Mitä kaunein ja nöyrin kiitos (jälleen) henkiselle ykkösmesenaatilleni annulle, joka kaivaa ihailtavasti itsestään resursseja kommentointiin ja ilahduttaa tätä kirjoituskyvyttömyyskohtauks ia saavaa laiskajaakkoa arvioillaan!

Jälleen ihmissuhdepolskintaa ja vaikeaselkoista tunneviidakkoa, tämä tyyli kun nyt hyvin luistaa! Ensi luvussa todennäköisesti vähän jännempää menoa (tai sitten ei, taisin jo varoittaa suurisuuntaisten suunnitelmieni johdonmukaisesta epäonnistumisesta aiemmin...).

Lukuiloa!

Shakuras tuli hänen uniinsa jälleen – kuten usein sellaisina aikoina, joina hänen virtansa sykki levottomana, väsyneenä ja puutuneena Khalan lohtua janoten. Temppelien laakso näytti pienemmältä, kuivemmalta, karummalta kuin hänen muistoissaan. Tuuli vonkui kivisten käytävien karkeisiin seiniin ja kristalleihin tarttuessaan ja tuulikellot riekkuvalla käynnillään pehmeään, puiseen kalahteluun kutsuen. Ilmavirta toi mukanaan tuoksuja autiomaasta – suolaa, yöeläinten jälkiä, hämärän äärettömyyden mausteentuoksuisia kuiskauksia. Kaie makasi selällään louhikossa ja tunsi kaiken, kaikkialla. Ohitse liitävän pistiäisparin siipien räpytyksen, kuivuneen oksan haaraan pesää kaivavan aavikkohiiren uurastuksen. Yössä itkevän soittimen surumieliset näppäilyt, unien mukanaan kantamat lupaukset ja painajaisten kauhut. Shakuraksen öihin raivotut kostonhimoiset kyyneleet, hiekanmuruihin haudatut syvimmät salaisuudet. Hän oli yhtä sen kaiken kanssa, sillä hän oli Khalan tytär, protossi – ja silti tyhjyyteen kurkottava temppelisisar liehuvassa kaavussaan. Khala sitoi universumin yhteen ja kosketti jokaista elollista siinä missä tyhjyyden pimeät voimat aistivat kätketyt, hiekan alla lepäävät mahdit. Hän oli yhtä kaiken kanssa.

Kaie hengitti hiekkaa ja temppelikristallien sisällä palavan virvatulen lailla loimottavaa, aavemaista kuutamoa sisäänsä. Tällä planeetalla oli vanha sielu, raskas surusta ja ylpeä jokaisesta uudesta toivonkipinästä. Ilmavirta osui Kaien hiuksiin pöllyttäen mustat suortuvat tuuheaksi harjaksi ja hän antoi virtansa kulkea hetken ajan tuulen tanssin mukana. Pilvien heltoissa oli häivähdys purppuraa. Ne kulkivat taivaan yli nopeana nelistyksenä marssivan armeijan määrätietoisuudella ja taipuivat tuulen tahdon alla hennon heinän lailla. Niillä olisi voinut ratsastaa.

Kun hänen olkapäähänsä naputettiin varovasti, Kaie äännähti uneliaasti ja yritti tavoittaa alitajuntansa piirtämää maisemaa vielä hetkeksi eteensä. Se oli turhaa, sillä elottomat seinät painuivat läpi voimakkaina ja häntä nykyhetkeen sitoen. Pian Shakuras oli kokonaan poissa. Kaie huomasi kohottaneensa kätensä pystyyn ja laski ilmaa haparoineet sormensa hitaasti takaisin harmaan huppupusakkansa poimuihin. Kefeus. Hänen kotinsa, hänen satamansa.

Kaie siirsi raskaan katseensa taakseen tajutessaan, että oli tuntenut sormien käyvän olkapäillään. Lohmann hymyili leveästi unesta raukean taisteluparinsa haukottelua ja hidasta havahtumista seuratessaan.

"Arvelinkin, että olisit tullut huoltokansille, mutten uskonut löytäväni sinua umpiunesta konehuoneen C-osan jäähdytysventtiilien takaa", mies tervehti.

"Minun piti mietiskellä, mutta taisin nukahtaa kesken kaiken", Kaie tunnusti. Hän kallisti päätään hitaasti ja arvioivasti antaen kallonpohjan lihasten jännittyä. Psioninen särky oli helpottanut ja nenää kutitti. "Miten sinä ylipäänsä löysit minut?"

"Virtasi valuu yli silloin, kun nukut. Sitä ei ollut hankala seurata." Mies istahti Kaien viereen kädet syvälle maastohousujen taskuihin tunkien. Heidän olkapäänsä hipaisivat toisiaan ja Kaie tunsi ihonsa nousevan kananlihalle miehen kylmän olkavarren koskiessa kämmentään.

"Millainen olo?" Lohmann kysyi. Shawn näytti hänkin nukkuneen ja peseytyneen. Vaaleat hiukset olivat vielä kosteat suihkun jäljiltä.

"Parempi", Kaie myönsi rehellisesti, vaikka hänen suussaan maistui edelleen pölyiseltä ja luomet olivat raskaat ja turvonneet. Uni oli kuitenkin tehnyt hyvää – vienyt sekavat tunteet ja psionisen kivun mennessään, lääkinnyt väsyneenä umpeen karkailleet silmät hennolla kosketuksellaan.

"Chandak kertoi Jim Raynorista", Lohmann mainitsi kuin ohimennen. Mies kumartui laskemaan leuan polviensa varaan saaden niskansa nivelet napsahtamaan. Hänen silmänsä pyyhkäisivät naisen puoleen ja pysähtyivät Kaien arvoituksellisen ilmeen nähdessään.

"Mitä siitä?" protossi vastasi.

"Sinä olet puhunut hänen tapaamisestaan jo kuukausikaupalla kuin joulupukkia odottava lapsi", mies vihjasi. Hän hymyili sydämellisen kiusoittelevasti. Kaie harkitsi hetken sanojaan lähinnä näön vuoksi, sillä tiesi kertovansa Jimin kohtaamisesta ennemmin tai myöhemmin kaiken kertomisen arvoisen Lohmannille. Heillä kahdella oli enää harvoja salaisuuksia välillään. Hän haki Jim Raynorin kasvot mieleensä ja tunnusteli mielikuvaa virtansa silmin.

"Minusta tuntuu, että pidin hänestä", Kaie viimein sanoi vakavasti. Hän työnsi kasvoille pudonneet, poninhännästä irronneet suortuvat niskaansa. "Tarkoitan, että pidin todella. Hän oli juuri sellainen kuin odotin… no, ehkä satakertaisella intensiteetillä ajattelemaani verrattuna. Se mies on kuin kipinä…. Enkä minäkään usko tuottaneeni pettymystä… toivottavasti."

