelkästään jo siitä ajatuksesta, että hän voisi menettää Gemman ja romahduttaa kaiken.
Anna minulle vielä mahdollisuus, Gemma.
Hän halusi todistaa, että yritti – luvata, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Alexei ei kestänyt ajatusta siitä, että jäisi jälleen yksin oman kyvyttömyytensä takia, heittäisi hukkaan jälleen yhden mahdollisuuden tulla onnelliseksi. Ehkä hän voisi muuttua, löytää sisältää tarvittavan määrän rohkeutta… Hän oppisi vielä rakastamaan, hän tekisi Gemmasta vielä juuri niin onnellisen kuin nainen ansaitsisi.
Kaie. Protossin kuvajainen kävi täysin yllättäen hänen mielessään, eikä Alexei osannut yhdistää ajatusta aluksi mihinkään. Hän keskittyi ja tunsi nopeat välähdykset jossakin tajuntansa äärirajoilla. Kaie kumartuneena hänen ylleen ja puhumassa kiivaasti jotakin. Protossin keltaisena hehkuvat silmät ja kuolemanvakava ilme, kun tämä tarttui miehen kämmeniin ja työnsi ne yhteen Alexein selän takana. Tämän jälkeen nainen kiepautti käsilukkoon pakottamansa, avuttoman esimiehensä seinää vasten paiskaavalla liikkeellä. Ilma oli purkautunut hänen keuhkoistaan yhtenä tömähdyksenä. Naisen nenästä oli vuotanut verta. Noruva pisara oli näyttänyt miltei mustalta kalpeaa ihoa vasten. Hän muisti viimeiseksi sen, kuinka viileältä Kaien iho oli tuntunut hänen poskeaan vasten.
Onko tämä unta?
Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi omituiset mielikuvat Kaiesta tulivat hänen tajuntaansa pyytämättä. Mitä oli tapahtunut?
Alexei sulki silmänsä ja lepuutti hetken ajan vartaloaan lattiaa vasten yrittäen rentouttaa kaikki lihaksensa. Hän torkahti ehkä hetkeksi – tai harhaili valveunen pauloissa kenties muutamia sekunteja - mutta sai lopulta itsensä ryhdistäytymään ja ponnistautumaan istuvaan asentoon. Ei hän voisi koko päivää hyttinsä makuuhuoneessa maata omituisia muistikuviaan kerraten, vaikka ajatus houkuttelevalta tuntuikin. Hänen pitäisi soittaa Gemmalle.
Hänen jalkansa olivat eri mieltä omistajansa aikeista; pohkeet ja reidet jättivät vastaamatta liikkumispyyntöihin täysin tahdottomina ja tunnottomina. Alexei sai silti seinästä tukea hakien itsensä kammettua enemmän tai vähemmän jaloilleen. Ensimmäinen yritys ottaa askeleita oli vähällä johtaa kaatumiseen. Hän sai viime hetkellä kiinni vastapäisestä seinäpaneelista ja roikkui liukkaassa metallisekoitepinnassa sormenpäillään hetken aikaa tasapainoa haroen. Seuraavalla kerralla jalat kuitenkin jo pitivät. Hän otti varmuuden vuoksi oksennussaavin kainaloonsa, mutta hylkäsi sen muutaman askeleen jälkeen lattialle. Maha tuntui tyhjältä ja huonovointiselta, muttei varsinaisesti rauhattomalta.
Alexei kulki muutaman haparoivan askeleen eteenpäin, ja pian tuoksu tavoitti hänen nenänsä. Kahvia, munakokkelia, paahdettua leipää. Hän kurkisti yllättyneenä makuuhuoneen ovesta, sillä keittokomeron puolelta leijailevat aromit olivat tuoreita ja kuvotuksensekaisesta olotilasta huolimatta jopa houkuttelevia.
Hän löysi yllätyksekseen Gemman seisomasta keskeltä olohuonetta. Äkillinen lämpö ja liikutus täyttivät Alexein hänen katsellessaan naista ja tajutessaan kuka hänestä oli huolta pitänyt. Hän ei voinut olla toivomatta lapsellisen voimakkaasti, että Gemma oli kyennyt antamaan anteeksi, että hän välitti ehkä kaikesta huolimatta. Eihän nainen olisi muuten täällä nyt? Ohikiitävän hetken ajan hän halusi kiivaasti vain mennä Gemman luo, halata naista tiukemmin kuin koskaan ja käpertyä tämän huolenpitoon kuin paksuun huopaan. Paratkoon, kuinka hän halusi yrittää noiden pähkinänruskeiden silmien takia…
Naisen kasvoilla ja jäykässä asennossa oli kuitenkin tiettyä torjuvuutta ja väsymystä, mikä piti Alexein paikoillaan. Gemma näytti varautuneelta – oli ilmiselvää, että eilinen oli jättänyt jälkensä heidän aiemmin vaivattomana kulkeneeseen keskusteluyhteyteensä. Vaikka lääkärin kädet olivat puuskassa, hänen silmissään kävi silti huolestunut ja helpottunutkin katse, kun Alexei rykäisten kiinnitti huomion itseensä.
"Huomenta", Gemma toivotti. Hän hymyili varovasti. "Olin jo huolissani sinusta."
