Toiset menevät kesällä pihalle ja rannalle, minä näköjään jään kotiin pimennysverhojen taakse kirjoittamaan. Onni yksillä, kesä kaikilla - olipa mukava saada kirjoitusblokki puhkaistua ja jotain jälleen eetteriin asti.
Kiitos kärsivällisyydestä ja sydäntä lämmittävän paneutuneesta kommentointiasenteesta jälleen annulle - runoratsuni inspiroituu aina tarjoamistasi kommenttiporkkanoista sen verran, että tekstiä syntyy hetken aikaa kuin itsestään!
Itse luvussa saattaa näkyä pitkän tauon jälkeisiä sekavuuksia, mutta leikitään kovasti, etteivät ne ole olemassa. Nyt aletaan päästä lähemmäs ja lähemmäs ja ensi lukuun uskallan luvata jopa jonkunasteisia mullistuksia.
Kaie painoi oven kiinni perässään ja jäi hetkeksi mietteliäänä nojaamaan kolkosti naksahtanutta metallikahvaa vasten. Koko ruumista särki ontolla ja jäytävällä tavalla, eikä virtakaan vastannut kurotukseen muuten kuin puutuneella ärähdyksellä. Olikohan hänen kehonsa – hänen mielensä – jo liian väsynyt tottelemaan? Taistelemaan? Hänen päätään oli alkanut särkeä jo ruokalassa, ja heikkotehoiset sängynpäätyvalot tuntuivat tervetulleelta vaihtelulta Foxholen käytävien räikeän kirkkaiden loisteputkien jälkeen.
Kaie alkoi pujottautua varovaisesti ulos housuistaan ja kireästä aluspaidasta. Iho meni kananlihalle - terraaniperimän erikoisuus, joka tuskin koskaan lakkaisi ihmetyttämästä häntä - viileässä välittömästi. Jostakin käytävältä kuului paksupohjaisten maihinnoususaappaiden kopinaa ja yskimistä.
Kaie oli alkanut heti ympärillään olevan tilan hiljaisen ja uneliaan tunnelman aistittuaan vaistomaisesti pehmentää liikkeitään ja tassutteli parhaansa mukaan päkiöillään edestakaisin jalalta toiselle housuja kantapäidensä ohi kiskoessaan. Vaatteet putosivat lattialle kahahduksen saattelemana ja hän poimi ne sekalaiseksi kasaksi ruosteensyömän metallikaapin alimmalle hyllylokerolle.
"Kaie?" Wilkinsin matala ääni kysyi peremmältä huoneesta.
"Se olen minä", Kaie myönsi syyllisenä. "Anteeksi. En tarkoittanut herättää", hän kuiskasi. Protossi pujotteli parhaillaan rintaliivin olkainta kätensä ympäriltä kieli keskellä suuta, mutta löi harha-askeleen otettuaan olkavartensa vahingossa huteraan lokerokaapistoon. Hän huokasi syvään kyynärpäänsä ja auki unohtuneen kaapinoven kohdatessa toisensa ja metallisen kolahduksen täyttäessä huoneen.
"Ei meillä ole kotiintuloaikoja, hölmö. Sitä paitsi me olemme kumpikin hereillä", Chandak lohdutteli keskusteluun puuttuen. Hymyn saattoi erottaa kuultavan läpi naisen äänestä. "Ainakin nyt."
Kaie kuikkasi epäuskoisesti peremmälle huoneeseen todeten, ettei Chandak yrittänyt vain lohdutella hänen soimaavaa omatuntoaan. Ilmeisesti muillakin oli vaikeuksia nukahtamisen kanssa. Chandak itse istui yläsängyllä vielä savuava tupakannysä huuliensa välissä. Hän oli nostanut paljaat jalkansa sängynreunan yli ja keinutteli niitä kuin rytmiä tapaillen. Solisluut paistoivat ohuen punakeltaisen urheilutopin alta - nainen toi mieleen jonkin värikkään ja touhukkaan pikkulinnun yläilmoissa kököttäessään ja kirkkaansinisiä varpaankynsiään ilmojen halki heilutellessaan. Alapunkalla sekalaisen holokansiopinon ja yhden tyhjän kahvimukin välissä lojuva Wilkins puolestaan harjasi tukkaansa pitkin, sukivin vedoin. Kumpikin katsoi Kaieen kysyvästi.
"Löysitkö kaakaosi?" Chandak kysyi lopulta.
"Se oli hyvää", Kaie myönsi välittämättä siitä, että oli kuulevinaan intialaisnaisen viattoman utelun takana tuhat muutakin kysymystä.
Protossi harppoi hartiat kumarassa lattian poikki ja pujahti kylmiin vuodevaatteisiin. Ohuen peiton alla sopivaa asentoa etsiessään hän toivoi voivansa nukahtaa heti päänsä osuessa tyynyyn, mutta tiesi itsekin paremmin, että kuluttaisi tulevat tunnit pyörimällä, huokailemalla ja möyrimällä vuoroin peittoa, vuoroin tyynyä parempaan kulmaan vartalonsa alle. Valvomalla muiden unta virrallaan – huolestuen yhtä lailla hiljaisuudesta ja häiriöistä.
"Laitoin kellon soimaan puoli tuntia ennen lähtöä. Sen pitäisi riittää mainiosti", Wilkins lausahti. Nainen pudotti hiusharjan syliinsä.
"Kiitos", Kaie nyökkäsi pyörähtäen kyljelleen. Hänen ja Wilkinsin katseet kohtasivat ja lukkiutuivat hetkeksi, eikä Kaie tiennyt mitä sanoa. He tulivat kai kumpikin yhtä aikaa ajatelleeksi huomista. Ja eilistä.
Kun hän oli ensimmäistä kertaa kohdannut vaalean, lihaksikkaan naisen, Wilkinsin vaativa kädenpuristus oli sysännyt hänet puolustuskannalle. Kaie oli tyrkännyt haasteen takaisin leukansa nostamalla ja antamalla virtansa pyörteillä psionisesti heikomman naisen suojamuureja vasten. Wilkins – jos oli tuolloin yllättynyt, oli piilottanut todelliset tuntemuksensa hyvin pieneen pilkalliseen hymähdykseen. Nainen ei ollut halunnutkaan tehdä tuttavuutta tai löytää yhteistä rajapintaa. Kaie oli ollut sinä iltana heittelehtivään uneen uuvahtaessaan varma, ettei koskaan voisi löytää luottamusta terraanien parista. Ei edes hyväksyntää.
Nyt… nyt se kaikki oli niin kaukana. Wilkinsin kirkkaissa silmissä lainehti haikeutta ja pohjatonta väsymystä, eikä hän yrittänytkään piilottaa epätoivon sumentamaa hetkeä protossilta katseensa siirtämällä tai asian huumoriksi kääntämällä. Kaie tajusi surumieliseen hymyyn itsekin puhjeten, että tunne oli yhteinen. Hän ja Wilkins – hän ja jokainen terraaniaave – olivat jokainen veistetyt samasta puusta, täytetyt samalla Khalalla. Niin hauraita, niin vahvoja; sidottuja yhteen virran sotkuisilla ja epäloogisilla solmuilla. Niin väsyneitä ja silti elämänsä raskaimman toimeksiannon edessä.
