No jopas jotakin. En edes yritä sisällyttää tähän minkäänlaista kattavaa selityslistaa inspiraatiota syövistä lumimiehistä tai näppäimistön varastaneesta apinaheimosta, vaan annan estradin tarinalle, joka ei ole päivittynyt melkoiseen hetkeen.
Mitä lämminhenkisin kiitos annulle ajoittaisista, virtuaalisista potkimisrituaaleista, kommentoinnista ja kirjoitustsempistä! Olet korvaamaton motivaattori!
Hän oli laulanut, kunnes ääni oli muuttunut sameaksi ja humalan ohentamaksi käheydeksi. Helkkarinmoinen putki. Kolme päivää. Kolme päivää sekasotkuisia nuotteja ja äännähdyksiä, kotipolttoisen viinan hapanta iltasoittoa ja kakofoniaan hukkuneita kommunikaattorin ankeita äännähdyksiä. Raynor käänsi olkavarttaan. Pullonkaula oli kylmä ja säröisen tuntuinen kämmenpohjaa vasten. Hän kiersi sormensa tiukemmin sen ympärille ja kallisti. Turhaa. Jälleen tyhjää. Vain kaiku, joka helähtäisi hiertyneen, jo rusehtamaan alkaneen metallipohjan uumenista.
Voi helvetti. Voi helvetin helvetti. Tämä planeetta tekee sinut vielä hulluksi, Jim.
Raynor käännähti ympäri. Selällään oli hieman helpompi maata, kun sisuskalut eivät yrittäneet valua pitkänä junamuodostelmana ulos lähimmästä ruumiinaukosta, vaan tyytyivät muljahtelemaan puolelta toiselle kylkiluiden alla. Huone keikkui hänen näkökentässään ylösalaisin, eivätkä karut kalusteet tuntuneet millään asettuvan paikalleen. Jostakin oven alta piiskasi kylmää ilmaa, joka sai kapteenin värähtämään. Hän haparoi kädellään hetken päiväpeittoa paidattoman yläkroppansa peitoksi, kirosi käsiensä tärinää ja tajusi lopulta yrittävänsä riipiä lattian kokolattiamattoa irti.
Jumalauta. Vitun matto. Vitun Van Sara.
Tietokoneen äkillinen kilahdus ovelta tavoitti hänet. Ääni oli kohteliaan neutraali kuiskaus, mutta kaikui hänen väsymyksellä ja turruttavilla päihteillä kyllästetyssä pääkopassaan kuin orkesterimontullinen taistelusireeneitä. Raynor käänsi närkästyneenä päätään. Eivätkö ne helvetin asepukuiset apinat pystyneet pitämään tukikohtaa pystyssä edes pientä hetkeä ilman häntä? Hän tuijotti katon särmikkäitä metallielementtejä laskien sekunteja mielessään. Edellisellä kerralla Kingston oli jaksanut survoa rystysiään soittokelloaan vasten noin puoli minuuttia. Sinnikäs mies.
Kun minuutteja oli kulunut kaksi ja ovea paukutettiin myös nyrkeillä, Raynor alkoi toden teolla hermostua. Mitä saatanaa he oikein häneltä halusivat? Eikö hän ollut jo tehnyt kaikkensa tämän Vespene-huuruilta ja katkeruudelta lemuavan loukon eteen? Eikö joku muu voisi kerrankin ottaa peukalon pois perseestään ja tehdä sillä muutakin kuin kaivaa nenäänsä – tai hakata hänen hyttinsä soittokelloa?
Raynor sulki silmänsä, mutta tajusi liian myöhään tehneensä virheen. Hämärään katsominen satutti. Hahmot odottivat häntä mustuuden keskellä ja tarttuivat välittömästi kiinni jokaiseen tiedostavaan rippeeseen kuin hukkuvat ajopuuhun.
Sarahin pitkä, punainen tukka oli levinnyt paksuksi viuhkaksi Jimin olkapäälle. Nainen oli painautunut hänen maastotakkinsa kainaloon sanomatta mitään, selittelemättä ja pyytämättä anteeksi. Hänen katseensa oli rukoillut Jimia olemaan vaiti. He olivat katselleet Antiga Primen taivasta toisiinsa nojaten, yhteisiä unia nähden ja yön varjot planeetan ylle putoavan aamun myötä mielestään työntäen. Juuri ennen tukikohdan kangertelevaa aamuherätyssoittoa Sarah oli nostanut unesta raskaan katseensa ja silmäillyt häntä tunnustellen, aivan kuin olisi nähnyt Jimin ensimmäistä kertaa. Nainen oli suudellut häntä.
Myös Kaie oli luomien takaisessa vankilassa, odottamassa yön piirittämänä. Hän katsoi jalkoihinsa ja oli hiljaa, kuten hänelle tyypillistä oli. Protossi hymyili kasvonsa nostaessaan, ja tuolloin Jim näki haikeilla, pikkuvanhoilla kasvoilla ääneen lausumattoman pyynnön. Auta minua, tytön ilme aneli.
Minä petin sinut. Ihan niin kuin Johnnynkin.
Jim pakotti hätäisellä räpäyksellä silmänsä aukeamaan. Hän ei pystynyt kohtaamaan sitä kaikkea kerralla. Hän kallisti pullon ahneesti huulilleen ja muisti vasta puolimatkassa sen olevan tyhjä.
Ovisummeri ulvoi edelleen taukoamatta aivan kuin Kingston olisi teipannut sormensa kiinni kutsupainikkeeseen. Mikä helvetti miestä oikein risoi?!
"Painu vittuun!" Jim äyskähti ovelle päin kädellään huitaisten. Hän alkoi uteliaasti silmäillä huoneen lattiaa ja muita pintoja etsien katseellaan seuraavaa pulloa. Ei hän voinut kaikkea olla juonut…?
"JIM! AVAA OVI! JIM!" kiivastunut ääni kohosi. Oveen hakattiin jälleen. Jim tunsi jäykistyvänsä.
"Se koskee myös sinua, Shikov!" hän ärjäisi myrtyneesti. Venäläisaave oli näemmä vihdoin päässyt jalkeille.
Jim kurkkasi tyynyn alle toiveikkaasti ja itsekseen jupisten, mutta pieluksen laskoksiin piilotettu pullo oli tyhjä. Samoin se, jonka hän oli teipannut lattialistaan yöpöydän taakse. Jopa vanha lääkekaapin yskänlääke-klassikko oli ryystetty tyhjiin.
Jim istahti otsansa rypistäen lattialle pohtimaan tilannettaan. Zergit oli tuhottu Van Saralta. Kaie oli poissa. Kerrigan piinasi edelleen hänen painajaisiaan. Viina oli loppu. Shikov mesosi yhä käytävällä ja äänitehosteista päätellen tyrkkäsi ovea jo kokeilevasti hartiavoimin.