"Huomenta", Alexei vastasi. Hän hieroi nyrkillä naamaansa kuin lihaksia kiristävän kivun häivyttääkseen. Samalla hän tunsi olonsa kiusallisen tietoiseksi siitä, että oli krapulassa, autuaan tietämätön eilisen tapahtumista ja tälläkin hetkellä täysin hämillään siitä kuinka toimia. Ja yllään tämä perhanan ruma pyjama.
"Näytät kamalalta", Gemma totesi pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Tiedän", Alexei sanoi. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle. "Kiitos."
"Mistä?" Gemman toinen siististi nypitty kulma kohosi.
"Tästä kaikesta", Alexei vastasi kätensä levittäen. Hän katseli Gemmaan sydän läpättäen haparoivan hymyn noustessa huulilleen. Gemma näytti olevan hieman ymmällään, mutta nyökkäsi lopulta.
"Etsin sinua tuntikausia Vestalta ja aloin olla jo huolissani. Onneksi päivystävä sukkulavalvoja kertoi sinun lähteneen yöllä. Anteeksi, että tulin sisään ilman lupaasi, mutta halusin varmistaa, että kaikki on kunnossa. Sinusta on pidetty onneksi hyvää huolta."
Gemma hymyili nopeasti. Alexei oli hämillään yrittäessään parhaan taitonsa mukaan liittää naisen puheenvuorosta irrottamansa faktat nykyhetkeen, mutta krapula-aamuina tehdyt, yhdistelykykyä vaativat logiikkatehtävät eivät varsinaisesti kuuluneet hänen vahvuuksiinsa. Hän raapi niskaansa.
"Sinä… sinä et tuonut minua pois Vestalta? Etkä tehnyt… tätä?"
Alexei levitti kätensä uudelleen ympärilleen viitaten epämääräisesti aamiaispöytään ja karseaan pyjamaansa. Hänen hymynsä sammui äkisti.
"En tietenkään. Tulin vasta äsken itsekin aamusukkulan kyydissä, kuten suurin osa muistakin", Gemma vastasi. Hän vilkaisi kelloaan ja käännähti puolittain hytin ovelle päin. "Minulla on aamutapaaminen tohtori Rolstonin kanssa, mutta hyvä nähdä, että olet kunnossa. Puhutaanko myöhemmin lisää?"
Gemma hymyili jälleen lyhyesti näätämäisen sirot kulmahampaansa paljastaen. Nainen näytti keijumaisen kauniilta jopa arkisessa työunivormussaan ja väsymyksestä kielivät renkaat silmiensä alla. Vastausta odottamatta Gemma suuteli häntä kevyesti poskelle ja kääntyi kannoillaan jättäen ällistyneen näköisen Alexein selkänsä taakse. Hytin ovi kävi, ja kommodori oli jälleen yksin hämärässä. Hän kurtisti kulmiaan ja istahti pöydän ääreen laskien raskaasti päänsä kyynärpäiden varaan. Mitä saakelia oli tekeillä?
Pettymys jysähti Alexein vatsaan raskaana kuin kivi. Hän oli luullut, että kaikki tämä oli Gemman aikaansaannosta – eräänlainen osoitus siitä, että nainen oli jo antanut anteeksi ja halusi vielä yrittää. Hän oli kuvitellut… mitä hän oikein oli kuvitellut? Gemman huulien kuumalta tuntuva jälki poltteli edelleen hänen poskellaan. Nainen ei ollut edes suudellut huulille.
Alexei ravisti synkät ajatukset mielestään ja käski itsensä rauhoittua. He puhuisivat vielä. Kaikki järjestyisi kyllä, kunhan hän saisi Gemman vakuutettua aikeistaan ja yrittämishalustaan. Tällä kertaa kaikki muuttuisi.
Oli aamiainen kenen tahansa tekemä, se tuoksui taivaalliselta. Konemaisesti Alexei alkoi lappaa pöydälle lasketun lautasen sisältämää annosta suuhunsa. Paahtoleipien ja vielä höyryävän munakokkelin lisäksi lautasella oli hedelmiä, pähkinöitä ja muutama kananugetti. Kuin pisteeksi i:n päälle haarukan ja vesilasin väliin oli huolellisesti aseteltu hänen aavelääkityksensä ja kaksi särkylääkepilleriä. Joku tunsi hänet – ja krapulaisen ihmisen mieliteot – hyvin.
Hän oli tuskin saanut munakokkelin loppuun, kun hytin ovipaneeli ilmoitti piippauksella vieraasta. Ehkä Gemma oli unohtanut jotakin?
Avautuvan oven takana oli kuitenkin Gerard. Amiraali näytti tyytyväiseltä Alexein nähdessään ja harppoi sisälle raivostuttavan hyväntuulisen ja tervehenkisen näköisenä.
"Huomenta! Hyvä nähdä, että olet jalkeilla. Toin vaatteesi", hän ilmoitti reippaasti ja laski viikatun pinon sohvan päätynojalle.
"Miksi sinulla on minun vaatteeni?" Alexein ruokaa jauhaneet leuat pysähtyivät ja mies osoitti ällistyneenä Gerardin mukanaan tuomaa vaatekasaa haarukallaan. Gerard vilkaisi toveriinsa nuhtelevasti otsaansa rypistäen.