Silti lähdössä.
"Se menee hyvin", hän kuuli kuiskaavansa ohuesti. Wilkins hymyili vinosti ja näytti huvittuneelta.
"Jos sinä niin sanot, protossi", hän vastasi.
"Huominenko?" Chandakin ääneen tuli tummuutta. Hän varisti tuhkaa lattialle, muttei painanut silmiään alas Kaien tai Wilkinsin puoleen. Kun kumpikaan heistä ei vastannut, naisen ilmassa kipristelevien varpaiden keinuntaan tuli tauko.
"Kuinka sellaiseen edes voi valmistautua?" hän kysyi lopulta karheasti.
"Kerro heti minullekin, jos keksit", Wilkins mutisi. Hän loi Kaieen voimattoman silmäyksen.
"Minä olen valmistautunut tähän koko elämäni", Kaie aloitti epävarmasti toivoen voivansa valaa edes hitusen toivoa ja rohkeutta asetovereihinsa. Hän tuli kuitenkin keskeytetyksi.
"Minä en. Minä halusin järjestelmäteknikoksi raskaan koneiston kokoonpanotehtaille. Enkä tiedä miten helvetissä sisälläni asuva heikko psioninen hönkäys muka valmistaisi minua tähän?", Chandak puuskahti. Hän jatkoi yksinpuhelua ennen kuin muut saivat sanotuksi mitään: "Minä olen indeksiltäni 2,5. Vain kuuden kymmenesosan ero siihen, että ohjelmoisin viimeistelylinjan hienomotoriikkaa. Vain muutama desimaali vähemmän, enkä menisi pelosta jäykkänä terien kuningattaren hoviin… alastomana. Tyhjänä. Puolustuskyvyttömänä."
Chandakin puheen tahti kiihtyi kiihtymistään, kunnes hän pudotti viimeiset kolme sanaa ilmaan hitaasti ja väsyneesti päätään roikottaen. Sammuvan tupakan savu kiemurteli alas heidän sieraimiinsa ja sai Kaien silmät vetistämään.
"Chandak, ei se…", Kaie yritti aloittaa uudelleen. Chandak keskeytti jälleen hirtehisesti niiskaisten.
"Niin. Kaipa se on Kerriganille sama tappaako hän psionisesti heikkoja vai lahjakkaita aaveita."
"Minä en anna äidin ottaa yhtäkään teistä", Kaie sanoi yllättyen hieman itsekin äänensä voimakkuudesta. Viha hiipi kylmänä hänen olemukseensa ja hän huomasi nyrkkiensä puristuvan yhteen lakanaa vasten. Hän tunsi pakahtuvansa. "Minä… ei yhtäkään…"
Kaien ääni petti, eikä hän osannut sanoa enää mitään liikutukseltaan. Hän tyytyi kääntämään katseensa seinään ja puremaan huultaan hillitäkseen kuohumista sisällään. Kiusaantunut hiljaisuus peitti heidät hetkeksi alleen.
Chandakin äänessä oli yllättävää heltyneisyyttä, kun hän kumartui sammuttamaan valot.
"Kun sanot sen noin saatanan kiukkuisesti, minusta tuntuu heti jo paremmalta. Minä saatan olla vain muutaman hassun kymmenesosan päässä psionisesta maallikosta, mutta sinä…", intialaisnainen haki sanoja hetken. "… no, sanotaan että olen iloinen siitä, että olet meidän puolellamme."
Kolhuiseen matkustamon oveen oli maalattu terraaniarmeijan siivet, Raynorin samoojien miekkakuvio ja valkoinen tunnistenumerosarja. Niiden alla keimaili julmannäköisen kotkan selkään hajareisin päätynyt, varsin vihjaileviin maastokuosisiin alusvaatteisiin ahtautunut ja sinkoa olallaan tasapainottava brunetti. Lentäjät ja mekaniikan pojat kutsuivat sekä alusta että sen vähäpukeista suojeluspyhimystä Bettyksi. Raynor katseli kuvaa vinosti virnistäen ja kopautti tytön kiiltävää polvea tunnustelevasti peukalollaan.
Bikinimallien joukko-osastoa tämä sota enää kaipasikin.
Betty oli nostettu voiteluaineista ja ruosteesta harmaanoransseiksi tummuneille teloille, jotka ottivat raskaan lastinsa vastaan honteloina, mutta jäntevinä. Muutaman tunnin päästä alus ampaisisi taivaalle vieden aaveet mukanaan ja jättäen jälkeensä vain moottorijylinän etäiset kaiut. Lähtötelineet oli käännetty tulevaa ennakoiden jo hieman viistosti ylöspäin kohti katon avautuvia paneeleita.
Betty paistatteli keinovalojen keiloissa himmeästi hehkuen, olkoonkin että sen möhkälemäisessä ja kuluneessa rungossa ei paljon hurrattavaa ollut. Toinen seisontavaloista räpsähteli kosketushäiriön kourissa ja etupuskurin paksussa suojakuoressa oli nyrkinmentävä, lohkeillut reikä. Vasempaan kylkeen oli hitsattu tuoreen osuman peitoksi ronski metallipaikka, jonka harjattu kestoteräspinnoite pisti vielä silmään muun tahraisen metallin keskeltä. Vanhassa romuläjässä oli taisteluvammoista huolimatta jotakin luottamusta herättävää: järkälemäinen, parsittu alus oli kiskonut tulen ja veren keskeltä satoja sotilaita turvaan viimeisillä hetkillä ja vienyt uupumattomana kirkasotsaisia nuoria miehiä ja naisia ensimmäistä kertaa kentälle. Betty oli hätäratkaisuilla kokoon kursittuna ja repsottavanakin rehellisen valmis, kouriintuntuvan toimintakuntoinen. Raynorilla ei periaatteessa ollut mitään amiraali Durandin hiljaisia ja ilmastoituja sukkuloita vastaan, mutta hänen katsontakantansa mukaan kuljetusvälineessä oli jotain perustavanlaatuisesti pielessä, jos matkustajat kykenivät liikkeellä oltaessa ymmärtämään toisiaan karjumatta ja huitomatta käsillään vimmaisesti.
Hän kiersi aluksen takaa ja tarkasti moottorikehikot ja takasaumojen liittimet ohimennen, kiirehtimättä. Vaikka sukkulan hajoaminen olisi todennäköisesti pienin Shikovin ryhmän huolista tulevan 24 tunnin aikana, tuntui tärkeältä tehdä jotakin. Edessä oleva operaatio ihan kerjäsi epäonnistumista ja pahaa karmaa osakseen – se oli näyttänyt paperilla niin itsetuhoiselta, että jokainen liikenevä ripe onnea ja taustatukea tulisi tarpeeseen. Jim yritti olla ajattelematta aaveita odottavaa vastarintaa, ansoja, Kerriganin petollisessa mielessä hautuneita yllätyksiä ja zergien joukkovahvuutta. Sen sijaan hän vakuutteli itselleen kerta toisensa jälkeen ja aina yhtä hyödyttömästi, että Shikov ei ollut UED:n paras aave sattumalta. Kommodori tiesi mitä teki. Hän toisi Kaien ja muut aaveet kotiin.