Jim yritti sulkea melun tajuntansa ulkopuolelle. Shikov kerjäsi verta nenästään. Paskat, että miehellä oli pokkaa ilmestyä hänen ovelleen esittämään ukaaseja kaiken tapahtuneen jälkeen. Mitä helvettiä Shikov oikein oletti? Että tämä oli ratkaistavissa millään muulla tapaa kuin nyrkkitappelulla? Että Raynor ottaisi venäläisaaveen vastaan syli avoinna sen jälkeen, kun tämä oli jättänyt Kaien zergien pesään?
"Avaa ovi!" Shikovin tukahtunut ääni jatkoi karjumistaan. Seuraavat sanat lävistivät Jimin tajunnan rautaisina, rosoreunaisina ja selkeinä. Aika pysähtyi. "Kuunteletko sinä minua, Jim?! Hän on elossa. KAIE EI OLE KUOLLUT!"
Jimin silmät räpsähtivät. Hän kuuli pullon kolahtavan jossakin takavasemmalla, kun metallipinta osui sängynjalkaan.
Kaie…
Jim ei olisi kyennyt itsekään jälkikäteen määrittelemään tarkkoja liikkeitään tai muistamaan sitä, kuinka kompuroi huoneen halki ovelle käsillään seinistä tukea hakien. Sekunteja kului loputtoman kauan – pieni tila ei ollut koskaan tuntunut niin avaralta – ennen kuin Jim lennätti koko kämmenensä vasten oven hätäaukaisupainiketta sokeasti henkeään haukkoen ja rintakehä täynnä kitkeränmakuisia sirpaleita. Oven metallipaneeli heilahti syrjään ripeänä suhahduksena. Samalla Jim sai täysin odottamatta syliinsä koko yläkroppansa voimalla ovea päin jysäyttämässä olleen Shikovin. Miehet törmäsivät toisiinsa hapen koko rintakehästä pois paiskaavalla voimalla ja päätyivät lattiatasoon kiroilevaksi kasaksi.
"Mikä vitun muurinmurtaja sinä uskot olevasi?! Ovi on täysmetallia!" Raynor sähähti kiukkuisesti paiskatessaan Shikovin seinää vasten ja naulitessaan katseensa tämän kasvoihin. Sen lisäksi, että Shikov oli saanut hänet menettämään tasapainonsa ja lyönyt ryntäyksensä päätteeksi kyynärpäällä hänen kylkiluihinsa uuden hätäuloskäynnin, Jimin omat hampaat olivat osuneet leukaan rikkoen ihon pitkältä matkalta. Kipu oli sanoinkuvaamaton. Jim nielaisi suolaiselta maistuvaa verta irvistäen pahantahtoisesti.
Shikov jäi nojaamaan pökertyneenä seinäpaneeliin takanaan. Hän oli kalpea, järkyttynyt ja mustelmilla, mutta kasvoille hitaasti leviävä hymy oli niin naurettavan leveä, että Jim tiesi miehen tarkoittaneen sanojaan. Hän antoi nyrkkiin kohonneen kämmenensä sormien oieta.
"Zeratul näytti minulle", Shikov sopersi. "Minä tunsin sen. Hänen virtansa. Hän on elossa, Jim. Kaie on elossa."
Miehen silmät hehkuivat voitonriemua ja helpotusta. Hän oli tosissaan. Voi protossin perse, mies oli tosissaan.
Jim tunsi koko kroppansa puutuvan. Maailma välähti hetken aikaa valkoisena, valoisana ja epäselvänä. Hän kuuli Shikovin lausuvan nimensä.
Kaie…
Jim huojahti, istahti itsekin aloilleen lattialle ja antoi humalan hyökyä päänsä läpi. Väsymys peitti ruumiin valuvana tuntemuksena. Hän hämmästyi itsekin sitä, ettei vajonnut tärisevään järkytykseen eikä riemusta sekopäiseen hysteriaan. Sen sijaan jossakin hänen sisimmässään tuikahti – varovainen, pieni ja järjetön leimahdus haki sytykettä voidakseen työntää hänet käyntiin. Hän ei ollut menettänyt tyttöä. Hänellä oli jälleen toivoa.
"Missä?" hän tiedusteli lopulta hiljaa, tuskin kuuluvasti.
"Mitä?" Shikov vastasi kysymykseen toisella. Mies näytti pöllämystyneeltä.
"Missä hän on?" Jim toisti kysymyksen rauhallisesti.
"Zeratul sanoi, että äitinsä kanssa." Alexei vaikutti siltä, että sanojen todellinen merkitys iskostui hänenkin mieleensä vasta hänen lausuessaan ne ääneen. Miehen kasvot peitti epävarma huoli.
Jim painoi kädet silmiään vasten.
Se olikin liian hyvää ollakseen totta.
Hän tunsi Sarahin ja jokaisen tämän katkeranjulman sodan lain liian hyvin osatakseen uskoa sattumiin. Sydäntä väänsi kuin siihen olisi porattu reikiä. Kaie oli hengissä jotakin tarkoitusta varten. Jokin sotatoimi? Panttivankitilanne? Ansa? Ehkä houkutuslintu?
"Kerrigan on ilmeisesti siis elossa ja lähtenyt Van Saralta, niinkö? Missä hän on? Miksi hän piti Kaien elossa?" Jim pudotti sanat ilmaan synkästi.
"Minä… tulin suoraan tänne… Zeratul…" Alexei oli alkanut änkyttää.
"Kai Zeratul sinulle jotain sanoi?!" Jim murahti.
"Olin niin helpottunut, etten tajunnut kysyä. Minä… minä luulin menettäneeni hänet", Shikov mumisi. Hänen äänensä haipui ja katse pakeni kohti lattianrajaa. Myös Jim pysyi vaiti.
"Mitä Kerrigan hänestä haluaa?" Shikov kysyi kohta. Jim vilkaisi mieheen silmäkulmastaan ja kohautti olkapäitään terävästi. Jos he jotakin Kerriganista olivat oppineet, niin sen, että tällä oli aina jokin salaovi tai hihaässä odottamassa kaiken varalta. Mitä tahansa uutiset tarkoittivatkin, pallo oli selkeästi terraaneilla.
"Eiköhän oteta selvää", Jim ehdotti housujaan oikoen ja itsensä pystyyn nykäisten. Hän hieroi niskaansa hämillisenä vilkuillessaan ympärilleen ja yrittäessään pohtia oliko jossakin huoneessa jäljellä edes yksi sellainen t-paita, joka ei ollut yltä päältä hiessä, oksennuksessa tai jossain, mikä haisi eritteiltä ja näytti zergin sisuskaluilta.
Shikov kompuroi jaloilleen. Hämmennys loisti läpi hänestä.
"Minun pitäisi informoida Gerardia", hän rykäisi.