"Siksi, että oksennuksessa uivat vaatteet on tapana pestä ennen kuin ne pannaan takaisin kaappiin tai päälle. Koska näytit melko kyvyttömältä pyykkäämään itse, otin vapauden pestä ne puolestasi."
"Kiitos", Alexei mumisi ja nielaisi. Asiat tapahtuivat nyt liian nopeasti, jotta hänen takkuinen ja katkonainen ajatuksenjuoksunsa olisi pysynyt mukana. "Onko tämä satiinihirvitys jonkinlainen kosto pyykeistäni?"
"Sain sen hääpäivälahjaksi Helenelta muutama vuosi sitten. Se päällä on perhanan epämukava nukkua, sillä pinta on niin liukas, että valun ympäri sänkyä kuin öljytyssä liukumäessä. Sinä valitsit sen ihan itse eilen illalla. Olisi ollut kuolettavan hauskaa olla yöllä kärpäsenä katossa. Putositko useammin kuin kerran sängystä?"
"Kuinka humalassa minä oikein olin?" Alexei kysyi tyrmistyneenä. Hänellä ei ollut mitään mielikuvaa Gerardin kuvailemista tapahtumista.
"Melkoisen", amiraali myönsi hyväntuulisesti. Gerard tuli istumaan vastapäiselle penkille ja kaatoi termoskahvikannusta itselleenkin kupillisen kahvia.
"Maistuu tärpätille", hän huokasi ensimmäisen siemauksen otettuaan ja nestettä arvioiden suussaan pyöräyttäen.
"Sinäkö sen keitit?" Alexei heräsi kysymään.
"En tietenkään", Gerard sanoi närkästyneenä kysymyksestä. "Tämä maistuu rasvakeittimen läpi käyneeltä. No, edes aamupala näyttää hyvältä. Laittoiko hän tämän tarjolle ennen lähtöään?"
Alexei oli pudonnut kärryiltä nyt täysin. "Hän sanoi tulleensa vasta äsken?"
Nyt oli Gerardin vuoro näyttää yllättyneeltä. Amiraalin hyväntuuliseen jutusteluun tuli harkitseva tauko. "Kenestä sinä oikein puhut?"
"Gemmasta tietenkin. Hän lähti juuri ennen kuin tulit", Alexei älähti. Koko tämä aamu alkoi olla liikaa hänen käsityskyvylleen, eikä hän jaksanut enää tätä arvausleikkiä. Gerardin kasvoille pysähtyi arvioiva ilme, kun hän näki kärsimättömyyden ystävänsä silmissä.
"Minä tarkoitin Kaiea", Gerard lopulta sanoi. "Hän on varmaankin laittanut aamupalan ennen lähtöään."
"Kaiea?!" Alexei äsähti ja oli vähällä purskauttaa kahvit takaisin kuppiinsa. Miten helkkarissa protossi tähän liittyi?
Gerard venytteli, nousi jaloilleen ja meni keittokomeron kaapeille kiirettä pitämättä. Hän veti aterinlaatikon esiin alkaen tonkia sen sisuksia.
"Onko sinulla lusikoita? Kahvi on pirun kuumaakin."
"Kaiea?!" Alexei toisti uudelleen kärsimättömästi.
"Niin. Kaie oli yön sohvallasi, koska jonkun piti pitää silmällä virtaasi." Gerard rykäisi. Hän nosti tyytyväisesti nyökäten lusikan esiin ja silmäsi Alexeita moittivasti. "Olen sanonut sinulle ainakin viidesti, että lakkaa säilyttämästä urheudenristiäsi lusikkalaatikossa. Se on sopimatonta."
"Valvoa minun virtaani? Mitä hittoa?"
Gerard vakavoitui ja hänen suupielensä kääntyivät vinoon.
"Olit saanut Vestalla aikaiseksi miltei psionisen myrskyn, hajottanut kaksi keinokasvihuoneen ikkunaa ja lyönyt kahta sivullista sekä Kaiea itseään. Onneksi hän sai sinut taltutettua ja virtasi sammutettua." Gerard oli puhuessaan tullut takaisin pöydän ääreen ja veti raahaavalla liikkeellä tuolin alleen. Hän näytti vakavalta.
Alexei painoi päänsä kauhuissaan.
"Voi helvetti", hän mutisi. "Minä olen pahoillani, Gerard. Minä…"
"Ei sinun tarvitse minulta pyytää. Meille kaikille sattuu toisinaan virheitä."
Gerard laski kahvikuppinsa alas ja risti kätensä pöydän harmaalle pinnalle. Miehen uupuneet kasvot olivat ymmärtäväiset.
Alexei työnsi otsansa kämmeniään vasten ja päästi tukahtuneen vaikerruksen kuvien ja mielleyhtymien eiliseltä kulkiessa silmiensä edestä. Kuinka hän oli saattanut olla niin typerä ja varomaton? Nyt hän ymmärsi miksi hänen ranteensa tuntuivat niin aroilta ja miksi Kaie oli omituisessa välähdyksenomaisessa muistikuvassa pakottanut hänet rauhoittumaan käsistä tarraamalla ja hänet seinää vasten painamalla. Voi luoja, protossi oli joutunut painimaan humalaisen ja psionisessa vaaratilassa olevan esimiehensä kanssa tosissaan. Ja verinoro naisen naamalla – hän oli lyönyt Kaiea. Lyönyt alaistaan.
