Kiitos kommenteista ja tsempeistä annulle ja izwanille, kyllä tämä etananaskelin etenee! Tämänkertainen rykäisy on ollut pitkään pöytälaatikossa puolivalmiina, mutta loppukaneetin sain valmiiksi vasta eilen yöllä. Seuraavassa luvussa päästään jo kiinni toimintaan, nyt katsellaan vielä draamallisempia aspekteja!
Tähän(kin) lukuun pitää liittää pienoinen siirappivaroitus - you have been warned! ;)
Sukkulahalliin kokoontunut joukkio näytti kuolemanvakavalta. Painostava tunne jäähyväisistä tuntui roikkuvan koko salin yllä kuin raskas verho. Aaveet seisoivat pienenä ryppäänä sukkulan lastausrampin tuntumassa hänen tullessaan sisälle. Chandak näytti puuttuvan vielä joukosta, samoin Thompson. Lohmann tervehti muita vaisulla kämmenenheilautuksella ja hymyili apeasti taisteluparilleen, jonka kasvot loistivat kalpeina muiden vakavien naamojen keskeltä.
Lohmannin mieli oli apea, likipitäen maahan asti poljettu. Hän ei ollut koskaan hallinnut jäähyväisiä. Rileyn taakse jättäminen oli ollut yksi hankalimmista asioista aikoihin. Miehen konerasvalle ja ruosteelle häilähtävä tuoksu oli tarttunut hänen puseroonsa. Sormet olivat sivelleet hänen niskakuoppaansa omistavasti viimeisen kerran, huulet koskettaneet häntä hellästi. Siinä kaikessa oli lopullisuutta ja hapertuvaa toivoa jälleennäkemisestä – nälkäistä tarvetta paeta ja antaa muun maailman jäädä oman onnensa nojaan.
"Ole varovainen. Jätit jo sinne sormesi, haluan muun takaisin yhtenä kappaleena."
Rileyn hengitys oli ollut lämmin hänen korvaansa vasten. Tämä oli tarjoutunut tulemaan sukkulahalliin, mutta Lohmann ei olisi kestänyt katsoa näkymättömiin katoavan miehen etääntyvää ja etääntyvää hahmoa murtumatta täysin. Nytkin hän oli taistellut kyyneleitä vastaan koko matkan hissien oville. Kaksikymmentäkahdeksan. Kaksikymmentäkahdeksan askelta rikkumattomasta rauhasta miehistöhissin velvollisuudentuntoiseen, kylmään syleilyyn. Hän ei ollut voinut katsoa taakseen, vaikka olisi halunnut antaa silmiensä hyväillä vielä hetken heidän piilopaikkanaan toiminutta, huoltohallin nurkkaan nostettua Valkyria-hävittäjää ja sen oviaukolla seisovaa Rileyta.
Lohmannin ilme oli kai synkentynyt myrskyiseksi hänen ajatuksiensa kulkiessa omilla teillään, sillä Kaien kysyvä ja huolehtiva virta tuli pian häntä vastaan lohdutellen. Nainen koetti saada kasvoilleen hymyn. Lohmannin rintakehää kourinut kipu lientyi hieman ja hän lähti reippautta liikkeisiinsä tavoitellen kohti ryhmäänsä.
Hän tulisi takaisin Rileyn luokse. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Hän oli luvannut. Palata kotiin. Yhtenä kappaleena. No, ainakin omilla jaloillaan.
Hän ohitti amiraali Durandin kanssa kiihkeää sananvaihtoa käyvän Jim Raynorin ja huomasi vasta nyt myös ovensuussa keskusteluun uppoutuneet Shikovin ja tohtori Stantonin. Shikov nojasi kyynärpäätään tummanharmaaseen metalliseinään katse lattiaan porautuneena. Miehestä paistoi läpi määrittelemätöntä harmia, jonka Lohmann tulkitsi mielessään epämukavuudeksi ja kiusaantuneisuudeksi. Ilme oli viihtynyt kommodorin kasvoilla viime aikoina useammin kuin Lohmann pystyi muistamaan. Myös Stanton oli kadottanut osan tavallisesta hehkustaan ja eloisuudestaan. Nainen toljotti eteensä tyhjin katsein ja hänen hymynsä takaa erottuva tunne ei ollut aurinkoista hyväntuulisuutta, vaan pettymystä.
Lohmann epäröi. Hän oli tavallisesti tarpeeksi viisas ollakseen puuttumatta esimiehensä asioihin, mutta lääkärin ja kommodorin tilanne oli kutkuttanut hänen uteliaisuuttaan peruuttamattomasti jo hetken aikaa. Niin, ja olihan hän Kaielle palveluksen velkaa. Lohmann tomppasi empimättä jalallaan vasemman maihinnousukenkänsä nauhojen päälle, odotti tiukasti solmitun rusetin aukeavan ja antoi koko hössäkän purkautua pitkäksi luiruksi lattiaa vasten. Miltei liioitellun turhautuneesti hän huokasi vahingon äkätessään, laski kantamuksensa lattialle ja alkoi nyörittää kenkäänsä uudelleen korviaan höristäen.
"Huoltopäällikkö Pollock?" Alexei virkkoi ällistyneesti. Myös Lohmann tunsi kulmiensa kohoavan. Mistähän tuuli kävi nyt? Huoltopäällikkö Pollock oli Kefeuksella jo pitkään palvellut, montaa soppaa maustanut mies, jolla oli hyvä maine sekä alaistensa että ulkopuolisten keskuudessa. Lohmann oli itse nähnyt tummapiirteisen, raamikkaan ja kantavalla äänellä käskyjään jaelleen Pollockin muutaman kerran Rileyn vuoron päättymistä huoltohallin laidalla odottaessaan. Tämä oli vaikuttanut mieheltä, joka ei sietänyt minkäänlaista hulluttelua työn suhteen, mutta pehmensi silloin tällöin tiukkailmeisiä komentojaan leveällä virnistyksellä.
Tohtori Stanton päästi niiskaisevan äänen ja vaihtoi painoa jalalta toiselle saaden univormunsa jäykän kankaan rypistymään. Naisella oli stetoskooppi rinnallaan ja jalassaan kevyet, matalakantaiset työsandaalit; hän oli tullut jättämään jäähyväisiä selkeästi suoraan työvuorosta.
"Niin. En tarkoittanut, että siinä kävisi niin, mutta… meidän kahden pitää ensin selvittää… tämä sekasotku. Ennen kuin… tai jos minä."
"Oletko sinä itse..?" Alexei keskeytti polveilevan selityksen. Hänen äänensä oli karhea ja tukahtunut. "…hänestä?"
Gemma oli vaiti. Sekunteja kului. Lohmann kurkkasi olkapäänsä varjosta ja näki lääkärin laskeneen kasvonsa.
"Minä… minä en ole varma. Ehkä."
"Niin", Alexei sai sanotuksi. Kommodori puristi olalle heitetyn sotilaskassinsa hihnaa nyt niin tiukasti, että rystysistä oli tullut valkeat. Hänen äänensä kuulosti tyhjältä. Gemma kiirehtikin jatkamaan.
"Tiedän, ettei tämä ole paras mahdollinen ajankohta, mutta teidän piti lähteä vasta… tämä tuli niin nopeasti. Minun on pakko saada vastaus. Sinäkin olet huomannut sen. Että elämme... että me emme..."
Gemman ääni oli itkuinen ja hänen lauseensa tukahtunut loppu mumistiin Alexein olkapäätä vasten. Lohmann tunsi hengityksensä miltei pysähtyvän. Hän oli uskonut poimivansa keskustelusta jonkun mitättömän yksityiskohdan tai huvittavan piirteen, jolla voisi hauskuuttaa Kaiea myöhemmin, mutta sananvaihto vaikutti olevan koko lailla vakavasävyisempi. Ja yksityisempi. Hän tunsi sormiensa haparoivan ja pudotti tällä kertaa tahattomasti jo kolmannen kerran nauhanpään kädestään.
"Minä tiedän", hän kuuli Alexein hyssyttelevän, "ei se ole sinun vikasi."
"Mi-minä luulin, että ajan myötä…", Gemma aloitti, yritti urheasti jatkaa lauseensa loppuun, mutta päätyi nyyhkyttämään täristen kommodorin olkaa vasten. Alexei keinutti naista varovasti sylissään.
"Ei se mitään", hän toisti kerta toisensa jälkeen konemaisesti ja ontosti.
Lohmann sai tässä vaiheessa kengännauhansa solmittua ja piti parhaimpana vaihtoehtona siirtää luunsa hallin toiselle laidalle. Hän oli kuullut tarpeeksi, jo liikaakin.
Kaie oli eittämättä tietoinen Shikovin ja Stantonin jäähyväisten laadusta, ainakin päätellen siitä, kuinka huolellisesti protossi keskittyi tarkastelemaan vastapäistä seinää ja omia jalkojaan huultaan purren. Lohmann yritti turhaan pyydystää naisen katsetta. Vaikka Kaie oli valmis itse ensimmäisenä myöntämään sen, että hänen ja kommodorin yhtälö oli mahdoton, Lohmannia harmittivat silti protossin kasaan painunut olemus ja teeskennelty välinpitämättömyys. Eniten häntä turhautti oma kyvyttömyytensä auttaa. Sydänsurut olivat hankalia.
"Joku on valvonut koko yön", Adams tervehti heidän kohdatessaan ja vihelsi häikäilemättömän irstaaseen sävyyn. Lohmann rypisti otsaansa kysyvän ilmeen kasvoilleen loihtien.
"Sinulla on mustelma… tässä", Wilkins selitti hymynsä kämmenselän taakse piilottaen ja taputtaen vihjaavasti omaa kaulaansa. Lohmann tunsi punan karahtavan kasvoilleen, mutta lähti silmiään pyöräyttäen mukaan leikkiin. Hitto, he kaikki kaipasivat jotain muuta ajateltavaa.
"Se osui kaapin oveen", hän täräytti nopeasti. Liian nopeasti. Jopa vastapäätä seisovan Kaien suupieli värähti.
"Komerossako sinä…? Kekseliästä!"Adams henkäisi kiinnostuneesti.
"Pakatessani. Tämä voi tulla sinulle yllätyksenä, mutta useimmat meistä säilyttävät vaatteitaan kaapissa ja hoitavat intiimit kanssakäymisensä jossakin muualla. Sängynalunen on ehkä sinulle luontaisin tapa molempiin, mutta…"
"Emme puhuneet nyt minusta", Adams muistutti toppuutellen. "Puhuimme jostakusta onnettomasta, joka ei ole vielä käynyt komerossasi ja nähnyt nahkahousujasi."
Mies kohotti kulmiaan hyväntuulisesti Lohmannin vinolle irvistykselle. Hän oli aikeissa jatkaa seuraavalla piikillä, mutta tuli Solheimin keskeyttämäksi.
