Ja vielä yksi luku uunista ulos! Tämän jälkeen keskitytään ahkerasti arkeen ja fanfic ottanee jatkossa taas oman aikansa päivittyäkseen. Annulle perinteisesti kiitos, sainpa taas käsiini huolellisen ja syväluotaavan arvostelupaketin, josta riittää kaluttavaa pii-iitkäksi aikaa. Aina kun yritän nimetä räpellykseni väliluvuiksi tai myöntää, että tämä oli vähän tällainen "rustasin vessapaperin takapuolelle, kun ei ollut parempaakaan tekemistä" - raapale, keksit tekstille jonkun mielekkään tarkoituksen. Hämmentävää!
En edes huomannut maagisen satatonnisen rikkoutumista, joten ei kai tässä voi kuin todeta ihmetellen tulleensa pitkälle (ja edistyneensä ei mihinkään :D). Emmeköhän seuraavien lukujen katveessa palaa myös Zeratulin kuvioihin, joten ihan hukkaan heitetty toivo Ison Z:n comebackista ei ole.
Tällä kertaa luku on kokoelma lyhyitä pätkiä Kaien, Gerardin ja Jim Raynorinkin päässä piipahtaen. Raapustelin ihmeemmin jälkieditoimatta tai kiillottelematta ihan puhtaasta kirjoittamisen hauskuudesta, mukava antaa välillä vain ajatuksen lentää.
Äänenvoimakkuus oli käännetty niin kovalle, että musiikin syke tärisytti keuhkojen pohjalla asti ja sai sydämen takomaan itsestään kuin alasimella sihisevän palan tulikuumaa rautaa. Rymistelevässä jytkeessä ei ollut varsinaista melodiaa, mutta Kaie ymmärsi kyllä, miksi niin monet terraanit pitivät pelkän rytmin kuuntelemisesta kuntoillessaan. Se sai olon tuntumaan voimakkaalta, miltei kaikkivoivan energiseltä.
Hän lisäsi jalkaprässiin parhaillaan painoja, kun Lohmann tupsahti sisään salin ovesta. Mies kurkisti ympärilleen ja Kaien teki hetken ajan vastustamattomasti mieli kyykistyä laitteen taakse piiloon. Sen sijaan hän tyytyi seisomaan aloillaan syyllisenä ja odottamaan mitä tuleman piti. Miestä ei ollut näkynyt viimeiseen kahteen tuntiin, eikä hän tiennyt oliko s varsinaisesti hyvä vai huono asia. Lohmann pujotteli hikisten kuntosaliharjoittelijoiden lomasta hänen vierelleen. Kaie tunsi sydämensä kevenevän nähdessään miehen hymyilevän ja havaitessaan tämän virran mukana huoneeseen tulleet, likimain ekstaattisen onnellisilta vaikuttavat psioniset värähtelyt. Myös Chandak ja Adams, jotka tekivät huoneen toisella puolella soutulaitteilla pitkiä sarjoja, aistivat Lohmannin virrassa kristallinkirkkaina tuikkivat onnelliset väreet, vaihtoivat keskenään huvittuneen silmäyksen ja jatkoivat harjoittelua. Parivaljakko kumartui kuitenkin madalletulla äänenvoimakkuudella käytyyn keskusteluun salaliittolaisten elkein.
"Hei", huojentunut Kaie tervehti viereensä pysähtyvää miestä pujahtaessaan jalkaprässin istuimelle ja asetellessaan kuuliaisesti jalkansa ponnistavaan asentoon työntölevyä vasten.
"Älä kuvittelekaan, että pääset tästä helpolla vain siksi, että se toimi", Lohmann vastasi etusormeaan pahaenteisesti heristäen. Hän tarttui konemaisesti käsipainoihin ja alkoi tehdä hauiskääntösarjaa edelleen Kaiea kulmakarvojensa alta silmällä pitäen. Miehen silmissä ei salamoinut samalla raivokkaalla tavalla kuin aamulla messihallissa, mutta ei hän varsinaisesti anteeksiantavaltakaan vaikuttanut.
"Olen pahoillani", Kaie sanoi kuuliaisesti.
"Aion läksyttää sinua silti. Mitä helvettiä sinä oikein ajattelit?" mies kysyi voipuneella äänellä.
"Minä… näin hänet hyttinne ovella päivää ennen kuin lähdin protossien aluksille. Hän sanoi etsineensä sinua, mutta olit silloin syömässä. Hän näytti niin lohduttomalta, että ajattelin…" Kaien ääni hiipui. Hän ei ollut itsekään oikein varma mitä oli ajatellut ja miksi oli kokenut Rileyn mielessä kuiskailleet hätäiset toivomukset niin voimakkaan henkilökohtaisesti. Oli tuntunut epäoikeudenmukaiselta ja väärältä, että kaksi miestä yrittivät jatkaa kumpikin elämäänsä eteenpäin ilman toisiaan siitä huolimatta, että he selkeästi edelleen kaipasivat, tunsivat, rakastivat.
"…ajattelit?" Lohmann tiedusteli kohteliaasti.
"En oikein tiedä", Kaie sanoi rehellisesti. Hän punnersi jaloillaan painot ilmaan ja jännitti lihaksiaan hetken aikaa antaumuksella. "Hänen virtansa oli surullinen. Hän ikävöi sinua. Minä ajattelin, että tekisin sinulle palveluksen. Että olisin… no, jollakin tapaa jalo."
Lohmann raapi korvalehteään puntaroivan näköisenä.
"Siinä olisi voinut käydä hullusti. Aave ei saa koskaan käyttää psionisia kykyjään siviileihin", mies sanoi vakavana.
Kaie pudisti päätään. Hän puuskutti jalkoihinsa kohdistuvan rasituksen voimasta ja puhalsi ilmaa pieninä nykäyksinä ulos. Hänellä meni hetki muotoilla ajatuksensa sanoiksi.
"Tajunnan jakaminen ja Khalan koskettaminen ovat minulle yhtä työlästä kuin hengittäminen. Sellaisessa on mahdoton epäonnistua. Se ei ole varsinaisesti edes virran käyttöä, vain jakamista", Kaie vastasi vakavasti. Hän laski lihaksensa rentoutumaan ja pyyhkäisi hikeä hihaansa. "Minä en ikinä olisi satuttanut häntä."
"Kyse ei ole siitä, vaan periaatteesta. Et voi pelata muilla ihmisillä tuolla tavalla", Lohmann sohaisi. Mies oli oikeassa, mutta Kaie koki silti tarpeelliseksi puolustaa hyväntahtoiseksi tarkoitettua tekoaan.
"Minä kysyin häneltä ensin. Varmistelin, kerroin riskeistä. Tulin jopa katumapäälle ja peruin kaiken", hän myönsi. "Hän oli kuitenkin kovin sinnikäs."
Kaie huomasi, että hänen sanansa saivat Lohmannin – kaikesta tämän tuomitsevuudesta huolimatta – tuntemaan pientä mielihyvää. Ehkä oli huojentavaa, vähän imartelevaakin, tietää, ettei Riley ollut antanut periksi missään vaiheessa vaaroista ja vastoinkäymisistä välittämättä. Hän oli todella halunnut ymmärtää Lohmannia, jotta voisi saada uuden mahdollisuuden.
"Lupaa minulle, että ensi kerralla kysyt etukäteen minulta", Lohmann toivoi. Hän katsahti Kaieen täynnä pidäteltyä hymyä. "Tai edes tiedustelet mielipidettäni, jos olet jo päättänyt työntää pitkän nenäsi sopimattomiin koloihin."
