Ja heti perään pieni ja kevyt väliluku, jolle ei oikein tulevien suurten kaarten puitteissa tuntunut löytyvän muutakaan paikkaa. Ensi luvussa päästään paremmin kiinni arkeen.

Vaikka he olivat vaihtaneet kevyen suudelman lääkinnän aulassa, Alexeilla oli silti kiusaantunut olo heidän harppoessaan hiljaisuuden vallitessa potilashuoneille. Kiiltävänvalkoiset lattialaatat ottivat askeleet vastaan pehmeästi ja kahden hahmon kuvajaiset peilikirkkaasta pinnastaan miltei heijastaen. Alexei pyöritteli sopivia keskustelunavauksia ja kysymyksiä mielessään saamatta suutaan kuitenkaan auki. Hän ei tiennyt oletettiinko hänen sanovan jotain ja kenellä pallo tosiasiassa tällä hetkellä oli. Gemma oli pyytänyt anteeksi aiempaa käytöstään, muttei ollut pitänyt häneen mitään yhteyttä heidän kohtalokkaalta tuntuneen sananvaihtonsa jälkeen. Nainen sävähti aina hieman etäämmälle heidän hartioidensa hipaistessa tai katseiden kohdatessa toisensa. Alexei ei tiennyt mitä tuntea, eikä voinut välttää mielikuvaa kananmunankuorilla kävelemisestä. Veitsenterävillä kananmunankuorilla. Paljain jaloin.

He pysähtyivät pian ja Alexei nosti leukansa rintakehältä, jota vasten oli sen painanut mietteissään. He olivat perillä.

"Hänellä on kaikki kunnossa", Gemma sanoi kommodorin katsetta seuraten ja varovaisesti hymyillen. "Pioniset lukemat ovat normalisoituneet ja hänen taisteluparinsa sanoi virran näyttävän paremmalta kuin eilen."

Alexei nyökkäsi ja katseli pienen tovin oven lasisesta pikkuikkunasta piirtyvää näkymää: Huone oli himmeää pöytävalaisinta lukuun ottamatta likipitäen pimeä, kuulaat hätäuloskäyntiä osoittavat opastenuolet erotti juuri ja juuri vaaleina täplinä lattiasta. Kaie oli käpertynyt vaaleansinisen peitteen sisään sykkyrälle ja kääntänyt itsensä kohti vastapäistä seinää. Selkärangan niskaa tavoittelevat nikamat paistoivat ohuen sairaalapuseron kankaan läpi kaarelle jännittyneen selän muotoa mukaillen. Tukka valui sekalaisena myttynä tyynylle ja korvan päälle nostettu käsi peitti kasvoja suojaten. Protossin olemus oli tietyllä tapaa torjuva, tungettelijoilta sulkeutunut. Silti tyynyn poimuihin painuneessa päässä ja peitonkulman alta pilkottavassa jalkaterässä oli jotakin haavoittunutta, joka sai Alexein nielaisemaan oman epäröintinsä.

"Tarvitseeko hän lepoa, vai…?"

"Hän on hereillä, mene vain", Gemma kehotti kädellään oveen viitaten. Alexei kiitti varovaisesti, ja jokin osa miehen alitajunnasta karjui ääneen, että hänen olisi tullut pyytää anteeksi. Gemma ei antanut siihen kuitenkaan tilaisuutta, vaan hymy huulilleen jähmettyneenä nyökkäsi ja käännähti ympäri päivystystiskille palatakseen.

Alexei mulkaisi kattoon väsyneesti ja harkitsi hetken ajan Gemman perään menemistä, mutta kosketti kuitenkin sormillaan potilashuoneen metallioven kylmältä tuntuvaa pintaa. Raskas ovi antoi säyseästi myöten ja avautui äärimmilleen äänettömästi.

Hän ehti ottaa kolme askelta, kunnes Kaie hätkähti levottomasti äännähtäen hereille. Naisen virta tyrkkäsi häntä vielä levosta raukeana ja silti ärhäkkänä kuin koiranunestaan herätetty terrieri. Alexei vastasi tuntemukseen oman virtansa rauhallisella kosketuksella, ja huomasi protossin tajunnan perääntyvän ja vetävän taakse osan puolustusvalmiudestaan hänet tuntiessaan.

"Sir?" Kaie kysyi epävarmasti. Nainen kurkisti olkapäänsä ylitse häneen hämillään. Silmien ympäri piirtyvät tummat renkaat olivat yhtä syvät kuin eilenkin ja myös mustelmat ja verisille rohtumille purrut huulet erottuivat yhä selkeästi hämärässä. Alexei painoi päänsä ja yritti vakuuttaa itselleen, että paraneminen oli jo alkanut, se veisi vain aikaa.

"Anteeksi, että tulen tähän aikaan. Jaksatko vielä yhden vieraan?" hän tervehti. Viimeisten vuorokausien aikana Kaien potilasvuoreen äärellä oli rampannut lääkintähenkilökunnan lisäksi sellainen lauma väkeä, että hän uskoi naisen olevan kurkkuaan myöten täynnä vierailijoitaan.