Alexei tuijotti kämmeniään kuin syyllistä etsien, mutta veri oli pesty pois ja uurteiset, isot kämmenpohjat näyttivät samalta kuin aina ennenkin. Kuinka hän oli saattanut?
"Minä olin niin pettynyt itseeni ja vihainen Gemmaan, että päätin… join yhden tai kaksi liikaa, tiedäthän sinä millaista myrkkyä Vestan kotitekoinen on. Paratkoon, olin täysin kontrolloimaton."
Alexei tuijotti kahvikupin pohjan jättämää ruskeaa rengasta pöydän muruisella pinnalla osaamatta sanoa enää mitään. Selittely oli turhaa ja hedelmätöntä.
Gerard katkaisi hiljaisuuden rauhoittelevilla sanoillaan: "Kaie toi sinut yhdessä lääkintämies Thompsonin kanssa takaisin Kefeukselle. Hän vietti yön sohvalla ja on toivottavasti nyt nukkumassa pois omaa väsymystään."
Alexei pinnisti muistaakseen edes jotain tapahtuneesta, mutta sai aikaiseksi vain vihlaisevan kivun takaraivossaan. Virta oli vielä liian arka, hän joutui tunnustamaan.
"Minä olen mokannut, Gerard", Alexei totesi koruttomasti. Hän pyöritti päätään epätoivoisesti. "Oliko Kaie kunnossa?"
Gerard siveli pöydälle laskemansa koppalakin kovaa lippaa harkitsevaisen näköisenä. Kun hän lopulta nosti silmänsä, niissä oli harmia.
"Kaie ei halunnut, että asiasta tehdään virallista raporttia eikä mennyt lääkintään. Hän sanoi, että isku oli vain nirhaisu, vaikka minusta nenä näytti olevan pois paikoiltaan."
"Voi taivas", Alexei kuiskasi uudelleen. Hän painoi päänsä häpeissään. Hän ei muistanut tapahtunutta, mutta tunsi itsensä hirviöksi koko tilannetta vain ajatellessaan. Kuinka huolissaan hän oli aiemmin illalla ollut siitä, ettei Kaie hankkisi itseään ongelmiin ja kuinka vihainen hän oli ollut protossia ahdistelleelle humalaiselle. Hän oli halunnut suojella alaistaan miltei vimmaisesti, mutta oli päätynyt pettämään naisen luottamuksen pahimmalla mahdollisella tavalla. Kuinka hän oli saattanut olla niin typerä?
"Mitä siellä oikein tapahtui?"
"Gemma sanoi minulle illan aikana, että jos en kykenisi muuttumaan, meidän juttumme on ohi. Hän sanoi… että minä en anna itsestäni mitään ja että minua on mahdoton rakastaa. Että pelkään liikaa, vetoan vääriin syihin ja en tiedä itsekään mitä tunnen. Hän oli oikeassa. Minä taidan tuhota tämänkin jutun ennen kuin se edes kunnolla alkaakaan." Alexein ääni oli paksu harmista ja pettymyksestä. "Muistan, että halusin turruttaa virtani ja unohtaa edes hetkeksi, että olen aave ja että se tekee jokaisesta potentiaalisesta naissuhteestani ennemmin tai myöhemmin yhtä helvettiä… mutta miten siinä pääsi käymään niin?"
Gerardin olemuksessa vuorotelleet pieni moittiva tuikahdus ja toisaalta huoli vaihtuivat myötätuntoon.
"Sinä olet idiootti", hän murahti hieraisten kädellään lyhyeksi leikattua ohutta tukkaansa.
"Niin taidan olla", Alexei myönsi hitaasti. Hän pureskeli haarukkansa päätä typertyneenä asioiden saamasta käänteestä. Katumus ja häpeä tuntuivat kietoutuvan henkitorven ympärille polttelevina ja lopullisina. Nopeasti hänen mielessään kävi ajatus siitä, kuinka helpottava uusi ryyppy olisi hetkellistä unohdusta tarjotessaan. Hän hylkäsi kuitenkin idean ja käski itseään ryhdistäytymään. Alexei oli päässyt pitkälle tinkimättömyytensä, joustavuutensa ja rehellisyytensä ansiosta. Nyt ei ollut oikea aika kadottaa kovalla työllä kasvatettua selkärankaa, vaikka paino musertavalta tuntuikin.
"Minun pitää puhua hänelle. En saisi ikinä pettää alaisteni luottamusta", Alexei kuiskasi hiljaa.
Gerard pyöritteli kahvikuppinsa pohjaa pöytää vasten pienissä ympyröissä. Hän empi hetken, kunnes puhui.
"Kaiessa taitaa olla jotain sellaista, joka saa sinut takajaloillesi."
Alexei tiesi mitä tarkkanäköinen Gerard tarkoitti. Hän oli itsekin miettinyt protossia viime aikoina, muttei ollut vielä päässyt mihinkään johtopäätökseen asiassa.