"Hienoa. Soitetaanpa hänelle saman tien", Raynor ilmoitti. Hän raivasi tiensä mutkattomasti sekalaisen huoneen läpi seinän näyttöpäätteelle. Ruutuun näytti tulleen nyrkinkokoinen särö. Hänellä oli epämukava tunne siitä, että asialla oli jotain tekemistä toissayön ja edelleen arastavien rystysten kanssa.
"Tuota… eikö meidän pitäisi… ", Shikov levitteli käsiään näyttäen pudonneen kärryiltä kokonaan. Jim vilkaisi häntä olkansa yli kysyvästi. Hän tökkäsi sormensa sirpaloituneen kosketusnäytön pinnalle ja etsi Gerardin tunnusta. Päänsärky oli yltynyt jomottaviin mittoihin.
"Mitä sinä… mitä sinä oikein teet?" Shikov kysyi lopulta.
Jim kääntyi ympäri vetäen syvään henkeä. Häntä huimasi ja hän sai töin tuskin aisoihin äkillisen mielihalunsa pyöräyttää keskustelukumppaniaan nyrkillä jonnekin nenän tietämille.
"Se on haaste, Shikov. Niin hänen tyylistään. Hän on tehnyt siirtonsa, ja tietää, että me reagoimme. Että me haemme Kaien kotiin. Voimme samalla vaivalla valmistautua. Minä ainakin aion mennä paikalle panssaroituna ja kaikki paikat persvakoa myöten täynnä muoviräjähdettä."
Shikov yritti selkeästi koota ajatuksiaan. Kommodori näytti epäluuloiselta.
"Tämä pitää käydä läpi perinpohjaisesti. Ja selvin päin", hän huomautti painokkaasti. Miehen katse kulki arvioiden tavararöykkiöiden seassa. "Sinä… kulunut viikko näyttää olleen melkoisen rankka sinulle."
Jim työnsi leukansa eteenpäin ja nosti kädet ristiin rintakehälleen. Hän joutui jo kolmannen kerran pidättäytymään äkillisestä mielihalusta leipoa Shikovin naamaa oikealla suorallaan. Kaie olisi ollut ylpeä moisesta itsehillinnän osoituksesta.
"Jos sinulla on jotain huomautettavaa, sano se suoraan", hän ärähti jäätävästi.
"Täällä haisee kuolemalta", Shikov tokaisi viattomasti.
"Ja sinä näytät krapulaiselta pandalta. Kerrotaanko lisää faktoja alennustiloistamme vai keskitytäänkö asiaan?" Jim kysyi kitkerästi.
Rykäisy miesten takaa keskeytti heidät.
"Niin mielenkiintoiseksi kuin tämä keskustelu uhkaakin käydä, minun pitänee pyytää huomiotanne. Kapteeni Raynor, Shikov?"
Raynor käännähti kantapäidensä varassa. Puhelu näytti yhdistyneen. Amiraali Durand tuijotti kohteliaan kysyvästi pöllämystyneen oloista ja ruhjehaavan ohimoonsa saanutta Shikovia ja tämän edessä horjuvaa, paidatonta Raynoria.
"Iltaa vain. Tai huomenta", Raynor toivotti suruttomasti. Hän väläytti esiin parhaan partiopojan hymynsä Gerardin hienoisesti rypistyneet kulmakarvat nähdessään, mutta vakavoitui pian nipistävän kivun muistuttaessa itsestään. Verinen hammasrivi ei kenties ollut paras mahdollinen tapa herättää luottamusta. Juonne Gerardin kulmien välissä syveni.
"Minulla on raportoitavaa…", Shikov aloitti epävarmalla äänellä.
"Tämä näyttää tarinalta, joka pitää kuulla", Gerard keskeytti kuivasti rykäisten. Hänen silmänsä tuikahtivat. "Tavataan taktiikkahuoneella 15 minuutin päästä."
Kaikessa siinä raastavassa hirveydessä oli jotakin hypnotisoivaa – jotakin, joka veti katseen puoleensa ja pakotti kohtaamaan lasin takana odottavan näyn jokainen aisti avoinna. Alexei olisi halunnut kääntää päänsä pois tai rikkoa hiljaisuuden, muttei kyennyt edes värähtämään. Hänen oli pakko katsoa. Pakko hyväksyä.
Voi paratkoon. Voi luoja.
Vaikka Zeratul oli varoittanut häntä etukäteen, Chandakin tyhjä katse sai Alexein silti nieleskelemään. Tavallisesti niin iloisina ja älykkäinä tuikkivien tummanruskeiden silmien takana ei ollut mitään – ei tunnistamisen häivettäkään, ei pienintäkään tiedostavuuden murusta. Nainen toljotti raukeasti ja kaikesta inhimillisestä tunteesta tyhjänä eteenpäin kohti vaaleanharmaata seinäpintaa. Alexein sisällä orastanut hento toivo oli vähällä musertua täysin ja hänen huulillaan vielä äsken karehtinut hymy kuoli.
Nainen oli pultattu istuma-asentoon selkätuen avulla, ja hän retkotti kovaa pintaa vasten vain juuri ja juuri vyösiteiden varassa pystyasennossa pysyen. Suupieli roikkui halvaantuneena sitä alaspäin vetävän letkun painosta ja osittain kaljuksi ajeltu päälaki paljasti pitkät, hilseilevät arvet ohimoiden takana. Sairaalakaavun alta pilkotti puoliksi suomujen peittämä, epämuodostuneelta näyttävä jalkaterä.
Antiseptinen aine haisi kaikkialla, eikä Alexei mahtanut mitään silmiensä vetistämiselle. Hänen aivonsa eivät millään suostuneet prosessoimaan sitä, että kapeaan sänkykehikkoon haudattu irvikuva oli se Chandak, jonka hän oli tottunut näkemään nelistämässä Kefeuksen käytävillä ja Adamsin nokkelana sanailuparina.
Voi Chandak, mitä sinulle on tehty?
Zeratul oli puhunut vain Chandakin psionisesta tilasta, eikä järkyttynyt Alexei ollut tullut kysyneeksi alaisensa fyysisestä voinnista. Vasta nyt, valvomon eristyslasin takana vain muutaman metrin etäisyydellä seisoessaan, ymmärrys löi hänet pysähdyksiin. Chandak oli jäänyt romahtaneen tunnelirakennelman alle ja joutunut zergien koe-eläimeksi. Kuinka naiivi Alexei oli ollut olettaessaan, että kaiken sen jälkeen nainen olisi sirorakenteinen, nauravainen ja eloisa itsensä?
Alexei siirsi katseensa eteenpäin huoneen toiselle laidalle. Jos särmikäs koura oli äsken puristanut hänen sydämensä miltei pakahduksiin, nyt se siirtyi jäykistämään selkärangan kylmällä, syyllisyydentuntoisella nipistyksellä. Kuinka väsyneiltä he näyttivät – miltei pienten lasten kaltaisilta kaikessa orvossa haavoittuvaisuudessaan, istuessaan särkyneinä huoneen seinustoilla. Vaikka huoneessa piipahti tuon tuosta hoitohenkilökunnan jäseniä ja alitajuinen kiire heijastui läpi koko tilanteesta, viisikko onnistui luomaan ympärilleen rikkumattoman kuplan. Kipu ja väsymys työntyivät läpi kaikesta: maahan luoduista silmistä, liikkumattomista kehoista, rikki räsähtäneistä toivomuksista kaventuneilla kasvoilla.