"Hyvä on. Anteeksi. En tarkoittanut, että tästä tulisi sinulle murhetta", Kaie mumisi. Hän oli aidosti pahoillaan siitä, että oli saanut miehen ajattelemattomuudellaan niin suunniltaan ja rikkonut sääntöjä. Khalan jakaminen oli – siihen liittyvästä intiimiydestä huolimatta – jotakin sellaista, johon protossit suhtautuivat hyvin mutkattomasti ja käytännönläheisesti. Se oli kuin terraanien halaus tai pitkä lohduttelevin sävyin käyty keskustelu - yhdessä jaettu nauru tai olkapäätä vasten ryystetyt kivun ja katkeruuden kyyneleet. Se oli tapa välittää tunteita. Kaie kurtisti otsaansa ajatellessaan, että se oli myös laitonta ja eräällä tavalla sosiaalisesti epäsopivaa terraanien parissa. Hän oli aikaisemmin sulauttanut tajuntansa yhteen vain aaveiden kanssa, mutta silloin tilanne oli ollut erilainen. Sekä Lohmann että Alexei olivat vaikuttaneet järkyttyneiltä, mutta kyenneet välittömästi ymmärtämään hänen syvemmät motiivinsa ja ottamaan vastaan lahjan, jonka Khala tarjosi. Hänen ja Rileyn mielten sulauttaminen sen sijaan tuntui järkyttäneen Lohmannia pahasti ja miehen reaktio oli ehkäpä vielä lievä. Jos Gerard tai Alexei saisivat kuulla tästä... Kaie huokasi. Hän ei halunnut aiheuttaa ylimääräistä harmia ja päänvaivaa esimiehilleen, mutta toisinaan hänestä tuntui, että kaikki hänen hyväntahtoisimmatkin tarkoitusperänsä kääntyivät päinvastaisiksi terraanien maailmassa.
"Kyllä minä tiedän", Lohmann sanoi sovitellen. "Taidan olla järkyttynyt, että kykenit tekemään jotakin tällaista minun selkäni takana. Jotakin näin luvatonta ja epäloogista. Piru Kaie, sinusta on tulossa kuriton terraani."
"Anteeksi", Kaie pyysi anovasti, painoi silmänsä ja tunsi häpeän tuikahtavan sisällään. Hän veti syvään henkeä ja yritti keskittyä kuuntelemaan jalkaprässin levyjen tuttua, metallista kalketta. Musiikin räime tuntui osuvan korviin kipeästi ja tekevän hänet keskittymiskyvyttömäksi.
"Se oli kohteliaisuus", Lohmann virkkoi. "Olit perhanan typerä ja kiellän sinua tekemästä sitä enää koskaan silläkin uhalla, että olet perhanan typerä säännöllisesti. Ja tiedäthän, että tulen myös kostamaan tämän sinulle kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti?"
"Ymmärrän", Kaie sanoi epävarmasti. Hän näki taisteluparinsa silmissä jo aiemmin tuikkineen hymyn yltäneen myös kasvoille ja uskalsi vastata eleeseen itse. Lohmannin ilmeessä oli ohut, ilkeämielisen kurillinen vire, joka sai protossin sisimmän levottomaksi. Hiljaisuus venyi pitkäksi, mutta lopulta Kaie ei enää malttanut odottaa vastauksia kysymyksiinsä.
"Miten te…? Ymmärsikö hän…? Saitteko te sovittua?" hän kärtti sanoihinsa kompastellen. Lohmann painoi käsipainot haaveilevan näköisenä hetkeksi telinettä vasten ja nyökkäsi. Hänen silmiinsä tuli uneksiva katse.
"Ei tätä murtumaa hetkessä korjata ja ehdin kirota varmaan sinut ja salakähmäisesti ammutut Amorin nuolesi tulevien viikkojen aikana kerran jos toisenkin, mutta meillä kummallakin tuntuisi olevan halua yrittää. Taidan – lukuisten vuoroaan odottaneiden pettymykseksi – olla jälleen varattu mies", Lohmann sanoi dramaattisesti otsaansa pyyhkäisten.
Hymy levisi Kaien kasvoille ja lämmitti sisimmässä kuin hänet olisi kiedottu kauttaaltaan upottavaan peitteeseen. Hän tyrkkäsi jalkansa uuteen venytykseen täynnä tarmokkuutta.
"Minä olen iloinen…", hän aloitti epäröiden, "… siitä, että sinä olet onnellinen. Se tekee minut jotenkin kuplivaksi. Ja olen iloinen siitäkin… että voin tehdä hyvää."
Kaie painoi päänsä. Ajatus oli vähän lapsellinen ja kömpelösti muotoiltu, mutta kiteytti hänen mielessään viime päivien aikana räpytelleet tuntemukset ja tulevaisuudentoiveet. Hän tiesi, että monet ihmiset pitivät häntä voimakkaana ja särkymättömänä, mutta vasta oivallus omasta paikasta tuntui suoristaneen hänen selkäänsä ja saaneen määränpään jossakin horisontissa kirkastumaan. Hän näki Lohmannin aikovan ensin todeta jotain kuivan ironista, mutta mies sortui hymyilemään liikuttuneena pisteliään kommentin sijasta.
"Sinä olet lahja, tiedätkös? Hellyttävän toiveikas, hyvyyteen uskova ja jollakin tapaa niin viaton ja lapsenuskoinen olento, että sydämeni ihan särkyy ja haluan suojella sinua kaikelta. Sitten muistan, että sinut on paketoitu psionisella ylijännitteellä kulkevaan panssarivaunuun ja tuntuukin siltä, että on parasta heittäytyä suojaan ja tulla perästä ihmettelemään tuhon laajuutta."
Kaie ei hetkeen tiennyt oliko häntä loukattu vai ei ja vilkuili Lohmannia epäluuloisena.
"Panssarivaunut ovat melko isoja", hän lopulta totesi parempaankaan pystymättä. Lohmann tuijotti häneen hetken aikaa epäuskoisesti ja sitten räjähti spontaanisti nauramaan. Mies painui kaksinkerroin penkin myrkynvihreää pintaa vasten nyrkillä polveaan hakaten.
"Minä yritän kehua sinulta jalat alta, ja sinä luulet, että kutsun sinua lihavaksi!" hän hihkaisi haukkovan naurunpuuskansa päätteeksi naama punoittaen.
"En minä niin luullut", protossi kielteli yllättyneenä ja hieman yllättyneenä. "Käsitin, että… Olenko minä sinusta lihava?"
Kaie pysähtyi kesken lauseensa loukkaantuneena ja jäi tuijottamaan taistelupariaan häkeltyneenä. Lohmann ravisti päätään näyttäen – jos mahdollista – entistä huvittuneemmalta.
"En tietenkään. Yritin sanoa, että sinussa on voimaa kuin pienessä kenttätykistössä."
"Ahaa", Kaie sanoi leppyen välittömästi. Hän tunsi nolostuvansa. "Anteeksi. Se tuli vähän yllättäen. Mutta minä olen iso ja vääränmuotoinen. Terraaninaiset tuntuvat kaikki olevan niin pieniä ja siroja ja sellaista korostetaan kaikkialla populaarikulttuurissanne. Ajattelin, että…", Kaie rykäisi. "Taidan olla hieman turhamainen?"
Lohmann hymyili veikeästi: "Ole vain. Pidän siitä, että sinussa on jotakin inhimillistä. Että kuoresi särkyy."
Hän kietaisi käden hämmentyneen Kaien kaulan ympäri ja hieraisi naisen ohimoa rystysellään toverillisesti.