"Pitäisikö minun muka uskoa, että sinä pakkasit tavarasi tunnollisesti ja sen jälkeen nukuit koko yön?" mies kysyi hirtehisesti Adamsilta. Nyt myös Wilkins puuttui keskusteluun, ja tauon saanut Lohmann livahti hieman syrjemmälle Kaien viereen. Hän muksautti taistelupariaan kevyesti nyrkillä olkapäähän.
"Saitko nukutuksi?" hän kysyi protossilta. Nainen ravisti päätään.
"En minäkään, mutta taidan olla unettomuudestani onnellinen. Kiitos", Lohmann vastasi ykskantaan. Kaie ei sanonut mitään, mutta hymyili laimeasti. Hän ei tuntunut olevan juttutuulella, joten Lohmann jatkoi yksinpuheluaan aprikoimalla, voisiko torkkua sukkulamatkan ajan ristivöiden puristuksesta ja holtittomasti tärisevästä kyydistä huolimatta. Kaie kohautti olkiaan laiskasti.
He kumpikin tervehtivät saliin sisään kurvaavaa Chandakia, joskin protossin hymy jäi kireäksi ja puolittaiseksi.
"Mitä Shikov ja Stanton märisevät?", utelias Chandak kysäisi heti heidän luokseen päästyään. Nainen tuoksahti tupakalle, kotipolttoiselle viinalle ja näytti hänkin valvoneen koko yön, mikä tarkoitti Chandakin tapauksessa siirtymän hyperaktiiviseen tilaan olevan enää vain muutaman töykkäisyn päässä. Nytkin naisen kädet näpersivät hermostuneesti vuoroin taskun remmejä, nyrkin sisään puristettua sytytintä ja lyhyitä, pörheinä pystyssä seisovia niskahiuksia.
"Ei aavistustakaan", Lohmann myönsi.
"Jotakin on tekeillä", Chandak vannotti. Sanojaan ihmeemmin selittämättä tai vastakommenttia odottamatta hän pujahti Kaien ja Lohmannin olkapäiden välistä Adamsin luokse. Nainen sai osakseen hyväntuulisen tervehdysten ryöpyn.
"Niin näkyy olevan", Kaie totesi tovin hiljaisuuden jälkeen. Hän vältti edelleen huolellisesti edes vilkaisemista oven suuntaan. Lohmann katsoi ensin protossiin, sitten hallin toiselle laidalle. Stantonin otsa oli yhä painettu Alexein olkapäätä vasten ja nainen pusersi kynsillään Alexein puseron selkää. Tunnelma näytti itkuiselta.
"Minusta kuulosti äsken siltä, että jokin on pielessä", Lohmann virkkoi varovasti. Kaie kohotti silmänsä. Hänen virrassaan liikahti tumma, rosoreunainen päättäväisyys.
"Niin on. Se näkyy läpi hänen virrastaan", tämä totesi lopulta. Hänen silmänsä kohtasivat Lohmannin katseen vakavina. "Ei sillä ole väliä."
Lohmann nojautui varastokonttien muodostamaa huteraa tornirakennelmaa vasten tietämättä hetkeen mitä sanoa. Lopulta hän päästi kysyvän henkäisyn. Kaie oli sulkenut silmänsä ja painoi Lohmannin ynähdyksen jälkeen peukalot luomiensa päälle. Hän hieraisi nenän ja kulmaluun kaarta väsyneesti.
"Minä en kestä itseäni tällaisena. Haaveilen, petyn, suren, murjotan, petyn uudelleen ja silti toivon. En minä voi olla näin epälooginen, näin keskittymiskyvytön", nainen puhui uupuneesti. Hän kallisti päätään arvioivasti silmiään räpäyttäen. Ääni särähti. "En tällaisen tehtävän kanssa. En äidin lähellä."
Lohmann ymmärsi mitä Kaie tarkoitti, muttei voinut pysäyttää sisimmästään kumpuavaa haikeaa hymähdystä. Hän oli pitänyt Kaien ihastusta Shikovia kohtaan melko harmittomana aina viime aikoihin asti, jolloin kommodori oli tuntunut hakeutuvan hänen taisteluparinsa seuraan kuin itsestään. Lohmann oli yllättänyt kuluneiden viikkojen aikana itsensä muutaman kerran vakavasti pohtimasta, mitä Shikov halusi Kaiesta ja mikä oli Gemman asema tässä omituisessa ristivetotilanteessa. Hän oli seurannut sotkun kehittymistä kieli keskellä suuta – puoliksi huolissaan ja puoliksi malttamattomana. Nyt protossi vaikutti siltä, että oli päättänyt viheltää pelin poikki lopullisesti. Ehkä niin oli hyvä.
"No?" Lohmann kysyi hiljakseen.
"Päätin antaa koko asian olla. Tämä… minulla on tärkeämpääkin tekemistä", Kaie miltei ärähti loppulauseen, ja Lohmann haki olemukseensa sovittelevuutta.
"Tule tänne", hän sanoi lohdutellen ja veti sivuttaisaskeleen epävarmasti puoleensa ottavan protossin hetkeksi kainaloonsa. He seisoivat toisiaan vasten nojaten muutamia sekunteja ja Shawn huomasi itsekin nieleskelevänsä. "Olen pahoillani."
"Älä ole. Äitiä vastaan taisteleminen vaatii minulta kaiken keskittymiskykyni. Näin on hyvä", Kaie vastasi vetäytyen kauemmas. Naisen ääni oli paksu liikutuksesta ja tämä pyyhkäisi hiussuortuvia pois kasvoiltaan hämillisyytensä peittääkseen. He kumpikin tiesivät, että Kaie valehteli, mutta kummallakaan ei ollut halua sanoa sitä ääneen.
"Tiedäthän sinä, että unohtamiseen menee aikaa. Ole itsellesi armollinen, kuuletko?"
Kaie nyökkäsi Lohmannin muistutukselle uupuneesti.
He jäivät hiljaisuuteen.
"Katherinelle. Äidille. Mikeylle." Wilkinsin huulien liike oli nopea ja hermostunut, ohuita ja varovaisia sanoja tuskin kuuli. Hän vei pullon huulilleen ja kallisti. Naisen silmät tuijottivat tyhjinä sukkulan ikkunattoman seinän läpi paikkaan, jonne heillä muilla ei ollut pääsyä. Ehkä hän palasi ajatuksissaan maapallolle ja hetkeen, jolloin oli viimeksi nähnyt perheensä. Kenties hän haki jo etäisiksi muuttuneiden rakkaiden kasvojen pieniä yksityiskohtia vimmaisasti, ripustautui haaleisiin muistikuviin. Ne olivat kaikki kaikessa tällaisina hetkinä.
Wilkins irvisti ja pyyhki suupielensä kämmenselkää vasten. Nainen ojensi pullon eteenpäin vieressään istuvalle Adamsille. Mies pyöritteli metallista kapistusta hetken käsissään näyttäen yhtä aikaa huvittuneelta ja katkeralta.
"Minulla ei ole enää ketään kotona. Hitto, UED:n virallisen kannan mukaan meitä tuskin on edes olemassa enää heille", hän sanoi. Miehen silmät välähtivät terävinä. Vastapäätä istuva Chandak soi taisteluparilleen myötätunnosta raskaan katseen. Hiljaisuus tuntui musertavalta.
"Terraaneille. Silti. Maapallolle. Me pidämme teidät turvassa", Adams lopulta sanoi luomensa sulkien ja painaen kevyen suukon kaulassaan roikkuvan tuntolevyn pinnalle. Liikuttunut ilme käväisi miehen kasvoilla tämän pujottaessa laatan takaisin puseronsa kauluksen sisään.
"Isälle. Mikaelalle", Lohmann lausahti seuraavaksi syvän kulauksen pullosta nauttien. Alexei tunnisti nimet. Miehen pikkusisko oli asunut heidän lähtönsä aikoihin edelleen maassa huonokuntoisen isän kanssa. "Niin. Ja tuota… Kefeuksen miehistölle."
"Voisit samalla vaivalla kertoa hänen nimensä", Chandak huomautti väsyneesti virnistäen ja keventäen tunnelmaa hieman. Lohmann käytti nopeasti sormen huulillaan ja siirsi haikeasti hymyillen pullon seuraavan käsiin. Alexei hymyili muiden mukana. Hän ei ollut täysin varma mitä Lohmannin yksityiselämässä oli tekeillä, mutta oli osannut kyllä laskea yhteen miehen viime aikoina rakettimaista nousukiitoa tehneen mielialan ja ryhmän hyväntahtoisen kiusoittelun. Näytti siltä, että jotkut Godlewskin kuoleman aikaan esiin manatut haamut olivat vihdoin päässeet lepoonsa.
Pullo kiersi pienen ryhmän ympäri ja yksi toisensa jälkeen sopersi ilmaan muutaman nimen ja teki hiljaisuudessa omat rituaalinsa, kaikki pienet taikauskoiset manööverit. Alexei painoi päänsä kunnioittavasti alas jokaisen esille tulleen nimen kohdalla. Suurella osalla heistä oli edelleen perhettä maapallolla, eikä aika keventänyt kaipausta koskaan. Yhteys kotiin oli katkennut heidän erottuaan UED:n laivastovahvuudesta, ja he saattoivat vain arvailla mitä heidän omaisilleen ja rakkaimmilleen oltiin valehdeltu. Viestikanavien sulkeutuminen oli jysähtänyt raskaasti heihin kaikkiin, olihan heidät pysyvästi eristetty kaikesta siitä, joka oli tehnyt sodasta voittamisen arvoisen. Gerardin sääntöjä uhmanneella päätöksellä oli kauaskantoiset vaikutukset: he olivat sentään elossa, mutta UED:n valvomassa maailmassa heidät oli todennäköisesti pyyhitty yli historiankirjoista, suljettu samoihin ruumissäkkeihin kuin muutkin Charilla henkensä heittäneet piruparat ja käskyjensä kanssa kuolemaan juosseet lampaat. Heitä ei ollut olemassa enää maapallon asukkaille, eikä heidän läheisillään ollut mitään mahdollisuutta nähdä valheen taakse. Se oli raakaa, julmaa, satuttavaa.
Nurkassa istuva Jim Raynor ei sanonut mitään taskumatin synkkäeleisesti suunsa eteen nostaessaan, mutta Alexei ei voinut olla huomaamatta tämän silmissä häilähtävää tunnetta ja Kaien suuntaan luotua vilkaisua. Raynorin suupielet kiristyivät ja hän vetäytyi entistä syvemmälle penkkiinsä antaen sukkulan syvien varjojen haudata ilmeensä hämärään.
