Näköjään Perintö vain kummittelee takaraivossani, vaikka uumoilin aiemmin päivitystahdin hiipuvan melkoisesti. Perjantai-illan huuma kuitenkin iski, teki mieli alkaa naputella töistä kotiin päästyä, ja tässä sitä nyt ollaan. Oho. Tosin tämän luvun viimeiset sanat ulos saadessani oikein tunsin sen klassisen writer's blockin henkivän niskaani kuin trenssitakkinen ahdistelija porttikongissa konsanaan, joten voi olla että nyt tulee isompikin tauko myös vapaa-ajan naputtelulle.
Kiitos annu hymyilyttäneestä arvostelusta ja sydämen sulattavista kommenteista - tätä suorastaan on pakko kiidättää eteenpäin, kun joku iskee aina uuden vaihteen silmään.
Luvussa tehdään pieni aikahyppy eteenpäin, käynnistellään ehkä jo joitain aiemmin aavisteltuja prosesseja ja edetään myös Kaien ja Alexein välisellä rintamalla johonkin pisteeseen. Ehkä.
"Sinulle tulee vielä kiire", Chandak ennusti Kaieen vilkaisten. Pieni nainen, joka oli vain hetki sitten tupsahtanut sisään ovesta, tutkaili Kaiea arvioivin, epäröivin silmin. Musiikkisoittimen kuulokkeet oli heitetty huolimattomasti Chandakin niskaan ja niistä ilmoille hönkivä vaimea kohina kertoi hänen kuunnelleen jotakin raskassoutuista ja voimakastempoista. Hän oli ollut nähtävästi hölkkäämässä.
"Miten niin?" Kaie laski yllättyneenä kuntosalikassin olaltaan ja alkoi ripeästi riisua märäksi vettynyttä urheilutoppiaan. He kolme olivat tällä hetkellä ainoat ahtaan ja tunkkaisen naisten pukuhuoneen käyttäjät: Wilkins hyräili itsekseen vesihanan kohinan ylitse ja Kaien vieressä istuva Chandak kiskoi virttyneitä lenkkitossuja parhaillaan jaloistaan. Hän nosti katseensa kengännauhoista, joita pujotteli auki.
"Hiustesi kuivaamiseen ja laittamiseen menee ainakin kolme varttia. Onneksi sinä pidät vaatteesi kaapissa, etkä pitkin poikin asunnon lattiaa. Minun on pakko silittää ainakin pusero", nainen pohdiskeli.
"Et ennen kuin minä silitän hameeni. Se on niin kurttuinen ja poimuilla, että näytän hässineen hydraliskoa viime käyttökerralla." Wilkins virnisti heille peilin kautta.
"Tapahtuuko tänään jotain?" Kaie kysyi epävarmasti. Hän löysi ohuen pyyhkeen kaappinsa perältä, kietoi sen ympärilleen ja nousi puolittain ylös penkiltään suihkutiloihin päin silmäillen.
"Et ole tosissasi? Ylennettyjen juhla? Soittaako kelloja?" Wilkins maalaili kasvoilleen liioitellun kysyvän ilmeen talsiessaan hammasharja suupielessä roikkuen kaappirivistölle. Nainen piti katseensa Kaiessa seisahtuessaan kaapilleen ja alkaessaan kaivaa sekalaisen kangasvuoren joukosta jotakin vaatekappalettaan.
"Luulin, että se on vain ylennyksen saaneille terraaneille", Kaie vastasi totuudenmukaisesti. Hän oli kyllä saanut ennakkoilmoituksen Gerard Durandin isännöimästä illallisesta henkilökohtaiseen kansioonsa, mutta oli sivuuttanut koko tiedotteen ensimmäisen silmäilyn jälkeen vain terraaneja koskevana palkintotilaisuutena. Kaiella ei ollut sijaa moisissa seremonioissa, sillä hänellä ei ollut UED:n armeijan varsinaista sotilasarvoa.
Chandak jäykistyi kesken liikkeensä ja alkoi siteerata kutsun tarkkaa sanamuotoa keskittyneesti. Hänen oikea kätensä kohosi ilmaan kuin hiljaisuutta pyytääkseen.
"…järjestää juhlatilaisuuden sekä kuluneen kahdentoista kuukauden aikana ylennyksen saaneille eri aselajien sotilaille että muulla tavalla ansioituneille, laivaston etua palvelleille sotilaille tai siviileille."
Wilkins puuttui jälleen puheeseen: "Etkö lukenut nimilistoja silloin, kun ne olivat näkyvillä sisäisessä verkossa ja ilmoitustauluilla?"
Kaie katsoi naisesta toiseen epäilevästi.
"Luin. Onnittelin teitä kaikkia ylennyksistä", Kaie kertasi. Hän säpsähti. "Onnittelinhan? Unohdinko jonkun?"
"Onnittelit", Wilkins sivuutti huomion kädellään huiskaisemalla. Ryhmän terraaniaaveet olivat odotetusti saaneet ylennykset osoitettuaan kiitettävää valmiutta sekä Kaien saapumisen aikaisissa toimissaan että Van Saran taistelussa protosseiksi naamioituja zergeja vastaan. Asiaa oli juhlistettu verrattain hillitysti miesten hytillä pidetyn pokeri-illan merkeissä, sillä Van Saralle paluu häilyi horisontissa uhkaavana ja vaati heiltä kaikilta jatkuvaa huippukuntoa.
Chandak pidätti henkeään deodoranttipilven ilmaan pölläyttäessään, mutta tämän katse oli paljonpuhuva. Wilkins sen sijaan rykäisi.
"Sinun nimesi oli listalla, Kaie. Gerard halusi kunnioittaa sinua… odotas…" vaalea nainen jäi nojaamaan kaappiaan vasten yrittäen kaivella korusanoja mielestään. Hän oli jo aikeissa kohauttaa olkiaan, kun Chandak riensi uudelleen apuun valokuvamuisteineen: "Toistuvasta, esimerkillisestä toiminnasta taistelutilanteissa sekä jatkuvasta ponnistelusta Koprulu-galaksin sisäisten liittolaissuhteiden ylläpitämiseksi."
Kaien suu oli naisen itsekään sitä huomaamatta jäänyt raolleen ja hän silmäili kaksikkoa edessään jonkinlaista merkkiä kiusanteosta etsien.
"Mutta… sehän on valtava kunnia. Minä en… Eihän minulla ole…"
"Se on vain yksi illallinen", Wilkins vähätteli. Hän laski ulos pitkästyneen huokauksen.
"Mutta…", Kaie änkytti huolestuneesti.
"Aloita siitä, että menet suihkuun", Chandak patisti reippaasti. Pieni nainen kiskaisi t-paidan hartioidensa yltä, nuuhkaisi sitä ja viskasi vaatteen nenäänsä nyrpistäen kankaiseen pesukassiinsa. Kaie seurasi toimenpidettä kykenemättä ravistamaan itseään hereille painajaismaiseksi muuttuneesta tilanteestaan. Hän seisoi pukuhuoneen keskellä patsaaksi jäykistyneenä ja haluten sännätä johonkin. Paha kyllä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mihin suuntaan.
"Ei minulla ole UED:n juhlaunivormua", hän sai lopulta sanat muotoiltua. Wilkins ja Chandak vaihtoivat lyhyen silmäyksen.
"Eikö sellainen anneta kaikille värvätyille?"
"Kauluspaita, solmuke, asetakki ja baretti minulla on", Kaie takelteli. Hänen ajatuksensa liisteröityivät toisiinsa tahmeina ja puuroisina. "En saanut uutta hametta hajonneen tilalle. Lantiotasanteet repivät sen rikki heti kun yritin pukea sitä…", Kaie viittasi kämmenellään selittelevästi vyötäröönsä. Hän tunsi kylmänväreiden riipivän pitkin kuntosalilla märäksi hikoiltua selkäänsä. "Myöskään tarpeeksi leveitä korollisia kenkiä varastomestari ei löytänyt, joten minulle annettiin miesten kengät. Ja housut. Minä ajattelin, että sillä ei ole väliä, kun en ole läsnä tärkeissä edustustilaisuuksissa… mutta… jos koko päällystö on läsnä, eikö se ole epäkunnioittavaa?"
"Tuota, kyllä se ainakin poikkeuksellista on. Mutta jos ei sinulla ole mitään muuta…", Chandak punnitsi sanojaan harkitsevasti venyttäen. Naisen silmät kirkastuivat yhtäkkiä. "Onhan sinulla protossivaatteesi!"
Kaie hätkähti taaksepäin kuin häntä olisi paiskattu näkymättömällä nyrkillä. Ajatus miltei säikäytti hänet. Temppelisisaren purppuraa ja violettia häilähtelevä kaapu oli sysätty hänen kaappinsa perukoille, eikä hän ollut kurkistanut perimmäiselle henkaripuulle enää hetkeen. Toisinaan syy oli yksinkertaisesti hänen kiireissään, mutta yhtä paljon hän vältteli vanhoja tavaroitaan niiden mukanaan kantamien merkitysten ja tunteiden takia. Kaapu oli hänen kiintein ja voimakkain linkkinsä kotiin, portti tummilla kivillä vuorattuun temppelipihaan Shakuraksella, muistutus protossisielusta ja Khalasta hänen sisimmässään. Alkuaikoina hän oli sivellyt puvun liukasta, kahahtelevaa kangasta tuon tuosta kaipauksen iskiessä, mutta pian jo pelkän koristeellisen hihansuun tunnusteleminen sormenpäiden välissä oli tehnyt koti-ikävästä sietämätöntä. Sittemmin hän oli tottunut terraanien pukimiin niinkin hyvin, että ehdotus vanhaan palaamisesta tuntui jotenkin kaukaiselta ja epärealistiselta.
