Huh, ehdinpä vielä tämän vuoden puolella! Ylitsevuotavainen kiitos jälleen annulle tsemppaamisesta - sitä on tarvittu, sillä tämänkertainen pläyjäys vaati melkoiset motivaatioummetuslääkkeet ennen kuin päätyi paperille. Kaikki kirjoittamani katosi peräti kahteen kertaan (ensin kirjoittajan oman tyhmyyden vuoksi ja sitten tietoteknisten korkeampien voimien otettua selkeästi nokkiinsa jostakin tekosestani), mutta nyt teksti on tallessa ffnetin holveissa.
Tällä kertaa luvassa lyhyttä pyörittelyä hurrikaanista selviämisen jälkimainingeissa ja vahvistus eräälle seikalle, jonka jokainen tarinaa seurannut on varmaan jo osannut uumoilla. ;)
Gemman katseessa käväisi anteeksipyytävä sävy, kun hän saapui käytävälle vielä sekalaista tukkaansa poninhännälle sutien ja kiire kantapäillään. Naisen kevyt yöpuku oli vaihtunut lääkinnän siistiin ja kliinisen puhtaaseen univormuun ja jopa pois pesty kevyt ehostus oli löytänyt tiensä takaisin kapeille kasvoille. Huolitellun ja tehokkaan näköinen nainen sai ilmalukkoihin vievällä käytävällä maleksivan Alexein tuntemaan olonsa hieman nukkavieruksi – värjöttelihän hän edelleen automaatti-ilmastoinnin kourissa verryttelyhousuissaan ja parhaat päivänsä jo hänen teini-iässään nähneessä t-paidassaan.
Gemma pysähtyi harkitsevan näköisenä kommodorin nähtyään ja avasi suunsa kuin halutakseen sanoa jotakin, mutta tyytyi lopulta hymyilemään pikaisesti ja kohottamaan kevyesti kulmiaan. Alexei allekirjoitti aselevon tarjoukseksi tulkitsemansa eleen pienellä nyökkäyksellä, sillä tämä oli kaikkea muuta kuin oikea aika tai paikka kiivassanaiselle välienselvittelylle. Gemma siirtyi viipyilemättä käytävän laidalle tervehtien vuoteistaan revittyjä ja uupuneen oloisia alaisiaan.
Gerardin hätäsanoma oli sähköistänyt lääkinnän, pilotit ja turvallisuusjoukot ja saanut Kefeuksen komentosillan lämpötilan nousemaan ainakin viidellä asteella, kun alemmat upseerit olivat syöksyneet koloistaan paikalle huolesta kiehuen. Gerardin tutun ja päämäärätietoisen hahmon puuttuminen taktiikkapöydän ympäriltä vaikutti kaikkiin kuin lattia olisi varastettu heidän altaan: ihmiset törmäilivät toisiinsa, suorittivat järjettömiä rutiineja ja toistivat samoja puheenvuoroja mantramaisesti omaa sisintään rauhoittaakseen – he olivat kuin tuuliajolle eksyneet alukset. Alexei oli seurannut hullunmyllyä sivusta epätodellisen kuplan läpi; hänen ympärillään hätä paakkuuntui upseeriston kurkkuihin ja päällystön jäsenet parveilivat komentosillalla odottaen sitä itsevarmaa ja kylmähermoista terävää taputusta, joka herättäisi transsista, katkaisisi hypnoosin.
Perhanan Gerard olisi saanut jättää hänelle jonkinlaisen miehistön käyttömanuaalin, Alexei oli kironnut yrittäessään nielaisten pohtia mitä amiraali olisi lausunut pelon valtaamille alaisilleen. Alexei oli yleensä hyvä puhuja, muttei ollut saanut kielensä päälle yhtäkään rohkaisevaa, sankarillista tai edes rauhoittavaa sanaa pitkään toviin. Päinvastoin, hän tunsi antautuvansa itsekin nakertavalle pelolle ajatellessaan Sarah Kerriganin teräksisen tappavaa sivallusta ja pimeyden sydämestä tullutta myrkyllistä esinäytöstä. Kerrigan ei jättäisi leikkiä kesken. Jotakin pahempaa, paljon pahempaa, oli vielä tulossa. Alexeita puistatti. Hän oli tehnyt melkoisesti töitä karistaakseen mielestään ne epätoivon ja kauhun sävyttämät näkymät, jotka olivat syöksyneet hänen lävitseen Kaien tajunnan kautta vain muutamia tunteja sitten. Vatsassa muljaisi. Ennen niin murtumattomalta vaikuttanut Kaien virta oli pyristellyt ansalangoissaan turrutettuna ja kahlittuna tuoden mieleen pahanilkisten kämmenten väliin likistyvän, viimeisillä voimillaan turhaan pakenevan hennon perhosen.
Näin suoraa kontaktia zergien kanssa ei oltu otettu sitten Charin tuhoisan ja UED:n pääarmeijan alkutekijöihinsä murskanneen taistelun, eikä yksikään heistä ollut osannut odottaa tämän luokan suorapiirteistä hyökkäystä suoraan liittouman johtohahmoja kohtaan. Alexei soimasi itseään varomattomuudesta ja silmiensä sulkemisesta ilmeisten tosiasioiden edessä – Gerard oli kaikessa pahaenteisyydessään ja synkkäilmeisyydessään ollut oikeassa varoitellessaan säännöllisesti päällystöään siitä, ettei sota ollut ohi, ei likimainkaan. Olisihan heidän pitänyt yhdistää Kerriganin petollinen hiljaisuus johonkin syvällä rakenteissa häälyvään, tulossa olevaan iskuun – ei tuudittautua tällä lailla ajatukseen uudelleenrakentamisesta ja sodan suvantovaiheesta. Zergit eivät levänneet, Kerrigan ei nukkunut. Terraaneille oli juuri annettu karvas muistutus asiasta.
Pienellä käytävällä kuhisi ajankohdan huomioiden melkoisesti väkeä, sillä turvallisuusjoukkojen, pienen mekaanikkoryhmän, lastaustyöläisten ja ylempien upseerien lisäksi myös lääkintäjoukot odottivat saapuvaa sukkulaa. Gemma oli ottanut paikkansa valkotakkien johdossa ja jakoi määrätietoisella, matalalla äänellä komentoja ja kannustavia hymyjä. Sähköisessä tunnelmassa kelluvat, läpinäkyvät huolen ja odotuksen säikeet oikein saattoi aistia ilmassa.
Alexei köyristi selkänsä venytykseen ja mulkaisi malttamattomana seinälle pultattua pientä näyttöpäätettä, joka kertoi väliaikatietoja lähestyvän sukkulakuljetuksen reitistä ja saapumisajankohdasta. Kaksi ja puoli minuuttia. Alexei itse oli jo omaan ennakkoaavistukseensa nojaten ehtinyt lähettää parillisen Valkyrioita ja Wraitheja matkaan, mutta kun amiraali Durandin apua pyytävä viesti oli saavuttanut Kefeuksen, aiempien alusten perään oli syöksynyt vielä vetosäteellä varustettu standardikokoinen kuljetusalus.
Nyt harvalukuinen seurue oli miltei perillä: hävittäjät tulivat ensin näkyviin suojelevassa partiomuodostelmassa liikkuen, ja niiden keskellä lentävä kuljetusalus raahasi perässään kapeaa sukkulaa, jonka moottorikehikko hehkui ylirasituksen jäljiltä mustuutta vasten kuin kiukkuinen pikku lieska.
"Aloitetaan telakoituminen", Alexein yhteysradio kohahti.
"Kuitti. Swiftrunner, tuo sukkula rauhassa itäiseen karanteenilukkoon ja poistu sen jälkeen asemapaikallesi. Wraithit A1 ja A4 voivat palata Arrowheadille. Valkyriat valmistautukaa telakointiin kymmenen minuutin sisällä", lennonvalvonta antoi ohjeet, joiden mukaan pieni laivue alkoi toimia. Alexei vaihtoi levottomasti painoa jalalta toiselle alusten puikkelehtimista ja suunnanhakemista näytöltä seuratessaan. Kaikki sujui hänen helpotuksekseen hyvin: pian Kefeuksen mekaaniset apukourat vetivät sukkulan otteeseensa ja seurannut kumea kolahdus kertoi telakointioperaation onnistuneen.