Raynor otti muutaman ristikkäisaskelen ja sipaisi liitäntäjohtojen päitä epätasaisuuksia aistiakseen, mutta kaikki vaikutti olevan kunnossa. Hän rentoutui, sulki silmänsä ja antoi mielensä vaeltaa hetken aikaa. Oli verrattain hiljaista: Naapuritelineillä askaroivien mekaanikkojen eripurainen keskustelu kuului jostain takavasemmalta, kaksi pilottia vaikutti vaihtavan vuorojaan lähtöaulan juoma-automaatin edessä ja etäisenä kaikuva kolina kertoi myös laustauskuormaajien talsivan totuttuja reittejään hallin perukoilla. Tukikohta odotti; nukkui levottomasti aamuyön viimeisiä tunteja.
Jim nosti väsyneesti etusormensa ja peukalonsa nenänpieleensä ja hieraisi silmiään. Luomet tuntuivat kuumilta ja luut syvällä silmäkuoppien pohjalla likipitäen huokasivat mielihyvästä hierovan liikkeen alla. Hän oli väsyneempi kuin aikoihin ja koki olonsa vanhemmaksi ja kulutetummaksi kuin koskaan tätä ennen. Hänen jokainen solunsa halusi nousta sukkulan kyytiin, ohjastaa vanhan peltilehmän ulos tuntemattomaan ja tehdä jotakin. Tappaa jotakin. Kymmenen vuoden takainen Jim olisi saattanut niin toimiakin: karauttaa kuumapäisenä, esimiehille paskat haistattaen ja kapinallisen rehvakkaasti auringonnousuun kuvitellen voivansa pelastaa päivän ja tekevänsä sankarillisesti vaikutuksen muutamaan nättiin tyttöön matkan varrella. Ne olivat olleet hauskoja, huolettomia aikoja. Hengenvaarallisia ja tyhmänrohkeita, mutta selittämättömällä tavalla kiihdyttäviä. Tänään hänen olisi pakko luottaa muihin, antaa jonkun toisen virnistää kuolemanpelolle ja syöksyä holtittomasti kohti tulta ja pimeyttä.
Hänellä ei ollut enää voimia, uskoa – ei kipinää. Ei enää, ei näillä panoksilla.
Jim seisoi muutamia kymmeniä sekunteja aloillaan, kunnes veti syvään happea keuhkoihinsa ja aukaisi valonaroilta tuntuvat silmänsä. Hän kumartui aluksen nokan takaa palatakseen jälkiään takaisin, mutta ennen liikkeelle lähtemistään kierrätti katseensa vielä pikaisesti ympäristössään. Paikalla lähtöaulassa oli rahtiliikenteen työläisiä, muutama partiovuorolainen ja ovenpieleen parkkeerannut pari vartijoita. Jim pysähtyi kyyryssä asennossaan paikoilleen – tuttu, keltainen hydrauliikkapuku pisti silmään vain muutaman kymmenen metrin päästä. Kaie seisoi rahtiliikenteen suuren sukkulamontun äärellä nojaillen turvakaiteeseen ja venyttäen takareisiään keinahtavalla, hajamielisellä kumarruksella eteenpäin. Raskaan taistelukypärän kyynärpäänsä ja kaiteen väliin painanut nainen oli selin, ja Jim harkitsi hetken ajan kutsuvansa tätä nimeltä. Shikov ehti kuitenkin ensin.
Mustaharmaaseen HE-panssaripukuun jo sonnustautunut kommodori oli tullut sisään yksin. Mies huikkasi Kaien nimen jo ovelta – äänestä kuulsi läpi hymyä – ja sai sekä Jimin että Kaien käännähtämään ympäri sijoillaan. Kaien yllättyneen säpsähdyksen erotti selkeästi useammankin metrin päästä ja myös Raynor tarkensi katseensa uteliaasti Shikoviin.
Jim oli reputtanut ihmissuhdetaitojen alkeiskurssin jo niin monta kertaa elämänsä aikana, ettei hänellä ollut minkäänlaisia harhaluuloja kyvyistään lukea ja ymmärtää muita kaksijalkaisia – sen lisäksi tietysti, että kanssaeläjien ihmissuhdesolmuihin paneutuminen kiinnosti häntä tavallisesti keskimäärin yhtä paljon kuin aserasvan syöminen purkista lusikalla. Hänen kallonsa pohjalla oli kuitenkin jo pitkään takonut jäytävä, häiritsevä tunne aina Shikovin ollessa läsnä: jokin oli muuttunut. Jokin sellainen, jota Raynor ei harmikseen osannut nimetä tai paikallistaa.
Jim joutui kumartumaan hieman syvempään linkkuun Bettyn tuhdin nokan ohi nähdäkseen Shikovin lähestyvän hahmon ja Kaien reaktion. Naisen ällistyneisyys kirkastui hitaasti aidoksi ilahdukseksi. Jim pisti merkille, kuinka Shikov marssi viimeiset metrit kulkuaan hidastaen, yllättäen hieman epäröiden. Hänen reipas huomenentoivotuksensa kuvasti sitä samaa levollista valppautta, jota myös miehen koko muu olemus toisti, mutta Raynor oli nähnyt ja kokenut tarpeeksi tunnistaakseen seesteisyyden osittain harjoitelluksi. Jokin – kenties tuleva tehtävä – hermostutti Shikovia ja sai miehen silmät tummumaan jännitteestä. Tämä teki viisaasti oman rauhattomuutensa alaisiltaan piilottaessaan.
Kaksikko pysähtyi vastatusten: Kaie oli päätä pidempi raskaassa puvussaan, mutta onnistui silti vaikuttamaan altavastaajalta hieman epävarmasti ympärilleen silmätessään ja liikuttavan aitoa, joskin niin piinallisen arkaa hymyä tapaillessaan. Protossi ei tuntunut tietävän minne katsoa ja työnsi ensin kypäränsä toiseen kainaloon, sitten toiseen ja lopulta veti kapistuksen syliinsä.
Raynor raapi niskaansa hämillään. Hänen teki jollakin määrittelemättömällä tavalla mieli mennä väliin ja puuttua kaksikon aloittamaan keskusteluun, mutta hän ei saanut jalkojaan liikahtamaan. Tässä oli… jotakin häiritsevää. Koko juttu oli aivan kuin haavan päälle hitaasti kasvava rakkula, jonka raapiminen suorastaan syyhytti jatkuvasti takaraivossa, mutta aina käden kurottuessa hajamielisesti eteenpäin joku selittämätön refleksi sai sormet vetäytymään takaisin. Sama päti tähänkin: hän ei liikahtanutkaan tuntemuksistaan huolimatta edes puolittaista askelta, vaan seisoi vain kylmähermoisena aloillaan osaamatta sanoa mitä hän oikeastaan kuvitteli tilanteessa näkevänsä.