"Mitä sanot lihava panssarivaununi, valmiina nöyryyttämään Solheim ja Thompson iltapäivän pariharjoituksissa?"
Ryhmä oli kokoontunut hajanaiseksi puolikaareksi hologrammin ympärille. Kukin tarkasteli värisevää kuvaa tarkkaavaisena. Pieni intialaisnainen otti tepsuttavia edestakaisia askeleita ajatuksissaan pöydän päätä kiertäessään ja kädet rinnalleen ristinyt räjähdysaine-ekspertti näkyi pohtivan määriä ja lukuja kevyesti liikkuvista huulistaan päätellen. Muut vaikuttivat olevan ajatuksissaan. Kenties he pohtivat saamaansa tietoa oman erikoisosaamisensa kautta, kenties miettivät turvallisuutta ja vihollisten lukumäärää. Oli miten oli, Gerard antoi heidän vain silmäillä ja pohtia rauhassa. Hänellä ei ollut kiire.
Alexei seisoi hänen vierellään kädet selän takana ja silmät valppaina. Kommodori oli juuri kertonut ryhmälleen, että he palaisivat Van Saran hiekkakurimukseen ja menisivät tällä kertaa aina zergien tunneleihin asti sekä tiedustelutietoa hakemaan että räjäyttämään kolmen päätunnelin kantavat rakenteet aikaa pelatakseen. Ennen kaikkea heidän tehtävänsä oli merkitä elektronisiin syvyysskannereihin syvien joukkotunneleiden sijainnit ja muut pesän strategisesti tärkeät kohteet, jotta wraithit ja taisteluhävittäjät osaisivat kylvää hehkuvan tulista kuolemaa tehokkaasti tulevassa suurhyökkäyksessä. Alexei ei ollut kaunistellut tai selitellyt. Miehen ääni oli ollut tasainen ja asiallinen, kun hän oli kuvaillut heidän hallussaan olevaa suppeaa tiedustelumateriaalia ja sitä, että tosiasiassa tunneleita saattoi olla jopa viisinkertainen määrä heidän arvioihinsa verrattuna. Kukaan ei taannut ryhmän turvallisuutta tai sitä, että maan alla heitä odottaisi mikään kuvitellun kaltainen. Heitä oli vähän viholliseen nähden ja jokaiselta aaveelta odotettiin täydellistä suoritusta. Tämä oli riskialtis tehtävänanto, Alexei oli lopettanut tyynenä.
Ryhmä oli ottanut tiedon vastaan tavalla, joka olisi toisissa olosuhteissa vaatinut jo kurinpitotoimia. Lihaksikas ja pitkä vaalea nainen oli kironnut niin raskaasti, että oli onnistunut saamaan jopa kaiken kuulleen ja nähneen Gerardin kohottamaan kulmaansa. Kaljupäinen mies tämän rinnalla oli itsekseen ärähtäen kumauttanut nyrkkinsä vasten lähintä seinää sellaisella väkevyydellä, että rystysten välistä valui edelleen verta. Miehen synkänvihainen ilme ei ollut lientynyt hetkeen ja hän oli tuskin tuntunut edes huomaavan loukkaantumistaan. Pieni intialaisnainen oli polttanut pitkät hermosavut kädet vapisten ja kireän hiljaisena ja oli tarjonnut lyhyestä tupakannysästään muutamalle muullekin halukkaalle hönkäisyt. Yksi miehistä oli alkanut nikotella saaden kaksi pakkoliikkeenomaista lihaskramppia. Kaie – johon Gerard oli kiinnittänyt huomiota viimeisenä - oli seisonut muiden takana koko olemus ensin raakaa kauhua hehkuen, mutta pian tilalle oli tullut määrätietoisuutta. Gerard oli tunnistanut protossin turran ilmeen – saman vetäytyneen suun ja päättäväisen synkeän otsan linjan hän oli nähnyt satojen ja taas satojen sotilaiden kasvoilla ennen Kaiea. Kosto, naisen silmät olivat raivonneet kylminä ja päättäväisinä, kosto. Amiraali tiesi kokemuksesta vihan olevan sekä pelottavan tehokas, mutta myös lopullisen kuluttava polttoaine.
Niskuroivat vastalauseet ja uppiniskaisen lapsekkaat reaktiot Alexein sanoihin olivat saaneet Gerardin yllättymään, sillä hän oli tottunut näkemään aaveryhmän yleensä kurinalaisena ja tinkimättömän tarkkana valioyksilöiden joukkona. Alexein alaisten äkillinen kiukku ja avoin uhma olivat vaikuttaneet niin epäsotilaallisilta, että Gerard oli ollut aikeissa jo itse komentaa ryhmää rauhoittumaan. Sisäisesti huoahtaen hän oli pidättynyt sanomasta mitään, olihan hän vierailija Alexein kotiareenalla. Ja toisaalta – hän oli oikeastaan tavallaan odottanutkin kiinnostuneena sitä, kuinka Alexei umpisolmun ratkaisisi ja verta nenästään kerjäävät aaveet palauttaisi ruotuun.
Gerard oli odotellut Alexeilta jonkinlaista kurinpidollista puheenvuoroa jo tovin, kunnes oli joutunut toteamaan, että kommodori itse ei ollut vähäisimmässäkään määrin huolestunut tai tuohtunut, päinvastoin. Alexei oli seisoskellut hätkähtämättä aloillaan, hieman syrjässä ja vaitonaisena, tarkkaillen ja näkyvän tarkoituksellisesti ryhmänsä provosoinnin huomiotta jättäen. Hän oli silmäillyt ryhmäänsä kärsivällisellä välinpitämättömyydellä – aivan kuin olisi odottanut hissin saapumista tai jotakin arkipäiväistä pientä toimenpidettä. Moinen korostetun rauhallinen malttavaisuus ei tavallisesti kuulunut kommodorin arkihyveisiin ja Gerard oli huomannut hymyilevänsä itsekseen.
Alexei kuitenkin tunsi ryhmänsä. Räjähdyspisteeseen päästyään aavejoukko oli poukkoillut hetken ajan kuin kiehuvassa vedessä. Tilanne oli alkanut kuitenkin seestyä hitaasti: muutos oli ollut mahdollista likipitäen aistia ilmassa. Hitaasti jokainen aaveista oli saanut itsensä koottua ja rauhoiteltua sisällään riehuvat demonit levolle. He olivat lakanneet vääntelehtimisen ja keskinäisen kinastelun ja aloilleen asetuttuaan kääntyneet yksitellen Shikovin puoleen. Pettymys oli nielty, ja silmistä oli loistanut enää luottamusta, omistautumista ja kunnioitusta. Tilanteeseen liittyvä sanaton yhteenkuuluvuuden tunne oli saanut Gerardin ymmärtämään hetkeksi sitä vimmaa, joka sai Shikovin asettamaan kaikki muut velvollisuudet rakkaiden aaveidensa taakse ja tekemään mitä tahansa ryhmänsä jäsenten eteen.
"Oletteko valmiit katsomaan tehtäväsuunnitelman?" Alexei oli kysynyt rauhallisesti. Viisi miestä ja kolme naista olivat vastanneet myöntävästi käyden töihin. Gerardin täytyi myöntää yllättyneensä siitä paneutuneisuuden ja keskittymisen määrästä, joka oli ottanut joukkion valtaansa. He olivat vielä äsken käyttäytyneet kuin lauma tarhaikäisiä, mutta nyt jokainen heistä teki parhaansa sisäistääkseen hologrammin näyttämät tiedot ja omaksuakseen tavoitteet, joihin yltämistä heiltä odotettiin. Hänellä oli etäinen aavistus siitä, että huoneessa oli jyrähdellyt myös jonkinlainen psioninen kaaos tai tahtojen taisto, mutta sen kulkua Gerardin oli mahdoton edes arvailla.