Lohmannin hymy syveni ja mies kietaisi kätensä Kaien olkapäiden ympäri nopeaan rutistukseen.

"Et tietenkään tuottanut. Raynor ja sinä ansaitsette tuntea toisenne paremmin. Olisi ollut sääli, jos kaikkien näiden kuukausien jälkeen olisit joutunut pettymään."

Kaie nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Hän tunsi itsensä tyytyväiseksi, väsyneeksi ja kaikin puolin valmiiksi viettämään loppupäivän peiton alla jossakin lämpimässä. Kylmä, kova ja karu arki alkaisi huomenna aikaisilla aamuharjoituksilla ja ajatus tuntui kuluttavalta, miltei uuvuttavalta. Eikä vähiten siksi, että hänen olisi pakko kohdata Alexei silmästä silmään viimeistään silloin. Hän tiesi olevansa raukkamainen ja lapsellinen miestä vältellessään, mutta Vestan tapahtumat, viime yö ja Raynorin äkillinen ilmaantuminen olivat vaatineet kaikki jo oman veronsa protossilta, joka oli tottunut hiljaisuuteen ja tyyneyteen Shakuraksella. Häntä ei oltu tehty jatkuvaan sosiaaliseen ristivetoon eikä laumaeläimeksi. Hän tarvitsi rauhaa ja omia ajatuksiaan, joita oli hankala todella kuunnella muiden seurassa. Alexein kohtaaminen aamupäivän jatkeeksi olisi saanut hänet romahtamaan, ja Shikov oli nähnyt hänen taholtaan jo aivan liian monta itkun värittämää syyllistä anteeksipyyntöä kuluneiden kuukausien aikana. Hän halusi olla valmistautunut, kun menisi esimiehensä puheille – valmis selittämään kaiken ja esittämään asiat rauhallisesti.

"Anteeksi, että jätin sinut eilen illalla yksin", Lohmann virkkoi ja antoi Kaielle mahdollisuuden työntää Alexei mielestään toistaiseksi.

"Se oli sinun vapaailtasi. Ei minua tarvitse vahtia", Kaie sanoi. Hän hymähti.

"Tuntuu silti pahalta, että olin poissa, kun olisit tarvinnut taustatukea", Lohmann vastasi. Mies näytti aidosti syylliseltä ja Kaie ravisti päätään kepeästi.

"Ei se mitään", hän vakuutti. Protossi siristi silmiään mietteliäänä ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta. "Mitä sinä muuten teit sen jälkeen, kun päätit lähteä tanssimaan?"

"Tanssin", Lohmann vastasi välittömästi.

"Ja?" Kaie kysyi. Hän tunsi Shawnin jo tarpeeksi hyvin osatakseen sanoa, että mies oli huono valehtelija ja vielä huonompi silloin, kun kierteli jonkun aran aihepiirin tai salaisuuden ympärillä. Jopa Kaien oli helppo saada hänet kiinni näissä tilanteissa rysän päältä.

"Tanssin lisää", Lohmann sanoi takaisin. Hän mutristi huuliaan. "Olisitpa nähnyt miten hankalaa on limbota niissä housuissa."

"Onko hänellä parta?" Kaie kysyi yllättäen. Lohmann oli nielaista kielensä.

"Mitä?" mies äimisteli.

"Sinä pidät parrakkaista miehistä", Kaie totesi itsestäänselvyytenä. Hän näki punan nousevan Lohmannin kaulalle ja huomasi miehen pulssin kiihtyvän. Tämä puristi oikean kätensä sormet – myös kaksi muovisella sormiproteesilla huputettua sormenpäätä – vasemman ranteensa ympärille kuten aina silloin, kun oli hämillään.

"Niin pidänkin", Lohmann vastasi venyttelevään sävyyn. Hän toi kätensä Kaien olkapäälle luottamusta herättävään sävyyn. "Raynor ei kuitenkaan ole minun tyyppiäni, joten voit unohtaa ne sokkotreffit."

Kaie ei voinut hillitä lämmintä naurunpurskahdustaan, ja Lohmann taputti taistelupariaan selkään susimaisesti virnistellen. Mies piti kuitenkin silmänsä epäluuloisesti hänessä kuin uutta kysymystä odottaen, joten Kaie päätti yrittää vielä kerran.

"Puhuimme Vestalla siitä, millaista aaveen ja psionisesti lahjattoman – normaalin – terraanin yhteinen elämä on", Kaie aloitti hiustupsua sormensa ympärille kiertäen. Hän huomasi Lohmannin hymyn katoavan ja empi muutaman hengenvedon ajan. "Kenestä sinä oikein puhuit silloin, Shawn?"

Lohmann käänsi katseensa lattiaan ja hieraisi ähkäisten sormillaan nenänpieltään.

"Olenko minä todellakin niin läpinäkyvä?" mies tiedusteli lopulta epätoivoisena.

"Näin tuikahduksen hänestä virrassasi", Kaie antoi myönnytyksen.

"Hienoa. Intiimielämäni vuotaa psionisen tajuntani läpi kuin köyhän miehen saippuaooppera. Sano nyt vielä, että näit jotain todella mehukasta ja kiusallista?" Lohmann totesi murjottavaan sävyyn. Kaie puraisi kieltään naurahduksensa estääkseen ja ravisti päätään.

"Aistin lähinnä sinun tuntemuksesi häntä kohtaan", nainen sanoi varovasti.

"Minun ei siis kannata väittää, että kaikki on hyvin?" Lohmann totesi alistuneesti.

"Ei", Kaie vastasi. Hän jäi katselemaan Lohmannia odottavasti ja omaa seuraavaa liikettään epäröiden. Hän ei ollut ennen tehnyt tällaista – kysynyt näitä sanoja. "Haluaisitko… haluaisitko puhua siitä?"

Lohmann painoi päänsä.

"Milloin sinusta on tullut näin hyvä tässä?" hän kysyi huvittuneena.

"Missä?" Kaie vastasi hölmistyneenä.

"Minun lukemisessani", Lohmann murahti lakonisesti.