Chandakin sanojen jälkeen musertava ikävä lävisti hetken ajaksi hänen sisimpänsä. Kaapu oli symboloinut hänelle aina kotia, iätöntä rauhaa, turvallisuutta. Zeratulia. Ajatus sen pukemisesta sai veren kiehumaan suonissa kaipauksesta ja toi mieleen muistoja.
"Eikö se alleviivaa vähän turhan voimakkaasti sitä, että… olen vieras?" Kaie sanoi epäröiden.
"Koska miesten univormussa paikalle saapuminen olisi kovin luontevaa?" Wilkins kysyi naamaansa vääntäen. Kaie näpelsi rintakehälleen laskeutunutta sotkuista poninhäntäänsä hermostuneen alistuneesti, mutta Chandakin silmiin oli jo syttynyt kaksi tähteä.
"En malta odottaa, että pääsen näkemään sinut mekossa", nainen henkäisi haltioituneesti. "Pitäisikö meidän letittää tukkasi pitkin päätä? Se korostaisi…"
"Se ei ole mikään mekko, vaan minun temppelisisaren kaapuni", Kaie keskeytti väsyneesti. Vaikka kaapu oli hänelle rakas ja tärkeä vaatekappale, koko idea arvelutti häntä vieläkin. Mitä jos muut nauraisivat hänelle, kuten silloin, kun hän oli lähtenyt roikkuvissa verryttelyhousuissa Vestalle?
"Kohta se on myös hikisen ja likaisen protossin kaapu. Suihkuun, mars!" Wilkins kehotti pontevasti huitoen kädellään pesuhuoneen suuntaan. Kaien ei auttanut kuin tehdä työtä käskettyä. Myöhästymisen pelko muutti haparoivat askeleet määrätietoiseksi nelistämiseksi, ja hän työntyi märkään ja höyrystä lämpimään suihkuhuoneeseen vauhdilla. Pyyhkeensä naulakkoon laskettuaan protossi livahti perimmäisen suihkuseinän taakse, työnsi suihkupoletin mittariin ja käänsi veden valumaan itseään soimaten. Kuinka hän oli saattanut sivuuttaa ylennettyjen juhlat ja nimilistat noin kevyesti? Hän oli uskonut automaattisesti, että tilaisuus olisi vain terraaneille… Olisi ollut tavattoman noloa laiminlyödä laivaston perinteitä ja tärkeitä rituaaleja silkan huolimattoman oletuksen takia.
Kaie antoi paksun tukkansa kastua litimäräksi ja huljutti sitä suihkun alla sormillaan takkuja auki haroen. Hän ei ollut ällistykseltään edes tajunnut kysyä, kuinka kauan hänellä oli aikaa. Protossi huokasi, kurotti malttamattomasti hyllylle saippuapullon perään ja oli kaatua liukkaalla lattialla tasapainonsa horjuessa. Hän irvisti tuskaisasti reitensä tömähtäessä vasten suihkusermin terävää laitaa. Tästä jäisi mustelma.
Hän oli kohtalaisen varma siitä, että näytti naurettavalta ja tunsi olonsa sen mukaiseksi. Asetakki oli ryppyinen, aluspaita tuntui kutistuneen sitten viime käytön ja hän kaipasi lian kuorruttamia, mukavasti käytössä pehmenneitä maihinnousukenkiään vimmaisasti. Perhanan Gerard Durand ja hänen ulkokultaiset, vanhoilliset teekutsunsa. Miksi ihmeessä he eivät voineet suoraan sivuuttaa sitä vaihetta, jossa viinilaseja kilisteltiin lusikalla ja siirtyä koko lauma Vestalle ryyppäämään?
Hän nojasi käytävän seinää vasten tyrkäten uudelleen ovipaneelia ärhäkästi kainalosauvansa kärjellä. Osuma oli tällä kertaa tarpeeksi lähellä soittokelloa, ja töminä sisätiloista tarkoitti toivottavasti sitä, että Kaie tai joku hänen hyttitovereistaan oli matkalla ovelle.
Jim Raynor ei kovinkaan usein jäänyt sanattomaksi, mutta ovea käytävälle raottavan Kaien nähdessään hän huomasi tavallisesti ehtymättömän sutkausvarastonsa ottaneen lopputilin. Äkillinen liikutus ja hämmennys hyökyivät hänen ylitseen voimakkaina salvaten hengen. Hän oli tottunut katselemaan Kaien päällä useita kokoja liian isoja, UED:n säkkimäisiä sotilastamineita, jotka pussittivat hoikan protossin yllä saaden tämän vaikuttamaan isosisarensa lainavaatteisiin puetulta ruipelolta. Hän ei ollut koskaan ajatellut, miltä Kaie näyttäisi mittojaan ja muotojaan mukaillen ommelluissa, tyköistuvissa vaatteissa. Protossilta, hän saattoi nyt todeta häkeltyneenä, kalpealta ja kehräävää voimaa uhkuvalta protossilta.
Temppelisisarten poimutettu, veistoksellisen jyrkkä kaapu toi nuoren naisen protossipiirteet ällistyttävän voimakkaasti esille: leikkaus korosti vyötärön ylikorostunutta kapeutta, pohjetaipeen jälkeen jyrkästi eteenpäin työntyviä luiden kaaria ja kevyesti eteenpäin kulmautunutta ylävartaloa. Nuoren naisen piirteistä paistava terraani ei ollut toki kadonnut minnekään, mutta ensimmäistä kertaa heidän tuttavuutensa aikana Raynor ymmärsi läpitunkevan selkeästi, kuinka vahvat merkit Fenix oli tyttäreensä jättänyt. Kansansa perinteisissä vaatteissa Kaie oli karulla ja pelottavalla tavalla vieras; kuin jonkinlaisen uninäyn eksoottisen julma kohtalotar, joka kuului rapistuvien kivitemppeleiden holveihin, eikä Kefeuksen kaltaisen sota-aluksen käytäville. Jim räpäytti silmiään hakien umpikujaan ajaneen mielensä perukoilta jotakin sanottavaa. Kaie seisoi hänen edessään kuin odottaen. Hän hymyili ujosti. Raynor virnisti.
"Sinä näytät hyvältä, pikkuinen", hän virkkoi karheasti. Suurin osa Gerardin pömpööseille illallisille saapuvista miehistä pitäisi todennäköisesti Kaien ulkomuotoa luotaantyöntävänä ja vieraana, mutta Raynorin kurkkuun nousi pala hänen palatessaan ajatuksissaan ensin Sarahiin ja sitten Fenixiin.
Isäsi olisi niin ylpeä sinusta.
Jim tarttui Kaiea kädestä ja veti tämän käytävälle. Hänellä oli omituinen olo – kuin jonkinlainen ympyrä olisi vihdoin sulkeutunut, mutta avannut silti jälleen uusia ja uusia risteyksiä hänen eteensä.
"Kiitos. Minulla ei ole terraanien omaa juhlaunivormua" Kaie sanoi anteeksipyytävästi. Kun nainen liikahti tuttuun selittelevään sävyynsä vaivaantuneen oloisena, lumous särkyi ja eteerisen epätodelliselta näyttänyt protossipapitar oli poissa. Tilalla oli tuttu, hieman huomiosta ja Jim Raynorin laajentuneista silmäteristä kiusaantunut Kaie. Nainen sipaisi pehmeästi laskeutuvaa, liehuva kangasta sormillaan hermostuneesti ja lipaisi huuliaan.
Raynor huomasi vasta nyt, että nainen oli mutkattomasti vyöttänyt lanteilleen isänsä vanhan shalanin.
"Onko tuo sinun käsityksesi pukukorusta? Jämäkkää", hän tokaisi kädellään kolhiutuneeseen pistooliin osoittaen.
"Se ei ole pukukoru", Kaie vastasi jäykän loukkaantuneesti. "Se on enemmän kuin pelkkä koriste, se on…"
"Kyllä minä tiedän, muistatko?" Raynor pehmensi kiusoitteluaan. Hän sipaisi päätä myötäilevälle punokselle solmittua Kaien tukkaa lempeästi kuin haluten sanoa, että protossi oli hellyttävä langetessaan ilkikurilla punottuihin ansoihin kerta toisensa jälkeen. Kaie leppyi yhtä nopeasti kuin oli kiivastunutkin ja näytti nolostuneelta tajutessaan itsekin ylireagoineensa.
"Anteeksi. Tämä kaikki vain koettelee hermojani. En ole ikinä ennen ollut tällaisessa tilanteessa. Papitarvalaani vannoessani olin vain... yksi muista."
