Voihan annu minkä teet, kun aina jaksat piristää minua pitkillä kommenteillasi. Vakiorepliikkini maata viistävän kumarruksen muodossa siis jälleen kerran: kiitos, kiitos, voi kiitos! Kommenttisi - vai pitäisikö niitä kutsua jo tekstianalyyseiksi syvällisyytensä vuoksi - ovat ilo ja ihana kannuste laiskalle fanficcaajalle.
Tämän pätkän ei pitänyt alun perin edes tulla tähän väliin, mutta milloinpa minun suurisuuntaiset suunnitelmani tekstin tulevaisuudesta toteen tulisivatkaan. Eli: Kun hätä on suurin, on Jim Raynorkin lähellä! Toisin sanoen luku, jossa kapteeni Raynor palaa Van Saralta kummittelemaan kuvioihin. Luku saattanee tuntua katkonaiselta ja hieman hankalalta lukijasta (jos ei, niin unohtakaa varoitukseni), mutta se oli myöhemmän materiaalin kanssa yhdessä niin omituisessa ristiriidassa, etten osannut tätä muuallekaan sijoittaa.
Oli matelevan hiljaista, tasaista. Sukkula ei pitänyt kiirettä, moottoriston rauhoittava kohina täytti matkustamon syvällä äänellään ja puikoissa oleva sotamies Tracy – mies oli tunnettu melkoisena moottoriturpana jopa rämäköiden pilottien joukossa – istui poikkeuksellisesti hiljaa ja hieman unisen näköisenä istuimellaan. Seesteisyys kietoi kaiken sukkulan sisällä pauloihinsa, turrutti aistit ja muutti sukkulan jyrisevän etenemisen unenomaiseksi liirroksi halki tyhjiön.
Kapteeni Jim Raynor työnsi itsensä taaksepäin istuimen pehmustetta vasten ja haukotteli syvään vaivautumatta peittämään suutaan kädellään. Hän oli valvonut pitkälle aamuyön tunteihin asti: Ensin Packardille ja Kingstonille ohjeita poissaolonsa ajaksi jättäen – miten hitossa tukikohdan johtaminen viikonlopun ajan saattoikin olla niin hankalaa hänen alaisilleen – sen jälkeen paperitöiden tulvaan miltei hukkuen. Tulevan viikon harjoitukset, vuorolistat ja partioiden kokoonpanot piti ensin käydä läpi ja sitten hyväksyä, Vespene-jalostamon raportit selata läpi ja valtuuttaa uusien koemallin kerääjien toiminta kaasuesiintymässä. Sen lisäksi olivat vielä muonitukseen, majoitukseen ja zergien tilanteeseen liittyvät asiakirjat, joita tuntui riittävän loputtomiin. Viimeisenä oli Gerard Durandin säntillisellä otteella laadittu raportti liittouman tilanteesta ja kutsu saapua neuvotteluihin Kefeukselle.
Raynor ei ollut mikään kärsivällinen mies, kuten jokainen hänen alaisuudessaan työskennellyt sotilas olisi saattanut vahvistaa. Silti hän oli sitkeästi perehtynyt taulukoihin ja tilastoihin, pohtinut tietoonsa saatettuja asioita monelta kantilta, luonnostellut mahdollisia parannusehdotuksia sekä vastannut viesteihin lyhyin, mutta informatiivisin sävyin. Yleensä tuon mittakaavan tunnollisuus ei sekään kuulunut hänen vahvoihin puoliinsa, mutta Raynor oli luvannut itselleen, että viimeisen allekirjoituksen sutaistuaan hän sulkisi kommunikaattorinsa kahdeksi tunniksi. Noiden kahden tunnin aikana hänellä oli hyvin yksityiskohtaisia suunnitelmia, joihin liittyivät kiinteästi Vulture-pyörä, järjetön ylinopeus ja pullollinen kotitekoista viinaa.
Hän oli saanut paperityöt valmiiksi yhdeltä ja pukenut ajohaalarin päälle hiljakseen hyräillen ja kommunikaattorinsa huolimattomasti sängylleen heittäen.
Raynor oli ajanut päänsä tyhjäksi ja silmänsä kuiviksi. Pyörä oli mourunnut kuin villikissa hänen pehmeän kosketuksensa alla ja kiipiessään Van Saran punaisten hiekkavallien yli ketteränä ja sulavana. Jokainen töyssähdys renkaiden alla iskosti pölyn maun hänen suuhunsa ja sai hiekan lentämään ropisten päin ajohaalaria ja kasvoja. Raynor oli hihkunut ääneen riemusta kelmeän sinisen kuun loisteessa päin tuntematonta syöksyessään ja kiihtyvyyden sytyttäessä jokaisessa solussa palamaan villin toiveen siitä, että hän voisi jättää kaiken taakseen. Avoin tie, tyhjä horisontti – vapaus.
Lopulta hänen oli ollut pakko kääntää tyttö takaisin kohti Foxholea ja saatella se nukkumaan talliin. Hetken mielijohteesta hän oli kumartunut hiljaisessa ja polttoaineelta haisevassa vajassa pyörän puoleen ja suikannut sen kiiltävälle metallipinnalle omistavan suukon ennen kuin oli levittänyt laitteen ylle huolellisesti ohuen muovisuojapeitteen.
Tyhjä tunne oli valahtanut mahanpohjaan kuten aina adrenaliinia sykkivän ajosuorituksen jälkeen. Mitä nyt, tuntui jokainen hermosäie hänen päänsä sisällä kysyvän pyörremyrskyn lailla heittelehtiviä aistimuksia käsitellessään, mitä nyt?! Jim Raynorilla harvoin oli vastauksia.
Hän oli ottanut rohkaisuryypyn ennen pyörän satulaan hyppäämistä, ja kiusaus tyhjentää loppupullo melko kiivaaseen tahtiin oli miltei ylitsepääsemätön. Oli vaatinut melkoisesti tahdonvoimaa kävellä takaisin kapteenin huoneelle, työntää pullo kapean lipaston päälle vielä toistaiseksi ja tarttua holokansioon toiveikkaana.