Hänen takanaan seisova lääkintäryhmä terästäytyi selkeästi uupuneista, kumarista asennoistaan ryhdistäytyen. Jim Raynor oli saanut osuman, ja vaikka mistään kriittisestä ei ilmeisesti ollut kyse, kapteenin hyvinvoinnin turvaaminen oli äärimmäisen tärkeää koko liittouman kannalta. Alexei itse oli ehkä silti enemmän huolissaan Gerardista ja Kaiesta: amiraali oli hätäkutsunsa lopuksi lyhyesti tokaissut – Alexein ensin melkoisen tiukkasanaisesti tivattua hänen vointiaan – ettei ollut saanut naarmuakaan. Alexei irvisti. Hän oli omakohtaisesti todistanut, että Gerard Durandin käsitys "naarmuttomuudesta" saattoi tarkoittaa mitä tahansa kevyistä pintahaavoista likipitäen puoliksi irti leikkautuneeseen raajaan. Hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei amiraali ollut loukkaantunut, ainakaan vakavasti. Myös Kaien tilanne askarrutti häntä, sillä naisen psioninen hätäviesti oli katkennut räsähtäen ja väkipakolla, eikä protossin virta ollut lähettänyt läpi enää pihaustakaan sen jälkeen. Alexei venytti psionisen vainunsa äärimmilleen – ties monennettako kertaa illan aikana – tunnustellen ja aran kokeilevasti, muttei saanut takaisin kuin metallisen kalskahtelevia kaikuja ja jossakin Kefeuksella yöunistaan nauttivien seitsemän muun terraaniaaveen lepäävät mielet.
Hän ei kyennyt vieläkään ymmärtämään, kuinka Kaie oli saanut kutsunsa kantamaan sellaisen matkan yli ja kyennyt väistämään äitinsä miinoittamaa maata niin kauan, että oli löytänyt Alexein. Toki oli totta, että kaiken yhdessä kokemansa jälkeen heidän virtansa olivat herkistyneet toisilleen: siitä lähtien kun he olivat jakaneet Alexein lapsuusmuiston varjojen peittämällä observatoriokannella, hän oli toisinaan jopa häkeltynyt siitä, kuinka vaivattomasti Kaien virta kosketti hänen omaansa ja kuinka helppoa hänen oli löytää protossi Kefeuksen kaikkien aistiärsykkeiden keskeltä. Silti moisen kilometrimäärän ylittäminen ja Sarah Kerriganin verkon läpi ujuttautuminen olivat käsittämätön suoritus.
Shikov rykäisi ja pyysi rauhallisesti läsnäolijoiden huomiota. Käytävällä odottanut joukkio vaikeni, mutta heidän ajatuksiensa kihinä ja hermostunut läpätys olivat niin painokkaat, että Alexei likipitäen näki mielikuvien ja tuntemusten paisuvan ihmisten mielissä virtaansa edes ihmeemmin aktivoimatta.
"Kuunnelkaa kaikki. Kolmekymmentä sekuntia turvaovien aukeamiseen. Lääkintäryhmä hakee Raynorin ja pitää huolen myös siitä, että amiraali Durand ja Kaie ovat kunnossa. Myös ruumiiden karanteeni ja jatkotoimenpiteet ovat lääkinnän vastuulla. Turvallisuusryhmä tarkastaa lopuksi sukkulan kätkettyjen räjähteiden ja salakuuntelulaitteiden varalta. Kerrigan on voinut jättää jälkeensä jotain sellaista, joka ei näy Kefeuksen skannereilla. Minä liityn ryhmän mukaan, sillä psioniset ansat on otettava myös huomioon. Jos kaikki on kunnossa, mekaanikot pääsevät huomenna korjaustöihin. Tehdään ripeää ja tarkkaa työtä. Ryhmänjohtajat vastaavat omistaan", Alexei kehotti ja sai vastaansa ponnekkaita nyökytyksiä.
Malttamattomuuden lisäksi ilmassa oli selkeää määrätietoisuutta ja uhmakasta hermostuneisuutta, osa mutisi puoliääneen kiukkuisia manailusanoja ja solvauksia zergejä kohtaan. Alexei ymmärsi hyvin hermostuksen ja kiukunkin tuntemukset: Sarah Kerriganin suora hyökkäys vaikutti niin julkealta, avoimen haastavalta ja huolestuttavan suunnitelmalliselta, että se sai otsan vetäytymään kuin itsestään rypylle. Myös ilmeinen totuus hyökkäyksen takana ja sen myöntämistä seuraava rikottu luottamus satuttivat: Heillä tai protosseilla oli riveissään ilmiantaja. Mikään muu ei selittänyt sitä hienovaraisen ovelaa tapaa, jolla sukkulan pilotit oli tartutettu ja Kerrigan ilmaantunut kylväjineen juuri oikeaan paikkaan sopivalla hetkellä. He eivät olleet käyttäneet saattajia, sillä sukkuloissa oli hyvä perusaseistus ja polttoaineen tuhlaamiseen ei ollut varaa. Gerard oli ollut asian suhteen ehdoton ja oli miltei joutunut maksaneet kalliin hinnan tästä päätöksestä. Kaikkia varotoimenpiteitä oli kuitenkin noudatettu. Sukkulan reitti oli arvottu – yksi kuudesta etukäteen suunnitellusta, salaisesta vaihtoehdosta – ja pilotit huolellisesti valittu ennen lähtöä. Olikohan heidät tartutettu jo aikaisemmin vai vasta protossien parissa? Kuinka kauan he olivat vuotaneet tietoja eteenpäin?
Alexei oli ottanut jo yhteyttä protossien aluksille huonot uutiset välittääkseen. Komentaja Darantanin hillitty kuori oli murtunut raivon ja kostonhimon lyödessä läpi ja mies oli vannonut alkavansa selvittää tapahtunutta välittömästi. Protossin aito viha ja silmissä loimunnut kylmä tuli olivat saaneet Alexein hetkeksi levollisemmaksi, mutta nyt hän tuijotti maahan tukahduttaen halunsa pudistella epäuskoisesti päätään. Koko asia oli liikaa hänen käsitettäväkseen ja ajatus lähellä hiipineestä petoksesta ja kuolemasta viilsi tällä hetkellä liian syvältä.
Odottavasta jännityksestä virittyneet miehet ja naiset seisoivat rinnatusten käytävällä laskien sekunteja, kunnes Alexein kommunikaattori vihdoin särähti.
"Olemme telakoituneet. Lääkintä voi tulla sisään, kapteeni Raynor on valmiina siirtoon", Gerardin painunut, mutta tyyni ääni ilmoitti.
"Minä olen ihan tässä vieressä! Älä puhu minusta kuin olisin kuollut", Raynorin äkäinen huomio tuli välittömästi perään.
"Selvä", Alexei vastasi nyökkäsi päällään Stantonille lähtöluvan. Nainen liikahti alaistensa ympäröimänä rivakasti matkaan.
Alexei tunsi olonsa ulkopuoliseksi – kuin jonkinlaista muistoa sivusta seuraavaksi leijuvaksi kuvajaiseksi, joka ei saanut todella kiinni tapahtumien pyörteistä, ihmisten kasvoilta kuvastuvista tunteista tai äänien ja toiminnan äkillisesti käyntiin jyrähtäneestä sotkusta. Stanton ryhmineen kuljetti hänen ohitseen paareille pakotetun ja leipiintyneen näköisen Jim Raynorin, joka valitti tavan vuoksi koko matkan hisseille asti ylireagoituina pitämistään toimenpiteistä. Mies näytti sarkasmin löysyttämistä kielenkannoistaan huolimatta niin kalpealta, väsyneeltä ja voimattomalta, ettei olisi todennäköisesti omine voimineen selvinnyt edes ulos aluksesta lyyhistymättä sijoilleen.
