Huh hah hei, täällä ollaan taas comebackin merkeissä! Annulle jälleen prenikoita rintapieleen mahtavan pitkästä kommentista ja motivointiruiskeesta, joka on pitänyt syysmasennuksen aisoissa ja ohjannut laiskamadon useammin näppäimistön kuin pelikonsolin ääreen vapaa-ajalla. Työntäisin tähän sydänhymiön, jos ffnet ei niitä tylysti sensuroisi…
Itse lukuun: ei täällä mitään erityisen toimintajännää (sittenkään, kuinka moni yllättyi) ollutkaan luvassa täyslaidallista, kuten muistelin, mutta kyllä sinnekin päästään luvun lopuksi. Druamaa on siis jälleen luvassa, mutta pitäähän se jonkun yrittää pitää balanssi moisen määrässä, kun Ridgekin meni ja jätti Kauniit ja Rohkeat (kaikkien hyvien syiden takana ei suinkaan ole nainen, vaan Forresterin Ridge ihan selkeästi… en voi uskoa että kirjoitin juuri tällaisen tekosyyn). Mutta täten suuri pyörä nytkähtää asteen eteenpäin, kun Kaien mieltä painanut murhe selviää tavalla, jota ehkä olette uumoilleetkin. Kliseistä tai ei, tätä oli hauska taas kirjoittaa.
"Missä Kaie on?" Murray havahtui kysymään. Mies haukotteli leveästi kuoriessaan kelmumaista juustoa irti metalliastian pohjasta. Hänen takanaan sämpylänsä auki vääntänyt ja sille levitettä sutiva Adams ravisti päätään epätietoisena, mutta linjaston loppupäässä Chandak rykäisi.
"Lääkärintarkastuksessa", nainen vastasi kuumaa vettä mukiinsa kaataessaan.
"Eikö hänen pitänyt lähteä amiraali Durandin mukana jonnekin?" Solheim kysyi uteliaasti.
"Ei vielä", aterimia tarjottimelleen nosteleva Lohmann kielteli. "Hän lähtee illalla Durandin ja kapteeni Raynorin saattajaksi protossien aluksille."
"Vaaditaanko siihenkin erillinen lääkärintarkastus?" Adams kysyi vieressään salaattia lautaselleen kauhovalta Wilkinsiltä. Nainen laski kauhan alas ja siirtyi ottamaan juotavaa.
"Se ei liity matkaan millään lailla. Kaiella on ollut omituisia mahakipuja."
"Jotain vakavaako?" Thompson kysyi huolestuneena.
"Sitä siellä varmaan selvitetään", Wilkins totesi väistelevään sävyyn.
Aaveet siirtyivät yksitellen miltei jo heidän vakiopaikakseen leimautuneeseen pöytään lähellä keittiön ovia. Vaikka ruokasali oli likipitäen täynnä, olivat iloisesti keskenään pulisevat, aamupalaansa nauttivat Kefeuksen sotilaat ja henkilöstö jättäneet kahdeksan hengen pöydän rauhaan miltei kartellen. Psionisista voimista ei ollut lepotilassa vaaraa ulkopuolisille eikä virta ollut mikään tarttuva tauti, mutta heihin oli siitä huolimatta pidetty koko Kefeuksen matkan ajan kunnioittavaa – tai pelokasta – etäisyyttä. Vielä edelleenkin pientä ryhmää kohti heitettiin epäileviä silmäyksiä halki ruokasalin, mutta huutelu ja varsinaiset välikohtaukset olivat onneksi jo historiaa.
"Kuinka pitkään hän on poissa?" Solheim jatkoi aiheesta istahtaessaan alas.
"Pari päivää. Protosseilla on jokin Khalaan liittyvä rituaali, johon Kaie halusi osallistua. Sen lisäksi neuvotteluja, diplomatiaa, protokollaa. Kuulostaa helkkarin tylsältä", Lohmann selvitti laiskasti sekoitustikkua mukissaan pyöritellen.
"Kyllä se varmasti kuuden aamuharjoitukset ja tämän…", Adams nosti lusikallisen muhkuraista, puuroa etäisesti muistuttavaa mössöä silmiensä ale tarkasteltavakseen. "… mitä ikinä tämä nyt onkaan, voittaa."
Keskustelu polveili eteenpäin: Wilkins ja Adams pohtivat puolen tunnin päästä alkavien aamuharjoitusten ohjelmaa, Thompson poti edelleen päänsärkyä ja Solheim harmitteli Vestalla vietetyn illan aikana kadonnutta sytytintään.
Lohmann huomasi heistä ensimmäisenä Kaien virran, mutta muutkin tunsivat pian tutun, voimakkaan psionisen kohinan takaraivossaan. Pari päätä kääntyi kuin odottaen vilkaisemaan pääoville, joiden metallisen kehyksen läpi protossi tulikin pian sisään heiluriovet kiireellä auki paiskaten. Nainen vilkaisi salin perälle ja hymyili varovasti tervehdykseksi, latoi tarjottimelleen melkoisesta nälästä kielivän läjän aamupalatarvikkeita ja tuli heidän pöytäänsä tarjottimensa vapaaksi jätetylle paikalle laskien.
"En saanut syödä mitään ennen verikokeita", hän sanoi selitellen huomatessaan muun ryhmän huvittuneen hiljaisuuden.
"Ja päätit ottaa vahingon takaisin ultraliskon syömällä?" Adams uteli. Hän katsahti Kaien täyteen tungettuun tarjottimeen kysyvästi hymyillen. Protossi jätti kommentin omaan arvoonsa, mutta näytti hivenen nolostuneelta lusikkansa puurolautasen sisältöön upottaessaan.
"Oliko kaikki hyvin?" Lohmann kysyi varovaisesti. Kaie pureksi ruokaansa kiivaasti ja viimeiset palat nielaistessaan hymyili vinosti.
"Tohtori Stanton ei löytänyt mitään ainakaan alustavissa testeissä. Hän epäili, että se liittyy jotenkin perimääni. Verikokeiden alustavissa tuloksissa ei ollut mitään epänormaalia… tai sen epänormaalimpaa kuin tavallisesti." Protossi näytti kiusaantuneelta ja työnsi päättäväisesti lähes kämmenensä kokoisen palasen leipää suuhunsa kuin jaarittelulleen pisteen pannakseen.
"Pystytkö osallistumaan harjoituksiin normaalisti?" Thompson kysyi. Mies nojasi eteenpäin kiinnostuneen näköisenä.
"Uskoisin", Kaie mumisi arvioiden. Hän rykäisi viimeiset leivänmurut alas ja kävi taas puuron kimppuun hartaudella.
"Shikov pudottaa meidät todennäköisesti arkeen melkoisella töminällä", Solheim varotteli. Hän irvisti. Kaie uskoi ymmärtävänsä mitä mies tarkoitti. Luvassa olisi todennäköisesti raskasta kuntoharjoittelua, lähitaistelurääkkiä ja psionisten kykyjen rajamailla kulkemista. Protossin keho kuitenkin sykki valmiutta ja varmuutta. Anna minulle haasteita, jokainen solu tuntui huutavan, aja minut äärirajoille. Kaie hengitti levollisesti ja antoi odotuksen kutkuttaa sisällään.
"Enköhän minä pärjää", hän arvioi."Oletko varma? Kipujen kanssa ei pidä leikkiä, vaan hoitaa itsensä kuntoon" Lohmann sanoi moittivasti. Hän tökkäsi ilmaa lusikallaan haastaen ja kuin sanojaan alleviivatakseen.
"Se voi pahentua, jos et malta ottaa rauhassa", Wilkins puuttui puheeseen. Nainen laski kuppinsa alas ja kääntyi katsomaan protossia arvioiden. Hänen otsansa oli rypyssä.
"Se ei varsinaisesti ole sellaista kipua, joka estäisi minua toimimasta. Ei niin kuin silloin, kun haavoituin", Kaie sanoi hetken asiaa mietittyään. Hän oli huomaamattaan painanut kätensä vatsansa päälle ja siveli mietteliäänä kohtaa, jossa huimaava muljaisu toisinaan tuntui.
"Vaan?" Adams tiedusteli.
Kaie joutui hakemaan sanoja pitkään siitä huolimatta, että oli vastannut samankaltaisiin uteluihin vain hetkeä aikaisemmin Stantonin edessä toimenpidepöydällä istuessaan. Hän ei kuitenkaan ollut tottunut läpivalaisemaan tunnekokemuksiaan tai aistimuksiaan näin yksityiskohtaisesti kenellekään. Lopulta hän sanoi mietteliäästi: "Se on eräänlainen tahdoton kouraisu vatsanpohjalla. Tuntuu vähän samalta kuin oksettaisi. Kylmä ja kuuma yhtä aikaa. Syke nousee."
Kaie värähti yrittäessään kuvailla tuntemusta. Hän ei ollut ikinä ennen tuntenut kipua, joka olisi ollut niin kokonaisvaltainen ja huimaavan voimakas, mutta samalla kuitenkin nopeasti lientyvä ja häntä kiihkeästi eteenpäin ajava.
"Ei kuulosta hyvältä", Adams myönsi ja vilkaisi epävarmasti Thompsoniin. Lääkintämies raapi niskaansa aprikoivan näköisenä.
"Pahenevatko kivut? Milloin niitä on eniten?"
Stanton oli esittänyt tismalleen saman kysymyksen seuraavaksi, joten nyt Kaie osasi vastata lyhyemmällä harkinta-ajalla.
"Eivät ne oikeastaan pahene, mutteivät heti liennykään. Niitä tulee silloin tällöin, kun harjoittelen ryhmän kanssa tai annan virtani kohdata psionisia muita virtoja. Yksin ollessani vatsaa koskee harvemmin."
"Voisiko se olla jotakin psionista?" Lohmann veikkasi. Hän tyrkkäsi Kaiea nopeasti omalla virrallaan varoittamatta. Kaie ei tuntenut muuta kuin lämpimän psionisen sohaisun mielessään. Tahmeaa ja möyrivää aistimusta mahanpohjassa ei ilmaantunut, vaikka hän kuulosteli sitä miltei uteliaan odottavana.
"Ehkä meidän pitäisi löytää vain oikea ärsyke?" mies puntaroi puoliääneen Kaien pudistaessa päätään.
"Voisimme kokeilla kukin vuorotellen harjoituksissa? Ehkä se riippuu virran voimakkuudesta tai taajuudesta?" Wilkins tarjosi.
"Ehkä", Kaie totesi. Hän oli valmis kokeilemaan mitä vain: kipu oli aluksi ollut kokeilevaa nyrhintää hänen keuhkojensa pohjalla ja mahalaukun syövereissä, mutta se oli alkanut muuttua kuvottavan voimakkaaksi viime aikoina. Kaie oli kiitollinen jokaisesta yrityksestä auttaa, etenkin kun hänellä itsellään ei ollut mitään keinoja olonsa helpottamiseksi.
Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen miltei vaistomaisesti kaikki läsnäolijat vilkaisivat kuin yksissä tuumin Chandakiin. Tämä oli pysytellyt luontonsa vastaisesti hiljaa jo melkoisen tovin. Intialaisnaisen otsa oli vetäytynyt syville uurteille, kuten aina silloin, kun nainen huvitti itseään älypelien, tietokoneongelmien ja esimerkiksi matemaattisten yhtälöiden parissa. Hänen kätensä hamuili tupakkataskua ja työnsi hajamielisesti pitkän, valkoisen savukkeen suuhun.