"Onko tiedustelutietojen pohjalta mahdollista luoda simulaatio tunneleista? Se helpottaisi harjoittelua?" intialaisnainen kysäisi. Hän pureskeli peukalonsa kynttä harkiten.
"Se on jo työn alla, mutta vasta alkutekijöissä, Chandak. Jos sinulla on ideoita, otan niitä mielelläni vastaan", Alexei vastasi.
"Voisin piipahtaa huomenna tekniikan puolella", Chandak sanoi arvioiden.
"Kaie osaisi varmaan sanoa jotakin siitä, millaista pesässä on sisällä? Rakenteesta, tärkeiden pisteiden sijoittelusta, puolustuslaitteista."
Protossi yllättyi selkeästi vieressään seisovan kaljupäisen miehen kysymystä.
"Niin", hän sanoi nielaisten. "Voin kertoa kaiken mitä muistan siitä pesästä, jossa minut tehtiin. Se oli äidin suunnittelema."
"Siitä olisi valtavasti apua", Alexei sanoi pehmeästi. Kaie vaihtoi esimiehensä kanssa katseen ja hänen kysyvät silmänsä kävivät myös Gerardissa. Amiraali hymyili isällisesti.
"Verkosto on niin laaja, että meidän pitää varmaan jakautua?" korpraalin merkkejä hihansuussaan kantava nainen kysäisi. Hänen nimensä taisi olla Wilkins.
"Kolme paria ja yksi kolmikko", Alexei myönsi. "Solheim ja Adams saavat hoitaa räjähteiden asettamisen kantaviin rakenteisiin. Chandak ja Murray ottavat hoitaakseen läntisen ja pohjoissektorin syvyysskannerimittaukset, minä ja Lohmann huolehdimme etelästä ja idästä. Kaie, Thompson ja Wilkins ovat harhautusyksikkömme, joka pitää huolen siitä, että zergeillä riittää muuta ajateltavaa."
Wilkinsin kasvoille levisi virne.
"Paljon melua ja lähikontaktia?" hän kysyi toiveikkaasti.
"Näytät epäilyttävän iloiselta", Thompson virkkoi kulmansa kurtistaen.
"Minulla on mukanani pulssikivääri, hydrauliikkapukuinen protossi ja oma lääkintämies. Tämä kuulostaa minun mieleiseltäni tehtävänannolta", nainen vastasi murahtaen. Kaie hänen takanaan hymyili ohuesti.
"Kaie! Alexei pyysi sinua pistäytymään hytillään." Lohmann oli juuri hyvästellyt ruokalasta hytille päin lähteneen taisteluparinsa, mutta kääntyi vielä huikkaamaan naisen perään.
"Milloin?" Kaie kysyi takaisin. Hän nielaisi epävarmasti.
"Hän lähti messistä…", Lohmann vilkaisi rannekelloaan arvioiden. "Ehkä vartti sitten. Hän sanoi tulevansa takaisin tätä kautta hakemaan vielä kahvinsa, mutta sinä voit viedä sen mennessäsi?"
"Se liittyy varmaan Van Saraan. Menen heti." Kaie kääntyi puolittain takaisin kohti keittiön ovia. Hän tunsi käsiensä hionneen jo pelkästä Alexein kohtaamisen ajatuksesta, mutta velvollisuudentuntoinen sotilas hänen sisällään hoputti häntä kireästi toimimaan ripeämmin.
"Van Saraan? Älä ole mälsä. Voihan olla, että hän odottaa sinua ruusu hampaissa pelkissä boksereissa ovella?"
"Shawn!" Kaie ärähti. Hän yskähti kiusaantuneena.
"Anteeksi. Tiedän. Arvonsa tunteva upseeri ei ikinä käyttäisi boksereita arjessa."
"Sinä olet hirveä", Kaie sanoi valittavaan sävyyn. Lohmann sipaisi ensin häntä toverillisesti kyynärvarteen, mutta lisäsi liikkeeseen voimaa muuttaen sen keittiötä päin ohjaavaksi tuuppaukseksi.
"Kahvia. Shikov. Mene", mies muistutti.
Kaie piipahti nopeasti keittiössä hakemassa mukaansa UED:n korkean termosmukin, joka täytettiin hänen pyynnöstään piripintaan asti höyryävällä juomasekoituksella. Kahvi - vaikkei Kaie itse sen saloihin ollut vielä päässytkään tutustumaan - tuoksui unettavalle, mausteiselle ja kutsuvalle. Mukia kämmeniensä välissä pyöritellen hän kulki aulaan.
Hissi oli tyhjä ja protossi saattoi jäädä nojailemaan takaseinää vasten mietteliäänä. Hän oli nähnyt Chandakin peilailevan itseään toisinaan hissikorin kiiltävistä metallipinnoista, eikä voinut estää oman katseensa harhailemista ja heti perään väsynyttä huokausta. Hänestä ei koskaan tulisi viehättävää, ei edes siedettävää.
Hänen tukkansa ei suostunut millään kihartumaan samanlaisille pyöreän kutsuville laineille kuin tohtori Stantonin, vaikka hän oli jopa lainannut kysyvän näköiseltä Chandakilta kasan papiljotteja ja tehnyt parhaansa muotoilutuotteiden kanssa. Lopputulos oli ollut pikemminkin surkuhupaisa kuin puoleensavetävä ja peilistä tuijottanut kuvajainen niin vieraan näköinen, että hän oli tyytynyt laahustamaan pettyneenä suihkuun. Kaie pörrötti kuontaloaan epävarmana hissin taittaessa matkaa ylös. Karkea ja jouhimainen hius ei näyttänyt kauniilta edes poninhännällä, vaan irtosi sähköisenä ja paksuna harjana hänen harteilleen.
Hän siirsi arvioivan katseen kasvoihinsa ja tukahdutti uuden huokauksen. Tohtori Stantonilla oli pienet, sirot ja naiselliset piirteet. Tämän nenän kaari oli pehmeä ja säännöllinen, suuret silmät kirkkaat kuin lammikot ja korkeat poskipäät lisäsivät itsevarman hymyn vetovoimaa. Nuori lääkäri oli sekä terraanien kriteereillä että myös Kaien mielestä kaunis – niin kaunis, että hän ei yhtään ihmetellyt Alexein viehtymystä.
Kaie palautti katseensa siihen värjyvään kuvajaiseen, joka katseli häntä pettyneen oloisena takaisin heijastavalta pinnalta. Eräs terraanisotilas oli kutsunut kauan sitten hänen kasvojaan ajatuksissaan "kirveellä veistetyiksi", eikä protossi osannut olla eri mieltä mairittelemattoman arvion kanssa. Suu oli liian kapea, huulet verettömät ja karut. Luustossa oli liikaa jyrkkyyttä ja pään muodossa pitkänomaista vierautta. Silmät olivat luonnottoman väriset. Niin, ja nenä. Sen lisäksi että se oli liian ohut ja pitkähkö, se oli myös kellertävänvioletin mustelman alla. Hänessä ei ollut mitään sellaista, jota olisi voinut pitää erityisen viehättävänä terraanien mittapuulla.
No, Lohmann oli sanonut hänen hymyään kerran kauniiksi. Toisaalta - Kaien ääni oli jopa hänen omissa ajatuksissaan kuivan lakoninen - hänen taisteluparinsa piti myös pulisongeista.