"Olen kunnossa", Kaie vastasi. Hän siirsi jalkansa vuoteen laidalle heilautuksella ja nousi suoraselkäiseen istuma-asentoon määrätietoisen näköisenä pujottaen rintakehälleen heilahtaneet tuntolevyt huolellisesti puseronsa kaula-aukosta. Pyjamahousujen lahkeensuusta pilkottavat jalat näyttivät ohuilta ja kuihtuneilta. Alexei ei uskonut hänen sanoihinsa, mutta tiesi paremmin olla lausumatta ajatuksiaan ääneen. Hän otti muutaman askeleen lähemmäs ja harkitsi hetken seuraavaa liikettään.

"Miten jaksat?" Alexei kysyi lopulta. Hän piti Kaiea silmällä näennäisen huolettomasti sairaalasängyn viereen tullessaan. Protossi näytti hetken aikaa haluavan sanoa jotakin, mutta tyytyi lopulta olemaan hiljaa. Hänen ratkaisunsa harmitti Alexeita määrittelemättömällä tavalla.

"Virta tuntuu paremmalta", Kaie sanoi lopulta kuin hiljaisuudesta kiusaantuneena.

"Jouduit melkoisen rasituksen alle. Oli uskomatonta, että kykenit tarttumaan minuun sellaisen matkan päästä", Alexei päätti kokeilla toista vaihtoehtoa. Hän hymyili kutsuvasti ja toivoi, että saisi houkuteltua naisen sisältä edes yhden rehellisen kommentin latteiden itsestäänselvyyksien sijasta. Kaie nyökkäsi ja painoi katseensa jalkoihin. Protossin virta oli piilotettu syvälle sykkyrälle tämän sisimpään ja nainen itsekin tuntui käpertyvän kasaan Alexein ulkopuolelle sysäten.

Alexei oli harmissaan, mutta epämääräisen pettymyksen läpi tunki itsepintainen, kiukkuinen päättäväisyys. Tämä ei voinut jatkua näin. Hän otti kiivaasti – ehkä kiivaammin kuin oli tarkoittanut Kaien säpsähdyksestä päätellen – kolme askelta eteenpäin ja kumartui kyykkyyn sairaalasängyn viereen. Hän tarttui sängynkulmaan ja käänsi katseensa ylös niin, että jalkohinsa tuijottavan protossin oli pakko kohdata hänen katseensa. Kaien kasvoilla oli samaa häpeilevää väistelevyyttä kuin heidän puhuessaan Vestan tapahtumista. Naisen paljaiden nilkkojen iho nousi kananlihalle.

"Minä olen tässä, Kaie", Alexei sanoi tiukemmin kuin oli tarkoittanut. Kaien tummat kulmakarvat nousivat aavistuksen.

"Tiedän, sir", hän vastasi ja näytti olevan ymmällään.

"Minä olen tässä nyt, kuten olen ollut siitä lähtien, kun sinusta tuli ryhmäni jäsen. Sinua varten. Sinun kanssasi. Ja aion olla tässä tarvittaessa vaikka ensi yön, jos se sitä vaatii."

"Mikä vaatii?" Kaie uskaltautui kysymään pienen hiljaisuuden jälkeen esimiehensä päättäväisiin kasvoihin vilkaisten.

"Se, että sinä luotat minuun", Alexei vastasi terävästi. Hän ähkäisi ja vaihtoi painoa kiikkerässä asennossaan. "Toki arvostaisin sitä, ettei minun tarvitsisi olla koko aikaa kyykyssä, mutta tarpeen vaatiessa olen valmis siihenkin."

Kaie nosti katseensa häkeltyneen näköisenä.

"Anteeksi", hän takelteli.

Alexei nousi seisomaan pudistellen housujaan napakalla kädenliikkeellä. Hän pysähtyi ja veti henkeä. Tuntui hankalalta löytää oikeita sanoja, etenkin kun tilanne vaikutti olevan jo valmiiksi tulenarka. Alexei ei kyennyt ymmärtämään, miten he olivat päätyneet tähän ja mikä oli mennyt pieleen näin pahasti. Miksi Kaie ei enää luottanut häneen? Hän veti pohdiskellen sängyn päähän jätetyn muovituolin puoleensa ja istahti alas kyynärpäät polvia vasten raskaasti painaen. Mies viipyili pitkän tovin ajatuksissaan ennen kuin puhkesi puhumaan.

"Jokin on muuttunut, enkä minä tiedä miksi. Meidän ei tarvitse olla ystäviä, Kaie, jos et sitä halua. Minun pitää kuitenkin tietää, että voin luottaa sinuun ja että sinä luotat minuun. Sinä olet vältellyt – suorastaan pakoillut – minua, eikä se ole sinun tapaistasi. Minusta tuntuu, etten enää löydä sinusta sitä Kaiea, jonka olen tottunut tuntemaan. Luulin, että se johtui siitä…", Alexei rykäisi kiusaantuneena. Hänen teki vieläkin pahaa katsoa Kaien murtuneen nenän vinoa kaarta, joka ei ollut parantunut täysin vaan kantoi violetinkeltaisia mustelmanjälkiä ympärillään muistona tapahtuneesta. "Luulin, että se johtui siitä, että löin sinua Vestalla, mutten tiedä enää mitä ajatella. Ole minulle rehellinen, Kaie. Onko kaikki kunnossa?"