Alkoholi oli saanut jäädä sijoilleen yön ajaksi. Raynor oli ollut miltei naurettavan onnellinen löytäessään henkilökohtaisesta postistaan yhden viestin ja tunnistaessaan tutun identifikaationumeron kirjekuorikuvakkeen perässä. Hän oli vetänyt syvään henkeä lämpimän kouraisun rutistaessa sisintään. Viesti oli avautunut pitkällä viiveellä – perse, että hän vihasi Van Saran tietoverkkoyhteyksiä, joita hiekkamyrskyt ja Vespene-esiintymän säteily eivät suinkaan nopeammiksi tehneet – ja näytölle tullut videokuva oli saanut hänet äännähtämään itsekseen tyytyväisesti.
"Iltaa, pikkuinen", hän oli toivottanut karhealla äänellä kameran edessä istuvan Kaien nähdessään ja videoviestin käynnistäessään. Kaie oli kertonut särähtelevässä ja lyhyessä viestissään, että kiire ei ollut helpottanut vieläkään. Hänen osuutensa viikonlopun suuressa taisteluharjoituksessa ei ollut mennyt odotetulla tavalla, mutta protossi oli todennut väsyneesti huokaisten oppineensa kovasti terraanien taistelutekniikoista ja omasta asemastaan ryhmässä. Kaie oli näyttänyt innostuneelta mainitessaan, että oli lähdössä ryhmänsä kanssa viettämään iltalomaa Vestalle. Hän oli kertonut odottavansa sitä, että oppisi todennäköisesti tulevina tunteina lisää terraaneista ja heidän käytöksestään. Hyvää yötä toivotettuaan nainen oli sulkenut kepeästi hymyillen yhteyden ja laskenut seuraavan vuoroaan odottaneen sotilaan käyttämään Kefeuksen yleisiä videopuheluruutuja.
Raynor oli kelannut viestin alkuun ja katsellut sen uudelleen lävitse vinosti hymyillen ja painaen naisen kuulumiset huolella mieleensä. Hän oli sinä yönä nukkunut levollisemmin kuin hetkeen.
Viesti oli edelleen hänen henkilökohtaisessa kansiossaan tallella, kuten kaikki aikaisemmatkin kaksikymmentäyksi videota. Yhteensä kaksikymmentäkaksi osoitusta Raynorin elämän omituisimmasta ihmissuhteesta.
Raynor huoahti itsekseen kärsimättömänä vilkaistessaan ulos matkustamon ikkunasta ja todetessaan, että matka Kefeukselle veisi tällä vauhdilla vielä noin vartin. Gerardin laivaston uloimpana partioivat alukset levittäytyivät heidän edessään kuin kiireisen herhiläispesän ensimmäinen etuvartio, ja saattajiksi määrätty Valkyria-pari erottui jo kahtena pienenä pisteenä kaukaisuudessa. Raynor huomasi virnistävänsä itsekseen valtavaa alusjoukkoa katsellessaan ja Kefeuksen möhkälemäisen hahmon muiden keskeltä erottaessaan.
Hän ei ollut kertonut etukäteen Kaielle, että oli tulossa Kefeukselle ja että toivoi ehtivänsä viettää aikaa nuoren protossin kanssa ennen hänen, Shikovin ja Durandin yhteistä kokousaikaa puoli neljältä. Toivottavasti Kaien ilta Vestalla oli sujunut mukavasti – terraanisotilaat saattoivat olla vapaalle heittäytyessään melkoisen railakkaita siinä missä Kaiea vaivasivat vieläkin jäykkyys ja arkuus uusissa tilanteissa.
Raynor taputti kädellään polveaan poissaolevan näköisenä. Sinä iltana kun Shikov runsas puoli vuotta sitten oli ryhmineen kiivennyt Van Saralta lähtevään sukkulaan, hän oli heittäytynyt huojentuneena selälleen sängylleen ja toivottanut mielessään hyvää matkaa. Ajatuskin Kaien kohtaamisesta oli saanut vatsan vääntymään ja hien nousemaan otsalle kylminä pisaroina. Protossin perimään liittyvät paljastukset olivat herättäneet hänen sydämessään raivon ja katkeruuden synkentämän pimeyden, jota hän luuli jo kauan sitten onnistuneesti paenneensa. Kerrigan ei kuitenkaan ollut koskaan laskenut Raynoria irti hihnastaan, ei todella.
Hän oli tuntenut voimatonta kiukkua sekä Sarahia että Kaiea kohtaan – helkkarin petollista, äiti ja tytär. Ja silti kaikki oli niin pirun hankalaa: Jim oli käyttäytynyt kylmästi ja etäisesti Kaiea kohtaan ja vältellyt naista parhaan taitonsa mukaan. Salaa hän oli vihannut itseään siksi, että mietti siitä huolimatta päivittäin nuoren protossin vointia ja jaksamista.
Kaikki oli tuntunut romahtaneen syöksykierteeseen. Jo pelkkä tieto siitä, että Sarah lymyili jossakin Van Saran autiomaan sydämessä olisi ollut hänelle hankala pala nieltäväksi, mutta sen lisäksi zergkuningattaren tytär oli kulkenut Foxholen käytävillä, Raynorin oman katon alla. Mielikuva oli ylivoimaisen hankala hyväksyä. Hän oli huokaissut helpotuksesta kommodori Shikovin suunnatessa takaisin Kefeukselle ja viedessään protossin mukanaan. Kaien poistuminen kuvioista tekisi hänen päivistään helpompia, Jim oli ajatellut.
Eikä mikään mennyt kuitenkaan odotusten mukaisesti. Hän oli juonut, suoranaisesti ryypännyt – kaksi tai kolme päivää aina tiedostamattomuuteen saakka, sen jälkeen muutaman viikon ajan vain niille rajoille, että kykeni suoriutumaan juuri ja juuri päivittäisistä töistään. Sarah oli piinannut häntä jokaisena yönä: tullut salakavalasti alkoholin turruttaman mielen syvimpiin toiveisiin, repinyt hänen sisintään vihaisena kuin jotakin etsien ja lopulta ivallisena nöyryyttänyt häntä sanoillaan, sylkenyt auki revittyihin haavoihin myrkkyään.