Gerard ja Kaie tulivat aluksen sivurampille vierekkäin jonkin aikaa Raynorin kiukkuisen puheenpapatuksen kadottua hissin ovista. Amiraali oli pujottanut kätensä Kaien olkapäiden alta tukeakseen kuolemanväsyneeltä näyttävää protossia. Kaie silminnähden sekoili jatkuvasti askeleissaan ja kirkkaaseen valoon päästyään jäi tuijottamaan vastapäistä seinää katse lasittuneena. Alexei tunsi sydämensä sukeltavan: helpotus, onni ja silti sokea huoli lävistivät hänet yhtenä mylläkkänä, kun hän otti muutaman haparoivan askeleen eteenpäin ja pujottautui kahden vartijan välistä kohti sukkulaa.
Gerard huomasi hänet ensin. Uurteisilla kasvoilla kävi varma, joskin selkeästi ponnistelemalla aikaiseksi saatu hymy. Alexei pysähtyi sijoilleen ja jäi katselemaan kumarasta asennostaan ja likaisesta vaateparrestaan huolimatta käytävän silkalla läsnäolollaan kunnioittavaan hiljaisuuteen vaientanutta amiraalia vailla järkevää sanottavaa. Gerard tunsi hänet onneksi tarpeeksi hyvin nähdäkseen helpottuneen ja huolensekaisen ystävänsä läpi ilman sanojakin. Alexei levitti kätensä, nielaisi ja vastasi amiraalin hymyyn voipuneesti. Miehet vaihtoivat pitkän, ymmärrystä uhkuvan katseen ja Alexei tunsi hetken aikaa pakahduttavaa, sanatonta kiitosta jollekin korkeammalle voimalle siitä, että hänen ainoa esimiehensä oli selvinnyt jupakasta yhtenä kappaleena. Sen lisäksi, että ajatus Gerardin menettämisestä tuntui kamalalta, oli lohdullista ja helpottavaa työntää äkillisesti hänen olkapäilleen lastattu vastuu laivaston johtamisesta takaisin amiraalille. Alexei ei olisi tällä hetkellä kyennyt sellaiseen tinkimättömyyteen, kylmähermoisuuteen, lahjomattomuuteen kuin vanha ystävänsä.
Gerard auttoi Kaien varovasti alas rampilta. Alexei tuli muutaman askeleen vastaan ja nyt myös protossin silmät huomasivat kommodorin hahmon ihmisten keskeltä. Kaie huojahti eteenpäin jalat miltei pettäen ja naisen kasvoilla kävi ristiriitainen yhtä aikaa anteeksipyytävältä ja eksyneeltä näyttävä ilme. Hänen silmänsä olivat kuumeen ja väsymyksen vääristämät ja naisen virta kouraisi ilmaa niin vääntyneenä ja piestynä, että Alexei tunsi itsekin vaistomaisesti irvistävänsä.
Sinä kuulit minut.
Tokkurainen ja rasituksesta vavahteleva Kaie rysähti polvilleen henkäisevän äänen säestämänä. Hänen virtansa räsähtelevät häiriöt ja hidastuva syke toivat eleeseen hyytävää lopullisuutta. Nainen työnsi kätensä lattiaa vasten, mutta hänen silmiensä kostea ja piinattu katse ei jättänyt Alexeita. Alexei astui vaistomaisesti vastaan ja esti naista romahtamasta mahalleen tarttumalla tämän olkapäihin.
Minä en… pystynyt pysäyttämään häntä.
Kaien itsesyytökset ryntäsivät hänen virtansa läpi vihaisina ja katkerina lentoon pyrähtävän, nokkivan ja kynsivän lintuparven lailla. Hetken aikaa hänen oli hankala kuulla omia ajatuksiaan naisen pauhaavan voimakkaan itseinhon ja kauhun lävitse. Kaie oli ylittänyt murtumispisteensä ja säteili ympäristöönsä jonkinlaista lohdutonta lopullisuutta – halua satuttaa itseään, viedä kipu pois edes hetkeksi.
Liian voimakas… äiti oli liian voimakas…
Alexeilla kesti hetken aikaa niellä alas silkka järkytyksensä, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt protossia noin tolaltaan. Kaien silmät eivät tarkentuneet kohteeseen tai reagoineet kirkkaisiin valoihin. Keltaisissa syvyyksissä häilähtelevät tyhjyys ja kuolemanhiljainen elottomuus tuntuivat lopullisuudessaan syövän naisesta kaiken elämän. Protossin virta oli koskettanut kuolemaa ja kurottanut kohti jotakin niin pimeää ja tuhovoimaista, että kaikki tunne, väri ja liike olivat syöpyneet pois, valuneet Kaien mielestä kuin vesipisarat öljyiseltä pinnalta.
Minä en pystynyt…
Alexei laski virtansa rauhallisesti kohtaamaan Kaien yrittäen pitää psionisen kosketuksensa niin lempeänä ja lohdullisena kuin mahdollista. Hän värähti tuntiessaan tuhon koko laajuuden. Naisen mieli oli niin väsynyt – niin kovin väsynyt – ja yksinäinen. Kerriganin väkivaltaisen tunkeutumisen jäljet näkyivät violetinsävyisinä, uhkaavina rosoina kaikkialla ja vuosivat edelleen katkeraa ja pahansuopaa mätäänsä protossin mieleen.
Alexein tarkoitus oli ollut laskea läpi vain tyynnytteleviä ja kannustavia tuntemuksia, mutta Kerriganin raiskauksen jäljet nähtyään hänen virtansa räiskähti kiukkuisena yli äyräidensä. Alexei yllättyi itsekin siitä, että kaiken huolella harkitun hellävaraisuuden ja lohduttavuuden läpi ryöpsähti tahattomasti joukko viimeisten tuntien ajan hänen rintakehäänsä puristaneita ahdistuksen, pakokauhun ja Kerrigania kohtaan raivotun vihan tunteita; ikään kuin Kaien tutun virran aistiminen olisi laukaissut myös hänen oman tärisevän pakokauhunsa, menettämisen pelkonsa ja voimattoman vihansa. Vielä enemmän hän kuitenkin yllättyi siitä, että kuohuva tunneryöppy tuntui herättävän Kaien kuolemanhiljaisesta murheestaan. Protossin kasvoilla viivähti kauhistunut ilme, hän sulki silmänsä nopeasti ja räpytteli niitä kiivaasti kuin mieleensä tulvivat asiat tukahduttaakseen. Hän alkoi vapista kauttaaltaan. Lääkintämiehet syöksyivät polvillaan kompuroivan protossin ympärille ja nainen nostettiin paareille ripeään tahtiin.
Alexei.
Ensimmäistä kertaa naisen silmissä välähti merkiksi siitä, että hän tunnisti esimiehensä kasvot ja kenties myös ympärillään kohoavat Kefeuksen seinät. Alexei kumartui eteenpäin epävarmana.
Sinä teit oikein, Kaie. Hyvää työtä. Kaikki on hyvin.
Alexein sanat – kaikessa onttoudessaankin – tuntuivat hieman rauhoittavan protossia, joka laski niskansa lepäämään ja jäi tuijottamaan kattoon. Alexei seisoi paarien vierellä Kaien virtaa omallaan silittäen, kunnes lääkintämies tyrkkäsi hänet kovakouraisesti syrjään päästäkseen kiinnittämään tippaneulaa protossin kyynärvarteen. Kommodori vetäytyi muutaman askeleen päähän. Hänestä tuntui lamaannuttavan pahalta katsoa alaistaan tällaisessa kunnossa. Jokin järjetön ja itsepintainen ääni hänen sisällään toisti itsepintaiseen sävyyn, että hänen olisi tullut maata paareilla psionisen myrskyn ja aivokuoleman välimaita samoten, ei Kaien.
Kun paareja alettiin työntää eteenpäin, Alexei liikahti kuin huomaamattaan lääkintämiehiä seuratakseen, mutta muisti miltei välittömästi omat velvollisuutensa. Huoli ja harmi tölväisivät hänen sisintään vaativina, mutta kommodorin onneksi hissien suunnasta heitä päin lähestyi ryntäävää juoksua etenevä hahmo, joka kiihdytti vauhtiaan entisestään Alexein nähdessään.
Kaie?