"Niin sinä olet nytkin", Jim rauhoitteli käsiään toisiaan vasten hermostuneesti hierovaa naista. Kaie venytti hartioitaan pyöräyttäen ja ravisti sitten niitä kuin jännityksen karistaakseen. Hänen silmänsä tavoittivat Jimin katseen.
"Ajattelin, että voisit saattaa vanhan raihnaisen miehen illallisille", Jim ehdotti kyynärsauvaansa selittelevästi ilmassa heilauttaen. "Pitäisikö meidän lähteä vai tähtäämmekö näyttävään myöhästymiseen?"
"Lupasin odottaa taistelupariani", Kaie muisti ja antoi huolestuneiden silmiensä pyyhkäistä tyhjää käytävää.
"Hän kävi tässä äsken."
Kaie vastasi toteamukseen kohotetulla kulmakarvalla.
"Sanoin hänelle, että minä olin täällä ensin ja että hän saisi etsiä seuralaisen jostakin muualta", Jim vastasi tyytyväisesti. Kaie osasi tällä kertaa ennen järkyttynyttä älähdystään tulkita Raynorin susimaisen virneen. Protossi näytti närkästyneeltä.
"Hän ei taida olla tulossa takaisin?" nainen varmisti.
"Hän pötki pakoon heti, kun ehdotin, että voisimme tapella tai painia sinusta. Olen varma, että olisin voittanut sen kuikelon kyynärsauvankin kanssa", Jim vastasi arvioivasti leukaansa naputellen.
Nyt Kaie jo hymyili vaihtaessaan puheenaihetta: "Joko jalka tuntuu paremmalta?"
"Pärjäilen sen kanssa", Raynor murahti. He lähtivät kiirettä pitämättä kulkemaan kohti hissejä.
Kaie ei tarjonnut kättään tueksi, mistä Jim oli kiitollinen, ylpeys se oli hänelläkin. Sen sijaan nainen sovitti askeleensa rauhallisiksi ja Jimin etenemisvauhtia mukaileviksi.
Viipyilevästä tahdista huolimatta Jim tunsi hien kohoavan otsalleen. Jalan lihakset olivat pitkän vuodelevon jäljiltä arat ja puutuneen tuntuiset, ja jokainen virheasento tai liian painokas jalkaterän hipaisu lattiaa vasten lähetti sahalaitaisia sykäyksiä ylös selkärankaan ja aina takaraivoon asti. Jalan kivut olivat silti miltei siedettäviä verrattuna hänen päässään edelleen toisinaan humisevaan psioniseen jälkisärkyyn. Se oli kuin tuhat poranterää tärykalvojen läpi, kuin silmäluomia neulalla pistelevä jäätävä viima.
"Onko jokin vialla?" Kaie kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen. Raynor pudisti päätään.
"En vain pidä tällaisista tilaisuuksista. Liikaa puhetta ja liian vähän todellista sanottavaa. Jos minusta ikinä tulee laivastoamiraali, huuhdon ensi töikseni ylennysmääräykset ja kunniamitalit alas likaviemäriin ja järjestän tilalle ammuntakojun ja kukkotappelun. Verta, höyheniä, viinaa ja tanssityttöjä. Ehkä märkä t-paita –kilpailu", hän sanoi haaveilevaan sävyyn.
"Sovinistista", Kaie huomautti moitiskellen. Raynor hörähti nauramaan ääneen.
"Joku on jälleen lukenut terraanihistoriaa", hän totesi huvittuneesti. "Mihin minä vielä joudunkaan. Kohta alat laulaa työläislauluja ja vaatia äänioikeutta."
Kaie jätti kommentin huomioimatta ja alkoi hetken hiljaisuuden jälkeen puhua mietteliäästi.
"Minä pidän terraanien rituaaleista. Ne kertovat paljon siitä millaisia asioita pidätte tärkeinä", nainen sanoi puolustellen.
"Katsotaan mitä mieltä olet, kun olet nähnyt tämän sortin perseennuolemistilaisuuksia puolen tuhatta", Raynor vastasi kyllästyneesti. Hän oli ottanut liian pitkän harppauksen ja päätynyt sekä lyömään varpaansa hissikorin reunaan että miltei menettämään tasapainonsa. Kipu välähti silmäluomien takana punareunaisena ja ahneena.
Kaie taputti häntä tyynnytellen käsivarrelle ja naisen pitkät, viileät sormet tuntuivat suorastaan valuttavan voimaa ja parantavaa tyyneyttä hänen kaltoin kohdeltuun kehoonsa ja mieleensä. Raynorin kireäksi viivaksi vetäytyneet suupielet rentoutuivat. Loppumatka taittui levollisen hiljaisuuden vallassa.
Jim päästi pitkän vihellyksen suupielestään heidän päästessään alakannelle, jossa juhlaillalliset tänä vuonna syötäisiin. Gerard Durandilla oli tyyliä, se Raynorin oli pakko myöntää. Kefeuksen kaltaisessa paikassa juhlatilaisuuksien järjestäminen oli yleensä vaivaannuttava sekasotku, jossa yritettiin sovittaa yhteen tilapäisratkaisuja, käytännön karut vaatimukset ja ylevyyttä henkivä tunnelma. Avaruusaluksia ei vain oltu tehty tällaisiin tilaisuuksiin, ei ainakaan tähtituhoajia. Gerard oli kuitenkin saanut ankean salin miltei salonkikelpoiseen kuntoon: Raynor havainnoi yhdellä silmäyksellä pitkät pöydät tahrattoman valkeine pöytäliinoineen, kattovalaisimien loisteessa hehkuvat aterimet ja tarjoiluastiat sekä perinteiset symbolit, liput ja viirit. Äänentoistolaitteista kohisi hienostuneella maulla valittu, hiljainen musiikki. Vain perhanan kattokruunut puuttuivat. Jopa ruoka tuoksui tuoreelta, mikä oli suoranaista ylellisyyttä einespatukoiden, korviketuotteiden ja synteettisten makuaineiden parissa arkensa viettäville laivaston terraaneille. Jim huomasi suunsa vettyvän. Hitto, näistähän voisi vielä tulla hänen mieleisensä juhlat kaiken sen sairaalapuuron ja ravinnevanukkaan jälkeen.
Kymmeniä ryhdikkäitä ja arvonsa tuntevia miehiä ja naisia parveili tilassa, kukin oman aselajinsa mukaisessa juhlaunivormussa ja rintapieli mitaleista raskaana. Amiraali Gerard Durand itse seisoi kaiken keskellä sydämellisesti jutustellen ja moitteettomasti pukeutuneena. Miehellä oli jopa päällystön paraatiunivormuun kuuluvat valkoiset hansikkaat, jotka näyttivät kaikesta järjettömästä epäkäytännöllisyydestään huolimatta istuvan kokonaisuuteen kuin nakutettu. Jim vilkaisi nuhruisia asepuvun housujaan ja repeämispisteessä repsottavaa vyönsä solkea ja halusi hetken aikaa heittää Gerardia kyynärsauvallaan.
Lähimpänä seisovat päällystön jäsenet olivat huomanneet Raynorin. Hän sai osakseen kohteliaita hymyjä, kuohuviinilasien kohotuksia ja muutaman kysyvän vilkaisun seuralaiseensa.
Kaie oli pysähtynyt oviaukolle ällistyneen näköisenä ja töllötti peittelemättömän uteliaana ympärilleen kuin sotilasparaatia seuraava pikkulapsi.
"Mielenkiintoista", protossi sai lopulta henkäistyä ja palautettua silmänsä Jimiin. Hänen naamansa loisti arkaa innostusta. "Protossien tilaisuuksissa ei käytetä näin paljon symboleja ja koristeita. Shakuraksella ja Aiurilla on jotenkin… erilaista kauneutta, jylhempää. Tämä on erilaista."
"Kyllä. Kovin", Raynor vastasi. Hän taputti Kaiea kevyesti olkapäälle ja sai naisen ottamaan muutaman askeleen salin sisäpuolelle. He pysähtyivät oven lähellä olevan pienen pöydän viereen ja jäivät toviksi seisomaan aloilleen.
"Mitä nyt?" Kaie kysyi muutaman hiljaisen minuutin jälkeen. Protossin silmät karkasivat edelleen välillä kuin varkain ihastelemaan jotakin yksityiskohtaa salissa, mutta hän näytti tulleen kiusallisen tietoiseksi myös supinasta ja vaivihkaisista katseista, joita sai osakseen. Nainen otti vaistomaisesti puolittaisen askeleen Jimin suuntaan kuin suojaa hakien.
Raynorin oli myönnettävä, että Kaie oli väriläiskä – monellakin tapaa – terraanien mustasta, harmaasta ja sinisestä koostuvan univormumeren keskellä. Naisen aiempaa rohkeammin esille tuodut protossipiirteet sekä paljaiksi jätetyt olkapäät ja jalat vaikuttivat olevan liikaa monelle. Protosseihin ja heidän pukuihinsa tottunut Jim suorastaan häpesi terraanien puolesta: Kaiea tuijotettiin kuin nainen olisi tullut paikalle alasti, ikään kuin hän olisi halventanut perinteistä juhlaa pelkällä läsnäolollaan. Raynor hillitsi töin tuskin äkillisen halunsa lyödä paheksuen silmälasiensa takaa killittävän vanhemman upseerimiehen nenä poskelle ja tyytyi lähettämään tälle rakastavan hymyn ja kyynärtaipeen suojasta vilautetun keskisormen. Miehen typertyneen järkyttynyt ilme oli kaikki palkinto, jonka hän päivän hyvästä työstään tarvitsi.
