Thanks Izwan, for both your supportive review and the encouragement. As I earlier said in my private message, my English skills are terrible at the moment - but maybe they will get better in time, you never know! ;)
Kansainvälisyyttä ja kolmannen kotimaisen kielen käyttötaitoani suorastaan hehkuvan alkusoolon jälkeen siirrytään hieman tutummalle maaperälle, eli kiitos rohkaisusta ja kannustuksesta annu. Olet suorastaan välillä äyskäröinyt tämän uppoamassa olevan tarinan jälleen pintaan, ja nyt hyvässä vauhdissa seilatessa kommenteistasi on kaksin verran kiitollinen.
Viikonloppu oli hyvää aikaa nakutella muiden töiden ohessa fanfictionia. Tämä luku on itse asiassa osa pidempää kokonaisuutta, mutta päädyin amputointitoimenpiteisiin estääkseni tekstihyökyaalto-oksennuksen. Pohdiskelua ja päättämättömyyttä luvassa täyslaidallinen.
Murray sai läpi pitkän iskusarjan ja pakotti protossin perääntymään tieltään kohti salin takaseinää. Kaie vetäytyi kyynärvarrellaan päätään suojaten taaksepäin, kompuroi ja miltei kaatui. Taistelu ei ollut näyttänyt kovin tasaväkiseltä ennen tätäkään: kun psionisten voimien käyttö oli pannassa, oli Kaie jatkuvissa ongelmissa lihaksikkaan ja raavaan terraanimiehen kanssa. Murraylla oli sekä voimaa nyrkkiensä tueksi että myös yllättävää nopeutta yli kaksimetrisen ja toista sataa kiloa painavan vartensa liikuttamiseen, eikä Kaien auttanut kuin toivoa, että mies tekisi virheen tai lankeaisi johonkin hänen harhautuksistaan. Murray osui Kaiea olkapäähän kaksi kertaa, ja nainen oli vähällä kaatua päin selkänsä takana jatkuvasti lähemmäksi tulevaa salin peräseinää. Hän onnistui pakenemaan kiipelistään viime hetkellä survaisemalla toisen kätensä yläviistoon kohti Murrayn leukaa ja miehen väistäessä kyykistymällä ja työntymällä tämän käsivarren alta. Murray ei ollut ennakoinut liikettä, joten Kaiella oli nyt yllätyksen suoma etu puolellaan. Nainen yritti hyödyntää hetkellisen myötätuulensa hamuamalla otteen Murrayn hartioista ja koettamalla punnertaa miehen pois tasapainosta räväkällä heilautuksella, mutta Murray tuntui odottaneen tätä. Mies täräytti kätensä vastaan ja heitti ällistyksestä kirahtavan protossin olkapäänsä ylitse tyylipuhtaalla niskalenkillä. Kaie jysähti maahan, äsähti jonkin protossinkielisen sanan kiihkeästi ja väisti seuraavan iskun jälleen epätoivoisesti kierähtämällä. Nainen sai jalkansa saksimaisella liikkeellä pultattua Murrayn polvitaipeen ympärille ja kumautti miehen puoli-istuvaan asentoon ponnistuksesta rääkäisten. Murray urahti ääneen häntäluunsa tömähtäessä lattiaa vasten ja heilautti vimmaisesti kättään taaksepäin Kaien suuntaan. Mies tuli palkituksi mojovalla osumalla rintakehään. Protossi painui kasaan läähättävää yskää kakoen.
"Ja riittää!" Alexei hihkaisi ja parivaljakko perääntyi kuuliaisesti pienen etäisyyden päähän toisistaan. Hiestä märkä Murray nousi kankeasti seisomaan ja painoi kädet hetkeksi polviaan vasten antaen hapen kulkea keuhkoihin, kunnes kumartui auttamaan maassa vieläkin hengitystään tasaavaa Kaiea ylös. Kummankin silmät hehkuivat taistelun herättämää eloisaa, miltei riehakkaan villiä kiihtymystä. He vaihtoivat kunnioittavan katseen.
"Perhana, sinä olet kuin saippuapala", Murray mutisi hikeä otsaltaan kauhaisten.
"Olisit saanut minut seuraavalla iskulla", Kaie vastasi ihaillen. Murray virnisti leveästi.
Kaksikko siirtyi syrjään antaen tilaa Thompsonille ja Adamsille. Viimeksi mainittu valitti tavan vuoksi siitä, että oli saanut vastustajakseen ryhmän lääkintämiehen; tämä iskisi taatusti vain sellaisiin paikkoihin, joihin sattuisi viikkokaupalla jälkikäteenkin. Verrattain lyhyt Thompson silmäsi pahaenteisesti pitkänhuiskeaa Adamsia ja totesi vastaan lyhyesti, että ainakin kasvot säästyisivät mustelmilta, jollei taistelusuunnitelmiin kuulunut tikapuiden käyttö. Keskenään naljaillen parivaljakko siirtyi aloitusasemiinsa ja Alexein komennosta aloitti ottelun muutamalla tunnustelevalla sohaisulla.
Omat taisteluharjoituksensa jo päättäneet Lohmann, Solheim, Wilkins ja Chandak lojuivat salin takaseinää vasten nojaavassa kasassa, joka koostui harjoitetyynyistä, voimistelupalloista, nyrkkeilysäkeistä ja kumisista harjoitusnukeista. Murray ja Kaie liittyivät seuraan.
"Oletko kunnossa?" Wilkins kysyi Kaien kuljettaessa kättä kylkiluidensa päällä arvioivasti. Naisen vierellä kulkeva Murray vilkaisi huolestuneena protossiin, mutta tämä hymyili.
"Se oli arvokas mustelma", hän vastasi istahtaessaan alas ja laskiessaan päänsä puhdistusaineelle etovasti lemuavaa pehmustetta vasten. Protossille ei tullut mieleenkään nirsoilla tyynystään, sillä viileä kangas tuntui ihanalta äskeisten tapahtumien lämpöä hehkuvaa ihoa vasten levitessään ja niskan mukana kuopalle painuessaan.
"Minä olisin pärjännyt ilmankin", Chandak sanoi merkitsevästi Lohmanniin vilkaisten. Mies huitaisi kädellään.
"Minä en lyönyt kovaa. Enkä purrut, kuten toiset", hän vastasi huvittuneesti.
"Mitäs nappasit minusta heti sellaisen käsilukon jo ensimetreillä", Chandak vastasi syyllisesti virnistäen.
Aaveet loikoilivat sijoillaan hetken aikaa seuraten Thompsonin ja Adamsin välistä iskujenvaihtoa, joka näytti kallistuvan hetkenä minä hyvänsä Thompsonin voitoksi. Vaikka kumpikaan miehistä ei kuulunut ryhmän varsinaiseen järeään kalustoon, oli Thompsonilla enemmän varsinaista taistelukokemusta kuin psioniselta indeksiltään ryhmän voimakkaimpiin aaveisiin kuuluvalla Adamsilla, jonka tehtävä oli usein puolustaa heitä muita virrallaan.
Lohmann vilkaisi viereensä rojahtaneen Kaien puoleen uteliaasti.
"Joko olet leppynyt minulle?" mies kysyi huulensa anelevaan mutruun kääntäen. Kaie nyökytti. Tosiasiassa hän tuskin oli edes muistanut Lohmannin eilistä, nolostuttavaa temppua, sillä illan toinen vierailu Shikovin hytillä oli vallannutt valtaosan hänen ajatuksistaan jokaisena hereillä olon hetkenä.
"En ehtinyt kunnolla vihaiseksi tullakaan", hän mutisi vaisusti.