Alexei sai kohta itse pullon käteensä Murraylta ja värähti vastentahtoisesti kylmän metallin koskettaessa ihoaan.
"Laivastolle, Gerardille, meille", hän pudotti sanat empimättä. Aaveet reagoivat myötämielisellä muminalla.
Alexein teki mieli lausua Gemman nimi ääneen. Se tuntui asialta, joka hänen olisi kuulunut sanoa. Kaiken tapahtuneen jälkeen hän oli kuitenkin liian uupunut, pettynyt, turhautunutkin. Gemma oli painautunut äsken häntä vasten anteeksipyytävänä, itkuisena, vielä kerran hyvästellen. Pähkinänruskeissa silmissä – niissä samoissa, joita hän oli uskonut oppineensa rakastamaan – oli pyyntö, viimeinen, kipein. Anna minun mennä.
Alexei oli täyttänyt naisen toiveen. Hän oli kaikessa hiljaisuudessa haudannut oman hämmennyksensä ja epätoivoisen halunsa pysäyttää liikkeelle työnnetty ketjureaktio. Hän oli kaapinut jostain kieltelyn ja raivokkaan anelun alta ne rippeet rehellisyydestä, jotka kykeni vielä löytämään. Hän oli antanut Gemman lähteä. Katkera ja suolaiselta maistuva ääni hänen sisällään totesi tylysti, että se oli kenties ainut asia heidän suhteessaan, jonka hän oli tehnyt oikein. Liekkitukkainen ja suurisydäminen Gemma ansaitsi jokaisen mahdollisuuden onneensa.
Alexei nielaisi. Hän oli valinnut yksinäisyyden. Jokaisella kerralla. Valinnut olla rakastamatta, olla kiintymättä. Jäljellä oli liian monta kysymystä, joihin hän ei ehkä koskaan uskaltaisi hankkia vastauksia. Jos hän olisi uskaltanut heittäytyä ja antaa itsestään enemmän, olisiko mikään tapahtunut toisin? Olisiko hän tullut näin lähelle vain kompastuakseen uudelleen? Hän yritti olla ajattelematta äsken sukkulahallissa vaihdettuja sanoja ja henkistä suojavalliaan vasten hakattuja iskuja, mutta sisältä kirveli silti. Hän…
"Sir?" seuraavana vuorossa oleva Kaie kysyi hiljaisella äänellä. Protossi oli yhtä kysymysmerkkiä häntä tuijottaessaan. Alexei tunsi hätkähtävänsä. Aaveet tuijottivat häneen huolestuneena rintamana sukkulan laidoilta. Kuinkakohan kauan hän oli istunut siinä ajatuksissaan?
"Anteeksi", Alexei sai sanotuksi. Hän rykäisi ja ojensi taskumatin kohti Kaiea.
Protossi punnitsi esinettä sormissaan arastellen, hakien varmistusta hänen silmistään. Alexei hymyili rauhoitellen, ja Kaie käänsi huomionsa ympärillään istuviin tovereihinsa.
"Minä en ole koskaan käynyt maassa. Onko loukkaavaa, jos tahdon…?"
"Ei se ole", protossin kyljessä istuva Thompson vakuutti heti. Hän hymyili Kaielle.
"Selvä. Maapallolle", Kaie kuiskasi pontevasti. Hän kohotti pullon jo huulilleen, mutta epäröi. "Shakurakselle. Aiurille. Fenixille", hän suhahti vielä. Naisen silmät siirtyivät kuin itsestään kohtaamaan Raynorin katseen. Pitkän tovin kaksikko vain tuijotti toisiaan sanattomina, kunnes kalpea protossi työnsi pullon huulilleen ja kallisti. Nainen yskähteli ja kakoi, mutta sai tällä kertaa juoman pysymään sisällään. Hänen silmänsä pysyivät edelleen Jimissä, kun hän ruuvasi korkin kiinni.
Alexei rykäisi. Hän kohotti kätensä ja sammutti matkustamon kirkkaan päävalon. Aaveiden hahmot peittyivät kelmeään hämärään.
"Nukkukaa, jos voitte. Seuraava pysäkki on Foxhole 1."
Van Saralla tavallisesti ulvova tuuli oli tyyntynyt hetkeksi. Oli vaihteeksi mukavaa päästä pihalle piilottamatta päätään raskaan kypärän tai paksun huivin alle ja maistamatta kitkerää, tuhkaista hiekanmakua suussaan vielä tuntikausia ulkoilun jälkeenkin. Hän veti syvään henkeä välittämättä Vespene-jalostamon ilmaan tupruttamasta hirveästä lemusta. Ilma oli kylmää ja kuivaa, kutitti nenässä.
Ilta oli jo pitkällä ja autiomaa vajosi katoavan valon ja kylmyyden täyttämään horrokseen yötä odottaessaan. Sininen kuu näytti jättiläismäiseltä, hypnotisoivan suurelta kelmeää taivasta kaukaisuudessa hotkiessaan. Iltapäivän voimakkaiden myrskypuuskien kantama hiekka rapisi putoillessaan laiskasti antennitorneista hänen jalkoihinsa ja takilleen. Jos hänellä olisi ollut taipumusta sentimentaaliseen paskanpuhumiseen, hän olisi sanonut ääneen, että planeetta veti henkeä. Että jokin kaikkeudessa tuntui pysähtyvän ja jähmettävän kellot. Hän sulki oven hiljaa takanaan, nojasi hetken aikaa olkapäällään teräspalkkien kalseaa rivistöä vasten ja antoi itselleen aikaa.
Kaie oli varmaan jo tunnistanut hänet, sillä naisen kireäksi venynyt, sorja kaula rentoutui, pitkänomainen pää painui hartioiden väliin ja olat laskeutuivat. Jim saattoi kuvitella haikean hymyn viivähtävän verettömillä huulilla. He kumpikin katselivat asemapaikoiltaan kaukaisuudessa kehittyvää maalausta, jossa Vespene-kaasun syvänvihreät sävyt sotkeutuivat autiomaan verenkarmaan ja syleilivät taivaanrannan uhkaavan kylmää sähkönsinistä. Näky oli jollakin lailla niskakarvat pystyyn nostattavan kaoottinen, mutta puhutteli silti Jimia levottomalla kauneudellaan.
Pitkän liikkumattomuuden ja hiljaisuuden päätteeksi Kaie taputti viimein taisteluhanskaan kätketyllä kämmenellään paikkaa vieressään, kääntyi vilkaisemaan olkapäänsä yli ja odotti niin kauan, että Jim suoristautui ja työnsi venyttelevästi jalkansa liikkeelle. Pikainen hymy valaisi naisen kasvot.
Raynor tuli äkisti ajatelleeksi heidän edellistä kohtaamistaan kupolikatolla. Kaie oli tuolloin painunut yhtenä tärisevänä pakokauhun ja psionisen jälkivapinan kasana kaksin kerroin, kakonut ja vavahdellut. Shikov oli pitänyt kiinni naisen olkapäistä lempeästi ja määrätietoisesti, mutta kasvot valkeina huolesta. Raynor oli joutunut nielemään alas sekä järkytyksen että kiukun psionisen myrskyn jäljet nähtyään. Hän oli halunnut löytää jostakin syyllisiä: jonkun, jota vasten lyödä tuskalliset muistot ja tunteet turvattomuudesta. Jimin karvas raivo oli haihtunut ja tilalle oli jäänyt väsynyttä huolta, kun he olivat päässeet huutavan, ympärilleen villisti pälyilevän Kaien luokse. Hän oli säälinyt tuolloin protossia, joka oli herätetty niin yllättäen, kiskottu psionisen unen alimmilta tasoilta väkivalloin. Nainen oli huojahdellut hänen edessään vainoharhaisen näköisenä, lopen uupuneena. Raskasluiset kädet oli vedetty korvien peitoksi aivan kuin äänet olisivat satuttaneet. Hän oli tuonut mieleen vauhkoontuneen eläimen pyörähdellessään ympäri katolla.
Siitä oli jo aikaa. Hän oli oppinut, että säälin ja suojelunhalun tunteminen olivat Kaien kohdalla miltei joka kerta ajanhukkaa. Nainen oli kuin terraaniäitinsä kauan sitten: kovapintainen, tinkimätön, konstailemattoman ja kerskailemattoman tietoinen kyvyistään. Henkinen nuorallatanssija, toisinaan pahempi kuin äitinsä, mutta epävarma ja haavoittuvainen Kaie oli myös aina tosipaikassa kyennyt kovettamaan terraaniperimänsä jäähileeksi, jossa ei ollut sijaa inhimilliselle tunteille tai itsesuojelulle.
Jim hymähti. Tuntui jollakin selittämättömällä tavalla lämmittävältä, että Kaie tarvitsi silti häntä. Että protossi hakeutui hänen luokseen säröineen kaikkineen, pujahti hänen sairaalahuoneeseensa illan viimeisinä tunteina ja istui vuoteen jalkopäässä hieman ujon näköisenä. Että Kaie pyysi häntä kertomaan Sarahista ja Fenixista ja ahnehti silmiään räpäyttämättä jokaisen hänen huuliltaan irtoavan sanan. Että hän osasi jo erottaa Kaien riemun- ja surunkyyneleet toisistaan. Että tällä kaikella ehkä oli jokin vääntynyt ja omituinen merkitys jossakin.
Raynor saavutti määränpäänsä, istui alas betonikehän laidalle, eikä vaivautunut sanomaan mitään. Hän ei ehkä koskaan voisi pelastaa Sarahia – ei ehkä itseäänkään – mutta Kaien suhteen hän tekisi parhaansa. Jos se mihinkään riitti.
Mies vilkaisi silmäkulmastaan protossiin. Kaien kasvoille pysähtynyt ohut hymy katosi muuttuen pohtivaksi huolestuneisuudeksi. Silmät olivat puoliksi raollaan ja tyhjänä horisonttiin suunnattu katse ei paljastanut mitään. Kaien etäisessä tyyneydessä oli sellaista surullista ylevyyttä ja epätodellisuutta, jonka hän oli tottunut liittämään mielessään aina protosseihin. Se tihkui läpi nuoren naisen sisimmästä: sama katkeransuloinen haikeus, joka oli ollut läsnä Fenixissa ja suorastaan leiskusi läpi Zeratulista – jonkinlainen lopullinen varmuus omasta paikasta ja tarkoituksesta universumissa. Silti protossit olivat aina jotenkin etäällä, ulottumattomissa ja vain hennosti kiinni elämän kirkkaassa liekissä, aivan kuin aika olisi jo jättänyt tuon kauniin ja ylpeän kansan jälkeensä ja antanut heille lahjaksi kyvyn muistaa ja nähdä tulevaan, muttei olla läsnä.