"Nyt pidät hauskaa, syöt hyvin ja nautit olostasi. Älä juo itseäsi humalaan", Raynor toivotti Kaien aiempaan kysymykseen vastaten ja rohkaisua ääneensä valaen. "Minua odotetaan päällystön pöydässä. Ikävä kyllä."
Raynor olisi istunut iltansa mieluusti Kaien ja tämän aaveryhmän kanssa, jollei etiketti olisi sitonut häntä toisaalle. Ruoan oli parasta olla hyvää, sillä ajatus koko helkkarin illasta päällystön vuosisatoja vanhoja taisteluhautajuttuja kuunnellen tuntui koko lailla yhtä hyvältä kuin paistihaarukan survominen jalassa paranevaan haavaan. Jos hän yhtään Gerardia tunsi, vanha sadisti oli istuttanut hänet kunniapaikalle jonnekin kuolettavalle tylsyydelle uuden merkityksen antavan kapteeniluutnantti Klingen ja maiskuttavaa ääntä ruokaillessaan pitävän komentaja Pollardin väliin. Jos maailmassa oli yhtään oikeudenmukaisuutta jäljellä, hän saisi istua Shikovin vieressä. Vaikka kommodorin ja Kaien välit olivat toisinaan tulenarat ja Jim itse paloi välillä halusta tintata Shikovia tästä syystä, venäläisaave oli eittämättä päällystön selväjärkisin juttukumppani Durandin itsensä ohella. Shikov arvosti myös hyvää viskiä, mikä ei ollut Raynorin mielestä lainkaan huono piirre seuramiehessä. Jos ilta kävisi oikein pitkäveteiseksi, hän voisi juottaa kommodorin känniin ja kysyä mitä hittoa mies oikein Kaiesta halusi.
"Kaie!"
Raynor ja Kaie käännähtivät kumpikin äänen suuntaan. Jim hymyili ilahtuneesti nähdessään Kaien taisteluparin ja tätä seuraavat kaksi muuta sotilasta. Hän piti oikeastaan koko aaveryhmästä, jossa oli sopivasti maanläheisyyttä ja turhaa paskantärkeyttä karttavaa rouheutta. Aaveet olivat lisäksi kuluneiden kuukausien aikana tehneet ihmeitä Kaien itsetunnolle ja auttaneet tätä ennakkoluulottomasti löytämään oman paikkansa jo silloin, kun Raynor itse oli vielä pakoillut pullonpohjan läpi omia tunteitaan ja pelkojaan Van Saralla. Kaien asetoverit olivat harmaissa juhlaunivormuissa, kirkkaanpunaisissa bareteissaan ja solmukekaulaisina heitä lähestyessään tyylikkään, voimaa uhkuvan ja sotilaallisen näköisiä. Raynor tunsi itsensä tietyllä tavalla liikuttuneeksi. Oliko hän ollut joskus noin nuori, noin ehtymättömän itsevarma?
Etunenässä kävelevä Lohmann tuskin huomasi Raynorin nyökkäävää tervehdystä, sillä miehen silmät olivat juuttuneet kapteenin vierellä seisovaan Kaieen.
"Minä luulin, että näkisin sinut housuissa ja kiiltonahkakengissä…", Lohmann haki hetken sanoja. Mies pyöräytti silmiään ja avasi suunsa kuin jatkaakseen, muttei koskaan saanut puheenvuoroaan.
"Kaie!" toinen aavemies, Adamskohan hänen nimensä oli, kailotti jo muutaman metrin päästä. Miehen kasvoilla oli aitoa ällistystä. "Sinulla on mekko päällä! Missä kurpitsavaunut ja lasikengät ovat?"
"Tämä ei ole mekko!" Kaie kivahti loukkaantuneena.
"Hänellä on pistooli, joten kehottaisin varovaisuuteen mekkovertauksissasi", Kaien hyttitoveri, Chandakiksi kutsuttu pieni nainen, huomautti. Adams nosti kätensä rauhoittelevaan torjuntaan.
"Ei mekkoa! Pitkähelmainen pusero?" mies ehdotti salamannopeasti.
Yrmeän protossin kasvot olivat kuin kiveä, kunnes hän silminnähden epäröi hetken.
"Kurpitsavaunut?" nainen kysyi jurottavasti kykenemättä kuitenkaan peittämään uteliaisuuttaan. Raynor piilotti hymyn kädellään.
Kaie liikahteli paikoillaan kiusaantuneesti. Epävarmuus hiipi naisen ääneen. "Minusta tuntuu, että tämä oli virhe. Kaikki tuijottavat." Hän osoitti kiusaantuneesti kädellään kaapuunsa.
Chandak ravisti päätään pontevasti ja vilkaisi päätä pidemmän Kaien silmiin lohdutellen.
"Paskapuhetta", nainen napautti mutkattomasti.
"Sinä näytät hyvältä", Lohmannkin lohdutti. Hän tarjosi käsikynkkäänsä herrasmiesmäisesti protossille. "Me istumme salin takaosassa. Oma pöytä ja kaikkea."
Raynor huomasi Gerardin viittilöivän hänen suuntaansa ja vastasi eleeseen laiskalla nyökäytyksellä. Amiraali osoitti katseellaan tyhjään istuimeen omansa vierellä.
"Velvollisuus kutsuu. Sinä näytät olevan hyvissä käsissä", Raynor hyvästeli. Hän töykkäisi Kaiea hellästi matkaan kohti salin takaosaa. "Pidähän hauskaa, pikkuinen. Jos joku heittäytyy hankalaksi, tule sanomaan minulle. Haluan olla eturivissä, kun pieksät hänet sinipunaiseksi."
Kaie pyöritteli korkeaa, jalallista lasiaan pöytäliinaa vasten ja tukahdutti haukotuksen. Ilta oli jo pitkällä, mutta Kaie ei tiennyt sopiko hänen vetäytyä seurasta näin aikaisin. Hän suoristi huolellisesti pöydälle lasketun pienen rasian ja hymyili ajatuksissaan. Samettityynyllä rasian sisällä lepäsi koruton, kullattu kunniamerkki, jonka amiraali Durand oli hänelle muutamia tunteja sitten antanut. Kaie oli uskonut halkeavansa ylpeydestä päällystön suodessa kunnioittavat, lyhyet aplodit hänelle ja Gerardin kasvoille piirtyvään, kannustavaan hymyyn vastatessaan. Lohmann oli työntänyt sormet suuhunsa ja vislannut kimakasti hänen palatessaan pöytään – ele, jolle päällystö oli todennäköisesti rypistänyt yksissä tuumin kulmiaan – mutta pieni aaveryhmä oli Kaien kiusaantuneen sekaiseksi mielihyväksi ottanut kaiken irti uusimman tulokkaansa palkintohetkestä.
Kaie painoi päänsä ja yritti tallettaa sisältään heränneet onnen ja lämmön tuntemukset mieleensä myöhempää varten. Hymy kutitteli vieläkin jossakin vatsanperukoilla hänen vain vilkaistessaankin mitalia, joka oli muotoiltu muistuttamaan neliön päälle aseteltua viisisakaraista tähteä. Metallipintaan oli kaiverrettu kolme sanaa. Ne olivat Chandakin mukaan latinaa ja tarkoittivat urheutta, sinnikkyyttä ja isänmaallisuutta. Kaiella ei ollut aavistustakaan minkä isänmaan puolesta hän tällä hetkellä taisteli, mutta sanoihin kätkeytyvä symboliikka oli silti hänestä kaunista.
Salissa soiva kappale vaihtui ja hiljaiseen taukoon kahden musiikkiraidan välillä mahtui äänekästä puheensorinaa ja ruokailuvälineiden kolistelua. Kaie oli odottanut mielenkiinnolla mitä illallisen jälkeen tapahtuisi, mutta terraanit eivät vaikuttaneet tekevän muuta kuin vaihtavan kohteliaisuuksia, nauttivan virvokkeita tai keskittyvän kertomaan monieleisesti joko mielipidettään sotatilanteesta tai kuvailemaan jonkin taistelun tai kohtaamisen tarkkoja yksityiskohtia. Osa vetäytyi salista pienissä ryhmissä, toiset talutettiin selittelevästi hymyillen ulos heidän otettuaan muutaman lasillisen liikaa. Kaie ei oikeastaan tiennyt mitä oli odottanut, mutta tunsi olonsa silti jollakin tavalla pettyneeksi. Tämä oli samanlaisia sosiaalisia pelejä ja hämäriä kaksoismerkityksiä tihkuva näyttämö kuin Vestakin, vaikka puitteet juhlavammat olivatkin. Jokainen tuntui haluavan jotain: hyväksyntää, lupauksia, luotuja suhteita, lujitettuja liittoja…
Kaien katse käväisi nopeasti Shikovissa, joka oli kulkenut hieman syrjemmälle pahimmasta vilskeestä Gerard Durandin ja Raynorin kanssa. Miehet juttelivat jotakin – kenties taktiikkaan ja tulevaan Van Saran komennukseen liittyvää – matalilla äänillä. Gerard oli kääntynyt selin, mutta Kaie kykeni lukemaan Raynorin ja sivuttain seisovan Alexein kasvoilta sen verran, että tiesi heidän puhuvan jostakin vakavaluontoisemmasta kuin muut tarjoiluja ihastelevat, salissa taivastelevat päällystön jäsenet. Kaie olisi voinut virtaansa hieman ulottamalla todennäköisesti kuullakin pätkiä keskustelusta, mutta se olisi ollut väärin ja epäkohteliasta. Sen sijaan hän antoi katseensa kulkea Shikovin yli arvioivana. Mies seisoi aloillaan niin vakavan ja harkitsevan näköisenä puunatussa univormussaan, koppalakki syvälle päähän painettuna ja teräksenharmaat silmät maata pyyhkien. Hän näytti surulliselta, ja Kaie hillitsi halunsa koskettaa miehen virtaa omallaan.