Jokainen sinun yrityksesi päästä jaloillesi on turha. Jokainen alku on loppu. Ei ole tarkoitusta, ei armoa, ei vapautusta. Vain minä, vain sinun lohduttomin virheesi. Jokaisen avaamasi oven takana olen aina minä – jokin julma pieni peli, harhautus tai sydämetön, kylmä muistutus asioiden todellisesta luonteesta. Minä olen kohtalosi, Jim. Kun annat itsesi vihdoin luottaa ja vähiten odotat, maa murtuu jalkojesi alta ja minä olen katsomassa, kuinka putoat. Sinä olet yksin.
Sarah oli kuulostanut niin suloisen viattomalta livertäessään hänen korvaansa, käskiessään häntä luovuttamaan. Kuinka helppoa olisi ollut ottaa käsiase yöpöydältä, painaa se ohimoa vasten ja unohtaa.
Jim ei tosiasiassa edes muistanut ensimmäistä videoviestiään. Hän oli ollut kiukkuinen sinä yönä ja lyönyt lasipullon paksun, terävän pinnan rikki nyrkillään. Iho oli ottanut kolme terävää viiltohaavaa vastaan kivusta sähähtäen. Raynor oli ollut niin vihainen ja väsynyt, että oli ollut lähellä purskahtaa itkuun tai hajottaa jotakin. Hän oli lähettänyt videon juuri ennen nukahtamistaan ja humalassa kuin ensimmäistä iltalomaansa viettävä keltanokkainen sotamies, joten viesti tuskin oli sisältänyt mitään kovin selväjärkistä tai mairittelevaa. Kaie oli vastannut silti.
Jim oli pärskähtänyt epäuskoisena, kun seuraavana iltana saapuneiden viestien kansiosta jalostamopäällikö Perezin viikkoraportin ja kersantti Herwayn kuukausimenolaskelman välistä oli löytynyt Kaien lähettämä videoviesti. Häkeltynyt tunne oli vallannut Jimin, kun protossinaisen epävarmuutta hehkuvat kasvot olivat ilmestyneet ruudulle. Mitä helvettiä, hän olisi halunnut kysyä ääneen, mutta oli sen sijaan käynnistänyt viestin epäluuloisena.
"En oikein tiedä, osaanko auttaa sinua", protossi oli sanonut arasti sen jälkeen, kun oli tervehtinyt virallisesti ja myöntänyt, että oli yllättynyt Raynorilta viestin saatuaan. Et niin yllättynyt kuin minä, Raynor oli ajatellut äimistyneenä – hän kun ei muistanut lähettäneensä tai edes nauhoittaneensa viestiä. Kaien seuraavat sanat olivat osuneet kuitenkin syvälle.
"Äiti tulee toisinaan myös minun uniini. Se on raskasta…", nainen oli kuisannut. Protossin silmät olivat painuneet lattiaan. "Minä saan useimmiten torjuttua hänet… Ehkä… Voisin ehkä kokeilla jonkinlaista psionista sulkua sinunkin mieleesi, jos niin toivot."
Protossi oli vääntyillyt kameran edessä hermostuneena tietämättä minne katsoa tai mitä tehdä. Hän oli katsahtanut nopeasti suoraan linssiin ja keltaisissa silmissä oli tyhjä ja onneton vire.
"Olen pahoillani, etten voinut sanoa aikaisemmin", protossi oli änkyttänyt "Minä… olen pahoillani… Halusin kyllä. Ehkä eniten juuri sinulle. Zeratul kielsi minua ja tiesin, että isän menetys oli sinulle hankalaa. Tuntui, etten koskaan voi korvata… ja äiti…minussa on liikaa pahoja muistoja…"
Kaie oli ollut pitkän aikaa hiljaa itseään kooten. Sitten nainen oli tehnyt harmistuneen näköisenä kunniaa, pyytänyt nolostuneena anteeksi "tyhjänpäiväistä lörpöttelemistään" ja sulkenut hätäisesti yhteyden.
Jim Raynor oli tuijottanut harmaana vilkkuvaa tyhjää näyttöä minuuttitolkulla kykenemättä tekemään muuta kuin vetämään syvään henkeä ja nielemään kurkkuunsa kohonnutta kuumaa möhkälettä takaisin alas. Kaikki se tuli takaisin yhtenä hujauksena: ensimmäinen kerta, kun hän oli nähnyt Kaien Fenixin vanhassa asepuvussa uhmakkaana ja silti niin eksyneenä. Kuinka hämillään he kumpikin olivat olleet silloin ja tulevina päivinä toistensa ympärillä kierreltyään. Naisen itkusta tärissyt olemus, kun Raynor oli pysäyttänyt tämän Kefeuksen käytävällä ja kysynyt oliko jokin hätänä. Kaien tukahduttavan voimakas rutistus, silmissä leiskunut kaipaus. Hiljainen myötäelo heidän välillään lähtöhangaarissa, hänen halunsa suukottaa naisen otsaa ja käskeä olla varovainen.
Voi luoja, kuinka itsekäs hän oli ollut. Kuinka helvetin typerä, kuinka tunteeton. Idiootti, hänen sisimpänsä huusi, sinä olet idiootti. Hän oli sulkenut Kaien ulkopuolelle ja yrittänyt olla torjuva pelätessään omaa reaktiotaan… mutta oliko hän ajatellut asiaa lainkaan naisen kannalta? Hän oli Kaien ainoa linkki niihin aikoihin, kun tämän äiti oli vielä ollut terraani ja isä elossa. Millä helvetin oikeudella hän katsoi oman mielenrauhansa niin pyhäksi, ettei kyennyt vastaamaan Kaien silmissä arasti pilkahtavaan pyyntöön edes osittain. Jim istui alas sänkynsä reunalle sydän täynnä katumusta. Voi perse, hän soimasi itseään.
Ei tyttö pyytänyt sinua täyttämään adoptiokaavakkeita, vaan olemaan vain läsnä. Onko se niin helvetin hankalaa?
Hän oli hetken mielijohteesta käynnistänyt holokansioon integroidun pienen videokameran ja nauhoittanut uuden viestin, joka ei rehellisyyden nimissä tainnut olla kovin paljon selkeämpi kuin hänen aikaisempikaan yrityksensä. Hän oli puhunut paljon, selittänyt liikaa, kompuroinut sanoihinsa ja kiroillut jokaisessa lauseessa. Hän oli harkinnut hetken ajan tuhoavansa tuotoksensa, mutta oli päättänyt sitten – hilpeässä hiprakassa kun oli – ettei viesti varmaan enää hänen ja Kaien välejä huonommaksikaan voisi tehdä.