"Olen laskenut hänet ihoni alle turhankin usein. Se ei ole hyväksi ryhmälle", hän myönsi. Gerard, joka tiesi observatorikannen tapahtumista, laski katseensa hetkeksi, eikä Alexei osannut harmikseen tulkita ystävänsä kasvoilla käyvää ilmettä. Hän olisi voinut vannoa nähneensä Gerardin kasvoilla huvittuneen hymynhäivän, mutta ele ei sopinut millään lailla heidän käymäänsä keskusteluun. Alexei tyytyikin kohottamaan kulmiaan.
"Tee, kuten parhaaksi uskot, mutta katso, ettet loukkaa häntä. Protossit ovat meille tärkeitä liittolaisia. Sen lisäksi minä pidän Kaiesta. Olisi sääli, jos hänen löytämänsä turvapaikka vietäisiin häneltä", Gerard virkkoi. Hän laski kädet syliinsä ja risti sormensa tuumailevan näköisenä. Alexei vetäytyi hieman taaksepäin kuin läimäyksen saaneena: vaikka Gerard ei häntä moittinutkaan, ystävällisetkin sanat tuntuivat kipeältä muistutukselta tapahtuneesta. Kaien ei olisi pitänyt joutua koskaan kokemaan mitään tällaista, ei hänen taholtaan.
"Entäpä Gemma?"
Geardin kysymys hätkähdytti häntä. Tuntui raskaalta, että Kaien lisäksi hän oli onnistunut satuttamaan myös Gemmaa niin pahasti.
"Minun pitää pyytää anteeksi häneltä. Yrittää korjata rikkomieni asioiden sirpaleet. Gemma oli oikeassa. Minä… lupasin yrittää jatkossa enemmän. Lupasin hänen takiaan. Aion pitää sen lupauksen."
Gerardin normaalisti niin kirkkaissa silmissä käväisi tumma varjo. Pitkä mies suoristi selkänsä ja katsoi Alexeihin järkähtämättömänä. Alexei tunnisti muutoksen ryhdissä ja olemuksessa – amiraali näytti tuolta aina silloin, kun puhui joukoilleen tai ajoi jotakin asiaansa rautaisen päättäväisellä, mutta diplomaattisella otteella sotakabineteissa tai neuvonpidoissa.
"Ymmärräthän sen, että sinun pitää tahtoa sitä myös itsesi takia. Et sinä voi pakottaa itseäsi rakastumaan", mies sanoi lopulta. Alexei tunsi silmiensä jälleen kostuvan. Hän haparoi sanoja hetken.
"Minä haluan sitä. Muuten tämä kaikki on ollut hyödytöntä, tuhlausta. En halua menettää enää yhtään mahdollisuutta olla onnellinen."
Alexei huomasi äänensä vapisevan ja käsiensä puristuneen nyrkkiin. Hänellä oli yllättäen sellainen olo kuin hän olisi puolustellut jotakin luvatonta, yrittänyt vakuuttaa vastapuolta toivottomalta vaikuttavan idean kannalle. Hän veti vapisten henkeä.
"Ehkä minä oppisin antamaan Gemmalle hänen toivomansa ajan kanssa?" hän sanoi epäröiden. "Ehkä minä voisin tavoittaa sisältäni sitä jotakin, jos vain yritän enemmän?"
Alexei katsoi toiveikkaasti Gerardin uurteisiin ja väsyneiltä näyttäviin kasvoihin, joilla viipyilevä surumielinen ilme kertoi kaiken siitä, mitä amiraali ajatteli. Yllättäen Gerard näytti hyvin vanhalta ja väsyneeltä katseensa laskiessaan ja hengittäessään raskaasti sisään ja ulos. Amiraali oli hiljaa niin pitkään, että Alexei oli jo aikeissa kysyä hänen mielipidettään uudelleen.
"Ehkä sinä voit", Gerard sanoi lopulta hiljaa. "Kuuntele vain sydäntäsi. Se on harvoin väärässä näissä asioissa."
Gerard nousi paikoiltaan, taputti Alexeita nopeasti olalle ja vaihtoi puheenaihetta.
"Sotaneuvosto kokoontuu puoli neljä. Raynor tulee Van Saralta ylös. Pääsetkö paikalle?"
"Enköhän", Alexei sanoi vilkaisten rannekelloonsa.
"Hyvä. Pidä itsestäsi huolta, Shikov. Ja vaihda tuo pyjama. Vaikka sinisen satiinin vetovoimaa ei sovi aliarvioida, tohdin väittää, että se voi tehdä hallaa uskottavuudellemme."
Vastaava ylilääkäri Gemma Stanton pyyhkäisi otsaansa ja vilkaisi digitaalista rannekelloaan toiveikkaasti. Väsynyt huokaus karkasi naisen huulilta: ruokatunti oli alkanut jo vartti sitten. Hän joutuisi taas syömään lounaansa lääkinnässä, sillä messiin juokseminen ei tällaisessa ajassa kannattaisi ja seuraava potilasaika oli varattu jo puolen tunnin päähän.