Lohmann muodosti sanat Alexein mieleen jo kaukaa ja kuulosti hieman hämilliseltä ja epävarmalta – kuin aprikoiden, oliko hänet eittämättä täysin varoittamatta vuoteesta ylös kiskonut psioninen aistimus harhaa vai oliko protossilla tosiaankin jokin hätänä. Alexei ei ehtinyt vastata, sillä Lohmann ähkäisi naisen nimen uudestaan ääneen paarit ja niillä retkottavan taisteluparinsa nähdessään.
"Mitä helvettiä Kaie?" mies älähti. "Mitä helvettiä täällä on tapahtunut?"
"Zergit hyökkäsivät kuljetussukkulan kimppuun. Katso, että hän saa asianmukaista hoitoa!" Alexei vastasi Kaien puolesta ja nyökkäsi Lohmannille määräävästi ihmeempiä selittelemättä. Mies ei epäröinyt, vaan kääntyi kannoillaan sovittaen askeleensa lääkintäryhmän kiireiseen rytmiin ja kadoten takaisin menosuuntaansa päin. Alexei tunsi miehen virran huolehtivat, lääkitsevät pisarat etäisinä mielessään ja tiesi Kaien olevan hyvissä käsissä.
Hän kääntyi huokaisten takaisin kohtaamaan Gerardin, joka oli hätistänyt viimeiset kaksi lääkinnän työntekijää väsyneesti, mutta lempeästi ympäriltään. Heidän katseensa tapasivat, ja Alexei kurotti vaistomaisesti kätensä eteenpäin puolittaiseen halaukseen, johon hymyilevä Gerard vastasi taputtamalla häntä rauhoitellen selkään.
"Helkkari, te säikäytitte koko liittouman toden teolla", Alexei mutisi päätään pudistellen.
"Emme me niin vähästä säiky", Gerard sanoi mutkattomasti ja sai käytävällä odottavien sotilaiden ja miehistön keskuudessa aikaiseksi hyväksyvän rehvakkaan aallon. Amiraali hymyili leveästi, mutta vakavoitui sitten Alexeita silmiin katsoessaan.
"Tämä oli vain ajan kysymys", hän myönsi. Mies vaihtoi painoa harkitsevasti jalalta toiselle ja hymyili sitten väsyneesti. "Sinulla on jälleen syytä olla ylpeä alaisistasi. Se oli kiinni vain muutamista sekunneista. Ilman Kaien väliintuloa olisimme kaikki hengettömiä. Toisella piloteista oli mukanaan sirpalekranaatteja ja zergien happoräjähteitä sellainen arsenaali, että niillä olisi pudotettu kokonainen tähtituhoaja."
"Panen Solheimin tutkimaan niitä heti huomenna. Pitäisi olla likipitäen mahdotonta, että yksittäinen sotilas saisi käsiinsä edes kaksi sirpalekranaattia kerrallaan. Haluan tietää mitä varastoerää ne ovat."
"Hyvä. Ja mitä Kaieen tulee…"
"Sir", kummankin miehen kommunikaattorit särähtivät yhtäaikaisesti. Lennonvalvontaa komentosillalla hoitavan yhteysupseeri Hunterin äänessä oli epäröintiä. Alexei hamusi kommunikaattorin käteensä ja oli jo kohottamassa sitä huulilleen, mutta Gerard oli ollut nopeampi.
"Kerro pois", amiraali vastasi leppoisasti.
"Mukavaa, että olette kunnossa, Sir", Hunterin äänessä kuului ilahtunut yllätys. Hän rykäisi. "Minulle raportoitiin lennonvalvonnan linjalla telakointilupaa Kefeukselle pyytävästä protossisukkulasta, jota ei ole ilmoitettu päivän liikenneluetteloon. Tein perusskannauksen ja otin yhteyttä ohjaamoon. Kaikki vaikuttaisi aidolta."
"Montako henkeä?" Shikov puuttui puheeseen.
"Vain yksi. Temppeliherra Zeratul", Hunter vastasi epävarmasti.
Alexei ja Gerard vaihtoivat ällistyneen katseen, joka kertoi kummankin olevan yhtä ulalla vierailun syystä ja epäonnisesta ajankohdasta. Gerard naamioi pöllämystyneisyytensä nopeasti, väläytti ympärillä epätietoisen näköisinä parveileville ja keskustelua eittämättä kuunnelleille alaisilleen itsevarman hymyn ja puhui taas kommunikaattoriinsa.
"Valtuuttakaa laskeutuminen. Minun pitää vaihtaa vaatteet ja siistiytyä, mutta kommodori Shikov ottaa hänet vastaan…", Gerardin lause keskeytyi, kun hänen silmänsä tavoittivat Alexein nukkaantuneet verryttelyhousut ja rispaantuneen t-paidan. "…sanokaa hangaarivalvojalle, että ottaa hänet vastaan ja kohtelee häntä kaikella vieraanvaraisuudella. Minä ja kommodori Shikov olemme paikalla kymmenessä minuutissa."
"Luumukeittoa", Lohmann tervehti konstailemattoman reippaasti sisään purjehtiessaan ja tarjottimen sivupöydälle laskiessaan. Hän loi kiinnostuneen silmäyksen lautasen sisältöön ja rypisti naamaansa.
"Ainakin uskon, että nuo ovat kuivattuja luumuja."
"Kiitos", Kaie vastasi. Hän haparoi tyynyn selkänsä taakse ja hinasi ruumiinsa puoli-istuvaan asentoon ähkäisten. Fyysinen ponnistus tuntui hyvältä voipuneissa raajoissa ja selässä, ja Kaie antoi kehonsa lihaksien jännittyä hetkeksi nautinnolliseen, oikaisevaan venytykseen.
"Miten jaksat?" Lohmann kysyi kauhaisten kevyen jakkaran takaansa alleen. Hän istahti epävarman näköisenä ja alkoi nykiä huppupuseronsa paksua vetoketjua pieneltä matkalta edestakaisin käsilleen tekemistä saadakseen. Kaie kohautti olkiaan osaamatta tarkemmin määritellä oloaan.
Mitä hänen olisi pitänyt tuntea kaiken sen nöyryytyksen, hädän ja voimattomuuden jälkeen? Sen jälkeen, kun hänet oli tuotu henkisesti alastomana takaisin terraanien alukselle, sen jälkeen kun hänen virtansa oli riivitty ulos, tahrattu zergien kosketuksella ja puserrettu täyteen varmuutta kaiken tärkeän kaatumisesta? Sen jälkeen, kun häntä oli kiidätetty toimenpidehuoneesta toiseen, tarkkailtu instrumenttien alla ja pyöritelty anturien ja letkujen meressä? Kun kasvot ikkunoiden takana olivat tuntuneet jollakin tapaa tutuilta, mutta nimet ja merkitykset olivat kaikki karanneet hänen mielestään?
Tai sen jälkeen, kun Opettaja oli ilmestynyt hänen sairaalavuoteensa vierelle? Kaie oli kurottanut kätensä toiveikkaasti ylöspäin uskoen kohdanneensa jonkinlaisen psionisen kangastuksen, mutta Opettaja olikin hänen yllätyksekseen puristanut kouriintuntuvan todellisella voimakkuudella heidän kämmenensä yhteen. Kaie muisti vieläkin kiivauden ja komentavuuden Zeratulin mielen pohjukoilla heidän virtojensa tanssahdellessa toistensa ympärillä. Mielten sulautumisen tapahduttua Zeratul oli avannut hänen virtansa kysymättä lupaa ja levittänyt sen kiireesti eteensä kuin olisi rullannut auki pakan harsoiksi repeytynyttä kangasta. Opettaja oli etsinyt jotakin. Miehen otteet olivat olleet kireät, miltei hosuvat ja hän oli venyttänyt Kaien tajuntaa loputtomalta tuntuvan ajan raapien viimeisetkin hennot tukirakennelmat alas ja pakottaen jokaisen piiloon luikahtavan ajatuksen ja tunteen päivänvaloon.