"Sinä et vastaa minun kysymykseeni", Kaie huomautti, mutta tunsi sisimmässään olonsa silti imarrelluksi. Hän tiesi, ettei koskaan tulisi olemaan erityisen taitava mitä terraanien ihmissuhdepelien pelaamiseen tai tulkitsemiseen tulisi, mutta Lohmannin sanat saivat hänet uskomaan, että edes pientä kehitystä oli tapahtunut. Ehkä hän voisi ajan kanssa oppia ymmärtämään myös muita, jos Lohmannia ympäröinyt salamyhkäisyyden verho oli vetäytymässä sivuun puolen vuoden harjoittelun jälkeen. Toisaalta – kaikkien näiden väärinymmärrysten, tunnevuoristoratojen ja nolostuttavien hetkien jälkeen hänellä ei ollut haluakaan opetella kenenkään toisen terraanin eleitä ja sanojen perimmäisiä tarkoituksia ja tallettaa niitä sydämeensä. Eikä hän tiennyt miksi olisi halunnut – Lohmann riitti hänelle mainiosti. Tämän kaltaisia ystäviä ei kasvanut jokaisella oksalla.

"Lohmann?" Kaie lausahti ääneen, sillä mies ei ollut sanonut mitään.

"Hyvä on. Hänen nimensä on Sean."

"Shawn ja Sean?" Kaie kysyi. Hän tunsi kulmiensa kohoavan ja suupieltensä kääntyvän ylöspäin. Lohmann loi häneen kärsivällisen katseen.

"Tiedän, hulvatonta. Voimme käyttää samaa puhelinvastaajaviestiä. Hyvin kätevää."

"Anteeksi", Kaie pyysi heti ja tarkoitti sanojaan vilpittömästi. Lohmannin silmissä oli äsken käväissyt niin syvä ahdistus, että mustareunaisen, valottoman ja itsetuhoisen ajatuksen pohja hipaisi Kaien omaakin mieltä. Hän antoi virtansa koskettaa Lohmannin tajuntaa rauhallisena ja lohdullisena ja sai mieheltä vastaan piinatun, väsyneen ilmeen.

"Onko Seanilla sukunimeä?" Kaie kysyi lopulta.

"Riley", Lohmann pudotti sanan synkkänä. Hän väänteli käsiään turhautuneena ja Kaie huomasi tutut, tahattomat nytkähdykset hänen sormissaan ja olkapäissään. Voimakkaat pakkoliikkeet näyttivät ilmaantuvan aina silloin, kun Lohmann oli tarpeeksi ahdistunut, väsynyt ja epätoivoinen. Kaiea harmitti epämääräisesti hänen silmätessään tahdottomia sävähdyksiä, sillä he olivat puhuneet oireiden katoamisesta vain muutamia viikkoja sitten arvuutellen oliko muutos lopullinen. Kaie sipaisi miehen kiristynyttä hartiaa lohduttavasti ja sai osan lihasjännityksestä lientymään pelkällä kevyellä kosketuksella.

"Hän on mekaanikko, eikö olekin?" Kaie kysyi hiljaa. Lohmann katsoi häneen ällistyneenä ja protossi koki tarpeelliseksi selittää. "Hänellä oli isot, mutta hienotunteiset kädet. Ne tuoksuvat koneöljylle ja niissä on pieniä pellin nipistämiä tai hitsausliekin polttamia haavoja. Sinä katselit niitä muistossa, jonka osia minäkin tunsin."

"Niin. Hän huoltaa Valkyrioita", Lohmann vastasi. Mies painoi kämmenet otsaansa vasten ja kuljetti ne raskaasti kiroten vaalean tukan läpi, kunnes pysäytti sormensa hieromaan kireyttä pois takaraivostaan. Hän näytti tuskaiselta, ilottomalta.

Kaie ei painostanut Lohmannia jatkamaan. Hänellä ei ollut taidolla sorvattuja lohdun sanoja tai varmuutta tuovia neuvoja annettavaksi, vain läsnäolonsa ja virtansa soljuva lämpö. Protossi tunsi itsensä epävarmaksi. Lohmann tulkitsi kuitenkin äänettömyyden kutsuksi kertoa lisää.

"Me kokeilimme muutaman viikon ajan, voisiko meistä tulla mitään. Ei voinut. Se siitä."

Kaie veti henkeä miehen kitkerien sanojen jälkeen, etsi sopivia lohdutuksen sanoja ja rykäisi. "Olen pahoillani. Olkoonkin, että muutama viikko tuntuu aika lyhyeltä ajalta."

"Tarpeeksi pitkältä minulle", Lohmann kuiskasi. Hänen kasvonsa olivat musertavan pettyneet ja surulliset. Kaie tunsi kylmän käden kouraisevan kurkkuaan.

"Johtuiko se siitä, mistä puhuit Vestalla?"

"En ole varma. Ehkä. Se tuntuu niin… pahalta. Hänen on mahdoton ymmärtää mitä minä käyn lävitse päivittäin ja millaisia näkymättömiä petoja pidän loitolla jokaisena valveillaoloni hetkenä. Loppuelämäni ajan."

Lohmann painoi lupaa pyytämättä päänsä Kaien olkaa vasten ja häkeltynyt protossi, hetken epäröityään, pujotti kätensä ujosti miehen ympäri. Lohmann näytti niin raastavan yksinäiseltä ja rikkirevityltä, että Kaien omaa sydänalaa kivisti. Hän olisi halunnut puhaltaa haavaan kuten terraaniäidit tekivät lapsilleen ja ottaa kivun pois, kantaa sitä Lohmannin puolesta. Protossi tunsi miehen virran viiltävät, katkeruudesta ruostuneet ja satuttavat terät mielensä laidalla aivan kuin tuska olisi ollut hänen omansa. Hetken aikaa hän ei osannut tehdä muuta kuin hengittää syvään ja yrittää sulattaa pelkkään läsnäoloonsa lohtua ja toivon hailakoita säikeitä.

"Ja tietysti vikaa oli minussakin. Turhauduin, kun hän ei nähnyt virtaani, kuten Henry…", Lohmannin ääni muuttui apeaksi. "Ja… ehkä yritin tätä liian nopeasti… Godlewski on ollut poissa vasta hetken."

"Kaksi vuotta on pitkä aika", Kaie totesi koruttomasti. "Te terraanit sanotte aina toisillenne, että elämän pitää jatkua."

Lohmann huokasi syvään.

"Niinhän me sanomme. Minä taisin säikähtää tunteideni voimakkuutta, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin."

"Ei se kuulosta tyhmältä", Kaie totesi rehellisesti. Hän silitti kömpelösti ja epävarmasti Lohmannin olkapäätä.

He lojuivat aloillaan pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan – Kaie neuvottomana ja turhautuneena kyvyttömyyteensä auttaa ja Lohmann Kaien olkapäätä vasten korvansa painaneena ja silmissään tyhjä, puutunut katse.

"Hänellä on parta", Lohmann mutisi lopulta.