"Huimausta? Käsien hikoilua? Sydämen kiihtyvä syke? Vatsasta repivä omituinen, möyrivä tunne? Joka tuntuu vähän siltä kuin putoaisi huvipuistolaitteessa?"
Nainen huomasi Kaien epäröinnin ja tajusi, että tämä ei todennäköisesti koskaan ollut edes nähnyt huvipuistoa. Hän tarkensi nopeasti: "Siltä, että yhtä aikaa oksettaa, huimaa, sattuu ja silti tekee mieli riistäytyä irti ja lentää. Yhtä aikaa hämmentävällä tavalla kamala, mutta silti jotenkin kiihdyttäväkin tunne."
Kaie – samoin kuin kaikki aaveet protossin ympärillä – näyttivät uteliailta, hieman yllättyneiltäkin. Kaie nielaisi kuuluvasti ja oli helppo huomata, kuinka kiivaasti ajatukset lennähtelivät naisen mielessä.
"Kyllä, tavallaan. Tuo kuulostaa oikealta", protossi lopulta myönsi. Hän tuijotti Chandakiin peittelemättä ihmetystään: kuinka kummassa nainen oli kyennyt kuvailemaan hänen tilaansa noin seikkaperäisesti vain muutaman epämääräisen vihjeen perusteella?
Chandak sytytti tupakan ja veti ensimmäisen hönkäyksen hymyillen leveästi ja salaperäisesti. Hän piti kuin kiusallaan pienen tauon.
"Ei sinussa ole mitään vikaa, hölmö", hän sanoi nauruun puhjeten. "Sinä olet ihastunut, Kaie."
Päät kääntyivät Kaiesta Chandakiin – ja uudelleen takaisin häkeltyneen näköisen protossin puoleen. Wilkins hörähti hysteeriseen tirskahdukseen saaden myös Adamsin ja Murrayn nauramaan ääneen. Hitaat hymyt alkoivat nousta aaveiden kasvoille, kunnes koko pöytä oli yhtä hilpeän, vallattoman epäuskon sekamelskaa.
Kaie oli niin ällistynyt, ettei saanut ensin sanotuksi mitään. Hän oli odottanut mitä tahansa muuta kuin tätä.
"Älä viitsi!" hän pyysi kiukkuisena. Eihän Chandak voinut tosissaan tehdä hänestä noin ilkeällä tavalla pilaa? Naisen ehdotus oli mahdoton ja typerä, naurettavuudessaan täysin järjetön. Khalan nimeen, vaikka hän olikin osa Gerard Durandin laivastovahvuutta, hän oli silti aina protossi. Kaien ansiosta hänen kansansa tunteettomuudesta ja tilannetajuttomuudesta kiersi melkoinen parvi vitsejä Kefeuksen käytävillä. Oli kaukaa haettua ja nöyryyttävää, että Chandak pilkkasi häntä moisella ehdotuksella. Kaie tunsi olonsa epämukavaksi ja harmistuneeksi.
"Kyllähän viitsin", Chandak sanoi tyytyväisesti päätään takakenoon kallistaen ja hymyili pitkän valkean hammasrivin paljastavaa julkeaa virnistystä. Hän näytti niin hersyvän tyytyväiseltä itseensä, että Kaien teki mieli irvistää naisen omahyväiselle ilmeelle. Hän tunsi sydämensä jyskyttävän rintakehässään kiukkuisena ja värin nousevan poskilleen kiihtymyksen voimasta.
"Sinä punastut", vastapäätä istuva Lohmann huomioi yllättyneenä. Miehen kasvoille kohosi aidon haltioitunut hymy, kun hän seurasi viivasuisen taisteluparinsa reaktiota. Kaie katsahti häneen sydämistyneenä – pitikö Lohmanninkin vielä yhtyä muiden hölmöilyyn?
"Ei tämä ole hauskaa!" Kaie mumisi muiden huvittuneet naamat nähtyään. Hän levitti kätensä ilmaan tuohduksissaan osoittaakseen järkytyksensä ja tunsi menettävänsä malttinsa toden teolla. Hänen matala äänensä vapisi hermostuksesta. "Minä olen sairas! Minun kehoni kieltäytyy tottelemasta, muutun kömpelöksi ja saan kramppeja vatsaani. Mitä hauskaa siinä on?! Jopa virtani menee sekaisin joka kerta, kun hän…"
Kaien suu jäi auki, kun hän tajusi säpsähtäen mitä oli sanomassa.
"… kun hän?" Chandak sanoi kärsivällisesti.
"… kun hän", Kaie toisti kuin unessa. Hänen katseensa oli lasittunut eteenpäin.
"Voi paska", protossi kuiskasi lopulta vaikertavalla äänellä painaen pään käsiinsä ja aiheuttaen ympärillään istuvissa terraaneissa spontaanin naurunrähäkän.
"Khalan nimeen", Kaie kuiskasi itsekseen haudaten otsansa entistä syvemmälle kämmeniensä sisään ja yrittäessään estää jalkojaan tutisemasta, sydäntään hakkaamasta kuin kumistin ja häpeän punaa helottamasta kaulallaan ja poskillaan. Vihdoin hän alkoi ymmärtää. Tämä oli kuin julmaa, huolestuttavaa pilaa. Tämä oli kamalaa. Näin ei käynyt hänen järjestäytyneessä, huolellisesti rakennetussa maailmassaan – hän oli ollut varma siitä, että olisi suojassa tällaisilta terraanien heikkouksilta perimänsä takana. Että näin ei kävisi, ei koskaan.
Hän kurkkasi sormiensa välistä hyväntuulisia aaveita ympärillään ja tunsi pakottavaa tarvetta piiloutua jonnekin. Chandakin diagnoosi tuntui vieraalta ja kiusalliselta, mutta naisen kuvaus oli ollut miltei jokaista yksityiskohtaa myöten kuin hänen oireidensa läpileikkaus. Kaie tunsi hengityksensä tihentyvän hänen ajatellessaan koko asiaa. Tämä oli suorastaan ironista: hän oli tehnyt sydämensä pohjasta töitä ymmärtääkseen terraanien tapoja ja kulttuuria, mutta tämä oppimiskokemus oli jo aivan liian omakohtainen. Se tuli ihon alle, lähelle. Kipeästi. Tuhannet kuvat, tuntemukset ja mielleyhtymät tuntuivat ravistelevan hänen selkärankaansa, kun hän kävi läpi viime kuukausien tapahtumia. Ja sillä ei ollut mitään väliä, että hän halusi kiivaasti kiistää, paeta ja peittää mieleensä välähtäneet tutut kasvot pois alitajunnastaan – nyt hän ymmärsi sen kaiken.
"Sinä kävit jopa verikokeissa", Wilkins hirnui edelleen. Hän painoi kämmenensä otsaansa vasten hartiat naurusta hytkyen. Kaie laski päänsä painumaan poskiensa punoittaessa häpeästä. Kuinka typerä hän oli ollut.
"Minä…", Kaie sai sanottua, mutta ei tiennyt kuinka jatkaa. Hän tunsi olonsa lapselliseksi ja haavoittuvaiseksi. Tunne oli hauras, särkyvä – liian intiimi jaettavaksi, liian outo todella tavoittaakseen hänen loogisen mielensä. Jossakin hänen sisimmässään se kuitenkin oli itsepintaisen salamatkustajan tavoin.
Kaie kuunteli terraanien liikuttunutta iloitsemista, nauravaista säveltä toistavaa jutustelua ja kiihtyneen odottavaa jännitystä ymmällään. Muiden aaveiden virroissa pärskähtelevät huvittuneet, elämäniloiset ja vilkkaat värit tuntuivat hämmentäviltä ottaen huomioon sen kaaoksen, pelon ja epätoivon, joka myllersi protossin omassa sisimmässä.
"Kenestä me puhumme tarkalleen ottaen?" Adams tiedusteli hetken päästä kurkkuaan selvittäen.
Kaie ravisti päätään tukahtuneen älähdyksen päästäen. Hänen kielensä tuntui yllättäen käsivarren paksuiselta ja kaikki ajatukset karkasivat kallon sisältä riekkuen karkuun. Siitä ei ollut kauaa, kun Zeratul ja hän olivat puhuneet terraanien tunteista ja romanttisesta rakkaudesta Sarah Kerriganin ja Jim Raynorin välillä. Miksi Kaie ei ollut tajunnut, että sama oli tapahtumassa hänelle?
"Mitä ihmettä minun pitää tehdä?" hän sopersi neuvottomana.
"Nauti", Wilkins tokaisi. Hän pyyhki silmistään naurunkyyneliä edelleen, mutta leveässä hymyssä ei ollut pilkkaa, vain tavatonta huvittuneisuutta.
"Nauti?!" Kaie äsähti järkyttyneenä. Aito hätä protossin kasvoilla sai Chandakin nojautumaan eteenpäin ja koskettamaan Kaien olkapäätä rauhoittaen sillä kädellään, jossa ei roikottanut tupakanpätkäänsä.
"Etkö sinä ole koskaan ollut ihastunut?" hän kysyi. Kaie ravisti päätään. Hänen suunsa oli edelleen puoliksi raollaan ällistyksen voimasta.
"En, mutta olen kyllä…"
"..lukenut siitä?" Murray täydensi nauraen Kaien usein käyttämän vastauksen. Kaie nyökkäsi laimeasti. Tämä oli eittämättä koko hänen terraanien parissa viettämänsä ajan nöyryyttävin hetki. Hän tunsi itsensä kömpelöksi ja tukalaksi.
Mitä minulle on tapahtumassa?
Kaie antoi katseensa pudota alas ja silmäili aamupalatarjottimellaan jäähtyvää puuroa sysäten automaattisesti mieleen juolahtaneen ajatuksen pakenemisesta taka-alalle. Minne hän olisi tunteiltaan karkuun juossut? Protossi oli tahtomattaankin painanut kädet vatsaansa vasten ja yritti nieleskellä hyppivältä tuntuvan pulssinsa rauhallisemmaksi. Kuinka terraanit kestivät tällaista? Hän oli luullut ihastumisen ja rakastumisen muistuttavan jonkinlaista meditaatiotilaa tai onnen täyttämää yhteyttä – ei tällaista kuumottavaa, värisyttävää ja pahoinvoinnin makuista syöksykiitoa.
"Jos nyt kaikki vain rauhoitutaan hetkeksi", Lohmann sanoi lopulta tyynnyttelevään sävyyn. Mies oli huomannut hänen vaivaantuneisuutensa ja riensi apuun Kaien suureksi helpotukseksi. Hän ei halunnut puhua tästä – ei nyt, kun hän tuskin itsekään ymmärsi myrskyä sisimmässään – eikä todellakaan riettailla vitseillä häntä pommittavien ja julkeaa piikittelyä oikein tihkuvien aaveiden kanssa. Hän kaipasi hetken ajan Zeratulia ja tämän kylmänrauhallista järkeilyä miltei yhtä paljon kuin ensimmäisten epätoivon sävyttämien päivien aikana Kefeuksella. Opettaja olisi tiennyt mitä tehdä, kuinka tukahduttaa hänen sydämeensä puhkaistusta reiästä valuva tahmea ja lämmin pakokauhu. Opettaja olisi auttanut häntä unohtamaan ja silotellut hänen pärskyvän virtansa jälleen tyyneksi.