Kaie liikahti ja naisen ylle valunut väsymys vetäytyi. Hän pakotti itsensä hymyilemään. Jim vastasi eleeseen ja tunsi hetken ajan huolta. Siinä missä muut protossit täyttivät unenomaisen aikaan ja paikkaan kuulumattoman tunteen levollisella ja vankkumattomalla läsnäolollaan, oli Kaien silmissä jatkuvasti nurkkaan ajetun saaliseläimen epävarmuutta, piinattua halua tehdä jotakin. Zerg.
"Tulin katsomaan, ajattelitko tällä kertaa loikata", Raynor sanoi käheästi. Kaie hymähti, eikä Raynor osannut harmikseen sanoa oliko ele loukkaantuneen vetäytyvä vai jollakin tapaa huvittunut. Protossi katseli ilmassa heiluvia paljaita jalkojaan sanattomana. Alhaalla kulkevat kaksi vartiosotilasta, jotka erottuivat kupolikaton huipulta terävinä, pieninä varjoina, näyttivät pistäneen tupakaksi. Raynor harkitsi hetken ärjäisevänsä miehiä pitämään paremmin silmällä ympäristöään, mutta tukahdutti ajatuksen väsyneesti. Joukot olivat jo nyt tarpeeksi kovilla amiraali Durandin lähettämistä vahvistuksista huolimatta: partiotunnit olivat pitkiä ja uuvuttavia, univelka kasvoi lepopäivien kutistuessa ja komentoportaan vaatimuksien noustessa. Helkkari, jopa ruoka oli alkanut muistuttaa elintarvikeväreillä vuoroin vihreäksi, vuoroin ruskeaksi sudittua pesusientä. Siinä paskassa ei yksi tupakka painanut suuntaan tai toiseen.
Kaie selvitti kurkkuaan. "En", nainen vastasi aiempaan kysymykseen vihdoin. "En. Se oli pelottavaa."
"Se ei ollut sinun vikasi. Shikov oli onneksi paikalla", Raynor sanoi lohdutellen.
"Hän on aina", Kaie kommentoi. Naisen alahuuli vavahti. Hän näytti yllättäen hieman surulliselta.
"Hän on hyvä mies", Raynor vastasi tunnustellen. Aina silloin kun ei tarjoa poskilämmintä nyrkkipyykkiä alaisilleen räkäkännissä iltalomillaan.
Raynorin sanat tuntuivat lisäävän Kaien silmissä parkuvaa epätietoisuutta. Protossi nojautui kämmeniensä varassa taaksepäin ja mulkaisi taivaalle kuin yrittäen pidätellä huokausta. Raynor seurasi naisen kapeaksi viivaksi venyviä huulia tietämättä mitä sanoa.
"Onko jokin hätänä?" hän lopulta kysyi rehellisesti. Kun Kaie ei sanonut mitään, Raynor rykäisi. "Onhan sinulla ja Shikovilla kaikki hyvin?" Hän tunsi otsansa kiristyvän ja ilmeensä synkkenevän.
"Minä…" Kaie aloitti. Hän joutui painamaan katseensa ja puremaan huultaan, kuten usein viime aikoina kommodorin tullessa puheeksi. Raynor tunsi nuoren suojattinsa jo tarpeeksi hyvin todetakseen, että jokin todella vaivasi Kaiea.
"Minä voin pidellä kiinni kainaloista, jos haluat lyödä häntä." Raynorin näennäisen kepeässä äänessä oli kuolemanvakava kysymys.
"Ei", Kaie kielsi. Nyt nainen jo hymyili. "Minä ja Alexei olemme… Kaikki on niin kuin kuuluisikin."
Kaie käänsi päänsä syrjään kuin pisteen keskustelulle pistääkseen. Protossin hartiat vavahtivat, mutta tämä karisti ehkä tuloillaan olevan tunnekuohun yltään haukottelemalla ja venyttelemällä voimallisesti. Raynor ymmärsi vihjeen ja oli hiljaa niin pitkään, että sanojen virittämä jännite heidän väliltään lientyi olemattomiin. Keskustelusta olisi saattanut muodostua hyvinkin erilainen, jos hän olisi tuolloin huomannut Kaien poskilla helottavat punaiset, paljastavat läikät.
Hän rykäisi.
"Mietitkö äitiäsi?"
Kaie nyökäytti ja näytti yllättäen kovin nuorelta ja surulliselta. Hän epäröi silminnähden. Jim kiirehti sanomaan jotakin venyvän hiljaisuuden täytteeksi.
"Kenties sinun ei edes tarvitse nähdä häntä. Jos Gerard saa tahtonsa läpi, viimeinen Kerriganin ja terraanien kohtaaminen on plasmapalopommin loimotus hänen kuninkaallisen korkeutensa makuuhuoneen ovella."
Raynor tunsi sydämensä käpristyvän kokoon sekä julmasta tyytyväisyydestä että myös nakertavasta surusta sanat lausuessaan. Niillä ei ollut haluttua vaikutusta Kaieen.
"Uskotko todella, että niin tulee käymään?" nainen kuiskasi. Hänen silmänsä kertoivat kaiken oleellisen siitä, mitä protossi itse asiasta ajatteli. Raynorin oli pakko pudistaa päätään, sillä ei hänestä ollut valehtelemaan tytölle. Hän taisteli hetken aikaa silmiensä kostumista vastaan. Kuinka jokin asia saattoi tuntua yhtä aikaa niin oikealta ja väärältä, niin monella tavalla kipeältä?
"Toisinaan toivon, että hän olisi tässä", Jim sanoi kohottaen tyhjät kämmenensä eteensä ja tarkastellen niitä pitkään. "Että voisin kuristaa, kunnes hän olisi hiljaa. Kunnes se olisi ohi. Ja silti… ehkä jos pitäisin häntä sylissäni tarpeeksi pitkään…en laskisi…sulkisin hänet tähän… muistuttaisin mitä voisi olla… löytäisin Sarahin uudelleen. Pelastaisin hänet."
Jimin kädet haparoivat kylmää ilmaa. Kaie laski suojelevasti kätensä hänen kyynärvarrelleen. Naisen pitkät, tylsäkyntiset sormet olivat viileät ja kuluneet. Jim antoi omien kämmeniensä pudota alas kylkiä vasten. Naisen psioninen lämpö pyyhkäisi jossakin hänen takaraivonsa tuntumassa.
"Minua pelottaa", Kaie myönsi. Protossin hampaat olivat alkaneet kalista kylmässä. Hän vavahti. "Jokaisena hetkenä."
"Niin meitä kaikkia, pikkuinen", Jim vastasi paksulla äänellä. Hän antoi Kaien painaa päänsä olkapäätään vasten ja veti protossin kiinni kylkeensä.
Kaien kylmänvapina laantui hitaasti. Tukikohdan keltaiset pihavalot alkoivat räpsähdellä päälle illan hämärtyessä.
"Kaie?"
"Niin?" protossin ääni oli enää ohut pihahdus.
"Mitä tahansa sinä teetkin Sarahin vihdoin kohdatessasi, olen ylpeä sinusta. Sinulla on aina paikka minun kanssani. Sinä olet… sinä…", Raynor laski katseensa. "Helvetti", hän huokasi sanojen hylätessä hänet.
Kaie ei sanonut mitään, mutta pieni niiskaisu naisen puolelta kertoi kaiken tarvittavan. He jäivät siihen ensin hitaasti toistensa ohi soljuviksi minuuteiksi, jotka muuttuivat pian pitkiksi tunneiksi: maastotakin heidän molempien ympäri heittänyt parransänkinen ja rohkaisuryypyltä lemahtava Jim Raynor ja Kaie, jonka pää tipahti ennen pitkää rintakehää vasten unesta raskaana. Jim pyyhkäisi naisen kasvojen peitoksi ryöpynneet mustat suortuvat syrjään ja huokasi raskaasti.'
Murtumakohta. Etsi murtumakohta.
Kaikki riippui yksinkertaisimmillaan oikean kipupisteen löytämisestä. Yksi ainoa huolellisesti harkittu liike saattoi olla kaikki mitä tarvittiin kiivaimmankin taistelijan lamaannuttamiseen ja rasittavaksi venyvän käsirysyn nopeaan pysäyttämiseen. Lähitaisteluun heittäytyessään hän sitä itsekään tiedostamatta etsi jatkuvasti vastapuolensa heikkouksia; herkästi rikki räsähtäviä raajojen taitteita, arpeutuneita ja uudelleen auki revetessään kohtalokkaan rampauttavia vammoja, arkoja lihasryhmiä ja hengityselimiä. Mitä vain, joka taitavasti ajoitetun sohaisun vastaanottaessaan lamauttaisi vastustajan täysin.
Oikea paikka, murtumakohta.
Psioninen taistelu ei poikennut tästä paljonkaan. Hänen virtansa kävi omaa, jatkuvaa alitajuista keskusteluaan vastustajan mielen kanssa raportoiden Kaielle huonosti puolustetuista sisäänkäynneistä, tulta syöksevistä hermokanavista ja satunnaisista impulsseista, tahdottomista mieliteoista. Psionisesti heikon vastustajan liikkeet piirtyivät Kaien mieleen ja verkkokalvoille jo ennen kuin hyökkääjä ehti ne varsinaisesti aloittakaan, jolloin hänen oli helppo torjua, väistää ja iskeä takaisin. Ennakoida.
Tällä kertaa hänen ei tarvitsisi taistella ollenkaan, jos hän pelaisi korttinsa oikein. Protossi lähestyi kohdettaan kierrellen ja varoen. Kun matkaa oli enää muutaman askeleen verran, hän lähetti vahvistuksen Solheimille virrallaan. Mies vastasi kohta pitävänsä selustaa silmällä varmuuden vuoksi.
Kaie eteni nykivin ja pienin askelein jännityksestä kireänä. Verkko piti toistaiseksi hyvin, eikä hiekalla seisova otus tuntunut huomaavan luokseen hiipivää petosta. Se oli hieman erillään muista ja kierteli upottavassa hiekassa pieniä ympyröitä – kenties yrittäen aistia syyn takaraivossaan kutkuttavalle epämiellyttävälle tunteelle vaarasta. Kaie kurottui likelle ja tunnusteli varovasti. Yksikään zergarmeijan yksiköistä ei kyennyt sellaiseen maaniseen kuolonkiihtymykseen kuin itsensä taisteluraivoon piiskannut zergling, mikä teki olennon pääkopasta parhaimmillaankin hieman hankalan lähestyä. Koko silmittömän hurjistunut, naksahteleva ja ylitse pursuava sähkökemiallinen raivo oli ahdettu tuon koirankokoisen, mutatoituneen olennon kallon sisään ja pakotettu toimimaan yhteismielen kahleissa. Lopputulos oli kuin kupillinen kuumaa laavaa pahvimukissa – jotain valui yli jatkuvasti tehden alitajunnasta rauhattoman, sykähtelevän ja heittelehtivän surmanloukun. Kaie oli tehnyt kuitenkin jo valintansa. Yhteismielellä tai äidillä oli harvoin kiinnostusta kuhisevana ryhmänä parveilevan zerglingmassan yksittäisiin yksilöihin. Zerglingeja oli paljon, liian paljon laskettavaksi, eivätkä niiden satunnaiset toimintahäiriöt olleet lainkaan tavattomia. Zerglingin mieli oli teoriassa hänelle helpohko saalis, vaikka kaoottisina tallaavia viettejä ja sykäyksiä tuli varoa, jos ei kaivannut äkillisiä kipupiikkejä virtansa lävitse.