"Ensi kerralla jotain jämerämpää, siis", Lohmann sanoi paheellisesti virnistellen kuin henkistä muistilappua itselleen kirjoittaen. "Tapahtuiko mitään kihelmöivää?" mies ei malttanut olla jatkamatta. Hän madalsi ääntään kuiskaukseksi.
"Minä nolasin itseni. Tohtori Stanton oli siellä. Ja niin, myöhemmin illalla Shikov lupasi minulle, ettei tulisi enää koskaan metriä lähemmäs minua", Kaie vastasi yrmeästi.
"Mitä tapahtui?" Lohmann suhahti. Mies tuijotti häntä hakien merkkejä huonosta pilasta tai jonkinlaisesta suuresta vitsin kohokohdasta. Kaie puuskahti, mikä sai kipeän kyljen muistuttamaan olemassaolostaan ärhäkällä vihlaisulla.
"En oikein tiedä. Väärinkäsitys", hän vastasi matalalla äänellä. Protossi antoi katseensa eksyä Shikovin selin pysähtyneeseen hahmoon ja tukahdutti vatsaansa hiipivän voimakkaan kouraisun nielaisemalla. Shikov näytti hyväksyvältä, mutta tarkkaavaiselta Thompsonin ja Adamsin mittelöä seuratessaan. Mies oli työntänyt peukalonsa reisitaskuhousujensa etummaisten vyölenkkien läpi ja taputteli hajamielisesti käsillä jalkojaan kuin jotakin rytmiä hakien. Kaie leikitteli hetken ajatuksella siitä, että voisi pujottaa kätensä Shikovin koukistuneen kyynärvarren ympäri ja painaa itsensä kiinni miehen kylkeen. Jo pelkkä mielikuva tuntui vatsanpohjalla kuumottavalta. Ja mahdottomalta.
"Älä yritäkään pimittää minulta mitään", Lohmann hoputti ärtyneesti hänen päiväunensa katkaisten. "Teitkö jotakin? Vai sanoitko jotakin kiusallista?"
"Muistatko… kun kerroin sinulle siitä, mitä tapahtui Vestalla?" Kaie kysyi hiljaa. Lohmann nojautui hänen puoleensa ällistyneenä.
"Löikö hän sinua uudelleen?" mies kysyi pöllämystyneenä.
"Ei tietenkään", Kaie kielsi. Hän painoi kasvonsa, sillä huomasi heidän kuiskaamalla vaihtamiensa sanojen herättäneen ainakin Chandakin ja Solheimin mielenkiinnon. Intialaisnainen loi kasvoilleen kysyvän eleen, mutta Kaie väisti sen katselemalla kiinnostuneesti varpaitaan. Hän painoi huulensa miltei kiinni Lohmannin korvaan. "Se… se ei ollut ainoa vahinko, joka tapahtui Vestalla."
"Nyt tämä alkaa käydä melkoiseksi", Lohmann henkäisi yllättyneesti. Mies katsahti ylöspäin Kaien silmiin epävarmana siitä, kuinka hänen tulisi reagoida. Kaien eleistä paistava masentunut alakulo pyysi osakseen lohduttavaa olkapäätä ja kuuntelevaa korvaa, mutta toisaalta paljastus Vestan tapahtumista kutkutti selkeästi hänen uteliaisuuttaan.
Kaie ei vaivautunut enää supisemaan, vaan keräsi muiston sirpaleet sisältään ja tönäsi ne eteenpäin virtansa mukana. Samalla hän levitti huolellisesti psionisen, peittomaisen heijasteen virtansa suojaksi, jotteivät muut huoneessa olevat aaveet huomaisi lähetystä. Julkinen nöyryytys tästä enää puuttuisi.
Lohmann näytti ensin mietteliäältä Kaien muistikuvien vallatessa tajuntansa, mutta sitten miehen suu loksahti auki ällistyksestä. Hän katsahti Kaieen selkeästi uskomatta näkemäänsä ja toivoen jonkinlaista vahvistusta, mutta naisen surumielisen hymyn edessä kykeni vain nyökyttämään. Miehen silmät tummuivat, kun Kaien virta kuljetti hänen tajuntansa kankaalle myös eilisillan tapahtumista syntyneen mielipahan, harmin ja kaipauksen.
Miksi sinä et kertonut?
Lohmann elehti uteliaasti, mutta Kaiella ei ollut selkeitä vastauksia annettavaksi.
En tiedä. Se oli vahinko. Hän oli niin vihainen minulle, että meni jotenkin sekaisin ja… hän oli niin humalassa.
Lohmann katsoi salin toisella laidalla seisovaa esimiestään osaamatta peittää ihmetystään.
Shikov taisi ottaa sen raskaasti?
Kaie ei aluksi tiennyt mitä sanoa. Nainen kietoi hupullisen puseron huolellisesti hartioidensa peitoksi, sillä taistelun pintaan nostattama hiki aiheutti kylmänväreitä alkaessaan haihtua iholta.
Hän oli vihainen itselleen, vaikka yritin muistuttaa, että… mennyt on mennyttä, niinhän te sanotte?
Lohmann nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Hän väänsi naamansa irvistykselle.
No, stereotypia venäläisten ja viinan huonosta yhteensopivuudesta on ainakin totta.
Kaien hymy oli laimea. Protossin piti hakea hetken aikaa seuraavia sanojaan.
Minulle se oli… se kaikki… minä tiesin, että se oli virhe ja että hän luuli minua tohtori Stantoniksi, mutta silti se tuntui jotenkin… tärkeältä. On säälittävää edes ajatella näin, minä tiedän.
Kaie tunsi harmikseen tuloillaan olevan niiskutuksen ravisuttavan rintakehäänsä. Khalan nimeen, millainen kyynelkaivo hänestä oli terraanien parissa tullut. Lohmann näki taisteluparinsa mielipahan ja pian miehen virta kimmahti hänen mieltään vasten täynnä lohtua ja valoa.
Olen pahoillani, Kaie.
Kaie yritti hymyillä nyppiessään kiukkuisesti puseronsa hihoja sisältäpäin.
Meidän väleistämme on tullut nyt niin kiusaantuneet ja hankalat. Haluaisin vain, että kaikki olisi kuten ennenkin. Että... tämä koko asia olisi poissa.
Lohmann näytti ymmärtäväiseltä ja kupersi kämmenensä Kaien kyynärvarren ympärille. Ote oli lämmin ja lohduttava. Mies koetti hymyillä rohkaisevasti.
Shikov on varmasti vain järkyttynyt. Kyllä se siitä. Ei aikaakaan, kun hän on taas aurinkoinen ja kännissä mokaileva oma itsensä.
Kaie ei mahtanut mitään kevyelle hymylle, joka heijastui valoisana tuikahduksena myös hänen virrassaan. Lohmann näytti tyytyväiseltä saatuaan naisen piristymään edes asteen verran.
"Jatketaan psionisilla harjoitteilla ja vaihdetaan pareja. Lohmann, Solheim, valmiina?" Alexein kantava ääni tavoitti ryhmän ja sai aaveet vääntäytymään pystyyn ja virittymään jälleen taisteluvalmiuteen. Lohmann vilkaisi silmäkulmastaan Solheimiin, joka vastasi eleeseen vetämällä sormen kurkkunsa poikki virnistäen. Muut nauroivat.
"Mitä olen tehnyt ansaitakseni odottamattoman läsnäolosi hytilleni tällaiseen ajankohtaan?" Gerard tiedusteli kärsivällisesti. Käytävän viileä ilma tuntui vastenmieliseltä ihosta otetta tavoitellessaan ja käsivarret kananlihalle nostattaessaan. Amiraali tunsi itsensä kärttyisäksi. Alexei sen sijaan siirtyi mutkattomasti käytävältä sisälle hyttiin ja haki kasvoilleen selittelevän ilmeen sohvaa kohti siirtyessään.