Jokin pieni ääni hänen sisällään edelleen sanoi, että ehkä oli parasta odottaa verikokeiden tuloksia, ehkä niissä olisi jotakin… Ja toisaalta jokin paljon vahvempi ja varmempi kuiskasi hänen virtansa keskeltä, että hän oli koko ajan tiennyt tunteistaan. Kaie vei etusormet ohimoilleen psionisen kohinan vaimentaakseen ja tasasi hengitystään.
Voi Khala, mitä minä teen?
Muu ryhmä oli onneksi myötämielinen Lohmannin vetoomukselle.
"Olkoon, pidä salaisuutesi", Adams myöntyi naureskellen ja taputti kevyesti pöytää edessään. Mies nousi tuolistaan kolinalla ja sai myös muihin liikettä. Hän kuitenkin pysähtyi kesken liikkeensä kurittoman hymyn valloittaessa kasvonsa.
"Mutta tästä lyödään sitten vetoa korkein panoksin", hän muistutti sormeaan heristäen. Mies vilkaisi Chandakiin. "No, tohtori. Sinä teit diagnoosin. Keksitkö jo taudinaiheuttajan?"
Chandak vilkutti silmäänsä. "Senhän sinä haluaisit tietää", hän totesi kiusoittelevaan sävyyn. Nainen puhkesi ilkikuriseen nauruun.
Kaien teki mieli painaa kädet korvilleen, mutta hän kykeni vain mulkoilemaan terraaneita ympärillään tietämättä tuliko hänen olla loukkaantunut vai ei. Kukin ryhmän aaveista kulki hänen ohitseen hyväntuulisina: osa sipaisi hänen kyynärvarttaan ohi mennessään kuin lohduttaen, Adams heitti hänelle riemukkaan kämmentaputuksen selkään ja muut läpsäisivät häntä leppoisasti virroillaan kuin sanoakseen, ettei ollut syytä murehtia.
"Minä olen onnellinen puolestasi", Lohmann kuiskasi pörröttäessään hänen hiuksiaan liikuttuneen näköisenä ennen kuin meni menojaan mieslauman mukana. Hän vaikutti sanoissaan vilpittömältä, mutta Kaie ei kyennyt ymmärtämään miksi kukaan olisi halunnut olla onnellinen hänen asemassaan tai edes hänen puolestaan. Hänen mahaansa särki, hän koki ajelehtivansa yksin rannattomalla ulapalla ja oli kiusallisen varma siitä, ettei aiheen käsittely jäisi tähän. Hän oli kertakaikkisen pahalla tuulella ja halusi vetäytyä observatoriokannelle tai muuhun suojattuun tilaan ja – kuten Lohmann hänen mietiskelytaukojaan oli alkanut kutsua – murjottaa.
Kaie nousi rykäisten. Hän työnsi yksinäisenä tarjottimellaan pyörivän luumun taskuunsa myöhempää varten. Nyt protossi oli menettänyt ruokahalunsa.
Kun ryhmä suuntasi ulos ruokasalista, keskenään pitkän katseen vaihtaneet Wilkins ja Chandak vetivät Kaien hieman syrjemmälle. Naiset näyttivät jännittyneeltä hänet salamyhkäisesti tarjotinkärryn taakse viittoessaan.
"No?" Kaie kysyi osaamatta piilottaa väsynyttä sävyä äänestään. Chandak rykäisi ja kaiveli hetken ajan kengänkärjellään lattian kumista pintaa. Hänen liikehdinnässään oli kiusaantunut pohjavire. Wilkins mulkaisi Chandakiin kuin olisi toivonut tai odottanut naisen sanovan jotakin, mutta päätti hiljaisuuden pitkittyessä avata itse suunsa.
"Tiedäthän sinä… öh, että Lohmann pitää pojista?" hän täräytti suorasukaisesti. Kaie katsoi naisesta toiseen ensin häkeltyneenä, kunnes oivallus saavutti hänet. Hän henkäisi ääneen ällistyneenä ja kiusaantuneena.
"Tiedän!" hän sihahti närkästyneenä.
"Hyvä. Vain varmistin", Wilkins totesi kätensä pystyyn nostaen kuin aikeidensa viattomuutta vakuutellakseen. Hän hymyili kireästi.
"Hyvä. Huono valinta muutenkin. Hän kuorsaa", Chandak kiirehti vakuuttelemaan. Kaie puristi nenänvarttaan sormillaan lopen uupuneena ja nyökkäsi. Hänen päätään oli juuri alkanut särkeä.
"Raskas päivä?" Gemma kysyi. Alexei säpsähti ajatuksistaan. Sohvan toisessa päässä loikoileva nainen oli laskenut holokansion hetkeksi syliinsä ja silmäsi häntä huolestuneen oloisena heidän katseidensa kohdatessa.
"Hieman", Alexei myönsi rehellisesti. "Pelkäsin koko ryhmän olevan kärttyisä Vestalla valvotun yön takia ja vanhojen merkkien perusteella, mutta he olivat yllättävän hilpeällä tuulella aikaisesta herätyksestä huolimatta. Paitsi Kaie."
"Toivottavasti löydän syyn vatsakivuille", Gemma sanoi varovasti. Nainen kosketti hänen kämmenselkäänsä hellästi. "Hänen nenänsä on jo miltei toipunut. On uskomatonta, että zergien perimä kykenee sellaisiin ihmeisiin…"
"Niin", Alexei keskeytti kiusaantuneena. Hän oli mieluummin ajattelematta Kaiea juuri nyt. Nainen oli selittämättömine mahakipuineen, murjottuine naamoineen ja väistelevine katseineen vetänyt hänen mielensä matalaksi heti aamulla heidän kohdatessaan ja surettanut häntä itsepintaisesti koko päivän ajan. Protossi oli kyllä tehnyt harjoitukset ja jokaisen pyydetyn asian – sitkeänä ja määrätietoisena kuten aina – mutta oli tuntunut välttelevän Alexein lisäksi myös muuta ryhmää, jollei Lohmannia laskettu mukaan. Alexei ei mahtanut mitään synkkäsävyisille itsesyytöksille, joita oli tipahdellut yksi toisensa jälkeen hänen ajatuksiinsa päivän edetessä. Hän huokasi.
"Hän tulee toipumaan kyllä", Gemma vakuutti tulkiten Alexein ilmeen huolestuneisuudeksi Kaien terveydentilasta.
Alexei hymyili selitellen ja veti Gemman jalat syliinsä. Nainen äännähti tyytyväisenä hänen painaessaan peukalonsa jalkapöytää vasten ja jatkaessaan hierovin liikkein jalan sormeilemista. Gemma antoi päänsä pudota takakenoon sohvan laidan yli mielihyvästä huokaisten.
"Olen ollut jaloillani koko päivän", hän mumisi suupielestään
"Tiedän. Kirurgiakeskiviikko", Alexei sanoi. Hän painoi kevyen suukon Gemman lakatulle varpaankynnelle vaihtaessaan jalkaa ja vetäessään viltin paremmin naisen ylle. Gemma hymyili raukeasti kuin tyytyväinen kissa ja hipaisi kämmenellään Alexein jalkaa omistavasti.
"Taidan ottaa vielä toisen kupillisen teetä", hän totesi hymyillen. Kefeuksen hyttien lämpötilaa laskettiin illan tuntien kääntyessä yöksi, ja nainen näytti olevan hieman kylmissään sohvannurkkaan käpertyessään.
"Täydennyskuppi teetä tilattu. Älä nouse, minä haen", Alexei ehti lupaamaan hymyillen ja noukki naisen teemukin kouraansa. Stanton pysäytti hänet tarttumalla kyynärvarresta. Lääkärin kasvoilla kävi kujeellinen ilme, kun hän painoi huulensa kevyesti Alexein kaulalle.
"Ehkä tee voi odottaa", hän mumisi kysyvästi ja Alexei laski kupin nielaisten sohvapöydälle. Muki kalahti äänekkäästi ja jos siinä olisi ollut nestettä, se olisi läikkynyt yli.
Gemman suudelmissa oli kanelin viekoittelevaa makua ja huulirasvan kostuttamaa kutsuvuutta. Lääkäri vei kätensä Alexein niskan taakse vastalauseita kuuntelemattomalla otteella samalla kun toinen käsi vaelsi hänen selkärankansa kaarta pitkin ja piirsi sen jälkeen kiusoitellen lapaluun kaaret t-paidan selkään. Gemman huulet tuntuivat kuumilta sänkistä poskea hipaistessaan ja kaulalla käydessään. Nainen päästi tyytyväisen huokauksen painaessaan itsensä Alexein vartta vasten.
Alexei oli jähmettynyt aloilleen. Hän tunsi olonsa kömpelöksi, hapuilevaksi, hämilliseksi. Hän huomasi hengästyvänsä Gemman määrätietoisen hyökkäyksen edessä – suudelmat muuttuivat nopeammiksi ja vaativammiksi jokaisen kuluvan hetken myötä ja saivat hänen sisimpänsä värisemään. Hän siveli kädellään naisen kirjotun puseron silkkisiä ääriviivoja tunnustellen ja koki itsensä neuvottomaksi. Tämä ei ollut niin kuin kauan sitten hänen ensimmäisen ihastuksensa kanssa. Jotakin puuttui.
Vuosia sitten Yeva – pieni, suloinen, joutsenkaulainen Yeva – ja hän olivat vaihtaneet vain muutaman lapsekkaan hassun suudelman, mutta jo ne olivat saaneet hänen virtansa roihahtamaan kuin paperia nuolevan liekin. Nyt… hän kutsui virtaansa varovasti, mutta psioninen mieli hukkui epävarmuuden, Gemman liukkaiden huulten ja hänen oman pelonsekaisen ymmärryksensä alle. Tyhjyys.
Mikä helvetti minussa on vialla?
"Alexei…?" Gemma kysyi hiljaa. Hän oli huomannut, ettei kaikki ollut kohdallaan. Nainen katsoi edessään istuvaan, synkän näköiseen kommodoriin suuret pähkinänruskeat silmät täynnä huolta. Gemman eleissä oli jo nyt torjutuksi tulemisen pelkoa, pettymyksellä kuorrutettua väsymystä.
"Anteeksi.. minä…"
Alexein ääni oli käheä. Hän olisi halunnut sipaista Gemman hiuksia ja kasvoja omistaen ja tyynnytellen, mutta kädet olivat kuin tuulen katkomat oksat kylkiä vasten voimattomina roikkuessaan. Hän rojahti taaksepäin sohvalla ja antoi päänsä notkahtaa alaspäin vihaisena itselleen.
"Teinkö minä jotakin?" Gemma kysyi. Nainen ei täysin osannut piilottaa haavoittunutta harmia äänestään. Hän vetäytyi irralleen Alexeista ja nosti äsken miehen selän ympäri kietoutuneet jalkateränsä vasten itseään. Nainen nyki poninhäntäänsä kiinni pidellyttä lenkkiä ylöspäin epävarman näköisenä ja sai muutamat itsepäiset kiharat karkaamaan kampauksesta. Alexein sisintä pakotti.
"Ei… vika ei ole sinussa… tämä on ehkä paha hetki. Minun virtani on vieläkin hieman arka. Se aiheuttaa huimausta", Alexei änkytti. Hänellä ei ollut parempaa selitystä tarjottavaksi ja hän vihasi itseään lipsauttamansa valkoisen valheen ja sitä seuranneen hiljaisuuden takia.
