Perintö

by Rni

Ensimmäisen StarCraft-pelin lisälevyn Brood Warin jälkimaininkeihin sijoittuva hömppäinen hyvänmielen tarinantekele, jossa kerronnan näkökulma pysyy pääasiallisesti terraanien matkassa. AU.

27. Pesä

No ei mennyt ihan uumoiltua kahta minuuttia tämän luvun valmistumiseen, mutta ei sentään kahta kuukauttakaan. Kiitos annu sekä kommentista että lupauksesta alkaa rähinöidä, jollei tekstiä ala ilmaantua – otin selkeästi uhkauksen tosissaan, sillä uutta sanasotkua on kertynyt jo vanhan, olemassa olevan materiaalin kaveriksi lisää kuin itsestään.

En osaa pohjustaa tulevaa lukupläjäystä oikein mitenkään järkevästi muuten kuin pahoittelemalla sen valtavaa pituutta ja melkoista possujunasta vuoristoradaksi muuttuvaa meininkiä. Eli kiitos, anteeksi ja lukuiloa!

---

Vaaleansininen pussilakana pingottui hartioiden yli ohuena rättinä. Peitto oli pakkaantunut sen pohjalle möykkyisenä kasana, jota mies kohensi tuon tuosta parempaa asentoa hakiessaan. Mytyn kätköistä pilkistävät, valkoisiin tennissukkiin verhotut karvaiset jalat oli nostettu sängyn turvakaidetta vasten, jossa ne naputtelivat itsekseen kuin tuttua tahtia tapaillen. Joustoside toisen jalan ympärillä oli repsahtanut ja tahrainen. Mies oli kumartunut linkkuun valkomustilla ruuduilla peitetyn laudan ylle. Pyjama – joka oli napitettu peräti kahden napinläven verran pieleen – peittyi hitaasti murusista, joita lihapiirakka tiputteli. Kaie tunsi vieläkin syyllisyyttä siitä, että oli salakuljettanut piiraan osastolle ylilääkäri Stantonin tiukan katseen alta. No, Jimin pyytämää viskipulloa hän ei sentään ollut tuonut.

Parransänkisillä kasvoilla välähti ovela hymy.

"Tykinruokaa tulossa", Jim sanoi hilpeästi työntäen sotilastaan eteenpäin ja vetäen käden kurkkunsa poikki kuolonirveeseen parhaansa mukaan eläytyen. Kaie kallisti päätään turhautuneena osaamatta arvioida oliko kyseessä nerokas peliliike vai jälleen vain yksi Jimin omituisuuksista. Hän huomasi purevansa huultaan, kosketti epävarmasti valkean lähetin karkeaa päätä ja veti kämmenensä taaksepäin. Hän oli aina pitänyt itseään kohtalaisena taitavana taktikkona, joka osasi lukea taistelukenttää ja vihollisen liikkeitä ainakin kapeassa mittakaavassa, mutta tämä peli oli erilainen kuin yksikään hänen aikaisemmin kohtaamansa, eivätkä laudallaan tasapainottelevat magneettinappulat paljastaneet salojaan helpolla. Ehkä Zeratul oli ollut oikeassa kauan sitten huomautettuaan sotataidon oppitunnilla oppilaalleen kuivasti, että tämä oli toistaiseksi aivan liian impulsiivinen suunnittelemaan mitään muuta kuin nuorempien protossien rukoushetkiä temppelillä.

Kaie vaihtoi asentoa pitäen katseensa kinkkiseen tilanteeseen jumittuneella pelilaudalla. Tästä tulisi pitkä peli. Etenkin kun vastassa oli Jim Raynor – kasvoillaan tuo hämmentävä, tulkitsematon hymy. Oli jokseenkin yhtä todennäköistä, että mies piilotteli parhaillaankin taitavasti strategiaansa pussittaen hänet tarpeen tullen alta aikayksikön kuin että tämä löisi tahallaan koko pelin läskiksi juoksuttamalla joukkonsa itsemurhaiskuun vain Kaien hämmennyksestä nauttiakseen. Hän oli rasittavan ristiriitainen mies, mutta Kaie oli oppinut kuukausien varrella hyväksymään sen, tavallaan jopa pitämäänkin siitä. Raynor vihelteli kärsivällisesti samaa epävireistä laulunpätkää jo viidettä minuuttia minkä suinkin syömiseltään ehti.

"Stanton lupasi, että saan yrittää onneani kainalosauvoilla viikon päästä", Jim virkkoi. Hän koetti tavoittaa Kaien katsetta naisen kasvoille valuneiden hiusten takaa.

"Olet ollut kärsivällinen", Kaie myönsi hitaasti. Hän vilkaisi ylöspäin hieman turhautuneena keskeytyksestä.

"Oliko tuo ironiaa?" Jim tiedusteli varautuneen huvittuneena. Kaie, kuten moni muukin Kefeuksella, oli jo kuullut ne kaikkein väritetyimmätkin messipuheina kiertävät tarinat malttamattoman ja suorapuheisen Jimin ja hoitohenkilökunnan yhteenotoista. Protossi oli todennut ihailevansa tohtori Stantonia, joka kykeni sinnikkään itsepintaisesti esittämään kuuroa kapteeni Raynorin äkäisten ja lähes poikkeuksetta täysin kohtuuttomien vaatimusten edessä.

"Kuulin, että yritit karata ulos huoltomieheksi pukeutuneena", Kaie vastasi tasaisella äänellä.

"Se on tietenkin vain tarina", viaton Jim vakuutti välittömästi.

"Sinun on hankala olla paikallaan?" Kaien lausahdus oli enemmänkin toteava kuin kysyvä. Hän yritti vieläkin tehdä päätöstä kahden sotilaan välillä ja työnsi epäröiden kättään eteenpäin. Raynor ei sanonut hetkeen mitään. Mies käänsi itsensä enemmän kyljelleen ja raaputti mietteliäänä sänkistä poskeaan.

"Joko sinulla on parempi olo?" hän kysyi. Kaie nosti jälleen silmänsä, eikä yrittänyt piilottaa niistä heijastuvaa kysymystä. Jim vastasi eleeseen kapealla hymyllä.

"Muistelisin kohdanneeni…", hän vilkaisi ranteeseensa vain todetakseen, että oli riisunut kellonsa, mutta päästi silti arvioivan naksahduksen kielellään, "…noin viisikymmentä minuuttia sitten erään äkäpussiprotossin, joka ilmoitti kovin vakuuttavasti, että halusi eroon terraaniperimästään ja kaikesta epämukavasta tunnevuoristoradasta tässä ja nyt. Oletko sinä nähnyt häntä?"

Kaie punehtui.

"Se oli äkkipikaista", hän sanoi nöyrästi.

"Se oli hauskaa", Jim korjasi hekotukseen puhjeten.

Kaie oli pitkän aikaa hiljaa ja yritti porata katseensa shakkilaudan läpi päästäkseen jälleen kiinni pelitilanteeseen, mutta se oli turhaa. Hänen keskittymiskykynsä oli jo kadonnut. Hän kokosi rohkeuttaan ennen kuin uskalsi lausua ääneen kielensä päällä odottaneen ajatuksen.

"Se vaivaa minua vieläkin vähän."

"Terraaniperimäsikö?" Raynor varmisti. Kaie laski päänsä putoamaan nyökkäykseen.

"Minä… Opettaja sanoi minulle aina, että terraani minussa on suurin heikkouteni. Että kaikki se epävarmuus ja tunteiden tasapainottomuus tekevät minusta…"

Raynor pysäytti hänen vapisevaksi painuneen äänensä kesken lauseen. "Tämä haiskahtaa pahasti paskapuheelta. Opettajasi on kyllä viisas, mutta – faktat faktoina – hän myös juoksee ihmisten ilmoilla pelkässä repaleisessa viitassa ja itsevalaisevissa polvisuojissa."

Seurasi hetken hiljaisuus.

"Mutta hän on oikeassa. Tavallaan. Eikö?" Kaien hymy oli laimea.

"Minä laittaisin sentään housut jalkaan. Hän näyttää rullaluistelevalta nudistilta", Raynor jatkoi voivottelevaan sävyyn.

"Jim!" Kaie älähti pitkämielisesti.

"No olkoon", Jim murahti, "Zeratul väitti sinulle, että tunteesi tekevät sinusta heikon, niinkö?"

Hän nojasi eteenpäin ristien kätensä ja kohdistaen vakavat silmänsä Kaien kasvoihin. Hänen tuijotukseensa tuli haastava, pomminvarmaa määrätietoisuutta uhkuva sävy. Kaie huomasi hakevansa sanoja, likipitäen sopertavansa.

Hän pyöritti hiuskiehkuraa etusormensa ympärillä: "Niin… Opettaja sanoi, että äiti ei olisi koskaan muuttunut, jos hän olisi ollut protossi… että ennen kaikkea hänen omat valheelliset tunteensa ja toiveensa tekivät hänestä galaksin vaarallisimman zergin."

Sanat tuntuivat yhtä kylmiltä ja kovilta Kaien sydämessä kuin jo silloin, kun Zeratul oli ne ensimmäistä kertaa esittänyt. Se ei voinut olla totta, hänen sisimpänsä halusi raivota, mutta Kaiea pelotti silti kurkata Jimin puoleen edes varovasti silmäkulmastaan. Mitä jos Zeratul oli oikeassa? Miksi Jim ei sanonut mitään kiistääkseen? Heidän välilleen muodostuvassa hiljaisuudessa oli lohduton sävy, ja kuluvien hetkien myötä huone tuntui pimeämmältä ja kylmemmältä kuin äsken.

Kun Jim ei avannut suutaan, Kaie pakotti nieleskellen itsensä jatkamaan. Hän oli uskoakseen jo ylittänyt jonkun määrittelemättömän hienotunteisuuden ja sopivuuden rajan, joten hän päätteli voivansa samalla vaivalla paiskata loputkin mielensä pimeimpään nurkkaan teljetyt kysymykset esille.

"Opettaja sanoi, että äiti antoi itsensä toivoa ja janota elämää silloinkin, kun hänen olisi pitänyt kuolla rakastamiensa asioiden vuoksi… sinä ja äiti… tarkoitan, että…", Kaien kaarteleva lause katkesi äkisti, kun hän huomasi vastapäätä istuvan miehen silmiin ilmestyneen surun läikähtävän yli ja peittävän kasvot synkällä varjollaan. Hän ymmärsi välittömästi, kuinka arka ja satuttava aihe oli Jimille edelleen miehen karskeista kokkapuheista ja näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta. Raynor rakasti edelleen äitiä, rakasti ja vihasi syövyttävän voimakkaalla, hajottavalla voimalla.

Kuten sinäkin.

Jim tulkitsi Kaien haipuneet sanat kenties pyynnöksi selittää ja huokasi raskaasti.

"…että hänestä tuli hirviö siksi, että hän toivoi minun ehtivän ajoissa? Koska hän halusi viimeisen halauksen, vielä yhden katseen ja katkeran suudelman? Koska hän oli liian peloissaan ja liian toiveikas irrottaakseen otteensa elämästä?" Raynor yskähti käheästi pudottaessaan kysymyksen toisensa perään ilmaan. Hänen vaarallisen vaimeaksi pudonneessa äänensävyssään oli jäätä.

Kaie koki olonsa niin epämukavaksi, että huomasi vääntyilevänsä paikoillaan. Jim taisi olla vihainen hänelle. Syystäkin. Tämä oli viimeinen asia, josta heidän olisi tullut puhua näin pian äidin kohtaamisen jälkeen. Kaie tiesi olleensa jälleen itsekäs ja häpesi käytöstään. Miksi hän ei voinut antaa Jimin levätä ja toipua rauhassa? Khalan nimeen, oliko hänen aina pakko sammuttaa ne pienetkin toiveikkaat valontuikahdukset, joiden sytyttäminen ei ollut käynyt helposti kummaltakaan heistä? Hän oli idiootti.

"Siksikö?" Jim toisti uudelleen, tällä kertaa hieman kiivaammin. Hän näytti vain muutamien sanojen myötä vanhentuneen. Juonteet suun ympärillä olivat kovat, anteeksiantamattoman näköiset.

"Niin. Minä… onko se totta, Jim?"

Kaie huomasi puristaneensa pienen valkoisen sotilasnappulansa nyrkkiinsä niin lujaa, että muovisen hahmon pohjaan upotetun magneetin liimaus petti ja musta möhkäle putosi hänen kädelleen viileänä. Raynorin antama vastaus tuntui tärkeämmältä kuin mikään pitkään hetkeen. Hänen oli pakko saada tietää, että... että oli muutakin. Protossi pidätti hengitystään ja toivoi koko sydämensä pohjasta, että Jim kiistäisi kaiken – kieltäisi Zeratulin kovat sanat ja vakuuttaisi hänelle, että Opettaja oli ollut väärässä. Että äidin onneton kohtalo ollut vain vääristymä Khalan puhtaassa punoksessa, jonkinlainen julma, mutta väistämätön onnettomuus. Etteivät äiti ja Jim olleet ajaneet toisiaan kuilun partaalle niin peruuttamattomasti. Että niin olisi käynyt kuitenkin, väistämättömästi.

Ja etten minä koskaan satuttaisi yhtäkään siksi, että tunnen liikaa.

"Minä en tiedä, Kaie", Jim sanoi murtuneena. Hänen epätietoinen katseensa ja rehellisen särkyneet sanansa tuntuivat läimäykseltä kasvoille. Kaie vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin osaamatta kätkeä pettymystään. Jim vaikutti surulliselta hänen reaktionsa huomatessaan.

"Kukaan ei voi tietää sitä, Kaie", Jim mumisi katkeran häilähdyksen terävöittäessä katsettaan. "Kukaan ei voi tietää mitä olisi käynyt, jos olisimme tunteneet toisin, eikä se myöskään ole kenenkään asia jossiteltavaksi. Niin vain kävi. Ei muuta. Minä rakastin Sarahia ja haluaisin uskoa, että hänkin minua. Se saattoi tehdä asioista pahempia tai sitten ei. Sillä ei ole mitään helkkarin väliä enää."