Toisaalta, lääkinnässä syöminen säästäisi hänet muutamalta kiusalliselta kysymykseltä. Hän tiesi, että hoitajaharjoittelija Annabelle Hadler ei tarkoittanut pahaa uteluillaan ja kommenteillaan, mutta juuri nyt hän ei jaksanut yhtäkään naisen tietävillä silmäniskulla väritettyä kommenttia "komeasta kommodorista" tai "seksikkäästä venäläisaksentista". Hän tukahdutti itkuisen huokauksen työntäessään potilasholokansion pöydälleen, sytyttäessään punaisen "varattu" –valon huoneen ovipaneeliin ja työntyessään käytävälle.
Lääkinnässä oli hiljaista – vain Gemman matalien työkenkien läiske rikkoi instrumenttien ja ilmastoinnin tasaisen kuiskuttelun. Hän pysähtyi viimeiselle ovelle ja vilkaisi rutinoitunein silmin läpi traumahuoneen kaksi tuoreinta asukkia: asennustöissä sähköiskun saaneen tähtihävittäjä Arrowheadin ylläpitoryhmän johtajan ja ylilääkäri Howesin Kefeukselle leikkausta varten lähettämän sotilaan Van Saralta. Kaikki näytti olevan kunnossa, ja Gemma saattoi jatkaa matkaansa.
Kun Kefeuksen ylilääkäri Benjamin Howes oli runsas puoli vuotta sitten ilmoittanut aikovansa siirtyä alas Jim Raynorin hallinnoiman Foxhole 1:n lääkintään, Gemma oli vastustellut kiivaasti. Häntä hävetti tunnustaa, ettei syynä ollut varsinaisesti hänen kiintymyksensä Howesia kohtaan: Mies oli kyllä kokenut ja rautaisen pätevä, mutta hänen nuiva ja tyly asenteensa oli saanut Gemman pohtimaan kerran jos toisenkin, oliko hänen esimiehellään empatiakykyä lainkaan. Potilaat yleisesti ottaen vihasivat välinpitämätöntä ja alati kärttyisää Howesia niin paljon, että mieluummin kärsivät nahoissaan loukkaantumisensa kuin pistivät nenänsä lääkintään.
Gemman kieltelyn todellisena syynä olikin Howesin yllättävä päätös seuraajastaan: Kefeuksella oli monia Gemmaa ammattitaitoisempia ja vanhempia lääkäreitä, joiden jalkoihin ylilääkärin suuret saappaat olisivat paremmin sopineet. Hän oli luullut ilmoitusta ensin jonkinlaiseksi Howesin olemattoman huumorintajun viimeiseksi näytökseksi tai tempuksi, jolla vanhempi mies pyrki nöyryyttämään nuorta ja kokematonta kollegaansa. Tohtori Benjamin Howes oli kuitenkin ollut sekä tosissaan että myös jyrkkä kuin kallio ja seisonut päätöksensä takana. Hän oli huiskaissut Gemman järkyttyneet pyynnöt uudelleen harkitsemisesta välinpitämättömästi ilmaan ja ilmoittanut, että oli tehnyt valintansa. Gemma ei vieläkään ymmärtänyt syitä miehen päätöksen takana ja oli pohtinut joskus iltaisin päänsä tyynyyn painaessaan, oliko Howes kovan ulkokuorensa takana sittenkin pitänyt hänestä?
"Pidä paikasta hyvää huolta", mies oli käskenyt tuuheiden kulmiensa alta pistävästi tuijottaen heidän viimeisen yhteisen työvuoronsa aikana. Gemma oli yrittänyt tehdä parhaansa – mikä tarkoitti hänen tunnollisen luonteensa huomioiden tuntikausien ylimääräisiä paperitöitä, lisävuoroja, varmisteluja ja etukäteisvarautumista. Silti hän oli onnistunut. Lääkintä rullasi kuin hyvin öljytty koneisto, alaiset olivat hänen uskoakseen tyytyväisiä ja myös potilaat tuntuivat luottavan häneen herkemmin kuin pajavasaran hienotunteisuudella ja hellävaraisuudella varustettuun Howesiin.
Gemma kurkisti taukohuoneeseen toiveikkaasti ja huokasi helpotuksesta nähdessään hämärän keskellä seisovien huonekalujen olevan tyhjiä. Ei vaivaannuttavia kysymyksiä ja kuulumistenvaihtoa – vain hiljaisuutta, siunattua hiljaisuutta.