"Tarvitsetko särkylääkkeen?" Gemma kysyi huolestuneena puoliksi seisomaan nousten. Naisen välittävä ja empaattinen reaktio sai Alexein tuntemaan syyllisyyttä huimaavan voimakkaana. Koko tilanne oli väärin. Hän soimasi itseään päänsä sisällä arkailusta ja kyvyttömyydestä heittäytyä. Tässä hän oli – kaiken näkemänsä vaivan jälkeen, esteet voittaneena ja uuteen mahdollisuuteen sokeasti uskoen – ja pelkäsi kuin uunituore sotamies ennen ensimmäistä rintamakomennustaan. Hän olisi mieluummin kokeillut onneaan kahtakymmentä hydraliskoa vastaan avomaalla kuin kohdannut Gemman surulliset silmät ja oman raivonsekaisen pettymyksensä siitä, ettei kyennyt kääntämään karille suuntaavan laivansa kurssia haluamisestaan huolimatta.
Kuka tahansa järkevä mies ottaisi nyt hänen kasvonsa käsiensä väliin ja suutelisi jalat hänen altaan.
Alexei painoi päänsä alas.
"Ehkä meidän olisi parempi puhua tästä myöhemmin?" hän sanoi vaisuna.
Gemma kumartui sohvan yli. Naisen silmät olivat kyynelissä. Hän tarttui Alexein leukaan loukkaantuneena.
"Alexei", hän kuiskasi pehmeästi, "… ymmärräthän sinä, että jos käännän sinulle nyt selkäni ja kävelen ulos hyttisi ovesta, en tule enää takaisin."
Alexein sisintä väänsi. Nainen oli tosissaan. Gemmalla oli kaikki oikeus tuntea olonsa loukatuksi, mutta naisen selkeä ja tiukka vaatimus tuntui silti kohtuuttoman kovalta ja sai tutun hätää henkivän kieltelemisreaktion nostamaan päätään hänen sisällään. Alexei rutisti äsken niin lämpimältä tuntuneen sohvatyynyn syliinsä ja värähti kylmän aallon lyödessä ylitseen. Pakahduttavan voimakas tarve kieltää kutitti hänen kurkussaan ja sanat nousivat huulille ennen kuin hän edes ehti ajatella niitä.
"Jos jäisit yöksi", hän ehdotti kiireesti. "Aamulla asiat näyttävät erilaisilta."
Gemmalla ei näyttänyt olevan enää voimia vastustella. Hän laski hoikat sormet syliinsä, niiskaisi murskaavan lohduttoman kuuloisena kyynelet pois kasvoiltaan ja nyökytti päätään lopulta pienesti ylös ja alas. Nainen oli pohjattoman väsyneen ja surullisen oloinen seuratessaan Alexeita kuin kone ja seisoessaan eleettömänä taka-alalla. Alexei tunsi omatuntonsa takovan kiukkuisena sisällään pedatessaan vuoteen valmiiksi.
"Ole hyvä", hän mutisi varovasti Gemmalle, joka pujahti viileiden vuodevaatteiden väliin järkyttyneenä ja silmät kylminä pidätellystä tunteesta.
Alexei peitteli naisen huolella ja suukotti kevyesti nuoren lääkärin otsaa. Hän olisi halunnut tehdä enemmän – niin paljon enemmän – muttei osannut kuin hymyillä surullisesti naisen otsalta hiukset kasvojen kehykseksi silittäessään.
"Etkö nukkuisi kanssani?" Gemma kuiskasi hiljaa. Hänen äänessään oli rukoileva sävy. "Mitään ei tarvitse tapahtua."
"Minä… minä menen sohvalle. Niin on parempi", Alexei vastasi vaistomaisesti ja ajattelematta. Hän katui heti kielteleviä sanojaan tajutessaan niiden satuttavan Gemmaa, mutta nainen totesi viileästi ymmärtävänsä, hymyili väsyneesti, käänsi kylkeä ja sulki silmänsä. Viesti oli selkeä. Alexei toivotti hyvää yötä ja laahusti tyyny kainalossa takaisin olohuoneen sohvalle.
Hän laahautui sohvalle, romahti koko painollaan pehmusteiden väliin ja yritti olla vilkuilematta sulkeutunutta makuuhuoneen ovea.
Mitä sinä teet itsellesi?
Alexei sulki silmänsä yrittäen antaa kuormitetulle mielelleen tilaa ajatella, mutta Gemman pehmeää myötätuntoa loimuavat silmät ja naisen kauniit kasvot vainosivat hänen ajatuksiaan syyttävinä ja koskettavan toiveikkaina. Perhana, mitä hän oikein tekisi naisen – ja itsensä – kanssa? Mikä tämän kaiken epäonnistumisen ja kompastelun tarkoitus oli?
Hän oli kerran kysynyt rakastamisesta Gerardilta kymmeniä vuosia sitten erään alkoholipainotteisen illanvieton jälkeen, kun UED:n henkilöstötaksi oli kuljettanut heitä kelmeiden valojen ja kolkkojen, sateen pieksämien katujen halki. Hän oli ollut nuori, lapsellinen ja epävarma.
"Mistä sen oikein tietää, Gerard?" hän oli sammaltanut tummennetun lasin läpi katuvalojen keiloja ja yön säkkipimeää värimaailmaa ihastellen. Jalkakäytävällä saman sateenvarjon alla oli kyhjöttänyt suuteleva pariskunta, täysin sokeita muulle maailmalle.
"Minkä niin?" Gerard oli vastannut kysymykseen toisella. Mies oli katsonut häneen kysyvän hilpeänä ja univormustaan olemattomia pölyhiukkasia huolellisesti nyppien.
"Sen, että rakastaa. Sen, että se on nyt tässä", Alexei oli selittänyt. Hän muisti levittäneensä viimeisen sanansa aikana kätensä laajaan kaareen kuin sulkeakseen maailman ympärillä eleeseensä.
"Mistä tietää, että on rakastunut?" Gerard oli toistanut väsyneen haukotuksen päästäen ja saanut vastaan pontevan nyökkäyksen vastapäätä istuvalta ystävältään.
"Minä… kun ensimmäistä kertaa olin kahden Helenen kanssa… Ja nyt kun katson häntä… Vaikka siitä on jo viisi vuotta…" Gerardin pää oli nytkähtänyt rintakehää vasten auton osuessa kuoppaan. Mies oli ollut niin pitkään hiljaa, että pettynyt Alexei oli jo arvellut tämän nukahtaneen.
"Se… Sinä tiedät kyllä, kun niin käy. Jos sinun tarvitsee kysyä… ei, ei se ole sitä."
Gerardin sameissa silmissä oli käynyt huolehtivainen katse. Alexei oli mokeltanut väsyneen kiitoksen ja pyytänyt kohta kuljettajaa pysäyttämään, jotta hän pääsisi oksentamaan pientareelle. Muisto puski Alexein virran läpi, vaikka hän ei sitä ollut erityisesti halunnut tavoittaakaan. Hän istui pitkän aikaa makuuhuoneen suljettua ovipaneelia tuijottaen ja antaen Gerardin vanhojen sanojen höyrystyä hytin pettymyksen katkeroittamaan, harmin kylmentämään ilmaan.
Voinko minä koskaan olla kenellekään tarpeeksi?
Alexei kietoi kädet polviensa ympäri ja harkitsi hetken ajan soittavansa Gerardille. Amiraali oli tällä hetkellä jo paluumatkalla protossien aluksilta ja olisi todennäköisesti vielä hereillä. Toisaalta – mitä hän olisi Gerardille sanonut, mitä ystävältään kysynyt?
"Iltaa Gerard. Soitin kysyäkseni miksi rakastaminen ja rakkaus ovat niin hankalia minulle? Löydänkö minä ketään koskaan ja onko se oikeastaan niin tärkeää? Miksi yritän tätä, kun se sattuu niin helvetisti muihin, mutta minusta mikään ei tunnu miltään? Miksi kaipaan pakahduttavasti jotakuta rinnalleni, jos en osaa rakastaa takaisin?"
Mitä sanottavaa Gerardilla olisi ollut; muuta kuin kehotus tehdä Gemmalle oikein ja jättää nainen rauhaan? Se olisi ehkä armeliain ja herrasmiesmäisin tapa toimia, mutta tuntui päätöksenä tyhjältä ja niin peruuttamattoman lopulliselta. Saisiko hän enää koskaan uutta mahdollisuutta? Mitä jos kyse oli vain yrityksestä, sen määrästä, ja hän pilaisi kaiken luovuttamalla ennen kuin todella oli ehtinyt aloittaakaan?
Alexei viskasi kommunikaattorinsa pienelle sohvapöydälle itsekseen vihaisesti puhahtaen. Miksi tällaisten asioiden piti olla niin helvetin hankalia eikä kukaan osannut antaa hänelle valmiita vastauksia? Hän alkoi letittää vilttinsä reunaan punottuja hapsuja saadakseen jotain tekemistä. Hän halusi uskoa, että oppisi vielä rakastamaan Gemmaa, muttei tiennyt kuinka monta pettymystä nainen kestäisi ja voisiko hän vilpittömästi luvata sitä jatkuvuutta ja varmuutta, jota Gemma heidän suhteeltaan tuntui toivovan. Alexein sormet pyörittelivät peiton hapsuja mietteliäänä, kun hän itsekseen kiroten rullasi kysymyksiä mielessään.
Noin puoliväliin nuhjuista hapsurivistöä päästyään hän tunsi kehonsa jäykistyvän äkisti ja varoittamatta, kun haamumainen, sähköinen nipistys nyppäisi hänen takaraivoaan. Hänen virtansa reagoi välittömästi aistimukseen ja Alexein pää pomppasi psionisen ärsytyksen voimasta likipitäen itsestään ylös.
Mielikuva oli nopea, mutta syöksyi läpi häiriöidenkin kohisevasta kentästä sellaisella voimakkuudella, että Alexei kohotti kätensä kuin vaistomaisesti korvilleen: hänen alitajunnassaan vonkuivat raaka hätä, kauhu, tuska, pelko. Päällimmäisenä oli tunne nielevästä ja avuttomasta epätoivosta. Aistimukset olivat niin väkeviä, aitoja ja karkeita, että ne tuntuivat rouhivan tiensä läpi Alexein virrasta kysymättä lupaa ja jättivät jälkeensä kokonaisen lauman kivun harmaita murtumia.
"Kaie", Alexei kuiskasi ääneen häkeltyneenä. Hän oli tunnistanut virran heti. Keltaiset silmät tuolla jossakin räpsähtivät auki yhtä aikaa kuin hänen omansakin ja hetken aikaa kaksi virtaa hankautuivat toisiaan vasten, sulivat yhdeksi ja sitten nopeasti alkoivat irtautua toisistaan kuin niitä olisi revitty väkivalloin irralleen jostakin ulkopuolelta. Alexei puraisi poskeaan ällistyneenä, mutta vereltä maistuva kipu oli hänen mielessään risteäviin tuntemuksiin verrattuna vain kevyt henkäisy. Hän piti silmänsä katon elementtilevyissä terästäen aistinsa äärimmilleen. Hän pysyi liikahtamattomana, kuunteli.
Kaie, puhu minulle. Missä sinä olet? Mikä hätänä?