Jim käänsi katseensa seinään kykenemättä jatkamaan hetkeen. Hänen hartiansa kohoilivat kiivaasti vaivalloisesti kulkevan hengityksen mukana. Jalkojen rento, naputteleva liike oli tauonnut kireäksi venytykseksi. Kaie painoi kätensä Raynorin kämmenselän päälle ja puristi varovasti. Jim ei tuntunut edes huomaavan elettä.

"Hän oli myös väärässä", Jim sanoi pitkän hiljaisuuden päätteeksi. Hän katseli edelleen seinään.

"Opettaja Zeratulko?"

"Niin. Eivät ne ole heikkoutta. Sitäkin kyllä, mutteivät vain heikkoutta. Sinun tunteesi ovat myös voimaa. Polttoainetta. Käsitätkö?"

"En ole varma", Kaie myönsi. Jimin kasvoilta paistoi voimakas, miltei kuumeinen kiihtymys.

"Se pirun voima, joka pakottaa eteenpäin silloinkin, kun missään ei ole enää mitään mieltä. Se jostakin pääsi sisältä huutava ääni, joka panee sinut tekemään helvetin tyhmiä asioita tai kriittisen virheen silloin, kun niihin ei olisi varaa. Mutta samalla tunteesi pakottavat sinut nousemaan ylös silloin, kun sinulla ei ole jalkoja. Huutamaan silloin, kun et enää saa henkeä. Tekemään helkkarin ihmeitä."

"Ne ovat sekä paha… että hyvä asia?" Kaie kysyi epävarmasti ja toiveikkuutta olemuksestaan piilottelematta. Alexein kuva käväisi hänen alitajunnassaan, mutta kommodorin ajatteleminen sai hänet tuntemaan olonsa voimattoman kiukkuiseksi. Miksi tämän kaiken piti olla niin hankalaa? Jim ravisti päätään sekoittaen häntä entisestään.

"Tavallaan. Eivätkä silti kumpaakaan."

Kaie pysähtyi miettimään heidän välillään vaihdettuja sanoja toviksi. Raynor, jos kuka, tiesi mistä puhui. Kaie muisti, kuinka isä oli kauan sitten puhunut hänelle terraaneista ensimmäistä kertaa. Kaie oli nähnyt siihen mennessä vain zergien tartunnan saaneita, epämuodostuneita ja mielipuolisuuden partaalle ajettuja ihmisriepuja, joiden sisin oli turtaa ja mitäänsanomatonta massaa. Hän oli osannut yhdistää mielessään myös äitinsä ruumiinmuodot ja oman vartalonsa kaaret terraaneihin, muttei todella tiennyt ihmisistä muuta kuin heidän kyltymättömän vihansa zergeja ja yhteismieltä kohtaan. Se oli riittänyt syyksi tuhota kyseenalaistamatta ja neutraalilla kylmyydellä. Oli tuntunut omituiselta kuulla Fenixin puhuvan heistä ja antavan kasvot vanhalle viholliselle. Isä oli maininnut erään keskustelun päätteeksi taistelleensa terraanimiehen rinnalla. Rohkean, itsepäisen, kunniantuntoisen – kerta kaikkiaan ristiriitaisen ja parhaimmillaankin omituisen – miehen, jonka Khala oli jatkuvasti ikään kuin liekeissä. Miehellä oli ollut jatkuva kiire kaikkialle, palo kokea ja aistia, elää jokaisen impulssinsa vetämänä kuin viimeistä päivää. Fenix oli, äänessään kunnioittavaa haikeutta, kutsunut terraaniystäväänsä elosalamaksi. Kaie istui parhaillaan vastapäätä kyseistä elosalamaa.

Hän nuolaisi huuliaan, jotka tuntuivat rutikuivilta. Isän ajatteleminen sai kylmät kädet nipistelemään mahanpohjassa vieläkin.

"Isä myönsi kerran minulle, että hän oli tietyllä tapaa kateellinen terraaneille siitä, että heillä oli mahdollisuus elää eri tavalla. Ikään kuin kokea syvemmin. Hänellä oli tapana sanoa, että tunteeni tekivät minusta vahvemman. Jopa enemmän kuin Khala. Että minun pitäisi syleillä niitä, mutta olla hukkumatta. Että ne olivat se jokin, joka erotti minut äidistä."

Jim vilkaisi nyt ensimmäistä kertaa Kaieen. Protossin silmät olivat vettyneet hänen tapaillessaan isän lempeän viisaita, hiljaisia sanoja. Myös Jim näytti haikealta.

"Parhaat lähtevät tosiaan ensin, pikkuinen", hän sanoi hitaasti. "Isäsi oli oikeassa, kuinkas muutenkaan. Hän oli ainutlaatuinen. Vaikka hänkin pukeutui kuin paraskin viuhahtaja."

Hän kääri hihansa ja veti peittoa hieman paremmin ympärilleen. Pitkä hiljaisuus tuntui tällä kertaa tuttavalliselta heidän välilleen venyessään.

"Kadutko sinä sitä, että… sinä ja äiti?" Kaie kysyi viimein arasti. Jim hymyili tukalasti.

"En. Usko tai älä, tekisin sen kaiken uudelleen. Se oli sen arvoista."

Kaie nyökkäsi sulatellen yllättävää tietoa. Hän harkitsi nopeasti kysyvänsä lisää, mutta totesi, ettei oikeastaan halunnut tietää miksi. Ehkä Jim ei edes osaisi selittää.

"Oletko koskaan… äidin muuttumisen jälkeen…?" hän jatkoi. Kysymyksen loppu haipui kuulumattomiin.

"Olenko koskaan mitä?" Jim kysyi. Hänen puheensa oli lauhtunut.

"No, valinnut uutta", Kaie nyppi peitonkulmaa etusormen ja peukalon välissä. "Tuntenut jotakin toista naista kohtaan?"

Jim näytti yllättyneeltä.

"Tai miestä!" Kaie lisäsi nopeasti miehen häkellyksen havaitessaan. Jimin kulmakarvat kohosivat – jos mahdollista – vieläkin ylemmäs.

"Olen lukenut, että terraanien mieltymykset voivat vaihdella elämän kaaren erilaisissa vaiheissa", Kaie jatkoi polveilevaa selitystään huolissaan siitä, oliko kysymys ollut sittenkin turhan henkilökohtainen.

"Kiitos tietoiskusta. Jos alan kaihota Gerardin perään, pistän lemmenkipeyteni siis vain vaihdevuosien piikkiin", Raynor mumisi silmiään pyöräyttäen. Hän työnsi loppulihapiirakan yhtenä suupalana kitaansa ja pyyhkäisi rasvaiset sormensa parempaakaan keksimättä jalkansa ympäri kiedotun siteen repsottavaan päähän. Kaie tuijotti häntä odottavasti.

"En", Jim mumisi lopulta nieleskellen ateriaansa. Mies kulautti vettä yöpöydälle jätetystä lasista ja nielaisi. "Siirrä nyt sitä pirun nappulaasi, tyttö. Pelaamme tätä peliä muuten vielä vuodenkin päästä."

Kaie nojautui takaisin kyyryyn asentoonsa, ja - -

Minä katson kulman.

Muisto oli tiessään vain sekunnin murto-osissa. Lääkinnän valkoisella ja siniharmaalla väritetyt seinäpinnat ja luonnonvalomaista efektiä tavoitelleet, lempeän haaleat loisteputkivalaisimet vaihtuivat räsähtäen zergien pesän vääristyneeseen tummuuteen. Kaie joutui räpyttelemään silmiään hetken, kunnes sai itsensä kammettua jälleen oikeille raiteille ja muiston tahmentaman virtansa kulkemaan soljuen. Hän tarkensi katsettaan. Wilkins kulki hänen edellään hiipivin askelin ja Thompson seurasi taempana odottavan oloisena.

Kaie pyöritti vaistomaisesti päätään ja hieraisi kämmenellään niskaansa. Muisto oli kelautunut hänen alitajuisen filmirullansa läpi niin äkisti ja varoittamatta, että se tuntui miltei välähdyksenomaiselta ja hauraalta. Hän oli ollut poissa kenties vain muutamia sekunteja, mutta soimasi itseään silti keskittymisensä herpaantumisesta. Kenelläkään ei ollut varaa haihatteluun tai harha-askeliin tällä tehtävänannolla, vaan tärkeää oli pysyä tarkkana, miltei vainoharhaisen huolellisena. Toisaalta hän tiesi, että muistolla oli merkityksensä. Jostakin syystä hänen Khalansa oli halunnut hänen näkevän juuri nyt juuri tämän.

Shakkipeli, Jim, Kefeus, tunteet.

Käytävällä täysin odottamatta kaikuva matala, raukea murina sai aaveet terästäytymään. Ääni vaikutti tulevan suoraan heidän jalkojensa alta. Kaie vilkaisi nopeasti olkansa yli epämukavan säpsähdyksen harteiltaan karistaen. Hän rypisti otsaansa käynnistäessään plasmateränsä.

Kuulitteko?

Kysymyksen esittäneen Wilkinsin virta värisi jännityksestä. Nainen käänsi epävarmasti aseensa piippua puolelta toiselle.

Se on minun vatsani. Anteeksi.

Thompson hymyili pahoittelevasti olkapäitään kohauttaessaan. Jännitys purkautui heidän väliltään miltei hysteerisinä hymähdyksinä.

Sinulle ei enää stimulantteja ja kahvia samana aamuna.

Wilkins kuulosti hieman närkästyneeltä, mutta helpotuksen aiheuttama huvittunut väreily kuulsi silti läpi letkautuksesta.

Kaie antoi katseensa lipua Wilkinsista Thompsoniin ja etsi hetken mielijohteesta virrallaan myös muut aaveet pesän sokkeloisilta käytäviltä. Siellä he olivat – kaikki kahdeksan epätasaista, ees taas seilaavaa mieltä, jotka hän oli oppinut kuluneiden kuukausien aikana tuntemaan yhtä hyvin kuin Opettajan. Alexein virta töytäisi häntä lempeästi heidän mieltensä koskettaessa toisiaan: mies oli huomannut Kaien varmistelevan psionisen haparoinnin ja tuntui haluavan rohkaista. Kaie hymyili itsekseen aistiessaan aaveryhmän yhteisen, tasaisen rytmin ja omansa sydämensä lyönnit rintakehän sisällä.

Yhtä. Me olemme yhtä.

Hänen sisällään heränneet lämpö ja suojelunhalu terästivät hänet tarkkaavaisemmaksi ja huolellisemmaksi kuin koskaan, ja Kaie ymmärsi hetken aikaa kirkkaasti, miksi Khala oli valinnut juuri tuon muiston kaikista mahdollisista.

---

Hermostunut ravaava askellus käytävän laidalta toiselle katkesi äkisti. Hän olisi voinut vannoa kuulleensa jotain.

Partio. Ehkä.

Adams nojasi virtaansa. Pesän kuhisevasta, puuroutuvasta hullunmyllystä oli hankala saada irti enää yksittäisiä aistimuksia, mutta hän käänsi päättäväisesti mielensä hakemaan lähialueen elollisia. Luulo osoittautui oikeaksi. Hetken hapuilun jälkeen hän löysi lähestyvät kohteet, eikä ilahtunut havainnostaan. Neljä zerglingia, kaksi väijyjää. Kuusikko piirtyi mielen mustalle kankaalle elävänä aivan kuin elikot olisivat olleet samassa tilassa vain kosketusetäisyyden päässä. Ei sillä, kohta kenties olisivatkin. Adams painoi pistoolin rintakehäänsä vasten ja alkoi hitaasti muovata psionista sähköjännitettä mielessään. Kun ensimmäinen paskiainen pistäisi litisevän jalkansa… pyrstönsä…no, minkä tahansa limaisen ulokkeensa käytävälle, hän laskisi ylijännitekaaren irti ja nauttisi grillijuhlista täysin rinnoin.

Hetken päästä Adams kuitenkin rentoutui ja antoi sähisevän kipinäryöpyn sammua mielessään.

Ne ovat naapurikäytävällä. Menevät ohi.

Solheim ei sanonut mitään kuittaukseksi. Mies tuskin liikahti. No, se oli ihan ymmärrettävää. Hänkään tuskin olisi ollut juttutuulella kyynärpäitään myöten hammasmädälle lemuavassa lihapussissa uidessaan. Etenkään jos tarkoitus oli asentaa kyseisen visvasäkin seinään kilotolkulla räjähteitä. Solheimin koko ylävartalo oli kadonnut näkyvistä limaa tippuvan seinäpoimun syvyyksiin. Mies näytti jonkinlaiselta hirviömäiseltä puoliksi mutatoituneelta hybriditerraanilta jaloillaan pitävää otetta lattiasta tapaillessaan ja pusertaessaan itseään yhä vain edemmäs seinän laskoksiin.

Adams jätti kielensä päällä pyörineen keskustelunalun toiseen kertaan. Tämä vaikutti tilanteelta, joka ei kaivannut rikkiviisauksia kruunukseen. Solheimin raskas hengitys oli työlästä sekä pinnallista, ja miehen virta näytti terästäytyneen vain ja ainoastaan käsissä lepäävän räjähdeaineen käsittelyyn. Ehkä tämä ei olisi edes kuullut hänen leukailuaan.

Yhteysradio kohahti kevyesti.

"Saavumme toiselle pisteelle", Chandak henkäisi hänen korvanappiinsa. Adams otti tiedon vastaan suoranaisen huojentuneena ja väisti kiusauksen kommentoida takaisin jotakin lapsellisen typerää, joka saisi intialaisnaisen pesän toisella puolella virnistämään. Hän kantoi aina huolta pienikokoisen ja psioniselta indeksiltään verrattain heikon taisteluparinsa tilanteesta. Jopa silloin kun naisen saattajana oli pienen miehistöparakin kokoinen Murray. Shikov kuittasi Chandakin ilmoituksen, minkä jälkeen ryhmä vajosi jälleen lopulliselta tuntuvaan, pitkään radiohiljaisuuteen.