Hän kirosi Howesin organisointikyvyn puutetta räpsähtelevän kattovalon sytytettyään ja alkaessaan raivata tietään jääkaapille: vanha ylilääkäri oli kyllä ollut orjallisen tarkka mitä potilaiden oikeaan hoitoon tuli, mutta henkilökunnan huomiointi ja yleinen järjestelmällisyys eivät olleet kuuluneet miehen vahvoihin puoliin. Heidän maasta lähtiessään taukohuone oli ollut avara ja viihtyisä rupattelupaikka, jonne vuorossa olevat hoitajat ja lääkärit tulivat mieluusti vaihtamaan kuulumisia ja puhumaan potilaista. Nyt tila muistutti enemmänkin romuvarastoa. Gemma oli yrittänyt puuttua asiaan, mutta moni muu kriittisempi asia vaati jatkuvasti hänen huomiotaan ja jotkut vanhat käytännöt istuivat syvässä. Siivousryhmän vahaus- ja lakaisukone oli työnnetty jälleen taukohuoneen seinustalle, sekalaisia kansioita ja tyhjiä kuivamuonapakkauksia lojui sivupöydillä. Naulakossa oli kirjava läjä hänen työtoveriensa univormuja ja työtakkeja, roikkuipa joukon keskellä yksi punamusta parastetoskooppikin. Gemma huokasi ja likisti itsensä leveän muovisekoitepöydän ja lakaisukoneen välistä jääkaapille. Howes oli melko vapaamielisesti säilyttänyt eväitään ja potilaiden erilaisia näytteitä taukohuoneen jääkaapissa – sen tavan Gemma oli onneksi saanut kitkettyä alkuunsa. Hän silmäsi jääkaapin tyhjyyttään kumisevat hyllyt läpi, iski katseensa perälle unohtuneeseen proteiinivanukkaaseen ja päätti koettaa onneaan.
Hiljaisuudessa oli jotakin lohdullista ja parantavaa. Hänen päivänsä, yönsä, aamunsa ja iltansakin olivat tyypillisesti hektisiä, kiireisiä, meluisia. Yöllä sänkyyn kaatuessaan hän ei osannut arvostaa pyörryttävän voimakkaana hänet ympäröivää äänettömyyttä, vaan toivoi sekavien ja puuskittaisten unien tulevan nopeasti ennen muutaman tunnin päähän asetettua kellonsoittoa. Aito hiljaisuus oli harvinaista ja tuntui jotenkin tärkeältä. Ehkä juuri siksi hän oli ihastunut Alexeihin aluksi niin silmittömästi: mies ei täyttänyt hiljaisia hetkiä heidän välillään turhilla täytesanoilla, vaan nautti seesteisistä, äänettömistä tyvenistä. Alexei oli kuin viilentävä varjo kuumana kesäpäivänä, lepopaikka henkeä salpaavasta kiireestä ja pakottavasta vauhdista. Hiljainen sielu.
Gemma lohkaisi haluttomasti vanukkaan pinnasta kelmumaisen palasen, työnsi sen epäröiden suuhunsa ja totesi hämmennyksekseen maun olevan oikeastaan miellyttävä. Hän pyöritteli lusikkaa suussaan mietteliäänä.
Alexei ei ollut niin yksinkertainen ja mutkaton kuin Gemma oli ajatellut, ei tietenkään. Ensin hän oli pitänyt miehen hämillistä, miltei ujoa kohteliaisuutta suloisena. Mies piilotti sarkastisen huumorinsa, näennäisen leikittelynsä ja kaikennähneen sotilasunivormunsa alle jotakin viatonta, kömpelöä ja arkaa, joka häilähti esille heidän kahdenkeskisten hetkiensä aikana. Miehen punaisiksi karahtaneet kasvot ja levotonta liikettä vispaavat kädet olivat saaneet ensisilmäyksestä alkaen Gemman huvittuneen ihastuksen ja jonkinlaisen suojelevan omistushalun valtaan.
Hän oli uskonut, että pystyisi sitkeällä yrittämisellä aukaisemaan miehen huolella lukitsemat ovet, että hänen lempeytensä ja rakkautensa riittäisivät murtamaan panssarin. Että lopulta Alexei osaisi antaa ja ottaa vastaan luottamusta, rakkautta, kunnioitusta. Mitä hellävaraisemmin Gemma kovia kokenutta miestä käsitteli, sitä tiukemmin Alexei sulkeutui kuitenkin itseensä. Mies kyllä yritti – yritti kovemmin kuin Gemma ehkä aavistikaan. Silti tuntui sydäntä murskaavan ristiriitaiselta, ettei hän kyennyt löytämään itsestään rohkeutta läheisyyden antamiseen ja vastaanottamiseen, Gemman kiusoittelevaan suudelmaan vastaamiseen tai tunteistaan puhumiseen.
Alexei vetosi puolustelevasti ja vältellen menneisyyteensä UED:n aaveohjelmassa ja siihen, kuinka hankalia kiinteät ihmissuhteet aaveille yleisesti olivat. Se tuntui aiheen kiertelyltä, kliiniseltä oppikirjavastaukselta. Gemma oli kuullut kyllä UED:n aaveohjelman ankarista säännöistä, mutta oli kuitannut ne aina mielessään jonkinlaisena jäykkänä, käytännöstä vieraana ohjenuorana, jota vastaan jokainen aave todennäköisesti rikkoi minkä suinkin vain ehti. Alexein ryhmä oli tuntunut vahvistavan tätä luuloa: kukin aave ainakin vietti aikaa laivaston muiden sotilaiden kanssa – osa hyvinkin intiimeissä merkeissä. Alexei sen sijaan itse oli toista maata. Gemma oli järkyttynyt tajutessaan, että mies itse oli niin kokematon, sulkeutunut ja varautunut. Olihan Alexei toki kultainen ja huomaavainen, muttei saanut itseään venytetyksi sen enempään. Gemma ei voinut olla pohtimatta mitä jos Shikov ei koskaan lakkaisi varomasta ja pelkäämästä jotakin menneisyyden varjoa?