Kaien katse väisti kaksi kertaa, mutta Alexei odotti kärsivällisesti niin kauan, että nainen kokosi itsensä ja sai myös silmänsä kohotettua. Jossakin jähmettyneen epävarmuuden ja jännittyneisyyden takana käväisi se tuttu Kaie, johon hän oli ehtinyt kiintyä ja jonka puolesta hän oli aidosti huolissaan.

"Minä…" Kaie ei saanut suutaan avatuksi uudelleen. Hän kietoi kädet ristiin ympärilleen turhautuneen näköisenä kuin olisi palellut. "Minä en petä teitä. En yhtäkään teistä."

"Minä en ole epäillyt sitä. Sinä pelastit amiraaali Durandin ja kapteeni Raynorin. Teit sen hirvittävällä hinnalla. Pidä huolta siitä, että jaat taakan jonkun kanssa. Sen ei tarvitse olla minä, mutta haluan sinun lupaavan, ettet jää kipusi kanssa yksin."

Kaien huulet vavahtelivat uhkaavasti, mutta nainen sai aikaiseksi nyökkäyksenomaisen eleen. Hän nyppi kynsiään hermostuneena.

Hiljaisuus kietoi heidät vilttinsä sisään ja Alexei huomasi hetken ajan toivovansa, että Kaie sanoisi jotakin – mitä tahansa. Vielä kuukausi sitten protossi oli uskaltanut luottaa häneen niin paljon, että he olivat voineet rupatella, nauraa ja olla yhdessä vapautuneesti. Nyt nainen oli kuitenkin vaiti ja piti tunteensa ja ajatuksensa padottuna sisimpäänsä, kuten kauan sitten. Alexei päästi syvän henkäyksen ja nousi jakkaralta ylös. Tämä kaikki oli liikaa nyt, tämä liukkaan ja loputtoman pitkän mäen kiipeäminen ja pienissä hennoissa toivonkipinöissä kynsin hampain roikkuminen.

"Minun ei pitäisi enää pidätellä sinua", hän sai sanotuksi. "Olet varmaan väsynyt. Halusin vain varmistaa, että olet kunnossa. Hyvää yötä, Kaie."

Kaie katsoi hänen peräänsä yllättyneenä ja äännähti kevyen kiellon. Nainen näytti jopa hieman säikähtäneeltä kalpeana ja pöllämystyneenä sängynkulmalla istuessaan ja kätensä vaistomaisesti kuin esteeksi kohottaessaan. Sormet puristuivat kuitenkin miltei välittömästi nyrkkiin ja laskeutuivat terävästi peiton suojaan. Lämmin ailahdus kouraisi Alexeita kylkiluiden takaa. Protossi välitti vieläkin, Alexei tajusi hätkähtäen. Kaie ei ollut niin murtumaton kuin luuli.

Alexei hymyili päättäväisesti, käänsi selkänsä naiselle ja otti ensimmäisen harppauksen. Hän tunsi liikutuksen pusertavan sisimmässään aistiessaan Kaien virrasta heijastuvan äänettömän pyynnön, mutta pakotti itsensä jatkamaan kävelyä.

Kaie saisi sanoa sen ääneen.

Jännitys tuntui tiivistyvän sietämättömäksi, mutta hän ei halunnut antaa periksi tuumaakaan. Kaien pitäisi lausua sanat itse, tulla vastaan puolitiehen. Protossi pysyi sitkeästi hiljaa ratkaisevalta vaikuttavien lyhyiden sekuntien ajan, eikä Alexein auttanut kuin kulkea huoneen halki katsomatta taakseen.

"Minä en voi nukkua", Kaie kirahti epätoivoisesti hänen töykätessä ovea kyynärpäällään. Alexei pysähtyi, tunsi hymyn leviävän kasvoilleen ja sen jälkeen pyörähti vakavoituen ympäri.

"Minä en voi nukkua. Painajaiset…", Kaie sopersi. Hänen äänensä oli vaientunut pelokkaaksi sihahdukseksi ja väsymys painoi protossin hartiat lysyyn. Hän näytti nöyryytetyltä ja epävarmalta tunnustuksensa jälkeen ja hengitti katkonaisesti miltei kuin olisi väsynyt fyysisesti äärirajoille vain muutamia sanoja ääneen lausuttuaan.

"Pelkäätkö, että hän yrittää jotakin uudelleen?" Alexein äänessä ei ollut kysymystä. Hän sai vastaansa vain tukahtuneen nyökkäyksen. Nyt kun ensimmäiset sanat oli lausuttu, Kaie puhkesi puhumaan vuolaasti ja selittevästi.

"Tarkoitan… minä olen aluksen voimakkain aave. Mitä jos hän tulee takaisin? Mitä jos joku toinen joutuu hänen uhrikseen, kun minä nukun?"