Kaie oli vapissut Opettajan katseen alla ja tuntiessaan kuinka mies peilasi hänen virtaansa omaansa vasten. Psioninen kipu oli saanut kirvelyllään kyynelet kihoamaan hänen silmiinsä, mutta hänellä ei ollut hennon pyynnön lisäksi ollut voimia lopettaa kärsimystä. Opettaja oli tonkinut auki joka ainoan tukahduttavalla seitillä täyteen virkatun sopukan, pölläyttänyt pilvinä ilmaan Kerriganin jälkeensä jättämää kalseaa tuhkaa ja purkanut jokaisen sykkyrän ja piiloon asetellun herkän, lukitun tunteen. Mies oli tutkinut Kaien mielen läpikotaisin. Opettaja ei ollut pyytänyt anteeksi aiheuttamansa kivun takia tai säästellyt häntä. Surulliselta ja hyvin väsyneeltä vaikuttaneen protossimiehen virrassa oli kuitenkin läikähdellyt huolen siivittämää kireyttä, eikä Kaie ollut lopulta edes osannut – eikä ehkä halunnutkaan – vastustella Opettajaa psionisesta kivusta huolimatta. Mustien temppeliherrojen johtajalla oli toiminnalleen aina syynsä, joita hän ei voinut ymmärtää.
Kun Zeratul oli saanut urakkansa valmiiksi, hän oli ollut hiljaa ja painanut rukoilevan terraanin tavoin päänsä mietiskelevään transsiin vajoten. Kaie ei muistanut oliko hän itse nukahtanut tai menettänyt tajuntansa. Oli ollut vain mustaa, kunnes Zeratulin virta oli koskettanut aiempaa lempeämmin hänen vereslihalle piestyä mieltään. Protossimiehen vihreissä silmissä oli välähtänyt, eleiden kireys oli pehmentynyt myötäeläviksi tunteiksi ja Opettaja oli lohdutellen antanut Khalan valkeaa ja määrätietoista voimaa uhkuvan auransa sipaista Kaien sisintä. Kaie muisti hengittäneensä syviä, rintakehää raastaneita henkäyksiä ja koettaneensa raottaa kuivuneet huulensa vavahtelevan kiitoksen kuiskatakseen. Hänen kehonsa oli reagoinut Khalaan välittömästi kuin lämpöpatteria kohti kurottautuva paleleva. Khala oli sytyttänyt pienen liekkinsä hänen mielessään ja ruokkinut hentoa tulta, kunnes hänen otsansa helotti, mielensä paloi merkkitulen lailla ja jokainen pimeä ja zergien koskettama väre roihusi – kunnes jäljellä oli enää karrelle käpertynyt ja mustaksi värjäytynyt kuumottava hiillos. Viimeiseksi Khala oli pyyhkinyt Kerriganin jättämän saastan ja varjot hänen sielustaan yhtä helposti kuin kupista läikähtäneen veden pöydältä.
Sinä olet edelleen meidän. Kaikki on hyvin, lapsi. Nuku. Tule jälleen ehjäksi.
Zeratul ei ollut selittänyt sanojaan millään lailla, mutta Kaie ei ollut osannut mitään tivatakaan uupuneessa tilassaan. Hän tunsi epämääräistä kiitollisuutta siitä, että Zeratul ja Khala olivat antaneet hänelle mahdollisuuden parantua, tulla vahvemmaksi ja valmistautua sovittamaan virheensä ja heikkoutensa. Hänen virtansa oli jälleen vuolas, syvä, puhdas. Äiti ei ollut vienyt kaikkea, ottanut lopullista kuolonotetta hänestä.
"Kuulin, että Zeratul aiheutti jonkinlaisen kohtauksen täällä", Lohmann sanoi hiljaa kuin hänen ajatuksensa lukeneena. "Mitä hän oikein halusi?"
Kaie epäröi. "Aiheuttiko? Hän… Opettaja… minä… en muista siitä paljon itsekään. Mutta se auttoi. Niin kauan kun Opettaja on olemassa, meillä on jokin mahdollisuus."
"Niin. Shikov näki asian hieman toisin. Amiraali sai käytännössä katsoen pidellä häntä kainaloista, kun Zeratul ilmestyi tänne yllättäen kuin paraskin naamioitu kostaja ja säntäsi lääkintään valtuuttamatta."
"Mitä?" Kaie kysyi järkyttyneenä.
"Niin. Voi pojat", Lohmann risti kätensä virnistäen, "enpä ole nähnyt sellaista menoa taas hetkeen. Zeratul saapui paikalle kutsumatta tai ilmoittelematta vain varttitunti sen jälkeen, kun sinut ja Raynor oli kärrätty sairastuvalle. Aavemaista. Saatuaan luvan telakoitua opettajasi paineli saattajista välittämättä suoraan lääkintään ja sinun luoksesi kuin metallipalanen magneetilla vedettynä. Tohtori Stanton yritti estellä ja myös minä koetin saada hänet odottamaan, mutta Zeratul painii kyllä jo protossienkin parissa täysin omassa sarjassaan mitä tulee hienotunteisuuteen ja sen puutteeseen. Hän sanoi tulleensa pelastamaan sen mitä pelastettavissa vielä oli ja lukkiutui hoitohuoneeseen käskien meitä pysymään erossa asioista, joita emme voisi ymmärtää. Minulla ja Stantonilla on tervettä itsesuojeluvaistoa, joten päätimme seurata revyytä turvallisen välimatkan päästä. Shikov oli lääkintään päästyään niin vihainen, että näytti höyrystyvän ilmaan puhtaasta kiukusta. Hän oli vähällä kynsiä itsensä läpi ovesta. Viimeksi hän oli yhtä saakelin raivoissaan sinun saapuessasi luvatta Kefeukselle… mikä hitto siinä on, ettette te protossit voi soittaa etukäteen, kun aiotte piipahtaa ja tehdä jotakin helkkarin typerää aluksillamme? Durand sai jollakin helvetin ilveellä koko homman vaikuttamaan diplomaattiselta ja yhteisymmärrystä tihkuvalta tapaamiselta, vaikka epäilen hänen läksyttäneen kahden kesken sekä Zeratulin että Shikovin koko jutusta."
"Onko Opettaja vielä täällä?"
"Ei", Lohmann pudisti päätään pahoitellen Kaien pettyneen naaman nähdessään. "Hän lähti miltei yhtä nopeasti kuin tulikin. Gerard yksin tietää minne."
"Hänellä on paljon tehtävää", Kaie mumisi itsekseen. Hän olisi halunnut nähdä Opettajan silmät ja yrittää lukea niistä totuuden, kaivaa miehen rinnasta vähäiset jäljelle jääneet muruset toivosta ja tallettaa ne aarteiksi sydämeensä. Hän muisti aistineensa Opettajassa aitoa pelkoa, kun äidin jälkeensä jättämät piikit ja kuolonkorinaa kuiskailleet sirpaleet takertuivat miehen virtaan ivaavina koukkuina. Kaie ei voinut olla kysymättä itseltään, oliko Opettajan kiire ollut aitoa vai oliko Kaien kohtaaminen – kaiken tapahtuneen jälkeen – tuntunut liian hankalalta? Oliko jotain peruuttamattomasti muuttunut? Oliko äiti voittanut ensimmäisen taistelun lisäksi jo koko sodan? Oliko isän uhrauksella enää mitään väliä? Kaie tunsi silmiensä kostuvan ja leukansa ponnahtavan uhmansekaisesta kiukusta pystyyn pelkän ajatuksen voimasta. Isällä oli merkitystä aina, hän muistutti itselleen. Hän ei ikinä antaisi isän muiston tahraantua.
"Ehkä olet oikeassa. Zeratulin käynnin jälkeen tilasi näytti kuitenkin parantuvan", Lohmann keskeytti hänet ajatuksistaan. Mies nojautui lähemmäs taputellen hajamielisesti sormillaan paksun peitteen pintaa. "Muistatko mitään viime päivistä?"
Kaie sulki vaistomaisesti silmänsä yrittäessään kurottaa kohti mielikuvia, mutta psioninen kipu nykäisi ohimossa varoittavana, sähköiskumaisena jännitteenä. Viimeisimmät selkeästi hänen omat muistonsa olivat etäisiä ja tahmeita. Ne tulivat kuolemalta, palaneelta lihalta ja zergien rutolta löyhkänneestä sukkulan matkustamosta, eikä hän halunnut palata noihin yöllisiin tapahtumiin, ei nyt. Ei vielä. Kaie joutui pudistamaan päätään ja nielaisemaan äänekkäästi.