"Mitä?" Kaie kysyi häkeltyneenä.

"Sinä kysyit, onko hänellä parta", Lohmann vastasi. Tuli mietteliäs hiljaisuus.

"Pulisongit?" Kaie tiedusteli lopulta.

"Voi perhana, Kaie", Lohmann sanoi vastentahtoisestikin naurahtaen. "Kyllä, pulisongit myös. Sinä tosiaan tunnet minut, etkö?"

Kaie hymyili. Lohmannin partaveden, shampoon ja deodorantin tuoksut täyttivät hänen nenänsä, kun hän hetken mielijohteesta rutisti miestä kylkiluut rusentavalla voimalla.

"Minä tunnen sinut", hän myönsi onnelliseen hymyyn puhjeten. Lohmann vastasi eleeseen ihmettelevällä vilkaisulla ja virnistämällä laiskasti.

"Onko tämä niitä noloja siirappisia hetkiä, kun kuoreensa sulkeutunut juro muukalaisnainen ja ylitunteellinen kiintiöhomo syventävät ystävyyttään taas asteella?"

"Minä en ole juro", Kaie ärähti loukkaantuneena.

"Älä viitsi, sinun katseellasi voisi toisinaan murhata ihmisiä. Lopun ajasta näytät nielleen tiiliskiviä", Lohmann sanoi hilpeästi.

"Neljä kuukautta sitten olisin loukkaantunut tuosta", Kaie varoitti naamansa kurtistaen.

"Neljä kuukautta sitten näytit nielleen tiiliskivien lisäksi myös muurauslaastin", Lohmann vastasi silmää iskien.

Ruokasalin takaseinälle, keittiön metallisten pariovien ylle oli sijoitettu vanha, hitaasti paksuja viisareitaan eteenpäin puskeva kello. Alexei silmäsi ajan verkkaista kulkua kykenemättä piilottamaan kärsimättömyyttä eleistään. Viisi yli seitsemän, edelleen, eikä Kaiesta näkynyt vielä merkkiäkään. Hän tunsi olonsa typeräksi nurkkapöydässä yksin ilman ruokatarjotinta istuessaan ja yrittäessään tähytä yhtä aikaa sekä sivu- että pääoville haukkamaisen tarkkana. Ruokalassa oli paljon väkeä: Päivävuoro vaihtui puoli kahdeksalta yön hitaisiin ja hiljaisiin tunteihin, ja moni tulevana yönä valvova halusi tankata ennen toimeen tarttumistaan siinä missä vuorosta vapautuvat sotilaat söivät tavallisesti kevyen illallisen ennen kuin vetäytyivät hyteilleen. Kefeuksen univormuja tuli ja meni suurissa ryppäissä, ja hän kuljetti katseensa kaikkien kasvojen yli jotakin tuttua etsien. Turhaan.

Alexei naputti pöydän pintaa etusormensa kynnellä malttamattomana.

Päivä oli ollut yhtä aikaa sekä helvetillinen että lupaava. Hän oli ollut viimeksi tällaisessa hampaista paikatkin irrottavassa oksennus- ja päänsärkykrapulassa nuoruusvuosinaan. Vuosia sitten hänen kroppansa oli sentään toipunut edellisen illan kosteiksi lipsahtaneista juhlista muutamissa tunneissa, mutta kuluneet vuodet olivat selkeästi tehneet tehtävänsä hänen kohdallaan. Nyt hänen ei tarvinnut kuin liikahtaa väärään asentoon tai kääntää päätään liian nopeasti kylmännihkeän hien otsalle nostaakseen ja saadakseen kuvotuksen paksut sormet tökkäisemään mahanpohjaa kuin houkutellen. Kädet vapisivat, silmiä särki ja hänen teki jatkuvasti mieli uppopaistettuja ranskalaisia. Ja toisaalta - kaikki mehukeittoa kiinteämpi tuli ylös ruokatorvesta kuin takaperoista pikakelattua liukumäkeä pitkin konsanaan. Alexei oli päivän aikana ahtanut yhteensä miltei yliannostukseen riittävän määrän päänsärkylääkkeitä itseensä pilleri kerrallaan ja käynyt vuorotunnein oksentamassa mahahappoja, kokkareisia lääkekasoja ja hetken aikaa vatsan sisällä kestäneitä ruoantähteitä ulos. Psionisiin voimiinsa hän ei ollut uskaltanut kajota millään lailla, sillä myrskyn uusiutumisen mahdollisuus oli olemassa ja hän ei nykytilanteessaan olisi kyennyt estämään vahinkoa millään.

Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Gemmalta oli liiennyt Alexeille 14 minuuttia kahden potilaan välissä. Nainen oli avannut toimistonsa oven häntä epävarmasti päästä varpaisiin katsoen ja selkeästi kahden vaihtoehdon välillä tasapainoillen. Alexei oli tuntenut sydämensä helähtävän naisen epäröinnin nähdessään – kaikkea ei ollut vielä menetetty. Hän oli käytännössä katsoen rukoillut anteeksiantoa, anellut uutta mahdollisuutta ja yrittänyt vakuuttaa naisen siitä, ettei eilisiltainen toistuisi enää koskaan. Gemma oli istunut toimistotuolillaan sievät, terveyssandaaleihin pujotetut jalat ristissä ja ilmeettömänä. Hänen pähkinäisissä silmissään ei ollut näkynyt merkkiäkään tunnekohusta, mutta vapiseva alahuuli oli paljastanut nuoren lääkärin hermostuneisuuden. Hän oli näyttänyt kauniilta kultaisissa korvakoruissaan ja punainen tukka aukinaisena viuhkana selän peitoksi valuen, kuin tulenliekistä karanneelta lumoavalta kuvajaiselta.

Osa luottamuksesta oli selkeästi ehtynyt Vestalla vaihdettujen ajattelemattomien sanojen mukana olemattomiin, sillä Gemma oli vaikuttanut lähettävän torjuvia ja luottamuksen puutetta heijastelevia signaaleja kenties tahtomattaankin koko keskustelun ajan. Naisen katse oli karannut kauas pois ja hän oli väistänyt Alexein ojennettua kättä kahdesti. Lopulta hän oli kuitenkin nyökännyt kevyesti ja hymyillyt saaden huojennuksen täyttämään jokaisen Alexein solun.

"Ehkä… ehkä me voimme vielä yrittää", nainen oli todennut kädet syliinsä laskien ja väsyneesti huoahtaen. Alexei oli syleillyt Gemmaa ja sopertanut kiitollisena tämän olkapäätä vasten, ettei nainen joutuisi koskaan katumaan päätöstään. Ja silti vielä halauksen ja kevyen suudelmankin aikana nainen oli ollut kankea ja pelokas kuin hauras posliininukke.