"Luuletko, että sinusta on vastusta Kerriganille tuossa tilassa? Sinä tarvitset lepoa. Unta. Se on käsky."

"Minä en saa nukutuksi", Kaie myönsi roikottaen päätään vasten polviaan. Väri pakeni naisen niskasta ja kasvoilta. "Minä… Äiti on niin voimakas…"

Protossi joutui selkeästi kamppailemaan itsensä kanssa kyetäkseen myöntämään heikkoutensa ja hätänsä syvyyden esimiehelleen. Tilanteen täytyi olla häpeällinen Kaielle, jonka mieli oli riepoteltu vereslihalle ja jonka ehtymättömään jaksamiseen niin moni heistä silti luotti.

Alexei katseli hetken ajan hänen edessään pieneksi, surkeaksi mytyksi muuttunutta naista ja tunsi äkillisesti kiitollisuudensekaista helpotusta siitä, että Kaie oli ojentanut vihdoin kätensä. Vaikka edistys tuntui kovin hennolta ja pieneltä, kurottaminen Alexein puoleen oli varmasti vaatinut protossilta kokonaisen leijonansydämellisen verran rohkeutta ja nöyrtymistä. Kaie oli kuitenkin uskaltanut myöntää ääneen olevansa väsynyt ja tarjonnut hänelle tilaisuutta olla tukena. Alexein teki mieli halata naista ja saada tämä nauramaan, kunnes pelot sulaisivat pois, mutta Kaie näytti niin hauraalta ja uupuneelta, että hän tyytyi vain hymyilemään.

"Gemma sanoi, että on antanut sinulle unilääkitystä. Eikö se auta?" Hänen kysymyksensä jälkeen Kaie selkeästi puntaroi hetken ajan totuuden kertomisen ja hiljaa pysymisen välillä, mutta taipui lopulta puhumaan

"Ne ovat tuolla", nainen mutisi viitaten etusormellaan patjansa alle. "Minä en voi turruttaa tajuntaani nyt. Se ei käy päinsä. Mitä jos…"

Alexei nosti kätensä ilmaan rauhoitellen. Vai niin. Olisihan hänen pitänyt tuntea Kaie – tämän tinkimättömyys, omistautuneisuus, huoli muista. Hän hieraisi leukaansa tietämättä pitikö hänen näyttää huolestuneelta vai huvittuneelta.

"Hyvä on", hän sanoi rauhoitellen, mietti hetken ja sai sitten äkillisen idean.

"Oletko koskaan tehnyt pelannut hirsipuuta?" hän kysyi reippaasti. Kaie ravisti mykkänä ja kysyvän oloisena päätään.

"Hyvä. Minun viimeisestä kerrastani on aikaa melkoisesti. Se on melkoisen puuduttavaa, joten nukahtamisen kanssa ei pitäisi olla ongelmia."

Alexei tarttui sivupöydällä lepäävään pieneen holokansioon ja hapuili sormiinsa myös kevyen kosketuskynän. Hän hymyili aurinkoisesti tarjotessaan esineitä eteenpäin.

"Kiitos", Kaie kuiskasi hiljaa ojentaessaan kätensä vastaan. Protossin silmät olivat kostuneet.

"No niin. Seitsemän kirjainta", Alexei sanoi naurahtaen ja kumartui Kaien viereen laskien kyynärpäänsä vuoteelle. Kaie hymyili arasti ja tämän virrasta läpi paistava helpottunut luottamus sai Alexein sisimmän helähtämään uudelleen tyytyväisyydestä.

"Minä olen tässä niin kauan, että nukahdat ja sen jälkeenkin", hän sanoi hetken päästä varovasti. Kaie nyökkäsi niiskauttaen.

Alexei rykäisi ja ojensi kiusaantumatta nenäliinan protossille. "Seitsemän kirjainta, protossi. Antaa mennä."

Shawn pyöräytti hartioitaan, pujotti maihinnousukengän haukotellen vasempaan jalkaansa ja komensi pitkämielisesti jo kolmannen kerran Murrayta keräämään perseensä punkan pohjalta. Hänen pyyntöään seurasi pitkä hiljaisuus. Lopulta kalju mies vastasi laiskasti olevansa jo puoliksi pystyssä, mutta veti silti ohuen tyynyn huolellisesti korviensa peitoksi. Lohmann vilkaisi epätoivoisena Adamsin puoleen. Nuori mies oli linnoittautunut pienen taskupeilin eteen keskelle hytin eteistä ja pörrötti hiuksiaan huolellisesti sekasotkuun kieli keskellä suuta.

"Älä minua katso", Adams kielsi nähdessään Lohmannin tuskastuneen ilmeen. "Tuon järkäleen kampeamiseen vaadittaisiin rautakanki. Niin kauan kuin sänky ei ole tulessa, minä en aio olla avuksi."

"Älä yllytä häntä", Murray mumisi pielustaan vasten närkästyneenä. "Jätän aamupalan väliin tänään. Tulen suoraan harjoitussaliin."