"Minun hytissäni on vuotava hana", hän sanoi.
"Jollei kyseinen hana sijaitse sänkysi välittömässä läheisyydessä, en näe edelleenkään mitään syytä sille, että asia kuuluisi minulle", Gerard vastasi tylysti. Hän seurasi ystävänsä määrätietoista liikehdintää epäilevästi antaessaan oven kelautua kiinni takanaan.
"En saa nukutuksi. Se pitää… ääntä. Lotisevaa. Vastenmielistä", Alexei sanoi. Hän naurahti hermostuneesti.
"Kuulostaa siltä, että teit oikean ratkaisun tullessasi tänne ja herättäessäsi minut hakkaamalla ovipaneelin miltei läpi seinästä. Sen sijaan että… no, olisit käyttänyt korvatulppia ja soittanut huoltoon?" Gerard mulkaisi myrtyneesti ystäväänsä, joka jätti tahdikkaasti hänen kommenttinsa huomiotta.
"Jos laitan tämän pikkurahin sohvasi jatkeeksi ja yritän olla kääntämättä kylkeä, mahdun nukkumaan oikein hyvin. Lupaan olla valittamatta siitä, että kuorsaat. Katso, toin jopa peitonkin", Alexei kertoili hilpeästi.
"Niin näytät tuoneen", Gerard vilkaisi syrjäsilmällä ystäväänsä, joka esitteli ylpeästi kainaloonsa tungettua vilttikääröä. Hän huokaisi päälakeaan sipaisten ja rannekelloaan väsyneesti vilkaisten. Kelloradio ei ollut valehdellut. Viittätoista vaille kaksi. Alexein möyhiessä tarmokkaasti sohvatyynyjä mieleisekseen kasaksi Gerard siirtyi hiljakseen keittokomerolle ja täytti vesilasin pohtien kuinka etenisi.
"Lupaan lähteä aamulla hiljaa ja olla käyttämättä kaikkea kuumaa vettä suihkustasi", Alexei vannoi kirkasotsaisesti. Hän potkaisi sukat jaloistaan lattialle kahdeksi valkoiseksi keoksi.
"Sehän huomaavaista", Gerard vastasi kirpeästi. Hän kulautti vesilasistaan kommodorin likaisia sukkia harkitsevasti silmäten. Alexei jätti ystävänsä happaman sarkasmin huomioimatta. Hän veti pontevasti vielä t-paidan yltään, tunki vaatekappaleen kahden sohvatyynyn väliin ja kömpi peiton alle.
"Voin tuoda sinulle kahvin aamulla", kommodori ehdotti sovitellen. Hän kaivautui vilttipoteroonsa syvemmälle parempaa asentoa etsien.
"Uskallapa herättää minut kukonlaulun aikaan kahvimukin kanssa ja murhaan sinut kylmäverisesti ennen kuin ehdit kynnystä pidemmälle", Gerard vastasi maireasti hymyillen.
"Sinäkin nukut virka-aseesi kanssa?" Alexei heräsi kiinnostuneena kysymään.
"En, mutta tohveleissani on teräskärjet."
"Kuulostat vanhainkodista karanneelta sarjamurhaajalta."
"Ja sähkölamaannutin aamutakkini povitaskussa", Gerard täydensi lauseensa viivasuisena. Alexei nielaisi ja nosti etusormensa pystyyn.
"Erittäin hyvä lisäys. Ymmärretty! Hyvää yötä sitten vain. Nähdään aamul… päivällä", Alexei korjasi nopeasti Gerardin rypistyvää otsan linjaa seuratessaan. Sen jälkeen mies sammutti pienen pöytävalaisimen ja veti liioitellun reippaalla eleellä peiton päänsä yli.
Hiljaisuutta kesti hetken. Gerard siemaili vettään pitämättä kiirettä.
"Aiotko seisoa siinä pitkäänkin?" Alexei kysyi lopulta vaimealla äänellä peittonsa alta. Gerard ei tehnyt elettäkään reagoidakseen kysymykseen. Kohta sohvalla makaava mytty liikahti harkitsevasti ja Alexei veti peiton epäluuloisesti alemmas. Mies sinkosi Gerardia päin katseen.
"En tiedä sinusta, mutta yleisön edessä nukkuminen ei ole leipälajini. Kaikki se kuola ja kaksimielisesti tulkittavat uniset puheeni. Suorituspaineita. Konstikasta"
"Uskottavat tekosyyt eivät myöskään ole se paras osa repertuaariasi", Gerard sanoi kuivasti. Sohvalta kuului huokaus ja Alexei työnsi alistuneesti peiton syrjään. Pian himmeä pöytävalo syttyi uudelleen.
"Oliko se niin ilmeinen?" hän kysyi pettyneesti silmiään siristellen.
"Vuotava hana? Edellisillä kerroilla käyttämäsi räpsyvä lamppu ja omituinen rapina seinän sisältä olivat likipitäen samaa kaliiberia", amiraali vastasi päätään pudistellen. Hän levitti käsiään kevyesti kuin alleviivaten sanojaan, mutta pehmeni sitten hymyilemään. "Vaikka yleisesti ottaen en ole tähän aikaan parhaimmillani, en käännytä sinua oveltani pois, etenkään jos et saa huoliltasi nukuttua."
"Sinä et uskonut lamppuunkaan?" Alexei kysyi loukkaantuneena.
"En hetkeäkään."
"Se räpsyi! Ja se ääni – se saattoi olla komentajakapteeni Westcottin lauluakin – mutta se kuulosti…"
"Alexei", Gerard keskeytti rauhallisesti. "Ottiko hän tosiaan sen noin huonosti?"
Alexein ilme muuttui häkeltyneestä surkeaksi ja mies painui silminnähden kasaan. Yllättäen kaikki väri ja elämänilo vaikuttivat imeytyvän hänestä ja kulutetuille, väsyneille kasvoille tuli harminsekaista pettymystä.
"Minä en voi käsittää miten olen saattanut vajota niin alas", Alexei kuiskasi tukahtuneella äänellä. "Se on niin alhaista… niin loukkaavaa ja omavaltaista. Minun tekee mieleni lukkiutua jonnekin ja nielaista avain. En edes tiedä kuinka voin korjata tämän. Kaikki ne kauniit puheeni luottamuksesta ja askeleet, joita uskoin meidän jo ottaneen… ja mi-minä, humalassa…"
Gerard nojautui seinää vasten huokaisten Alexein haparoivan ja änkyttävän puheenvuoron päätteeksi. Hänen olisi pitänyt uumoilla jotain tällaista. Alexei oli pitänyt koko eilisillan ja tämän päivän hiljaiseloa, mikä ei yleensä luvannut mitään hyvää. Gerard oli ajatellut miehen selvittelevän ajatuksiaan, mutta tämä oli näemmä luisunut vain syvemmälle itsesäälin ryöpyttämässä ahdingossaan. Gerard ei ollut varsinaisesti yllättynyt miehen sanojen takana paistavan karvauden väkevyydestä, mutta Alexein kärsivää itsesyyttelyä oli silti hankala katsella.
"Mitä Kaie sanoi?"
"Että protosseille se ei ole samalla lailla merkityksellistä. Että kaikki jatkuisi normaalisti. Että… että hän ei ollut kertonut, koska halusi suojella minua."
Alexei pujotti kämmenet polviensa ympäri ja painoi pään hetkeksi takanaan olevaa seinää vasten. Mies näytti piinatulta huulet tärähdellen ja kädet vavahdellen jonkinlaista tasapainoa hakiessaan.