Kaie inhosi itseään turhamaisuutensa takia, mutta kaivoi silti syyllisenä huulirasvapuikon housujensa taskusta. Rohtuneet huulet tulivat sileiksi ja kimmoisiksi muutaman pyöräytyksen päätteeksi. Toimenpide oli yhtä hyödyllinen kuin romahtavan rakennuksen tukeminen hammastikulla, ja kiukkuisena itselleen hän harkitsi hetken aikaa pyyhkivänsä rasvan kämmenselkäänsä.
Matka Alexein hytille tuntui taittuvan nopeammin kuin ennen ja hän empi ovisummerin edessä hetken ennen kuin kohotti epäröiden kätensä ja työnsi punaista painiketta. Alexeilla kesti hetki, mikä ei ollut omiaan helpottamaan Kaien sisällä nousevaa tarvetta livistää.
Älä ole typerä, hän mutisi itselleen. Hän inhosi omaa heikkouttaan, vetelältä tuntuvia jalkojaan ja mahassaan kouraisevaa kevyttä jännitystä.
Alexei tuli vastaan ovelle uteliaan näköisenä. Mies näytti levolliselta kevyessä collegehousuissaan ja ohuessa t-paidassaan, parransänkisenä ja hymyn kasvoilleen laskien.
"Kaie", hän sanoi toteavasti. Kaie nyökkäsi ja työnsi jäykästi käsissään hiostamansa kahvimukin eteenpäin parempaakaan keksimättä. Ele sai selkeästi Shikovin yllättymään.
"Kahvia? Mitä hyvää minä olen tehnyt tällaista erityishuomiota ansaitakseni?" mies kysyi virnistäen. Hänen silmänsä tuikahtivat hyväksyvinä ja Kaie huomasi sopertelevansa.
"Minä… Lohmann sanoi, että…", hän aloitti viitaten sormellaan selkänsä taakse ikään kuin näkymättömästä taisteluparistaan rohkeutta hakien. Shikovin kasvoilla pysyi kysyvä ilme.
"Mitä Lohmannista?" hän tiedusteli, kun Kaie veti henkeä.
Kaie oli jo aikeissa avata suunsa uudelleen, kun kammottava ymmärrys asioiden todellisesta tilasta sai hänet kiinni.
Voi paska.
Ja tiedäthän, että tulen myös kostamaan tämän sinulle kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti?
Ei Khalan nimeen, kuinka Shawn oli saattanut?! Kaie halusi hetken aikaa vajota käytävän lattian läpi aina konehuoneelle asti. Lohmann ei ollut turhaan odotellut lupaamiensa kostotoimenpiteiden kanssa, vaan oli junaillut pahaa-aavistamattoman Kaien Alexein hytille kahvimuki kourassa ilman mitään järkevää syytä ja toiveikkaasti änkyttäen kuin idiootti.
"Lohmann sanoi, että olit pyytänyt minua pistäytymään", hän takelteli. "Ymmärsin varmaan jotakin väärin."
"Ei se mitään. Tee toki jatkossakin tällaisia väärinymmärryksiä, jos niihin sisältyy kupillinen kahvia", Alexei sanoi. Miehen virta sipaisi hänen mieltään lämpimänä. He seisoivat hetken vastatusten ovella.
"Kutsuisin sinut muuten sisään, mutta minulla on jo vieraita", Alexei pahoitteli. Hän otti puolittaisen askeleen taaksepäin. Hytin pehmeät valot hehkuivat hämärästä kuin tilanteen intiimiyttä ja Kaien tunkeutumisen tökeryyttä alleviivaten.
"Anteeksi", Kaie henkäisi. Hän räpytteli silmiään häkeltyneenä. "Minä lähden tekemään vielä… jotakin… pois täältä."
Hän teki päällään nyökkäävän eleen hissien suuntaan.
Protossi oli ollut niin keskittynyt pitämään oman hermostuneena ryntäilevän virtansa Alexein ulottumattomissa, ettei ollut huomannut, ettei Shikov ollut yksin. Hän tunnisti tohtori Stantonin psionisesti lahjattoman, mutta empaattisen ja selkeän mielen välittömästi oman virtansa äärirajoilla ja koki entistä voimakkaampaa halua pudota lattian läpi ja muuttua näkymättömäksi. Hän oli pilannut pariskunnan yhteisen illan ja mitä taitamattomimmalla tavalla.
"Mukavaa illanjatkoa. Pahoittelut, että häiritsin."
Kaie teki kunniaa vanhasta tottumuksesta, ennen kuin karkasi posket helottaen hissille.
"Tule peremmälle. En aio syödä sinua, vaikka kaiken sen kevytjogurtin jälkeen kannibalismi tekisi poikaa", Raynor mutisi. Hän raotti laiskasti toista silmäänsä ja vilkaisi ovelle huvittuneena. Kynnyksellä norkoillut Kaie tuli empivänä sisään. Nainen näytti ilahtuneelta.
"Luulin, että nukuit", hän tokaisi.
"Olen nukkunut täällä jo enemmän kuin huoneessani Van Saralla kahteen vuoteen. Hoitajani tuntuu uskovan, että kehitän akuutin repeämän tai pullistuman jonnekin, jos en vietä valtaosaa päivistäni vaakatasossa. Tähän mennessä lopputuloksena on ollut lähinnä helvetillinen kupla otsassa", Jim murahti. Hän huomasi, että sängyn äärelle päässyt Kaie vilkaisi epäuskoisesti hänen otsaansa, eikä voinut estää tyrskähdystä.
"Se on terraanien sanonta, pikkuinen."
Kaie nyökkäsi ja painoi keskittyneestä ilmeestään päätellen termin mieleensä myöhempää tutkimusta varten. Protossin uurteille painunut otsa silisi hänen istahtaessaan varovasti sängynkulmalle ja kuljettaessaan ajatuksissaan kättään kylmää metallikaidetta pitkin. Naisen kulmat pysyivät edelleen tuskastuneesti rutussa. Kaie ei yleensä – vaikka he läheisiä olivatkin – kuronut heidän välistään fyysistä etäisyyttä noin suoraviivaisesti umpeen, joten Raynor taittoi sängynpään ylös ja jäi istumaan kädenmitan päähän protossista varuillaan.
"No?" hän kysyi. Kaie kohautti olkiaan.
"En tiedä pidänkö terraanina olosta tänään yhtään", nainen puuskahti lopulta turhautuneena. Raynor peitti hymynsä makeaan haukotukseen. Protossi kökötti sängynkulmalla kuin pesästään pudonnut äkäinen pöllönpoikanen.
"Minäkin haaveilen toisinaan olevani ursadak. Tai kirahvi", Raynor vastasi hurskaasti. Kaie katsoi häneen pitkämielisesti.
"Tämä on raskasta. Toisinaan minusta tuntuu, että halkean onnesta. Sitten kaikki kääntyy ympäri ja suutun, häpeän tai olen surullinen. Toisinaan minun pitäisi tuntea jotakin, mutten tunnekaan. Tai tunnen väärin vääriä ihmisiä kohtaan. Yritän komentaa itseäni, mutta minun pääni ei kuuntele ja jalkani menevät väärään suuntaan ja vatsastani tulee solmu. Tämä kaikki on ihan liikaa minulle. Minä olen aloittelija! Ei minun voida olettaa ymmärtävän terraanien…"
"Ptruut!" Raynor sanoi nauraen ja kätensä ilmaan kohottaen Kaien kiihtymyksen aistiessaan. Nainen vaikeni kykenemättä piilottamaan turhautumistaan tai harmiaan. Tämän silmäkulmat olivat kostuneet.