Mutta Kaie oli jo poissa – pakokauhuinen tunteiden sarjatuli sammui yhtä nopeasti kuin oli hänen mieltään hipaissutkin. Alexei hengitti pinnallisesti. Hänen sisintään väänsi. Kylmä hiki nousi ylähuulelle ja otsalle pelkästä äskeisen mielikuvien parven ajattelemisesta. Alexei alkoi kiireesti kiskoa verryttelyhousuja jalkaansa.
Kaie oli Gerardin mukana sukkulalennolla, joka saavuttaisi aikataulun mukaan Kefeuksen aamuyöllä. Lähtömuodollisuudet olivat sujuneet hyvin ja Kefeusta tilapäisesti johtava Alexei oli saanut protossien laivastonjohdolta jo tuntikausia sitten kuittauksen siitä, että sukkula oli aikataulussa. Hän oli myös valtuuttanut kaksi Valkyriaa lähtemään vastaan puolimatkaan ja saattamaan amiraalin takaisin turvallisesti. Kaiken olisi pitänyt olla kunnossa. Alexei irvisti pimeässä kyynärpäänsä osuessa keittiön sivupöytään ja tukahdutti kivuliaan äännähdyksen.
Kaiken olisi pitänyt olla kunnossa. Hänen olisi pitänyt kyetä painamaan päänsä tyynyyn ja murehtimaan omaa rakkauselämäänsä, mutta Kaien virran raakaa pelkoa henkinyt sävy sai hänet epämiellyttävän levottomuuden pauloihin. Jokin oli pielessä. Jos kaikki olisi sujunut odotusten mukaisesti, Kaien olisi pitänyt tällä hetkellä nukkua autuaasti matkustamon kenttävuoteilla. Kaie oli kuitenkin kurottanut häntä kohti tuhansien ja taas tuhansien kilometrien takaa, eikä hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin vastata saamaansa viestiin. Nopeasti.
"Alexei?" hän kuuli Gemman unisen ja haukotuksen lävistämän äänen kysyvän takaansa. Nainen seisoi roikkuvassa, toisen olkapään paljaaksi jättävässä t-paidassaan makuuhuoneen ovella näyttäen kysyvältä, hieman huolestuneeltakin.
"Minun on mentävä. Kaiella on jokin hätänä."
Gemman silmät tummenivat. Naisen otsaan ilmestyi Alexein yllätykseksi kaksi ryppyä, jotka tavallisesti kielivät ärsyyntymisestä.
"Kaie on amiraali Durandin kanssa laivaston parhaiten vartioidussa sukkulassa. Eiköhän kaikki ole hyvin", nainen sanoi kokeilevasti, hieman haastavastikin. Alexei pysähtyi kesken liikkeen epävarmana ja tunsi vääntävän huolen asettuvan kuumottavaksi palloksi jonnekin kylkiluidensa tasalle.
"Sain äsken kiinni hänen virrastaan. Jokin on pielessä. Raynor ja Gerard voivat olla vaarassa, eikä minulla ole varaa leikkiä kummankaan terveydellä. Minun on pakko varmistaa tämä", hän sanoi puolustelevaan sävyyn.
"Sukkulan miehistö olisi varmasti ottanut yhteyttä, jos jokin olisi pielessä. Kaiella tuskin on mitään hätää. Etkö sinä itsekin ole sanonut, että toisinaan nukkuessanne virtanne lähettävät läpi painajaisten kauhuja ja muita psionisia piikkejä tahattomasti?"
Gemma puhui rauhallisesti ja lempeästi, hieman kuin pikkulapselle hankalaa asiaa valottava aikuinen. Nuoren lääkärin sanat olivat järkevät, rehelliset ja vetoavat. Hänen katseensa pysyi miehessä värähtämättömänä ja ymmärtäväisenä. Alexei tunsi itsensä hermostuneeksi: Gemman puheessa oli oma logiikkansa, mutta kommodorin oli mahdoton unohtaa Kaien viestin läpi huutanutta pakokauhua, joka hipoi edelleen jossakin mahalaukun takana kuin puristava vanne. Toisaalta hänellä oli epämääräinen tunne siitä, että tämä keskustelu Gemman kanssa oli tärkeä, merkityksellinen. Ristiriidan repivät kipinät oikein saattoi tuntea ilmassa, kun hän vaihtoi painoa jalalta toiselle.
"Jos minä käyn nopeasti komentosillalla. Ei siitä haittaakaan ole", hän ehdotti.
"Näinkö tässä aina käy?" Gemma kysyi yllättäen hiljaa. Ääni värähti ja särkyi.
"Mitä tarkoitat?" Alexei vastasi kysymykseen toisella avuttomasti ympäri pyörähtäen. Hän liikahti Gemmaa päin koskettaakseen naisen hartioita, mutta tämä otti askeleen taaksepäin loukkaantuneen näköisenä.
"Tätäkö tämä tulee olemaan? Jatkuvaa taistelua sinun työtäsi, sinun aaveitasi vastaan? Jatkuvaa ymmärrystä siitä, ettet välitä minusta tarpeeksi asettaaksesi heidät joskus toiselle sijalle?" Gemma nojasi eteenpäin riidanhaluisen näköisenä, huulet vavisten raivosta ja harmista.
"Ei", Alexei kiirehti vakuuttamaan.
Miksi juuri nyt? Miksi meidän pitää käydä tämä keskustelu juuri nyt?!
Alexei koetti hymyillä, mutta sai aikaiseksi väsyneen irvistyksen. Hän rykäisi. "Minä olen tällä hetkellä Kefeuksen vastaava komentaja. Minun on pakko tehdä työni. Gemma, kulta, mitä jos jokin todella on hätänä? Mitä jos…?"
"Mene vain", Gemma kuiskasi väsyneesti. Hän heilautti kädellään hytin oveen päin. "Mene."
Alexei ei kysynyt mitään. Hän heitti college-takin harteidensa peitoksi, kääntyi Gemman puoleen yrittäen selittää tai pyytää anteeksi, muttei saanut sanaakaan suustaan. Hän tyytyi surumieliseen silmäykseen, jonka jälkeen kääntyi ja harppasi avautuvan oven välistä käytävälle.
"Kunnia oli minun puolellani", amiraali Durand muistutti lämpimästi hymyillen. Miehen sanat olivat selkeästi mieleen komentosillalla seisovalle jäähyväiskomitealle ja sitä johtavalle komentajalle. Vaikka protossimies oli yhtä jäykän eleetön ja tyhjäkatseinen kuin aikaisemminkin, Kaie tunsi tämän virran hyväksyvät ja tyytyväiset polkaisut sisimmässään. Myös muut protossit heidän takanaan näyttivät olevan tyytyväisiä näkemäänsä ja kuulemaansa.
Amiraali Durand oli tehnyt heidän kaksipäiväisen vierailunsa aikana kaiken oikein: hän oli osallistunut Khalan riitteihin oikeaoppisesti, puhunut muutaman sanan protossia sopivissa paikoissa, käynyt neuvottelupöytään diplomaattisuutta henkien ja ollut yhtä aikaa määrätietoisen hienotunteinen, kuin jäätävällä itsevarmuudella täytetty silkkihansikas. Kaie ei voinut olla ihailematta amiraalia – toki mies oli harjoitellut sukkulamatkan aikana sopivia fraaseja, lukenut raportteja protosseista ja heidän kulttuuristaan sekä kysellyt Kaielta paljon tulevien päivien ohjelmasta, mutta amiraali oli esiintynyt Carrier-luokan johtoalus Varranilla sellaisella itsevarmuuden kuorruttamalla sulavuudella, että olisi luullut hänen viettäneen enemmänkin aikaa protossien parissa.
"Pitäkäähän paatti ilmassa. Komea tyttö, mutta perhanan hidas zergien kylväjien ympäröimänä", Raynor toivotti hyvästiksi. Kaiea hymyilytti, kun hän näki protossikomentajan tiukkailmeisen olemuksen läpi: mies puntaroi selkeästi Raynorin rahvaanomaisena pitämänsä käytöksen ja todennäköisesti Zeratulin antamien kehuvien lausuntojen välillä, kunnes tyytyi lopulta toivottamaan Khalan valoa ja lupaamaan, että protossijoukot eivät pettäisi terraanien luottamusta näinä synkkinä aikoina. Kaie tunsi yhtä aikaa liikutusta ja huvittuneisuutta miehen häkellyksen ryydittämää kankeutta seuratessaan: oliko hän ollut Kefeukselle kauan sitten saapuessaan noin ehdoton, noin jäykkä, noin… protossi? Toisaalta liikutus kuristi kurkussa paksuna mattona, kun hän tunsi lämmintä yhteenkuuluvuutta tämän ylpeän, jähmeän ja kunniantuntoisen kansan kanssa. Minun kotini, minun protossini, minun Khalani – minun väkeni.
Kaie astui viimeisenä esiin ja nosti sormensa perinteisellä tavalla ilmaan. Hän seisoi liikahtamatta ja rintakehä levollisesti nousten ja laskien aloillaan. Jäähyväiset, hänen tajuntansa kuiskasi, ja Kaie tunsi hetken aikaa olonsa hyvin yksinäiseksi. Protossien komentaja toisti hänen eleensä ja heidän kämmeniensä välistä pilkahtavan valonhäivän myötä myös virrat hyvästelivät toisensa lyhyen vierailun päätteeksi. Miehen eleissä oli uteliaisuudensekaista haikeutta ja se tarttui myös Kaieen. Hän huomasi surevansa jollakin tasolla sitä, että hänen piti luopua yhteisöllisyyden tunteesta ja lakata kuuntelemasta järjestäytyneitä, Khalan tahtoon käpertyneitä virtoja kaikkialla ympärillään. Hän oli hetken aikaa ollut miltei kuin kotona kauan sitten Shakuraksella.
Khala on kanssasi, Fenixin tytär. Kanna sitä ylpeydellä.
Miehen silmissä hehkuva keltainen, himmeä tuike sai Kaien sydämen miltei musertumaan. Kuinka kova ikävä hänellä oli ollutkaan protosseja ja kuinka hankalalta luopuminen tuntui, vaikka hän oli uskonut olleensa valmis lähtöön.
Pidä heistä huolta, johtaja.
Kaie antoi virtansa pyyhkäistä kaikkien tilassa seisovien protossien yli ja sai vastaansa vakaat ja rauhalliset hyvästit. Hän hymyili arasti, kumarsi ja käänsi selkänsä. Hetkikin vielä, eikä hän kenties olisi enää halunnut palata terraanien keskuuteen.
Nyt kun hyvästit oli suoritettu asianmukaisella tavalla, hän, amiraali Durand ja Jim Raynor saattoivat luoda viimeiset katseet Varranin miehistöön ja sitten kulkea ilmalukon ovien läpi taakseen enää katsomatta.
"Tervetuloa takaisin, amiraali", pilottimies toivotti ohjaamon ovelta heidät nähtyään. Hän teki virkaintoisen näköisenä kunniaa myös Raynorille. "Kapteeni."
Sukkulassa oli mukavan lämmintä ja se yhdistettynä moottorien tasaiseen taustahurinaan sai Jim Raynorin haukottelemaan häpeilemättömästi. Hän heilautti kädellään hajamielisesti pilotin suuntaan ja haki selkeästi katseellaan jo matkustamon pehmeintä paikkaa.
"Olemmeko valmiit?" Gerard kysyi.
"Kyllä, sir", mies vastasi.
"Mainiota", Gerard virkkoi nyökäten. "Lähdetään liikkeelle välittömästi, kun protossien lennonvalvonta valtuuttaa lähdön."