Alexei ei kyennyt hetkeen liikahtamaan askeltakaan, vaan jäi seisomaan kynnyksen vierelle käsi ovenkahvaa kohti ojentuneena. Siinä kahden askeleen välillä tasapainoillessaankin hän joutui pitkän tovin ajan vain katsomaan ja antamaan jokaisen yksityiskohdan iskostua mieleensä.
Wilkins istui laitapaikalla luonnottoman suorana ja katsellen eteenpäin kohti vastapäistä seinää. Hänen huulensa olivat kevyesti raollaan, mutta ääntä ei tullut. Vaalea tukka näytti pienen huoneen steriilissä kirkkaudessa luonnottomalta, kuin ylivalottuneelta valokuvalta. Naisen käsi oli puristettu vieressä istuvan Adamsin olkapäiden suojaksi. Adams ei näyttänyt edes huomaavan lohdutusta, vaikkei kämmentä poiskaan karistanut. Hän itki – eleettömästi, vapisematta, ääntelemättä – naama täynnä tahraisia kyynelvanoja. Miehen kämmenet oli kuperrettu Chandakin pienen, hervottomana peiton päällä lojuvan kämmenen suojaksi. Alexei tunsi, kuinka Lohmannin ja Thompsonin virrat kävivät tuon tuosta Adamsin tajunnan peittona huolestuneina ja lohduttaen. Varmistaen, ettei miehen mieli hajoaisi.
Side peitti edelleen toisella puolella vuodetta istuvan Lohmannin silmät ja sai hänet näyttämään vioittuneelta, hauraalta ja jollain tapaa ikäistään vanhemmalta. Hänen suupielensä olivat kovettuneet katkeriksi, hieman tylyiksikin viiruiksi.
Thompson puolestaan vaikutti neuvottomalta. Lääkintämies ja Solheim istuivat sängyn päädyssä kasaan painuneina ja tuntien selkeästi hiljaisuuden painostavampana kuin muut. Alexei tiesi, mitä miesten mielessä liikkui: kuinka järjetön, mutta riipivä syyllisyys omasta selviämisestä ja vahingoittumattomuudesta tunkeutui läpi jokaisesta ajatuksesta ja sai menetyksen tuntumaan, jos vain mahdollista, vieläkin hankalammalta.
Ovi aukeni narisematta ja kevyesti Alexein kosketuksen alla. Hän liikutti konemaisesti jalkojaan, keskittyi jokaiseen hengenvetoon ja yritti koota ajatuksiaan. Katse kuitenkin harhaili Chandakin kuolleisiin silmiin – niiden reagoimattomuus oli musertaa hänet. Pahinta eivät olleet kaikki ne haavat, ruhjeet, murtumat, eivät edes jäljet zergien geneettisestä muuntelusta. Sen sijaan raskaimmalta tuntui hyväksyä se, että säihke nuoren teknikon olemuksesta oli imetty pois. Alexei kaipasi silmänräpäyksen ajan miltei huimaavan voimakkaasti sitä elämää rakastavaa, älykästä, kurillisen viehättävää ja paikoin maanisen poukkoileva virettä, joka oli tehnyt Chandakista sähköiskumaisen henkäyksen.
Alexein kurkku oli karhea ja rintakehää kivisti, kun hän antoi virtansa kulkea hiipien yli häntä ja ryhmää erottavan välimatkan. Muiden virrat tuntuivat alkuun tummilta ja saavuttamattomilta, mutta pinnan alla pyörteilevät syvät vedet olivat täynnä padottua tulta. Alexei kurkotti eteenpäin ja lähestulkoon hätkähti katkeruuden ja aggressiivisen kostonhimon murskautuessa sisintään vasten. Ryhmä oli hajoamispisteessä.
Lohmann oli ensimmäinen, joka nosti päätään. Silmien ympäri kiedotusta harsosta huolimatta miehen katse liikahti kohti Alexeita. Piakkoin myös muut tunnistivat esimiehensä. Alexei hymyili pienesti kasvojen kääntyessä häntä kohti ja aisti samalla, kuinka jo miltei tavoittamattomiin lipuneet virrat terästäytyivät kuin vanhasta tottumuksesta. Wilkins nosti käden ohimolleen rutiininomaisesti.
"Sir", hän kuuli Solheimin äänen tervehtivän.
"Huomenta", Alexei vastasi ristiriitaisten ajatusten myllertäessä sisällään. Hän meni muutaman askeleen lähemmäs. "Arvasin, että löytäisin teidät täältä."
Adamsin katse nousi. Silmät olivat punareunaiset ja luomet turvonneet.
"Kun kuulin, että hän on täällä… minun oli pakko tulla."
"Tiedän", Alexei sanoi lempeästi. "Minä tiedän."
He olivat kaikki hetken aikaa hiljaa väistäen huolellisesti katseillaan sairaalasängylle asetellun, elottoman mytyn.
"Hän ei ole reagoinut meihin millään lailla. Ihan kuin psionista yhteyttä ei enää edes olisi", Wilkins ynähti hiljaisena. Hän pakoili ilmiselvästi Alexein lohdullista katsetta ja myös omassa sisimmässään raivoavaa itkua vetämällä kädet silmiensä peitoksi ja painamalla päänsä kohti lattiaa. Alexein ei tarvinnut ihmeemmin venyttää mielikuvitustaan kuvitellakseen, millaisen raivon valtaan suorasukainen nainen oli joutunut lääkärien empaattisiksi tarkoitettuja pahoitteluja ja protossiparantajien kryptisiä selityksiä kohdatessaan. Hän oli itsekin kohdannut samat tunteet kuluneiden tuntien aikana ja joutunut kerta toisensa jälkeen hyväksymään sen, että oli avuton ja kykenemätön tekemään muuta, kuin odottamaan ja antamaan hoitohenkilökunnalle työrauhan.
"Teitä saattaa ilahduttaa se, mitä minulla on kerrottavanani", Alexei virkkoi. Hänen ei tarvinnut teeskennellä optimistista virettä äänessään. Ryhmä otti uutisen vastaan apaattisesti, tuskin huomattavasti kiinnostuen.
Alexei nojasi sängynpäätyyn toiveikkuutta äänestään piilottamatta ja jatkoi: "Puhuin äsken protossien parantajien kanssa. He olivat optimistisia. Zergit eivät ehtineet täysimittaiseen pyyhintään asti. He tekivät tässä vaiheessa vain kevyen kerroksen hänen mielensä päälle."