"Alexei", Gerard aloitti harkiten. Sohvalla kyyhöttävä mies päästi kysyvän äännähdyksen. "Ei sillä, ettenkö olisi samaa mieltä kanssasi. Minä olen. Teit väärin ja antaisin sinulle selkään omakätisesti, jollet jo itse ruoskisi itseäsi tällä tavalla tapahtuneen johdosta. Mutta sinun täytyy kunnioittaa myös Kaiea."
"Heti kun keksin millä lailla ikinä voin hyvittää hänelle sen, että käytin esimiesasemaani niin anteeksiantamattoman väärin ja…"
"… sinä yrität hyvitellä tällä nyt vain itseäsi. Jos Kaien toive on antaa asian olla, miksi sinä pidät sitä tapetilla sitkeästi ja jokaisella yksityiskohdalla mässäillen?"
Alexei jähmettyi kesken liikkeen tietämättä mitä sanoa. Miehen aran pohtivassa hiljaisuudessa oli epävarmuutta ja Gerard päätti pitää pallon itsellään.
"Tarkoitan… miksi tästä pitää tehdä näin kolossaaliset mittasuhteet saava numero? Jos tämä olisi käynyt jonkun toisen esimiehen ja jonkun toisen sotilaan välillä, tapahtunut olisi - toki pahennusta herättävää ja rangaistavaakin – mutta ymmärretty toisessa hengessä. Hitto, se olisi saatettu kuitata jopa huumorilla. Kaikki olisivat kuitenkin ymmärtäneet, ehkä samaistuneetkin. Kaikkihan ovat joskus tupeksineet humalassa."
Alexei keskeytti Gerardin nostamalla kätensä ilmaan turhautuneena.
"Mutta tämä ei ole kuka tahansa sotilas ja esimies. Se olen minä. Ja se on Kaie", hän sivalsi kiukkuisena ja jokaista sanaansa painottaen, kuin olisi puhunut vähämieliselle. Gerard vilkaisi ystäväänsä terävästi ja näyttämättä omaa häkellystään.
"Mikä Kaiessa ja sinussa on niin ainutlaatuista, ettet voi kuvitella antavasi itsellesi anteeksi?" hän kysyi karheasti vastaan. Alexei ravisti päätään tuohtuneena ja aloitti haparoivan, kiivaan selityksen.
"Kaie on… me kaikki odotamme häneltä hirvittävästi, eikä hän itse kaikkein vähiten. Hän tekee kaiken juuri niin kuin pyydetään, pyrkii aina parempaan ja haluaa meidän kaikkien uskovan, että on särötön ja virheetön paketti. Täydellinen hybridi protossien ja terraanien välillä. Jotain, joka työnnetään eturintamaan rintakehä ylpeyttä pullistellen. Mutta joskus kun katson häneen… hänen silmiinsä… ja näen kuinka paljon kaiken sen silotellun kuoren takana liikkuu, kuinka vähän hän tietää paikastaan ja kuinka paljon hän uskoo meidän kaikkien toimivan vain parhaakseen... Minun velvollisuuteni on suojella sitä kaikkea."
Gerard painoi päänsä hetkeksi liikutuksensa salatakseen. Hän huomasi yllättäen pidättelevänsä hymyä.
Voihan pyhä yksinkertaisuus.
"Minun pitää olla hänen luottamuksensa arvoinen, tai se kaikki on turhaa", Alexei muistutti taustalla loukkaantuneeseen sävyyn.
Gerard vaiensi Alexein inttävän puheripulin pelkästään leukansa nostamalla ja poraamalla katseensa miehen teräksenharmaisiin silmiin. Hän rykäisi.
"Sanon tämän kaikella toverillisella lämmöllä, mutta olette silti helvetinmoisia, paksukalloisia idiootteja kumpikin. Kaie ei uskonut, että kestäisit totuuden ja yritti suojella sinua pitämällä tämän koko jutun sisällään. Lopputuloksena sinä… sinä olet täysin raunioina. Ja mikä on sinun ratkaisusi? Haluat suojella häntä?! Olenko minä ainoa, joka haistaa ironian?" Gerard pyörähti ympäri pudistellen päätään. Hän veti henkeä. "Käytä aivojasi, hölmöläinen. Milloin ihmeessä Kaie on kaivannut meidän suojeluamme tai ritaria valkealla ratsulla pelastuksekseen? Mikä ihme sinut oikeuttaa päättämään teidän molempien puolesta mikä on parasta ja oikein? Onko mahdotonta ajatella, että Kaie osaisi itse käsitellä tunteensa ja olla jotakin mieltä intiimistä asiasta, joka on tapahtunut kahden aikuisen välillä? Että kunnioittaisit hänen päätöstään ja toivettaan? Että te olisitte tasavertaisia tässä asiassa, vaikka se tuntuisi sinusta valheellisen helpolta tai oikomiselta? Että Kaie tarkoitti mitä sanoi?"
Alexein silmäkulmat olivat kostuneet Gerardin jyristessä puheenvuoroaan. Mies istui sohvalla kauttaaltaan kalpeana ja kykenemättä sanomaan mitään. Gerard tyynnytteli voimakkaana pauhanneen äänensä leppoisammaksi ja jatkoi.
"Sinun ei tarvitse suojella Kaiea elämältä, Alexei. Eikä myöskään itseäsi. Sinä et voi olla hänen esimiehensä jokaisella elämän akselilla etkä varjella häntä pettymyksiltä. Et vaikka aiheuttaisit ne itse. Sellaista on olla terraani."
Alexei oli pitkän aikaa hiljaa.
"Minä… minä en koskaan halunnut satuttaa häntä."
"Ja silti sinä satutit. Se siitä, kestä se. Sinussa on miestä tarpeeksi kohtaamaan aiheuttamasi kaaos, muttei ilmeisesti jättämään sitä taaksesi", Gerard virkkoi. Hän tiesi sanojensa olevan kovat, mutta Alexein tarvitsi kuulla tämä kaikki joskus. Amiraali selvitti kurkkuaan. "Jos tosiaan tarkoitat mitä sanot, ajattelisit edes tämän kerran omaa persettäsi pidemmälle. Olet kehunut minulle useaan kertaan Kaien kasvua ja kehitystä. Luota siihen. Luota häneen. Sinun reaktiosi tähän kaikkeen on kohtuuton ja voi loukata häntä enemmän kuin arvaisitkaan."
Alexei tuijotti ystäväänsä väsyneenä kuin kangastusta autiomaan keskeltä hakeva eksynyt. Hän haparoi peukalot ohimoidensa päälle ja tuijotti pitkän tovin lattiaan.
"Luoja, Gerard. Sinun kanssasi keskustellessani tunnen oloni aina niin tyhmäksi", mies henkäisi lopulta katseensa nostaen.
"Se johtuu siitä, että olet tässä asiassa tyhmä. Suorastaan rikollisen typerä", Gerard pamautti tyytyväisesti nyökäten. Hän laski tyhjän lasin tiskipöydälle ja hymyili surullisesti. "En taida edes uskaltaa kysyä Gemmasta?"
"Älä. En tiedä onko enää mitään kysyttävää. Koko juttu, me kaksi… siitä kaikesta on tullut jotenkin laimeaa, väritöntä, mitäänsanomatonta… kuin tyynyllä tukahdutettu ääni. Minä en tiedä, mitä tapahtuu."
Gerard päästi ymmärtäväisen äännähdyksen. "Puhutaan siitä siis toiste. Koeta nukkua vielä ennen aamua."
"Kiitos", Alexei kuiskasi. Gerard ei sanonut mitään, mutta taputti toveriaan hartiaan makuuhuoneeseen mennessään. Hän heitti juuri ja juuri vielä lämpimänä pysyneen peitteensä päälleen ja asetti kelloradioon herätyksen. Valo olohuoneessa sammui kohta uudelleen, mutta Gerardilla oli epämääräinen aavistus siitä, ettei Alexei saisi tänä yönä montakaan tuntia unta.