"Selvä, sir. Arvioitu lähtöaika kymmenen minuuttia." Mies hävisi kuittauksen annettuaan takaisin sukkulan ohjaamoon.
Kaie istahti alas matkustamoa reunustaville penkeille ja venytteli kokeilevasti. Hän painoi selkänsä vasten kylmää keinonahkaa ja nautti viileydestä ihollaan. Hän oli tottunut karuihin ja konstailemattomiin miehistönkuljetussukkuloihin , metallipenkkeihin ja lantion luutasannetta painaviin ristivöihin, ja tunsikin olonsa vieraaksi päällystön sukkulan suorastaan ylellisessä penkkirivistössä pehmusteisiin upotessaan.
Amiraali Durand vetäytyi hieman syrjemmälle pienen sivupöydän ääreen, kaivoi holokansion ja kosketuskynän esille ja näytti rypistyneestä otsastaan päätellen aikovan syventyä töihinsä matkan ajaksi. Kaie katseli miehen uurastamista sanattoman kunnioituksen vallassa ja luottamus kouraisi hetken aikaa syvältä rinnasta. Gerard teki kaikkensa – jokaisena päivänä, jokaisena hetkenä – siitä huolimatta, että vanhalla amiraalilla oli harvoin syytä hymyyn tai voitonriemuun. Hän oli uupumaton, luovuttamaton – johtaja. Kaie muisti vieläkin elävästi hetken, jolloin Gerard oli torjunut hänen tarjouksensa terraanien asian puolesta kuolemiselle ja käskenyt häntä sen sijaan elämään kansansa ja periaatteidensa vuoksi. Sanat olivat hämmentäneet häntä tuolloin, mutta mitä enemmän hän niitä oli pohtinut, sitä syvemmäksi hänen Gerard Durandia kohtaan tuntemansa kunnioitus ja omistautuneisuus olivat kasvaneet. Tuntui jotenkin lohdulliselta ja turvalliselta katsella muistiinpanoja kirjoittavaa vanhaa amiraalia, joka lausui välillä muutaman hajamielisen sanan kommunikaattorinsa sanelimeen ja pyyhkäisi toisinaan otsaansa mietteliäänä. Hän ei ollut protossi, mutta ei hävinnyt Zeratulille kylmähermoisuudessa, voimakastahtoisuudessa ja sotataktiikan taidoissa piirtoakaan. Kaie hätkähti rohkeaa vertausta mielessään, mutta hyväksyi sen lopulta itsekseen hymyillen. Gerard oli toki erilainen johtohahmo kuin Opettaja – sydämellisempi, huumorintajuisempi, paikoin turhaankin sentimentaalisempi – mutta kahdessa miehessä oli silti jotakin samaa.
Jim Raynor otti rennommin kuin amiraali. Mies rojahti Kaien viereen penkille, heitti jalkansa käsinojan muhkean reunan yli ja laski lippalakin kasvojensa peitoksi.
"Eikö sinua nukuta?" hän kysyi matalalla äänellä pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Ei", Kaie sanoi itsekin omaa virkeyttään ihmetellen. Diplomaattiset velvollisuudet olivat pitäneet heitä valveilla usein myöhään yöhön ja toissayönä Kaie oli omasta tahdostaan valvonut läpi yön voidakseen osallistua rukouksiin muiden protossien kanssa. Ehkä Khala oli vahvistanut hänen mieltään, vaikka keho väsymystä potikin?
"Koeta nukkua silti. Jos yhtään sinua tunnen, aiot osallistua aamuharjoituksiin heti Kefeuksella", Raynor mumisi. Hän mulkaisi Kaiea toinen silmä laiskasti aukinaisena pysyen lippalakkinsa alta.
"Se on minun velvollisuuteni, jos olen läsnä Kefeuksella", Kaie vastasi totuudenmukaisesti. Jim pyöritteli päätään kuin haluten sanoa, että hän oli toivoton.
"Jospa pinnaisit? Pistäisit koko päivän läskiksi?" Raynor ehdotti ilkikurisesti. Hän madalsi ääntään tuttavallisesti. "Pidetään perinteinen krapulapäivä! Voin opettaa sinut polttamaan sikareita ja laulamaan härskeimmät tuntemani juomalaulut."
Kaie rypisti otsaansa, mutta huomasi sitten, että miehen raukeassa, puoliavoimessa katseessa oli kiusoittelua. Hän hymyili ja pudisti päätään.
"Shikov nylkee sinut omakätisesti, jos ryhmän ykkössotilas menee ansiostasi hunningolle", Gerard mutisi kuivasti pöytänsä äärestä. Hän vilkaisi lukulasiensa alta hirtehisesti hymyillen Kaieen ja Raynoriin.
"Sir… en koskaan…. Minä….", Kaie alkoi takellella, kunnes huomasi myös Gerardin hymyn syvenevän.
"Tosin hänen naamansa näkeminen voisi olla sen arvoista", Gerard myönsi napauttaen kynällään pöytää mietteliäästi. Hän ja Raynor vaihtoivat katseen, jonka perimmäistä merkitystä Kaie ei osannut harmikseen tulkita.
"Koitahan nukkua", Jim virkkoi leppoisasti lopulta Kaien puoleen kääntyen. Hänen sanoissaan oli jotakin sellaista, jota vastaan ei voinut inttää, joten Kaie riisui kuuliaisesti kengät jalastaan ja nosti jalkateränsä penkin pehmeään taitteeseen. Jim nousi ylös ja laskosti kömpelösti asetakkinsa hänen hartioidensa suojaksi. Kaie nosti kysyvästi kulmiaan.
"Sinulla on aina kylmä", Raynor totesi selitellen, niskaansa raapien. Hän näytti hieman kiusaantuneelta. "Voin hakea sinulle peitonkin, jos…"
"Ei", Kaie kielsi. Hän painoi leukansa maastotakin koneöljyltä ja paksulta tupakansavulta tuoksuvaa hihaa vasten, sulki silmänsä ja yritti tyhjentää mielikuvia ja ajatuksia kuhisevan tajuntansa lepoa varten. Takki tuoksui Raynorille – turvalliselle, kodikkaalle – ja kun uni lopulta korjasi protossin huomaansa, tämän kasvoilla karehti ohut hymy.
Hiekka tuntui märältä jalkapohjia koskettaessaan ja likistyessään karkeana varpaiden väliin. Kutitti.
Kaie loi silmänsä alas ja katseli pitkän tovin arvioiden leveitä jalkateriään ja kummastakin niistä erkanevaa kahta suurta varvasta, joiden pintaa paksut, sinertävät kynnet peittivät. Ne eivät olleet terraanin jalat – eivät kymmenen siroa ja pientä varvasta kuten esimerkiksi Chandakilla, joka huvitti toisinaan itseään lakkaamalla jokaisen varpaankynnen kirkuvilla shokkiväreillä kaikkiin sateenkaaren sävyihin. Intialaisnainen oli mulkaissut joskus heidän pukuhuoneessa kuivatellessaan Kaien varpaita ja todennut hilpeästi, että protossin kynsien somistamiseen menisi litratolkulla maalia. Kaie oli kiusaantunut kommentista tuolloin, vaikka Chandakin kiinnostuneessa ilmeessä oli ollut vain hyväntuulista halua tutustua paremmin. Nyt hän tuijotti varpaitaan arvioiden ja siirsi katseensa ylöspäin: pohkeiden jälkeen eteenpäin työntyvä luun kaari näytti liian voimakkaalta, epäluonnolliselta. Hän huokasi.
"Sen jalat näyttävät tulleen hevoselta tai joltain helvetin hirveltä!"
Kaie oli kuullut typertyneen ajatuksen selkeänä virtansa keskellä kauan sitten, mutta muisti tuntemattoman vartiosotilaan järkyttyneen ilmeen vieläkin. Se oli ollut Kaien kolmas päivä Kefeuksella; varhainen aamu, jolloin hän oli lähtenyt yksinäiselle hölkälle UED:n kapeissa, valkoisissa urheilushortseissa, kuten oli nähnyt Chandakin ja Wilkinsinkin tekevän. Vartiosotilaan nauhaa käsivarressaan kantanut nuorukainen oli tullut hänen reitilleen miehistön hissikäytävällä. Mies oli naamioinut äimistyksensä kyllä nopeasti, mutta eihän hän voimakkaina Kaien tajuntaan heijastuville ajatuksilleen ja tuijotukselleen mitään mahtanut. Takaisin hytille tultuaan Kaie oli ottanut holokansion syliinsä ja livahtanut syrjään naputellen hakukoneen kenttään vuorotellen sanat "hirvi" ja "hevonen". Protossi muisti vieläkin, kuinka oli painanut katseensa harmistuneena ja nöyryytettynä kuvat nähtyään. Hän oli tyytynyt pussittaviin verryttelyhousuihin siitä lähtien ja vienyt shortsit takaisin varastolle.
Kaie ravisti vanhan pettymyksen yltään ja häntä puistatti. Siitä oli jo aikaa, eikä häntä enää tuijotettu samalla tavalla – ei ainakaan suoraan hänen silmiensä edessä. Oli turha miettiä menneitä harmeja ja vetää silloisia mielipahan tuntemuksia uudelleen pintaan.
Miksi sinun pitäisi näyttää terraanilta, kun et kerran sellainen ole?
Kaie nosti silmänsä ja katsahti eteenpäin ensimmäistä kertaa katseensa tarkentaen. Ranta näytti loputtoman pitkältä hänen edessään avautuessaan. Aurinko helotti raskaana ja kuumeisena horisontissa maalaten poltetun oransseja välähdyksiä hiekkaan, veteen ja hänen kalpeille olkapäilleen. Lintujen laulu hiveli korviin tarttuessaan ja märkä hiekka pursusi jalkojen ympärillä viilentävänä ja rauhoittavana protossin kulkiessa eteenpäin ja jättäessä syvät jalanjäljet muuten koskemattomaan maahan. Oli tyyntä ja vesi lainehti rannan ylle alati muuttuvana, läpikuultavana kankaana. Kaien kevyen terraanimekon kangas hulmahti tuulen kutittaessa hänen selkärankaansa ja hän huomasi hämmennyksekseen haluavansa nauraa ääneen.
Tältäkö maassa näytti? Olikohan Alexei koskaan kulkenut meren rannalla? Tai Shawn?
Meri tuntui kutsuvalta. Se kohisi simpukoissa, päällysti rannan vetisellä hengityksellään ja hehkui sinisen ja vihreän jokaisessa sävyssä yllyttäen Kaiea kokeilemaan. Hän otti muutaman epäröivän askeleen ja hillitsi halunsa sännätä ihastuksesta ääneen henkäisten aaltoihin.
Tunne oli kouraissut hänen sisintään nopeasti ja yrittänyt sitten pikaisesti piiloutua seesteisen näkymän kerroksien ja kudoksien väliin, mutta Kaie aisti sen hännän vilahtavan edestään tummasävyisenä, pahaenteisenä. Jokin… jokin oli vialla. Hän kääntyili ympäriinsä etsien virhettä, hakien yhtäkin säröä täydellisestä pinnasta. Turhaan. Maisema oli maalauksellisen kaunis ja lumoava, miltei vangitseva. Ranta tunkeutui hänen virtansa läpi niin lempeän kutsuvana ja lupaavana, että Kaie oli hetken ajan varma siitä, että antaisi periksi meren kuiskeelle.