Gemma lämpenisi vielä, hän vakuutti itselleen. Tärkeintä oli, että hän oli saanut nuoren lääkärin vannomaan – viikon, ehkä kahden koeaika riittäisi – että he yrittäisivät vielä kerran. Alexei oli luvannut muuttua ja Gemma oli halunnut uskoa häntä. Vaikka Gemman todelliset ajatukset olivat edelleen Alexeille täydellinen kysymysmerkki, he olivat silti päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen tulevaisuudesta. Heidän tulevaisuudestaan. Yhdessä. Alexei hymyili ylpeänä ja helpottuneena asioiden saamasta käänteestä.

Toisaalta… pieni synkkähahmoinen, nyrhivä pelko nosti päätään hänessä. Vaikka hän oli tikahtua tyytyväisyyteensä ja onnellisuuteen Gemman annettua uuden tilaisuuden, tuleva teki silti hänet epämääräisellä tavalla levottomaksi. Mitä jos hän ei onnistuisi muuttumaan? Mitä jos…?

Älä edes aloita.

Alexei kieltäytyi kuuntelemasta itseään ja halusi näpäyttää otsalleen tiukan luunapin. Tämä ei ollut mikään monivalintakysymys. Hänellä oli velvollisuus Gemmaa ja itseään kohtaan, eikä hän aikonut jättää sitä täyttämättä vain oman kyvyttömyytensä ja tunteidensa heittelehtimisen tähden. Hän oli luvannut itselleen, että heistä molemmista tulisi vielä onnellisia ja aikoi tehdä kaikkensa ollakseen sanojensa mittainen mies.

Päivän toiseksi onnistumiseksi oli laskettava se, että hän oli välttynyt Jim Raynorin nyrkkeilysäkiksi päätymisen. Alexei oli – jos ei nyt järkyttynyt, niin ainakin yllättynyt siitä, että juuri Raynor oli hyökännyt esiin puolustamaan Kaiea raivokkaana ja sellaisella kiihkolla. Hän oli luullut (virheellisesti, selkeästi) etteivät protossi ja monissa kiipeleissä pyöritelty kapteeni olleet vaihtaneet sanaakaan heidän lähdettyään Van Saralta. Niin kovapintainen ja karski kuin Jim olikin, pelkkä ajatus Sarah Kerriganista sai miehen aina suorastaan polvilleen. Nyt tämä kuitenkin oli suhtautunut Kerriganin irvokkaaseen hybridikokeiluun kuin esikoistyttärensä ensimmäistä hulttiopoikaystävää höykyttänyt, sydänjuuriaan myöten huolestunut perheenisä. Ajatus miltei huvitti häntä jälkikäteen; Raynorin raivo oli todella huhujen veroinen, jollei pahempikin. Jotain Kerriganin perimää kantaman protossin ja Jim Raynorin välillä oli täytynyt tapahtua... jotakin sellaista, josta Alexein täytyi myöntää olevansa täysin ulalla.

Löysinpäs sinut!

Tutun joustavan askelrytmin ja sen tahdissa iloisesti pomppivan poninhännän näkeminen sai Alexein hylkäämään villiä kehää laukanneet ajatuksensa ja huokaisemaan helpotuksesta. Hän ponnisti ylös tuolistaan. Kaie yritti hänet nähdessään – tai kenties hänen virtansa aistittuaan – kaartaa ympäri ja jatkaa matkaansa ulos messin sivuovista, joista oli sisään tullutkin, mutta törmäsi äkkinäisen täyskäännöksensä jälkeen miltei suoraan vastaan tulevaan, meluisaan lentosotamiesten parveen. Kun protossi oli anteeksi pyydellen pujotellut itsensä pienen miesryhmän ohitse, Alexei oli kuronut jo välimatkan umpeen. Hän huusi naisen nimeä, ja Kaie pysäytti askeleensa kuuliaisesti, likipitäen alistuneena. Kaie ei kääntynyt, mutta kaulan pitkä kaari jännittyi äärimmilleen ja naisen hartiat nousivat tiukkaan kyyryyn.

"Olen etsinyt sinua koko päivän", Alexei sanoi rehellisesti Kaien taakse pysähtyessään. Hän epäröi hetken, mutta kosketti lopulta protossin olkapäätä kevyesti. Nainen kuitenkin väisti hänen sormensa kuin olisi aistinut liikkeen olevan tulossa ja vetäytyi syrjään. Ele, vaikka saattoi olla vaistonvarainenkin, satutti Alexeita enemmän kuin hän olisi halunnut myöntää.

"Pahoittelen. Nukuin aamupäivän", Kaie selitti vaisulla äänellä. Protossi käänsi kasvonsa Alexeihin ja sai hänet kadottamaan sanansa ja hymynsä hetkellisesti kokonaan. Syyllisyys, itseinho ja häpeä tömähtivät Alexeita vasten kuin läimäytys. Hän oli kuvitellut, että oli Gerardin karun ja kiertelemättömän kuvauksen perusteella saanut melko osuvan kuvan Kaien nenän vammoista, mutta näky oli silti pysäyttävä. Rustoon oli jäänyt selkeästi erottuva murtuma, joka jättäisi jälkensä nenän linjaan vielä haavan parannuttuakin. Lyönnin kärkevimmän terän vastaanottanut nenän varsi oli hyytyneen veren ja haavan päälle arpeutuneen uuden kudoksen peitossa. Leveät, kiukkuisen tummina ihon alta kuultavat mustelmat tahrasivat kasvojen alaosaa ja saivat kalpean ihon näyttämään miltei läpikuultavalta. Myös ylähuuli oli turvonnut, ja sitä koristi kipeältä näyttävä, syvä viiltohaava. Kaie oli pysäyttävä, hirveä näky.

"Minä…", sanat juuttuivat Alexein kurkkuun. Hän ei tiennyt minne olisi silmänsä pistänyt tai mitä sanoa. Kuinka hän oli saattanut menettää kontrollinsa niin pahasti ja tehdä tällaista tuhoa? Miksi hänen nyrkkinsä eteen oli sattunut juuri Kaie, jonka kanssa hän oli kulkenut niin pitkän, monimutkaisen ja väärinymmärryksiä vilisseen polun? Epätoivoi vyöryi hänen mielessään takertuen jokaiseen järkevään ajatukseen ja pysäyttäen huulille nousevat sanat. Mikään pahoittelu ei tuntunut olevan riittävä, mutta hiljaisuus leikkasi sekin sisintä jokaisen kuluvan sekunnin myötä entistä syvemmälle.