Shikovin ryhti rentoutui parivaljakon katseiden kohdatessa ja kommodori laski kämmenet putoamaan puuskasta rintakehältään, jonne oli ne ajatuksissaan vetänyt. Naurun – jossa oli sekaisin Shikovin helpottunutta tummaa äänenväriä ja Kaien aidosti ilahtunutta heleyttä – saattoi kuulla kauas.
Jim seurasi, kuinka Kaie vetäytyi vaistomaisesti ja ujon oloisena hieman oikealle tehden viereensä tilaa. Shikov mukaili liikettä, parkkeerasi protossin viereen – miehen kyynärvarsi jäi hetkeksi koskettamaan Kaien kämmensyrjää – ja nojautui kaidetta vasten jotakin puhuen. Silmänräpäyksen ajan kaikki venäläisaaveesta ympäristöön säteillyt väsymys ja epätietoisuus olivat poissa. Tämän suoraksi prässätty hartialinja laskeutui rennommaksi; kaulan kaarta vasten kuultaneet niskan pitkät jänteet häipyivät ihon alle pään pudotessa lähemmäs rintakehää. Helpottuneisuus säteili hänestä kauas voimakkaan auran tavoin. Shikovin hymy – harvinaisuus sekin näinä päivinä – ylsi silmiin asti hänen tarkastellessaan Kaeien kasvoja pitkän, sydämellisen silmäyksen ajan.
Raynor kurtisti otsaansa. Mieshän näytti suorastaan epäilyttävän huolettomalta ollakseen johtamassa muutaman tunnin sisällä ryhmänsä epätoivoiseen ja riskialttiiseen kommando-operaatioon.
Mitä jukoliste? Onko… onko Shikovilla geeliä tukassaan?
Jim oli tottunut siihen, että melko konstailemattomasti ulkonäköönsä suhtautuvan Shikovin tummanruskea, muutaman sentin mittaan ajettu siilitukka oli harottu epätasaisiksi, pörröisiksi harjanteiksi, joita tämä sipaisi ojennukseen silloin tällöin amiraali Durandilta paheksuvan mulkaisun saatuaan tai juhlaunivormussa edustaessaan. Arkinen ja mutkaton Shikov oli itse asiassa aina saanut Raynorin tuntemaan olonsa vähän paremmaksi hänen vaappuessaan repsottavassa asetakissaan huolitellun, univormukatalogista repäistyn amiraali Durandin eteen. Mitä hittoa varten kommodori oli alkanut nyt itseään puunaamaan, kun Gerardia ei näkynyt lähimaillakaan ja tulossa oleva retki zergien pesään oli taatusti kaikkea muuta kuin tappijäykkä edustustilaisuus? Miehellähän olisi kypärä päässään koko keikan ajan, kuka helvetti häntä edes katselisi?
Raynor pyöritti päätään kuin yrittäen löytää häntä salaa kuvaavan kameran ja päästäkseen kiinni vitsin ytimestä. Kukaan muu ei tuntunut kuitenkaan edes huomaavan Shikovin ja Kaien keskustelua ja sitä, että tilanteessa oli jotakin mätää. Raynorin ei auttanut kuin typertyneenä kallistaa itsensä aluksen kylkeä vasten, ristiä kätensä ja työntää leukansa mietteliäästi peukaloidensa päälle. Hänen kenkänsä kärki naputti lattiaa kiinnostuneena, mutta silmät eivät rävähtäneetkään kohteestaan.
Kaie kallisti kevyesti, kenties elettä itsettään huomaamatta, päätään Shikovin puoleen ja myös kommodori nojautui kohti protossia käsillään kiivaasti käynnissä olevaa keskustelua elävöittäen. Heidän olkapäänsä likipitäen koskettivat toisiaan.
Muutaman metrin päässä kompastuva, äänekkään kiroilusarjan päästävä nuori pilotti ei saanut kummankaan katsetta edes kääntymään.
Voi paska.
Oivallus löi Raynoriin samalla hetkellä, kun hän huomasi Kaien kaulalle ja poskille hitaasti hiipivän värin. Hän oli seisonut siinä jo muutaman minuutin vain katsellen, etsien jotakin tunnistettavaa. Nyt hän äkisti ymmärsi kaiken: arat hymyt, kömpelön kehonkielen, kiertelevät ja kaartelevat elkeet. Hän siirsi katseensa Alexeista Kaieen ja takaisin yrittäen hengittää syvään ja olla näkemättä punaista.
Voi zergin kusi ja paska soikoon, Jim. Miten olet onnistunut pitämään pääsi haudattuna niin syvälle perseeseesi, ettet nähnyt tätä aiemmin?
Kaikki viimeisten kuukausien aikana tapahtunut kävi yllättäen järkeen. Hän oli rekisteröinyt joka ikisen Kaien huonosti piilotetuista ja heikosti naamioiduista tunteenpoikasista, muttei ollut osannut yhdistää pisteitä oikein, vaan oli etsinyt jotakin tuntematonta tekijää, hänelle vieraaksi jäänyttä varjokuvaa. Hän joutui häpeäkseen myöntämään, ettei ollut edes ajatellut Kaien harmittomalta vaikuttaneen ihastumisen johtavan todella mihinkään, sillä suurin osa terraanimiehistä piti protossin ulkomuotoa vastenmielisenä ja tämän sulkeutunutta luonnetta kaikkea muuta kuin vetoavana. Hän oli ajatellut, että vain kahelit muukalaisfetisistit ja vetoa kavereidensa kanssa lyöneet epäkypsät räkänokat lähestyisivät protossia pariutumismielessä, mutta oli huolettomasti todennut Kaien todennäköisesti väistelevän koko asiaa ja tarvittaessa tömäyttävän niskaperseotteella ilmat pihalle kummankin ryhmän edustajista ilman hänenkin holhoustaan. No, vaikka Shikov toisinaan oli hänen kirjoissaan sekä räkänokka että hieman kaheli, oli mies suuremman osan ajasta mukiinmenevä.
Hän oli myös Kaien esimies.
Raynor jäi nojaamaan kuljetusaluksen kylkeen tietämättä pitikö hänen virnistää kuin idiootti vai kaivaa pumppuhaulikko esiin naftaliinista. Kaie näytti niin lapsekkaan onnelliselta, niin häkellyttävän nuorelta ja kokemattomalta, että rintakehään sattui miltei katsellakin. Ja Shikov itse – tajusikohan mies, mihin paskalinkoon oli itseään työntämässä – tai Kaiea sen suhteen?
Raynorin suupielet kiristyivät. Hän tuli ajatelleeksi huhuja, joita laivastossa kiersi Shikovin ja Kefeuksen nykyisen ylilääkärin suhteesta, Stantonko sen punapään nimi oli? Ilme synkkeni. Jos kommodori aikoisi pelata kahta pakkaa yhtä aikaa, Raynor pitäisi huolen siitä, että tämä menettäisi kaiken.
Jos sinä satutat häntä, tapan sinut paljain käsin. Kahdesti.