"Kuten haluat. Äläkä sitten natise minulle tai Wilkinsille nälkääsi aamuharjoituksissa", Lohmann muistutti. Hän oli saanut molemmat kengät jalkoihinsa, mutta nauhat roikkuivat vielä aukinaisina lattialla. Mies taittui kaksinkerroin solmimaan niitä, muksaisi vahingossa eteenpäin nojautuvaa Adamsia ohimoon kyynärpäällään ja törmäsi taaksepäin vaistomaisesti kavahtaessaan miltei Solheimiin.

"Helvetti tämä hytti on kuin zergling-lauma siivouskomerossa. Adams, etkö millään voisi meikata sängyssäsi", Solheim pyysi väsyneesti miesten välistä vaatelokerolleen pujottautuessaan.

"Hauskaa, Solheim, riipivän hauskaa. Toiset meistä eivät tahdo näyttää julkisilla paikoilla siltä kuin sinä aamuisin."

Solheim vastasi sivallukseen herttaisella hymyllä ja pörröttämällä Adamsin huolella asetellun kiharapehkon sotkuiseksi linnunpesäksi. Adams päästi raivostuneen älähdyksen, mutta leppoisasti hyräilevä Solheim veti t-paitaa ylleen miehen julmistuneesta ilmeestä välittämättä.

"Mulkku", Adams mumisi kiukkuisesti ja sai Solheimin virnistyksen syvenemään. Lohmann pyöräytti silmiään.

"Keneen aiot tehdä lähtemättömän vaikutuksen tänään?" hän kysyi Adamsilta kumartuen uudelleen kengännauhojensa puoleen. Hän vilkaisi mieheen silmäkulmastaan.

"En tiedä", Adams myönsi hymähtäen. Hän pyöritteli niskojaan. "Tuleeko Kaie takaisin harjoituksiin tänään?"

"Haastetta heti viikon alkuun?" Thompson pisti huvittuneena väliin. Lääkintämies tuli venytellen eteiseen.

"En minä sillä", Adams kielsi irvistäen, "en yrittäisi päästä Kaien pöksyihin, vaikka siitä maksettaisiin. Oletko nähnyt millä voimalla hän paiskoo harjoitusnukkeja salissa? Kuvittele millaista olisi saada häneltä avokämmenellä naamaan."

"Minä löin vetoa puolestasi", Murray mutisi pettyneenä ja kurkisti tyynynsä alta silmiään räpytellen eteiseen.

"Arvostan luottamustasi", Adams vastasi, "mutta minulla on eloonjäämisvaistoa sen verran, etten koettele onneani."

Lohmann rykäisi.

"Kaie on kyllä jo kunnossa", hän julisti suoristautuen ja maastotakin olalleen heittäen, "siitä puhuen - minä menen edeltä, nähdään messissä."

Lohmann sulki hytin oven napakalla töytäisyllä jättäen taakseen peräänsä heitetyt kysymykset ja hälinän. Hän tunsi olonsa kevyeksi ja helpottuneeksi harppoessaan hisseille päin. Arki oli tullut takaisin Kefeukselle ja hitaasti myös Sarah Kerriganin tumma varjo painui taka-alalle ja hukkui rutiinien lomaan. Kaie oli jokaisen kuluvan päivän myötä yhä enemmän oma vakavailmeinen ja sitkeä itsensä, vaikka ailahtelevainen lohduttomuus toisinaan edelleenkin puristi naisen sydäntä pihdeillään.

Messissä oli vielä tyyntä ja seesteistä. Pöydissä istuvat ihmiset näyttivät hakevan kukin parhaansa mukaan pehmeää laskua pian kiireiseksi muuttuvaan aamuun höyryävien mukien ylle nojautumalla, raukeina venyttelemällä ja hitaasti aamupalatarpeita lautaselta suihinsa siirtäen. Shawn nautti hetken ajan pehmeän kiireettömästä tunnelmasta, veti ruoantuoksua sisäänsä mielihyvästä värähtäen ja sitten hyräillen lappoi tarjottimelleen puurolautasellisen lisäksi kaksi leipäpalaa ja nahistuneen omenan. Hän pysähtyi linjaston päähän ja kurotti vesikannun puoleensa etsien samalla katseellaan Kaiea. Käsi pysähtyi kesken kannua kallistavan liikkeen ja Lohmann kuuli yllättyneen henkäyksen karkaavan suustaan. Hän sai lattiaa kohti pudonneen leukansa kelattua ylös vasta silloin, kun mukin reunojen yli valuva vesi räiskähti jääkylmänä suihkuna kädelle. Hän sysäsi kannun kiroten alas ja alkoi pyyhkiä vettä pois tarjottimeltaan. Katsettaan hän ei silti voinut laskea, vaan tuijotti edelleen eteenpäin kuin lumottuna.