"Sellaista se on, niin hyvässä kuin pahassa", Raynor sanoi kankeasti. Hän vaihtoi epämukavasti asentoa ja kurottautui eteenpäin. Hän tunsi liikkuvansa vieraalla maaperällä, sillä oli toisinaan itsekin enemmän kuin hukassa eripuraisten halujensa ja toiveidensa ristivedossa. Ei hänellä ollut tarjottavaksi parempia lohdun sanoja tai kattavia selityksiä. Ei hän voinut valehdella Kaielle, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi ja ymmärrettäväksi.
"Minun pitäisi pystyä kontrolloimaan omia tunteitani täysin, kuten terraanien", Kaie intti.
"Ei kukaan meistä pysty täydelliseen tunteidenhallintaan. Ei edes vanha amiraali Durand pyhimyksenhymyineen, olen varma että hän on toisinaan vain pikkurillin päässä jonkun kuristamisesta. Useilta ihmisiltä menee koko elinikä siihen, että he opettelevat edes ymmärtämään itseään. Sinä olet – mitä – kaksi vuotta vanha?" Raynor muistutti huvittuneesti.
"Kaksi ja puoli", Kaie korjasi omanarvontuntoisesti. "Mutta se on vain kehoni. Minun tajuntani on kehittyneempi", hän huomautti.
Ja silti olet eksyksissä kuin luotsiton laiva. Tai teini-ikäinen terraani. Paratkoon, oletko sinä tullut murrosikään?!
Raynor hymyili itsekseen ajatuksilleen, mutta jätti sanat lausumatta ääneen. Hänellä oli aavistus siitä, että Kaie ei ottaisi niitä huumorilla.
"Kuulehan. Ei kukaan voi muuttaa sitä, että tuntee jotakin. Niin vain on", Jim sanoi karheasti.
Kumpikin heistä – kuin saman hennon kuiskauksen tuulessa kuultuaan – ajatteli hetken ajan Sarahia. Kaie kosketti ajatuksissaan kevyesti tuntolevyjä sydämensä päällä kuten usein silloin, kun hänen äitinsä tuli puheeksi. Ehkä korusta oli tullut jonkinlainen henkinen suojavalli ja sen koskettamisesta turvaa tuova ele, kuten pappien ristin merkin piirtämisestä. Jim huomasi oman kätensä haparoivan reisitaskua ja sinne normaalisti piilotettua taskumattia. Sormet kohtasivat sairaalahousujen ohuen kankaan ja kiristivät kutiamaan alkaneen, jo arpeutuvan haavan ympärillä hetken. Jim irvisti. Kerriganin varjo oli pitkä, hän totesi itsekseen ja nielaisi katkeran palan kurkustaan.
"Tätäkö se siis on koko loppuelämäni ajan? Terraanin tunne-elämä? Jatkuvaa heittelehtimistä laidasta laitaan ja kyydissä roikkumista?" Kaie kysyi värähtäen. Hän näytti vilpittömässä epäuskossaan miltei hellyttävältä.
"Älä ole hölmö, ei tietenkään", Jim sanoi. Hän pudisteli päätään nuoren protossin malttamattomuudelle. "Vaikket voi valita tuntemuksiasi, voit vaikuttaa siihen, kuinka reagoit niihin."
"Se on kai jo jotakin", Kaie totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen arvioiden. "Jos harjoittelen, opinko olemaan... no, esimerkiksi punastumatta?"
"Voit hyvinkin oppia", Jim vakuutti naurunkureitaan peittelemättä. Vai tästä kenkä puristikin? Hän venytteli hieman kumaraan asentoon jämähtäneitä hartioitaan aukaistakseen, kunnes puhui uudelleen: "Miksi asia vaivaa sinua juuri tänään? Haluatko, että käyn antamassa jollekulle selkään?"
Raynor taputti Kaiea lapaluiden päältä lohdutellen ja näki ilokseen hymyn käväisevän naisen kasvoilla. Protossin silmät kavalsivat totuuden.
"Äitisi? Vai joku muu?" Raynor kysyi.
"Minä tiedän hänen terraanitaustastaan niin kovin vähän... olenko minä äidin näköinen? Miltä hän näytti?"
Raynor tunsi yllättyvänsä nopeasti ilmoille henkäistyn kysymysparin vastaanottaessaan, vaikka oli odottanut ne jossakin vaiheessa kohtaavansa. Sarahista ei ollut jäljellä enää juuri lainkaan valokuvia tai videoita, sillä UED oli takavarikoinut kaiken löytämänsä materiaalin aaveohjelman suljettuihin arkistoihin heti Sarahin muutoksen jälkeen. Raynorilla oli itsellään yksi hiirenkorville taitettu ja kulunut, epätarkka otos, jonka hän oli lukemattomia kertoja halunnut heittää tuulen vietäväksi tai polttaa kasaksi tunnistamatonta paperimössöä. Heikkolaatuisen polaroid-kameran kuva oli Van Saralla hänen huoneellaan, mutta hänen ei tarvinnut edes sulkea silmiään muistoon takertuakseen.
"Sinä muistutat häntä toisinaan jonkin eleesi syvyydessä tai mitättömässä yksityiskohdassa. Näytät samalta ollessasi pelästynyt ja silloin, kun käytät psionisia kykyjäsi. Silloin ikävä tuntuu hankalimmalta kestää. Hänen hiuksensa olivat punaiset ja niin pitkät, että ne koskettivat lantion kaarta, kun hän nauroi ja heitti päänsä takakenoon. Hän piti niitä usein kiinni. Silmät olivat vihreät ja niihin katsoessa oli helppo häkeltyä. Hän ei tuntunut ruskettuvan koskaan. Kaksi pisamaa hänellä oli nenänpielessään. Hän ei pitänyt niistä. Hampaat olivat pienet ja tasaiset… ja terävät kuin vihaisella käärmeellä."
Jimin ääneen tunkeutui uneksiva sävy. Muisto Sarahista oli niin kaunis ja turmeltumaton ja silti vuosien myötä laimeampi ja petollisempi. Kaikkien niiden vuosien ja peruuttamattomalta tuntuvien veritekojen takana lymyilevä terraaniaave oli kuin hauras ja saavuttamaton muisto, eilispäivän uumeniin vajunut mielikuva, aistimus. Tuntui haavoittuvalta jakaa se tällä lailla.
"Hän oli kaunis", Kaie sanoi toteavaan sävyyn. Jim ravisti päätään.
"Ei oikeastaan, ei perinteisellä tavalla. Hänen piirteensä olivat liian terävät, jollakin tapaa karut. Hän näytti useimmin sulkeutuneelta ja torjuvalta kuin kutsuvalta. Elämä oli kovettanut hänet jo nuorena."
"Silti… silti sinä rakastuit häneen?" Kaie kuiskasi.
"Kuinka sellaista virvatulta olisi voinut olla palvomatta?" Jim sanoi käheästi naurahtaen ja yllättyen itsekin sanojensa pehmeydestä. Hän karaisi kurkkuaan. "Äitisi kauneus meni pintaa syvemmälle."
Kaie sulatteli tietoa hetken, mutta päätyi lopulta hymyilemään. Jim sipaisi Kaien kalpeaa poskea kuin hyvitellen ja taputti naista kömpelösti päälaelle.
"Uskallanko edes kysyä miksi pohdit tällaisia? Pitääkö minun valmistautua ripittämään jotain märkäkorvaista nuorta miestä siitä, että jos hän ei kohtele sinua kuin kukkaa, ammun hänet aamun koittaessa julkisena varoituksena muulle maailman miespopulaatiolle?"