Jäänsininen plasma leikkasi lihan läpi kevyesti ja terävästi ja hänen sääriään vasten kynsinyt zerglingkaksikko halkesi siististi keskeltä. Terä poltti suuren osan suonista kiinni jo viiltoa tehdessään, mutta hyllyvät sisäelimet ja ruumiiden veltoksi valahtaneet puolikkaat lässähtivät keltaista levypanssaria vasten märkinä ja elottomina. Kaie potkaisi ne laiskasti syrjään uhraamatta toimenpiteelle ihmeemmin aikaa tai resursseja. Seuraava hyökkäys oli jo tulossa, eikä maan pinnalle äkäisesti työntynyt hämähäkkimäinen väijyjä ollut samanlainen itsestään selvä saalis kuin maanisen tiedostamaton parvi zerglingeja.
Kaie jännitti virtansa ja antoi sotatanssin tutun poljennon tulla alitajunnasta, viedä hänet transsinkaltaiseen tilaan olevan ja tulevan sameille rajapinnoille. Väijyjä tuli lähemmäs linkuttavin ja väijyvin nytkähdyksin, kutsuen häntä epäsuhtaan ja petolliseen leikkiinsä. Kaie ei ollut kuitenkaan niin helposti huijattavissa. Hän aisti hentona värinänä maan alle jääneen, isomman väijyjän liikkeet. Pian pintaa kohti syöstyt, veitsenterävät piikit purskahtivat maan kuoren alta pinnalle protossia tavoitellen. Kaie väisti lävistetyksi tulemisen kierähtämällä puolittaiseen hyppyyn kahden ihmisenkorkuisen piikin välistä. Ilmaan pöllähtäneet multa ja juurenpalaset ropisivat hänen kypärävisiiriään vasten.
Toinen väijyjä oli kuitenkin vain odottanut hänen huomionsa herpaantumista ja ryntäsi salamannopeasti kosketusetäisyydelle. Olento löi häntä linkkuun taittuneen jalkansa kärjellä säksättävän äänen päästäen ja pyrkien vyörymään koko elopainollaan tasapainonsa menettävän protossin päälle. Kaie ehti nähdä paksuuntuneet nivelkapselit ja myrkylliset kynnenpäät lähietäisyydeltä, eikä voinut tehdä muuta kuin keventää iskua osaltaan sitä mukailemalla. Happi ryntäsi ulos keuhkoista, mutta osuma jäi vaimeaksi hänen myötäilevän liikeratansa ansiosta. Viimeistä kuperkeikkaansa Kaie pehmensi virrallaan – psioninen voima kohisi pään sisällä ja jarrutti häntä miltei liiankin tehokkaasti.
Kaie käytti äkillisen pysähdyksen ja yllätetyksi tulleen väijyjän voimakkaan puskun hyväkseen liikeratansa suuntaa vaihtamalla. Protossi pujahti pienellä kumarruksella päälleen ryntäävän väijyjän jalkojen alle. Hieman kevyempi kaarimainen työntö riitti, ja plasmaterät irrottivat peräti kuusi jalkaa yhdellä liikkeellä. Väijyjän raivonkirkaisua seurasivat Kaien tyytyväinen hymy ja toinen, hurjempi survaisu. Pian naisella oli kiire ehtiä alta väijyjän romahtaessa maahan liikkumiskyvyttömänä. Olennon kuultavissa silmissä leiskunnut kipinä muuttui sameaksi ja himmeni lopulta näkymättömiin; koukkumaiset jalat nytkähtivät vielä viimeisen kerran kouristuksenomaisesti.
Toinen väijyjä odotti edelleen maan alla ja jostakin kaukaa kuului ultraliskon veret seisauttavaa ulvontaa. Rinteestä alaspäin häntä kohti rynnisti jälleen viiden zerglingin lauma. Toinen pienempi partio näkyi tulevan alas oikealta hitaammin, pettävän maan viettäviä kohtia väistellen.
Kaie heilautti kätensä eteenpäin raskaasti huohottaen. Psioninen lataus purkautui voimakkaana kuohahduksena; puhtaasta ilmasta esiin piirtyvä valokaari räsähti sähköisenä kurottuessaan ahnaana eteenpäin. Lähimmäksi uskaltautuneet zerglingit lennähtivät kiljuen ja puolikaaren muodossa takaisin tulosuuntaansa. Palaneen lihan haju oli voimakas, miltei etova. Enää kaksi zergeista kykeni jatkamaan liikettään, ja silloinkin ontuen. Protossi viimeisteli molemmat otukset isän shalanilla. Raynorin lahjaksi antama vanha taistelupistooli oli kantavuudeltaan ylivoimainen, vaikka latausaika aavistuksen uusia malleja hitaampi olikin. Kaie ei olisi suostunut edes harkitsemaan mitään muuta, tunsihan hän pistoolin jykevää vartta puristaessaan sanoinkuvaamatonta yhteyttä sekä isän että Jimin kanssa.
Kaiella ei ollut aikaa jäädä ihastelemaan aiheuttamaansa tuhoa, sillä väijyjän piikit raastoivat jälleen maan rikki hänen allaan ja pakottivat naisen liikekannalle, kohti lähestyvien hyökkääjien rivejä. Väijyjän ansan väistettyään hän pysähtyi hetkeksi huohottamaan ja tarkensi sitten katseensa kolmen hydraliskon pienempään ryhmään äärioikealla. Hänellä ei ollut aikaa odottaa lähitaisteluetäisyydelle, sillä hydraliskojen räjähdepanokset tekisivät hänestä selvää jo kauan ennen sitä. Kaie punnitsi shalania kylmäverisesti kädessään. Hänen pitäisi saada kolme hyvää osumaa, mielellään kallon levyjen väliin. Jos hän tehostaisi ammuksien lentoratoja virrallaan…
Luodit tulivat Kaien selän takaa ja kiisivät ilman halki säännöllisinä, ärhäkkinä viuhahduksina. Kaksi hydraliskoista kaatui muutaman sekunnin viiveellä ja kolmas haparoi tukevaa sijaa maasta kahden muun ruumiiden tömähtäessä jyrkässä rinteessä niskaansa. Olento urahti.
Kaie vilkaisi hätkähtäen olkapäänsä yli.
Miehellä oli yllään HE-panssaripukunsa, tähtäyslasikypärä ja kevyt varusteliivi. Hänen kiikaritähtäinkiväärinsä oli kohotettu silmää vasten. Kaie kuuli pian vielä yhden raivostuneen rääkäisyn takaansa, ja ympäri pyörähtäessään hän saattoi todeta, että kaikki kolme hydraliskoa tulivat hengettöminä alas kevyeksi maanvyörymäksi muuttuneen liu'un mukana.
Huomenta.
Kaie ei vastannut mitään, vaan kääntyi tarkastelemaan rinnettä edessään. Nyt kun hydraliskot olivat poissa, uusien hyökkääjien ilmaantumiseen ei menisi kauaa. Kuten hän oli arvellutkin, ultralisko rynnisti vain muutamien sekuntien jälkeen törmän laelle kiireellä. He seurasivat epäuskoisina viettävälle maalle itsensä kammenneen zergjättiläisen yritystä päästä alas vihollisen kimppuun. Hydraliskojen hienovaraisemmasta tunnustelusta ei ollut jälkeäkään, vaan olento työntyi muhkuraisen rinteen kiihtyvällä laukalla alas kiskoen mukanaan aluskasvillisuutta ja irtoavaa maa-ainesta.
Huomasithan kylväjän?