Kaiella oli jo seuraa. Protossi istui hiljaisessa, astiakärryn taakse puolittain piiloon jäävässä pöydässä vastapäätä punapäistä miestä, joka oli tällä hetkellä selin Lohmanniin. Kaie lausui muutaman sanan tuon tuosta ja hymyili ujosti puurolusikkaa kädessään kiertäen. Protossi näytti yllättävän luontevalta vieraan miehen silmiin katsahtaessaan ja ruokaa kevyesti pureskellessaan, mutta Kaiea helposti lukeva Lohmann totesi taisteluparinsa olevan sisimmässään jännittynyt kuin viulunkieli. Se ei ollut mikään ihme; Kaie ei ollut Kefeuksella viettämänsä ajanjakson aikana juuri koskaan puhunut vieraille terraaneille, jollei velvollisuus sitä vaatinut. Mutta nyt…

Lohmann ahmi katseellaan edelleen yllättyneisyydestä sanattomana punatukkaisen miehen tuttua niskaa, venytykseen vedettyjä lihaksikkaita käsivarsia ja lattiaa vasten naputtavan tenniskengän levotonta rytmiä.

Sean. Hän tiesi tarkalleen miltä miehen kesakkoiset kasvot näyttivät tuttavalliseen hymyyn puhjetessaan ja kuinka Seanin tummat silmät syttyivät tuikkimaan hänen uppoutuessaan mielenkiintoiseen keskusteluun. Hän kuuli Seanin nauravan jollekin makeasti. Lohmannia hävetti myöntää, että lämpimän käheä ääni sai hänen sydänalassaan aikaiseksi toiveikkaan ja kaihoisan reaktion. Kaiella ja Seanilla näytti olevan hauskaa keskenään.

Lohmann näki Seanin nojaavan taaksepäin penkillään ja muisti heti haikeuden ja harminsekaisena mylläkkänä, miltä mies näytti kissamaisen notkeasti päänsä takakenoon laskiessaan ja tyytyväisen ynähdyksen päästäessään. Miltä hänen hymynsä näytti, iho maistui, miltä hänen hampaansa tuntuivat kiusoitellen Shawnin alahuulta näykkäistessään. Lohmann tunsi punastuvansa ja sotkeutuvansa haparoiviin askeliinsa.

Sean Riley. Ja Kaie. Hänen sosiaalisesti kömpelö taisteluparinsa ja kurjasti päättynyt lemmenseikkailunsa yhteisellä aamupalalla. Lohmann nielaisi, kun kaikki tilanteen epämukavat aspektit tavoittivat hänen tajuntansa. Hän harkitsi kaksi kertaa kannoillaan kääntymistä, mutta päätti lopulta tarttua härkää sarvista ja suuntasi kulkunsa itsepintaisesti syrjäistä pöytää ja kahta hahmoa kohti. Kaie huomasi hänet pian ja näytti asiaankuuluvan syylliseltä paikalle tömistävän Lohmannin ilmeen nähdessään.

Sinulla on paras olla hyvä selitys tälle?

Lohmann lähetti sanat virrallaan eteenpäin ja tehosti viestiään kurtistamalla kulmiaan varoittavasti. Kaie ei ehtinyt sanoa mitään, sillä naisen venähtäneen ilmeen huomannut Sean kääntyi istuimellaan uteliaasti ympäri. Lohmann tunsi punehtuvansa kevyesti ja naamioi raivostuneen ilmeensä salamannopeasti hymyksi. Hän tiesi eleen jääneen lähinnä näennäisen kepeältä näyttäväksi irvistykseksi ja joutui ponnistelemaan saadakseen sementinraskaiksi muuttuneet jalkansa edelleen etenemään viimeiset metrit.

"Huomenta", hän sanoi nyökäten kummallekin. Ääneen hiipi jäisempi sävy. "Toivottavasti en keskeytä mitään."

"Et", Sean sanoi leppoisasti hymyyn vastaten. Hän oli pukeutunut mustaan mekaanikkojen työhaalariin. Kaksi ylintä nappia oli auki paljastaen tummanharmaan t-paidan lisäksi myös pienen arven kaulan sivussa. Se oli tullut parranajosta, Lohmann muisti ja hillitsi halunsa ojentaa kätensä ja sipaista vaaleaa jälkeä.

Sean joi pitkän kulauksen mukistaan, kunnes puhui: "Olen tässä tutustunut taistelupariisi."

"Huomaan", Lohmann vastasi lyhyesti ja heitti Kaien puoleen syyllistävän mulkaisun.

Se oli minun ideani, hänellä ei ole mitään tekemistä…

Kaien ääni oli pieni ja säikähtänyt. Nainen seurasi Lohmannin ilmettä kuin räjähdystä odottaen. Lohmann ei vaivaantunut vastaamaan mitään, vaan tyytyi vilkaisemaan surkealta näyttävään Kaieen merkitsevästi kulmiensa alta ja laskemaan tarjottimensa mielenosoituksellisesti alas. Kiusaantunut ja arastelevan kömpelö hiljaisuus tuntui peittävän koko pöydän paksun pilven lailla.

Lohmann nielaisi. Rileyn viereen istahtaminen sai kylmän henkäisyn puhaltamaan pitkin hänen selkärankaansa. Hän oli uskonut jo unohtaneensa ja kykenevänsä siirtymään eteenpäin, mutta vain pelkkä miehen partaveden tuoksu toi sen kaiken takaisin. Muistikuvia tuntui olevan kymmenittäin, jokainen palaneena kiinni hänen luomiensa sisäpintaan, jokainen pyrkimässä esille tukahduttavana ja kirvelevänä. Lohmannin oli yllättäen hankala hengittää.