Seuraava vaihe oli hankala. Kaie puki virtansa tunnollisesti lainavaatteisiin, muovasi Khalan koskettaman sisimpänsä uudelleen. Hän hätkähti tahtomattaankin sitä, kuinka helposti hän sai yhteyden zergiin sisällään ja kuinka ahnaasti vieras voima häntä sisältä siveli. Kuvotus kakoi jossain rintalastan alla, mutta Kaie pakottautui antamaan periksi Yhteismielen supatukselle, laumatajunnan jatkuvalle taustakohinalle. Hänessä asui zerg – häpeällisenä nurkkaan pakotettuna, syvimpään pohjakosketukseen syöstynä – mutta se oli siellä. Kaie tuuppasi valeasun todellisen minänsä eteen karskin ottein ja vaientaen halunsa kurottaa hieman pidemmälle, vilkaista uteliaisuudesta löytäisikö äidin jostakin. Liian riskialtista.
Kaien virta lipui zergia päin näennäisen huolimattomasti ja hän otti itse muutaman väijyvän askeleen eteenpäin. Zerglingin punertavat silmät nytkähtivät hänen puoleensa vauhkosti heidän mieltensä punoutuessa toisiinsa, mutta levossa pysyvät raajat ja jalkojen välissä rennosti riippuva pää kertoivat olennon uskovan kohdanneensa lajitoverin. Vielä. Kaie aisti epäluulot otuksen mielessä, mutta ne hautautuivat pian aistiärsykkeiden ja taisteluraivoa sykkivien halujen huutomyrskyyn. Hänen tarvitsi käydä kuluttavaa psionista varjomiekkailua vain hetken aikaa, kunnes olennon henkinen selkäranka napsahti poikki.
Sinä olet minun.
Kaie irvisti voitonriemuisesti lassotessaan olennon pienen, ahdistuneen mielen entistä voimallisemmin ja kiskoessaan sen kohti omaansa. Samalla zergling räpiköi muutaman horjahtelevan askeleen hänen suuntaansa ja romahti lopulta hänen panssariaan vasten kuin pattereistaan virran menettänyt lelu. Kaie onnitteli itseään ajoituksesta ja tarkkuudesta, sillä yksikään viejähaarakekummun vierellä seisovista hydraliskoista ei edes värähtänyt. Niiden tietoisuudessa kaikki oli kunnossa, aivan kuten ennenkin.
Solheim tuli puolihiipivällä laukalla hiekkadyynin takaa heti hänen merkistään. Hän piti kauempana partioivia hydraliskoja silmällä koko matkan epäuskoisesti. Miehen käsi oli pysähtynyt taistelupistoolin kahvalle, mutta hänen ei tarvinnut vetää asetta esiin. Nydus-tunnelin kalmalta löyhkäävän, kylmänvihreässä valossa kylpevän suuaukon luona partioivat kolme hahmoa eivät liikahtaneetkaan.
Ne eivät näe meitä. Helkkarin karmivaa.
Kaie ei suonut liskoille katsettakaan, vaan keskittyi riipimään maahan rojahtanutta zerglingia hienostelemattomin ottein ilmaan.
Eikö se ollut tarkoituskin? Älä huoli.
Kaie ei vaivautunut edes käyttämään virtaansa heidän ympärilleen luodun kuplan pinnalla. Jos kaikki toimi, kuten suunniteltua, Alexei, Adams, Lohmann, Thompson ja Chandak makasivat muutaman dyynin päässä häivekankaisiin kiedottuina ja tekivät tällä hetkellä täysipainoista työtä sen eteen, että kolme tunnelia vartioivaa hydraliskoa – ja mahdollisesti maan alla odottavat lisäjoukot – eivät näkisi heidän toimiaan lainkaan. Psionisesti taitava mieli olisi ehkä aistinut väreilyn, mutta hydraliskoilla ei ollut siihen tarvittavaa lahjakkuutta. Kaie ja Solheim olivat turvassa. Toistaiseksi. Partiossa seisovien zergien silmissä Kaien äsken nujertama zergling seisoi edelleen muutaman metrin päässä kauas horisonttiin tuijottaen.
Onko sinulla kaikki?
Kaie oli painanut tahdottomaksi valahtaneen zerglingin jalat omien jalkateriensä alle ja levitti olennon eturaajoja kysyvästi Solheimiin silmäten. Hän toimi huolellisesti puristaen liskomaisen olennon mieltä koko ajan äärettömän hennosti virtansa sisällä. Hän ei halunnut jättää jälkiä tunkeutumisesta, mutta joutui silti pitämään huolta siitä, ettei zergling tai joku muista liskoista havahtuisi. Tunne oli väsyttävä ja vaati jatkuvaa keskittymistä: kuin olisi joutunut sulkemaan kätensä nyrkkiin tiukasti, ja samalla sekä välttelemään että suojelemaan viiltelevän teräviä lasinsärmiä sormiensa alla.
Solheim kaivoi vyöltään pienen lähetinnapin ja polttimen. Hän puhkaisi nopeasti reiän olennon paksun nahan alle lähelle kainaloa ja koversi lähettimelle pienen kolon.
Laitan sen kiinni kudosliimalla. Nyt se on niin lähellä ihoa kuin mahdollista. Toivottavasti se riittää. Odotetaan hetki, että se sulaa kiinni.
Kaie nyökkäsi. Heidän piti olla nopeita – mitä lyhyemmän aikaa zergling heidän käsissään viettäisi, sitä vähemmän jälkiä peukaloinnista sen mieleen jäisi. Solheim liimasi huolellisesti kolon kiinni ja Kaie nosti eturaajaa ylemmäs toivoen repivän tuulen kuivattavan liiman ripeästi.
Solheim vilkaisi inhoten Kaien käsivarsien varassa retkottavaa liskoa. Miehen silmät kohtasivat Kaien katseen hänen kaivaessaan vyöltään hitaasti toisenkin pienen paketin. Protossi hätkähti. Tämä ei ollut kuulunut Alexein suunnitelmaan. Solheimin silmissä oli tummaa tulta, kun hän punnitsi muoviräjähdettä kädellään ja katsoi protossiin odottaen, lähestulkoon haastaen.
Kaie harkitsi hetken ajan miehen äänetöntä tarjousta tosissaan. He tarvitsivat vain pesän tarkan sijainnin, ja sen saamisen jälkeen zergling olisi heille täysin hyödytön. Hän kuvitteli hetken aikaa hautomoa – sen paksua limaa puskevia suonia, palkomaisia kasvatuskuoria, kuhisevia tunneleita, satojen munien rivistöjä ja pesän löyhkääviä koloja – kaikkea sitä liekeissä, hajoamassa kappaleiksi. Hän nyökkäsi hitaasti.
Syötä se sille. Pidetään se takaovena. Oletko kokeillut ennen psionista sytytintä?
Solheim pudisti päätään, sulki räjähteen kosteudelta suojaavaan kelmuun ja pujotti paketin huolellisesti zerglingin massiivisen hammasrivistön ohi aina suuhun ja kurkkuun asti. Hän nykäisi vihasta kylmin silmin olennon leuan kohti taivasta ja piti sen niin kauan pystyssä, että näki zergin nielaisevan.
Se on psykokineettista, tavallaan. Muistatko, kun nostimme Murrayn kuukausia sitten katonrajaan virroillamme. Kytkin on nyt Murray.
Solheimin suu vetäytyi hymyyn.
Se on ainakin kevyempi.
Kaie hymyili takaisin. Hän antoi Solheimin kerätä virtansa ja keskittyä täysin, ennen kuin jatkoi rauhallista opastustaan.
Keskity räjähteeseen ja sen virittämiseen. Mitä kätesi tekevät laukaisinpainikkeen vapauttaessaan? Miltä peukalo tuntuu muovia vasten painautuessaan? Jokainen pienikin toimi, luontainen liikahdus. Rutiini. Sinä osaat sen, osaisit unissasikin. Paina se mieleesi tarkkaan ja tee sen ympärille psioninen tasku.
Kaie aisti Solheimin mieleen kiivaan, mutta tunnollisen ja pikkutarkan työskentelyn. Hän ei hoputtanut, sillä tämä oli kenties kriittisin vaihe. Mies keräsi mielikuvaa kasaan kiirehtimättä ja hänen ohjeitaan noudattaen. Lopulta hän päästi pienen, odottavan huokauksen.
Hyvää työtä. Sen jälkeen lähetät osan mielestäsi ratsastamaan räjähteen mukaan zergin vatsaan. Sinun ei tarvitse tietää minne zerg menee tai mitä sille tapahtuu. Riittää, että tiedät miltä juuri tämä räjähde näyttää ja että se on juuri tämän zergin sisällä. Ankkuroi mielikuva räjähteestä kiinni äsken luomaasi taskuun. Varmista, että linkki pitää. Taskun avatessasi sinun pitää välittömästi löytää tämä zergling ja räjähde virrastasi. Pystytkö siihen?
Solheimin kulmakarvat painuivat keskittyneelle mutkalle. Hän oli hiljaa pitkän aikaa.
Pystyn. Se on valmis.
Kaie nyökkäsi tyytyväisesti.
Sitten olemme mekin.
Hän antoi oman mielensä hyrähtää liikkeelle sekä Solheimin luomaa ankkuriköyttä että zerglingin väsymyksestä ja hämmennyksestä tokkuraiseksi paisunutta mieltä väistellen. Hän keskittyi ja aloitti huolellisesti aistimuksen muotoilun.
Pakoon. PAKOON. Pesään. PESÄÄN. Niitä on kaikkialla. Autiomaata korventavia tulisia suihkuja, metallisia kuolonkoneita. Voittamatonta, tukahduttavaa – MEIDÄN ON PAETTAVA. Kuoltava. KAIKKIALLA. Lähestyvät emoa, laumaa, kotia. Iho riekaleina, luodinreikien lävistämänä ohuena lerpattavana pussina. Jalka on miltei repeytynyt irti. Luunpäät ja kitiinivaippa murskana. Kirvelee, sattuu, viiltelee – LOPETA, EMO, PANE SE LOPETTAMAAN. KOSKEE. Vaara oli jossakin takana, TAKANA. Tulossa. KIPU. PAKOON. PESÄÄN.