"Sir?" Kaie kysyi hiljaa. Nainen pälyili häntä kulmiensa alta kuin nurkkaan ajettu eläin, ja harmikseen Alexei huomasi Kaien puhetavan virallistuneen jälleen. Hän tunsi naisen kasaavan tahattomastikin entistä korkeampaa muurin heidän välilleen. Pelkäsikö Kaie häntä?

"Mennäänkö hieman syrjemmälle?" Alexei johdatti Kaien kämmenensä liikkeellä käytävän laidalle ja pysähtyi vastapäätä naista. Ruokailemaan meneviä sotilaita kulki jatkuvana virtana heidän ohitseen eikä varsinaisesta yksityisyydestä voinut puhua, mutta käytävän reunalla seisoessaan he eivät sentään olleet jatkuvasti tiellä.

"Meidän pitää käydä eilinen ilta ja yö läpi", Alexei henkäisi kämmenensä vastakkain painaen. Hän piti äänensä rauhallisena ja kurotti sisimmästään kaiken sen hyväntahtoisuuden ja lämmön, jolla oli aiemmin saanut protossin murtumattoman kuoren halkeilemaan. Nyt Kaien kyräilyssä ei ollut sitä vankkumatonta luottamusta ja arastelevaa lämpöä, jonka hän oli kovalla työllä jos uskonut voittaneensa omakseen. Huomio suretti Alexeita niin paljon, että rintakehästä vihlaisi. Hän halusi läimäyttää itseään.

Kaie nyppi kynsiään kuin olisi löytänyt niistä jotakin ylivoimaisen kiinnostavaa, hengitti sisään ja ulos silmänsä sulkien ja itseään kooten, kunnes puhui lopulta vavahtelevalla äänellä: "Tiedän, että olen ollut vastuuton eilen sekä tätä keskustelua vältellessäni. Olin väsynyt, mutta se ei tietenkään ole mikään tekosyy. Anteeksi. Toimin yöllä vastoin sääntöjä. En olisi saanut käyttää niin paljon voimaa, enkä kajota vain oman harkintani pohjalta, ilman lupaa sinun virtaasi. Lupaan, ettei se toistu."

Naisen sanoja seurasi hiljaisuus. Alexein suu jäi tahattomasti auki, kun hän pysähtyi tuijottamaan pidätettyä jännitystä vapisevaa keskustelukumppaniaan. Oliko nainen tosissaan?

"Sinä pyydät minulta anteeksi?" hän kysyi ällistyneesti. Kaie ynähti myöntävän, varovaisen äännähdyksen ja painoi leukansa rintakehää vasten. Sitten nainen näytti muistavan velvollisuutensa, nosti päänsä pystyyn ja kovetti silmissään reuhtovan paniikin kylmäksi asiallisuudeksi.

"Mutta minä otan täyden vastuun. Pyydän anteeksi. Myös amiraali Durandilta, jos tarvitsee." Protossi odotti hetken ja hermostui selkeästi jokaisen kuluvan hiljaisen sekunnin myötä. Hän alkoi haparoida sanoja kompastelevaan ja änkyttävään selitykseen: "Minun ei ollut tarkoitus, mutta tilanne oli niin paha, että… pelkäsin, että virtasi riistäytyy käsistä."

Alexei huitaisi kädellään turhautuneesti ilmaan ja sai vihdoin puhekykynsä takaisin.

"Perhanan pölvästi", hän möläytti epäuskoisena. Kaien olemus painui kumaraan, kun tämä otti moitteen vastaan vakavana. Nainen suorastaan näytti hukkuvan isokokoisen t-paitansa sisälle kokoon käpertyessään, mutta piti edelleen miltei liikuttavan urheasti rävähtämättömän katseensa Alexein silmissä. Alexei tarttui Kaiea olkapäistä ja sai tämän hätkähtämään. Hän toi silmänsä Kaien kasvojen tasalle ja odotti niin kauan, että tavoitti protossin silmistä jäähileisen pakokauhun keskeltä tuikahtavan epävarman ja velvollisuudentuntoisen Kaien, jonka oli tottunut tuntemaan. Hän painoi virtansa Kaien virtaa vasten sanojaan tehostaakseen ja laskosti psionisen eleen sisälle välittämistä, rauhallista hyväksymistä ja huolenpitoa.

"Sinä toimit oikein. Sinä et ole tehnyt mitään väärää. Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi", hän vakuutti hiljaisella äänellä jokaista sanaa erikseen painottaen. Sen jälkeen hän laski kämmenensä putoamaan protossin hartioilta ja antoi naisen sulatella hetken aikaa sanoja.

Alexein puheenvuoro sai protossin silmät välähtämään epäuskosta. Nainen haki selkeästi merkitystä, jonkinlaista selitystä työntäessään kätensä kylkiään vasten ja vilkaistessaan häntä avoimen ihmettelevänä silmiin.

Alexei odotti rauhallisesti ja hymyili vetäen tyyneyttä ja kannustavaa asennetta sisimmästään.

"Sinun ei tarvitse ikinä pyytää anteeksi minulta, että teet oikein ja autat muita. Sinä pysäytit psionisen myrskyn, Kaie. Olen ylpeä sinusta."

Kaie ei saanut sanaakaan sanotuksi, joten Alexei päätti jatkaa.

"Minä tulin itse asiassa pyytämään sinulta anteeksi. En olisi ikinä saanut asettaa sinua tilanteeseen, jossa jouduit toimimaan väärin. En olisi ikinä saanut käydä käsiksi alaiseeni. En ikinä."

Alexei tunsi puhuessaan vakavoituvansa ja huomasi katseensa pyyhkäisevän kerta toisensa jälkeen Kaien piestyjen kasvojen yli. Niin hirveä näky kuin hänen pahoinpitelemänsä protossi olikin, hän ei voinut olla katsomatta ja tuntematta syyllisyyttä, katumusta ja surua. Hänen kurkkuaan kuristi, kun hän nopeasti toivoi voivansa kääntää tunnit taaksepäin, jättää lasilliset kumoamatta ja kovat sanat lausumatta. Jättää lyömättä, pitää Kaien luottamuksen.

Hänen yllätyksekseen Kaie rypisti otsaansa hämmästyneenä.

"Sehän on vain haava", protossi tokaisi.

"Minä mursin sinun nenäsi!" Alexei älähti tyrmistyneenä vastaan.