"Ovatko kaikki kunnossa?" hän kysyi epävarmasti.
"Amiraali Durand on jo jalkeilla. Hän haluaa varmaan kiinnittää jonkun prenikan rintapieleesi heti, kun suinkin pääset jaloillesi. Kapteeni Raynor koettelee Stantonin kärsivällisyyttä livahtamalla tänne keppeineen tai pyörätuolilla aina hoitajien silmien välttäessä. Hän on oma hurmaava itsensä."
Kaie ei mahtanut mitään hymähdykselle.
"Äkäinen?" hän kysyi.
"Kuin kimalainen", Lohmann myönsi.
"Hänelle on hankalaa olla paikallaan", Kaie sanoi selitellen.
"Olen huomannut. Hänestä on kovaa vauhtia tulossa henkilökunnan suosikki. Jos hän ei kiroile kuin merimies tai valita kuin tylsistynyt pikkupoika kotiarestissa, hän karkaa joko tänne mulkoilemaan sinua omistavasti tai hakaamaan potilasaulan kahviautomaattia kyynärsauvallaan."
Kaie hymyili kepeästi. Lohmann haki parempaa asentoa kovalla jakkarallaan.
"Me muut olemme pitäneet silmällä virtaasi. Pelkäsin jo, että vajoaisit taas psioniseen koomaan. Sinun virtasi… siellä oli aika hiljaista. Tummaa, pelottavaa."
Lohmann matki joko tahattomasti tai tarkoituksella puistatusta ja hiljeni hetkeksi aikaa kykenemättä selittämään sanojaan sen paremmin.
"Olen pahoillani, että siinä piti käydä näin. Helvetillinen sukukokous. Olisinpa ollut kanssasi", Lohmann sanoi jäykästi oltuaan hetken vaiti.
"Minusta ei ollut mitään vastusta hänelle", Kaie kuiskasi syyllisenä. Ajatus tuntui vieläkin musertavalta. Pakokauhu, joka oli sukkulassa saanut hänen sisuskalunsa vääntymään sijoiltaan silkasta pelosta, tuntui läiskähtävän uudlleen hänen rintakehäänsä vasten ja lamaannuttavan sydämen voimakkaat lyönnit hyisellä puserruksellaan. Hän miltei tunsi nyrkin aukeavan ja sormien kiertyvän myös henkitorven ympärille.
"Sinä et ollut varautunut sellaiseen", Lohmann puolusti. Mies toi kasvonsa Kaien silmien tasolle ja he tuijottivat toisiaan hetken hiljaisessa huoneessa. Kaie olisi halunnut uskoa varmuuteen taisteluparinsa rohkaisevan katseen pohjalla, mutta tunsi oman luottamuksensa valuneen tyhjiin ja toivottomuuden vallanneen jonkin osan hänen sydämestään pysyvästi.
"Ei sillä ole mitään väliä. Luuletko, että ensi kerralla äiti soittaa etukäteen, että on tulossa murtamaan mieleni?" Kaie torjui ajatuksen vihaisena itselleen. "Minun olisi pitänyt pystyä parempaan. Suojaamaan muita ja itseäni."
Lohmann risti kätensä puuskaan. Hän rykäisi: "Hassua. Minä kun luulin, että te kaikki kolme kävelitte ulos sukkulasta hengissä, eikä vähiten sinun ansiostasi."
Kaie ei piitannut hänen sanoistaan. Hän laski leukansa polviensa päälle ja tuijotti vastapäiseen seinään tyhjänä tunteista ja ajatuksista. Kuolleiden pilottien hahmot olivat palaneet verkkokalvoille pilkallisina sinisinä möhkäleinä. Niin, he kolme olivat olleet onnekkaita. Kaikille ei ollut käynyt yhtä hyvin.
"Minä olen täysin hyödytön, jos en pysty vastustamaan häntä."
"Älä puhu tuollaisia", Lohmann vastusti tiukasti.
"Mitä minun pitäisi puhua?" Kaie kysyi väsyneesti silmänsä Lohmannissa käyttäen. Hän huomasi punaisten läikkien kuumottavan poskillaan ja sykkeensä kiihtyvän sen verran, että keho reagoi tuntemukseen huimauksella. "Miksi en saisi sanoa ääneen sitä mitä kaikki ajattelevat? Jokainen meistä on oikea osa suuressa koneistossa, tarpeellinen lanka isossa kudoksessa. Jos joku meistä ei ole paikansa arvoinen, eikä kykene tekemään sitä, mihin hänet on tarkoitettu… on aivan sama, olisiko häntä. Se on häpeällistä."
"Tuo on jotakin protossien sairasta filosofiaa, onhan? Kukaan meistä ei ajattele noin," Lohmann virkkoi. Kaie ei huomannut kireyttä hänen äänessään, vaan oli tunnistavinaan sanojen takana halun hyssytellä hänet hiljaiseksi, silotella hänen tunteensa tasaisiksi ja turriksi. Hän tunsi harmistuneen kiukun purskahtavan rintakehässään.
"En minä oleta, että ymmärtäisit. Te terraanit vaalitte välillä heikkoutta ja epäonnistumisianne kuin olisitte saaneet käsiinne aarteen, vaikka teidän pitäisi hävetä ja hakea tilaisuutta sovittaa taitamattomuutenne yhteiskunnalle", hän kivahti. Kipakkaan ääneen hiipi huomaamatta miltei haikea sävy, kun hän harhautui muistamaan protossien ehkä julmilta vaikuttavia, mutta silti yksinkertaisen lohdullisia ja varmoja käsityksiä kunniasta, oikeasta tavasta elää. Ne olivat kuin kivi jalkojen alla: vankkumaton, murtumaton, kylmä ja kouriintuntuvan helppo löytää. Ei turhia kysymyksiä, ei vaakakuppien petollista leikkiä. Hän huokasi ja yritti rauhoittua. Tohtori Stanton oli kieltänyt häneltä kaiken fyysisen rasituksen ja tällä hetkellä villisti pumppaava sydän takoi kuin pitkän juoksumatkan päätteeksi.
"Mitä te protossit teette? Pistätte epäonnistujat pussiin ja viette heidät liukuhihnalle uudelleen koottavaksi?" Lohmann tiedusteli väkinäisesti irvistäen.
"Jos protossi ei onnistu olemaan odotusten mukainen, hän uhrautuu yhteisen hyvän eteen jollakin muulla tavalla tai etsii paikkansa uudelleen. Jos… jos tilanne on todella hankala, on tavallista lähteä etulinjaan ja etsiä taistelu. Mitä mahdottomampi, sen parempi. Mitä epätoivoisempi, sen kunniakkaampaa. Kuvittele… mahdollisuus viedä kymmeniä mukanaan, ennen kuin Khala ottaa omansa ja antaa uuden tilaisuuden yrittää palvella", hän selitti rauhallisesti, miltei uneksiva katse silmissään. Siinä oli jonkinlaista miltei runollista oikeutta ja haurasta kauneutta – mahdollisuudessa kuolla kunnialla, aloittaa uudelleen. Khalan tasoitti tilit, pyyhki menneet ja teki kaiken jälleen mahdolliseksi…
"Jonkinlainen sosiaalinen häpeäitsemurha? Se on ihan helvetin naurettavaa, Kaie", Lohmann sivalsi inttävään sävyyn.
"En tiedä onko. Harkitsin sitä", Kaie totesi hitaasti ja konstailematta, viitsimättä enää tarttua miehen kiukkuiseen haasteeseen. Ei Lohmann voinut ymmärtää, ei kukaan Khalan teitä kulkematon ja Sarah Kerriganin julmuudelta säästynyt voinut. Lohmannia ei oltu nöyryytetty Kerriganin käsissä eikä hänen mieltään murjottu reikäiseksi ja riepotelluksi räsyksi kerta toisensa jälkeen. Hänen geneettinen perimänsä ei ollut sellainen itseinhon ja pienten julmien pistojen tilkkutäkki kuten Kaiella.