Kaie oli vastannut jälleen, tällä kertaa loputtoman pitkiltä tuntuneiden kahden päivän jälkeen. Myös protossin viesti oli ollut täynnä padottua toivoa, pelkoa väärinymmärryksestä ja silti arkaa osoitusta luottamuksesta.
Heidän videoviestinsä olivat kulkeneet jo kuuden kuukauden ajan. Alun epävarmat ja muodolliset sävyt olivat muuttuneet pitkien pohdintojen täyttämiksi minuuteiksi ja henkilökohtaisiksi purkautumisiksi ajan kuluessa. Raynor oli seurannut vuoroin ylpeänä, vuoroin levottomana Kaien kasvua ja tämän sopeutumista terraanien pariin. Sama huolensekainen tyytyväisyys peilautui takaisin Kaien kasvoilta, kun tämä kysyi toisinaan varovasti kuinka Jim jaksoi ja olivatko Sarah tai zergit aiheuttaneet ongelmia Van Saralla. Hitaasti protossi oli alkanut ymmärtää hänen pieniä sarkastisia piikkejään, hymyillä entistä vapautuneemmin ja osoittaa tunteitaan voimakkaammin. Kaksi viimeistä pätivät myös Jimiin itseensä.
He olivat käyneet läpi kaiken yhdessä: piirtäneet kahden mielen hajanaisista muistoista esiin ensin Fenixin kuvajaisen ja sitten varovasti myös Sarahin monikasvoisen hahmon. He olivat puhuneet Kaien syntymästä ja ensimmäisistä elinkuukausista ja sivunneet Raynorin entistä elämää Konfederaation lainvalvojana kauan sitten. He olivat pohtineet laivaston ja Van Saran tilannetta, kertoneet päiviensä kulusta ja kohtaamistaan ihmisistä. Arkea, mietteliäitä puheenvuoroja, katkeruuden ja haikeuden sävyttämiä vanhoja, kellastuneita muistoja. Kyyneleitä, hymyjä, epävarmoja nyökkäyksiä, rohkaisun kömpelöitä sanoja.
He kumpikin tiesivät sanomattakin, että olivat toisilleen tietyllä tapaa erityisiä. Yksikään terraani tai protossi ei olisi koskaan voinut ymmärtää täysin sitä kaikkea: Fenixin, Sarahin, Jimin ja Kaien yhteen lukitsevaa epätoivoisten sattumien loputonta kehää, joka ei voinut särkyä ennen kuin Kerrigan olisi maksanut teoistaan hengellään. Kukaan ei voinut kokea samoin raadollista ristiriitaa, jota he kaksi kantoivat sydämissään tai tajuta sitä pientä, kamalaa ja häpeällistä toivetta siitä, että Sarah Kerrigan kaikesta huolimatta vastaisi jonakin päivänä takaisin kaikkeen siihen katkeransuloiseen ja tuskan sävyttämään rakkauteen. Eikä sitä sisimmässä palavaa kirkasta kostonhalun ja raivon liekkiä, joka kulutti ja poltti mennessään järjen, toivon ja valon. Halua surmata Sarah, panna hänet maksamaan kaikesta. Velkaa, joka oli sidottu verellä. Ennen sen lunastamista he eivät voineet kuin hakea lohtua ja rohkeutta toisistaan.
Kaie oli viikko sitten todennut viestinsä lopuksi arasti, että oli alkanut pitää Raynoria tärkeänä. Protossi oli empinyt pitkään hiljaa, nypeltänyt puseronsa hihoja ja jo kerran näyttänyt siltä, ettei jatkaisikaan mielessään pyörinyttä ajatusta loppuun.
"Kukaan ei koskaan voi ottaa Fenixin paikkaa sydämestäni. Minä rakastan isää aina. Mutta… en tiedä. Sinä… no. Ehkä tiedät mitä yritän sanoa", protossi oli kuiskannut käheästi ja hermostuneesti. Hän oli naulinnut katseensa kameraan pitkäksi toviksi, mutta ravistanut lopulta päätään turhautuneena ja vaihtanut puheenaihetta.
Jim ei ollut itkenyt aikoihin. Lydia, Johnny, Sarah – hän oli kaiken menettämänsä jälkeen todennut katkerasti, ettei hänellä ehkä ollut enää kyyneleitä itkettäväksi loppuelämää varten. Sinä iltana Jim Raynor oli kuitenkin haukkonut rajua, säpsähdyttävää itkua peittoaan syliinsä rutistaen ja välittämättä siitä, että tiesi kyyneleiden tulevan yhtä paljon Johnnyn kuin Kaienkin takia. Hän oli luvannut, suorastaan vannonut, kuluneiden viikkojen ja kuukausien aikana päänsä sisälle soiville varoituskelloille, ettei antaisi itsensä kiintyä liiaksi Kaieen. Se tekisi koko sopasta vain entistä sakeamman ja antaisi Kerriganille lisää aseita heitä kumpaakin vastaan. Sängyllä itkua ryystäessään ja Kaien sanoja puntaroidessaan Jim oli kyennyt kuitenkin ajattelemaan vain yhtä asiaa: Voi pikkuinen, voi Fenixin silmäterä. Minä pidän sinusta huolta.
Pilotti ohjaamossa antoi kuittauksen heitä ohjaavalle lennonvalvojalle ja säpsäytti samalla Jimin ajatuksistaan. Mies rykäisi itsekseen ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hän ei voinut olla ajattelematta Kaien sanoja ilman liikuttumista ja soimasi itseään kevyesti turhasta tunteilusta.
Voi Jimmy-poika, sinusta on tullut vanha pehmo.
Sukkulan telakoituminen sujui ongelmitta. Tracy jäi täyttämään rahtikirjoja ja valmistautumaan tankkauksen ja lastauksen jälkeiseen paluumatkaan Van Saralle. Raynor sen sijaan oli vapaa tekemään tahtonsa mukaan: hän oli ilmoittanut Durandille saapuvansa kolmelta, mutta kello oli tällä hetkellä tosiasiassa vasta yksi. Hän ei pistänyt pahakseen muodollisen vastaanottokomitean puuttumista, vaan marssi tyytyväisesti hangaarivalvojan pienen työtilan ohitse hisseille.