Kommodori makasi hänen vierellään liikkumatta lepuuttaen leukaansa nyrkkiin puristettua kämmentään vasten. Raskas kiikaritähtäimellinen tarkkuuskivääri oli aseteltu tukea vasten odottamaan tulevia laukauksia. Adamsista ei näkynyt vielä jälkeäkään.
Häivegeneraattorin naksutus sattui korvaan kotoisasti erottuessaan silloin tällöin hiljaisena säksätyksenä erämaan vonkuvan tuulen keskeltä. Ääni sai pienet muurahaiset kulkemaan hänen vartaloaan pitkin ja kylmän kouran puristamaan selkärangan nikamia. Enää ei kestäisi kauaa
Wilkins vilkaisi olkapäänsä yli. Suurin osa aaveista oli käpertynyt epämukavasti kyykkyyn tai kyljelleen dyynin taitteeseen. Lohmann näytti yrittävän saada vielä kiinni unen päästä ja Murray oli umpiunessa päätellen auki jääneestä suustaan ja vieressä istuvan Solheimin paljonpuhuvasta silmien pyörittelystä. Hymy pyrki Wilkinsin kasvoille; hänen taisteluparinsa mutkaton tapa asettua levolle likipitäen minne vain oli käsittämätön. Legendaarisin Kefeuksella kiertävä tarina kertoi miehen uinuneen kuin pikkulapsi Tau Polarin kranaattikeskityksessä, hätkähtäneen hereille vasta siinä vaiheessa, kun bunkkeriin syöksyi kolme hydraliskoa kattoluukun kautta ja nukahtaneen vain muutama minuutti myöhemmin uudelleen, kun oli ensin napsauttanut niskat nurin lähimmäksi uskaltautuneelta zergilta.
Muut aaveet eivät kyenneet löytämään itsestään samanlaisia unenlahjoja, vaan suurin osa heistä oli liian jännittyneitä edes sulkeakseen silmiään. Kireä odotus väreili hätkähdyttävän voimakkaana pienen ryhmän yllä. Adams olisi keventänyt tilannetta jo pelkästään huvittuneella kulmakarvojen liikahduksella, mutta mies oli poissa – oli ollut kohta jo neljäkymmentäviisi minuuttia. Wilkins käytti katseensa Chandakissa ja Kaiessa, jotka kyhjöttivät rinnatusten hieman alempana rinteessä. Sinertävä kuu oli jälleen ylhäällä epäluonnollisen kirkkaana, helmeilevänä. Kaien puku näytti likipitäen valkoiselta suoralle kuunvalolle altistuessaan. Kypärävisiiri oli suljettu, mutta naisen pää oli kääntynyt katsomaan ylöspäin häntä kohti. Chandak puolestaan hymyili voipuneesti Wilkinsille ja kohotti kulmiaan. Wilkins ravisti päätään pahoitellen.
Ei vielä.
Niskojaan venytellen hän käänsi leukansa takaisin avarana häämöttävään notkelmaan. Nydus-kanavan viejähaarake oli sijoitettu kivisen ja karun loukon pohjimmaiseen kulmaan. Kumparemaisen muodostelman suuaukosta kajastava myrkynvihreä hohde olisi jo itsessään ollut aavemainen ja luotaantyöntävä, mutta viejähaarakkeen kudokset pitivät myös supisevaa, omituista ääntä laumatajunnan pulssin tahtiin hytkähdellessään. Kun tuulen riepottelu taintui, tuo vieras, jollakin tapaa limainen ääni tihkui läpi ja jäi kellumaan ilmaan kuin rasvainen öljyläikkä veden pinnalle. Thompson oli vienyt kädet korvilleen heti ensimmäisen kerran tunnelin litisevän kohinan kuullessaan ja todennut puistattavan äänen muistuttavan "naiskentelevia kastematoja". Wilkinsilla ei ollut mitään lisättävää lääkintämiehen arvioon.
Kohta.
Alexein psioninen varoitus henkäisi hänen takaraivossaan väkevänä, ja Wilkins osoitti pienellä nyökkäyksellä ymmärtäneensä. Hän kosketti virrallaan ympäröivää maastoa haparoiden, mutta kompuroi pimeässä saamatta vielä kiinni mistään. Alexei vaikutti kuitenkin varmalta. Se riitti Wilkinsille. Hän nosti kauluksen alle pudonneen poninhännän pois niskastaan ja pullisti poskensa vetäen ilmaa vavahtelevin henkäyksin sisäänsä.
Myös Alexei venytteli nopeasti pujottaen sormensa edessään ristiin, kääntäen rystypuolen itseään kohti ja työntäen yhteen liitettyjä kämmeniään eteenpäin niin pitkälle kuin pystyi. Vielä muutaman kerran sormiaan kokeilevasti koukisteltuaan kommodori nojautui eteenpäin, nosti elektronisen tähtäysavustajalinssin hajamielisesti pois oikean silmänsä edestä ja vei tilalle tarkentavan tähtäinputken. Miehen etusormi siirtyi haparoimatta liipasimelle. Wilkins pudotti kuuliaisesti myös oman katseensa ja veti hieman kevyemmän kiikarikiväärinsä leukaperäänsä vasten. Jos hän olisi saanut vapaasti päättää, tunnelia vartioivat hydraliskot olisivat kohdanneet loppunsa hänen pulssikiväärinsä räiskyvän suuliekin valossa, mutta hienovaraisuudessa oli toisinaan puolensa. Hän tarkensi oikealla seisovaan hydraliskoon ja jäi odottamaan.
"Pesä on aina valveilla. Jos äiti lepää, yhteismieli valvoo. Meidän on viisainta mennä sisään mahdollisimman kaukana pesän keskusrakenteista ja ajoittaa lähestyminen oikein", Kaie oli muistuttanut toissapäivänä vakavana. Keskustelusta tuntui olevan ikuisuus ja Wilkinsin oli hankala palauttaa mieleensä mitään tarkkoja yksityiskohtia. Taktiikkapöydän ympärille kerääntynyt ryhmä oli kääntynyt protossin puoleen yhtenä hahmona. Kaie oli painanut peukalonsa toisiaan vasten ja keinahtanut epävarman puolittaisen askeleen. "Yhteismieli ei ole ainoa huolenaihe. Vaikka vartiossa saattaisi näyttää olevan vain muutamia zergeja, niitä voi olla maan alla kymmeniä enemmän odottamassa. Vaikka ne eivät saisi meitä teurastettua piikeillään ennen kuin pääsemme tunnelille, pesä saa taatusti varoituksen tunkeilijoista etukäteen."
Wilkins muisti kuinka synkäksi protossin sanat olivat saaneet heidät kaikki. Mitä mahdollisuuksia heillä – yhdeksällä terraaniaaveella – olisi kokonaista zergpesää vastaan? Oliko sulaa hulluutta edes yrittää?