Tohtori Stanton istui muutaman penkkirivin päässä yksin ja pitkästyneen oloisena. Hän taputteli ruttuun taitetun kangasliinan kulmaa lakatulla peukalonkynnellään. Kaien oli mahdoton sanoa mitä naisen älykkäiden, empaattisten silmien takana liikkui. Terraanilääkärillä oli sinivalkoinen lääkintäpuolen juhlaunivormu mataline korkokenkineen, polvimittaisine hameineen ja valkoisine suikkineen. Hän näytti herttaiselta tuolinkulmalla jalkojaan musiikin tahtiin keinutellessaan, kuin jostakin vanhasta terraanien mainoskuvasta irrotetulta.
Stanton oli kilpakumppani, jota Kaie ei tulisi koskaan voittamaan. Mielipaha nykäisi hänen ajatuksissaan kateellisena ja kitkeränä, mutta hän pakotti sen takaisin alas vatsanpohjalle siemaisemalla lasistaan ja painamalla katseensa uudelleen pöytään ennen kuin jäisi kiinni tuijottamisesta. Parempaakaan keksimättä Kaie kiinnitti huomionsa taas ympärillään vilkkaasti käytyyn keskusteluun ja nojautui lähemmäs muita aaveita kyynärpään varaan leukansa laskien.
"Melkein valmis poimittavaksi", Chandak sanoi kurillisesti naurahtaen.
Intialaisnainen risti kätensä ja hymyili. Kaie seurasi muiden katseita ja päätteli, että juttu liittyi salin toisella laidalla norkoilevaan nuoreen aliluutnanttiin, joka tuijotti heidän pöytäänsä haikean ja toiveikkaan näköisenä. Chandak vastasi miehen silmäyksiin väläyttämällä ehdottelevan hymyn pitkien ripsiensä alta ja painoi sen jälkeen katseensa alas kuin kainostellen.
"Mitä nyt?" Adams kysyi jännittyneenä. Mies näytti innostuneelta kuin olisi seurannut jännityselokuvaa.
"Nyt odotan….", Chandak muikisti huuliaan pohdiskelevasti, "…noin kuusi minuuttia."
"Minä en ymmärrä", Murray myönsi. Mies oli nostanut baretin eteensä pöydälle ja raapi otsaansa hämillään. Kaie katsoi mieheen myötätuntoisena ja helpottuneena siitä, ettei ollut ainoa kyydistä pudonnut.
"Hän tulee viimeistään kuuden minuutin jälkeen juttelemaan", Wilkins selvensi.
"Mistä sen voi tietää?" Kaie äimistyi.
"Sellaiset asiat vain näkee", Chandak sanoi. Hän hymyili protossille. "Se on Chandakin kuuden minuutin sääntö."
Kaie vilkaisi epäuskoisesti salin toisella laidalla seisovaan mieheen, joka tähyili edelleen heidän pöytäänsä. Chandak maiskautti suullaan tyytyväisenä ja keskittyi jälleen hetkeksi aikaa jälkiruoka-annokseensa, jota oli tyhjentänyt harkitsevin näykkäisyin koko illan ajan.
"Sinä tiedät paljon näistä asioista", Kaie myönsi kateellisena. Hän yritti tiukasti pitää äänensävynsä neutraalina, mutta Chandakin silmissä tuikahtava kiinnostunut kysymys oli selkeästi erottuvissa.
Kuuden minuutin sääntö, Kaie toisti sanat mielessään. Hän ei voinut olla kurkistamatta jälleen Shikovin puoleen, mutta mies oli ja pysyi selin. Kuusi vuottakaan tuskin riittäisi.
Keskustelu polveili eteenpäin selkeästi tohkeissaan olevan Adamsin vahdatessa vuoroin rannekelloaan, vuoroin silmänsä Chandakiin iskenyttä aliupseerimiestä ja ilmoittaessa heille jännittyneesti jokaisen puoliminuuttisen kulun.
"Säikytät hänet kohta pois", Wilkins sanoi tyrskähtäen.
Adams huitaisi kädellään.
"Minuutti ja kaksikymmentä", hän muistutti. Mies katsoi Chandakiin haastaen ja naputti kellon lasia velmusti virnistäen.
"Kyllä hän tulee", Chandak vakuutteli. Intialaisnainen hymyili kohta leveästi. "Näettekö?"
Hän oli ollut oikeassa, sillä nuorukainen salin toisella laidalla jätti puolitäyden lasinsa ystävänsä huomiin, ryhdistäytyi ja lähti luovimaan heitä kohti pyrkien näyttämään huolettomalta. Hän ehti Chandakin hymystä rohkaistuneena jo vain muutaman metrin päähän – Chandakin voitonriemuksi ja heidän muiden jännitykseksi – mutta tuli melko tylysti keskeytetyksi. Alexei työntyi miehen aiotun reitin poikki kohti ryhmänsä pientä pöytää ja pysähtyi heidän eteensä pyytäen rykäisten huomiota. Selkeästi kiireisen kommodorin äkillistä ilmestymistä kavahtanut Chandakin ihastus muutti askelkulkunsa suuntaa suoraviivaisen täyskäännöksen tehden. Chandak tuijotti miehen etääntyvää selkää silmiään pyöräyttäen.
"Mikä antikliimaksi", Adams mutisi pettyneenä. Hän hiljeni kuitenkin muun ryhmän tavoin nähdessään kommodorin kuolemanvakavat kasvot. Jokin oli pielessä, Alexein olemus tuntui huutavan.
"Sir?" Wilkins kysyi matalalla äänellä. Hän oli jännittynyt äärimmilleen ja näytti olevan valmis säntäämään liikkeelle heti käskyn saadessaan. Alexei vilkaisi ympärilleen, mutta aaveiden pöydän lähiympäristössä ei ollut yhtäkään uteliasta korvaparia. Hän madalsi silti ääntään miltei kuiskaukseksi kumartuessaan aaveiden puoleen.
"Saimme juuri sanoman Van Saralta."
"Foxhole?" Kaie ei voinut olla kysymättä. Hän ei mahtanut mitään sille, että vilkaisi kauempana seisovaan Jim Raynoriin kauhistuneena. Mies ei ikinä antaisi anteeksi itselleen, jos tukikohta vahingoittuisi tai peräti tuhoutuisi hänen maatessaan loukkaantuneena kiertoradalla.
"Tukikohta ja varustamo ovat kunnossa. Kerrigan on lähettänyt meitä vastaan vain partioita", Alexei rauhoitteli. Piinattu ja pahaa enteilevä ahdistus kommodorin kasvoilta ei kuitenkaan kadonnut mihinkään. Ne olivat pikemminkin kalpeat, miltei hieman huonovointisetkin. Viimeksi Kaie oli nähnyt moista raivoa ja huolta esimiehensä olemuksessa silloin, kun protossi itse oli luvatta murtautunut Kefeukselle ja jäänyt pitkän ajojahdin päätteeksi terraanien haaviin. Siitä oli aikaa kohta jo vuosi.
Alexei painoi kätensä pöytälevyä vasten. Nyrkkiin puristuneet sormet olivat valkoiset.
"Kartoitusbottimme toi kuitenkin tänä iltana uusia tiedustelukuvia autiomaan koillisista osista, joissa pesä tietojemme mukaan on. Zergit ovat alkaneet rakentaa nydus-kanavia."
Alexei piti tauon antaen sanojensa merkityksen todella upota alaisiinsa. Pöytään laskeutuvassa hiljaisuudessa oli vauhkoa, miltei käsistä karkaavaa kauhua, kun palaset loksahtelivat paikalleen itse kunkin mielessä. Kommodorin vallannut hurjistunut epätoivo sai otteen myös hänen alaisistaan.