Toinen partio.

Adams työnsi sanat Solheimin tajuntaan virittäessään jälleen virtansa valmiuteen. Zergeja tuntui olevan koko ajan enemmän ja enemmän. Ehkä ne olivat vihdoin huomanneet tunkeilijat ja aloittaneet etsinnät? He olivat olleet pesässä jo likipitäen tunnin, ja vaikutti käsittämättömältä moukan tuurilta, että kahta yhteentörmäystä lukuun ottamatta he eivät olleet nähneet hännänpäätäkään zergeista.

Adams otti vaistomaisesti pienen askeleen taaksepäin. Sormet kiertyivät uudelleen kylmän metallin ympärille varmistellen. Hänen taistelupistoolinsa laukaiseminen olisi kahdeksaa zergia vastaan otellessa yhtä järkevää kuin päiväunille käyneen Murrayn kutittelu hammastikulla, mutta ase toi joka tapauksessa merkillistä turvaa.

Pääasiallinen kamppailu hänen olisi kuitenkin käytävä virrallaan. Hän keskittyi painaen leuan rintakehää vasten ja kylmettäen itsensä pelolta ja kiihtymykseltä. Adams kietoi ensin virran kerros toisensa jälkeen läpitunkemattomaksi kilveksi täysin suojattoman Solheimin ympärille ja sulautti toverinsa osaksi käytävän pintoja ja heijastuksia. Kiireinen ohikulkija ei ehkä huomaisi seinän viereen itsensä rutistanutta miestä.

Zergit lähestyivät nopeasti. Adams jatkoi psionisen vallihaudan täyttämistä kiireellä. Hänen liikkeensä tuntuivat tahmeilta, sydän löi hitaasti ja psioninen tajunta viritti ansalankaa seittimäiseksi kuvioksi käytävän läpi puhaltavaan lämpimään, painostavaan ilmavirtaan. Kun hän oli kohta valmis, tahaton helpottunut ja silti vahingoniloinen vinkaus pakeni hänen henkitorvensa perukoilta. Kuka tahansa tälle käytäväosuudelle saapuva varomaton leikkautuisi siistisi kilon palasiin kesken askeleen. Ajatus oli kaikessa raakuudessaankin vähän hykerryttävä.

Virta vastasi toistaiseksi hänen pyyntöihinsä auliisti ja tanssahteli mielen ja aistimaailman rajapinnoilla hopeanhohtoisena, sulana vanana. Hän tiesi kuitenkin kokemuksesta, että matka kivun värittämien psionisten neulanpistojen ja viiltohaavojen kitaan oli petollisen lyhyt, jos hän sortuisi tuhlailemaan. Hänen piti pelata varman päälle, mutta olla sortumatta ylilyönteihin.

Mies odotti repiviä minuutteja, kunnes laski jälleen psionisen suojavallin putoamaan.

Nekin menevät ohi. Varmaankin pinnalle. Raynor taisi tosiaan kusta oikeaan muurahaispesään.

Adams virnisti itsekseen. Jos temperamenttisesta kapteenista ei monella hyvää sanottavaa ollutkaan, mies kyllä selkeästi tiesi ainakin kuinka kerjätä verta nenästään.

Helvetti oli päässyt valloilleen kaksikymmentäneljä sekuntia yli kuusi. Pesä oli syöksynyt repivään ja kirkuvaan sekasortoon raskaan tykistön aloittaessa syvyyspommitukset ja Vulture-pyörien ja jalkaväen ryhtyessä samalla nakertamaan alas autiomaan luoteiskulman nydus-tunneleita. Ensimmäisiä räjähdyksiä seuranneet minuutit olivat olleet sotkuisen kaaoksen painostamaa sekamelskaa, jonka aikana aaveryhmän oli ollut vaivatonta soluttautua eteenpäin pesän käytäville. Edelleenkin jokainen zerg näytti olevan matkalla jonnekin. Väijyjät juoksentelivat paikasta toiseen täysin epäjohdonmukaisilta vaikuttavien impulssien vetäminä, hydraliskot kirkuivat mennessään ja talloivat maassa pyörivien zerglingien päälle. Koko helvetin pesä oli jo toista tuntia täysimittaisen hepulin vallassa.

Sekasorto ja paniikinsekainen kiihkeys olivat kuitenkin muuttaneet muotoaan ensijärkytyksen jälkeen. Nyt punaisten silmien takana paloi ahnas, eläimellinen ja janoinen liekki. Sota oli osa zergien luontoa, niiden tarkoitusta. Ne halusivat tätä. Adams oli seurannut synkkänä sivusta, kuinka olennot lietsoivat raivoa sisällään lasittunein silmin ja hyökkäilivät satunnaisesti toistensa kimppuun heikompia surmaten ja samalla lajitovereiden räikeää taistelukiihkoa entisestään nostattaen. Hydraliskojen kirkuva laulu oli omistushaluista ja hypnotisoivan voimakasta. Jopa seinät heidän ympärillään värisivät jännitystä ja pidäteltyä hurmosta, kun sotajoukot ryntäilivät taisteluasemiin sekä nydus-tunneleille ja pyrkivät kaikin keinoin maan pinnalla odottavan vihollisen kimppuun. Adamsia värisytti, kun hän ajatteli liskomaisten tappajien mielissä asuvaa persoonattoman lannistumattomuuden ja hallitsemattoman vihan aaltoa – ja mitä se voisi tehdä terraaniaaveiden pienen iskujoukon ylitse hyökyessään. He olivat onnekseen väistäneet vielä suurimman osan kohtaamisista ja lopuista selvinneet Adamsin piilottaessa kummankin miehistä virrallaan.

Adams vilkaisi Solheimiin päin. Tällä kertaa mies vastasi pitkän tauon jälkeen.

Tai sitten ne ovat jo Wilkinsin, Kaien ja Thompsonin sylissä.

Adams ei tiennyt mitä ajatella huomiosta. Edellisen kerran Kaie oli tilanneraporttia radiossa antaessaan kertonut hengästyneenä kolmikon pysäyttäneen kymmenkunta zergia pesän keskuskäytävälle ja siirtyvän eteenpäin, jottei heitä yllätettäisi sivusta. Protossin korotetusta äänestä oli kuultanut läpi miltei riehakasta taisteluvimmaa ja naisen häiriökohinan vääristämän puheenvuoron taustalta oli kuulunut Thompsonin kiväärin tasaisen papatuksen lisäksi Wilkinsin vahingoniloista naurua. Adams oli naurahtanut itsekseen tuolloin – harhautusryhmällä tuntui ainakin vielä toistaiseksi olevan hauskaa. Toivottavasti tilanne ei kävisi liian kuumaksi liian nopeasti.

Joko alat olla valmis?

Solheimin jalat liikahtivat. Mies ähkäisi.

Älä hoppuile.

Adams vaihtoi levottomasti painoa jalalta toiselle.

En edes harkitsisi. Ei minulla ole kiire mihinkään. Tämä on koko sotilasurani ehdottomasti mukavin ekskursioretki. Limaa, raakaa lihaa ja ruudinkatkua. Cheerleaderit vain puuttuvat.

Solheimin hiljaisuudessa tuntui olevan henkisen keskisormen lisäksi painokas käsky pysyä hiljaa, joten Adams keskittyi seuraavat viisi minuuttia huolellisesti tutkimaan taistelusaappaidensa vahvikekärkiä ja hakemaan virrallaan elonmerkkejä ympäristöstä. Lopulta hän ei enää kestänyt vainoavaa hiljaisuutta.

Solheim?

Hetken aikaa oli itsepäisen vaitonaista. Lopulta Solheim nousi raskaasti huokaisten. Miehen kypärä oli täynnä epämääräisiä, pieniltä verenpunaisilta liaaneilta näyttäviä kudoksenpätkiä ja hän sylkäisi inhoten lattialle kenties jonkun vastenmielisen maun suustaan häivyttääkseen. Hän vei kätensä korvanapilleen, ravisti päätään ja avasi yhteyden pitämättä turhaa kiirettä.

"Ensimmäinen räjähde on upotettu pohjarakenteisiin. Siirrymme seuraavalle pisteelle."

Hän hymyili synkästi Adamsille.

"Kuitti. Pitäkää kiirettä", Shikov totesi matalaksi painuneella äänellä.

"Kyllä minä, mutta Solheim…"

"… ja radiohiljaisuus", Shikov muistutti lakonisesti. Solheim vilkaisi häneen painokkaasti.

Kuulit kyllä, lörppä. Pistä huulesi rullalle ja keskity pitämään suomuinen seuralaispalvelu jonkun muun riesoina.

---

Tarvitsemme vielä lounaiskulman lukemat.

Chandak tarkasteli kämmentietokonettaan kriittisen näköisenä suutaan muikistaen ja irvistäen heti perään, kun kasvon lihaksia kiristävä ele sai otsaan raapaistun haavan ärtymään. Nainen kirahti äkäisesti ja pyyhkäisi verta pois likaisella kädellään.

Sen jälkeen olemme valmiit.

Chandak tuntui jo ajat sitten unohtaneen käsiaseensa olemassaolon - se oli sullottu piippu edellä kainaloon jonkin epämukavan, mutta tarpeellisen hyötykantamuksen tavoin – ja nainen keskittyikin pääasiassa ranteeseensa teipatun tietokoneen seuraamiseen. Hänen virtansa pärskähteli villeillä silmukoilla, silmät seurasivat näytön numerorivejä rävähtämättä: Chandak näytti paikoin siltä, että oli juuri aikeissa alkaa puhua itsekseen ääneen, kunnes taas hätkähtäen muisti heidän seisovan keskellä Van Saran suurinta zergkeskittymää. Nyt hän toljotti kuitenkin vahvistusta odottaen edessään seisovan kaljun miehen silmiin.

Murray kohautti olkiaan ja meni edeltä kuuliaisesti varmistamaan käytävän päätä. Virta ei antanut varoitusta mistään lähialueesta hänen tehdessään nopean skannauksen, mutta Murray ei luottanut mieleensä sokeasti näin syvällä vihollisen alueella kahlatessaan. Hän käytti silmänsä hämärän tunnelipätkän seinillä, sohaisi peremmälle nopeasti taskulampulla ja laski lopulta ulos pienen murahduksen. Zergeistä ei näkynyt jälkeäkään, ja hän viittoi Chandakia seuraamaan.

He muuttivat tahdin pian hölkäksi. Murray olisi mieluummin suunnannut jo takaisin nydus-tunnelin suuaukolle ja kohti autiomaan pelastavalta tuntuvaa lakeutta, mutta tiesi paremmin olla inttämättä vastaan Chandakille. Pikkuruinen teknikko tiesi mitä teki – ja Murray luotti häneen sataprosenttisesti. Jos näiden koordinaattitietojen noutaminen todella johtaisi pesän tuhoutumiseen, Murray oli valmis kaivautumaan vaikka pelkillä kynsillään määränpäähän asti.

Chandak nyökkäsi päällään kevyesti vasemmalle, ja Murray valitsi oikean suunnan seuraavan risteyksen jälkeen. Ei ollut tarvetta puhua tai analysoida, vaikka kummankin ajatukset sinkoilivat vimmaisesti ympäriinsä. Kuluneet tunnit olivat olleet unohtumattomia kaikessa raadollisuudessaan ja karunkauniissa vaikuttavuudessaan. He olivat nähneet käsittämättömiä asioita: hautomon syvät, rasvaista kuonaa erittäneet altaat, tuhannet mutaation seuraavaa vaihetta odottaneet munat ja loiset märiltä muovipusseilta näyttäneissä koteloissaan. Elävän maton kehystämät kuopat, joissa vellova tummanruskea neste haisi puistattavan voimakkaasti rikille. Chandak oli joutunut vetämään kätensä huuliensa peitoksi heidän kulkiessaan ohi ja myös Murray oli pakottanut nieleskelemällä ankaran kuvotuksen laskeutumaan takaisin mahaan. Matka oli kuitenkin jatkunut: He olivat astelleet huurujen ja kivettyneiltä köynnöksiltä tuntuneiden ulokkeiden peittämillä lattioilla, jotka houkuttelivat kompastumaan ja unohtamaan matkanteon. He olivat löytäneet salit, joissa zergit kokoontuivat, pienet kennojen täyttämät kammiot ja vääristyneet hautakummut, joissa mudansekaisesta, tulehtuneesta maasta puski rumia ja vääntyneitä kasvimaisia varsia.

Järkyttävin ja samalla vaikuttavin kohtaaminen oli ollut vilaus käytävästä, jonka Murray oletti vieneen yhteismielen kammioon. Käytävä ei ollut poikennut heidän aiemmin näkemistään muista tunneleista millään lailla, mutta kuva oli lyöty syöpyvänä kummankin aaveen alitajuntaan heti heidän ylittäessään jonkin näkymättömän linjan. Altaassa liman keskellä liikahdellut olento oli näyttänyt paisuneelta ja liikkumiskyvyttömältä toukalta – sellaiselta, jonka ultraliskolauma saattaisi huolettomasti pyyhkiä kengänpohjiensa alle. Fyysinen pystyvyys ei ollut kuitenkaan otuksen ensisijainen ase, vaan siitä hehkuva psioninen voima. Telepaattinen, hypnotisoiva kutsu oli ollut hetken ajan miltei mahdoton vastustaa, ja Murray oli saanut repiä haltioituneen Chandakin olkapäilleen ja kantaa rimpuilevan naisen useamman sadan metrin päähän, kunnes tämä oli lakannut kirkumasta ja puremasta. Murray ei ollut ikinä kokenut mitään sellaista: niin syvälle itseään koskettanutta, jokaiseen salattuun ja peiteltyyn toiveeseen ja unelmaan vedonnutta mieltä. Valvojan makeaa sakkaa tihkunut sisäinen ääni oli luvannut hänelle vain muutamien sekuntien aikana kaiken hänen koskaan havittelemansa, enemmänkin, ja sen houkuttelevat nykäisyt riivasivat häntä vieläkin, jollei hän keskittynyt johonkin muuhun koko intensiteetillään. Ja he olivat vain hipaisseet olentoa – eivät edes kulkeneet kohti pesän sydäntä tai murtaneet sisempien salien paksuja ovia.