Kaie vilkaisi ylös silmäkulmastaan synkän päättäväisenä. Khalan nimeen, kuinka se oli valtava. Kylväjä – mutaliskojen kehittyneempi mutaatio – velloi heidän yllään yksinäisenä hahmona peittäen hetkellisesti kelmeän auringon alleen ja heittäen maahan pahaenteisen, raskaan varjon.
Ota ultralisko. Minä pidän takaa tulevat hyökkääjät. Kylväjä ei voi ampua maahan, mutta se tekee pahaa vahinkoa hävittäjillemme tai korjausboteille. Meidän pitää saada keskitys paikalle.
Kaie nykäisi itsensä vauhtiin. Hän tunsi voimakkaan riemun täyttävän rintakehänsä adrenaliinin syöksyessä lävitseen ja virran kerääntyessä hänen ympärilleen uhkaavaksi ja viiltäväksi keihäänkärjeksi. Hän nauroi etäisyyden huvetessa olemattomiin ja kiinnittäessään katseensa ultraliskon tyhjiin, alkukantaisen raivokkaisiin silmiin. Hetken aikaa hän tunsi itsensä tyhjäksi kaikesta turhasta – olivat vain hän, Khala ja valtava zerg. Vain peto ja saalis, vain kutsumus ja velvollisuus.
Ultralisko painoi päänsä ja syöksyhampaansa pidäteltyä jännitettä värisevään asentoon ja karjuen aloitti rynnäkön. Sillä ei ollut mitään muuta kuin raivonsa. Ei itsesuojeluvaistoja tai takaraivossa tykyttäviä katumuksia, pelkoja. Vain vietit, kipinöivät aistimukset ja silmitön raivo.
Kaie tunsi olennon jalan osuvan itseensä yrittäessään pyörähtää ultraliskon vatsan alle. Hänen plasmateränsä sammuivat sihahtaen naisen menettäessä miltei tajuntansa iskun voimasta. Kaie ärähti kiukkuisesti maahan osuessaan. Olento ei aikonut laskea häntä haavoittuvien, ohuiden vatsapeitteidensä kimppuun helpolla, kuten monet muut varomattomat lajitoverinsa.
Olkoon niin.
Kaie veti ahneesti happea keuhkoihinsa. Hän räpiköi upottavassa hiekassa eteenpäin antaen virtansa valvoa selustaansa. Jättiläismäinen zerg yritti parhaansa mukaan talloa hänet jalkoihinsa, ja kivuliaan kolahduksen kylkeensä saanut Kaie sai tehdä kaikkensa, jotta selvisi takaisin tolpilleen muussaantumatta. Olento oli niin valtava, ettei hänellä ollut toivoakaan tehdä vahinkoa siihen ennen kuin hän saisi jollakin lailla hidastettua sen vauhtia.
Kaie sulki silmänsä lyhyeksi räpäykseksi ja kokosi virtansa niin, että saattoi häivyttää itsensä näkymättömiin. Toimenpide antoi hänelle kaivatun hengähdystauon, vaikka ultralisko pyörähteli ympäri vimmastuneesti karjahdellen, maata ympärillään tömistäen sekä syöksyhampaillaan tuon tuosta sokean sivalluksen ilmaan huitaisten. Se yritti selkeästi haistaa Kaien, tai edes saada hiekanjyvät kimpoamaan paksua panssaria vasten paljastavasti.
Alexei oli ehtinyt jälleen kiikarikiväärinsä kanssa paikalle. Luodit osuivat ultraliskoa päähän. Kaie arvioi, että ne aiheuttivat enemmän ärsyyntynyttä kipua kuin varsinaista vahinkoa. Ne riittivät kuitenkin kiinnittämään hurjistuneen jättiläisen huomion ja horjuttamaan sen väsymätöntä tasapainoa. Kolmas laukaus oli niin tarkka, että onnistui jopa puhkaisemaan olennon oikean silmän. Ultralisko pyörähti ympäri mylvien ja hyökkääjää hakien.
Kaie työnsi virrallaan zergia vasten ja tunnusteli varovasti. Hän löysi tien sisään, muovasi virtansa polttelevaksi, viheliäisen kirveleväksi teräksi ja työnsi sen ärähtäen kohti ultraliskon pientä, vauhkoontunutta mieltä. Kokemus suunnattomasta kivusta täytti eläimen aistit. Hetken aikaa olennon päähän ei mahtuisi mitään muuta kuin kuviteltu kokemus palamisesta, kivusta, lävistävästä tuskasta. Illuusio ei kuitenkaan vaikuttaisi kauan. Alexei oli kuitenkin saanut välittömästi vainun Kaien suunnitelmasta, ja protossi hymyili tyytyväisenä nähdessään selkänsä takaa lentävät sirpalekranaatit. Shikov tehosti räjähteiden lentorataa virrallaan, jolloin pienet lieriöt löysivät maalinsa tarkkoina ja tuhovoimaisina.
Kaie säntäsi itse juoksuun ja palasi takaisin Alexein rinnalle vain hetkeä ennen räjähdystä. Paineaalto löi etäisyydestä huolimatta korvat lukkoon ja valkohehkuinen liekki vaikutti nielaisevan sisäänsä hetkellisesti koko maiseman. Ultralisko oli kuitenkin mennyttä ja jysähti pian raskaasti huokaisten maahan.
Hyvää työtä.
Kaie kääntyi ja tunsi vaarasta viestittävän, tutun kivistyksen takaraivossaan. Hän nykäisi Alexeita vaistonvaraisesti virrallaan, kun maankuoren alla piilotelleen väijyjän kolmas hyökkäys jyrähti esiin. Kommodori yllättyi liikkeestä ja joutui hakemaan tasapainoa, eikä Kaien auttanut kuin tarttua miehen olkapäähän ja riuhtaista tämä syrjään piikkien alta. He tömähtivät hiekalle rinnatusten. Alexei päästi tukahtuneen älähdyksen Kaien puvun rämähtäessä käsivartensa päälle ja päänsä kolahtaessa maata vasten voimakkaasti.
"Oletko kunnossa? Sattuiko sinuun?!" Kaie kysyi kauhistuneena. Hän napautti kypärävisiirinsä ylös ja kumartui eteenpäin huolestuneena nähdessään, että mies oli menettämässä tajuntansa.
"Sammuta simulaatio", hän huudahti päänsä kattoa kohti kääntäen. Tietokone totteli häntä välittömästi. Lohduttoman harmaa maisema, taivaalta tihkumaan alkanut sade ja zergit katosivat värisevänä vanana. Jäljelle jäivät enää valtava, tyhjä harjoitussali ja kaksi hahmoa sen keskellä. Kaie antoi virtansa työntää elinvoimaa Alexein sammumassa olevaan mieleen. Hänen helpotuksekseen miehen virta vastasi ja vaikutti olevan vahingoittumaton.
Alexei päästi hetken kuluttua käheän henkäyksen. Hän työnsi silmilleen lipsahtanutta kypärää rykäisten taaksepäin ja raotti vasenta silmäänsä.
"Oletko kunnossa?" Kaie toisti kysymyksensä.
"Ja juuri kun olin saamassa ne uskomaan, että olen kuollut", mies mutisi. Kaie hymyili huojentuneena.
"Anteeksi. Olin tarpeettoman kovaotteinen. Minun olisi pitänyt muistaa, että se on vain simulaatiota", hän takelteli. Alexei punnersi hitaasti toisen kyynärpäänsä varassa pystyyn.
"Ei se mitään. Saat pelastaa minut lävistämiskuolemalta myös simulaatiotilanteissa", mies vastasi venyttäen kokeilevasti Kaien puvun alle jääneen kätensä ilmaan. Se näytti olevan ärtyneen näköistä kyynärsyrjää lukuun ottamatta kunnossa.