"Murray. Ylös", hän kuuli Solheimin puuskahtavan takanaan. "Adams alkaa olla jo lähellä." Murray päästi lyhyen ja säpsähtävän huokaisun. Kangas kahahti hänen housuissaan, kun mies ponnisti istumaan. Myös muu ryhmä sähköistyi valmiuteen Solheimin sanojen myötä. Lepotilassa äsken olleet virrat tuntuivat särmikkäiltä ja kuumilta eloon herätessään ja etsiessään kiivaasti kosketuspintaa toisistaan.
Valmiina.
Alexein komennosta ehti kulua vain lyhyt henkäys, kun tienoo hukkui kauempaa tulevaan ulvahtavaan urahdukseen. Sitten toiseen. Etäinen jyminä sai Wilkinsin tähtäimessä seisovan zergin kääntämään päätään ja kurottumaan eteenpäin. Wilkins siirsi aseen piippua kevyesti, kunnes sai zergin uudelleen jyvälle. Hän painautui maata vasten ja puraisi poskeaan. Kiusaus kurkistaa kauas näkökentän laitaan ilmestynyttä tummaa varjoa oli houkuttelevan voimakas, mutta laukauksen onnistuminen oli liian tärkeää. Hän tyytyi kuuntelemaan raskaita rohahtelevia huudahduksia ja jyriseviä tömähdyksiä ja kuvittelemaan lauman ympärillä pölisevät hiekkapilvet, niitä ilmaan nostattavat uhkeat jalat, raisuihin kutsuhuutoihin kohoavat paksut kaulat ja piikkipanssariin puetut ruhot sarvikuonomaisine naamioineen.
Merkistäni.
Sormet tuntuivat kylmiltä ja tunnottomilta. Zergit seisoivat edelleen aloillaan ja tuntuivat rauhoittuneen nähdessään dyynejä pitkin eteenpäin vyöryvät hahmot.
Kolme… Kaksi…
Wilkinsin luoti lähti matkaan pehmeän humahduksen saattelemana. Alexein kivääri päästi järeämmän ärjähdyksen, mutta melu suli heidän onnekseen silti osaksi rhynadonien ääntelyä.
Kumpikin hydralisko kaatui miltei samalla sekunnilla. Ruskeapunaiset kehot lysähtivät löysiksi kasoiksi, toisen teräkärkinen häntäpoimu nytkähti päästään vielä viimeisen kerran. Jännitys tuntui kristallisoituvan ilmaan, kun Alexei piti tarkasti silmällä elottomia kehoja etsien merkkiä huonosta osumasta tai odottavasta petoksesta. Wilkins odotti kärsimättömästi eliniältä tuntuvat kymmenen sekuntia ja tunsi koko sisimpänsä huokaavan huojentuneena, kun Alexein hansikas kohosi terävään viittaukseen. Mies heitti kiikarikiväärin selkäänsä vaivattomalla liikkeellä Wilkinsin tehdessä saman. Muu ryhmä nousi jaloilleen ripeästi heidän takanaan.
Wilkins käänsi päätään vasta nyt äärioikealle ja antoi hymyn tulla. Hän oli osannut jo odottaa jotakin sanoinkuvaamatonta, mutta näkymä salpasi silti hengen. Rhynadoneja oli likipitäen kaksikymmentä. Ilmaa syleilevän suuret, sarvikuonomaiset otukset kulkivat eteenpäin sekalaisena parvena päitään viskoen ja kevyitä kiljahduksia päästellen. Vain yksi vahingossa harhaan tallattu askel olisi riittänyt murskaamaan täyshaarniskoidun Vulture-pyörän, puhumattakaan kevyesti panssaroidusta aaveesta.
Wilkins itse oli lapsena suhtautunut isoisän lelulaatikosta löytyneisiin muovidinosauruksiin mykistyneellä ihailulla. Hän oli karannut koulupäivien jälkeen mielikuvituksensa siivillä eksoottiselta ja villiltä tuntuneeseen esihistoriaan. Nuo nostalgialla kullatut leikit olivat nyt konkretisoituneet lihaksi hänen silmiensä edessä ja nöyrä tunne pienuudesta valtasi hänet kauttaaltaan. Rhynadonit tuntuivat täyttävän koko laakson pelkällä läsnäolollaan ja kiidättävän mieleen sekä tarpeen paeta että silmittömän ihailun alkukantaista voimaa kohtaan.
Lauman keskellä pienemmän rusehtavaharmaan poikasen ja naaras-rhynadorin rinnalla hölkkäsi myös Adams, joka heitti käden kypäränsä lippaan heidät nähdessään ja teki kurillisesti kunniaa. Hän levitti kätensä esittelevään ojennukseen ja virnuili koko naamansa leveydeltä kumarrusta tapaillessaan.
Tilasiko joku ratsuväen?
Wilkins huomasi edelleen hymyilevänsä ja positiivisuuden tarttuneen myös muuhun ryhmään. Aaveet säntäsivät liikkeelle yksitellen, ylittivät rhynadoneja ja heitä erottavat sata metriä sähäkällä juoksulla ja löysivät kukin ongelmitta paikkansa jonkun laumaan kuuluvan liskon rinnalta. Muutama loi epäuskoisia katseita ylöspäin tai vilkaisi Alexeihin kuin varmuutta hakien. Jopa Kaie näytti hydrauliikkapuvussaan pieneltä massiivisen rhynadonuroksen kyljen tuntumaan liimautuessaan ja otuksen liikkeen rytmin parhaansa mukaan omaksuessaan. Tosiasiassa rhynadoneista ei ollut varsinaista vaaraa niiden suuresta koosta huolimatta, sillä ne kulkivat Adamsin heiluttaman marssikapulan tahtiin. Psioninen kahle oli tarpeeksi ohut jäädäkseen viholliselta huomaamatta, mutta silti tarpeeksi voimakas vaikuttaakseen lauman suuntaan, nopeuteen ja suhtautumiseen heitä kohtaan.
Wilkins jäi viimeiseksi, kuten oli suunniteltu. Hänen rhynadoninsa vaikutti hieman muita iäkkäämmältä, mistä kielivät vanhat arvet ja kolot nahassa. Muutama selkäpanssarin järeistä piikeistä oli katkennut vuosien ja ehkäpä kohdattujen vihollisten myötä. Wilkins haki askeleensa yhteisiksi olennon kanssa ja sipaisi sen mieltä omalla virrallaan. Adams ajoi edelleen laumaa eteenpäin psionisen piiskan voimin, mutta miehen voimakkaan virran alla näkyi heijastus vanhan, kokeneen metsästäjän tajunnasta. Äkillinen vapaudenkaipuu huokui Wilkinsin halki ja hänen teki mieli painaa kämmen otuksen rosoista, kaarnamaista nahkaa vasten. Se olisi voinut kuitenkin häiritä operaatiota, joten hän tyytyi vain katselemaan hiljaisena vieressään puurtavaa jättiläistä – tasaisesti nousevia ja laskevia jalkoja, kohoilevia kylkiä ja askelten mukana heiluvan raskaan pään konemaisia kaaria.