Zerglingin kuultavissa silmissä kävi vauhko vilahdus, kun verenpunainen virta hyökyi sen läpi ja sulki liskon kovakouraisesti alleen. Zerglingeilla ei tavallisesti ollut minkäänlaista eloonjäämisviettiä, mutta tämän yksilön mielessä olemattomien seuraajien askeleet rummuttivat vääjäämätöntä kuolemaa, pelkoa valojen pimentymisestä viimeisen kerran. Se oli suunniltaan kauhusta ja raastoi itseään askel toisensa jälkeen eteenpäin haluten vain paeta, janoten vielä yhtä sekuntia.
Olennon jalat kuopivat tahdottomasti ja hyödyttömästi hänen metallipanssariaan vasten. Vain hetki ja se alkaisi huutaa. Kaie vapisi pelon ja pakokauhun itkiessä päänsä sisällä, mutta jatkoi kuvien ja tuntemusten syöttöä ja voimisti tuntemuksia vielä aavistuksen. Ne tukkivat zerglingin jokaisen solun, työntyivät sisään tajunnan kaikista porteista ja musersivat alleen jokaisen muun tarpeen ja vaiston.
Kipu. Pako. Kipu. Kipu. Pako. Pesä. KIPU. PAKO. PESÄ.
Kaie laski kätensä irtoamaan zerglingista ja salli otuksen mennä menojaan. Se syöksyi rääkyen ja vapisten eteenpäin huimaavalla vauhdilla. Punainen hiekka töyssähteli pilvinä pienen liskon ympärillä, korventavan kuuma autiomaa poltti sen jalkoja. Pesä häilyi zergin mielessä kaiken kivun ja pelon tyynnyttävänä turvapaikkana, pakottavana määränpäänä. Sen pitäisi päästä pesään. Se ratkaisisi kaiken. Se juoksi nydus-kanavaa ja viejähaarakkeen suuaukkoa kohti kuin riivattuna.
Solheim ja Kaie peruuttivat kiihkein askelin jo taaksepäin, mutta kumpikaan ei malttanut kääntää vielä selkäänsä. Hydraliskot olivat heränneet toimintaan ja aistineet eittämättä zerglingin kauhusta vapisevan sisimmän, mutta ne tuntuivat olevan ymmällään siitä, kuinka toimia. Kaie ja Solheim löivät riemusta hehkuen kämmenensä vastakkain, kun zergling pakeni puoleensa kumartuvan hydraliskon kourat, väisti, kumarteli ja sujahti läpi viejähaarakkeen likaisesta suuaukosta suoraan nydus-kanavaan. Aivan kuten he olivat halunneetkin.
Alexei pysähtyi äkisti kesken askeleen. Käsivarsien päälle nostetulla tarjottimella tasapainoileva vesilasi oli vähällä keikata, ja hän tasapainotti irvistäen muovimukin liikettä virrallaan. Piripintaan täytetystä astiasta karkasi vain muutama pisara tarjottimelle, eikä uhkaavasti huojahdellut sämpylä joutunut sekään tekemään tuttavuutta epäilyttävän likaiselta näyttävän lattian kanssa. Pieni helpottunut henkäys karkasi hänen huuliltaan.
Alexei oli ollut matkalla pienen tilan päätyyn työnnetyn tyhjän pöydän ääreen, mutta seisahtumisensa jälkeen hän kurkisti epäluuloisesti uudelleen syrjäsilmällä takavasemmalle.
Kaie oli edelleen siellä. Protossi istui hänestä katsottuna hieman vinossa jalka toisen yli taitettuna ja yksin. Kenttäunivormun paksukankaiset housut ja tiukka aluspaita saivat Kaien näyttämään vanhemmalta, varmemmalta. Nainen sekoitti huolellisesti pitkävartisella lusikalla eteensä nostetun karun kenttämukin sisuksia. Mukin yllä väreilevästä höyryävästä vanasta päätellen astian sisältö oli kuumaa. Nainen näytti keskittyneeltä. Alexei liikahti.
Hän ei tiennyt kaipasiko Kaie seuraa – tai kaipasiko hän itse. Päivä oli ollut loputtoman pitkä ja täynnä käänteitä: hän oli noussut puoli viisi ja puuskuttanut viimeiset seitsemäntoista tuntia paikasta toiseen. Hän oli hikoillut ensin aavikolla täydessä taisteluvalmiudessa tiedusteluoperaatiossa ja sitten kuluttanut loppupäivän tekemällä viimeisiä varmistuksia, valvomalla huomisen esivalmisteluja ja keskustelemalla alaistensa kanssa. Hissimatkoilla hän oli pyöritellyt mielessään mahdollisia riskitekijöitä, ruokaillessaan pohtinut zergien pesän rakennetta ja olipa hän ajatuksissaan mennyt jopa vessaan taisteluraportteja sisältävä holokansio sylissään. Kommodori oli tullut ruokalaankin suoraan valvomosta ja Gerardin kanssa pidetystä palaverista. Amiraali oli ollut pääosin tyytyväinen aaveryhmän toimintaan ja huomisen valmisteluihin. Hänen tummanharmaiden kulmiensa jyrkkä kurtistuminen Kaien ja Solheimin täysin päättömän räjähde-episodin tullessa puheeksi oli vielä pientä verrattuna siihen huutomyrskyyn, johon Alexei itse oli kaksikon peittänyt heidän sooloilustaan kuultuaan. Hän tunsi vieläkin veren pakkautuvan poskilleen ja raivostuvansa koko asiaa ajatellessaan. Paska niitä kahta idioottia! He muut eivät olleet miltei rusentuneet psionisen rasitekuorman alle vain jotta Kaie ja Solheim voisivat vaarantaa koko operaation onnistumisen keksimällä omia sääntöjään huonoimpaan mahdolliseen aikaan.
Alexein teki mieli pudistella päätään: Solheimin idea oli toki periaatteessa hyvä ja miehen ei olisi tarvinnut todennäköisesti kuin pyytää Alexein siunauksen suunnitelmalleen saadakseen, mutta omavaltaista päätöksentekoa Shikov ei voinut sietää. Ei tällaisella tehtävällä, ei nyt. Eikä etenkään silloin kun kyseessä oli se zergling, joka oli niin kriittisen tärkeä tehtävän onnistumiselle ja jonka piti pysyä tutkan alla ja poissa Kerriganin ja yhteismielen valvojien näpeistä huomiseen asti. Solheim ja Kaie olivat olleet lapsellisen typeriä toimiessaan niin äkkipikaisesti ja ohittaessaan sovitut rajat näin herkässä vaiheessa. Solheimin erehdyksen hän vielä ymmärsi jollakin etäisellä tasolla – mies oli sentään vasta kolmannella komennuksellaan ja henkisesti tiukan paikan edessä - mutta Kaien kaltainen kokenut sotilas, jonka kanssa asiasta oli käyty aiemminkin keskusteluja, oli ollut vain anteeksiantamattoman typerä.
Shikov tiesi, että he olivat kaikki äärirajoilla, mutta hän oli henkilökohtaisesti ripittänyt sekä Kaien että Solheimin ensin yhdessä ja sitten vielä erikseen tapahtuneen takia. Hän oli antanut pettymyksen ja kiukkunsa näkyä. Solheim li ottanut moitteet vastaan syyllisen uhmakkaalta näyttäen, mutta selkeästi läksynsä oppien. Kaie puolestaan oli näyttänyt katuvalta heti heidän kahden jäätyään ja tunnustanut auliisti virheensä ryöpsähtelevässä, syyllisyydentuntoa tihkuvassa puheenvuorossa ennen kuin Alexei oli vauhtiin päässytkään.
"Se ei toistu", nainen oli vannonut kiireesti polveilevan anteeksipyyntönsä loppuun saatuaan. Alexei oli katsonut häneen odottavasti pitkältä tuntuneen hetken.
"Anteeksi. En tiedä mikä minuun meni. Minä…", Kaie oli haparoinut. Naisen varovasti nousseessa katseessa oli salamoinut, kun tämä nieleskeli pitkään. "…minä… minä vihaan niitä. Vihaan niitä niin paljon", hän sai lopulta myönnetyksi. Alexei oli huokaissut päänsä sisällä itseään soimaten: olisihan hänen pitänyt muistaa, että tämä tehtävänanto oli Kaielle hankala, ehkä hankalampi kuin nainen olisi tahtonut myöntääkään. Kaien kanssa olisi pitänyt olla huolellisempi.
Shikov oli harkinnut hetken aikaa seuraavia sanojaan, päätynyt muistuttamaan jäätävään sävyyn Kaiea siitä, että seuraava omavaltainen sooloilu pakottaisi hänet hyllyttämään Kaien ja antanut tälle sitten luvan mennä. Protossi oli vaikuttanut suoranaisen säikähtäneeltä heidän erotessaan.
Alexei oli tuntenut olonsa sekä kiukkuiseksi että puhki kulutetuksi ryhmälle illan vapaaksi antaessaan. Nyt hän ei olisi enää jaksanut suoda ajatustakaan tämänpäiväiselle hermopinteelle tai huomiselle tehtävälle, jolla oli kaikki mahdollisuudet epäonnistua sekä muuttua helvetilliseksi kilpajuoksuksi kuolemaa vastaan.
Alexei puraisi poskeaan, kääntyi lopulta kannoillaan ja tuli Kaien luokse muutamalla harppauksella.
"Luulin olevani ainoa, joka harrastaa myöhäisiä ruokailuja", hän sanoi tervehdykseksi laskiessaan tarjotinta pöydälle. Vastapäätä istuva nainen nosti katseensa yllättyneenä. Varautunut torjuvuus muuttui pahoittelevaksi ja ujoksi nyökkäykseksi.
"Alexei", nainen sanoi. Hän empi hetken. "En ole syömässä. Chandak sanoi, että täältä saisi kaakaota... maitojauheeseen tehtyä."
"Jopas jotakin", Alexei virkkoi vetäessään tuolia itselleen. Hän kohotti kulmiaan tavalla, jonka toivoi olevan veitikkamaisen kokeileva, ja sai ilahduksekseen Kaien aran ilmeen sulamaan hymyksi. Aiempi terävä vastakkainasettelu oli oletettavasti siis unohdettu ja anteeksiannettu, Alexei totesi helpottuneena. Hänellä ei ollut varaa ryhmän sisäiseen hajaannukseen näin merkittävän tehtävänannon aattona. Hän pisti alitajuisesti tyytyväisenä merkille myös sen, ettei Kaie ollut enää niin toivottoman huono vastaanottamaan kritiikkiä kuin vielä joitakin kuukausia sitten, jolloin heidän aamulla käymänsä kaltainen kurinpalautuskeskustelu olisi saanut naisen kulkemaan varpaillaan hänen ympärillään viikkotolkulla. Kaie näytti toki edelleen hieman syylliseltä, mutta hän ei enää kuljettanut katsettaan salin seinillä pakopaikkaa etsien ja Alexein huomiota vältellen.