"Mehän saamme harjoitellessamme jatkuvasti vammoja ja ruhjeita toisiltamme. Minäkin löin Murrayta ensimmäisissä harjoituksissamme psionisella täystyrmäyksellä, ja hän sai aivotärähdyksen", Kaie vastasi ja näytti edelleen kiusaantuneelta jo kauan sitten unohdettujen tapahtumien takia. Protossi kohautti pienesti olkiaan ja jatkoi itsepintaisena ja häkeltyneenä. "Mutta se oli vahinko. Zeratul sanoi minulle sotatanssia harjoitellessamme, että jokainen iholtani löytyvä ruhje on osoitus siitä, että minun on vielä kehityttävä."

Alexei pudisti päätään järkyttyneenä. Hänen teki mielensä tarttua Kaien olkapäihin uudelleen ja saada toinen ymmärtämään tilanteen kauheus, lopullisuus ja hänen katumuksensa määrä. Ei tässä ollut kyse mistään taisteluharjoituksien vahinko-osumasta tai Kaien taistelutaitoa mittaavasta kokeesta, vaan kammottavasta itsehillinnän pettämisestä.

"En tarkoita sitä. Minä olen loukannut sinua, fyysistä koskemattomuuttasi ja tunteitasi. Olen tehnyt väärin. Ymmärrän hyvin, jos sinun on hankala luottaa minuun tai puhua asiasta. Minä en olisi ikinä saanut toimia sillä lailla."

Alexei puhui hyvin hitaasti ja huolellisesti. Hän halusi olla varma siitä, että Kaie ymmärtäisi hänen tarkoituksensa ja omat oikeutensa, joita kukaan terraani ei saisi missään olosuhteissa rikkoa. Olisi ollut huumaavan helppoa antaa protossin kuitata nyrkinisku vahingoksi ja unohtaa koko asia, mutta se olisi ollut yhtä väärin kuin hänen eilisiltainen holtiton käytöksensäkin. Mies huokasi sanojensa jälkeen ja jäi odottamaan Kaien reaktiota. Protossi ei vieläkään näyttänyt ymmärtävän miksi Alexei oli yllättäen niin kiihtynyt ja siirsi silmänsä seinältä toiselle kiusaantuneena.

"Vahinkoja sattuu", hän mumisi lopulta ohueksi käyneellä äänellä väistellen Shikoviin katsomista. Naisen koko olemus kertoi, että hän ei kyennyt keksimään mitään järkisyytä tuohtuneen esimiehensä itsesyytösten ja katumuksen sävyttämälle anteeksipyynnölle. Tämä selkeästi kiusasi Kaiea. Alexein teki mieli purra kielensä irti. Kaien vähättelevä, miltei välinpitämätön asenne tuntui niin järkyttävältä kontrastilta Alexein sisällä myllertävää syyllisyyttä ja häpeää vasten, että hän tunsi itsensä miltei hysteeriseksi.

"Yritätkö sinä sanoa…", Alexei aloitti etusormellaan Kaiea osoittaen ja protossin puoleen nojautuen. Mies joutui vetämään henkeä ja hakemaan sanoja. "Yritätkö sinä sanoa, ettei tapahtunut muka häiritse sinua millään tavalla?"

Kaien ilmeeseen tuli pohdiskeleva vire ja protossin otsa vetäytyi syvään ryppyyn: "Olen katsonut paljon terraanien elokuvia, ja niistä oppimani perusteella uskoin, että tämä on ehkä jonkinlainen rituaali."

"Anteeksi?"

Kaie näytti hieman epävarmalta ja punehtui kevyesti puhuessaan. "Usein, jos kaksi kilpailevaa miestä joutuu filmissä nyrkkitappeluun, heistä tulee yleensä lopulta läheisemmät toisilleen. Tämä toistuu elokuvissanne niin kaavamaisena, että pidin sitä jonkinlaisena riittinä. Ensin suuttumus, sitten käsiksi käyminen ja lopulta tuloksena oli suurta kunnioitusta ja ystävyyttä. Se toi mieleeni protossien sotatanssin, olkoonkin että me harvoin taistelemme kauniiden naisten huomiosta."

Alexei oli – harvinaista kyllä – kerrankin täysin sanaton. Hän tuijotti protossia etsien merkkiä jonkinlaisesta suuresta vitsin huippukohdasta, mutta Kaie näytti olevan tyytyväinen oivallukseensa. Nainen huomasi esimiehensä kauhistuksensekaisen hämmennyksen ja rykäisi.

"Ajattelin, että ehkä… ehkä tämä lähentäisi meitä kahtena terraanina", hän kiirehti sanomaan epävarmasti. Nainen nielaisi kuuluvasti. "Se oli tietenkin typerää, niinkö?"

Alexei yritti kuumeisesti keksiä jotain sanottavaa. Yrittikö Kaie todellakin sanoa, että oli pitänyt saamaansa lyöntiä jonkinlaisena valitettavana, mutta ymmärrettävänä pahana, joka oli tosiasiassa lähtölaukaus entistä parempaan esimiessuhteeseen?

"Tuota… ei, ei toisen lyöminen ole minkäänlainen terraanien rituaali", hän sanoi lopulta kiusaantuneena päätään pudistellen. Kaie näytti epäilevältä, joten Alexei päätti jatkaa. "Yleensä se on nuorten ja kuumapäisten miesten välinen typerä tapa hoitaa asioita."

"Haittaako sukupuoleni jollain lailla?"

Alexei nosti kätensä pystyyn ja liikuttunut, hellä hymy hiipi kuin itsestään hänen ääneensä. "Voi paratkoon sinun kanssasi, Kaie. Nyrkeillä mätkiminen ei ole koskaan oikea tapa saada ystäviä tai lujittaa ihmissuhteita. Se on epäkohteliasta ja väärin, olipa kyse naisista tai miehistä."

"Niin tietenkin", Kaie sopersi ja irvisti alistuneesti. Protossi näytti siltä, että soimasi parasta aikaa itseään ankarasti päänsä sisällä.

"Tätäkö varten sinä olit niin hermostunut? Pelkäsit, että minä olisin vihainen?" Alexei kysyi liikuttuneena.

"Niin. Anteeksi", Kaie sanoi nolostuneena ja painoi päänsä. "Olin typerä."

"Äläkä nyt saakeli pyytele anteeksi", Alexei kielsi. Hän tuijotti protossiin tiukasti. "Se on minun velvollisuuteni. Minä tulin tänne kertomaan, että olen pahoillani ja haluan, että ymmärrät miksi. Kukaan – en minä, ei kukaan ryhmäläisistäsi eikä yksikään terraani tai protossi – saa kohdella sinua kuten minä eilen. Harjoitukset ovat eri asia. Silloin sinä ja minä tiedämme kumpikin mitä tapahtuu ja osaamme kontrolloida itseämme. Harjoitusten ulkopuolella kenelläkään ei ole oikeutta loukata sinun koskemattomuuttasi. Yhdelläkään terraanilla ei ole lupaa tulla lähellesi, jollet sitä halua tai tehdä sinun oloasi fyysisesti epämukavaksi. Kukaan ei saa satuttaa sinua."