Lohmann oli hiljentynyt täysin, mutta synkkien ajatuksiensa vangitsema Kaie ei osannut ihmetellä tavallisesti sanavalmiin taisteluparinsa vaikenemista hetkeen. Hän värähti muistaessaan kuinka oli hyökkäyksen jälkeen seisonut sukkulan ilmalukkoon johtavalla käytävällä holtittomasti vapisten muutamia minuutteja, jotka olivat vaikuttaneet tunneilta. Hän oli käynyt lävitse tapahtumia kyyneleet valuen ja ristiriitaisten mielihalujen poukkoillessa halki ajatuksiensa. Olisiko se oikea tapa pelastaa hänet, Zeratul, Fenix ja terraanit häpeältä vai vain lopullinen voitto äidille? Viimeinen sana terien kuningattaren turruttamien ja murtamien sielujen kirjassa? Satuttaisiko hän muita? Olisiko hänen mahdollista vielä sovittaa tapahtunut, yrittää uudelleen?
Kaie hätkähti ajatuksistaan hereille tuntiessaan Lohmannin virtaan pujahtaneet pikimustat ja hallitsematonta pelkoa väreilevät kuvajaiset omassa tajunnassaan. Hän katsahti mieheen huolestuneena. Lohmannin kasvoilta oli paennut kaikki veri ja mies istui jakkarallaan kuin olisi saanut lyönnin kasvoihinsa. Hänen koko olemuksensa tuntui kuihtuneet ja pusertuneen kohti lattiaa ja kämmenet auenneet hervottomina levälleen. Sormet nykäisivät tuon tuosta kuin näkymättömän seinästä tukea hakien. Kaie tajusi vasta nyt, että jokin oli pielessä, muttei hetkeen kyennyt ymmärtämään miksi.
Lohmann nosti katseensa aavemaisen hitaasti, jäi tuijottamaan Kaie tyhjällä ja lopullisella ilmeellä. Mies tarttui lopulta hänen käsiinsä. Äkisti hän näytti Kaien hämmennykseksi raivostuneelta.
"Jos sinä ikinä teet itsellesi jotain, en anna sitä sinulle koskaan anteeksi, senkin idiootti. Tajuatko…" miehen oli sortua ja hän jäi tuijottamaan Kaiea huulet kiukusta vavahdellen. Lohmannin otsa oli rypistynyt ärtyneille uurteille ja hän näytti hillitsevän itsensä vain hädin tuskin. Kaie kuljetti katsettaan taisteluparissaan häkeltyneenä. Hän ei ymmärtänyt mikä oli aiheuttanut miehen voimakkaan reaktion – ehkä hänen olisi pitänyt muistaa, että itsemurha oli terraaneille monimutkaisempi ja arempi aihe kuin protosseille.
"Mutta Kerrigan oli minun päässäni!" hän sanoi vaisummin kuin oli aikonut. "Minä olen turvallisuusriski."
"Niin on jokainen meistä aaveista siinä tapauksessa, emmekä me silti ole työntämässä haarukkaa pistorasiaan vain siksi, että jotakin voi tapahtua. Me taistelemme viimeiseen asti", Lohmann murahti kiukkuisena. Hänen äänensä värähti ja miltei sortui uudelleen, kun mies yritti jatkaa. "Sinä olet meidän ainoa aseemme häntä vastaan, senkin itsekäs paska! Tajuatko miltä minusta olisi tuntunut, jos…?! Sinä olet myös minulle rakas, enkä kestä… jos sinä tekisit…"
Lohmann näytti niin tuskaiselta ja raivokkaalta, että Kaie oli hetken aikaa varma, että mies löisi häntä. Sen sijaan Lohmann kumartui jännittyneisyyttä täynnä eteenpäin ja kietoi selittämättä kätensä hänen ympärilleen niin tiukasti, että miltei sattui. Mies puristi Kaiea käsivarret pakkoliikkeiden voimasta nytkähdellen.
"Älä jätä minua tänne yksin, senkin hullu paskiainen, etkö sinä ymmärrä?" hän kuiskasi.
Älä jätä minua. Älä tee sitä minulle taas.
Kaie tunsi itsensä petturiksi ja viheliäiseksi olennoksi välittömästi, kun oivallus tavoitti hänet. Khalan nimeen, Godlewski! Kuinka ajattelematon Kaie oli ollut, kuinka viheliäisen typerä! Lohmannin entinen taistelupari oli ottanut oman henkensä vain kaksi vuotta sitten epätoivosta musertuneena ja nyt hän oli mennyt sekä aukaisemaan vanhat haavat että hieromaan niihin hiekkaa kaksin käsin. Kuinka hän saattoi olla niin tyly ja piittaamaton? Mikä oikeutti hänet nostamaan omat murheensa niin korkealle, ettei hän kyennyt enää muistamaan velvollisuuttaan muita kohtaan? Kuinka hän oli saattanut olla niin lapsellinen ja itsekäs? Lohmann oli oikeassa. Hän oli julma vain omaan menetykseensä ja häpeäänsä käpertyessään ja oli käytöksellään saanut ajettua myös Lohmannin jo murtumispisteeseen.
"Anteeksi, Shawn. Minä… minä en tarkoittanut sitä sillä tavalla."
"Tarkoititpas, senkin muuli. Helvetti sinun kanssasi. Useimmat tuntemani ihmiset ymmärtävät elämänsä todellisen arvon kuoleman hipaistessa läheltä ja saavat vimmaisen potkun elää entistä täydemmin, kertoa tunteistaan läheisilleen ja tehdä ainutlaatuisia asioita. Vaan ei minun arjessani. Minun paras ystäväni on kyltymätön tyhjäpää, joka lähtee ilmalukosta maisemakävelylle ilman avaruuspukua heti, kun asiat alkavat mennä päin helvettiä", mies älähti silmät salamoiden. Hänen äänensä oli närkästynyt, mutta silti edelleen pelästynyt kuin painajaisesta havahtuneella.
Kaie painoi kömpelösti vapisevan miehen itseään vasten ja he istuivat sairaalasängyn kulmalla pitkään toisiaan halaten.
"Älä säikyttele minua enää koskaan tuollaisilla puheilla. Minä en anna sinun mennä", hän lopulta mutisi voimattomasti Kaien olkapäätä vasten.
"Anteeksi. En tajunnut. Minä… olin typerä", Kaie sanoi uudelleen nolona. Hän taputti Lohmannia epävarmasti olkapäälle ja niisti nenänsä. "Terraanien vaihtoehto kuulostaa inhimillisemmältä. Pidän siitä."
"Se on myös jotenkin terveempi itsesuojelulliselta kannalta ajateltuna", Lohmann puuskahti räpytellen silmiään. Hän hymähti. He olivat hetken hiljaa.
"Sinun pitää luvata", Kaie pyysi. Hän kosketti Lohmannin hartiaa epäröiden ja antoi katkeran raivokkuuden ja häpeän pudota eleistään. Ääni oli kuitenkin kuolemaakin vakavampi. "Muistatko, kun puhuimme aikaa sitten siitä mahdollisuudesta, että äiti murtaa minun tahtoni ja pääsee sisään. Ettei minua enää ole, ei mitään pelastettavaa."
"Muistan", Lohmann sanoi tukahtuneesti nyökyttäen. "Ja lupaan. Se ei ole muuttunut mihinkään. Minä lupaan, että tappaisin sinut silloin omin käsin. Mutta ei enää ikinä tätä paskapuhetta siitä, kuinka olet hyödytön ja turha."
"Anteeksi", Kaie sanoi jo kolmannen kerran nöyrästi.
Lohmann vaikutti helpottuneelta. Mies hymyili hänelle vinosti ja vasta nyt pahin jännite karkasi hänen olemuksestaan.
Kaie laski katseensa alas ja puraisi huultaan. Hän tunsi vieläkin olonsa alhaiseksi ja likaiseksi, inhottavaksi. Hän halusi nipistää itseään typeryytensä tähden. Eikö hän kyennyt muuhun kuin tuottamaan tuskaa, harmia ja huolta niille tahoille, joista välitti? Hän oli ollut itsekäs, pikkumainen, ylireagoiva ja käyttäytynyt kuin… kuin terraani. Jollakin hullunkurisella tavalla mieleen juolahtanut ajatus huvitti häntä.