Eikä tilannetta paremmaksi tehnyt ainakaan se, että Gemman työtoverit kiusoittelivat esimiestään paikoin jo hävyttömilläkin vitseillä ja kysymyksillään. Annabelle oli jopa kysynyt jännitystä tihkuvalla äänellä, olivatko huhut aaveiden kanssa vietetyistä intiimeistä hetkistä totta. Gemma oli alkuihastuksen aalloilla keinuessaan jaksanut olla härnäämisen edessä oma nauravainen itsensä, mutta Annabellen kysymyksen aikoihin hän ei muuta kuin kohauttanut kiusaantuneena olkiaan: mistäpä hän sen olisi tietänyt, kun kirottu Shikov ei saanut itsestään kiskottua sen enempää seikkailumieltä kuin mitä käsien pitely vaati?
Gemma heitti vanukaspurkin kovan muovikuoren kierrätysjätteeseen, nuolaisi huuliaan ja vilkaisi vaivihkaa kuvajaistaan metallisen tarjoilupöydän kiiltävästä pinnasta. Gemma tiesi olevansa sievä, oikean katsojan silmissä jopa kaunis leiskuvanpunaisine hiuksineen, kesakkoisine nenineen ja siropiirteisine kasvoineen. Silti hän katseli arvioiden peilikuvaansa letille koottua tukkaansa nyppien: ehkä se johtui hänen ulkonäöstään? Ehkä Alexei piti häntä epäviehättävänä? Ehkä hän voisi kysyä mieheltä asiasta: voisihan hän tukkansa leikata tai tehdä jotakin pientä…
Gemma viuhtaisi ajatukset vihaisina päästään. Tämä oli naurettavaa. Hänen oli kelvattava tällaisena tai ei ollenkaan.
Vika ei ole sinussa. Eihän?
Hänen edellinen miesystävänsä oli syyttänyt Gemmaa usein siitä, että hän keräsi tarkoituksellisesti siipirikkoja ja murtuneita ihmisiä ympärilleen.
"Ymmärrän, että haluat auttaa muita töissäsi. Tehdä ihmiset ehjäksi silloin, kun puet päällesi valkoisen takin", Jeff oli sanonut erään riidan yhteydessä. "Mutta et sinä voi rakastaa ihmistä, jonka pohjimmiltasi haluat muuttaa, korjata tai pelastaa. Et todella."
Sanat olivat iskeneet syvälle ja kipeästi silloin ja ne tuntuivat seitsemän vuotta myöhemminkin iskulta rintakehään. Gemma ei voinut kuitenkaan olla pohtimatta jälleen, oliko niissä perää. Oliko hän itse asiassa rakastunut Alexeihin vai siihen mahdollisuuteen, että voisi vaientaa miehen sisimmässä riepovat haamut lopullisesti? Kysymyksen pohtiminenkin tuntui pahalta, mutta Gemma pakottautui katsomaan asiaa silmästä silmään. Ei olisi rehellistä Alexeita kohtaan pitää häntä lähellään vain siinä toivossa, että hän saisi miehen avautumaan ja muuttumaan. Oliko Gemma valmis elämään Alexein rinnalla ja rakastamaan tätä siitä huolimatta, ettei mikään koskaan ehkä muuttuisi? Hitto, ehkä Shikov oli oikein tyytyväinen tilanteeseensa ja solmuihin tunne-elämässään.
Toisaalta, Gemma mietti käsiään tiskialtaalla desinfioidessaan. Mitä jos kaikki kävisi, kuten hän oli arasti sisimmissään toivonut: mies avautuisi, lakkaisi pelkäämästä ja uskaltaisi rakastaa? Kokisiko Gemma tyhjyyttä haavat parannettuaan? Sekö häntä turhautti? Ettei Alexei antanut hänen edes yrittää?
Gemma nousi nielaisten pystyyn ja ravisti epämukavat ajatukset yltään. Hän siirsi takin kauluksen alle pujahtaneen poninhäntänsä ripeällä liikkeellä niskaan.
Toisaalta hän halusi yrittää – halusi niin kiivaasti kokeilla vielä päivän, viikon, kuukauden. Alexei oli illalla vannonut, että tahtoi yrittää kaikkensa. Gemma ei tiennyt, oliko jo liian myöhäistä, mutta tahtoi uskoa miehen vilpittömyyteen. Ehkä vielä yksi viikko tai kuukausi? Hän luotti siihen, että muutos voisi tapahtua, mutta sen pitäisi lähteä Alexeista itsestään. Gemman ei auttaisi kuin odottaa.
Hän tunsi otsansa rypistyvän käytävälle jälleen harppoessaan ja palatessaan huoneelleen. Seuraavan potilaan tiedot odottivat häntä työpöydällä holokansiossaan ja seinällä nakuttava kello kertoi minuuttien kuluneen miltei liikaakin. Gemma istuutui jalkansa ristien ja huomasi pureskelevansa peukalonsa kynttä. Paha tapa, josta hän luuli päässeensä jo lapsena.
Lääkäri jäi otsa rypistyneenä lukemaan potilaskansiota hiljaiseen lääkintään.