Kaie jakoi hyttinsä kahden muun ryhmäänsä kuuluvan naisaaveen kanssa, joista toinen avasi oven hänen kosketettuaan paneelin soittokelloa. Pienikokoinen, itämaisen näköinen nainen teki kunniaa välittömästi hänet tunnistaessaan, mutta piti älykkäät ja tavattoman kiinnostuneina hehkuvat silmänsä kiinteästi Jimissä jäädessään odottamaan kapteenin käskyä.
"Lepo, sotilas. Tulin etsimään Kaiea", Jim sanoi rykäisten. Pieni nainen kallisti päätään, vilkaisi olkansa yli ja madalsi ääntään.
"Kaie taitaa vielä nukkua, sir", hän mumisi pahoitellen. Jim ei voinut olla näyttämättä pettymystään ja tunsi kasvojensa venähtävän.
"Selvä. Tulen takaisin sitten hieman myöhemmin. Sanotko hänelle…"
"Minä olen hereillä", Kaien unenpöpperöinen ääni kajahti peremmältä hytistä. Kolahdus ja kiukkuinen kirahdus säestivät naisen sanoja.
"Jukoliste Kaie, älä nyt sängystä putoa. Helvetti, oletko kunnossa?!" Chandak älähti kauhuissaan olkapäänsä yli vilkaisten. Nainen löi käden suunsa eteen tajutessaan lipsauttaneensa manailusanan väärässä seurassa. Raynor hymyili huvittuneesti.
"Kyllä minun korvani pahempaakin ovat kestäneet", hän rauhoitteli kuivasti ja pisti päänsä hytin ovesta. "Kaie, et kai sinä ole krapulassa?!"
Kaie tuli pian omasta pienestä makuusopestaan hengästyneenä kapeaan eteistilaan. Verryttelyasuun pukeutunut nainen pysähtyi nytkähtäen Jimin nähdessään ja arka hymy valaisi tämän naaman. Ilme näytti ristiriitaisen liikuttavalta kasvoilla, joiden kammottavaa kuntoa Jim suoranaisesti hätkähti. Kaien nenä oli teipattu kahdella voimasiteellä ja tukilaastarilla suoraksi, mutta taitteiden alta oli helppo nähdä tummat sinelmät ympärilleen nostattanut murtumakohta. Paakkuuntunutta verta oli kerääntynyt haavan ympärille. Huuli oli kurottu umpeen tikkiliimalla.
"Mitä sinulle on tapahtunut?" Raynor kuuli kysyvänsä jähmeällä, järkyttyneellä äänellä. Kaie rykäisi ja hymy katosi hänen kasvoiltaan yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin.
"Puhutaan siitä hieman myöhemmin?" nainen pyysi anelevaan ja välttelevään sävyyn.
"Tuota… hyvä on. Haluatko haukata happea?" Raynor kysyi saaden suurin ponnistuksin äänensä pidettyä tasaisena ja viitatessaan peukalollaan olkapäänsä ylitse. Hän yritti taiteilla olemukseensa ja sanoihinsa tyyneyttä, vaikka tosiasiassa hänen teki mielensä tivata mitä oli tapahtunut ja kuka oli lyönyt iskut. Hän päätti kuitenkin olla järjestämättä kohtausta peittelemättömän uteliaasti heitä tuijottavan Kaien hyttitoverin silmien edessä, vaan odotti siihen asti, että he pääsivät käytävälle ja muutaman askeleen päähän sulkeutuneesta hytin ovesta.
"Kävikö tämä Vestalla?" Jim aloitti kääntäen mutkattomasti Kaien olkapäistä puoleensa. Protossin olemus muuttui kiusaantuneeksi, mutta tämä nyökkäsi hitaasti.
"Mitä tapahtui?" Raynor jatkoi tuntien mielialansa synkkenevän. "Tekikö joku sinulle jotakin? Suuttuiko joku? Yrittikö joku koskea sinuun?"
Kaie näytti ällistyneeltä ottaessaan askeleen taaksepäin. Naisen silmät olivat levinneet suuriksi.
"Kaie, kerro minulle", Raynor pyysi. Hänen oli hankala pitää ääntään tasaisena, sillä äkillinen raivo pyyhkäisi tajunnan yli saaden kiukun mustat sävyt tanssahtelemaan verkkokalvoilla ja jännitti jokaisen lihaksen valmiiksi taistelua varten.
"Jim… sinä puristat olkapäitäni", Kaie sai vihdoin soperrettua. Raynor tajusi äkisti, että säikähdys Kaien katseessa ei suinkaan johtunut siitä, että protossi kertasi nenänsä murtumiseen johtanutta traumaa mielessään, vaan nainen oli vilpittömän pelästynyt Raynorin omaa, tiukkakatseista ja miltei kuulustelevaa reaktiota.
"Anteeksi. Minä… tulin vain niin perhanan vihaiseksi nähdessäni, että… anteeksi." Jim pudotti Kaien olkapäät pihtiotteeseen napanneet sormensa nopeasti alas ja vetäytyi askeleen kauemmas naama valkoiseksi valahtaen.
Voihan perse, sinä pelotat häntä. Kokoa itsesi. Hymyile. Rauhoitu.
"Ei se mitään", Kaie sanoi nopeasti. Hänen päänsä nousi ylös ja naisen silmissä tuikahti haastava ylpeys. "Minä osaan kyllä pitää puoleni."
"Minä en epäile sitä. Minä… ehkä siksi tuntuikin niin omituiselta, että näytät tuolta, Raynor mutisi lopulta. Hän virnisti toispuoleisesti. "Pitäisikö minun tuntea sääliä vastapuolta kohtaan?"
Kaie vastasi hymyyn varovasti ja pudisti päätään.
"Se oli vahinko", hän totesi lopulta. Jokin naisen olemuksessa tuntui sanovan, että aihe oli parasta ainakin toistaiseksi jättää sikseen. Jim totteli pienen vastahakoisen äänen sisällään vaientaen.