Valvojan oli ollut pakko aistia heidän läsnäolonsa lyhyenkin kohtaamisen yhteydessä, ja Murray oli muulle ryhmälle synkät uutiset raportoituaan kiristänyt alitajuisesti jatkuvasti tahtia. Tämä keikka puistatti häntä luita ja ytimiä myöten. Koko pesä oli kuvottava, epämuodostunut, paha. Murrayn mieleen tuli jokin iätön ja vääristynyt alkuolento, joka oli hajonnut vuosien saatossa haisevaksi, kuonaa erittäväksi kasaksi ja pyrki edelleen saamaan rappeutuneen kehonsa irti maan syleilystä tukahduttavan voimakkailla henkisillä vetoköysillä. Sillä vaikka pesä oli mätä ja väsynyt, oli sen sydämessä asuva psioninen voima tulikuumaa ja vapisuttavan väkevää. Jos henkinen kädenvääntö äityisi yhtään nykyistä rankemmaksi, Murray tiesi oman virtansa antavan periksi ennemmin tai myöhemmin. Ennemmin, jos otsalohkon takana juilivasta särystä mitään saattoi päätellä. Murray kurtisti kulmiaan. Aaveet pyyhkäistäisiin yksittäin sammuksiin, ellei ryhmä pitäisi kiirettä.

He kulkivat käytävää loputtomalta tuntuvan ajan, kunnes pieni kammio oikealla tuntui viimeinkin kelpaavan Chandakille. Nainen viittasi häntä menemään sisään edeltä ja veti hajamielisesti edelleen tietokonettaan sormeillen myös oman käsiaseensa esiin. Murray nyökkäsi enemmän itselleen kuin Chandakille, kurotti virrallaan aistimatta mitään ja kurkisti viimeiseksi kammioon vain voidakseen todeta, että tila oli jo varattu. Kolme olentoa - puoliksi jo zergien suomujen alle muurautuneita – kantoivat repaleisissa pusakoissaan Raynorin samoojien tunnuksia. Piruparat.

Murray rynnäköi. Hän heitti koko painonsa vasten vihollista ja sai olennot kaatumaan kuin rivin paperista tehtyjä keiloja. Ärjähtäen hän repäisi lähemmäs sattuneen epäsikiön kouriinsa ja veti kätensä tämän vartalon poikki yhdellä terävällä liikkeellä. Taistelupuukko aukaisi kehon siististi henkitorvesta vatsaan ja epämääräinen kasa hybridin jo hankalasti tunnistettavaksi muuttuneita sisäelimiä työntyi haisevana lattialle. Chandak oli herännyt tilanteeseen välittömästi ja lyönyt jaloilleen haparoivan toisen muotopuolen maahan aseensa perällä, eikä Murrayn tarvinnut muuta kuin viimeistellä koriseva olento. Hän käytti puukkonsa myös kolmannen elikon rintakehällä ja upotti sen hieman syvemmälle tapon varmistaakseen.

Nopeaa ja äänekästä taistelukiihkoa seurasi pitkä, jäähileinen hiljaisuus, kun he pysähtyivät kuuntelemaan pesän reaktiota ja tulossa olevia lisäjoukkoja.

Niitä taisi olla vain kolme.

Murray katsahti Chandakiin, joka viestitti katseellaan olevansa samaa mieltä. Nainen vei kätensä korvalleen.

"Olemme toisella pisteellä. Pientä vastarintaa. Tarvitsemme vielä aikaa", tämä raportoi matalalla äänellä radiolinkkiinsä.

"Ymmärretty? Wilkins?" Shikovin ääni särähti korvanapissa.

"Kuitti. Täällä alkaa olla jo vähän hiki, mutta jos pysymme liikkeellä, ne eivät saa meitä työnnettyä kahden tulen väliin. Ei hätää toistaiseksi."

"Hyvä. Jatketaan."

Shikov lopetti keskustelun lyhyeen, ja Murray sekä Chandak vääntäytyivät kumpikin jälleen liikkeelle. Murray kaivoi pulssikiväärin olaltaan, viittasi sen piipulla kammion kattoon ylimalkaisesti ja vetäytyi lähemmäs kammion ovea.

Minä pidän niitä silmällä. Ota lukemat.

Chandak nosti kätensä hyvää taajuutta etsiäkseen ja naisen ilme rypistyi keskittymisestä. Pieni skanneri hänen kädessään aloitti hyväksyvän huminan vihreän valosarjan tuikahdellessa laitteen kyljessä.

Hiljaisuus tuntui vaaralliselta porautuessaan korviin ja kallonpohjalle. Murray silitteli aseensa kovia kokenutta käsitukea hierovin liikkein ja säpsähti joka kerta Chandakin liikkuessa selkänsä takana ja saadessa lattian poimut narisemaan saappaitaan vasten. Helvetti, että hän vihasi odottamista: mieluummin satakunta zergia pitkänä rintamana täydessä rynnäkössä avomaalla kuin tällainen petokselle ja uhalle lemuava hiljainen väijyntä. Hän –

Murray kuuli viheltävän äänen vain hetkeä ennen Chandakia, mutta tilanteen hahmottaminen vei häneltä tovin aikaa. Kun ammus osui, hän osasi vain painaa päänsä, kiroilla ja toivoa. Onni oli myötä, sillä keskitys ei tullut suoraan päälle. Jyrähtävä räjähdys sai ihon nousemaan silti kauttaaltaan kananlihalle ja toi ylhäällä pinnalla riehuvat taistelut konkreettisesti lähemmäs. Käytävän päässä kudokset repesivät katosta ja maa-ainesta ja hiekkaa alkoi ropista sisälle pöllyävänä syöksynä.

Pidähän kiirettä sen kanssa. Raynorin pojat taitavat räiskiä päällämme.

Murray yritti pitää turhan kirpeyden ja huolen poissa äänestään, mutta lausuntoon tuli pakostikin hieman kalmankatkuinen sävy. Hän katsahti merkitsevästi Chandakiin. Tämän kasvoilla kävi utelias ja pelokas ilme, mutta nainen palasi työnsä ääreen nyökäten.

Murray ei ehtinyt huolehtia Raynorin joukkojen tykistöstä tai Chandakin työn edistymisestä kauaa. Käytävän päähän ilmestyi kaksi hydraliskoa, jotka liikkuivat kiireellä – ehkäpä ne olivat tulossa tarkastamaan repeämää, ehkä heidät oli havaittu. Murray ei jäänyt arvailemaan, vaan antoi pulssikiväärinsä puhua. Mielihyvä sävähti jossakin takaraivon tuntumassa, kun luotisateen yllättämät liskot tuupertuivat käytävälle urahdellen ja piilopaikkaa hakien. Kumpikin oli kuollut vain muutamissa sekunneissa. Sekin oli nopeammin kuin mitä nuo paskiaiset olisivat ansainneet.

Murray laski juuri piipun alas ja haki parempaa asentoa, kun hän tajusi vihellyksen tulevan tällä kertaa lähempää. Pulssikiväärin kova ärjyntä oli jättänyt alleen tykistön yhteislaukauksen ja lähestyvän syvyyspommin ulvovan äänen. Kova, metallinen särmiö tunkeutui hiekan läpi ujeltaen ja raivaten tietään määrätietoisesti syvemmälle. Murray ymmärsi keskityksen osuneen kohdalle vasta silloin, kun sinioranssi valo alkoi korventaa verkkokalvoja, jyhkeä ja pahaenteinen rytinä huipentui massiiviseen räjähdysääneen ja kammion katto romahti murtuvan äänen päästäen kuin korttitalo. Sisintä tärisytti, eikä maa jalkojen alla kestänyt enää astumista. Hän menetti tasapainonsa.

Äänet tukahtuivat paksuksi ja voimattomaksi kohinaksi. Yksitoikkoinen, konemainen nuotti täytti korvakäytävät epätasaisella ininällään ja virta kompuroi haparoivilla kuperkeikoilla yrittäen sähköistää hänet toimimaan. Kaikkialla oli valkoista valoa, lenteleviä kudoksenpalasia ja mustaa maa-ainesta. Jostakin valui punaista hiekkaa ryöppyinä. Värit olivat niin kirkkaita ja äänet niin teräviä, että hän halusi vain käpertyä itseensä ja sammuttaa jokaisen aistinsa.

Hän tunsi kohoavansa ilmaan kuin näkymättömän käden vetämänä. Jalkaterä muuttui ensin helvetillisen leimuavan kivun neulamaiseksi säväykseksi, sen jälkeen tilalle tuli turtaa hiljaisuutta.

---

Tunsitko sinäkin tuon?

Lohmann ei ehtinyt edes vastata kommodorin pahaa enteilevään kysymykseen, kun yhteysradio särähti. Miehet vaihtoivat lyhyen katseen ja vetäytyivät hieman paremmin käytävän rajusti oikealle koukkaavan mutkan varjoon.

"Sir!" Kaie kutsui.

"Kaie?" Shikov vastasi. Kommodorin suu oli vetäytynyt ohueksi viivaksi.

"Tunsitteko te tuon? Pesän läntisellä laidalla räjähti äsken. Murray… minä en löydä häntä enää. Chandakin virta tuskin enää edes lähettää. Hän on miltei tajuton."

Lohmann henkäisi. Sydän tuntui jäätyvän kylmäksi, raudanlujaksi möykyksi ja valahtavan mahan pohjalle. Kaien sanoilla vei aikansa upota, mutta hän tunsi silti haukkovansa henkeä ja vajoavansa. Olo oli epätodellinen. Murray ja Chandak… Ja vielä nyt, kun he olivat vain muutamien hassujen kymmenminuuttisten päässä onnistumisesta, vapaudesta. Miksi helvetissä juuri nyt?

Alexein kasvot olivat kalvenneet. Mies punnitsi selkeästi hetken aikaa vaihtoehtoja ja haki virrallaan epätoivoisesti elonmerkkejä pesän toiselta laidalta; jotakin, edes himmeitä tuikahduksia, joiden avulla hän voisi kiistää Kaien sanat. Niitä ei ollut – Lohmann oli jo vaistomaisesti tarkastanut – Murrayn ja Chandakin psionisen jälkihehkun sijaan hän oli kohdannut vain lohdutonta hiljaisuutta ja tyhjän tilan seinistä kimpoilevan oman virtansa kalahdukset.

"Pitäisikö jonkun… ei heitä sinnekään voi jättää", Lohmann sopersi vapisevin huulin. Shikov puntaroi edelleen tilannetta, mutta näytti olevan samaa mieltä kevyestä nyökkäyksestään päätellen.

"Minä voin lähteä", Adamsin hengästynyt ääni puuttui keskusteluun. Mies kuulosti töin tuskin hillitsevän itsensä.

"Etkä voi", Shikov keskeytti terävästi. "Sinä et jätä Solheimia."

"Tämä on viimeinen räjähde. Kyllä minä…", Solheim aloitti epävarmasti.

"Te pysytte siellä", Alexei jyrähti vaientaen miehen kesken lauseen. Lohmann käytti katseensa kommodorin synkkäpiirteisessä olemuksessa. Tämän kasvot olivat vääristyneet epätoivosta ja leuan jyrkkä linja työntynyt uhmakkaasti eteen, mutta hän pakotti äänensä sekä virtansa tasapaksuiksi alaisilleen puhuessaan.

"Kaie?"

"Sir?" hiljaa pysynyt Kaie vastasi välittömästi. Lohmann tunsi kurkkuaan puristavan, vaikka tiesi ratkaisun olevan oikea. Kaie oli heidän lähitaistelu- ja zerg-eksperttinsä. Jos joku, niin hänen taisteluparinsa löytäisi Chandakin ja Murrayn. Pelastaisi sen mitä olisi pelastettavissa

"Pysytkö lähtemään?"

Lohmannia puistatti. Hän huomasi puristavansa kättä nyrkkiin rintakehällään ja pidättäneensä hengitystä jo miltei kivuliaan pitkään.

"Välittömästi." Kaien äänestä ei kuultanut lävitse minkäänlaista tunnetta. Protossi otti komennon vastaan kuin häneltä olisi pyydetty jotakin näennäisen yksinkertaista rutiinitoimenpidettä, eikä epätoivoista syöksyä zergeja kuhiseville, sokkeloisille käytäville.

"Raportoi, kun pääset paikalle. Onnea. Mene", Shikov kuiskasi. Lohmann oli erottavinaan miehen äänessä liikutusta ja tunsi omia luomiaankin kuumottavan. He olivat niin lähellä. Vain muutama nielaistu pelon raskas kumahdus, muutama jaksettu metri ja väistetty uhka – ja he olisivat voineet heittäytyä Van Saran punaiselle hiekalle, ahmia keuhkonsa täyteen suolaista ilmaa ja levittää kätensä hiekkaa vasten siiviksi itku ja nauru kurkussa poreillen. Sen riistäminen Murraylta, Chandakilta, tavallaan Kaieltakin tuntui epäreilulta.

Hän tiesi, että Kaien kasvoilla ei ollut kuitenkaan harmia tai katkeruutta, vaan nainen oli yhtä määrätietoista ja varmaa paloa liikkeelle rynnätessään. Hän miltei näki protossin silmiensä edessä: tarkastamassa huolellisesti plasmateriensä latauksen ja taisteluhaarniskan saamat vauriot, nyökkäämässä velvollisuudentuntoisen pontevasti typertyneille Wilkinsille ja Thompsonille ja kääntymässä kannoillaan.