Lohmann rykäisi ja näytti yllättäen muistavan jotakin. Mies yhytti kädellään pienelle lipastolle lasketun tarjottimen pahoillaan olevan näköisenä.
"Sinulla on varmaan kiljuva nälkä."
Kaie kurotti tarjottimen syliinsä Lohmannin avustamana ja nosti lautasen huterasti toiselle kämmenelleen. Keitto oli jo kylmää, mutta hän olisi voinut syödä vaikka lauman zerglingeja pahimpaan nälkäänsä. Protossi alkoi särpiä ateriaansa kiivaalla vauhdilla ja vaivautumatta pureskelemaan. Hän tunsi sanoinkuvaamatonta tyytyväisyyttä joka kerta lusikan etuhampaidensa välistä työntäessään ja keiton kirpeät ja makeat pyörteet kielellään maistaessaan. Hän tunsi itsensä kyltymättömän nälkäiseksi.
"No?" Lohmann kysyi varovaisesti taisteluparinsa ahmivaa ryystämistä huvittuneena pitkän tovin seurattuaan. Kaien hotkivaan ateriointiin tuli uteliaisuuden sävyttämä tauko.
"Mitä?"
"Sinä sanoit, ettei terraanien tapa kuulostanut huonolta. Aiotko alkaa elää kuin viimeistä päivää?" Lohmann tiedusteli päättäväisesti. Kaie pysäytti lusikkansa ilmaan ja kohotti kulmaansa ymmärtämättä mihin mies pyrki. Lohmann huokasi ja hänen ilmeensä muuttui pitkämieliseksi.
"Aiotko kertoa hänelle?" mies jatkoi rauhallisesti. Hän hymyili kutsuvasti ja nyt kasvoilla kävi ovela tuikahdus. Kaie rykäisi yllättyneenä. Lusikan kapeassa kärjessä tasapainoteltu, turvonnut pala kuivahedelmää läsähti valkealle peitolle mossahtaen. Kaie kalasti luumun takaisin lusikkaansa kiireesti ja huomasi punan kiirivän kaulalleen. Hän painoi päänsä.
"Sinä ajattelit häntä taatusti niinä hetkinä, kun luulit olevasi mennyttä. Eikö olisi sääli, ettet koskaan voisi kertoa tunteistasi?" Lohmann sanoi johdatellen. Kaie nielaisi äänekkäästi.
"Älä yritäkään käyttää vanhaa kunnon 'tuijotan seiniä, kunnes jompikumpi meistä kuolee hiljaisuuteen' –temppuasi", Lohmann kielsi kiusoitellen, kun protossi käänsi katseensa ja vaikeni.
"Minä en edes tiennyt osaavani sellaista", Kaie vastasi lakonisesti otsaansa rypistäen. Hän pyöritti lusikkaa keitossa hajamielisesti ja seurasi jähmeitä pyörteitä, joita liike sai aikaan lautasen pinnalla. Keskustelu alkoi mennä urille, joista hän ei pitänyt laisinkaan.
"Äläkä yritä vaihtaa puheenaihetta", Lohmann vastasi sormeaan heristäen Kaien avatessa suunsa. Protossi irvisti alistuneesti ja sinkosi Lohmannia kohti julmistuneen katseen. Mies luki häntä kuin avointa kirjaa.
"En minä tiedä, haluanko kertoa siitä."
"Tunteistasi vai niiden kohteesta?" Lohmann jatkoi sitkeästi.
"En kummastakaan", Kaie vastasi. "Parempi, että se on minun asiani. Se on liian… yksityistä."
Lohmann risti kätensä itseensä tyytyväisen näköisenä rintakehälleen ja nojautui taaksepäin vaivautumatta piilottamaan myhäilyä äänestään.
"Hän ei ehkä ole noin muuten minun tyyppiäni, mutta hymykuopat ja venäläinen korostus ovat kyllä kovin hellyttävät. Hänellä on hyvä perse", mies tokaisi viattomasti. Hän vilkaisi ällistyksestä liikkumattomaksi jäykistyneeseen protossiin kuin vertaistukea hakien. "Mitä? Etkö sinä muka ole katsonut?"
Kaie pärskähti kauhistuneena ja jo lupaavasti matkalla suuhun ollut luumu läiskähti uudelleen päiväpeitolle, tällä kertaa myös lusikka seurasi perässä. Hän jäi tuijottamaan Lohmannia huulet avautuen ja sulkeutuen samalla kun yritti vapisevin käsin kauhoa keittoa ja ruokailuvälineitään takaisin lautaselle – ja aiheuttaen tahattomasti vain tahmean ja herkästi tahrivan keiton kulkeutumisen myös muihin vuodevaatteisiin ja paidalleen.
"Näkisitpä naamasi!" Lohmann sanoi ihastuneeseen hekotukseen remahtaen. "Mitä? Luuletko tosiaan, että voisit salata sen minulta?"
Kaie puristi lusikkaa vapisevien kämmeniensä välissä niin lujaa, että pelkäsi pyörtyvänsä.
"Sinä et saisi kurkkia virtaani, kun nukun", hän ärähti murjottavaan sävyyn lopulta.
"Enkä olekaan kurkkinut. Ei minun tarvitse, onhan minulla helvetti silmät päässäni", Lohmann vastasi päivitellen. Hänen äänensä muuttui kuitenkin jo heti seuraavaksi miltei lempeän suojelevaksi. "Sinä punastut aavistuksen verran aina, kun hän kulkee ohitsesi kosketusetäisyydeltä. Ihan jokaisella kerralla. Ja äläkä luule, etten ole huomannut miten toisinaan silmäilet häntä, kun luulet, ettei kukaan huomaa."
Kaien suu aukesi, mutta sanoja ei tullut. Hän kykeni vain tuijottamaan voitonriemuiselta näyttävän Lohmanniin kiistävän intteen juuttuessa kurkkuun ja saadessa naaman punoittamaan kuin yskänkohtausta enteillen. Jopa kiivastunut henkäisy tuntui puuskuttavalta änkytykseltä hänen huulillaan. Kädet - luumukeitossa kyynärvarsiaan myöten - vapisivat kuin hän olisi palellut. Lohmannia tilanne näytti suuresti huvittavan.
"Sinä, tyttöseni", Lohmann nojautui hänen puoleensa kurillisena, "sinä olet pihkassa."
Kaie vei sormensa pakokauhuisesti huultensa peitoksi.
"Ä-älä sano sitä ääneen", hän miltei rukoili. "Se on typerää ja lapsellista ja mahdotonta."
"Onhan hän esimiehesi, mutta niin oli Godlewskikin minun. Kukaan meistä ei ainakaan paheksuisi…"
"En tarkoittanut sitä", Kaie kivahti. Hän viittasi oven ulkopuolella käytävällä ohitse kulkevaan hahmoon ja rutisti kulmiaan kuin huutomerkin lauseensa loppuun lisätäkseen.
"Ai niin, tohtori Stanton. Älä huoli. Olen varma, että Adams voisi lohduttaa häntä."
Kaie tarttui leukaansa etusormellaan naputtelevan ja silminnähden olostaan nauttivan Lohmannin ranteeseen vakavana.
"Sinä et saa puhua tästä kenellekään."
"Toki se vaatisi sopeutumista meiltä kaikilta, mutta se voisi olla kaunis alku kahden rodun väliselle diplomaattiselle... krhm, kanssakäymiselle", Lohmann sanoi arvioivasti nyökytellen ja sivuuttaen Kaien täysin. Hän tuijotti hetken aikaa Kaien kiemurtelua ilkikuria ja kiusantekohaluista pilkettä uhkuen, kunnes lopulta vakavoitui.
"Älä huoli. Olen ollut hiljaa tähänkin asti ja olen sentään tiennyt tästä jo kuukausitolkulla."
Lohmann hymyili leveää ja maailmoja syleilevän avointa hymyä, joka tuntui valaisevan koko huoneen. Kaie ei osannut olla vastaamatta eleeseen loukkaantumisestaan huolimatta; hän tajusi hämillisenä, että vapautunut hymy oli hänen ensimmäisensä päiväkausiin.
Samalla alitajunnassa väikkynyt äidin kuvajainen pyyhkiytyi pois - edes hetkeksi.