He seisoivat toisiaan tutkivasti katsellen vastatusten käytävällä. Jim koki olonsa hieman hämilliseksi ja epävarmaksi nyt, kun kaikkien niiden kuukausien aikana hänen holokansionsa pienellä ja epätarkalla näytöllä sydäntään purkanut protossi seisoi vain muutaman askeleen päässä elävänä, hengittävänä, läsnä. Hän oli niin monta kertaa halunnut kurkottaa kätensä eteenpäin ja vetää nuoren naisen suojelevaan halaukseen, taputtaa tätä lohduttavasti olkapäille tai sanoa jotakin kannustavaa. Tai edes piristää tätä sutkauksella, huonollakin. Mutta tuolloin siihen ei ollut tarjottu mahdollisuutta. Nyt heidän ollessaan kasvotusten hän ei kuitenkaan saanut itseään liikahtamaankaan ja tunsi kielen jäätyvän kiinni kitalakeen kylmänä ja elottomana. Hän ei tiennyt mitä tehdä tai kuinka purkaa sisimmässään melkoiseksi vyyhdiksi keriytynyttä tunteiden ja muistojen kaaosta sanalliseen muotoon. Myös Kaien naamalla oli uteliaisuuden lisäksi arastelua, kun hän tarkasteli miestä edessään huolellisesti.
Jim selvitti kurkkuaan.
"Tässä", hän sanoi lopulta lyhyesti ja työnsi mukanaan tuomansa, kankaaseen kiedotun nuhjuisen mytyn Kaien käteen. Protossi näytti olevan ymmällään, mutta kääri velvollisuudentuntoisesti kankaan auki ja veti esille nyytin laskoksiin piilotetun esineen. Se oli paksuperäinen ja raskas plasmapistooli, joka oli nähnyt parhaat päivänsä jo vuosikausia sitten. Ase oli likainen, kolhiutunut ja menettänyt osan hopeanharmaasta pinnoitteestaan.
"Protossien taistelupistooli", Kaie totesi välittömästi.
"Se oli isäsi", Raynor kiirehti selittämään Kaien kurtistuneen otsan nähdessään. "Ajattelin, että ehkä…" Raynor huomasi tuijottavansa jalkoihinsa kiusaantuneena.
Niin, mitä helvettiä sinä oikein ajattelit? Käsiase tuliaisiksi? Sulavaa, todella. Ensi kerralla rasia suklaata ja käsikranaatti?
"Isän shalan", Kaie henkäisi hiljaa huomattuaan Fenixin legioonan pienen symbolin kädensijaan kaiverrettuna. Protossi nosti ikääntyneen, aserasvasta ja hiekasta osansa saaneen pistoolin tähtäykseen kuin pitoa koetellakseen. Hänen naamansa oli alkanut hehkua onnesta.
"Annatteko tekin aseillenne nimet? Minulla oli rynnäkkökivääri, jonka nimi…"
"Belle", Kaie lopetti. Nainen hymyili ujosti, mutta leveästi. "Isä on kertonut minulle. Shalan ei kuitenkaan ole vain nimi. Ei sillä lailla kuin sinun Bellesi. Shalan on kunnianosoitus. Vähän kuin mitali, joita terraanit kiinnittävät rintapieliinsä. Urhealle, läheiselle asetoverille." Protossi tarkasteli pistoolia liikuttuneen näköisenä ja siveli kulunutta pintaa hellästi sormillaan. Hän vilkaisi Jimiin. "Onko se ollut sinulla kaiken aikaa?"
Raynor nyökkäsi itsekin yllättyneenä kuulemastaan. Fenix oli raivostuttavan moniselitteiselle tyylilleen uskollisesti kerran vain työntänyt pistoolin hänen käteensä ja todennut vakavana, että se oli tästä lähtien Jimin omaisuutta. Viivasuinen protossi ei ollut selittänyt tekoaan millään lailla ja oli vastannut hänen uteluihinsa yhtä auliisti kuin kasa kiviä. Jim oli tuossa vaiheessa jo tottunut Fenixin pieniin omituisuuksiin, työntänyt pistoolin vyölleen ja antanut myöhemmin vastalahjaksi Fenixille kaasunaamarin ja kaksi pornolehteä yhtä kryptisen hiljaisuuden saattelemana. Hän tunsi naurunsekaisen liikutuksen nousevan mahanpohjastaan Kaien sanojen antaessa vihdoinkin tarinan takana piilevälle mysteerille merkityksen.
"Olisin pitänyt siitä parempaa huolta, jos olisin tiennyt", hän myönsi.
Kaie ravisti päätään.
"Shalan kuuluu taisteluun. Sitä ei piiloteta vitriiniin, kuten terraanien mitaleita ja pokaaleita. Sen kuuluu laulaa taistelussa kantajansa kuolemaan asti."
Protossi ojensi pistoolin takaisin Jimille liikuttuneen näköisenä.
"Kiitos, että sain nähdä sen", hän sanoi kunnioittavasti. Jim ravisti päätään.
"Ei. Minä toin sen lahjaksi sinulle", hän korjasi vetäen kätensä selkänsä taakse. Kaien kasvoilla kävi häkeltynyt ilme, kun protossi käänsi kämmenensä auki ja jäi katselemaan sillä lepäävää pistoolia.
"Kukaan... tai no, juuri kukaan... ei ole ennen tätä antanut minulle mitään tällaista", Kaie sanoi lammasmaisella äänellä. Protossi sipaisi kaulassaan roikkuvia tuntolevyjä ajatuksissaan lempeän hymyn käydessä kasvoillaan ja vilkaisi sitten Raynoriin silmät kosteina kiiltäen.
"Eihän se kummoinen ole", Jim totesi vaatimattomuutta ääneensä tavoitellen, mutta sisimmässään oli niin naurettavan ylpeä itsestään, että olisi paukutellut henkseleitään, jos sellaiset olisi suinkin vain sattunut omistamaan.
"Se on…", Kaie aloitti, mutta kadotti sanansa hätkähtäen. Naisen pää käännähti taaksepäin ja hän tuijotti tyhjän käytävän päähän tuoden mieleen saalistaan väijyvän metsästäjän. Naisen kädet jännittyivät ja hän kosketti otsaansa kuin keskittymistään tehostaakseen.
"Mitä nyt?" Jim kysyi. Hän tunnisti poissaolevan katseen – Kaien virta, kuten protossit aaveiden psionista kykyä kutsuivat, oli todennäköisesti poiminut jotakin.