"En ole koskaan… en edes tiedä, mitä maitojauhe on… mutta ajattelin…" protossi oli selkeästi tulkinnut hiljaisuuden jonkinlaista selitystä kaipaavaksi tauoksi ja nosti hänen nähtäväkseen metallimukiaan, joka oli vielä puolillaan. Alexei ei voinut olla hymyilemättä nähdessään paljonpuhuvan suklaatahran Kaien nenänpäässä. Protossi näytti pohdiskelevalta ja hartaan tyytyväiseltä mukin huulilleen uudelleen nostaessaan, ja Alexei unohtui hetkeksi katselemaan naisen vapautunutta hymyä. Koko päivän hänen harteillaan painanut uupumus tuntui lientyvän asteella tai kahdella, kun hän tajusi, että Kaie oli silminnähden onnellinen siinä kaiken pahaa enteilevän hiljaisuuden ja raskaan dootuksen keskellä istuessaan, kämmenet yksinkertaisen kaakaomukin kylkien ympäri kuperrettuna. Protossin poskilla paloi kaksi innostunutta läikkää ja hän katsahti tuon tuosta Alexeihin kuin haluten sanoa jotakin, mutta pysähtyi aina empimään.
Alexeita hymyilytti. Kaie oli hyvällä tuulella, miltei pikkulapsimaisen tohkeissaan. Sitä tapahtui harvoin, kun puhe koski jotakin muuta kuin taistelutaktiikoita tai protossien ja terraanien kulttuurien eroja. Hymy oli saanut myös Alexein kasvot siliämään kuin varkain. Siitä oli jo kauan aikaa, kun Kaie oli ollut hänen seurassaan viimeksi näin avoin ja rentoutunut – jos koskaan.
"Onko kaikki hyvin?" hänen hiljaisuutensa selkeästi kiusasi protossia, joka kurottautui hieman eteenpäin etsivän näköisenä.
"On. Chandakin skannerijärjestelmä piirsi zerglingin reitin meille täydellisesti. Tiedämme missä pesä on. Kaikki on valmista huomista varten."
"Hyvä", Kaie rentoutui. Hän tuntui miettivän kuulemaansa. "Taidamme olla ensimmäiset vapaaehtoisesti nydus-tunneleista läpi menevät terraanit."
"Niin", Alexei myönteli. Hän oli kyllä huomannut, että Kaie oli kenties ensimmäistä kertaa sisällyttänyt itsensä puheessa "terraaneihin", muttei sanonut sitä ääneen. Sen sijaan hän tiedusteli mitä nainen piti kaakaosta.
Kaie kallisti arvioiden päätään kenties yllättyen kysymyksestä.
"En ole ikinä maistanut mitään tällaista", protossi myönsi. Hän pyöräytti kieltään hampaidensa pinnoilla kuin yrittäen tarttua aistejaan kutittelevaan makuun. "Tämä on ihanaa. En tiennyt, että terraanit syövät mitään näin… näin… makeaa. Silti se on vähän karvasta."
"Kefeuksen tarjonta ei anna ehkä parasta kuvaa meidän ruokakulttuuristamme", Alexei vastasi kuivasti hymyillen.
Kaie empi hetken ja kumartui sitten etunojaan arastellen, mutta selkeän uteliaana. Hän kysyi jännittyneesti: "Onko ruoka maapallolla erilaista?"
"Et uskoisikaan", Alexei naurahti levitettä sämpylänpuolikkaille jakaessaan. "Tuhansia ja taas tuhansia makuja ja niiden yhdistelmiä. Sitä on mahdoton kuvata tai kuvitella. Olen varma, että jokainen Koprulu-sektorin terraani ikävöi maapallon ruokaa. Etenkin kotona tai lapsuudessa syötyä."
Kaien katseeseen livahti epäuskoa. Protossi taputteli sormiaan mukin kahvalla.
"Lohmann tarjosi minulle hapankaalia viime kuussa. Hän sanoi syöneensä sitä lapsena. Minä... en usko, että pidin siitä", nainen huomautti epävarmasti. Alexein hymy leveni.
"Paratkoon, että se mies on toisinaan päästään vialla. Saksalaiset ovat yhtä kaalia ja makkaraa koko kansa", hän mutisi silmiään pyöräyttäen.
Kaie nyökkäsi eteenpäin kumartuen kuin he olisivat olleet kaksi salaliittolaista. Naisen intensiivinen katse ei jättänyt häntä - tämä toivoi ehkä lisää mielikuvien ja muistojen muruja mielikuvituksensa ravinnoksi, mutta Alexei ei huomannut elettä. Hän oli jo valovuosien ja elettyjen muistojen takana. Silmänräpäyksessä hän oli jälleen neljän. Ruoan tuoksu kiemurteli kynnyksen alta huoneeseen ja sitä seurasi pian äidin tiukalla, mutta hyväksyvällä äänellä yläkertaan hihkaistu käsky tulla syömään. Alexein suu vettyi ajatuksestakin.
Muisto pysyi kirkkaana mielessä vain välähdyksenomaisia sekunteja, joiden jälkeen hän joutui palauttamaan itsensä nykyhetkeen ja katseensa muovitarjottimeensa huokaisten. Lautasella odottava kasvissosekeitto ja sen vieressä nököttävä, toisesta päästä palanut sämpylänpuikula tuntuivat äskeisen valossa kovin vaatimattomilta.
"Sanoinko jotain?" Kaie tiedusteli. Alexei tajusi ilmeensä synkentyneen ja ravisti päätään selittelevästi hymyillen.
"Nälkäisenä ei pitäisi koskaan muistella blinejä ja rahkapiirakkaa", hän sai sanotuksi.
Hän oli tuskin saanut lauseensa loppuun, kun silmissä pimeni hetkeksi. Täysin pyytämättä ja yllättäen sanat kytkivät hänen mielessään liikkeelle toisen muiston, joka livahti tajuntaan jostakin takaovesta riekkuvana ja kiusaten. Tuntui kivuliaalta. Hän oli luvannut Gemmalle, että tekisi tälle jokin päivä venäläistä ruokaa. Siitä oli jo kauan, mutta Gemma oli näyttänyt tuolloin iloiselta, kurillisen hyväntahtoiselta.
"Ja vielä ruoanlaittotaitoinenkin kaiken muun hyväksi. Hyvänen aika", nainen oli kiusoitellen henkäissyt ja Alexei oli punastunut mielihyvästä. Hän oli tuntenut olonsa hetken aikaa kaikkivoivan ylpeäksi ja sitten heti perään huvittuneesti muistanut, ettei saanut koskaan edes leipiään ulos paahtimenrakkineesta ilman savua. Gemma oli kuitenkin tullut hänen tuolinsa viereen kissamaisin, keinuvin askelin, istunut poikittain hänen jalkojensa päälle ja painanut itsensä Alexeita vasten. Hän muisti henkensä salpautuneen, kun Gemma oli kuljettanut peukaloaan hänen ranteensa yli ja nostanut sen silittämään leukaluun kaarta. Naisen kynsissä oli ollut tummanpunaista lakkaa…
"Anteeksi. Minä… minun pitää jo mennä", Kaie änkytti ja säpsäytti samein silmin eteensä tuijottavan Alexein ulos ajatuksistaan. Protossi työnsi jo tuoliaan taaksepäin samalla kun yritti pelastaa loput kaakaomukinsa sisällöstä suuhunsa yhdellä kiivaalla hörppäyksellä. Hän oli sotkeutua jalkoihinsa kiivaissa peruutustoimissaan ja kolautti hampaansa metalliastian reunaan.
"Ei", Alexei ehätti kieltämään tajutessaan heti, että surumielinen ja haikea muisto oli tulvinut läpi hänen virrastaan. Hän oli lähettänyt sitä todennäköisesti läpi elävänä ja vivahteikkaana jokaiselta taajuudelta. Hän huoahti syyllisenä. "Anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut tehdä oloasi epämukavaksi. Minulla on ollut pitkä päivä."
Kaie istuutui takaisin alas levottomasti, mutta myötätuntoisen näköisenä. Protossin maihinnousukenkä osui hänen sääreensä ja tämä veti jalkansa kevyesti rykäisten taaksepäin.
"Voinko minä auttaa jollakin tavalla?" nainen kysyi varovaisesti. Alexei nielaisi äkisti kurkkuun kohonneen kuuman möykyn alas. Hän tunsi liikuttuvansa selittämättömällä tavalla protossin vilpittömästä ehdotuksesta, eikä tiennyt hetkeen mitä sanoa.
"Kiitos, mutta näihin asioihin ei taida auttaa kuin aika. Kyllä minä tästä piristyn. Nyt hymyn pinnistäminen on vähän… vaikeaa", hän sanoi lopulta nielaisten. "Taidan jopa olla kuullut jo jokaisen laivastossa kiertävän huonon vitsinkin", hän lisäsi ohuesti virnistäen tunnelmaa keventääkseen.
Kaien otsa rypistyi. Protossi empi pitkän tovin.
"Miksi protossit eivät ongi?" hän kysyi viimein kuolemanvakavasti. Alexei ei kyennyt häkellykseltään tekemään mitään muuta kuin toljottamaan naista.
"Heillä on jo Khala", Kaie vastasi. Naisen ääni oli vakaumuksellinen ikään kuin hän olisi toistanut ulkomuistista vaativia vieraan kielen sanoja. Hän vilkaisi hermostuneesti Alexeihin ja jäi odottamaan miehen reaktiota.
Kommodori tunsi odottavan, likipitäen epäuskoisen hiljaisuuden venyvän ja sitten äkkiä hysteerisen naurunpurskan kuplivan sisällään. Pian järkyttynyt hykerrys karkasi hänen huuliltaan.
Voi nyt helvetti sinun kanssasi, Kaie.
Tämä kaikki oli liikaa juuri nyt. Alexei peitti suun kämmenellään, mutta nauru pyrki silti ulos pakottavana. Ei mennyt aikaakaan, kun kaikki rintakehän alle patoutunut väsymys, epätoivo ja raivoava harmi nousivat ylös ja syöksyivät ulos kurkusta äänekkääksi hekotukseksi kasvaneen naurun mukana ja muuttuivat vaarattomiksi, merkityksettömiksi. Hänen katkonainen hohotuksensa ei ottanut loppuakseen vaikka vatsanseutua alkoi kohta särkeä hysteerisen puuskan päätteeksi, eikä kyennyt kuin hirnumaan kaksinkerroin taittuneena ääneen. Alexei heitti päänsä takakenoon ja nauroi nauramistaan, kunnes oli punainen ja hengästynyt ja kykenemätön sanomaan enää mitään. Ällistyneesti tuijottava protossi pöydän toisella puolella, jos vain mahdollista, lisäsi hänen huvittuneisuuttaan.