"Se on siis kumottavissa?" Adamsin pää pomppasi ylös sellaisella voimalla, että hänen niskansa nikamat päästivät napsahtavan paukahduksen. Toiveikkuus tunki läpi hänen sopertelevasta kysymyksestään.
"Ei.. ei se ole", Alexei sanoi pahoillaan. Hän vaihtoi asentoa. "Chandak kantaa zergien yhteismielen merkkiä koko loppuelämänsä. Sitä ei voi pyyhkiä pois. Mutta suurin osa persoonasta ja muistoista oli pelastettavissa ja korjattavissa. Kaikki yhteismielen häpäisemät säikeet on tuhottu."
"Hän… Chandak on tuolla jossakin?" Wilkins ynähti osoittaen kädellään kohti ystäväänsä. Etusormi vavahteli ilmassa.
"On. Protosseilla on suunnitelma psionisen horroksen rikkomiseksi. Pyysin Zeratulia ja Chandakia hoitanutta parantajaa käymään täällä heti herättyään", Alexei vakuutti. Hän ei voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka epäuskoinen virnistys tarttui Adamsista Wilkinsiin ja edelleen muuhun ryhmään. Adams pyyhkäisi silmäkulmaansa näyttäen silmittömän huojentuneelta, ja Solheim taputti voitonriemuisesti, mutta äärimmäisen hellästi Chandakin luisevaa jalkaa kuin yrittäen vakuutella koomaan vajonneelle naiselle ratsuväen olevan jo matkalla apuun. Thompson, kuten aina kiihtyessään, hieroi parransänkeään ja istahti etunojaan kyynärpäät polviaan vasten painaen. Hän säteili.
"Helkkari, protossien parantajat ovat taitavia. Ehkä tämä… ehkä… ehkä tämä ei ole ihan toivotonta", hän mutisi.
Pienen hiljaisuuden jälkeen Lohmann rykäisi.
"Onko Murraysta kuulunut mitään uutta?" hän kysyi. Wilkins terästäytyi selkeästi, kun puhe siirtyi hänen taistelupariinsa.
Alexei antoi hymyn kasvoillaan yltää myös silmiin asti.
"Enää kaksi operaatiota ja hän siirtyy osastolle vuodepotilaaksi toipumaan. Gemma… tohtori Stanton oli toiveikas, kun puhuimme äsken."
Uutinen vaikutti ryhmään sähköistävästi. Wilkins painoi huojentuneena kädet polviaan vasten, Adamsin hymy leveni entisestään ja Solheim löi nyrkin kämmentään vasten hyväksyvän murahduksen päästäen. Thompson henkäisi ilmaan naurunsekaisen hymähdyksen ja hänen virtansa singahti levottomasti käytävän päästä toiseen.
"Mitä muuta?" Lohmann kysyi yllättäen haparoivalla äänellä. Mies keskeytti muiden ilonpidon miltei kärsimättömästi. Hänen niskansa jänteet värähtelivät, kun mies käänsi päätään Shikovia kohti. Lohmannin otsa rypistyi keskittymisestä miltei kuin hän olisi yrittänyt kuulla esimiehensä ajatukset. "Sinä… tässä on jotain muutakin?" hän kysyi hermostuneesti.
Alexei nyökkäsi. Totta kai Lohmann oli poiminut sen hänen ajatuksistaan.
"En tiedä mitään parempaa tapaa kertoa tämä teille. Kaie on elossa."
Jos Chandakiin ja Murrayn tilaan liittyvän uutiset olivat aiheuttaneet ryhmässä huojennuksensekaista naurua, sai Kaiesta puhuminen aikaiseksi ensin pitkän, äimistyneen hiljaisuuden ja sen jälkeen äkillisen helpotuksen ja riemun leimahduksen. Adams tarttui sängyn yli Lohmannia olkapäistä epäuskoiseen naurunhörähdykseen puhjeten, Wilkins tuijotti miehiä ympärillään sanattomana ja päätään käännellen. Thompson ja Solheim takoivat toisiaan kömpelösti harteille puolittaiseen halaukseen hypähtäneinä.
Lohmann istui häkeltyneenä kohun keskellä. Hän oli laskenut kiihtymyksestä nykivät kädet syliinsä ja levitteli avoimia kämmeniään.
"Minun olisi pitänyt tajuta", hän sanoi soimaavaan sävyyn. "Näin psionisia unia ja usein herätessäni olin varma, että hän oli siinä hetken... Minun olisi pitänyt tajuta."
"Älä välitä, minäkin kuulin sen vasta Zeratulilta", Alexei sanoi lohduttaen.
"Missä…?"
"Miksi Kaien puku…?"
"Oliko…?"
Adams, Lohmann ja Thompson puhkesivat kaikki päällekkäisiin kysymyksiin ja tulivat kaikki yhtä äkisti keskeytetyksi, kun ovi käytävälle vedettiin auki ja Zeratul asteli sisälle. Miehen vanavedessä huoneeseen kulki pitkä, norjarakenteinen protossimies, jonka osa heistä oli nähnyt aikaisemminkin Chandakin karanteenitiloissa.
Alexei suoristi itsensä ja nyökkäsi miehille kohteliaasti. Hän tunsi liikuttuvansa selittämättömällä tavalla, kun pöllämystynyt ja väsynyt ryhmä hänen ympärillään suoristi rivakasti ryhtinsä, oikaisi pienillä nykäyksillä istumisen rypyille painamat vaatteet ja siirsi yhtenä hahmona käden ohimolle kunniaa tehdäkseen.
"En Taro Adun", Zeratul sanoi kohteliaasti ja parantajamies hänen takanaan toisti sanat kaikuna. Hän kumarsi kevyesti päätään painamalla. Alexei vastasi tervehdykseen ja teki sen jälkeen kevyen eleen kämmenellään ryhmälleen rentoutumisen merkiksi.
"Hyvä, että olette kaikki täällä", Zeratul totesi suoraan asiaan siirtyen. "Tässä on Oeden. Hän on mustien temppeliherrojen parantaja, yksi parhaista."
Oedeniksi kutsuttu mies ei osoittanut eleelläkään huomanneensa huoneessa olevia terraaneita. Päinvastoin, tämän kasvot pysyivät kunnioittavasti suunnattuna kohti Zeratulia. Hänen hehkuvien protossisilmiensä liekki oli meripihkainen, seesteinen.
"Tuleeko Chandak vielä kuntoon?" Adams uskaltautui kysymään pienen hiljaisuuden päätteeksi. Oedenin leuka värähti sairaalasängyn suuntaan, kun hän arvioi syrjäkarein Chandakia.
"Hänen virtansa on vajonnut tiedostavan mielen ulottumattomiin ja miltei ehtynyt. Se on todennäköisesti sammutettu väkipakolla. Piiloutuminen on ollut ehkä viimeinen tapa puolustautua zergien yhteismieltä vastaan." Oeden pälyili edessään seisovia terraaneita eleettömänä, tumma ääni konemaisen värisevänä.