Shikov oli saanut itsensä jälleen tasapainoon ja jatkoi ohjeiden jakamista.

"Wilkins ja Thompson, kuulolla. Minä ja Lohmann saimme äsken viimeiset skanneritiedot ja tapaamme teidät viiden minuutin sisällä lähellä nydus-tunnelin pohjoisinta ohjausliittymää. Pidetään tie auki Solheimille ja Adamsille sekä Kaielle, jos mahdollista."

"Me tulemme ulos sitä kautta. Olemme valmiit alle kymmenessä minuutissa, jos Solheim saa paukun kiinni ajoissa", Adams huomautti väliin.

"Nähdään. Olkaa varovaisia. Kuitti."

Keskustelun loputtua Shikov käännähti kannoillaan. Hänen poskillaan paloi edelleen kaksi punaista läikkää ja teräksenharmaissa silmissä oli tyytymätön vire. Lohmann tiesi omien kasvojensa valahtaneen kalpeiksi ja epätoivoisiksi, sillä kommodori nyökkäsi hänelle tyynnytellen.

"Mennään." Hän viittoi vapaalla kädellään jatkamisen merkiksi.

He pyrähtivät juoksuun. Lohmann ei voinut olla ajattelematta jossakin pesän toisella laidalla tajuttomuuden partaalla hoippuvaa Chandakia ja armolliseen tiedostamattomuuteen kadonnutta Murrayta; kuolemanhiljaisuutta ja sen keskellä kohtaloaan odottavia aaveita – ja toisaalta Kaien kiireellä takovia askelia, kaiken vastarinnan alas sivaltavia teriä ja itsepintaisesta raivosta siristyneitä keltaisia silmiä.

Heidän alkuperäinen suunnitelmansa hiipimisestä ja varmistelusta sai unohtua. Lohmann huomasi heidän etenevän nyt juoksuvauhtia ja varmistelevan enää vain tiukat kulmaukset ja uhkaavilta vaikuttavat kammiot. Pian käytävän päässä näkyi pieni lauma zerglingeja. He kumpikin olivat aistineet olennot jo ennen näköyhteyden muodostumista ja olivat varautuneet. Alexei vapautti liioitellunkin voimakkaan psionisen ylijännitekaaren olentoihin, eikä heidän tarvinnut kuin viimeistellä tuskaisena maata vasten kierivät zergit muutamalla laukauksella ohi juostessaan. Kommodori tuntui saavan vain lisää vauhtia, päättäväisyyttä ja voimaa olemukseensa välimatkan huventuessa ja muiden aaveiden kohtaamisen tullessa lähemmäs.

Lohmann jäi korjaamaan vinoon luiskahtanutta pistoolivyötään ja jäi hieman jälkeen. Shikov hidasti myös tahtiaan alaistaan kuitenkin katseellaan hoputtaen. He alittivat korkean kaarevaksi louhitun käytävän suuaukon, kun Lohmann kuuli massahtavan äänen ja jotakin rojahti alas katosta.

Hän ei ehtinyt edes kääntyä, sillä olento oli pudottautunut hänen päälleen yhdessä sulavassa hyökkäyksessä ja rusentui kypärän peitoksi kuin märkä, painava peitto. Lohmann rämähti polvilleen äkillisen painon musertamana ja haparoi käsillään pistoolia. Hän löysikin aseen tutun perän limaista lattiaa käsillä luutiessaan, mutta sai liukkaan kapistuksen tuskin puristettua sormiinsa. Hän horjahti tietämättä mihin ampua ja mistä ottaa tukea. Shikov huusi jotakin, mutta Lohmannin pään ympärille kietoutuva olento tukahdutti äänet märäksi kohinaksi. Hän tunsi polttelevan kivun niskassaan pehmeän, lonkeromaisen ulokkeen tavoitellessa selkärankaansa ja toisen etsiessään tietään kohti kasvoja ja suuta. Nenänpieleen tipahtelevat pienet pisarat polttivat kuin happo. Hän kuuli oman paniikkia lähentelevän karjuntansa kaukaa kuin paksun lasin läpi.

Shikov oli paikalla vain muutamassa sekunnissa. Miehen virta löi kullanhohtoiselta tuntuvalla tärskäyksellä hänen ylleen heittäytynyttä massaa, joka päästi sihahtavan rääkäisyn ja vetäytyi sijoiltaan. Jossakin alkoi haista palaneelle. Lohmann huitoi edelleen vastaan käsillään ja yritti huutaen repiä leukansa alla kuristavaa kypärän kaularemmiä irti. Myös Alexei tarttui hänen niskaansa kohti hamuavasta olennosta kaksin käsin ja alkoi kiskoa. He saivat yhdessä ravisteltua Lohmannin kypärän ja sen ympärille likistyneen olennon maahan. Shikov jatkoi maahan paiskaavaa liikerataa voimakkaalla potkulla, joka sai sekä kypärän että kiukkuisesti sirisevän hyökkääjän sinkoutumaan nurkkaan.

Lohmannin silmät tuntuivat olevan paksun, maitomaisen kelmun peitossa, eikä hän nähnyt maahan läimäistystä olennosta kuin ääriviivat. Se ei näyttänyt miltään aiemmin kohdatulta, vaan jonkinlaiselta ristisiitokselta zerglingin ja vielä puoliksi kehitysasteella olevan toukkamaisen madon välillä. Hän yritti kohottaa edelleen holtittomasti vapisevat kätensä tähtäykseen, mutta Shikov oli onneksi ollut nopeampi. Kommodori ampui olennon hyytelömäisenä pussina vellovaa ruumista päin niin monta kertaa, että se lysähti kasaan läiskähtäen. Tyhjäksi valahtaneesta säkistä alkoi valua käytävän lattialle läpikuultavaa nestettä.

"Älä koske. Se polttaa", hän varoitti Alexeita, joka perääntyi kudosnesteen kerryttämän lätäkön luota odottamatta toista kehotusta. Lohmann itse konttasi kauemmas käsivarret ponnistuksesta vapisten – hänen niskaansa ja kasvoilleen laskeutuneet pisarat olivat kiehuvan kuumia. Alexei pysähtyi hänen eteensä ja tarttui hänen käsiinsä. Miehen nahkahanskat tuntuivat kylmiltä. Lohmannin oli enää hankala erottaa hänen kasvonpiirteitään.

"Minua huimaa", Lohmann urahti kuvotuksen tarratessa hitaasti itseensä. Hän näki kuin sumun tai vääristyneen peilin kautta, kuinka huoli syöksyi Alexein kasvoille. Tämä piti hänen olkapäistään kiinni, esti häntä kaatumasta. Mies alkoi puhua yhteysradioonsa.

"Thompson. Pystytkö irtoamaan?"

Hetken hiljaisuus.

Lohmann.

Kaien virta kosketti hänen sisintään yllättäen. Lohmann kohotti kätensä tokkuraisesti kuin vilkuttaakseen luomiensa takana häilähtävälle protossin kuvajaiselle, mutta muisti voipuneeseen tirskahdukseen puhjeten, että Kaie oli toisella puolella pesää.

Hän oli niin väsynyt. Häntä oksetti.

"Näyttää hapolta. Ehkä jonkinlaista myrkkyä. Hän tarvitsee saattajan tunnelille. Tunnelin toisessa päässä pitäisi olla samoojien oma lääkintäyksikkö. Tuon hänet niin pitkälle kuin pystyn."

Alexein ääni vajosi. Kaien virta jäi. Se oli niin kaunis, niin vahva. Niin täynnä elämää.

Älä jätä minua, Lohmann. Pysy siellä.

Lohmann nojasi sitä vasten ja antoi Kaien mielen tuudittaa itsensä uneen.

Pysy siellä.

---

Kun Murray raotti seuraavan kerran silmiään, painajainen oli edelleen siellä. Olento pärski ja kuopi tavoitellessaan parempaa otetta ja repiessään panssaripuvun sitkeää kevlar-kuitua palasiksi. Aggressiivinen ja kakova läähätys porautui korviin. Kipu tuli värisevinä jälkiaistimuksina.

Murray säpsähti, horjahti ja kellahti tahtomattaankin kyljelleen painovoiman ottaessa omansa ja kämmenpohjan ollessa kykenemätön työntämään vastaan. Liike sai olennon huojahtelemaan ja hakemaan otetta.

Se yritti estää hänen kätensä vapisevaa kulkua. Murraylla oli onneksi vielä voimaa sormissaan, ja hän sai vaistonvaraisesti pulssikiväärin piipun käännettyä ja vasemman käden keskisormen vietyä liipaisimelle. Hänen ylleen kumartunut zergling oli hengetön hetkessä. Lyhyt sarja, rekyylin potku oli kuin halaus.

Murray koetti potkaista seuraavaa rintaan. Jalka ei noussut selkärangasta tunkevista signaaleista huolimatta, ja rusentava kipu kirskahti sävähdyksenä leukaperissä asti. Olento raapi tiensä kynsin hänen kasvoilleen ja alkoi kiivain vedoin sohia kaulaa peittävää korkeaa suojakauluria pois edestään. Se etsi jotakin pehmeää, haavoittuvaista. Murray huohotti tuntiessaan kynnet ja hampaat tavoittelemassa leukaansa. Hän sai lopulta olennon työnnettyä epätoivoisella huitaisulla kauemmas ja muisti sitten taistelupuukkonsa. Se oli onneksi edelleen tupessaan.

Muutamien sekuntien päästä myös tämä zergling valahti hänen alavartaloaan vasten puhki silvottuna ja elottomana kasana. Murray vapisi ponnistuksesta murjoessaan synkän päättäväisenä terällä läpi punaruskeasta nahasta vielä kymmeniä kertoja sen jälkeenkin, kun pieni kusipää oli hengetön.

Kun raivo haihtui ja adrenaliinin pumppaava vaikutus hieman laantui, Murray katsahti vaivalloisesti ympärilleen. Hän oli selällään käytävän lattialla, kasvot kohti kattoa ja siihen puhjennutta reikää. Alas tuli muutamia lohdulliselta tuntuvia, Van Saran paahtavan kuuman auringon säikeitä.

Murray liikautti kättään varovasti ja irvisti olkapään kivuliaan vastalauseen tuntiessaan. Hänen kasvonsa olivat märän ja tahmean aineen peitossa. Osa siitä oli zerglingin limaa, osa verta. Hänen omaansako? Hengitys raastoi keuhkoissa vaivalloisesti ees ja taas kulkiessaan ja hän sai hetken aikaa tehdä kaikkensa, jottei olisi pyörtynyt uudelleen. Murray kohotti niskaansa varovasti heti voimiensa salliessa. Oli pimeää, pölyistä ja tunkkaista. Oikea korva ei rekisteröinyt mitään taputtelusta huolimatta, ja kämmenellä korvalehteä koskettaessaan hän tunsi lisää lämmintä vuotoa.

Hän käänsi päänsä, mutta lisää zergeja ei ollut. Ei myöskään kammiota, johon hän oli jättänyt Chandakin.

Chandak?

Ymmärrys jysähti hänen sisällään kauhistuttavana kuvasarjana. Katto oli murtunut kuin munankuori.

CHANDAK?! Oletko sinä siellä?

Ei vastausta. Murray irvisti yrittäessään nousta istumaan. Zergling oli kynsinyt alavatsan auki – panssaripuvun paksun repeämän kohdalta pilkotti verisen massan lisäksi jotain vaaleaa, jonka hän tulkitsi pätkäksi suolta. Kauttaaltaan täristen hän joutui taas taistelemaan tajunnan menettämistä vastaan ja selvisi tälläkin kertaa voittajana siirtämällä katseensa äkkiä muualle. Polven kohdalta ilkeästi ylöspäin törröttävä kellertävä luu ennakoi sitä, ettei hän kävelisi täältä ulos ainakaan omin jaloin.

CHANDAK?

Kipua tuntui yllättävän vähän siitä huolimatta, että hänen näkemiensä haavojen olisi tullut lamaannuttaa ja taltuttaa silkalla tuskalla – hän katseli piestyä kehoaan ja rikki raastettuja vaatteitaan sivusta miltei kliinisen kiinnostuneena, aivan kuin koko onnettomuus olisi tapahtunut jollekulle toiselle.

Murray? Oletko… sinä siellä?

Ilo täytti hänet hetken ajan kuplivana ja shokin jäykimmän kärjen syrjään siirtäen. Chandak oli elossa, hän toisteli itselleen.

Täällä ollaan. Oletko… oletko kunnossa?

Kesti hetken. Liian pitkän hetken. Murray huomasi pidättelevänsä hengitystään.

Uskoisin. Käteni on sijoiltaan, enkä tunne toista jalkaa. Verenvuodon tyrehdyttämiseen meni liian kauan.

Chandakin virta oli likipitäen sammumassa. Naisen täytyi olla jossakin romahtaneiden rakenteiden alla.

Pääsetkö pois sieltä? Jotakin kautta?

Chandak oli niin pitkään hiljaa, että hän uskoi pahimman jo tapahtuneen. Naisen tuupertunut mieli vastasi lopulta.

Kammion kantavat rakenteet kestivät, vaikka katto murtui takaosan päälle. Välissämme on lähinnä murikoita ja elävää kudosta. Jos lepään hetken, jaksan ehkä…

Murray ponnisti itsekin liikkeelle. Hän pystyi liikkumaan lähinnä käsivarsiensa varassa itseään raahaamalla ja eteni vaivalloisesti vain muutamia kymmeniä sekunteja kerrallaan, ennen kuin joutui pysähtymään ja lepäämään. Käytävän toinen pää oli onneksi edelleen hiljainen, eikä hänen tarvinnut huolehtia zergeista.

Kaivetaan sinut yhdessä sieltä, Chandak. Näetkö oviaukkoa?

Murray irvisti nostaessaan pulssikiväärin syliinsä. Hän oli neuvoton. Chandakilla kesti jälleen pitkään vastata.