Kaie huomasi vasta nyt pysähtyneensä vain muutamien kymmenien senttien päähän Alexeista ja nykäisi itsensä levottomasti kauemmas. Hän olisi voinut kirota ääneen nähdessään loukkaantuneen ja hieman harmistuneen katseen kommodorin silmissä – tämä uskoi tietenkin, että hän pelkäsi, että hän ajatteli Vestan tapahtumia. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain selitykseksi, mutta sai ulos vain kiusaantuneen, pienen rykäisyn.
"Sinäkään et saa nukutuksi?" Alexei kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen. Hän poimi kysyvän vireen Kaien katseesta ja viittasi kädellään ympärilleen hiljaisessa simulaatiosalissa. Myös seinällä hehkuvan digitaalisen kellon numerot puhuivat karua kieltään. 04:17.
Kaie ravisti päätään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän heräsi omaan pelokkaaseen kirahdukseensa yön pikkutunteina ja sonnustautui taistelupukuunsa simulaatioharjoituksia varten. Hytin hiljaisessa mustuudessa oli alkanut kellua yhä useammin kaivatun levollisuuden ja uneliaisuuden sijaan liikkeelle ajavaa hermostuneisuutta, kuin pieniä psionisia tulikärpäsiä.
"Ajatteletko paluuta Van Saralle?" Alexei jatkoi. Mies noukki kiikarikiväärinsä hieman kauempaa lattialta ja veti sen syliinsä lähempää tarkastelua varten. Hän katsahti silmäkulmastaan Kaieen. Protossi painoi päänsä nyökytykseen. Hän tunsi olonsa kömpelöksi ja hikiseksi raskaassa puvussaan.
"Entäpä sinä?" Kaie uskaltautui kysymään ennen kuin Alexei kääntäisi keskustelun äitiin. Kaie oli miettinyt Sarahia tarpeeksi, miltei liikaakin, kuluneiden päivien aikana. Äiti oli kaikkialla. Tämän luiseva kuvajainen odotti häntä harjoitussalin syvissä varjoissa, väijyi jäntevänä hissikuilun uumenissa, seurasi hänen varjonaan pukuhuoneen hämärissä sokkeloissa, heijastui ihmisten silmistä ja kurkisti hänen peilikuvansa takaa jokaisena aamuna. Sarahin keltaiset silmät ilkkuivat petollisina, kylmännihkeät kädet kurottuivat kohti ja toisinaan lämmin hengitys tuntui sipaisevan niskassa tai kaulalla. Zergien kuningatar oli Kaien sisällä - läsnä jokaisessa ajatuksessa, jokaisessa tiedostamattomassa alitajunnan liikahduksessa. Ajatus oli likipitäen sietämätön. Miksi hän kantoi Sarahia sisällään, miksi hän antoi tämän pelotella itseään?
Kaie puristi kätensä huomaamattaan nyrkkiin. Raivo ja katkeruus korvensivat sisimmässä soihdun lailla. Zeratul oli sanonut hänelle vihan olevan kuluttavaa ja tasapainoa vahingoittavaa, mutta paljon muuta hänellä ei ollut enää jäljellä. Hänestä tuntui, ettei hän voisi olla tämän valmiimpi kohtaamaan äitiä.
"En tiedä. Ehkä kahvinkulutukseni alkaa olla liikaa." Alexei yritti kuitata kysymyksen huumorilla, mutta Kaie ei saanut itsestään pakotettua ulos harjoiteltua naurua vastaukseksi. Myös Alexei vakavoitui. Mies veti taisteluliivin pitkän vetoketjun auki, hengitti syvään ja nojautui alaspäin. He istuivat rinnatusten sanomatta mitään.
"Kaie… Halusin … minä olen pahoillani siitä, miten käsittelin Vestalla tapahtunutta. Taisin tehdä asiasta liian ison hälyn. Minusta tuntui pahalta ja halusin… halusin, että näkisit, että olin tosissani. Ymmärrän kuitenkin, että sinä haluat antaa asian olla. Yritän kunnioittaa sitä."
Kaie nosti alas luodut silmänsä. Hänen täytyi näyttää yhtä yllättyneeltä kuin hänestä tuntuikin, sillä Alexein kasvoille kohosi hieman epätietoinen, mutta toiveikas ilme.
"Kiitos", Kaie vastasi pöllämystyneenä. Hän ei ollut ihan varma mitä Alexei yritti sanoa ja koetti kerätä rohkeuttaan vastatakseen jotakin.
Ehkä voisimme kokeilla sitä joskus uudelleen paremmissa olosuhteissa. Niin joku urheampi olisi vastannut. Joku sellainen, kuin Adams tai Chandak, jotka tuntuivat aina löytävän sopivat sanat vastakkaisen sukupuolen seurassa. Joku muu kuin Kaie, jonka sisäinen ääni oli alkanut änkyttää jo pelkästä ajatuksesta.
"Jos haluat myöhemmin tehdä ilmoituksen tai puhua jollekulle, voit mennä suoraan Gerardin juttusille", Alexei lisäsi vaisusti.
"En usko, että haluan", Kaie sanoi kuiskaten. Hän nieleskeli hetken. "Minä olen tyytyväinen, jos kaikki on kuten ennenkin.
"Kuten tahdot." Alexein ääni oli painunut.
Kaie oli varma, että kommodori nousisi, kääntyisi kannoillaan ja menisi takaisin ovelle palatakseen hyttiinsä, mutta Alexei ei liikahtanutkaan. Sen sijaan he istuivat raskaissa taisteluvarusteissaan tyhjän hallin lattialla hiljaisuutta ihmetellen ja virtojensa kierrellessä toisiaan.
"Eikö tohtori Stanton huolestu sinusta?" Kaie sai lopulta kysyttyä. Hän inhosi itseään mustasukkaisen pistoksen sydänalassaan tuntiessaan. Hän oli yrittänyt vakuuttaa itselleen, että jos Alexei oli onnellinen Gemman kanssa, se oli myös Kaielle hyvä, halusihan hän vain miehen parasta. Silti hän oli toisinaan yllättänyt itsensä katkerista ja omaa itseään vähättelevistä ajatuksista nuorta lääkäriä ja Alexeita miettiessään. Tuntui jotenkin väärältä, että Gemma sai niin helpoilla, pienillä eleillä Alexein silmät hehkumaan ja tämän raapimaan niskaansa kiusaantuneena ja ujona kuin pikkupoika. Kaie osasi saada Alexein näyttämään lähinnä tuskastuneelta ja epätietoiselta.
"En oikein usko. Etenkin kun nukun Gerardin sohvalla."
Kaie ei tiennyt, miten hänen tuli Alexein voipuneen kuuloiseen ilmoitukseen reagoida. Kysyä syytä? Istua hiljaa? Pahoitella, toivottaa hyvää yötä ja poistua?
Hän valitsi viimeisimmän ja nousi epävarmasti jaloilleen.
"Minä taidan yrittää vielä nukkua", hän selitti. Alexei otti kevyesti tukea lattiasta ja ponnisti hänkin ylös.
"Olet oikeassa", hän sanoi, "aamuharjoituksiin on vain muutama tunti."
Kaie huomasi siirtelevänsä hermostuneesti kypäräänsä kädestä toiseen ja työnsi sen parempaakaan keksimättä kainaloonsa. Häntä ujostutti yllättäen hirvittävästi. Mahassa läpätti, poskille nousi puna ja hän huomasi katseensa harhailevan.
"Nähdään aamulla", Kaie sai kuiskatuksi.
"Kauniita unia", Alexei vastasi käheästi.
He lähtivät vastakkaisiin suuntiin ja Kaie hillitsi sitkeästi halunsa kurkata olkapäänsä ylitse kommodorin loittonevaa selkää.