"Mutta sehän oli vahinko", Kaie änkytti. Protossi oli Alexein puheenvuoron aikana ollut tarkkaavainen, mutta epävarmuus puski edelleen läpi tämän sanoista.

"Sillä ei ole mitään väliä. Kukaan ei pakottanut minua juomaan itseäni sellaiseen kuntoon. Minä olen vastuussa itsestäni ja teoistani, vaikken niitä vahingollisiksi olisi tarkoittanutkaan. Ja siksi minun pitää pyytää anteeksi ja siksi sinulla olisi kaikki maailman syyt vihata minua."

"Ei se mitään. Kaikki on hyvin."

"Ymmärtääkseni minun pitäisi myös kiittää sinua virtani valvomisesta ja aamupalasta", Alexei lisäsi muistaessaan.

Kaie ei sanonut mitään. He seisoivat hetken hiljaa vastatusten käytävän hämärässä kulmassa. Lauma pilotteja kulki heidän ohitseen nauraen ja päivän ruokatarjontaa arvuutellen.

"Mitä ihmeen elokuvia sinä olet katsonut?" Alexein oli lopulta pakko kysyä. Kaien kasvot kirkastuivat.

"Murray kertoi, että protossien tietopankeissa oli hänen nähdäkseen vain sellaista videomateriaalia, joka oli pitkäveteistä ja turhaa. Yritin näyttää hänelle myös Chandakin lainaamat elokuvakasetit, mutta hän sanoi…", Kaie rykäisi. "…hän sanoi, että ne olivat romanttista paskaa."

"Sinä pyysit elokuvasuosituksia Murraylta?" Alexei kysyi epäuskoisesti. Kaien otsa rypistyi keskittymisestä, kun protossi siteerasi ulkomuistista.

"Räjähtävää toimintaa ja pulssia nostattavaa jännitystä! 21 elokuvahistorian parasta sota-, jännitys- ja trilleri-elokuvaa yksissä kansissa!"

"Vai niin."

"En ole ikinä nähnyt niin paljon räjähdyksiä ja irtonaisia raajoja ainakaan protossien opetusvideoissa", protossi mutisi.

He olivat hetken hiljaa, Alexei huvittuneena Kaiea katsellen ja nainen tuumivan näköisenä.

Linjastoilla kulkevien tarjottimien kolina, aterimien muovinen kalske ja kovaääninen puhe ja nauru täyttivät ilman melullaan, jostakin leijui palaneen katku. He olivat vaiti.

Alexei käänsi rintamasuuntansa jälleen Kaiea vastapäätä. Hän hillitsi halunsa tarttua naista leuasta ja nostaa hellävaroin tämän painuneet kasvot ylös. Sen sijaan hän odotti Kaien ensimmäistä arkaa vilkaisua ja sitten esitti kysymyksensä.

"Onko kaikki hyvin nyt?" hän kysyi hiljaa.

"On", Kaie sanoi. Protossi miltei hämäsi häntä hätkähtämättömällä tuijotuksellaan, mutta naisen virran läpi singahti lyhyt, epävireinen nuotti, joka heijastui Alexein mieleen äkillisenä, epämukavana tunteena.

"Mitä muuta?" Alexei kysyi väsyneen, surumielisen hymyn saattelemana.

"Ei mitään", Kaie vastasi. Nainen keri itsekseen irvistäen huolellisesti virtansa piiloon hänen ulottuviltaan ja antoi Alexein vaeltelvan mielen nähdä enää vain etäisiä heijastuksia ja loittonevia kaikuja.

"Kerro minulle", Alexei pyysi.

"Ei ole mitään kerrottavaa", Kaie vastasi kireästi.

He seisoivat paikallaan – Alexei anelevana ja Kaie miehen äänetöntä pyyntöä parhaansa mukaan väistellen useita hiljaisia minuutteja. Protossi alkoi vääntelehtiä ajatuksissaan ja hakea silmillään pakopaikkaa seiniltä ja käytävän päästä.

Mitä meille on tapahtunut? Mitä minä tein väärin?

Alexein sisin tuntui turralta ja kipeältä: tähänkö he olivat päätyneet, kaiken koetun, nähdyn ja eletyn jälkeen? Kuinka kovasti hän oli sisimmässään iloinnut jokaisesta askeleesta, jokaisesta lisääntyneestä säikeestä heidän välisessään luottamussuhteessa. Kuinka helpottuneesti hän oli alkanut hengittää kuukausia sitten Kaien uskallettua luottaa häneen elämänsä synkimmän salaisuuden kanssa. Alexei muisti sydämeensä porautuneen kivun ja polttelevan levollisuuden, kun hän oli pidellyt itkevää naista rintakehäänsä vasten Foxholen kolkossa lääkinnässä. Sen jälkeen hän oli ollut iloinen, suorastaan voitonriemuinen, jokaisesta kerrasta, jolloin oli lunastanut naisen luottamuksen onnistuneesti omakseen.

Se oli mennyttä. Tässä oli se Kaie, jolta hän oli kiskonut kiukkuisena ja pettyneenä henkilötietoja kuukausia sitten ja saanut vastaansa vain välttelyitä ja valheita.

Mitä oli tapahtunut? Milloin hän oli pelannut korttinsa näin huonosti? Oliko Vestalla tapahtunut jotain muutakin, joka oli liian kipeää vielä puhuttavaksi? Vai oliko Gerard ollut oikeassa – oliko hän laskenut Kaien liian lähelle omaa henkilökohtaista tilaansa ja joutuisi katumaan tätä valintaa?

"Sir?" Kaie kuiskasi. "Saanko poistua?"

Alexei katsoi häneen voimattomana, miltei rukoillen.

Ole kiltti ja luota minuun, Kaie. Kerro minulle.

Kaien ilme ei rävähtänytkään. Joko protossi ei kuullut Alexein sisimmästä ryöpsähtänyttä pyyntöä tai ei halunnut kuulla.

"Voit mennä", Alexei sai sanottua. Heidän ei ollut mitään mieltä seisoa täällä pettymyksessä ja harmissa rypien.

Hän tunsi raskaan huokauksen kumpuavan sisältään, kun Kaie teki kunniaa, kääntyi ja pakeni käytävän päähän maata tuijottaen ja hartiat lysyssä.