"Ymmärsinkö oikein – mieli kaiken zergien tekemän tuhon alla on edelleen olemassa, mutta… no, kangas on tällä hetkellä tyhjä?" Alexei etsi hetken oikeita sanoja. Protossi maisteli itselleen vierasta ilmausta.
"Se on totta", hän sanoi lopulta lyhyesti.
"Etkö voi tehdä sitä temppua, jonka Zeratul teki Kaielle zergien hyökättyä sukkulaan? Tiedäthän, laskea Khala irti hänen tajuntaansa ja antaa sen pyyhkiä mennessään se kaikki paska?" Wilkins ehdotti toiveikkaasti. Hän heilautti kättään epämääräisesti päänsä vieressä. Alexei katsahti naiseen tyynnytellen, varoittavastikin. Khala oli protosseille pyhä asia.
"Temppelisisar Kaie on protossi", Zeratul puuttuikin puheeseen jyrkän vakavasti. "Khala ei vastaa terraanien kutsuun. Se olisi tuhoisaa."
Protossimiehen smaragdiset silmät häilähtivät kirkkaanvihreää valoa. "Teidän aaveenne pitää sen sijaan kytkeä uudelleen päälle."
Oeden otti askeleen eteenpäin. Hän puhui harkitsevin painotuksin. "Te voitte auttaa siinä. Muistot tulee houkutella ulos. Hiljaa ja varoen, jotta mieli ei repeydy."
"Voimmeko yrittää sitä heti?" Adams pisti väliin. Mies teputti jalkateriään malttamattomasti lattiaa vasten. Oeden siristi silmiään ja yritti heikoin tuloksin piilottaa närkästymisensä terraaneita silmäillessään. Levoton ja kärsimätön aavejoukko näytti häiritsevän häntä syvästi.
"Kiire on tässä kohtaa vain haitaksi. Ensin tarvitaan joku, johon hän luottaa. Joku, jota kohtaan hän ei tunne liian vahvasti, mutta johon hän reagoi", hän kuvaili.
Alexei ei ehtinyt edes tarjoutua vapaaehtoiseksi, kun katseet alkoivat kääntyä hänen puoleensa. Wilkinsin naama oli täynnä padottua anelua ja Adamsin silmät loistivat piilottelematonta toivoa. Myös Zeratulin kevyesti kallistetussa päässä oli ääneen lausumaton kysymys.
"Taidan olla paras tarjokas", Alexei myöntyi ja hymyili rauhoittelevasti ryhmälleen. Oeden silmäsi hänet läpi päästä jalkoihin tarkkaavaisesti ennen kuin avasi jälleen suunsa.
"Tarkoitus on, että kukin teistä tarjoaa hänelle kimmokkeita muistojen ja erilaisten mielikuvien pohjalta. Käykää läpi yhteistä historiaanne ja niitä hetkiä, jotka olette kokeneet tärkeiksi. Miettikää, mikä tekee hänestä oman itsensä. Luokaa heijastuspinta, johon hänen mielensä on mahdollista tarttua."
"Kestääkö hänen vointinsa sellaisen rasituksen?" Alexei kysyi aidosti huolissaan. Psionisten kykyjen käyttäminen ei ollut vain henkisesti rasittavaa, vaan vei aina veronsa myös aaveen fyysisestä kunnosta. Chandak näytti nykyisessä tilassaan niin heiveröiseltä, että Alexei epäili pienenkin psionisen virtapiikin musertavan naisen lopullisesti.
"Hän on valmis. Ehdottaisin, että ensimmäinen yritys tehtäisiin tänään illalla, jolloin ehditte mietiskellä, levätä ja valmistautua päivän ajan."
Alexei päästi myöntävän äännähdyksen. Hän hymyili Oedenille viitsimättä selittää, että aaveet tuskin kykenisivät nykytilassaan sellaiseen mielentyyneyteen, jolla protossit suhtautuivat kriiseihin ja vastoinkäymisiin elämässään. Hänellä oli aavistus siitä, että risti-istunnassa meditoiden vietettyjen hetkien sijaan iltapäivän pitkät tunnit olisivat täynnä kynsien pureskelua, hermosavuja, kyteviä tunteita ja rohkaisuryyppyjä.
"Uskoisin, että kapteeni Raynor, amiraali Durand ja ylilääkäri Howes haluaisivat olla paikalla", Zeratul virkkoi. Hän painoi päänsä kevyesti. "Tapaamme illalla."
Alexei lausui protosseille vilpittömät kiitoksensa heidän hyvästellessään. Kun ovi kävi, hän sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti syvään sisään ja ulos. Kaikki järjestyy, hän halusi uskotella itselleen, kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Ryhmä hänen ympärillään oli hetken aikaa vaiti, kun kukin yritti sulatella tilannetta ja ymmärtää sitä haparoivien valokeilojen täplittämää tunnelia, johon heidät oli juuri tyrkätty. Alexei veti huoneen päätyseinälle unohtuneen kiikkerän tuolin vaitonaisena vastapäätä ryhmäänsä ja istuutui. Hän hymyili hieman surullisesti. Siitä oli jo aikaa, kun he olivat yhdessä viimeksi puhuneet, pohtineet, raivonneet, nauraneet ja käyneet lävitse yhteisiä kokemuksia. Olleet vain, antaneet virtojen sulautua yhdeksi uomaksi.
Zergien pesässä tapahtuneet asiat olivat ruhjoneet heitä kaikkia, satuttaneet syvemmältä kuin mikään ennen tätä. Ryhmä oli joutunut ottamaan kaiken vastaan ilman häntä. Syyllisyys tuntui karheana palana kurkussa. Itse kunkin virran pinnalla häilähteli epävarmoja väikkeitä ja kolhuisia haavoja. Niiden kohtaaminen tuntui pahalta, mutta Alexei tunsi samalla ylpeyttä kuljettaessaan katseensa alaistensa epäsuhdan rivin päästä päähän.
"Olen pahoillani, etten ole ollut läsnä kuluneina päivinä, kun kaikki on tullut rytinällä alas. Minun olisi pitänyt. Te selvisitte kuitenkin hyvin. Piru, paremmin kuin hyvin", hän kuvaili ja yllättyi itsekin äänensä käheyttä. "Oletteko te valmiit yrittämään tätä näin pian?"
"Älä yritäkään estää meitä", Lohmann kielteli. Hän sai epätoivoisen virnistyksen taiottua kasvoilleen.
"Chandak tarvitsee meitä", Adams myöntyi. Hänen silmänsä tummuivat. "Ja myös Kaie. Me olemme valmiit, Shikov. Koska vain."