"Voinko pyytää palvelusta?" Kaie kysyi nopeasti. Jim ei ehtinyt edes vastata, kun Kaie jo viittoi hänet seuraamaan ja lähti sanaakaan sanomatta takaisin heidän tulosuuntaansa. Nainen onnistui yhtäaikaisesti sekä hiipimään että ryntäämään pääkäytävästä erkanevan pienen huoltotunnelin suulle ja painautui sen sisäseinää vasten tiukasti. Naisen vartalon kaari jäi tunnelin syvien varjojen peittoon. Jim seurasi Kaiea kyselemättä ja tunsi itsensä hirtehisellä tavalla huvittuneeksi naisen viereen itsensä likistäessään.
"No niin", hän sanoi kepeästi. "Ketä me oikein pakoilemme?"
Kaie nielaisi kuuluvasti, mutta ei ehtinyt vastata mitään, sillä askeleet tulivat jo lähemmäs. Kommodori Shikov näytti huolestuneelta ja kiireiseltä heidät ohittaessaan ja suunnatessaan peremmälle käytävällä. Raynor tunsi Kaien jännityksen lientyvän kommodorin askelten kaikujen haipuessa.
"Oletan, että hän etsii sinua?" Jim sanoi matalalla äänellä pienen hiljaisuuden jälkeen. Kaie päästi kiusaantuneen äännähdyksen.
"Onko sinulla usein tapana leikkiä kuurupiiloa lähimmän esimiehesi kanssa?" Raynor jatkoi hilpeään sävyyn. Hän vilkaisi Kaieen moittivan äänen kielellään naksauttaen.
"Ei", Kaie myönsi. Protossi killitti häneen jurottaen kuin murjottava lapsi, eikä Raynor viitsinyt piilottaa härnäävää virnistystään.
"Sitä paitsi luulin, että Shikov ja sinä olette nykyisin hyvää pataa. Onko jokin hätänä? Voisi melkein luulla…"
Raynorin pää käännähti äkisti Kaien puoleen ja leppoisa jutustelusävy unohtui, kun hänen ajatuksensa täydensivät kesken jääneen lauseen.
"HÄNKÖ?" Raynor ärähti päänsä ahtaan huoltotunnelin kattoon pamauttaen. Mies kirosi ja jäi takaraivoaan pidellen katsomaan Kaiea. Hän tunsi raivon nousevan jälleen sisimmästään ahneena ja kyltymättömänä.
"Se oli vahinko", Kaie sihahti julmistuneen näköisenä.
"Mitä helvettiä Vestalla oikein tapahtui?" Raynor tiukkasi. Hän oli korottanut huomaamattaan ääntään, mutta joutui vaikenemaan Shikovin askeleiden tullessa takaisin päin ja Kaien sormen kohotessa naisen huulien eteen. Hän pysyi hiljaa silmät salamoiden ja Kaieen synkkäilmeisiä mulkaisuja luoden, kun Shikov palasi hisseille päin heidän ohitseen. Kun hissin ovien sulkeutumisesta kertova mekaaninen sihahdus vei kommodorin mennessään, Raynor kääntyi Kaien puoleen.
"No?" mies kysyi hiljakseen. Hän tajusi tutun, ahdistuneen ilmeen valtaavan Kaien kasvot ja hillitsi halunsa mennä Shikovin perään opettamaan kommodorille käytöstapoja ja alaisten kohtelua käsirysyn voimin.
Kaie pysyi itsepintaisesti vaiti ja väisti hänen katseensa.
"Sinä voit kertoa minulle", Jim jatkoi pinnistäen kärsivällisyyttään.
Kaie näytti olevan kahden vaiheilla, mutta huokasi, istuutui ja lopulta koko kurjien yhteensattumien yö purkautui ryöpsähtelevänä monologina Jimin kuultavaksi. Protossi käytti lyhyitä, miltei vastahakoisia lauseita, mutta Raynor sai silti tarpeeksi irti puheesta voidakseen muodostaa kokonaiskuvan tilanteesta. Hän tunsi olevansa yhtä aikaa kiukkuinen ja huolissaan – toisaalta koko ilta ja Kaien loukkaantuminen olivat vain yhtä onnetonta tapaturmien sumaa, toisaalta hän halusi kuristaa Shikovin, joka oli laskenut itsensä sellaiseen kuntoon. Kuinka tämä saattoi olla niin vastuuton? Eikö mies ajatellut yhtään…?!
Kaie jäi selityksensä jälkeen istumaan surkean näköisenä lattialle, joten Jim päätti ensimmäisen mielihalunsa vastaisesti tehdä jotain muuta kuin lähteä raivoamaan Kefeuksen käytäville Shikovin päänahkaa hakien.
"Sinun pitää puhua Shikovin kanssa, tiedäthän?" hän sanoi varovasti.
"Tiedän", Kaie nyökkäsi.
"Se ei onnistu, jos karkaat perse edellä jokaisen näkemäsi laatikon alle vain hänen varjonsakin nähdessäsi."
"Tiedän", Kaie toisti syyllisen näköisenä.
"Vai haluatko, että minä otan asian puheeksi? Näen hänet muutaman tunnin päästä", Jim tarjoutui.
"En", Kaie sanoi nopeasti. Protossi näytti kauhistuneelta. "Kiitos, mutta… No, minun on parempi hoitaa tämä itse. Voisitko olla, kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan?"
"Totta kai", Jim myöntyi. "Älä hätäile, en sano sanaakaan."
"Shikov!" Jim Raynorin matala ääni tervehti häntä jo kaukaa. Alexei ei osannut sanoa tarkalleen ottaen mikä käytävän päässä odottavassa kapteenissa sai hänen niskakarvansa pystyyn, mutta tunsi vaistomaisesti hidastavansa askeltensa tahtia ja asettuvansa puolustuskannalle. Hän kohotti kätensä varovaiseen tervehdykseen ja haki kasvoilleen diplomaattista hymyä. Raynor, joka oli nojaillut seinää vasten kädet puuskassa, nousi ja tuli kiirettä pitämättä häntä vastaan.