"Sinä olet uskomaton", hän sai henkäistyksi Kaielle lopulta kahden ahneen hengenvedon välillä.
"Lohmann sanoi, että se on huono, mutta…", Kaie aloitti selitellen.
"Niinhän se on. Suorastaan luokattoman huono", Alexei myönsi. "Kertakaikkisen paska."
Nyt Kaie itsekin tirskahti tahtomattaankin ääneen. Naisen suupielet kääntyivät ylös ja pieni hymykuoppa ilmestyi vasempaan poskipäähän. Alexei ei ollut varma, oliko hän koskaan aikaisemmin kuullut Kaien nauravan: ääni oli pehmeää, soinnillista ja hieman omaa voimaansa häpeilevää. Se oli kaunista, kuten koko naisen sisäänsä kietova ihastuneen kurillinen hehkukin. Alexei jäi katsomaan haltioituneena ja hieman yllättyneenä protossin jyrkkien piirteiden pehmenemistä. Hän ei ollut ikinä ennen tullut havainnoineeksi, että Kaien kylmänkeltaisiin silmiin syttyi kutsuva kullansävyinen, hunajainen tuike naisen rentoutuessa.
Alexei kurotti ajattelematta kätensä hellästi eteenpäin. Hän ei itsekään ollut varma, oliko hänen alkuperäinen tarkoituksensa ollut töykätä Kaiea toverillisesti hartiaan, koskettaa tämän sormia kiittäen vai pyyhkäistä kiusoitellen naisen nenään jäänyt suklaapisara mennessään. Mies hätkähti hereille lumouksesta vasta siinä vaiheessa, kun Kaie tarttui hänen kohotettuihin sormiinsa pysäyttäen niiden ojentuvan liikkeen.
Se iski yllättäen ja varoittamatta Kaien koskettaessa häntä. Yhtenä hetkenä hän oli jonkinlaisen pehmeän ja unenomaisen tuntemuksen vallassa ja heti seuraavana hän heräsi räiskähtelevään psioniseen konfettisateeseen, jossa hänen virtansa silppuuntui ja räjähti tuhansiksi ruudinkatkuisiksi aistimuksiksi. Jännitepiikin ilmaan nostattamat säihkyvät, psioniset hiutaleet repivät hänen tajuntaansa joka puolelta kieppuen ja villisti tanssien. Implantit tuntuivat polttavan tiensä kallon läpi, kun psioninen alkuvoima sai veden tihkumaan kyynelkanaviin ja pakotti hengen salpautumaan kurkkuun. Sydän jyskytti kuin sitä olisi hakattu vauhtiin vihaisen ajurin piiskalla ja virta kiemurteli koko kropan halki sähköistävänä, möyrivänä aistimuksena. Hänen rystysiensä päälle laskeutuneet protossin sormet tuntuivat valavan nestemäistä sähköä verenkiertoon.
Alexei räpäytti silmiään yllätettynä ja häkeltyi täysin sanattomaksi tahattoman psionisen reaktionsa voimasta. Hän joutui nielaisemaan kaksi kertaa psionisen myrskyn teloillaan pitääkseen ja yritti hetken ajan vimmaisesti ajatella mitä tahansa muuta kuin vastapäätä istuvaa protossia.
Mitä sinä teet minulle, Kaie?
"Mitä?" Kaie kysyi. Nainen näytti varautuneelta ja huolestuneelta. Alexein sormet olivat jääneet kuperaan asentoon vain vaaksanmitan päähän Kaien kasvoista.
Alexei ei tiennyt mitä tuntea tai sanoa. Hän räpäytti silmiään.
Mitä nyt? Mitä helvettiä nyt?
Hän oli tiennyt koko ajan, ettei ollut viikkoja sitten sekoittanut Kaiea Vestalla Gemmaan, vaan oli suudellut protossia jostakin toisesta syystä. Hän oli joitakin öitä sitten saanut tapahtuneen rippeet siivilöityä virrastaan, mutta oli häkeltynyt toimintakyvyttömäksi nähtyään humalaiseen mieleensä ja alkoholin sumentamiin muistoihin. Jokin Kaien reagoimattomuudessa, pakotetussa rauhallisuudessa ja tarkoituksenmukaisesti etäisyyttä ottavissa eleissä oli saanut hänet tuolloin suunniltaan. Hän oli lyönyt protossia haluten hätkähdyttää tämän pakoon poterostaan, mutta Kaie oli kaivautunut entistä syvemmälle asemiinsa, jähmettänyt ilmeensä torjuvaksi ja pakottanut Alexein rauhoittumaan miltei pakokauhuisella pihtiotteella. Naisen pidätelty jännitys, lähestyvä murtumispiste, oli väreillyt ilmassa.
Alexei oli ollut vihainen. Hän oli halunnut reaktion – minkälaisen tahansa – niin kiivaasti, että oli päätynyt tekemään epätoivoisen, kenties juopuneessa mielessään nerokkaalta tuntuneen äkkipikaisuuden.
Alexei oli kyseenalaistanut itsensä niin monta kertaa, ettei osannut sanoa enää mitä hän oli ajanut takaa Vestalla Kaien puoleen kumartuessaan. Miksi hänen oli ollut niin tärkeää saada Kaien virittämät raja-aidat kaadettua, löytää naisesta jotakin muuta kuin velvollisuudentuntoinen ja haparoiden omaa tarkoitustaan etsivä sotilas? Hän ei ollut tarvinnut sitä esimiehenä, sillä koki Kaien jo luottavan itseensä.
Miksi siis?
Alexeilla ei ollut vastauksia. Hän muisti miltä oli tuntunut tuijottaa Kaien levinneisiin pupilleihin ja aistia naisen virran kuohahdus, kun heidän huulensa olivat kohdanneet. Hän oli saanut reaktionsa ja oli onnitellut itseään synkän tyytyväisesti nähdessään Kaien puraisevan huultaan hämmentyneenä ja saadessaan tämän silmien takana jonkin liikahtamaan. Hän oli ollut vähällä nauraa ääneen.
...ja siinä hän nyt yllättäen oli jälleen: haavoittuvaisena, virta selittämättömille ylikierroksille virittyneenä, käsi tällä kertaa silitykseen ojennettuna. Eksyneenä. Toivoen saavansa reaktion. Haluten ymmärtää mitä ihmettä hän oikein tunsi edessään istuvaa naista kohtaan. Tällä kertaa Kaien silmien pohjalla ei ollut hätäistä, pian itkuksi muuttuvaa epätoivoa, mutta tutkimattomuus hänen kasvoillaan tuntui hankalalta ja pelottavalta.
"Minä… sinulla…", Alexei kuiskasi. Hän tunsi kuumotuksen nousevan kaulalleen ja poskilleen. Hän rykäisi. Hämillisyys sai hänet laskemaan kasvonsa ja tapailemaan sanoja. "Sinulla on… tuota, kaakaota nenässä."
Kaie vei äimistyneenä sormensa kasvojaan kohti ja irvisti kiusaantuneena kostuttaessaan hihansa kielellään ja hinkatessaan kaakaotahran irti. Alexei veti Kaien otteesta vapautuneen kätensä takaisin syliinsä kuin olisi vapauttanut sen ansalangasta. Sormia kihelmöi edelleen.
"Ehkä minun pitäisi…", Kaie aloitti ja haparoi taaksepäin kädellään tuupaten tuoliaan kauemmas. Se kaatui äkillisen liikkeen voimasta kolahtaen maahan. Alexei yllätti itsensäkin äännähtämällä kiivaan kieltävästi ja nykäisemällä omaa penkkiään taaksepäin. Hänellä oli pakottava tunne siitä, että hänen tuli sanoa jotakin tai taikoa varautuneeksi muuttunut jännite heidän väliltään olemattomiin.
Ääni hänen päänsä sisällä tivasi raivokkaasti mitä helvettiä kommodori kuvitteli tekevänsä. Hänellä ei ollut oikeutta pyytää mitään alaiseltaan - ei mitään omia, henkilökohtaisia motiivejaan palvelevaa. Ei nyt, ei koskaan, ei Kaien kanssa.
Kaie oli pysähtynyt nostamaan kaatamaansa penkkiä pystyasentoon. Protossi vilkuili häntä metallisen selkänojan takaa säikkynä kuin metsästäjän yllättämä jänis ansalangassa. Hän pyrähtäisi karkuun hetkenä minä hyvänsä.
"Tai, oikeassahan sinä olet. Hyvää yötä. Nähdään huomenna", Alexei sai lopulta henkäistyksi. Hän oli noussut itsekin puoliksi pystyyn tahattomasti ja yritti hymyillä heidän välilleen nousseen seinän murtaakseen.
Kaie oli saanut tuolin takaisin paikalleen ja tarttui jo pöydälle jääneeseen mukiinsa sekä järkyttyneen että epäröivän oloisena. Alexei onnitteli parhaillaan päänsä sisällä itseään sarkastisesti siitä, että ansaitsi jälleen yhden pisteen vuoden esimies-kilpailun raskaassa sarjassa, kun Kaie yllättäen harppasi lähemmäs varoittamatta, laski kaakaomukin pöydän kulmalle ja halasi häntä.
Kommodori tunsi jäykistyvänsä yllätyksestä. Hän oli odottanut mitä tahansa muuta kuin syleilyä ja sai tehdä kaikkensa, ettei jo äsken riehaantunut virta murtanut uudelleen patojaan äkillisen tunnekuohun alla. Hän nieleskeli ällistyneenä vastatessaan eleeseen ja kietoessaan kätensä Kaien lapaluiden yli. He seisoivat siinä hetken aikaa sylitysten puhumatta mitään.
Kiitos.
Kaie rutisti häntä lujasti.
Mistä?
Nainen ei vastannut, vaan vetäytyi hänen otteestaan ja hymyili liikuttuneena heidän katseidensa kohdatessa. Alexei aisti Kaien virran koskettavan omaansa. Protossi kääntyi kannoillaan ja tekoaan millään lailla selittelemättä lähti kohti ovia. Hän kiihdytti vauhtinsa puolittaiseksi juoksuksi muutaman askeleen jälkeen.
Alexei olisi halunnut sanoa jotakin, mutta osasi vain katsoa mykkänä protossin perässä heilumaan jäänyttä sivuovea. Oli hiljaista.
Tyhjä kaakaomuki nökötti pöydänkulmalla niin pitkään, että Alexei nosti sen omalle tarjottimelleen ja istui takaisin alas.