Kaikki vaikutti olevan valmiina. Sängyn raskas päiväpeite oli karkea ja kulunut hänen kämmenpohjiensa alla ja vaatteet painoivat puuduttavan raskaina ihoa vasten. Hän oli himmentänyt valot ja antanut hiljaisuudelle aikaa löytää tilaa sisimmästään. Äskeinen taistelun ja simulaatioharjoituksen kiihko oli laskeutunut verestä ja tyhjentänyt mielen.
Kefeus sykki ja eli hänen ympärillään mekaanista kiertokulkuaan; koneiden jatkuvia prosesseja, ennalta laskettuja ratoja ja moottorien mylvähtelevää työntövoimaa. Ja silti valtava tähtituhoaja kantoi sisällään haurasta ja kipinöivää elämää, varjeli heidän hentoja, hajoavia ruumiitaan tyhjiön tuhoavalta puserrukselta. Alus oli kuin elävä olento itsekin. Heidän kotinsa, heidän laivastonsa, heidän kapinansa. Kefeus, rakas, virttynyt, paikattu ja uskollinen Kefeus.
Hän tunsi sadat ja taas sadat virrat vesiputouksen kaltaisena voimakkaana kohinana kaikkialla ympärillään. Kefeuksen metallikehdossa parveilevat psioniset sykähdykset olivat aluksen epätahtiin sykkivä, epäröivä ja silti loppumattoman toiveikas sydän. He, terraanit, lukittuna kaikki UED:n vanhaan lippulaivaan – lukemattomiin kiloihin metallia, komposiittimuovia, virtapiirejä, elossapitojärjestelmiä ja ylimielistä uskoa terraanien ennaltamäärätystä asemasta avaruuden uudisraivaajina, taisteluvalmiina valloittajina. Ja silti, Kerriganin tulisen kouran juuri ja juuri väistäneinä pakolaisina, uudelleenrakennusta kaipaavina tyhjiksi kulutettuina, pelokkaina, eksyneinä. Siinä kaikessa oli jotakin niin ristiriitaisen kaunista ja silti surullisen lopullista, että sisintä pakahdutti.
Muistoja ei voi hukata.
Alexein ei olisi pitänyt hämmästyä siitä, että juuri Kaien ääni kuiskasi hänelle ensimmäisenä pimeyden keskeltä. Olihan Alexei nyt protossin kotikentällä ja yritti tehdä jotakin sellaista, jonka oli Kaielta oppinut. Protossi oli ollut avain, jota kääntämällä hän oli vihdoin saanut isänsä, Pulkovon tähtitornin hopeanhehkuiset kupolit ja pienen palan omaa lapsuuttaan – minuuttaan – takaisin. Kaie oli näyttänyt hänelle mistä aloittaa. Silti Kaien äänen kuuleminen herätti hänessä ristiriitaisia tuntemuksia. Protossi oli kysymysmerkki, tyhjä paperi, avaamaton kirja.
Alexei keskittyi raivokkaasti, porasi ajatuksensa kohti mennyttä. Hänellä ei ollut varmaa käsitystä siitä, millaisella haavilla Kaie oli muiston kauan sitten observatoriokannella hänen tajunnastaan onkinut, mutta nainen oli saanut sen vaikuttamaan helpolta. Protossin virta oli syleillyt hänen omaansa hetken aikaa kaikkivoipaisen ja lämpimän tuntuisena ja sen jälkeen mielikuvat olivat virranneet hänen lävitseen kuin murtuneesta padosta paennut vesi.
Jos hän keskittyisi, hän pystyisi samaan, löytäisi tien alitajuntansa porteista ja osaisi kirkastaa vesittyneet muistonsa. Hän voisi vastata mielessään kummitelleisiin kysymyksiin, haparoida tiensä kohti ymmärtämistä, kirkkaita merkityksiä. Alexei tiedosti hengityksensä hitaan rytmin, aamuyön tuntien katoavan hiljaisuuden. Hän jätti kaikki mieltään piinanneet tuntemukset, pelot ja itseinhon hetkeksi taakseen, tyynnytteli ne laimeiksi ja voimattomiksi. Ne alistuivat hänen psionisen voimansa edessä, pakenivat takaraivon syviin nurkkiin ja hajaantuivat merkityksettömiksi kasoiksi tomua.
Niiden jäljet ovat aina virrassasi.
Protossin kullankeltaisissa silmissä oli kesyttämätöntä psionista voimaa, jonka syvyyksissä pyörteili ulospääsyä etsivä kirkas liekki. Kaie oli jossakin hänen otsansa takana, opastamassa, neuvomassa, tuomassa lohtua ja tukea. Nainen oli vaiti, mutta hiljaisuus tuntui silti puhuttelevan kommodorin jokaista solua.
Sinun virtasi ei koskaan unohda, vaikka sinä unohtaisit.
Alexei tuijotti suljetuilla silmillään pimeyteen, kunnes varjot muuttuivat muodoiksi ja näkökentän laidalla lennähdelleet sinertävät häiriöt valoiksi. Hän kurotti kohti Vestaa pitämättä kiirettä, antaen tajunnalleen aikaa muistaa. Virta hyrisi kiivaasti hänen korvissaan salvaten hengityksen ja kohottaen pulssia.
Ja sitten yllättäen kaaos alkoi. Aistit olivat täynnä sekasotkuisena pyörteenä kaikkialle satavien värikkäiden pisaroiden hyökyä. Hän muisti kaatuneensa. Miltä oksennus maistui ylös väkipakolla syöksyessään, miten Kaie oli tarttunut hänen käsiinsä takaapäin ja kiskonut häntä takaisin polvilleen. Kuinka hän…
Mitään ei voida pyyhkiä pois, ei koskaan.
Alexei pakotti itsensä keskittymään. Kaie oli löytänyt isää sivunneet muistot hänen virrastaan. Myös Vestan oli oltava siellä jossakin, hautautuneena psionisen säryn ja harmaan savuverhon alle. Ja vastausten, joita hän etsi, jokaisen niistä.
Maasto oli hänelle tuntematon ja tekniikka vieras, mutta Alexei pusersi itsensä läpi väsyttävistä esteistä, ylitti viimeiset raja-aidat henkitoreissaan ja paljaat jalat kovaa maaperää vasten läiskyen. Kommodori vajosi syvään ja heittelehtivään psioniseen transsiin vain hetkessä. Tuntemus vaikutti kuin jääkylmään veteen uppoaminen. Keuhkot supistuivat, pulssi sykähti nousukiitoon, jokainen solu tuntui kuolevan sijoilleen. Iho raivosi erottamatta kylmää ja kuumaa enää toisistaan, henkitorvi tuntui jäätyvän ja pirstaloituvan liekkien lyödessä sisään hengityksen mukana. Mieli oli kuin jääpala kuuman vesihanan alla. Kuiva hukkuminen – niin sitä vanhimmat aaveet olivat heille kuvailleet kauan sitten. Alexei haukkoi henkeään, puski läpi.
Hän ei ehkä tuntenut Khalaa, mutta hän tunsi oman virtansa ja sen räikeänä kuohuvat kosket, seisovat vedet, petollisen syvät hukkumispaikat ja terävät pohjan kivet. Hän tiesi mistä katsoa, nyt kun Kaie oli avannut ensimmäisen oven. Alexei sukelsi.
Ulkopuolisen silmiin hankalassa, miltei epäluonnollisesti taittuneessa asennossa vuoteellaan makaava mies näytti huolestuttavalta, kuin riivatulta. Kädet ja niska kääntyilivät tahdottomasti, haparoivia sanoja karkasi huulilta ja silmät pyörähtivät lopulta ympäri valveunen ottaessa vallan. Kommodorin kasvoille suli tietäväinen hymy.