Kaie huomasi tärisevänsä sisältä. Nydus-kanavia, hän toisti kerta toisensa jälkeen itselleen uskomatta, että äiti oli todella valinnut tämän tien. Elävästä kudoksesta koostuvat nydus-kanavat olivat tehokas osa zergien planeettojensisäistä kuljetusverkostoa. Niiden tarkka toimintatapa oli jopa Kaielle itselleen pienimuotoinen arvoitus. Tunnelit kulkivat maan alla, mutta niitä ei varsinaisesti kaivettu tai pidetty yllä, vaan yhteys syntyi aina kuin itsestään kahden tunnelin päihin rakennetun viejähaarakkeen välille. Viejähaarakkeet olivat ainoa maan pinnalle, paljaalle silmälle erottuvaksi osaksi nydus-tunneleista jäävä merkki: Kaie muisti hyvin nuo itsevalaisevaa saastaa sykkivät, loimottavaa valoa sykähtelevät kiemurtelevan lihan ja yhteismielen kudosten peittämät paksut kummut. Periaate oli, että yhdestä viejähaarakkeesta sisään syötetty zerg ilmaantui muutamien hetkien päästä vahingoittumattomana ulos tunnelin toisesta päästä, joka saattoi olla kymmenienkin kilometrien säteellä lähtöpaikasta. Tunneleilla oli hänen uskoakseen jotakin tekemistä yhteismielen ja äidin psionisen voiman kanssa. Muu oli hänelle hämärän peitossa.
Toimintamekaniikan puntarointi oli kuitenkin yhdentekevää ja hyödytöntä. Tärkeää oli se, mihin nydus-kanavat pahimmillaan pystyivät. Tunnelien myötävaikutuksella oli mahdollista siirtää suuri määrä zergejä nopeasti paikasta toiseen, ja jos verkosto oli tarpeeksi tiheä, kyettiin sillä ylittämään satoja, tuhansiakin kilometrejä verrattain lyhyessä ajassa. Nydus-kanavien läsnäolo oli selkeä viesti, miltei kaksintaisteluun haastava lyönti poskella: zergit aikoivat hyökätä suurella lukumäärällä. Pian. Kanavien rakentaminen vei sekä resursseja että aikaa, joten Kerriganin täytyi olla melkoisen varma omista mahdollisuuksistaan tulevassa taistelussa.
Äiti ei ollut typerä. Hän oli kuitenkin ottanut riskin jättämällä kanavat pinnalle terraanien nähtäväksi. Kaie antoi ajatustensa harhailla, mutta ei löytänyt tilanteesta minkäänlaisia toivonpilkahduksia. Ehkä suunnitelman toteuttamisajankohta oli niin lähellä, ettei etukäteisvaroituksen antamisella ollut mitään väliä armeijansa keränneelle Sarahille. Ajatus tuntui lamaannuttavalta – oliko terien kuningatar niin varma voitostaan, ettei vaivautunut enää edes piilottelemaan aikeitaan?
Kysymys saattoi olla myös pakokauhun lietsomisesta. Kaie synkistyi tietäessään, että terraanien sydämet tarttuivat epätoivoon, pelkoon ja paniikkiin auliisti, toisin kuin itsepintaiset ja järkähtämättömät protossimielet. Osa puolustajista lamaantuisi täysin huhujen alkaessa levitä. Se oli juuri mitä äiti odottikin. Hän halusi heidän pelkäävän, suorastaan vapisevan itsevarman ja ylivoimaisen kuolemanuhan edetessä. Hän tahtoi kauhun jäädyttävän puolustajien sydämet, kun nämä näkisivät kiikareillaan nydus-kanavien vihreää, kuolemankaltaista valoa sylkevät nielut yötä ja autiomaan punaista vasten.
Äiti ja hänen pienet pelinsä. Kaie inhosi hetken aikaa itseään oman varomattomuutensa ja typeryytensä tähden: Täällä hän unelmoi lapsellisista päiväseikkailuista kommodori Shikovin kera ja kiinnitti terraanien metallilaattoja rinnuksiinsa uskoen olevansa tunnustettukin sotilas, ja ei silti ymmärtänyt muistuttaa muita jatkuvasti siitä, että äiti ei koskaan luovuttaisi. Hänen olisi pitänyt työntää Alexei mielestään jo koko tämän farssin alkumetreillä ja keskittyä tyhjänpäiväisen haaveilun sijaan strategian luomiseen - horisontissa häilyvään uhkakuvaan nimeltä Sarah Kerrigan.
Hänen olisi pitänyt yrittää lujemmin saada protossit ja terraanit katsomaan sotatilanteen kuolemanvakavuutta silmästä silmään. Tämä ei ollut retki, mitätön rajakahakka tai mieltä kiihdyttävä väijymisleikki. Tämä oli pakenemista, oman olemassaolon rippeissä roikkumista ja eloonjäämistä. Äiti tappaisi heidät kaikki heti ensimmäisen virheen keksiessään ja panssaroinnin heikot kohdat löytäessään. Hän tunsi äidin paremmin kuin yksikään näistä varomattomista ja todellista pimeyttä koskemattomista terraaneista ja silti hän oli antanut itsensä uskoa illuusioihin ja luottaa äidin kaivautuvan koloonsa kuin kesytetty eläin. Hänen mielensä teki sylkäistä raivokkaan hyönteisparven lailla kihisevä ajatussuma pois mielestään, mutta pelko oli löytänyt pysyvän sijan jostakin järjettömästä ja itsesuojeluvietin sähköistämästä mielenkolkasta. Khalan nimeen, kuinka typerä hän oli ja kuinka helposti hän oli valheelliseen turvapaikkaansa käpertynytkään. Hän ei voinut olla purematta huultaan ja aprikoimatta mitä äiti halusi.
"Ne yrittävät tehostaa joukkojensiirtoa", Chandak sai suunsa ensimmäisenä auki. Nainen oli painanut kasvojen alaosan kämmenten sisään ja lepuutti leukaansa sormiaan vasten.
"Nydus-kanavia voi olla pinnan alla jo… satoja?" Lohmann varmisti järkyttyneenä. Kaie nyökytti tuntiessaan muiden katseet itsessään. Hän pakottautui kertomaan synkimmätkin ajatuksensa rehellisesti ääneen.
"Voi olla, että ne ovat kaivaneet kaiken aikaa toista pesää tai hautomokeskittymää. Jos niillä on tarpeeksi alkuloisia hautomoilla jatkuvan tuotannon ylläpitoon, sekä nydus-kanavia että isäntiä ilmakuljetuksia varten, hyökkäys on enää viikkojen kysymys. Ehkä jopa päivien", hän sanoi vakavana. Alexei nielaisi tukahtuneesti.
"Kaie on oikeassa."
Lohduton, musertava hiljaisuus puristi kylkiluiden ympärillä painavana vanteena ja kuin anellen jotakin keskeytyksekseen. Chandak rykäisi lopulta.
"Mitä me voimme tehdä?" nainen kysyi. Alexei palkitsi hänet hymyllä, joka oli pakotettu ja silminnähden voipunut, mutta ylsi silti silmiin asti. Myös Kaie löysi Chandakin rohkeudesta oman selkärankansa, ryhdistäytyi ja tunsi liikuttuvansa. Terraanit ehkä pelkäsivät herkemmin kuin protossit, mutta toiset heistä kykenivät käsittämättömään urheuteen mitä merkillisimmissä paikoissa.
"Me lähdemme Van Saralle. Suunnitelma aikaistui ja muuttui juuri monimutkaisemmaksi, mutta sitä vartenhan meidät on koulutettu. Improvisoimaan, löytämään tie sieltäkin, missä on vain esteitä. Lähtö on puoli viisi huomenna aamulla. Lähettäkää pakatut tavarat ja kuljetuslistat sukkulahangaarin rahtipuolelle ensi tilassa ja jättäkää ne jäähyväiset. Yrittäkää nukkua."
Alexei kierätti katsettaan heissä vakaana ja varmistelevana. Harmaissa silmissä oli rohkaisua.
"Meidänhän piti… vasta kolmen viikon…", Adams henkäisi. Hän pyyhkäisi otsaansa näyttäen siltä, että oli menettänyt kaiken kiinteän maan jalkojensa alta.
"Me menemme alas nyt ja hoidamme tehtävän kunnialla kotiin", Alexei vastasi suoraviivaisesti. Hänen sanansa vaikuttivat rauhoittavan aaveita, jotka nousivat pystyyn pöllämystyneinä ja vaatteitaan pudistellen. Kaie tajusi kaiken pelkonsakin keskellä, ettei kukaan hänen asetovereistaan ollut odottanut tätä. Kaie oli tiennyt naiiveista toiveistaan ja laiminlyönneistään huolimatta koko ajan kristallinkirkkaasti, että äiti iskisi jossakin vaiheessa uudelleen ja että heidän pitäisi olla silloin valmiit. Nyt kun alkushokki oli lakannut kuumottamasta sisimmässä kirvellen, hän tunsi tutun itsepäisyyden ja veitsenterävän vihan kietoutuvan sisällään liikkeelle ajavaksi paukkeeksi, yskähdellen känytiin jyrähtäväksi voimaksi. Ei ollut aikaa kyseenalaistaa eikä väheksyä. Hän olisi valmis, kun äiti astuisi hänen eteensä.