Kaie näytti eksyneeltä ja Sean tuijotti häntä niin vilpittömän uteliaana, että Lohmann selvitti kurkkunsa raskaasti rykien.

"Minun on hieman hankala tulkita mitä helvettiä tässä parhaillaan tapahtuu", hän myönsi päätään raaputtaen ja sarkastisen irvistyksen kasvoilleen laskien. Kaie väisti katseen, mutta Sean nojautui hänen puoleensa ja sai Lohmannin jakamattoman huomion vain kevyesti sormellaan miehen rystysiä sipaisten. Miesten katseet lukkiutuivat.

"Minä…", Sean kuiskasi ääni painuneena. Hän empi hetken. "En tiedä, miten sanoisin tämän. Anteeksi. Kaikki on muuttunut. Minusta tuntuu, että ymmärrän nyt paremmin."

"Mitä?" Lohmann möläytti pöllämystyneenä. Mitä Kaien ja Seanin välillä oikein oli tekeillä? Riley näytti anteeksipyytävältä ja toiveikkaalta. Hän naputteli kahvimukin reunaa kynsillään.

"Minä taisin pudota kärryiltä", Lohmann tunnusti. Sean naurahti, mutta ääni oli edelleen tukahtunut liikutuksesta.

"Hän näytti minulle sen kaiken. Sen kaiken, jota sanoit pakenevasi ja pelkääväsi."

Lohmannin katse sinkosi ylös Kaieen, joka killitti pöytäliinan ryppyistä pintaa intensiivisesti kuin olisi löytänyt siitä jonkin tavattoman vangitsevan yksityiskohdan. Protossin suu oli tiukka viiva ja tämä puraisi alahuultaan katseen aistiessaan.

Oletko sinä altistanut hänet psionisille muistoille? Antanut hänen nähdä virtaasi?

Lohmann sylkäisi sanat eteenpäin kuin ne olisivat olleet korventavaa myrkkyä hänen mielessään. Kaien ilme kertoi kaiken tarpeellisen. Lohmann veti syvään henkeä ja yritti pakottaa villiin laukkaan sännänneet pakokauhuiset ajatuksensa takaisin pilttuuseen. Hän veti henkeä tietämättä kenelle aloittaa huutaminen. Mitä helvettiä Kaie oli ajatellut puuttuessaan hänen yksityiselämäänsä tällä tavalla ja ottaessaan omavaltaisesti vapauden suorittaa taisteluparilleen tällaisen karhunpalvelukseen? Toivottavasti nainen ei ollut aiheuttaut Rileylle painajaisia tai psionista särkyä, pahemmasta puhumattakaan. Kylmä hiki kohosi Lohmannin otsalle hänen käydessään päänsä sisällä nopeasti läpi kaikki UED:n säännöt, joita Kaie oli rikkonut ja kaikki ne riskit, joille Riley oli itsensä altistanut.

"Sinä käskit minun elää kuin viimeistä päivää", protossi kuiskasi kurkaten Lohmannin silmiin.

"Ja mitä helvettiä sillä on tekemistä tämän kanssa?" Lohmann mylväisi. Muutama naapuripöydissä istuva sotilas vilkaisi heihin kysyvästi kovaäänisen ärähdyksen yllättäminä. Lohmannin hämmennykseksi Kaie nosti leukansa pystyyn uhmakkaasti ihan kuten silloin, kun puolusti joitakin protossien helkkarin omalaatuisia tapoja tai kieltäytyi kuuntelemasta järkipuhetta.

"Et voi käskeä minua elämään, jollet elä itse", protossi selitti änkyttäen. Hänen kasvonsa punehtuivat Lohmannin ällistyneen mulkaisun edessä, mutta nainen jatkoi sormillaan poninhäntänsä latvaa nykertäen. "Sinä sanoit Vestalla minulle, ettet voi jakaa hänen kanssaan… sitä kaikkea. Että se on hankalaa, kun toinen ei voi ymmärtää… En tiedä kieltääkö UED vai kiellätkö sinä itse itseäsi vai onko tämä joku terraanien tabu… Minä en tiedä niistä mitään, joten minä näytin hänelle. Kaiken. Ihan kaiken."

Lohmann katsahti vieressään istuvaan Seaniin sanattomana. Miehen silmäkulmat kiilsivät kosteina.

"Kaie…", Lohmann mutisi varoittavaan sävyyn. Protossi tyrkkäsi lantionsa töksähtävällä liikkeellä tuolinsa kauemmas selkänsä taakse ja nousi kolinalla pöydästä.

"Tein niin ihan vain siksi, että sinä rakastat häntä ja hän sinua ja tuntuu tuhlaukselta katsoa kaiken kauniin ja kallisarvoisen haaskaamista sivusta. Siinä on minulle tarpeeksi viimeisen päivän elämisen mallia. Ja tiedän, että minun pitäisi olla pahoillani… en minä ole."