Alexein paha aavistus ei ollut kuvitelmaa, sillä Raynor näytti suoranaiselta myrskyn merkiltä Shikovin saavuttaessaan ja ilmoittaessaan tylysti, että halusi sanoa muutaman sanan. Alexei nyökkäsi antaen Raynorin johdattaa hänet hieman syrjemmälle taktiikkahytin ovelta. Pian Raynor pysähtyi, mulkaisi häntä kulmiensa alta ja nojautui hänen puoleensa kiukkuisen näköisenä. Vaikka Alexei oli itse asiassa muutaman senttimetrin Jim Raynoria pidempi, mies onnistui silti antamaan jollakin ilveellä vaikutelman siitä, että häälyi ainakin puoli metriä hänen yläpuolellaan vihaisena ja uhkaavana hahmona.
Alexei oli kyllä kuullut huhut Raynorin toisinaan hurjaksi yltyvästä temperamentista, muttei ollut toistaiseksi itse joutunut kapteenin räiskähtelevän kiukunpuuskan kohteeksi. Mies oli tähän asti itse asiassa suhtautunut häneen aina toverillisen ystävällisesti ja reilusti. Toisinaan he kaksi tuntuivat olevan niin hyvin samalla aallonpituudella, että olisivat voineet vaihtaa tyytyväisen salaliittolaisen silmäniskun Gerardin olkapään yli päällystön neuvonpidon jälkeen. Nyt Raynor näytti töin tuskin hillitsevän vihansa. Pahinta oli, ettei Alexeilla itsellään ollut aavistustakaan siitä mitä hän oli tehnyt kovaotteisen kapteenin raivon ansaitakseen.
"Onko jokin hätänä?" Alexei kysyi varovaisesti.
"Minä pidän sinusta, Shikov", Raynor aloitti petollisen rauhallisena. Hänen katseensa ei rävähtänytkään. "Ymmärrän, että hyvillekin miehille sattuu virheitä. Helkkari, minä olen siitä perhanan kävelevä malliesimerkki."
"Mistä on kyse?" Alexei uskaltautui kysymään Raynorin tuijotuksen alla hetken epämukavasti kiemurreltuaan. Hän nielaisi tietämättä kuinka toimia. Voi luoja, mitähän Gerard sanoisi jos hän tunaroisi koko liittouman sotatilanteen ryhtymällä nyrkkinujakkaan heidän tärkeimmän sotilasliittolaisensa kanssa?
Raynor irvisti. "Minä uskon, että sinä teit virheen, etkä toista sitä. Mutta minun on pakko sanoa tämä. Minä tiedän, että hän osaa pitää huolen itsestään. Perhana, tyttö rökittäisi todennäköisesti kenet vain meistä nyrkkitappelussa milloin vain. Mutta sinua hän ei koskaan löisi takaisin. Sinuun hän luottaa. Sinua hän ei ikinä satuttaisi. Sinun pitää olla sen luottamuksen arvoinen mies."
Alexei ymmärsi vihdoin mistä synkkäilmeisen Raynorin kenkä puristi. Syyllisyys, joka oli riipinyt hänen sisällään koko päivän sitkeänä ja harmillisena, nousi jälleen pintaan. Alexei painoi päänsä. Hän tiesi varsin hyvin itsekin tekojensa hinnan ilman että Raynorin tarvitsi siitä tähän sävyyn muistuttaa. Yllättäen hän oli hyvin, hyvin väsynyt ja tunsi olonsa suoranaisen heikoksi.
"Minä…", hän ehti aloittaa, mutta Raynor ravisti terävästi päätään ja keskeytti hänet.
"Minä puhun loppuun nyt. Jos sinä enää ikinä satutat häntä, hakkaan sinut sinipunaiseksi, solmin sinusta kahdeksikon ja ripustan sinut kulkusistasi Kefeuksen ilmalukkoon esimerkiksi muille. Sen jälkeen ryhdyn vasta ikäväksi."
Alexei ei kyennyt muuta kuin tuijottamaan.
"Älä satuta häntä enää ikinä", Jim murahti.
"Ei tulisi mieleenikään", Alexei vakuutti kämmenensä ilmaan nostaen ja nielaisten. Hän katsoi Raynoria vakavana ja totesi, että näki omassa sisimmässään polttelevan huolen ja katumuksen heijastuvan yhtä voimakkaana kovia kokeneen kapteenin silmistä. He mittailivat hetken aikaa toisiaan katseillaan.
"Hyvä. Tiedän, että se oli vahinko ja että sinä et ehkä ansaitsisi tätä ryöpytystä. Mutta Kaie…", Raynor kadotti hetkeksi sanansa, kirosi silmiään pyöräyttäen ja vilkaisi sen jälkeen Alexeihin kiukkuisesti. "Älä vain tee sitä enää."
"En. Olen kovin kiintynyt kulkusiini", Alexei vastasi helpottuneesti irvistäen. Raynor nojautui taaksepäin ja rykäisi.
"Ja minä eläisin mieluummin vanhaksi mieheksi niitä näkemättä", hän myönsi.
He olivat hetken hiljaa.
"Puhun Kaien kanssa heti ensi tilassa", Alexei lupasi jotakin sanoakseen. Hän työnsi kätensä koppalakkinsa alle ja raaputti hajamielisenä otsaansa. "Kun vain suinkin löytäisin hänet", hän totesi.
"Minä en luonnollisesti tiedä asiasta mitään, mutta hän käy usein illalla messissä seitsemän maissa, kun partiovuorot vaihtuvat. Hänestä on mukava katsella ihmisiä."
Raynorin olemus rentoutui hänen katsahtaessaan viattomuutta uhkuen Shikoviin. Alexei naurahti.
"Herrat", Gerard rykäisi kurkistaessaan taktiikkahytin ovesta ja silmätessään heitä vilpittömän kiinnostuneena kynnykseltä. Mies rypisti otsaansa ja näytti teennäisen pohdiskelevalta. "Unohdinko liittää kokouskutsuun mukaan erityisen toivomuksen siitä, että pitäisimme palaverin sisällä hytissä?"
Gerard viittasi kädellään taakseen kärsivällisyyden perikuvana, mutta tehden samalla teräksisen lujalla hymyllään kummallekin miehistä selväksi, että aikaa ei ollut tuhlattavaksi enempää. Jim ja Alexei vaihtoivat lyhyen katseen ja marssivat sanattoman yhteisymmärryksen vallitessa ovelle.