He alkoivat lähestyä viejähaarakkeen muhkuraista kumpua. Punainen hiekka oli petollisen upottavaa, ja hän sai tehdä töitä tasatakseen omien askeleidensa tömähdykset rhynadonin keinuvaan, hitaaseen tempoon. He kahlasivat eteenpäin pitkänä karavaanina, kukin nilkkoja myöten paksuun hiekkaan vajonneina. Tuulen hiljaisessa henkäilyssä, kallioiden takaa kajastavassa aamun karvaassa punerruksessa ja autiomaan raa'assa, karussa yksinäisyydessä oli jotakin taianomaista. Hiljaisuus oli niin petollisen voimakas, horisontissa punoittavan valon kutsu unenomaisen tyyni. Wilkins käänsi katseensa pois ennen kuin sokaistuisi, mutta joutui silti pyyhkäisemään silmäkulmaansa. Hän tiesi muistavansa hetken koko loppuelämänsä.
Vihertävä valonkajo tuli lähemmäs. Nyt viejähaarakkeen eteen lyyhistyneet hydraliskot saattoi nähdä kunnolla. Ne makasivat rinnatusten kiertyneenä; hiekka oli jo alkanut tummua imiessään kummankin pään ympärille levinnyttä nestettä. Tunnelin myrkyllinen loimotus sai ruumiit hehkumaan muovisen näköisinä. Näkymä oli epätodellinen, suorastaan luotaantyöntävä.
Rhynadonit ja he etenivät. Wilkins yritti olla ajattelematta jalkojensa alla uinuvia ja odottavia zergeja: jos Kaie oli oikeassa, jossakin hiekan kätköissä saattoi olla kymmeniä hämähäkkimäisiä väijyjiä, jotka työntäisivät piikkinsä pinnalle pienimmänkin varoitusmerkin aistiessaan. Niin kauan kuin he vaikuttaisivat vartijoiden maanpinnan tärinän havaitseviin aisteihin vain laumalta rhynadoneja, heillä ei olisi hätää. Ainakin Wilkins toivoi niin. Täysikasvuisen väijyjän piikit surmaisivat kevyeen panssaripukuun puetun aaveen ensiosumalla.
Wilkins yritti ajatella jotain muuta, mutta hermostunut takakireys ei suostunut putoamaan hänen niskastaan millään. Hän oli ollut ennen Shikovin ryhmään päätymistään mukana monilla miinanraivaustehtävillä vanhoilla, jo hiljentyneillä sotatantereilla, ja tuttu epävarma nakerrus kouraisi hänen mahastaan heidän hiipiessään metri toisensa jälkeen eteenpäin. Missä tahansa hänen jalkateriensä lähellä saattoi olla aiempaa taitavammin viritetty ansalanka, johon putoaminen jäisi hänen viimeiseksi virheekseen.
Miinakenttä, hän huomasi pohtivansa, tämä on helkkarin miinakenttä. Ironista kyllä, ajatus rauhoitti häntä epämääräisellä tavalla. Miinat olivat helppoja verrattuna painevärähtelyä sensoreillaan tunnusteleviin väijyjiin, joilla oli kyky pirstaloida maan kuori ja kaikki sen päällä tallaava ihmisenkorkuisilla piikeillä. Piru, miinat olivat suoranaista rutiinitavaraa tämän suomuisen ja pahanilkisen paskan rinnalla.
Oli laimealla tavalla lohdullista, että hän näki myös muiden katseiden harhailevan maassa ja palaavan sitten määrätietoisesti kohti nydus-kanavaa. He olivat huolissaan, jokainen.
Kaikki hyvin. Valmiina.
Alexein rauhallinen, miltei isällinen virta käväisi kunkin sisimmässä rohkaisevana muistutuksena. Letkan kärjessä kulkevat Kaie ja Murray vaihtoivat silmäyksen. Protossin plasmaterät syttyivät säristen siniseen tuleen. Tunneli oli niin lähellä, että Wilkins saattoi erottaa paljaalla silmällä viejähaarakkeen jokaisen yksityiskohdan. Kumpare oli epätasainen ja pisti esiin maasta rosoisena kuin jonkin kolossaalisen, planeetan ytimeen haudatun olennon romuluinen polvi. Zergien elävien kudoksien punomat verkot peittivät koveran, luolamaisen tilan hikisenä kelmuna. Kudosputkia sojotti seinissä, muutamissa katosta roikkuvissa nahkapusseissa lemusi valkean keton peittämää, tulehtuneelta näyttävää massaa. Takavasemmalla kulmassa luikerteli jonkinlainen läpikuultava, purukumimainen kudospussi, joka täyttyi ja tyhjeni pullolleen näkymättömän hengityksen mukana. Wilkins joutui toden teolla hillitsemään itsensä, ettei olisi tarttunut liekinheittimeensä ja polttanut koko paskaa. Hän paloi halusta lamaannuttaa jossakin kumpareen sisällä löyhkäävät keuhkot kakovaan yskään ja lopulta tukehduttaa pesän kokonaan.
Hänen edellään kävelevä Solheim käänsi päänsä ja haki synkkänä Wilkinsin katsetta. Wilkins tunnisti miehen silmissä näkyvän vihaa ja pidätettyä raivoa sykkivän vireen myös itsessään – se oli halua tuhota ja tallata heidän edessään vääntynyttä epäelämää sykähtelevä mätä, korruptoitunut rakennelma maan tasalle. Wilkins nyökkäsi Solheimille rauhoitellen.
Me saamme vielä tilaisuutemme.
Nydus-tunnelista itsestään ei näkynyt paljon muuta kuin maan alle kaartuva mutka: lihanpunaiset, etovat seinät olivat täynnä paksuja kiemurtelevia suonia, joissa kiersi itsevalaisevaa, vihreää nestettä. Neste sykähteli viejähaarakkeen haukkovan hengenvedon tahdissa eteenpäin. Koko kaameus näytti jonkinlaiselta radioaktiiviselta sisäelimeltä, ja aaveiden kasvoilta paistoi epäuskoinen inho heidän lähestyessään määränpäätään.
Kaie ja Murray olivat jo miltei tunnelin kohdalla. Kaksikko oli siirtynyt saman rhynadonin tunnelinpuoleiselle sivulle ja kulki likipitäen varpaillaan viejähaarakkeen eteen tullessaan. Wilkins pidätti henkeään, kun näki ensin Kaien, sitten Murrayn irtoavan rhynadonin sivulta ja syöksyvän peräkkäin pitkällä loikalla suoraan läpi viejähaarakkeen leveästä sisäänkäynnistä ja jatkavan samalla liikevoimalla matkaansa nydus-tunnelin pahaenteiselle suuaukolle. Parivaljakko katosi näkyvistä.
Minä en saa henkeä.