Hankala erottaa sitä kaikelta pölyltä. Reitti, josta tulimme, näyttää sortuneen umpeen. Toimiiko sinun radiosi?

Murrayn korvanappi oli pudonnut kaikessa rytäkässä hänen kaulalleen, jossa se roikkui repsottavan liitinjohdon päässä kuin hirttopuussa konsanaan. Murray nosti kapistuksen herpaantunein käsin paikalleen ja koetti ottaa yhteyttä muuhun ryhmään. Kului muutamia sekunteja, mutta vastaus tuli kuin tulikin kohinan yli. Shikovin tutun, iloisesti yllättyneen äänen kuuleminen tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä. Kommodori ei keskeyttänyt hänen kuvaillessaan tapahtunutta, vaan kysyi nopeasti loukkaantumisen vakavuudesta ja tunnelien nykytilanteesta. Lopuksi mies käski häntä välittömästi asettamaan sijaintimajakkansa päälle.

"Lähetin Kaien teitä vastaan, mutta jos käytävä on tukossa, se on ajanhukkaa. Käsken Raynorin pilottien yrittää pelastusoperaatiota. Jos katto on tosiaan puhki, he saavat teidät vedettyä ylös sieltä."

"Voivatko he auttaa meitä kaivamaan? Minä en lähde ilman Chandakia."

Alexein ääni vaimeni. "Minä en voi luvata mitään, Murray."

"Ja minä en lähde täältä ilman…"

"Laita majakkasi päälle, Murray. Se on käsky. Edetään tilanne kerrallaan."

Shikovin ääni oli järkähtämätön. Murray sulki yhteyden hiljaisena.

Raynorin pilotit tulevat hätiin.

Chandak ei vastannut mitään. Naisen virta helähti kuitenkin hyväksyvästi. Murray raahautui muutama kymmenen senttiä lähemmäs seinää, jonka takana uskoi naisen olevan.

No niin, Chandak. Ala kaivaa. Jos saamme tähän paskaan edes mehupillin kokoisen kolon, lupaan vetää sinut läpi.

Chandakin virrassa kävi hänen toivomansa huvittunut tuikahdus, mutta kumpikin heistä kävi kiireisellä, epätoivon sävyttämällä vauhdilla töihin. Murray tunsi itsensä kuolettavan uupuneeksi, tokkuraiseksi ja kuumaksi – hän hikoili ja tärisi kuin horkassa kynsiessään vuoroin käsin, vuoroin pulssikiväärinsä piipulla maata irti häntä ja Chandakia erottavan seinämän nurkista.

Murray.

Chandak kuulosti väsyneeltä. Niin kovin väsyneeltä.

Jatka kaivamista. Olen varma, että pääsemme kohta Kiinaan.

Chandakin virta alkoi haipua.

Kuuntele tarkkaan, hölmö. Jos jotain käy, amiraali Durand tarvitsee skannerini lukemat. Lähetän ne sinun mieleesi. Paina ne psioniseen alitajuntaasi.

Murray oli miltei vihainen kurottaessaan mielensä vastaukseen.

Mitään ei käy.

Nyt Chandakin virta läiskähti kiukkuisena ja määrätietoisena. Nainen ei aikonut sietää yhtäkään jääräpäistä vastalausetta.

Älä intä vastaan. Ota nyt ne pirun numerot vain talteen.

Murray painoi päänsä.

Suussa maistui suolaiselle. Pöly leijaili käytävällä.

---

Zergeja tuli nyt aalloittain vastaan. Wilkins oli saanut hydraliskon ammuksesta jalkaansa ja ontui voimakkaasti. Hän ilmoitti jo kolmannen kerran, että panokset alkoivat olla vähissä. Thompson, joka kyykki naisen jalan vieressä tehden parhaansa kenttälääkegeelillä, stimulanteilla ja joustositeillä, ei ollut sanonut aikoihin mitään. Järkytys paistoi miehen kasvoilta kuitenkin voimakkaana.

Solheim heidän takanaan viritti kranaatin toisensa perään ja sinkosi niitä vastapäiselle käytävälle synkkänä kuin yö. Hän tuntui tuskin huomaavan välähteleviä suuliekkejä ja itseään päin iskeytyvää paineaaltoa. Adams, joka oli saanut väijyjän piikin olkavartensa läpi vain muutamia minuutteja sitten, lepäsi seinää vasten puoliksi käytävälle valuen, hartiaansa vasemmalla kädellään puristaen ja tasapainotellen pistoolia polveaan vasten. Hän ampui silloin tällöin huolella tähdättyjä yksittäisiä laukauksia, mutta Alexei epäili tahdin hiipuvan entisestään miehen käsien tärinän yltyessä. Adamsin kasvot olivat märät hiestä, ja hänen rasittunut ja äärimmilleen venytetty virtansa kulki heidän ympärillään hiipien ja kurottuen suojaamaan hyökkäyksiltä. Karvas, kipeä huoli Chandakista vilahti tuon tuosta miehen ajatuksien keskeltä pakahduttavana aistimuksena.

Alexei joutui tekemään töitä pakottaakseen itsensä keskittymään. Hän tiesi, että oli tehnyt kaiken mahdollisen Murrayn, Chandakin ja Lohmannin hyväksi. Jäytävä syyllisyys ei silti lakannut nakertamasta hänen mahassaan ja kyseenalaistava, sitkeä ääni kuiskutti jatkuvasti hänen mielensä perimmäisissä sopukoissa. Jos hän olisi varautunut paremmin. Toiminut nopeammin. Suunnitellut huolellisemmin. Jos. Jos.

"Missä vitussa Kaie kuppaa?" Wilkins kysäisi äkäisesti. Alexei ei sanonut mitään, mutta kurotti kättä radiokuulokkeensa puoleen kurkkuaan selvittäen.

Wilkins oli oikeassa tivatessaan naisen perään, Kaiella kesti paluumatkassa epämiellyttävän kauan. Alexei oli jo kerran aikaisemmin yrittänyt tavoittaa protossia, mutta tämä ei ollut vastannut radioonsa. Alexei oli pistänyt kommunikaatiokatkon säreileväksi käyneen radiokentän piikkiin, muttei ollut osannut torjua mielessään nopeasti käynyttä epäluuloa – tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun protossi rikkoisi hänen suoraa käskyään. Hän oli sysännyt epäilyksen syrjään miltei välittömästi ja harmistuneena siitä, että se oli edes käynyt hänen mielessään. Kaie ei pettäisi hänen luottamustaan tällaisella hetkellä.

Kaie oli vaikuttanut kimmastuneelta Alexein käskiessä häntä palaamaan.

"Ehkä löydän jonkin tunnelinpätkän tai pystyn raivaamaan tieni Chandakin luo", nainen oli inttänyt. "Minun pitää varmistaa kaikki vaihtoehdot."

Alexei oli todennut alaiselleen tylysti, mutta rehellisesti, että koko läntinen tunneliverkosto oli todennäköisesti jo romahtanut.

"Me emme voi pitää tietä auki sinulle loputtomiin", hän oli vedonnut lopuksi. Kaie oli selkeästi tasapainotellut hetken velvollisuudentunnon ja omien halujensa välillä, mutta oli lopulta kerännyt kaiken itsehillintänsä ja vastannut lyhyesti ja kylmään sävyyn, että palaisi heidän luokseen.

"Kyllä hän vielä tulee."

Thompson oli tuskin saanut ontolta kuulostavan vakuuttelunsa lausuttua, kun ryhmän aneluihin vastattiin. Hydrauliikkapuvun sähköinen keltainen alkoi olla jo lähempänä punaoranssia värisävyä kaiken veren ja kuonan alla, mutta Kaien vauhtia hänen tielleen osuneet vihamieliset kohtaamiset eivät vaikuttaneet hidastaneen. Protossi tuntui itse asiassa taistelevan jo jonkinlaisessa synkkämielisessä hurmoksessa: norja, hienostuneen jäntevä sulokkuus ja silmää nopeammin väpättävä harjaantuneisuus, joilla nainen tavallisesti sotatanssin pyörteisiin heittäytyvää kehoaan ohjasi, olivat tiessään, ja tilalla oli silkalla raa'alla voimalla itseään eteenpäin survova, kuolettavan voimakas, panssaroitu nyrkki. Nainen pyyhki kypärävisiirille lentävät kudosroiskeet syrjään kuin harmittomat kärpäset tuulilasista ja polkaisi samalla hajamielisen näköisesti alleen talloutuneen zerglingin kallon murskaksi. Alexeista tuntui jollakin tapaa hykerryttävän hyvältä nähdä Kaie noin eleettömän tehokkaana – nainen vaikutti täysin pysäyttämättömältä eteenpäin kolistellessaan ja murjoessaan terillään ja paksuilla jalkapanssareillaan kaiken eteensä sattuvan syrjään kylmänviileästi, miltei huolimattomasti. Protossi oli hetkessä raivannut tiensä käytävälle ahtautuneiden zergien läpi ja pysähtyi heidän viereensä kevyesti huohottaen.

"Sir", Kaie tervehti lyhyesti Alexein eteen pysähtyessään. Heidän katseensa kohtasivat ja pieni, helpottunut hymy viivähti Kaien huulilla. Alexei ampui kaksi naisen vanavedessä lähemmäs yrittävää zerglingia silmävaraisesti tähdäten, totesi kummankin kuolleeksi ja kierrätti sitten nopeasti katseensa pienentyneessä ryhmässään.

"Kaie, auta Adamsia. Thompson tukee Wilkinsia. Solheim menee ensin, minä katson selustan."

Kaie ei jäänyt kyselemään kahta kertaa ohjeita. Nainen loi arvioivan mulkaisun tajuttomuuden partaalla jo lipuvaa Adamsia kohti, heilautti irvistelevän miehen kevyesti olkapäänsä yli ja varmisti tätä selkään taputtamalla, että asento oli – jos ei nyt mukava, niin ainakin siedettävä. Adams virnisti aidon huvittuneena. Hänen silmäluomensa olivat alkaneet lerpahdella rasituksen voimasta, mutta mies jaksoi mumista onnellisesti Kaien olkapääpanssaria vasten.

"Tämä on parempaa kuin iltaloma Vestalla. Ratsastan haavoittuneena ulos Sarah Kerriganin kotiluolasta hydrauliikkapukuisen, plasmaterillä varustetun protossin selässä. Jos olisin ilman paitaa, tämä olisi eeppisin pako koko terraanien sotahistoriassa. Kukaan ei usko tätä kotona."

"Sinä olet parantumaton", Wilkins sanoi väsyneesti naurahtaen. Kaie hymyili hänkin vinosti tarttuessaan taistelupistooliinsa ja napatessaan muutamia liian lähelle uskaltautuneita zerglingeja pois hyökkäysetäisyydeltä.

"Mennään. Jos etenemme nopeasti, pääsemme pois jo kymmenessä minuutissa", Alexei rohkaisi. Ryhmää ei tarvinnut käskeä uudelleen, vaan muodostelma syntyi likipitäen itsestään. Kädet kiertyivät loukkaantuneiden olkapäille, aseiden lataustaso tarkistettiin ja taistelusaappaiden peittämät jalat alkoivat peruuttaa ripeästi yhteisessä tahdissa. He etenivät käytävä toisensa jälkeen, vaikka sekä loukkaantuneiden tuoma lisäpaino että jatkuvasti kaikkialta ympäriltä heidän kimppuunsa työntyvät zergit tekivät urakasta kaikkea muuta kuin nopeatempoisen.

Hetkeksi tuli seestä, kuin painostavaa vaitonaisuutta kuin myrskyn silmässä – vain zergien kiihtyvä kiljunta, aseiden laulu, raskaaksi käyvät hengitykset, Kaien puvun nivelien hydraulinen rutina ja satunnaiset älähdykset rikkoivat zergpesän hiljaisen kuhinan. He perääntyivät kiivaan tulituksen keskellä metri toisensa jälkeen. Ilma oli alkanut lemuta ruudilta, syöpyneeltä kudokselta ja laholta. Solheim kompuroi, mutta Thompson auttoi välittömästi miehen taas jaloilleen.

Alexei hölkkäsi itse viimeisenä. Hän oli tarttunut Wilkinsin hylkäämään pulssikivääriin ja tikkasi räsähteleviä, lyhyitä sarjoja heidän perässään ryntääviin zergeihin. Olentoja tuntui tulevan lisää jatkuvasti – sivukäytäviltä, tunnelien syövereistä, seinäpoimujen paksuista laskeumista, jopa maan alta. Hän ei rohjennut edes heittää virtansa verkkoa pidemmälle ja tunnustella vihollisen joukkovahvuutta syvemmällä pesässä, sillä tiesi, että numerot olivat musertavan suuria. Heidän oli pakko päästä ulos nopeasti.

"Pidetään kiirettä. Liikettä, liikettä!"

Solheim kumartui auttamaan tasapainonsa menettänyttä Wilkinsin ja Thompsonin parivaljakkoa, ja Kaie siirtyi joukon johtoon sytyttäen plasmateränsä uudelleen. Sähköiseltä löyhkäävä palaneen katku oli etonut Alexeita aina ennen tätä, mutta nyt hän tunsi miltei tukahduttavan voimakasta mielihyvää jäänsinistä, polttelevaa lävistymiskuolemaansa kohtaavien elikoiden rääkynää kuunnellessaan. Heidän peräänsä ilmestyi lisää zergeja kannoillaan kaksi väijyjää. Alexei sai isommat olennot onneksi kellistettyä, ennen kuin kumpikaan niistä sai päähänsä alkaa kaivautua maaperään ja hätyytellä aaveita sieltä käsin piikeillään. Solheimin kranaatti hillitsi loppuja, ainakin hetkeksi.

"Viisikymmentä metriä", Adamsin tokkurasta raskaaksi painunut ääni ilmoitti. Alexei ehti tuntea pienen voitonriemuisen kipinän tuikahtavan sisällään ja vaihtoi huojentuneen silmäyksen Wilkinsin kanssa.