Kaksitoista tuntia olivat kuluneet piinallisen hitaina ja valuvina. Niin hän oli ajatellut vielä tunti sitten hoitohuoneeseen vievällä käytävällä edestakaisin marssiessaan. Nyt kaikki päivän aikana eletyt hetket tuntuivat lentäneen ohi yhden kiivaasti imaistun hengenvedon aikana – siinä hän seisoi jälleen elottomalla muovisekoitelattialla sängyn päädyssä, Chandakin hahmoa tuijottaen. Monitorien vaimea siritys ja annostelijan vaimeat piipitykset lävistivät hiljaisuuden.
Hän olisi halunnut koskettaa niskatuen valkeaa muovia vasten velttona ja tahdottomana roikkuvaa poskea, mutta sai katseensa käännettyä ja huokaisun nielaistua takaisin mahanpohjalle. Ei ollut tilaa mielipahalle tai surkuttelulle, ei tällä kertaa. Hän kulki vuoteen äärelle, nosti Chandakin käden omaansa ja silitti luisevia rystysiä peukalonsa kärjellä. Silmät sulkeutuivat kuin itsestään ja hengityksen rytmi hidastui.
Alexei oli tuntenut naisen virran jo sairaalahuoneen ulkopuolelta: se oli piikkilankamaisen ohut, täynnä haituvaisia solmuja ja kellui tummanharmaassa, kelmumaisessa hyytelössä. Vaikka Oeden oli tuhonnut zergien psioniset linkit, yhteismieleen sulautumisen jäljet oli helppo tuntea edelleen kihisemässä Chandakin virran äärirajoilla. Alexei yritti olla huomaamatta niitä ja tummaa auraa, jonka ne tuntuivat kaikkialle ympäristöönsä langettavan. Hän oli varma siitä, että Chandakin oma, kirkas mieli olisi vielä löydettävissä ja tunnistettavissa kaiken kuonan alta – että jossakin kalsean ja värittömän massan keskellä oli valoa, värejä. Hän keskitti kaiken tarmonsa Chandakin virran löytämiseen.
Alexei päästi oman virtansa kulkemaan vapaasti ja antoi samalla psionisen tajuntansa täyttyä kuvilla heidän yhteisistä muistoistaan. Virnistys sai hänen suupielensä värähtämään. Hän oli tottunut hymyilemään Chandakin läsnä ollessa. Kukapa ei olisi, olihan nainen aina antanut heille syitä nauraa. Virvatuli, sähikäinen, ilkikurista riemua hehkuva virta muiden joukossa.
Nainen oli ollut ensimmäinen, joka oli vuosikausia sitten marssinut ulos rämisevän kuljetussukkulan kapeasta luukusta ja virnistänyt häpeilemättömän toverillisesti Alexeille heidän katseidensa kohdatessa. Alexei oli ollut silloin hermostuneempi kuin olisi ollut valmis myöntämään: hän ei ollut ikinä vastannut niin isosta aavejoukosta yksin. Chandakin kasvot nähdessään hän oli kokenut kireyden olemuksestaan lientyvän ja huojennuksen pyyhkäisevän mielensä halki. Siinä missä samassa siirtoerässä Shikovin ryhmään nimetyt Adams, Thompson, Godlewski ja Murray olivat pälyilleet taempana rahtikolleihin nojaillen ja mulkoilleet häntä jurottavan epäluuloisina kulmiensa alta, oli Chandak istahtanut kahareisin pöydänkulmalle, pistänyt tupakaksi ja aloittanut polveilevan tarinan Kefeuksen keulatykkien huollosta ja siitä, kuinka oli lapsena tehnyt kesäisin töitä rakennustyömaalla. Toisin kuin kaikki muut sisäänpäin kääntyneet aaveet, Chandak ei ollut koskaan pantannut luottamustaan tai vaatinut Alexeilta todisteita tämän hyvistä aikeista. Päinvastoin, teknikkonainen oli oma luottavainen, herkeämättömän neuroottinen ja kipinää iskevän älykäs itsensä. Aina ja kaikkialla. Vuosien myötä hänestä oli tullut se luottohenkilö, jonka Alexei lähetti vastaanottamaan uudet, ryhmään nimetyt aaveet: samalla rupattelevan hyväntahtoisella välittömyydellä hän oli odottanut sukkulahallin ovella aikanaan Wilkinsia, Lohmannia, Solheimia ja myöhemmin jopa Kaiea. Aina hymyillen. Aina valmiina. Ja joka ikisellä kerralla hänen vieressään talsiva aave oli tuijottanut silmäkulmastaan epäuskoisesti alas pikkuruiseen naiseen, joka kiroili kuin merimies ja nauroi kuin aurinko.
Jossakin syvällä läpikuultavan tyhjiön keskellä, Chandakin horroksessa lepäävä mieli liikahti. Alexei sävähti. Tunne oli samankaltainen kuin lapsuuden aurinkoisina kesäpäivinä, kun äkillinen häikäisevä tuikahdus jostakin kirkkaasta pinnasta sokaisi näkökentän täysin sopivassa kulmassa silmiin heijastuessaan. Kokemus oli häilyväinen ja ohikiitävä, mutta Alexei oli varma siitä, että reaktio oli aito. Pimeydessä oli ollut – jos ei nyt valoa, niin ainakin epämääräinen harmaa pilkahdus. Hän avasi silmänsä, nosti peukalonsa pystyyn ja samalla käänsi voitonriemuiset kasvonsa kohti huoneen lasi-ikkunaa.
Piakkoin valvomon ovi kävi, ja muut aaveet tulivat perätysten huoneeseen. Hermostuneisuus ja toiveikas varovaisuus helmeilivät ilmassa. Viimeisinä piiriin pujahtivat Wilkins ja Adams, joka siirtyivät kuin sanattomasta sopimuksesta sairaalasängyn toiselle laidalle. Aaveet alkoivat yksitellen etsiä Alexein virtaa ja sen sisään suljettuja tuntemuksia Chandakista. Virittäytymisestä johtuva kohina löi miltei korvat lukkoon ja sai paineen tuntumaan vatsaontelossa asti. Psioninen jännitys virisi kaikkialla huoneessa.
Rauhassa. Kaikki on hyvin. Keskittykää Chandakiin. Muistoihinne.