Hän tunsi itsensä tahmeaksi, uneliaaksi ja joutui ponnistelemaan nostaakseen katseensa ja kääntääkseen raukeaksi käyneen vartalonsa kävelysuunnan.
Keskity, Kaie, keskity!
Kaie komensi itseään tiukasti useamman kerran, kunnes sai siirappiselta tuntuvan virtansa ravistelua hereille. Kuvotus kiiri ylös mahasta varoittavasti. Aurinko kirveli silmiin osuessaan ja sai kyyneleet valumaan poskille, mutta kipu oli sentään edes todellista. Kaie piti katseensa ylöspäin suunnattuna korvennuksesta huolimatta ja puri huultaan hakiessaan virrallaan jonkinlaista majakkaa lähiympäristöstä.
Missä minä olen?
Meren suolainen tuoksu oli pakahduttavan voimakas ja Kaie huomasi kahdesti kääntyneensä uudelleen jo puolittain rantaviivaa kohden. Päättäväisesti hän korjasi asentonsa ja silmäili ympäriinsä etsien jotakin kiinteää, jonka ympärille kietoisi kätensä. Mikä häntä veti kohti aaltoja ja merta? Kuka tiesi hänen haaveensa ja unelmansa niin hyvin, että osasi luoda tällaisen kuvan häntä houkutellakseen?
Kaie sulki silmänsä ja antoi virtansa toimia kaikkina tarvittavina aisteinaan. Niin Opettaja oli häntä käskenyt tekemään aina silloin, kun ympäröivä maailma tuntui käsittämättömältä tai valheelliselta. Virta kantaisi, ohjaisi, pelastaisi – se oli hänen kompassinsa. Hetken kuluttua sumeuteen tulikin värejä, kaaokseen järjestystä.
Kaie näki vihdoin psionisen naamiointiverkon läpi. Kirkaisu tukahtui hänen huulilleen, kun hän oivalsi kaiken. Khalan nimeen, kuinka hän oli saattanut olla niin sokea, niin huolimaton? Pelko sai ihon nousemaan kananlihalle ja juoksutti adrenaliinilla terästettyjä potkuja pitkin protossin selkärankaa. Hän ei saanut silti edes yhtä äännähdystä irtoamaan itsestään miehiä varoittaakseen, sillä psioninen nyrkki jysähti samalla hetkellä hänen rintakehäänsä vasten raskaana ja pakottavan voimakkaana. Sormet painuivat henkitorven ympärille karkeina ja määrätietoisina.
JIM! JIM! GERARD! AMIRAALI DURAND! RAYNOR!
Kaien virta kirkui, riehui ja raivosi, mutta se oli turhaa. Nainen seurasi voimattomana vierestä, kuinka sukkulan pilotti ilmaantui matkustamon ovelle vaivihkaa. Pitkänhuiskean apupilotin hahmo häilyi hänen takanaan. Kummankin miehen kasvoilla oli aivopestyn ja rääkätyn tajunnan pohjatonta tyhjyyttä, silmissä ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä ympäristön tiedostamisesta.
Sinun olisi pitänyt haistaa tartutetut terraanit jo kilometrin päähän. Kuinka saatoit olla noin huolimaton?! Kaie soimasi itseään mielessään. Hän rimpuili lihaksensa äärimmilleen pingottaen ja kaiken psionisen voimansa vastustajaansa päin kerta toisensa jälkeen sysäten. Se oli turhaa. Äiti piti häntä kiinni edelleen väkivaltaisesti hänen huutonsa vaientaen ja vastarinnan miltei huvittuneen helposti liiskaten.
Katso, tytär. Miksi minä tarvitsisin murskaavan ylivoimaisia aseita, kun minulla on terraanien sielut? Sinun sielusi. Sinä olet minun paras vakoilijani, voimakkain kätketty ase. Katso, kultaseni, katso.
Viha muutti kaiken mustaksi, punaiseksi ja kiihtyneen sykkiväksi kipinöinniksi hänen silmissään. Kaie haukkoi ilmaa niin kiivaasti sisäänsä, että pelkäsi tukehtuvansa. Kyyneleet kihahtivat luomien alle kuumottaen ja kirvellen. Hän karjui ääneen – vannoi synkän katkerana, että tappaisi äidin, rukoili tätä säästämään vaarasta tietämättömät miehet. Äiti leikitteli hetken aikaa hänen kanssaan: vastasi järjettömän epätoivoisiin pyyntöihin pahoittelevalla kurinpitosävyllä, silitti hänen otsaansa lempein sormin ja sen jälkeen löi tyttärensä kasvoja niin kovaa, että pää nytkähti liikkeen voimasta taaksepäin ja hampaat edestä murtuivat napsahtaen.
Kaie taisteli – löi vastaan, sätki, räpiköi ja hyökkäsi uudelleen kerta toisensa jälkeen jollakin järjen ja tietoisuuden taakse menevällä epätoivoisella, alkukantaisella raivolla. Se oli toivotonta, mutta hän ei voinut antaa periksi. Ei vain voinut.
Ja silti hän tiesi menettäneensä pelin. Raynor ja amiraali Durand eivät ikinä kuulisi hänen huutoaan: heidän todellisuudessaan Kaie nukkui penkillä hiljaa pää rintakehää vasten painuneena ja välillä unisen ynähdyksen päästäen. Psioninen kutsu ei koskaan saavuttaisi miehiä, joilla ei ollut välineitä sen vastaanottamiseen. Kaiella ei ollut kuitenkaan muuta. Mitä lujempaa äiti puristi, sitä kovempaa hän pullikoi vastaan. Hän huusi kurkkunsa raastavan kipeäksi, puri kielensä haavoille ja syöksi psionista raivoa kohti äidin vankkumattomia muureja.
Kaie?
Alexein virta hipaisi häntä vain hetken, mutta se riitti. Kaie kurkotti miehen puoleen: ahmi tämän voimakasta tyyneyttä, levollista rauhaa ja rohkaisevaa varmuutta puoleensa. Hän tunsi juopuvansa helpotuksen ja onnen tunteesta siitä huolimatta, että tiesi esimiehensä olevan Kefeuksella ja saavuttamattomissa. Alexein varma levollisuus peitti hänen virtansa lääkitsevänä, lohdullisena, toivoa henkien. Hän tunsi… tunsi olevansa turvassa.
Kaie?!
Kaien oli helpompi hengittää ja hän töykkäsi Alexein virtaa omallaan huutaen, ettei kaikki ollut kohdallaan. Hän olisi halunnut takertua Shikovista säkenöivään varmuuteen pidemmäksi aikaa ja yritti epätoivoisesti lähettää miehen mieleen kuvan zergien hyökkäyksestä, mutta Sarah oli toipunut yllätyksestä nopeasti ja läimäytti Alexein tajunnan irti Kaien virrasta.
Shikov oli kuitenkin antanut hänelle tarvittavan ajan. Kaie huusi ääneen raivosta ja kivusta äidin psionisen muurin hajottaessaan ja puolustusmekanismien ohitse pujahtaessaan. Yllättäen hän oli vapaa – kuolemanväsynyt, tukahtumisen partaalla ja ponnistuksesta voimaton – mutta vapaa. Protossi hätkähti hereille matkustamon hiljaisessa kylmyydessä juuri ajoissa ja vyörytti psioniset voimavaransa epätoivoisesti eteenpäin. Virta singahti matkustamon ylle kuin paksu verkko.
Lattiaan pultattu pieni työpöytä lennähti irti kuin näkymättömän hirmumyrskyn tempaisemana. Sen päälle lasketut esineet sinkosivat ilmaan kuin hidastetun elokuvan toimintaosuudella ja räsähtelivät pian ympäri matkustamotilaa psionisesta pyörteestä kimmahdellessaan. Amiraali Durand ehti päästää vain ällistyneen äännähdyksen pudotessaan lattialle liikkeen voimasta, mutta häntä kohti laukaistut kaksi ammusta sen sijaan osuivat pöytälevyyn vihaisesti sihahtaen. Jim Raynorin suuntaan laukaistu yksittäinen pistoolin luoti seisahtui ilmaan siksi aikaa, että mies itse väisti sen ällistyneesti Kaien suuntaan mulkaisten ja vaistonvaraisesti asettaan vyöltään hakien. Raynorin siirryttyä pois lentoradalta Kaie saattoi antaa luodin jatkaa matkaansa, ja se tömähti keinonahkapehmusteen uumeniin paksun tussahtavan äänen päästäen.
"Zergejä!" hän älähti uupumuksesta vavahtaen. "Zergejä!"
Jim ei jäänyt odottamaan sekunniksikaan. Sormet olivat totutusti löytäneet vyöllä roikkuvan plasmapistoolin ja ammukset lähtivät peräjälkeen epäröimättöminä ja tappavina sarjoina. Apupilotti kaatui rintakehäänsä pitäen ja korahtavan äännähdyksen päästäen. Toinen mies teki pian seuraa hänelle. Hän oli piilotellut kädessään virittämätöntä räjähdepanosta, joka kilahti äänekkäästi metallisauman lattiassa kohdatessaan.
Sarah Kerrigan ei luovuttanut kuitenkaan helpolla. Hänen täytyi tietää kesken unen yllätetyn tyttärensä olevan äärirajoilla, miltei murtumispisteessä. Yksi tarkkaan suunnattu psioninen isku riitti. Kaie vajosi polvilleen kivun sumentaessa kaikki aistinsa ja kymmenien ja taas kymmenien zergien aloittaessa kirkuvan laulunsa hänen päänsä sisällä. Yhteismielen kutsu oli sykähdyttävän voimakas, humalluttavan turmeltunut. Kaie vapisi kauttaaltaan yrittäessään taistella vastaan, mutta kykeni vain pusertamaan sormensa maton upottavien hapsujen joukkoon, painamaan kynnet kämmenpohjia vasten ja itkemään kuin pieni lapsi.
Jim Raynor oli seuraava. Psionisesti lahjaton mies oli suorastaan helppo kohde Kerriganille. Kaie näki syrjäsilmällä, kuinka Jimin silmät lasittuivat ja mies kääntyi suoraviivaisesti ympäri hamuten plasmapistoolin jälleen käteensä. Hän seisoi epäluonnollisen suorassa asennossa ja liikkeisiin oli tullut mekaaninen ja nytkähtelevä sävy - kuin viimeisiä polttoaineenrippeitä kuluttavaan koneeseen, joka haki tuttuja liikeratoja surkastuvilla voimavaroillaan. Miehen silmissä ei ollut tunnistamisen merkkiä, kun hän tuli lähemmäs.
Ja näin, kultaseni. Näin helposti se käy. Olen lopen kyllästynyt häneen, tiedätkö? Avuttomiin tunnustuksiin, kiukkuisiin vannomiin, rasittaviin yrityksiin pelastaa minut itseltäni. Hän on säälittävä, surullinen ja voimaton mies, tyttäreni. Juuri sellainen, joihin sinä tunnut jostain syystä kiintyvän. Haluatko itse lopettaa hänen kärsimyksensä vai annatko minun pidellä asetta?
Kaien koko ruumis tärisi. Hän äännähti kieltävästi, kun Jim kääntyi tahdottomasti hänen puoleensa, nosti aavemaisen hitaasti pistoolinsa piipun ohimolleen ja jäi tuijottamaan alas Kaien puoleen hiljaisena, miltei vakaumuksellisen näköisenä.