Se kävi niin yllättäen. Äkisti. Eteenpäin soljunut ja pakoon haluavan vietin ajama liike töksähti, kiivas syke muuttui tasaiseksi käyräksi. Kaikki syöksyi kieppuvaan, rämisevään kaaokseen.

Käytävän katto ja vasen seinä räjähtivät irti pitimistään yhtenä vastenmielisen, repeävän ärähdyksen säestämänä rusahduksena. Paine ja liike-energian äkillinen tulvahdus saivat Alexein kaatumaan ällistyneesti karjahtaen taaksepäin. Maa hänen jalkojensa alla vavahteli, kun vastapäiseen seinään puhkesi verenpurkaumainen, hyhmäistä kudosta ympäriinsä lennättävä repeämä. Kommodori yritti liikahtaa käytävän seinää kohti, mutta sai tuskin kammettua itsensä polvilleen ennen kuin oli liian myöhäistä. Solheim pelasti hänet viime hetkellä loukkaantumiselta, ehkä pahemmaltakin, syöksymällä eteenpäin ja raahaamalla esimiehensä olkapäistä turvaan ennen kuin käytävälle yllättäen itsensä puskenut, liman ja irtonaisten kudospätkien tahrima ultralisko olisi tallonut kommodorin alleen. Olento ravisti märkää, kuvottavalle lemuavaa karvapeitettään ja ulvoi päänsä takakenoon nostaen raivosta. Jostakin syvältä pesän sisältä ensin yksi, sitten useampia ääniä liittyi kuoroon. Katon kulmautuneet, rustomaiset kudokset taistelivat hetken ultraliskon kyhmyistä niskapanssaria vastaan ja antoivat sitten räikeästi äännähtäen periksi. Romahdus vavahdutti koko käytävää ja suuret, katosta putoavat lohkeumat tukkivat heidän tulosuuntaansa vieneen käytävän kirskuvana sateena. Ultralisko tuskin tuntui huomaavan ylleen satavia satojen kilojen painoisia kiviä ja lihapaloja, multa- ja hiekkaryöpyistä puhumattakaan, vaan käänsi syöksyhampaansa alas ja kuopautti jalallaan.

Voi perse.

Alexei kuuli oman äänensä karjaisevan Kaien nimeä samaan aikaan, kun ultralisko säntäsi rynnäkköön. Shikov onnistui väistämään jättiläismäisen olennon jalaniskun vauhdittamalla pakenevaa liikettä virrallaan, mutta rytäkässä löi päänsä käytävän seinästä sojottavaan luupiikkiin oksennuttavan voimakkaalla humahduksella ja sai suunsa täyteen limaista hiekkaa. Yskää köhien Alexei käänsi päätään ultraliskon liikkeen mukana. Kaie oli tuskin ehtinyt tajuta mitä hänen takanaan tapahtui ja oli vasta pyörähtämässä takaisin tulosuuntaansa, mutta kohti rynnistävän suuren liskon nähdessään nainen painoi kantapäänsä järkähtämättömästi maahan ja kyykistyi välittömästi koettaen suojata parhaansa mukaan selässään edelleen puolitajuttomana roikkuvaa Adamsia. Protossille ei jäänyt aikaa tehdä juuri muuta kuin kumartua voimakkaaseen etunojaan ja käynnistää teränsä, mutta kaikkien yllätykseksi se riitti. Ultraliskon täytyi olla haavoittunut pahasti sen rynnätessä seinän läpi, sillä pidätellystä liikevoimasta horjahtelevan ja korkeaan huutoon puhkeavan Kaien terien kaksi ensimmäistä työntöä saivat olennon perääntymään rääkyen ja ravistelemaan itseään holtittomasti kuin jonkinlaisen hermostovaurion saaneena. Uuteen hyökkäykseen elikolle ei jäänyt aikaa, sillä Solheim oli nostanut automaattilaukaisimen olalleen, tähdännyt pikkutarkasti ja ampunut viimeisen räjähdekranaattinsa suoraan valtavan zergin ruhon alle jääneeseen kapeaan painumaan maassa. Kun ammus räjähti, ultraliskon ohuet vatsapeitteet repesivät yhtenä kirjavana tilkkutäkkinä ja koko kammotus rojahti käytävälle haisevaksi, vyöryväksi kasaksi. Lähimpänä seisonut Thompson näytti siltä, kuin olisi saanut koko vartalon kattavan, pystysuoran oksennuspyrskäyksen ylleen ja tuijotti eteensä täysin sanattomana silmiään pyyhkien.

Ultraliskon värisevät syöksyhampaat heilahtivat vielä viimeisen, epätoivoisen kerran ja olento käänsi ne kohti edessään seisovaa, maata vasten nauliutunutta protossia. Kaie väisti helposti vimmaisan kuoloniskun, mutta menetti heti sen jälkeen tasapainonsa jalkansa sattuessa yhteen käytävälle pyörineistä irtolohkareista. Sekä protossi että tämän olkapäiden varassa tasapainotteleva Adams suistuivat alas.

Alexei seurasi sivusta, kuinka protossinainen ja velttona roikkuva Adams romahtivat seinää vasten. Kommodori räpäytti silmiään. Hän taisi huutaa jotakin, joskaan ääni ei tuntunut koskettavan mitään tai ketään. Kaikki vaimeni ja muuttui löysäksi, verkkaiseksi sekameteliksi, kuin hidastetulta videokasetilta toistetuksi kohtaukseksi. Ääni, liike ja kuva sekoittuivat yhteen paksuksi ja tahmeaksi massaksi, joka löntysti eteenpäin väistämättömästi.

Alexei ei ollut koskaan nähnyt väijyjien pahamaineista seittiansaa toiminnassa, mutta tiesi kyllä toimintaperiaatteen, olihan Kaie oli puhunut heille pesän puolustuslaitteista taktiikkapalaverissa vasta toissapäivänä.

"Olkaa varovaisia seittiansojen kanssa. Ne ovat väijyjien punomia, miltei vaarallisempia kuin niiden piikit. Ansoista näkyy paljaalla silmällä vain ohut, vaalea laukaisinlanka. Sen voi purkaa helposti ja täysin vaarattomasti psionisella sykäyksellä, mutta lankaan ei saa missään nimessä koskettaa sormenpäälläkään", nainen oli sanonut vakavasti. Hän ei ollut peitellyt huoltaan silmätessään asetoverinsa yksitellen läpi. Nainen oli kertonut miltei syylliseltä näyttäen ja hiljaisin sanoin, kuinka helposti pesään tunkeutuvat kutsumattomat vieraat lankesivat yksinkertaiseen, mutta kuolettavan tehokkaaseen seittiansaan, jolleivät pitäneet varaansa. Hämähäkin verkkoa muistuttava luja, mutta joustava kudos syöksähti uhrin päälle tämän osuessa viritinlankaan ja liimasi kaiken tielleen osuvan käytävän, katon tai lattian pintaan kuin kärpäsen. Zergien ei tarvinnut kuin poimia rimpuileva saalis parempiin suihin seuraavalla partiointikierroksellaan.

Alexei oli ehkä ainoa, joka ehti nähdä kirkkaanvalkoisen rihman napsahtavan poikki, kun Kaie ja Adams putosivat hallitsemattomasti kohti vastapäistä seinää. Protossin jalat lipesivät ja nainen haparoi kädensijaa seinästä, tuloksetta. Hän ei nähnyt tai astinut lähestyvää vaaraa. Alexei tuijotti. Hän tunsi huuliensa liikahtavan äänettömään vastalauseeseen ja kätensä nykäisevän ylös kipeästi. Hän oli kuitenkin myöhässä, aina myöhässä.

Seinä näytti likipitäen repeävän sisältäpäin, kun seitti purskahti äkisti ulos kotelostaan metallisen suhauksen säestämänä ja kietoutui hopeisena salamana kahden aaveen ympärille. Huutava ja pärskivä Adams räpiköi voimattomasti käsivarsillaan ylöspäin, mutta Kaie oli ollut jälleen nopeampi. Protossin miltei refleksimäisen vauhdikkaasti liikkeeseen lennähtänyt jalkaterä osui Adamsin vyötäröön ja paiskasi miehen käytävän toiselle laidalle, jolloin teräksinen verkko kimmahti ohi maalistaan. Kaie yritti jatkaa omaa liikettään kierähtämällä eteenpäin ja syöksymällä käytävälle heidän takanaan, mutta oli käyttänyt jo tarvitsemansa sekunnit. Seitti kuroi Kaien keskivartalon ja potkuun ojentuneen jalan otteeseensa ja kiskaisi naisen kropan taemmas seinää vasten. Kaie tömähti paikoilleen Adamsia suojellut käsi rintakehän päälle lukkiutuneena. Toinen käsi, vasen jalka polvesta alaspäin ja kypärän peittämä pää jäivät tahmean ansalangan ulottumattomiin, mutta pienet harmaahopeiset rihmat kiertyivät silmänräpäyksessä muun kropan peitoksi. Kaie ynähti ilman paiskautuessa keuhkoistaan, koetti nykäistä itseään irti ja jähmettyi aloilleen tajutessaan limaisen verkon kuristavan otteen vain lujittuvan. Seitti liimasi seinää vasten pian myös kypärän peittämän niskan.

Kaie jäi puoli-istuvaan, miltei kyykkyyn asentoonsa. Hän oli ansassa. Ultraliskon kuolemaa enteilevien, kahden viimeisen hengenvedon ajan oli haudanhiljaista. Alexei ei osannut vieläkään tehdä mitään muuta kuin katsoa – tuijottaa tyrmistyneenä eteensä haluten sulkea silmänsä ja huutaa, mutta kyeten vain aukaisemaan suunsa kahteen kertaan äänettömästi.

Kaie avasi visiirinsä hetken päästä ja käänsi päätään hankalasti takakenoon ryhmänsä kasvot tavoittaakseen. Alexei havaitsi ruhjoutuneilla kasvoilla järkyttyneen ilmeen.

"Voi helvetti", Solheimin kauhistunut ääni kuului taustalta.

Alexei ryömi hengästyneenä lähemmäs ja kumartui alas ojentaen kätensä.

"Älä koske siihen, se saattaa tarttua uudelleen!" Kaie kielsi. Alexei pysähtyi kesken liikkeen ja jähmettyi nyökkäykseen. Hän ei osannut laskea eteenpäin kurottunutta kättään alas. Tietoinen mieli ei vieläkään suostunut sisäistämään juuri äsken hänen silmiensä edessä peruuttamattomasti tapahtuneita asioita.

Thompson oli rientänyt nostamaan Adamsin pystyyn, mutta nuori mies tuskin huomasi avukseen sännännyttä lääkintämiestä, vaan tuijotti vuoroin tutiseviin käsiinsä, vuoroin järkyttyneenä Kaieen. Hän puristi haavoittunutta olkavarttaan ja tärisi. Miehen silmät olivat kostuneet.

"Miksi helvetissä sinä noin teit?" mies tivasi silmät selällään. "Sinä… sinä… miksi sinä…?"

"Se olisi osunut meihin molempiin… Minä…", Kaie änkytti. Hän koetti puristaa itseään ylöspäin, mutta väijyjän seitti oli jo saanut tukevan otteen sekä protossista että seinästä naisen takana.

Alexei kumartui. Hänen rintakehäänsä särki ja hänen aivonsa askartelivat eteen heitetyn haasteen edessä kuin ylikuumentuva tietokone. Oli pakko olla jokin ratkaisu. Jokin. Hän haki kuumeisesti vaihtoehtoja mielestään; kelasi läpi kuulemiaan tarinoita ja esitelmiä, haki alitajunnasta viimeistä hihaässää. Kaie oli itse eilen sanonut, että jännitehitsaimet olivat ainoa terraanien työkalu, jolla seittiansan timantinkovaan verkkoon syntyisi edes nirhaisuja. Protossi oli valitellen lisännyt, että hitsausliekin käyttö ihoa peittävien seittien sulattamiseen teki usein uhrille peruuttamatonta vahinkoa. Alexei ravisti päätään turhautuneena: heillä ei tehtävälle lähtiessään ollut mahdollisuuttakaan moisen järkälemäisen kaluston kantamiseen näin vähäisellä miesvoimalla, eikä Raynorin joukoilla ollut enää tarpeeksi aikaa. Kaie oli lisäksi maininnut protossien käyttäneen joskus teriään onnistuneesti verkkoihin, mutta työ oli naisen mukaan silloinkin parhaimmillaan hidasta ja vaarallista uhrille.

Wilkins oli keksinyt saman: "Sinun teräsi! Sinun teräsi", nainen miltei änkytti inttävään sävyyn Kaien ranteita kohti käsillään viuhtoessaan. "Etkö sinä voi leikata itseäsi ulos? Terilläsi?! Sinä sanoit, että ne toimivat."

Kaie käänsi katsettaan vaivalloisesti. Hän harkitsi hetken.

"Minä… Saan ehkä vasemman käden terän käyntiin, mutten voi taivuttaa sitä kunnolla. Ja oikea.. no, näethän itsekin", Kaie sanoi arkisen totevalla, miltei sävyttömällä äänellä. Vaikka protossin kasvoilta paistava kauhu heijasteli ryhmän virroissa uivaa järkytystä, Kaie ei tuntunut tajuavan tilanteen vakavuutta. Ei todella. Wilkins joutui päästämään tuskaisan, ymmärtäväisen ynähdyksen. Kaien oikea käsi oli likistynyt tämän kylkiluita vasten, ja nainen olisi lävistänyt vain oman kylkensä ranneterän käynnistäessään. Hän olisi todennäköisesti kuollut verenhukkaan muutamissa hetkissä. Vasen käsi oli irti verkosta kyynärvartta myöten, mutta taittokulma oli täysin mahdoton tarkkuutta vaativaa työskentelyä ajatellen.