Hän kykeni aistimaan ryhmänsä eksyneet virrat ja sen, kuinka rutinoituneesti ja itsevarmasti Alexei paimensi alaistensa lauman toimintavalmiuteen omassa sisimmässään mylvivää tunnemyrskyä näyttämättä. Kaie kunnioitti kommodorin hoputtamattomia, mutta liikkeelle ajavia sanoja ja virralla tölväistyjä toimintakäskyjä eleettömästi mielessään. Hän oli samaa mieltä siitä, että nyt oli tärkeää pysyä liikkeellä. Todellisuus uppoaisi heidän tajuntoihinsa kyllä viimeistään aamuyön tunteina karkeana ja musertavana, sitä ennen pitäisi pystyä rautahermoiseen toimintaan.
Lohmann oli noussut Kaien viereen seisomaan. Kaie näki oman tiukkailmeisen kuvajaisensa heijastuvan miehen pelästyneistä silmistä. Lohmann tarttui hänen olkapäihinsä tyhjin katsein hakien tukea ja jonkinlaista selitystä taisteluparinsa kasvoilta. Kaie ei tiennyt mitä sanoa. Hän huomasi Lohmannin mielen pinnalla nopeasti käväisevän, tunteita täyteen ladatun kuvajaisen, ennen kuin mies kätki sen sisälleen. Kaie yritti hymyillä.
"Minä hoidan sinun tavarasi", hän kuuli ohuen äänensä kuiskaavan. "Etsi Riley."
Lohmann näytti hetken aikaa jo siltä, että kieltäisi, mutta ymmärsi sitten, kuinka arvokasta lahjaa Kaie hänelle tarjosi.
"Mene", Kaie toisti taisteluparinsa epäröinnin nähdessään.
"Kiitos."
Mies halasi Kaiea kylkiluita rusentavalla voimalla ja sitten aikaa haaskaamatta kääntyi kannoillaan. Hänellä olisi tuskin kahdeksaa tuntia.
Alexeilla ei ollut ongelmia löytää Kaiea, päinvastoin. Nainen oli juuri siellä missä hän oli odottanutkin. Protossi seisoi huoneen keskellä kupolikaton alla selin häneen käsivarret ylävartalon ympäri kiedottuna. Alexei pysähtyi hetkeksi pimeälle kynnykselle vain katsellakseen. Kaie ei ollut vaihtanut kaapuaan vielä pois – se tuntui tuovan uutta ryhtiä ja itsevarmuutta naiseen, joka tavallisesti kulki hieman syrjässä ihmisvirrasta pää painuksissa kuin olemassaoloaan anteeksi pyytäen. Naisen pysähtyneisyydessä oli kaiken viime tunteina päälle vyöryneen kaaoksen jälkeen jotakin kutsuvaa. Purppuran ja violetin sävyt sekä observatoriokannen armoton, kylmä valo tekivät kokonaisuudesta kovan ja metallisen, kuin kristallinhohtoiseen rouheeseen peitetyn kuurankukkaisen ikkunalasin. Kaie itse seisoi mustalla ja hopealla väritettyä maisemaa vasten kaikessa kalpeassa torjuvuudessaan ja silti niin tutun, lohdullisen ja aran näköisenä.
Alexei oli yllättynyt huomattuaan Kaien valinneen nimenomaisesti protossien puvun ylennystilaisuuteen eikä voinut olla pohtimatta yrittikö nainen tehdä joko tietoista tai tahatonta pesäeroa terraaneihin, osoittaa eräänlaisia lähdön elkeitä. Zeratul oli antanut Kaien heidän avukseen Van Saran tilanteen selvittämiseksi. Jos Gerardin suunnitelmat tulisivat toteen, muutaman kuukauden kuluttua Van Saran pesät olisi tyhjennetty ja zergit eliminoitu planeetalta. Mitä Kaieen tuli… Alexei ei halunnut ajatella asiaa enempää. Hän oli niin tottunut naisen läsnäoloon, että ajatuskin ryhmän hajoamisesta tuntui pahalta.
Alexein teki mieli sanoa jotakin, mutta aiemmin hänen askeleitaan siivittänyt päämäärä tuntui sulavan olemattomiin. Hänellä ei ollut kompassia näyttämään suuntaa, ei karttaa, jolta tarkastaa metrien määrä maaliviivalle. Hän tunsi ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin elämässään epävarmuutta siitä, mitä halusi, eikä tiennyt miten pukea ajatuksiaan sanoiksi. Kokemus oli sekä vapauttava että pelottava, eikä hän tiennyt mistä se johtui.
Kaie oli huomannut hänen läsnäolonsa jo hetki sitten.
"Onko jokin hätänä?"
Alexei kulki lähemmäs. Jokainen kengänpainallus jätti jälkeensä pehmeän kumahduksen autiossa tilassa.
"Saitko valmistelut tehtyä?" hän kysyi.
"Kaikki on valmiina sekä minun että Lohmannin osalta."
Alexei pysähtyi Kaien vierelle. Naisen virta antoi tilaa hänen omalleen ja he seisoivat hetken aikaa vieretysten hengittäen samaa ilmaa ja jakaen samat tunteet pienuudesta, yksinäisyydestä ja pelokkaasta odotuksesta tulevaa kohtaan. Alexei oli etsinyt Kaiea kysyäkseen tältä muutamia asioita zergien pesästä ja tulevan tehtävän roolituksesta, mutta ne eivät tuntuneet enää tärkeiltä. Hän halusi vain olla – käpertyä hiljaisuuden armolliseen viittaan, ahmia tätä lyhyttä tyventä ennen myrskyä, juopua vaaraa ja kuolemaa edeltävästä mielettömästä epätoivosta ja vapaudenkaipuusta. Hän tiesi jäähyväisten olevan hankalia, epäselviä ja kuluttavia ja pelkäsi liikahtaakaan. Hänen oli hyvä olla. Tässä ja nyt.
Kaie liikahti vaivaantuneesti. Alexei tuli vasta nyt miettineeksi protossin tuntemuksia. Mitä jos hänen läsnäolonsa ja hiljainen apaattisuutensa kiusasi naista? Mitä jos tämä olisi mieluiten ollut yksin?
"Etkö aio nukkua?" Alexei kysyi jotakin tehdäkseen. Kaie käänsi päänsä. Naisen katse oli samea ja hän näytti hätkähtävän hereille syvistä ajatuksista.
"Yritin… ajattelin etsiä vielä Opettaja Zeratulin, mutta häiriöitä on liikaa. En löydä hänen virtaansa mistään", nainen valitti. Hänen kasvonsa valtasi keskittynyt juonne. "Kun se ei onnistunut, ajattelin jäädä hetkeksi katselemaan tähtiä. Jim sanoi minulle, että tähdenlennon nähdessään terraaneilla on tapana toivoa."
Kaie hymyili hieman itsekseen eittämättä Jim Raynorin sanoja mielessään kelaten. Alexei saattoi vain arvailla, mitä roisilla huumorintajulla varustettu kapteeni oli Kaielle väittänyt vuosien varrella tähdiltä toivoneensa.
"Mutta eivät ne lennä", nainen vakavoitui, "eivät minulle."
Kaien hymyyn kaartuneet huulet vääntyivät hieman alaspäin. Naista sisältä valaissut onnellinen hehku korvautui surumielisellä, miltei lopullisella haikeudella. Alexei häkeltyi huomatessaan, kuinka pettynyt hän oli naisen hymyn kadotessa ja yrittäessään löytää piilomerkityksiä tämän sanojen takaa. Hänen teki mielensä lohduttaa toista, mutta näissä olosuhteissa oli parempi tyytyä vain vaihtamaan painoa jalalta toiselle ja kätkeä oma harminsa haukotukseen.
"Mitä protossit tekevät tällaisissa tilanteissa? Ennen.. taistelua?" hän kysyi keskustelua jatkaen.
"Mietiskelemme. Harjoittelemme", Kaie vastasi vähäsanaisesti.
"Hyvästelette?"
"Sitäkin", nainen myönsi. Hän haparoi sanoissaan ja kallisti päätään. "Verisukulaiset ja läheisimmät jakavat viimeisen kerran mielensä, jos taistelu on toivoton tai… matka ehkä vailla päämäärää."
Alexei halusi kovasti olla kuulevinaan naisen matalassa äänessä viivyttelevän kysymyksen, mutta tosiasiassa hänen oli mahdoton sanoa mitä puoliavoimin silmin häntä tarkasteleva protossi ajatteli. Alexei epäröi niin pitkän hetken, että pelkäsi hetken aikaa jo mahdollisuutensa menneen. Sitten hän lopulta selvitti kurkkunsa.
"Minä tiedän, että tämä on omituinen pyyntö, mutta… Silloin kun opetit minua löytämään isän ja tähtitornin muistoistani, meidän virtamme olivat hetken aikaa yhtä. Se oli… Se lohdutti ja rohkaisi minua silloin sanoinkuvaamattoman paljon, Kaie. Tuntui, että olen kokonainen. Voimakkaampi, valmiimpi. Sisältä tyyni."
"Se oli mielten jakamista", Kaie sanoi.
"Voisimmeko me…?" Alexei sai lauseensa alkuun, muttei kyennyt esittämään pyyntöään loppuun asti. Hän tunsi kielensä kangistuvan ja sydämensä sykkeen pauhaavan korvissaan.