Kaie nauroi ääneen, mutta poskille herahtanut puna kertoi Raynorin osuneen lähelle. Jim tunsi vakavoituvansa.
Paratkoon, minun murrosikäinen protossiottolapseni on rakastunut.
"Shikov pyysi sinua käymään hytillään", Wilkins huikkasi heti tulijan nähdessään. Kaie ei ollut vielä edes päässyt kokonaan sisälle käytävältä ja pysähtyi kesken liikkeen hämmästyneenä ovenkarmista tukea hakien. Hän tasapainoili kahden askeleen välillä epäluuloisena.
"Oletko puhunut Lohmannin kanssa?" hän tivasi varoittavasti ja mulkaisi naiseen tiukasti. Puhtaita pyykkejään laskostava Wilkins näytti kuitenkin vilpittömältä kulmiaan kohottaessaan.
"En. Pitäisikö hänetkin kutsua?" nainen tiedusteli.
"Lohmann väitti menevänsä kuntosalille, mutta kaikesta siitä partavedestä päätellen sillä lierolla on seuraa illaksi", Chandakin huvittunut ääni pisti väliin. Nainen kurkisti eteiseen pian hilpeän näköisenä makuuhuoneesta. Hän oli ollut pelaamassa jotakin kämmentietokoneellaan ja vaikutti innokkaalta tarttumaan herkulliseen keskustelunavaukseen.
"Ei kiitos. Anteeksi. Minä menen, jottei Shikov joudu odottamaan."
Kaie kääntyi ympäri ennen kuin hänen kasvonsa paljastaisivat liikaa tarkkavaistoisille hyttitovereille ja suuntasi takaisin käytävälle hyläten suloiselta tuntuneen ajatuksen pitkistä yöunista. Hän oli pelannut Jim Raynorin kanssa shakkia kaksi ja puoli tuntia – kumpikaan heistä ei tuntenut pelin sääntöjä tai taktiikkaa, joten suurimman osan ajasta he olivat jutelleet vain niitä ja näitä liikutellen nappuloitaan laudan päästä toiseen. Jim oli mutkatonta seuraa. Toiset eivät pitäneet miehen töksäyttelevästä puhetyylistä ja sitruunanhappamesta huumorintajusta, mutta Kaie oli oppinut jo olemaan kuin kotonaan Jimin kanssa. Samalla nöyryytyksen ja harmin tuntemukset, jotka hänet olivat vallanneet Alexein hytiltä lähdettäessä, olivat hiipineet taka-alalle. Nyt niitä oli enää mahdoton pitää poissa. Mitä Alexei saattoi haluta hänestä? Olikohan mies vihainen aikaisemmasta välikohtauksesta?
Tällä kertaa Kaien teki mieli viivytellä. Hän painoi kaksi kertaa hissin seisahtumaan väärässä kerroksessa tuudittautuen toiveeseen, että voisi karata vieraiden virtojen keskelle oman sisimpänsä piilottaen tai nukahtaa konehuoneen pölyltä ja voiteluaineilta tuoksuvaan pimeään. Hän harkitsi palaavansa takaisin hytille tai menevänsä lääkintään huonovointisuutta valittaen. Velvollisuudentunto vei kuitenkin voiton ja pian hän löysi itsensä jälleen Shikovin ovelta ovisummeria painamasta.
Alexei vaikutti varautuneelta ovea avatessaan, mutta sai aikaiseksi voipuneen hymyn. He seisoivat hetken vastatusten toisiaan katseillaan mittaillen, kunnes mies liikahti.
"Tule peremmälle. Meidän täytyy hieman puhua", hän sanoi lyhyesti viitaten hänet sisälle hyttiin.
"Enhän minä keskeytä mitään?" Kaie kysyi vastahakoisesti peremmälle astuen. Hän tunsi olonsa kiusaantuneeksi jäädessään seisomaan paikalleen seinän viereen kuin epävarmuuden perikuvana. Alexein selän takana sulkeutuva ovi tuntui lopulliselta kinni kolahtaessaan ja heidät kahden jättäessään. Gemma ei ollut enää hytissä ja vain kevyt kukkaisa hajuveden jälki ilmassa kieli naisen läsnä koskaan olleenkaan.
"Et. Istu alas", Alexei pyysi.
Kaie totteli ja meni nykivin liikahduksin kohti vaaleaa keittiönpöytää. Samaisen pöydän ääressä hän oli ensimmäistä kertaa kertonut Alexeille isästään. Siitä tuntui olevan aikaa valovuosien verran. Kaikki oli ollut pelottavaa, uutta, uhkaavaa. Myös yksinkertaisempaa. Silloin he olivat olleet toisiaan kierteleviä ja pälyileviä vieraita, epäluottavaisia ja varuillaan.
Alexei seurasi perässä ja istahti kiirettä pitämättä vastapäiselle paikalle.
Kaie käytti nopeasti katseensa ympäristössään alas istuessaan ja epämukavasti jalkansa taittaessaan. Alexein hytissä oli samaa tervetulleeksi toivottavaa kodikkuutta ja silti itseensä sulkeutuvaa pidättyvyyttä kuin miehessä itsessäänkin. Tila oli hämyinen ja kohtalaisen siisti – sinne tänne unohtuneet vaatekappaleet ja kahvikupit kielivät asukkaan olevan hajamielinen, mutta jälkiä oli sen verran vähän, ettei varsinaisesta siivottomuudestakaan voinut puhua. Pienellä sivupöydällä oli pehmeää, keltaista valoa heijastava valaisin, jonka lisäksi keittokomeron kirkkaat valot työtasojen yllä paloivat. Tiskipöydällä oli Alexein termosmukin lisäksi toinenkin kuppi ja muutama lautanen. Kaie ei voinut olla miettimättä istuiko hän paikalla, jossa Gemma oli äsken ollut. Ei varmaankaan, eiköhän pariskunta ollut käpertynyt yhdessä sohvalle.
Alexei näytti Kaien yllätykseksi hetken aikaa täysin neuvottomalta. Miehen katse väisti hänen silmänsä ja Alexein koko olemus tuntui pyytävän anteeksi jotakin. Shikov henkäisi ja peitti kasvonsa muutamaksi sekunniksi kämmeniinsä hautaamalla. Liike tuntui rauhoittavan Alexeita, sillä pian miehen eleisiin ilmaantui sitä luonteenomaista rauhallisuutta, jolla hän yleensä lähestyi Kaiea konfliktitilanteissa. Ajatus sai Kaien ihon kananlihalle. Oliko joku hätänä?
"Sain käsiini Vestan turvakameranauhat äsken", Alexei pudotti pommin koruttomasti. Mies näytti synkältä. "En edes tullut ajatelleeksi, että siellä on kameravalvonta, vaikka onhan se tärkeimpiä aluksiamme. Gerard oli saanut tapausta tutkineilta sotilaspoliiseilta nauhoitteet itselleen ja oli sitä mieltä, että minun kuuluisi nähdä ne. Katsoin ne äsken", Alexei jatkoi.
Hän painoi sormiensa päät toisiaan vasten.
Kaie oli kuunnellut hänen sanojaan ymmärtämättä tosiasiassa niiden merkitystä. Hän tuijotti pöydän pintaa yrittäen porata katseellaan läpi pöytälevystä, sen alla olevasta lattiasta ja Kefeuksen rakennelevyistä - haluten kadottaa koko tilanteen harmaaseen sumuun. Pakokauhu oli niin voimakas, että hän joutui puristamaan tuolinsa käsinojia koko voimillaan estääkseen itseään pakenemasta. Hänen olisi pitänyt arvata. Hän tunsi valahtavansa ainakin metrin verran alaspäin istuimellaan silkan jäisen kauhun voimasta.