Tilanteen lopullisuus alkoi iskeytyä Alexein tajuntaan kaikessa kauheudessaan. Yllättäen Kaieen päin katsominenkin sattui, sattui niin paljon.

"Teidän pitää lähteä", Kaie alkoi kiirehtiä epätoivoisesti, kun kukaan muu ei tuntunut valmiilta sanomaan mitään. Hän nosti leukansa pystyyn ja pakotti itsensä katsomaan terraaneita. Protossin silmiin oli tullut teräksistä päättäväisyyttä. "Minä yritän saada verkon irti, mutta vasemmalla kädellä siihen menee aikaa. Menkää edeltä. Tulen perässä."

"Älä puhu paskaa", Thompson sähähti kauhistuneena. "Sinä et saa terää toimimaan, vaikka vääntäisit kyynärvartesi sijoiltaan."

Lääkintämies oli oikeassa. Alexei tajusi koko kehonsa vapisevan. Tämä… tämä oli väärin. Jalat tuntuivat pehmeiltä ja huterilta, eikä hän tuntenut omia sormiaan lainkaan, vaikka oli nostanut käden suunsa eteen hetki sitten.

"Menkää", Kaie kuiskasi uudelleen. Hänen äänensä oli kireä ja pingottunut. "Niitä on satoja. Te voitte vielä mennä."

Hyinen hiljaisuus laskeutui käytävälle. Ultraliskojen mylvintä kuului edelleen etäisenä oopperana jostakin jalkojen alta. Jokainen väisti huolellisesti katsomasta toisiaan silmiin tai vilkaisemasta Kaieen, jonka virta oli kiihtynyt ja punareunainen roso heidän pelosta kutistuneiden mieltensä keskellä. Alexei rykäisi, muttei vieläkään löytänyt sanoja. Tässä oli jotain väärää - jotain perustavanlaatuisen julmaa ja sadistista.

"MENKÄÄ!" nainen ärjähti säpsähdyttäen heidät transsista. "Khalan nimeen, vie heidät turvaan täältä!"

Viimeinen pyyntö oli osoitettu Alexeille, joka säpsähti tahtomattaankin. Kaien katse nauliutui hänen silmiinsä.

"Sir?" Wilkins kysyi tärisevin huulin.

Alexei tiesi, että Kaie oli oikeassa. Vain muutamien minuuttien päästä tukkeutunut käytävä kuhisisi jonkin kiertotien löytäneitä zergeja ja pesästä tulisi todellinen kuolemanloukku terraaniaaveille.

Ei. Älä pakota minua tähän.

Heidän pitäisi mennä. Se oli ainoa vaihtoehto, johon hän saattoi ryhmänjohtajana tarttua – tehdä oikein, järkevästi. Chandakin ja Murrayn kasvot kävivät hänen mielessään. Hänen oli hankala muistaa olivatko Murrayn silmät ruskeat vai siniset. Hän vältti huolellisesti katsomasta alas Kaieen, vaikka tunsi tämän virran nykivän omaansa kuin itsepäisen, huomiota kärttävän pikkulapsen.

Eikö tämä loppuisi koskaan? Kuinka paljon olisi tarpeeksi?

Alexei seisoi aloillaan, kivettyneenä kuin patsas. Hän ei voinut jättää ketään taakse vailla minkäänlaista toivoa pelastumisesta. Ei tässä kuulunut käydä näin... ei hänelle käynyt näin. Eikä Kaielle. Ei etenkään Kaielle, itsepintaiselle, tyhmänrohkealle Kaielle. Sydän tuntui musertuvan pieniksi palasiksi ja virta hakkasi vauhkona implanttien takana.

"Shikov?" Solheim kysyi vuorostaan. Alexei pakotti nieleskellen ja rykien velvollisuudentuntoisen ryhmänjohtajan esille itsestään. Hänen piti pysyä kylmäpäisenä.

"Kaie", Alexei henkäisi varovasti.

Nainen joutui kääntämään niskansa ääriasentoon, jotta kykeni näkemään takanaan seisovan esimiehensä, joten Alexei kyykistyi ja siirtyi lähemmäs seinää. Hän varoi koskettamasta ansaverkon tahmeita rihmoja kumartuessaan. Pian he olivat kasvotusten.

Kaie oli kalpea, naarmuilla ja uupunut. Hän näytti kaiken sen vääntyneen, ruhjoutuneen ja kuolemaa henkivän sekasorron keskellä inhimillisen heikolta, mutta niin rehelliseltä, oikealta. Protossi hymyili surumielisesti. Vertaus valosta pimeän keskellä oli aina ollut Alexein mielestä korni ja lattea, mutta hän ei voinut estää sen putkahtamista mieleensä, kun Kaien virta kohtasi hänen omansa ja sai hänet siristelemään silmiään kuin sysipimeässä yllättäen kirkkaan taskulampun valokeilaan joutuneen.

"Alexei, teidän pitää lähteä välittömästi. Ne tulevat", Kaie sanoi. Hän painotti jokaista sanaa yksitellen. Hänen kasvoillaan oli rukoileva pyyntö, kun hän käytti katseensa ensin käytävällä ja palautti sen sitten Alexein puoleen.

"Kaie on oikeassa", Adams kuiskasi järkyttyneenä. "Niitä tulee lisää. Tunnetteko?"

Alexein ei edes tarvinnut virittää mieltään uudelleen ymmärtääkseen, mistä oli kyse. Hän aisti kyllä virtansa laidoilla etenevät sekasotkuiset laumat, sadat ja taas sadat mielet, jotka tulivat kohti heitä aaltomaisina sykäyksinä.

"Me tulemme takaisin, Kaie", Solheim vakuutti taustalta. Kaien nyökkäys oli alistunut. Kumpikin heistä tiesi, että lupaus oli parhaimmillaankin ponneton, ontto.

Alexei lukitsi silmänsä Kaien pitkänomaisiin, niin tutuksi ja rakkaiksi tulleisiin kasvoihin ja tunsi äänensä pettävän. Hän haki mielestään hätäisesti vielä jotakin vaihtoehtoa: mahdottomalta tuntuvia takaovia, viimeisiä järjettömiä rippeitä toivosta. Se oli turhaa, mutta ajatus Kaien menettämisestä tällä tavalla tuntui niin hyytävältä, että hänen oli takerruttava johonkin.

"Minä pidättelen niitä niin pitkään, kuin pystyn. Menkää. Ole kiltti, vie heidä pois täältä!", Kaie toisti.

Alexei tunsi naisen virrassa poukkoilevat pakokauhuiset pienet aallonharjat. Hän ei ollut tottunut näkemään tuollaista haurasta avuttomuutta protossin kasvoilla. Kaie oli murtumaton, voimakkain heistä. Nytkin nainen yritti peitellä huolellisesti muut tunteensa määrätietoiseen käskyynsä, muttei voinut estää ääntään tärisemästä ja totuutta paistamasta kasvoiltaan. Kaiea pelotti.

Menkää.

"Shikov!" Wilkins ynähti. Nainen näpäytti Alexeita käsivarteen kevyesti. Wilkinsin kasvoilla oli yrmeä, tietoisen tyly ilme. Alexei tiesi, että nainen kovetti itseään tarkoituksella ja yritti olla ajattelematta edessä olevaa väistämätöntä päätöstä jättää yksi jälkeen. Jos he jäisivät epäröimään, he eivät kenties koskaan saisi uutta mahdollisuutta.

Alexei tiesi, että hänen oli lähdettävä. Hän ymmärsi, että oli tekemässä oikean päätöksen. Silti koko vartalo oli raskas ja tahdoton. Hän nyökkäsi Kaielle, veti nopealla liikkeellä taisteluhansikkaan kädestään ja kosketti tämän paljasta kättä lohduttaen sormillaan.

"Minä…", hän sai kuiskatuksi.

"Shikov. Meidän on pakko mennä", Thompson hoputti. Myös hänen lauseensa särähti lopussa. Lääkintämiehen olkapäiden varassa puoliksi roikkuva Wilkins tehosti pyyntöä virtansa kevyellä töykkäisyllä.

Alexei tunsi tukehtuvansa.

Mene.

Kaien virta oli määrätietoisen lempeä, mutta siinä oli kiireen sävyttämää pakottavuutta.

Mene.

Lähde.

Alexei painoi päänsä, nousi kumarasta asennostaan ja otti kompuroivan askeleen taaksepäin.

Mitä jos tämä on viimeinen kerta?

Ajatus iskeytyi Alexein mieleen pakottavana ja väänsi miltei väkivaltaisesti hänen sisuksiaan. Pelko menettämisestä rusensi hänen kallonsa pohjalla saaden epätoivon sähköiset aistimukset helmeilemään iholla pienten nipistyksien tavoin. Pakokauhu pani virran roihahtamaan ilmiliekkeihin, repi jokaisen kätketyn ja syrjään sysätyn tunteen tietoisen mielen kankaalle räikeänä ja silmittömänä huutona. Hän oli halunnut kiistää tunteensa ja sulkea öisin uniinsa hiipineet lämpimät hipaisut vain omaan hämillisellä harkinnalla valeltuun sydämeensä, muttei ollut koskaan uskonut joutuvansa kohtaamaan levolle pakotettua kiintymystään tällä tavalla. Hän oli uskonut olevansa kykenemätön rakastamaan Gemmasta luovuttuaan ja yksinolon valitessaan. Ja kuitenkin kaiken tämän ajan hän… hän…

Mitä jos tämä on viimeinen kerta?

Hän oli ollut jo aikeissa kääntyä odottavan muun ryhmän puoleen, mutta epätoivoisen ja kiukkuisen nyyhkäyksensekaisen kirosanan päästäen riistäytyi lyhyeksi hetkeksi takaisin unohtaen silmänräpäyksen ajaksi kaiken muun. Sydämen syke korvissa hakaten Alexei kumartui kyykkyyn Kaien ylle ja katsoi protossin silmiin rukoilevan kysyvästi.

Hänen oma, epätoivoinen kuvajaisensa peilautui takaisin Kaien katseesta, kun protossi kurotti kasvonsa ylöspäin niin pitkälle kuin kiertyneessä asennossaan kykeni. Hänen keltaiset silmänsä hymyilivät surumielisesti, huulet raottuivat kuin sanoja hakien.

Minä…

Alexei ei odottanut muuta. Ajattelematta, impulsiivista epätoivoa täynnä hän nojautui alas. Hänen huulensa osuivat Kaien hampaisiin kiivaan liikkeen voimasta, ja helläksi tarkoitetussa suudelmassa oli metallin sekä psionisten kipinöiden lisäksi myös veren makua. Hän vapisi sisältä Kaien huulten liikahtaessa vastaukseksi ja kuullessaan pienen, hengästyneen älähdyksen karkaavan protossin huulilta. Hänen virtansa – vai oliko se Kaien, Alexei ei enää kyennyt erottamaan - kuohahti kiihkeänä kietoen heidät kummankin omistuksenhaluiseen rutistukseen ja sai korvat lukkiutumaan huumaavalla pauhullaan. Lyhyen aikaa oli vain psionista kirskuntaa virtojen hakiessa toisiaan, kaikennielevää hukkumista hetkeen ja halu pitää kiinni Kaiesta silmät kiinni, kieltäytyä katsomasta pimeään.

Hän halusi hetken ajan enemmän kuin mitään muuta antaa periksi mielihalulle, joka käski unohtamaan itsehillinnän, järjen ja velvollisuuden.

Taistele. Selviä täältä. Minä… minä keksin kyllä jotain. Älä jätä minua.

"Mene", Kaie kuiskasi ääneen. Protossi nyökkäsi hänelle päällään käskevästi.

Alexei kosketti hellästi kämmenellään Kaien huulia, vetäytyi jäykästi askeleen taaksepäin henkeä vetäen ja katsoi protossin kasvoihin vielä yhden, epätoivoisen kerran kuin olisi yrittänyt tallettaa kuvan mieleensä viimeisintä piirtoa myöten.

"Menkää." Protossi muodosti sanat vain huulillaan, mutta viesti oli selkeä. He kaikki tunsivat, kuinka Kaien virta jyrähti liikkeelle ja painui vasten käytävän seiniä. Jossakin kaukana etenevät zergit pysähtyivät näkymättömän muurin kohdatessaan.

Viivytän niitä niin kauan kuin pystyn. Menkää.

Alexei piti Kaien silmäkulmassaan nyökätessään nelikolle lähtökäskyn. Protossi oli sulkenut silmänsä ja tämän välillä tahdottomasti nykäisevät tai kurtistuvat kasvot kertoivat, ettei nainen ollut enää läsnä, vaan kulki jossakin kaukana virtansa mukana.

Edessä odottavat muutamat metrit olivat hänen koko siihenastisen elämänsä hankalimmat. Sisimmässä riehuva järjetön pelko ja avuttomuus tavoittelivat jalansijaa jäädäkseen, mutta Alexei ei voinut antaa niiden asettua. Hän kääntyi syvään henkäisten ympäri ja jätti Kaien selkänsä taakse. Ensimmäinen askel tuntui lyijynraskaalta ja hän hillitsi halunsa kääntyä ja vilkaista vielä viimeisen kerran.

Jos käännyt nyt, sinä et koskaan lähde.

Thompson tarttui hänen olkavarteensa ja ohjasi häntä kohti käytävän mustana häämöttävää pimeyttä. Alexei liikutti jalkojaan konemaisesti pakottaen itsensä ensin hölkkään, sitten pyrähtävään juoksuun. Hän tunsi Solheimin empaattisen virran omansa takana. Kun he pääsivät seuraavan mutkan taakse, hengittäminen tuntui helpommalta kylkiluiden takana viiltävästä kivusta huolimatta. Kyyneleet kuumottivat hänen luomiensa alla, mutta niille ei ollut nyt tilaa.

"Meidän on päästävä tunnelille", hän sanoi käheästi. "Adams ensin. Hänet on saatava sairaalaan."