Mitä sinä teet, Alexei? Mitä tahdot? Hän ei osannut vastata kysymyksiin, jotka nousivat yksitellen esiin jostakin hämäristä kolkista hänen mielessään. Hitto, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi hän oli ottanut asian puheeksi, mitä hän odotti tapahtuvaksi ja oliko tämä millään lailla sopivaa.
Kaien katse oli tulkitsematon. Protossi istahti paksulle panoraamaikkunan syvennykselle ja painoi kädet reisiään vasten. Alexei jäi epävarmasti seisomaan tietämättä ymmärsikö Kaie hänen pyyntöään vai pohtiko nainen vain tapaa kieltäytyä loukkaamatta esimiestään.
"Jos se on sinulle raskasta tai kysyin jotain sopimatonta, ymmärrän kyllä. Minun pitäisi…"
"Ei se ole", Kaie sanoi keskeyttäen hänen jo puoliksi ovelle päin kääntyneen, pakenevan liikkeensä.
Kaie ei pyytänyt häntä liittymään seuraansa, mutta Alexei meni varovaisesti lähemmäs ja lopulta istahti vastapäätä naista. Hän vilkaisi Kaien kasvoihin etsien merkkejä protossin mielialasta – heidän katseidensa leikatessa Kaie hymyili, sitten ojensi kätensä kutsuvasti ilmaan ja jäi odottamaan hänen liikettään.
Alexei kohotti kämmenensä eteenpäin kykenemättä vieläkään sanomaan mitä Kaien tummina palavien silmien takana tapahtui. Protossi liu'utti sormensa hänen ylöspäin käännettyjen kämmenpohjiensa peitoksi. Ne olivat viileät. Hän tunsi ohimennen Kaien pulssin naisen ranteen osuessa etusormeensa ja hätkähti voimakasta aistimusta miltei taaksepäin. Mielikuva protossin suonissa kiertävästä elämästä ja vahvana lyövästä sydämestä oli lohdullinen ja tuntui sitovan hänet entistä vahvemmin tähän hetkeen ja edessä istuvaan naiseen. Alexeilta meni hetken aikaa tottua Kaien vuolaana syöksyvään, melankolian mustilla sävyillä tummennettuun ja silti turvaa henkivään virtaan, joka oli nyt aiempaa syvempi ja vaikutti ympäröivän hänet kaikkialta. Lopulta hän uskalsi laskea myös oman virtansa kulkemaan vapaasti ja sallia sen reagoivan psioniseen vastavoimaan ilman rajoituksia. Aavemaisen pehmeä hehku kämmenissä tuntui yhtä häkellyttävältä kuin edelliselläkin kerralla, mutta järkyttyneen havainnoinnin sijaan hän kykeni katselemaan sitä ihastellen, kuin oman kehonsa ulkopuolelta.
Alexei vajosi nopeasti, mutta tavallaan piti tuntemuksesta. Tietoisuus ajasta, paikasta ja jopa omasta ruumiista muuttui toissijaiseksi, epäkiinnostavaksi. Kaie piti hänen virrastaan kiinni laskematta irti, mutta usuttaen häntä hakemaan itse paikkaansa heidän luomansa yhteisen tajunnan tasoilta. Alexei antoi kuin huomaamattaan itselleen luvan rentoutua ja laski yksitellen alas jokaisen virran suojaksi nostetun kilven ja tiukkaan sykkyrään kierretyn varmuuslukon. Hänen mielensä pyyhkiytyi tyhjäksi, miltei paljaaksi.
Ylitsevuotava tunne väsymyksestä ja neuvottomuudesta häilähti hänen ylitseen täysin äkisti ja Alexei nojautui henkeään haukkoen ja räpiköiden Kaien virtaa vasten. Miltei ikusuudelta vaikuttavien sekuntien ajan hänen keuhkonsa repeytyivät veden etsiessä tietään sisään ja paineen pusertaessa kehon rikki. Hän uskoi kuulevansa syvyydestä nimeään huutavia, kauhistuneita ääniä. Paksua ja painavaa vettä hyödyttömästi ympärillään polkiessaan hän oli varma siitä, että antaisi periksi sisällään aina kuiskineelle toivottomuudelle, joka epäili kaiken tämän olevan turhaa, mieletöntä, jo hävittyä. Hän koki itsensä niin haavoittuvaiseksi, että pelkäsi romahtavansa ja luovuttavansa siihen paikkaan. Kaie ei antanut pelon kuitenkaan tulla kynnystä pidemmälle, vaan painoi kaiken psionisen voimansa Alexein virtaan auenneita haavoja vasten kuin laastarin haavaan. Hän piti Alexein pinnalla, turvassa ja suojeltuna niin kauan, että pelko hukkumisesta meni ohi. Naisen virta keinutti hänen tajuntaansa antaen hänen löytää kaiken haluamansa lohdun, varmuuden ja vastaukset itsestään. Nainen kuiskasi tuon tuosta hänen mielessään, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Että heillä oli mahdollisuus, että kaikella oli tarkoituksensa. Että Alexei ei olisi yksin, että Kaie luotti häneen jokaisella solullaan.
Ja hän uskoi sen kaiken niiden muutamien hetkien ajan, uskoi kyseenalaistamatta ja huojentuen jokaisen selityksen ja vakuuttelun. Alexei painautui naisen psionista lämpöä vasten sanattoman kiitollisena ja luottavaisena. Hitaasti hän tunsi oman virtansa rauhoittuvan, tyyntyvän. Oli kuin villisti puhaltava rajumyrsky olisi lauhtunut leudoksi väreilyksi järvenselällä. Hän tiedosti pakahduttavan selvästi kuka oli ja mitä halusi - miksi oli juuri nyt juuri täällä. Jokainen kaikkien näiden vuosien aikana tyhjän hytin koleaan yksinäisyyteen raivottu kysymys tuntui saavan vastauksensa ja paine purkautuvan jokaisesta mittarista. Hän makasi selällään loputtomassa hiljaisuudessa toivoen voivansa jäädä hauraaseen ja herkkään vankilaansa loputtomiksi ajoiksi.
Olivat vain hän ja Kaie – kaksi virtaa. Muiden terraanien mielet lakkasivat laulamasta alituisena taustameluna pään sisällä, implanttien ympärillä sykkinyt kipu pehmeni ja sydäntä raastanut pelko oli poissa. Kaien virta oli niin sanoinkuvaamattoman varma ja kaunis: hopeanhohtoista ja sinistä väikettä, auramaisena hänen tajuntansa peittävä voimakas häilähdysten kehä – paikoittain tummanpuhuvien täplien saastuttama – mutta silti niin varma, puhdas.
Alexei olisi voinut takertua hetkeen ikuisesti, mutta Kaie irrotti lopulta lempeästi heidän virtansa toisistaan.
Ensimmäinen hengenveto oli raskas - kuin jostakin hidastetusta videopätkästä, jossa rohiseva ääni puuroutui paksuksi ja tunnistamattomaksi. Ilma tuntui jäävedeltä huulien ohi henkitorveen pujahtaessaan. Alexei raotti silmiään, muttei halunnut kohdata edes hämärää observatoriokantta vielä. Valo oli kuin kovaa, kylmää sadetta paljaalla iholla. Mieltensulauttamisen jälkeensä jättämän, läpäisemättömän pimeyden karistaminen tuntui samalta kuin lämpimän peiton alta kylmälle hytin lattialle astuminen. Lopulta hän pakottautui raottamaan luomiaan viivytellen ja tarkentamaan katseensa Kaieen.
Hetken aikaa olo oli tyhjä ja kulutettu, kunnes äskeisen mielensulauttamisen voima valui virtaan ja sähköisti ihon sekä mielen. Raukeus valui miehen yli. Hän taisteli nukahtamisen tunnetta vastaan ja sai kuin saikin pidettyä silmänsä auki. Hän huomasi hymyilevänsä.
Alexei nielaisi. Hän olisi halunnut kysyä, kertoa, edes kiittää, mutta ei tiennyt mitä sanoa.
Tämä oli uutta hänelle. Likipitäen poikkeuksellista. Hän oli tottunut itsenäisyyteen, määrätietoiseen kylmähermoisuuteen ja siihen, ettei voinut laskea omaa väsymystään tai mielipahaansa koskaan kokonaisuudessaan muiden kannettavaksi. Että hänen pitäisi jaksaa silloinkin, kun kuka tahansa muu olisi jo luovuttanut, kantaa muiden virrat omansa mukana turvaan. Että hänen tulisi antaa muiden olla välillä heikkoja, avuttomia, mutta pysyä silti itse horjahtamattomana. Hän oli ajatellut, ettei hänellä olisi koskaan varaa todella tarvita ketään itsekkäästi elämässään.
Hän oli juuri tästä huolimatta antanut mielensä täysin Kaien käsiin – antautunut, luovuttanut hetkeksi. Ajatus hämmensi häntä itseäänkin.
Alexei laski kätensä irtoamaan Kaien sormista, Kaie painoi omat kämmenensä syliinsä. He kääntyivät kumpikin kuin sanattomina katselemaan ikkunasta.