Vaikka hänen koko ruumiinsa oli äsken vaikuttanut likistyvän loputtoman ohueksi ja kylkiluiden häkki hajoavan silkasta paineesta, hän oli elossa toiselle puolelle tullessaan. Keuhkoissa ei ollut enää yhtään happea ja hän joutui kumartumaan kaksinkerroin, jäämään huojuen paikoilleen. Hänen teki mielensä oksentaa, mutta ulos tuli vain yökkäävä röhähdys. Koko rintakehä tuntui räjähtävän happea vaatiessaan, eikä ilma vain kulkenut tarpeeksi nopeasti kaikesta ponnistelusta huolimatta - ikään kuin hän olisi yrittänyt juoda tynnyrillistä vettä puoliksi tukitulla pillillä. Hän kuuli oman raakkuvan äänensä jossakin kurkunpään takana.
Voi helvetti.
Virta oli äskeisen hullunmyllyn jälkeen sähköinen, lämmin ja kuvotuksenomaisesti kouristeleva. Huimaus sai hänen jalkansa taittumaan linkkuun voimattomina, otsalle kihahti hikihelmiä ja tarve oksentaa tuntui edelleen ylitsekäymättömältä. Hän ei taistellut vastaan, vaan lopulta antoi ylen pitkin punaruskean kudoksen peittämää lattiaa. Kakovasta äänestä päätellen myös hänen vierellään seinään nojaava Lohmann sylki etikanmakuiseksi muuttunutta proteiinipatukkaa pois ruoansulatusjärjestelmästään. Thompson huojahti pyyhkiessään suupieltään kämmenselkäänsä. Hengitys alkoi pikkuhiljaa tasaantua.
Shikov tarttui jämäkästi hänen käsivarteensa ja ohjasi hänet hieman syrjemmälle. Miehen suu liikkui ja hän katsoi kohti kulmiensa alta kuin vahvistusta odottaen, mutta ääni ei löytänyt tietään vielä ylikuormitettujen aistien läpi. Thompson nyökkäsi kuitenkin. Shikov väistyi.
Thompson rekisteröi nopeasti kaksi maahan kaatunutta zergia ja sen jälkeen ruumiiden ympärillä seisovat hahmot. Solheim, Murray, Shikov ja Chandak näyttivät olevan kunnossa. Zergit sen sijaan olivat hengettömiä. Lähempänä lojuvan hydraliskon päässä oli ammottava, mustalle karrelle palanut viilto. Haavan kiinni syöpyneet, käpertyneet reunat viittasivat vahvasti Kaieen. Varovasti katsettaan nostamalla Thompson näki protossin hahmon seisomassa pienen kammion suuaukolla selin. Hän näytti tähyilevän ulos.
Thompson painoi päänsä ja sulki silmänsä saadakseen kieppuvan näkökenttänsä tasaantumaan. Olo tuntui kuluvan ajan myötä paremmalta. Kieppuminen lakkasi ja hengenvedot tasaantuivat, kun niihin keskittyi. Myös aistit alkoivat heräillä hamuamaan havaintoja ympäröivästä tilasta. Kun kohta Adams ja Wilkins putkahtivat huoneeseen nyduskäytävän portista, Thompson saattoi tehdä tilaa hengästyneelle ja pöllämystyneelle kaksikolle, jotka räpiköivät Shikovin tukemana pienen kammion laidalle. Oksennuksen haju oli niin pökerryttävän voimakas, että silmiä kirveli.
Hän vaihtoi paljonpuhuvan katseen viereensä pysähtyvän Lohmannin kanssa.
"Tunsitko sinäkin… uivasi?" Lohmann kysyi matalalla äänellä. Miehen vaalea tukka oli märkä hiestä.
"Enemmänkin hukkuvani. Siirappiin. Tehosekoittimessa. Olo on kuin kuivausrumpuun eksyneellä kaniinilla. Virtani oli räjähtää." Thompson painoi kämmenen korvaansa vasten ja hieroi päätään pontevasti. Korvakäytävä tuntui olevan täynnä vettä, vaikka kaikki hänen vaatteensa kuivat olivatkin.
"Tiedän mitä tarkoitat", Chandak puuttui puheeseen väsyneesti. Nainen tarkasti varusteitaan perusteellisin ottein ja katsoi häneen nopean vilkaisun verran.
Adamsin ja Wilkinsin kootessa itseään Thompson saattoi katsahtaa ympärilleen ensimmäistä kertaa kunnolla. Tila oli hämärä – juuri sillä rajalla, että hän harkitsi hetken aikaa valonvahvistinlinssien aktivoimista. Kauempaa käytävältä näytti tulevan kuitenkin kylläistä, keltaista valoa.
Kaikki hänen ympärillään oli… vierasta. Seinät ja lattia olivat okran ja tummanruskean, miltei tuhkanharmaan violetin, väristä kudosmuuria. Liha oli paikoin paksua ja turvonnutta, paikoin ohueksi venynyttä kelmumaista peitettä. Siellä täällä oli suomupeitteisiä läikkiä, sormenpaksuisia mustia karvoja ja kynsimäisiä, kapseloituneilta jänteiltä näyttäviä ulokkeita: aivan kuin jokin olisi yrittänyt jatkuvasti kasvaa ulos mutatoituneesta kudoksesta omaksi tietoisuudekseen, mutta pysyi seinän vankina juuri ja juuri.
Kaie vilkaisi sisään kammioon ja hymyili pingottuneesti, kenties hieman pahoitellen. Tuntui uskomattomalta, että protossi oli joskus kutsunut kodikseen jotakin tämänkaltaista läpimätää loukkoa.
Thompson pyörähti kannoillaan ympäri. Rusehtavaa nestettä tihkuvaa pintalimaa oli kaikkialla – se peitti lattiaa liukastumista enteillen, valui katosta pukujen kankaan nahkeaksi kuolaten ja velloi seinillä tehden niiden koskettamisen jo ajatuksena vastenmieliseksi. Katosta maata kohti vanui teurastamoruhot mieleen tuovia turpeita lihakönttejä, jotka olivat joko riekaleiksi raastettuja ja vielä vereslihalla tai kasvattaneet pintaansa rakkulamaisen, mädälle löyhkäävän peitteen. Yksitoikkoiseen massaan väriä toivat sinervät suonien näköiset kudosputket ja ilmanottoaukkojen jatkuvasti supistuvat ja laajenevat kolot katonrajan lähellä. Pesä oli kuin petoeläimen oksentama puoliksi sulanut saalis epäsuhtine mittoineen, äkillisine graafisen suunnitelmallisine leikkauksineen ja rujoine epämuodostumineen. Siinä oli jotakin puistattavan turmeltunutta, joka sai hänen sisimpänsä huutamaan kauhusta
Thompson veti käden kylkeään pitkin ja hymyili sormiensa löytäessä tutun kevytkonepistoolin kahvan. Hän otti aseen syliinsä ja sysäsi myös virtansa liikkeelle. Pesä vaikutti rauhalliselta ainakin vielä toistaiseksi.
Alexei rykäisi matalasti ja sai ryhmänsä jakamattoman huomion. "Kaikki on sujunut tähän mennessä suunnitelmien mukaan. Pitäkää silmänne auki ja raportoikaa säännöllisesti. Raynor sanoi keskityksen alkavan kuudelta ja meillä on aikaa siihen kaksi minuuttia. Odotetaan puolustajien nousevan pinnalle ja pistetään sen jälkeen rähinäksi."