"Älä tee sitä", Kaie kirahti. Sarah painoi häntä edelleen kohti lattiaa murtumattomana, voitonriemuisena. Kaie sai ponnistuksesta karjahtaen vasemman kätensä etusormen ja peukalon liikahtamaan kohti Jimia, mutta muu ruumis kieltäytyi seuraamassa perässä. Hän taisteli kyyneliä vastaan ja yritti lähettää virrallaan kieltosanoja Jimin mieleen, mutta äiti ei laskenut yhtäkään hänen lähettämistään viesteistä läpi.
Kaie tajusi kaiken tuskansakin läpi, että äidin täytyi olla jossakin lähellä. Edes galaksin psionisesti voimakkain mieli ei kykenisi murtautumaan sukkulaan Kaien huomaamatta ja kontrolloimaan häntä näin, jollei ollut näköetäisyydellä. Ajatus tuntui lohduttomalta. He kuolisivat tänne ja äiti saisi tanssia haudoilla sydämensä kyllyydestä. Silti hän jatkoi sopertelevaan sävyyn. "Jim, älä tee sitä. Älä tee sitä! Taistele… Minä.. minä rakastan sinua."
Ja siksi, tyttäreni, siksi hänestä pitää hankkiutua eroon. Korjata virhe, sitoa haava. Tehdä särkynyt ehjäksi.
Jim Raynorin sormet liikahtivat äkisti ja pistoolin plasmalataus purkautui läpitunkevan äänen päästäen. Kaie kuuli huutavansa. Jimin pistoolin laukaus ei osunut kuitenkaan miehen ohimoon, vaan läheiseen seinään muuttaen teräspinnan mustaksi ja sulattaen muoviset osat ja elektroniikan vääntyneeksi massaksi. Raynor putosi polvilleen kivusta irvistäen ja jalkaansa pidellen. Hänen vajotessaan häkeltynyt Kaie ymmärsi mitä oli tapahtunut, sillä vasta nyt hänen silmänsä sattuivat taempana seisovaan Gerard Durandiin. Mies pysyi aloillaan leuka uhmakkaasti pystyssä ja pistooli toisessa kädessään. Hän näytti vihaiselta.
"Lähde alukseltani välittömästi", amiraali murahti suupielestään tiukasti. "Jätä miehistöni rauhaan ja poistu vielä kun voit."
Kaie tunsi oman liikutuksesta, kunnioituksesta ja ylpeydestä paisuvan sisimpänsä läpi äidin pilkallisuuden ja ivan. Psionisesti heikon ja vanhan amiraalin yritys tuntui huvittavan terien kuningatarta suunnattomasti.
"Amiraali. Minulla on zergien kylväjä tulitusetäisyydellä. Älkää olko naurettava", Raynor sanoi eleettömästi.
Miehen pää kääntyi Gerardin puoleen unenomaisen hitaasti. Niskan nivelet naksahtivat äänekkäästi siitä huolimatta, että todellinen kapteeni Raynor oli jo menettämässä tajuntaansa lyötyään päänsä ja pudottuaan istualleen lähintä seinää vasten. Jim näytti irvokkaalta vetolelulta Kerriganin psionisen voiman kourissa suutaan aukoessaan ja kääntyessään ympäri Gerardin silmät kohdatakseen. Amiraali kohotti aseen tähtäykseen kuin varoittaen.
"Kannattaa vilkaista ulos ikkunasta siinä tapauksessa. Kahdentoista sekunnin kuluttua siellä kolme häivetoiminnalla varustettua Valkyriaa, jotka tekevät tarkastushypyn luoksemme, sillä jätimme vastaamatta rutiinikutsuun kaksikymmentäkuusi sekuntia sitten. Kylväjästäsi jää jäljelle ehkä komentosillan tuoli. Valkyriat eivät ammu ohi."
Kaie tunsi yllätyksekseen äidin epäröivän – lyhyen, ohikiitävän hetken ajan. Kolme Valkyriaa teurastaisi yksinäisen zergien kylväjän sekunneissa. Äiti harkitsi selkeästi nopeasti. Sen jälkeen psioninen ylijännite lientyi, kunnes etääntyi hetkeksi kokonaan. Kaie putosi lattiaa kohti puristuksen heltyessä ympäriltään ja sai juuri ajoissa otettua itsensä vastaan käsillään. Voitonriemu täytti hänet säkenöivän voimakkaana. Äiti ei ollut kuitenkaan vielä kokonaan poissa: Kaie aisti Sarahin mielen haravoimassa ympäröivää tyhjyyttä kiivaasti ja kiukun vallassa.
"Pidä se ämmä poissa meidän ajatuksistamme, Kaie", Gerard komensi selkänsä kääntäessään ja lähtiessään juoksemaan.
"Sir… mutta Valkyriat…", Kaie huusi kysyvästi miehen askelten kopinan perään. Hän ponnisti jaloilleen, oli kompastua uudelleen polviensa pettäessä ja puoliksi konttasi amiraalin perään.
"Ei meillä ole mitään Valkyrioita", Gerard ärähti takaisin. Hän oli ehtinyt ohjaamoon ja naputteli kiireellä pilotin päätietokoneen näyttöä. Ohjauslaitteiden punaisina vilkkuvat valot loivat häilähteleviä varjoja amiraalin kasvoille. "Mutta virta riittää yhteen hyperajoloikkaan, jolla pääsemme lähemmäs Kefeusta. Pidä se nainen poissa päästäni sen aikaa, että saan lähtövalmistelut tehtyä."
Kaie seurasi Gerardia mykkänä ällistyksestä amiraalin kovapintaista uhkapeliä kohtaan. Hän yritti koota riekaleiksi revityn virtansa viimeiset säikeet honteloksi puolustusverkoksi heidän ympärilleen, mutta tiesi tuskallisen selvästi vain yhdenkin lujan iskun tekevän selvää hänestä välittömästi. Durandin uhkaus oli kuitenkin selkeästi tehnyt tehtävänsä, sillä seuraavien hetkien aikana äidin voimakas virta pysyi kuin pysyikin kaukana ja etääntyi heistä jatkuvasti kiihtyvällä vauhdilla.
Kaie huokasi helpotuksesta vasta sitten, kun hyperajomoottorien hätävalot käynnistyivät ja alus jyrähti huumaavaan lähtökiitoon. Hänen koko kehonsa tuntui olevan odotuksen- ja jännityksenkatkuisten liekkien koskettama, karrelle palanut ja kaikkensa antanut. Myös amiraali Durand itse painoi päänsä huojentuneena hetkeksi kämmeniensä varaan. Mies hengitti rauhallisesti sisään ja ulos aluksen tietokoneiden sulkiessa ohjaushytin luukut hyperajon ajaksi. He istuivat siinä jonkin aikaa kahdestaan helpotusta ja äkillistä voitonriemua - jonkinlaista elämänjanoista oivallusta pelastumisesta - hengittäen. Kun mies jälleen nosti katseensa, hänessä ei ollut jälkeäkään äskeisten tapahtumien järkytyksestä tai uupumuksesesta.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi Kaielta vakaasti.
"Minä… Pääni tuntuu kovin kevyeltä", Kaie myönsi. "Sir", hän lisäsi vielä velvollisuudentuntoisesti ja sai Gerardilta vastaan voipuneen hymyn.
"Käy tarkastamassa, että kapteeni Raynor on hengissä. Ammuin häntä sääreen. Minä lähetän protosseille viestin. Jos hyvin käy, he saavat Kerriganin kiinni äskeisistä koordinaateistamme. Katson saisinko jonkun Kefeukselta noutamaan meidät, sillä polttoaine ei taida riittää perille asti."
Amiraali Durand oli niin rauhallisen ja suorastaan kylmän itsevarma, ettei Kaie osannut kuin totella. Hän käänsi selkänsä ja käveli varovasti takaisin matkustamoon.
Raynor makasi kaksinkerroin taittuneena seinää vasten ja näytti niin elottomalta, että hetken aikaa Kaie oli purskahtaa itkuun. Hän mulkaisi vihaisesti kahta lattialla makaavaa kuollutta hahmoa: nyt kun psioninen naamiointiverkko oli pudonnut, zergien tartunnan aiheuttaman kudosmuutokset ja iholle kasvaneet suomumaiset ulokkeet oli helppo erottaa. Kaie ohitti inhoten pilotit ja meni Raynorin viereen polvistuen alas. Hän sai miehen kädet kiedottua harteidensa ympäri ja ähkäisten nostettua kapteenin toiselle leveistä penkkiriveistä, jotka reunustivat matkustamoa.
Hän tunnusteli varovaisesti miehen virtaa omallaan. Äiti ei ollut vaivautunut käyttämään hienotunteisuutta luvattomasti Jimin mieleen tunkeutuessaan, vaan oli ladannut entisen rakastettunsa mieleen täyslaidallisen psionista, raakaa kauhua. Raynorin virta – jos onnetonta säiettä mustuuden keskellä saattoi edes virraksi sanoa – oli palanut päistään ja repsotti tyhjänä, haavoitettuna ja yksinäisenä pimeyden keskellä. Jimille ei jäisi paljon muistoja protossien luokse tehdystä vierailusta, sillä Kerrigan oli polttanut tiensä läpi hermojen ja muistojen tuhoten silmittömästi kaiken eteensä sattuvan.
Kaie korjasi huolellisesti jokaisen muiston, tuntemuksen ja aistimuksen, johon hänen kykynsä suinkin vain riittivät. Valtaosa viime päivien tapahtumista oli peruuttamattomasti poissa ja Raynor potisi päänsärkyä vielä viikkoja, mutta kaikki tärkeä oli Kaien helpotukseksi pelastettavissa. Psionisen parannustyön valmiiksi saatuaan hän haki plasmasalvaa takaseinän ensiapulokerosta ja siveli sitä paksun kerroksen ampumahaavaan. Osuma oli siisti ja väistänyt kaikki tärkeät nivelet ja lumpiot – amiraali oli edelleen hyvä ampuja – mutta lihasvaurion hoitaminen voisi viedä hetken Kefeuksen lääkinnässä. Kaie ahersi haavan parissa suoden lyhyen lämpimän ajatuksen Thompsonille, joka oli opettanut hänet käyttämään terraanien ensiapuvälineitä auttavasti. Tuntui kumman rauhoittavalta tehdä jotakin käsillään, keskittyä johonkin. Oma kipu ei ollut silloin niin lähellä.
"Kaie?" Raynor kuiskasi yllättäen käheästi hänen puuhastelunsa lomassa.
"Jim?" Kaie kysyi takaisin ilahtuneena. Heidän katseensa kohtasivat: Kaie lopun väsyneenä ja huolehtivana, Raynor pöllämystyneenä ja kivuliaana.
"Mitä helkkaria on tapahtunut?" mies kysyi.
"Amiraali Durand ampui sinua", Kaie sanoi jäykästi. Hän kiersi tukisidettä miehen jalan ympärille kerroksittain, kunnes oli tyytyväinen lopputulokseen ja solmi irtonaisen pään osaksi sidettä.
"Kuulostaa helkkarin hyviltä juhlilta tai vuosisadan vedonlyönniltä", Raynor ähkäisi mietteliäästi vilkaisten ympärilleen. "Voitinko minä?"
"Me voitimme", Gerard murahti oviaukolta. Vanhan amiraalin äänessä oli hymyä, kun hän kampesi itsensä matkustamoon ja istua rojahti penkille. "Shikov saa tällä kertaa siivota jäljet. Hän tulee vastaan."