Kaie täräytti kädessään tahtipuikon lailla pysyneen lusikan keskelle lautasta kuin huutomerkiksi lauseensa päätteeksi, pyyhkäisi epävarmana hiukset kasvoiltaan ja omasta rohkeudestaan yllättyneenä toivotti hyvää päivänjatkoa ja luikahti tarjoilukärryn kautta messin oville.

Lohmann katsoi taisteluparinsa perään vailla mitään järkevää sanottavaa ja ärtymyksensekaisesta epäuskosta kiehuen.

"Tästähän kaunis kakku tuli", Riley totesi hymyillen. Hänen sormensa lepäsi edelleen Lohmannin rystysten päällä. Kulmakarvoja kohottava hymy oli kutsuvan utelias.

"Minä olen pahoillani", Lohmann sanoi väsyneesti. "Kaiella on tapana oikoa mutkissa mitä tulee sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tämä oli pohjanoteeraus. Minä… me voimme jatkaa matkaa kumpikin tahoillemme ja unohtaa tämän. Olen pahoillani."

Sean kääntyi tuolillaan kokonaan häntä päin ja kallisti yläruumiinsa lähemmäs. "Ei se ole hänen vikansa. Minä pyysin sitä. Olen aikuinen ihminen, Shawn. Ymmärsin kyllä, että se olisi riski, mutta niin oli aaveen kanssa suhteen aloittaminen alunperinkin. Riski, jota en suostu katumaan."

"Satuttiko hän sinua?" Lohmann tivasi. Hän oli niin kiukkuinen, että pelkäsi tiuskahtavansa Rileylle jotakin varomatonta, ja joutui hokemaan päänsä sisällä, että mies oli vain onnettomien olosuhteiden uhri.

"Hän on tämän aluksen paras aave. Niin sinä sanoit minulle. Ei se koskenut. Se tuntui siltä, kuin joku olisi sivellyt höyhenellä kalloni sisäpuolta. Kutitti."

Lohmann jätti miehen vastauksen huomioimatta ja jatkoi puhettaan itsepäisesti: "Hän olisi voinut satuttaa sinua pahasti. Tarkkaile vointiasi ja mene heti lääkintään, jos…"

"Puhuiko hän totta?" Sean keskeytti Lohmannin ranteeseen tarttuen ja pysäyttäen hänen taukoamattoman puheensa. Riley painoi peukalonsa hänen kämmenpohjaansa vasten tunnustellen. "Tarkoitan… oletko sinä vieläkin…?"

"Kyllä, hienotunteisuudeltaan tiiliskiven ja hitsauspistoolin väliin jäävä taisteluparini oli oikeassa. Olen minä. Edelleen. Korviani myöten", Lohmann tunnusti surkeana. Seanin kasvot peittävä hymy oli niin äkillisen ilahtunut ja sydäntäsärkevän toiveikas, että se tuntui korventavan vatsanpohjassa asti.

"Näyttää siltä, että alan pitää hänestä koko lailla. Ehkä Kaie oli juuri se mitä tarvittiin", Sean vastasi arvioiden. Punatukkainen mies kiersi päätään ja vilkutti silmää hänelle.

"Tarvittiin mihin?" Lohmann tiedusteli. Hän siirsi katseensa ovelle päin Kaien perään epäuskoisesti päätään pudistellen ja tuli täysin yllätetyksi takaisin Seanin puoleen kääntyessään. Lyhyessä suudelmassa, joka painettiin hänen huulilleen äkisti ja varoittelematta, oli harkitsevuutta ja tunnustelevuutta. Se myös vaikutti häneen humalluttavasti lyöden jokaisen sisäisen kytkimen päälle, heittäen näkökentän sumeaksi ja saaden sydämensykkeen ja virran villiintymään sähköisenä piikkinä räiskähtelevään tanssiin. Epäuskoinen häkellys pani sormet nytkähtämään tahattomasti. Hän tuijotti Rileyta etsien miehen ilkikurisista, tummista silmistä omaa heijastustaan.

"Toiset mahdollisuudet ovat lahja", Sean kuiskasi. Hän nosti tarjottimen kämmenelleen ja nousi puolittain. Hymy syveni. "Vuoroni alkaa viiden minuutin päästä. Nähdään illalla, aavepoika."

Lohmann piti katseensa Seanin etääntyvän hahmon selässä niin kauan, että tämä katosi messin heiluriovista kättään heilauttaen. Sitten hän lysähti penkilleen vetäen ilmaa poskiinsa ja puhaltaen sen ulos äänekkäänä puuskahduksena.

Tämä aamu oli kiistämättä kummallisin pitkiin aikoihin. Oliko hän juuri haukkunut taisteluparinsa, syönyt maailman epämukavimman aamupalan ja kokenut eittämättä elämänsä omituisimman yhteenpalaamisen hetken? Lohmann pyöräytti vetiseksi mössöksi pehmentynyttä näkkileipäänsä kämmenellään ja nakersi hajamielisesti pahvilta maistuvan palasen etuhampaidensa välistä. Huulet, joita kihelmöi edelleen, kaartuivat hymyyn kuin itsestään.