"Miksi sinä et sanonut mitään?" Alexei kysyi varovaisesti hyvin pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Te olitte humalassa", Kaie älähti rykäisten. "En pitänyt sen illan tapahtumia… mitään niistä, merkittävinä."
"Sinä voit edelleen sinutella minua", Alexei vastasi harmistuneesti.
"Anteeksi. En vain… en haluaisi puhua siitä", Kaie tunnusti. Alexei näytti ymmärtäväiseltä. Hän ojensi kätensä pöydän yli kuin toivoen Kaien koskettavan sormiaan, mutta veti kämmenensä äkkiä taaksepäin kuin todeten idean olevan huono.
"Tiedän, mitä tarkoitat, mutta emme me voi sivuuttaakaan tätä. Vasta nyt minulle valkeni täysin miksi olet kulkenut ympärilläni sukkasillasi viime ajat. Olen häpeissäni, Kaie. Minä olen ollut sanoinkuvaamattoman huono esimies, eikä humalatila saa olla mikään tekosyy tai lieventävä tekijä. En olisi saanut lyödä sinua enkä rikkoa yksityisyyttäsi… millään tapaa."
Kaie sulki silmänsä kuin yrittäen vaimentaa äänen kuulumattomiin ja nosti huomaamattaan kädet ohimoilleen. Muisto solahti virran sameista pohjamudista läpi terävänä ja hengästyttävänä kuin hän olisi kokenut sen vasta äsken.
Kaie oli painanut esimiehensä päättäväisesti vasten läheistä käytävän seinää ja rukoillut jaksavansa tämän suunnattoman raivon edessä siihen asti, että apua tulisi tai mies menettäisi tajuntansa. Alexei oli ollut suunniltaan täristen pidätellystä vihasta ja halveksunnasta häntä kohtaan. Hän oli sanonut Kaiea tunnekylmäksi, reagoimattomaksi, muodolliseksi jäätävyyteen asti. Hirviöksi. Hän oli usuttanut Kaiea lyömään takaisin, tekemään jotakin. Miehen virta oli ollut täysin kontrolloimaton.
Kaie oli kääntänyt päänsä pois solvausten edessä, mutta kommodorin silmissä oli välähtänyt tietäväinen pilkahdus, kun hän oli nähnyt sanojensa osuneen maaliinsa. Täysin varoittamatta hän oli riuhtaissut toisen nyrkkinsä irti protossin pihtiotteesta ja tarrannut varoittamatta Kaiea verta valuvilla sormillaan leuasta. Kipeästi tempaisten hän oli nostanut naisen kasvot ylöspäin.
Alexei oli maistunut alkoholille, yksinäisyydelle, kiukulle ja psioniselle hirmumyrskylle.
Kaie ei ollut kyennyt kuin tuijottamaan. Huuli oli vuotanut verta. Hän oli konemaisesti tarttunut Alexein kämmeniin uudelleen ja lukinnut ne tiukemmin nyrkkiinsä. Silti kauhistunut häkellys ei ollut ottanut laskeakseen irti.
"Sinä olit psionisesti ylijännittynyt ja humalassa. Minä ajattelin, että… sotkit minut varmaan sillä hetkellä tohtori Stantoniin."
Alexei näytti yllättyneeltä, mutta nyökkäsi lopulta.
"Ehkä siinä on käynyt niin. Se oli kuitenkin väärin sinua kohtaan. Tunkeuduin yksityisalueellesi ja rikoin räikeästi niitä samoja oikeuksia, joista saarnasin sinulle jokin aika sitten. Sinulla on oikeus koskemattomuuteen", Alexei sanoi pingottuneesti. Hänen äänensä painui miltei kuulumattomiin ja mies näytti nyt hyvin väsyneeltä ja pettyneeltä. "Olen niin pahoillani, etten tiedä miten sen sanoisin. Omaan alaistaan seksuaalisesti häiriköivä esimies on alhaisinta ja vastenmielisintä mitä voin kuvitella."
Alexei joutui selkeästi ponnistelemaan, että kykeni pitämään katseensa edelleen Kaien silmissä. Hänen virtansa oli täynnä niin voimakasta itseinhoa ja puhdasta vihaa, että Kaie ei voinut olla avaamatta suutaan.
"Protosseille suuteleminen ei merkitse juuri mitään, joten ei se paina minua. Sanoit muutamia sellaisia asioita, jotka tuntuivat kipeältä hyväksyä, vaikka ne olivat totta. Se loukkasi minua enemmän", hän selitti kiireesti. Alexei näytti huojentuneemmalta kuin hetki sitten, vaikka hänen koko olemuksensa oli edelleen väsynyt ja nöyrä.
"Miksi sinä et sitten puhunut tästä?" mies kysyi. Hämärän keskeltä Kaiea kohti luodussa katseessa oli ahdistunutta tummuutta.
"Koska tiesin, että… sinulle se olisi raskasta. Että rankaisisit itseäsi tarpeettoman kovasti", Kaie vastasi totuudenmukaisesti. Hän nielaisi ja painoi omat silmänsä tietämättä mitä tehdä.
Kuinka hän olisi ikinä voinut selittää syyllisyydentuntoiselle esimiehelleen sen, että hän oli tapahtuneen jälkeen kerrannut likipitäen päivin ja öin kiivastuspäistä ja juopunutta suudelmaa vuoroin miehen syvälle satuttaneita sanoja pohtien ja niiden totuudenmukaisuudesta vakuuttuen, vuoroin peläten, että Alexei onkisi muiston jonakin päivänä hänen varomattomasta virrastaan. Kaiken aikaa hän oli kiusallisen tietoinen siitä, että kantoi sydämessään eräänlaisena aarteena yhtä säälittävää ja erehdyksessä annettua, impulsiivista tunteenosoitusta, vaikka tiesi, ettei koskaan tulisi saamaan mitään muuta.
"Minä ymmärrän, jos haluat ajatella tätä itseksesi ja pysyä poissa harjoituksista", Alexei virkkoi. Hänen kätensä vavahtivat.
"En minä voi, nyt kun olemme lähdössä takaisin Van Saralle", Kaie sanoi hämillään. Hän rykäisi ja pakoitti huulilleen hieman tekopirteänkin hymyn. "Se ei merkitse mitään. Olin jo unohtanut koko asian. Voimmeko antaa sen… kaiken sen vain olla?"
Alexei näytti helpottuneelta hitaasti nyökätessään.
"Jos tosiaan toivot niin. Ymmärrän täysin, jos haluat muuttaa mieltäsi jossain vaiheessa tai et pysty toimimaan alaisuudessani enää."
"Minä olen kunnossa", Kaie sanoi huitaisten ilmaan vähätellen kädellään. Häntä pelotti, sillä keskustelu oli luisumassa juuri niille urille, joita hän oli uumoillutkin.
Hiljaisuus kesti useita kymmeniä sekunteja, kunnes Alexei rikkoi sen.
"Kiitos, Kaie. Minä lupaan, etten tee sitä enää koskaan", mies vakuutti pöydän toiselta puolelta. Tämän teräksenharmaissa silmissä oli halua tehdä sopu, piinattua varmuutta ja anelevaa toiveikkuutta.
Kaie pakottautui hymyilemään, vaikka tunsi sydämensä kipristyvän kokoon ja itkun korventavan rintakehässään.
"Tiedän", hän sai kuiskattua vapisevin huulin.