Ei kulunut aikaakaan, kun psioniset kipinävanat limittyivät luontevasti osaksi yhteistä, herkkäpiirteistä tajuntaa. Alexein virta raportoi hajanaisista muistikuvista, mielleyhtymistä ja ajatuksista kaikkialla hänen ympärillään. Hän alkoi pian vastaanottaa sekalaisia aistimuksia läpi kiihtyvällä vauhdilla: Chandak ja Solheim istumassa yhdessä tupakalla Foxholen läntisellä sisäänkäynnillä vain muutamia viikkoja sitten. Chandak hakemassa tietoa kämmentietokoneeltaan, tupakka suussa ja toinen kämmen selityksen tahdissa heiluen. Helisevä nauru. Chandak pitelemässä hervottomaksi mytyksi valahtanutta Lohmannia tiukasti sylissään Godlewskin ruumiin löydyttyä ruumakannelta. Chandak harjoitussalilla, paksujen nyrkkeilyhanskojen peittämät kädet lanteille laskettuna. Itkuun purskahtava, raivokkaaseen valitukseen puhkeava Chandak. Yhteen liitetyt kädet – toinen suuri ja lapiomainen, toinen pieni ja siro. Kefeuksen halki ravatulla aamuhölkällä olkansa yli kurkkaava ja leveästi Thompsonille virnistävä Chandak. Naisen huulet hipaisemassa jonkun poskea. Wilkinsin kanssa iloisessa nousuhumalassa ripsiväriä silmiensä kehykseksi sutinut Chandak. Wilkins ja Chandak taisteluharjoituksissa huohottaen, väistelemässä toistensa ketteriä iskuja. Chandak ja Adams istumassa vieretysten ruokalassa, vaihtamassa ymmärrystä tihkuvaa katsetta. Adams painamassa pienen intialaisteknikon syliinsä ja suukottamassa tämän otsaa.
Pian Alexei ei enää pystynyt erottamaan kuvia ja tapahtumia toisistaan tai sanomaan, oliko hänen lävitseen kulkeva muistonpätkä hänen omansa vai jonkun muun. Muistelma kerrallaan, aistihavainto toisensa perään aaveet takoivat hehkuvista jänteistä syntynyttä kuvaa ehjemmäksi ja aidommaksi.
Psioninen voima kietoutui heidän ympärilleen huuruisena ja väkevänä. Tiedostamattomuus alkoi valua aistien yli märkänä peittona. Alexei kutsui hiljaa Chandakia. Muut liittyivät kuiskaukseen yksitellen. Äänet nousivat jyliseväksi pauhuksi, mutta vastausta ei tullut. Solheimin ja Wilkinsin virroissa ehti käydä jo pettynyt säväys.
Adamsin virta oli kuitenkin vaadittu ihme. Kun mies laski jokaisen psionisen suojamuurinsa putoamaan ja karjaisi taisteluparinsa nimensä tyhjyyteen, rikkumaton tyven murtui tuhansiksi sirpaleiksi. Chandakin tajunta heräsi mouruavan ärjäisyn säestämänä eloon, miltei kuin nainen olisi pidättänyt henkeä pitkän aikaa ja saisi vasta nyt ensimmäistä kertaa happea keuhkoihinsa. Hänen psioninen tajuntansa räjähti vauhkoksi sekasotkuksi. Yhtenä hetkenä Alexei ja muut aaveet kelluivat raukeassa, hypnoottisen hämärässä kuolemanhiljaisuudessa, ja heti sen jälkeen tuhannet kuvat, äänet, maut ja sanat tulvivat läpi kaikista aistikanavista ja virran porteista.
Siinä se oli – Chandakin ydin.
Alexei tunsi katselevansa kuvakirjaa, jonka värjyviä sivuja tuuli pöllytti eteenpäin liian nopeasti, jotta hänellä olisi ollut todella aikaa ymmärtää mitään muuta kuin vieraita kasvoja, sekavia kuvioita ja värien kaoottista ilotulitusta. Siinä seisoi yllättäen pieni käsillään viuhtova intialaispoika hänen edessään ja yhtä äkisti muisto vaihtui hyperavaruushyppyyn kiihdyttävän sukkulan ohjaamoon. Eteenpäin nytkähtävä alus sai hänen polvensa pettämään, mutta sekin oli hetkessä poissa. Tilalla oli kiihkeä suudelma, johon Chandakin taivuttanut mies päästi mielihyvästä samean murahduksen vain vaihtuakseen kuvajaiseen aaveryhmän yhteisestä pokeri-illasta. Äänten, tunteiden ja kuvien sekamelska oli valtava, täysin käsittämätön ihmismielen sisäistettäväksi.
Alexeilla kesti hetken aikaa toipua ällistyksestään, mutta toimintakyky palasi onneksi nopeasti. Hän työnsi räiskyvän tulvan vaivalloisesti syrjään tajunnastaan.
Chandak. Kerro meille, mitä tapahtui. Näytä minulle Van Sara ja zergien pesä.
Katkonaiseen kuvien pikakelaukseen ei tullut taukoa tai minkäänlaista selkoa. Päinvastoin, vauhti tuntui vain kiihtyvän.
Näytä minulle zergit. Näytä mitä sinulle tehtiin.
Nyt Chandak reagoi hänen pyyntöönsä. Palaset alkoivat yhdistyä ja muodostaa kokonaisuutta hänen silmiensä eteen. Kun kuva lopulta tarkentui ja lakkasi sekoittumasta kymmeniin muihin muistoihin, Alexei tunnisti paikan.
He seisoivat zergien pesän eteiskammiossa nydus-tunnelin suuaukolla. Chandak oli kumartunut alaspäin ja haki kiihkeään hengitykseensä rytmiä. Häntä pyörrytti ja huimasi, eivätkä jalat kantaneet hetkeen. Murray laski kätensä hänen hartialleen, ja kohta miehen ilmeestä saattoi päätellä Chandakin laukaisseen jonkun kehnon puujalkavitsin. Murray puhui jotakin, mutta ääni ja kuva laahasivat edelleen eriparisina tavoittamatta toisiaan. Mies nyökkäsi myötätuntoisesti.
Sinä loukkaannuit. Tunneli romahti. Muistatko?
Kuva mureni vain rakentuakseen yhtenä hujauksena kasaan toisaalla. Veitsenterävä kipu löi toistuvina aaltoina Chandakin maahan murjotun ruumiin yli; Alexei huomasi hien kohonneen omalle otsalleen ja virtansa yrittävän vaistomaisesti kantaa osaa Chandakin tuskasta. Kaikkialla oli pimeää ja pölyistä. Chandakin suussa maistuivat multa ja veri. Hän kuuli Murrayn virran huutavan jotain kaukaa, mutta ääni hukkui olemattomiin sammumassa olevan tajunnan hiipuessa hiljakseen. Kipu oli niin voimakas, että se oli muuttunut jo merkityksettömäksi. Chandakin ajatukset kulkivat tokkuraisena. Nainen pohti, kuolisiko hän tukehtumalla vai verenvuotoon. Hän ajatteli hetken ajan ryhmää ja perhettään maapallolla, kunnes sulki silmänsä. Tuli pimeää.
Sinä selvisit siitä, Chandak. Sinä selvisit siitä.
Seuraava kuva tuli tokkuraisen ja samean mielen uumenista. Chandak makasi jossakin. Hänen vartalonsa ui – tai pikemminkin kellui vedenpinnan alla vesikasvin tavoin. Piesty keho makasi syvällä jonkinlaisen altaan pohjalla. Raajat eivät totelleet ja silmien päällä lepäsi paksu, läpäisemätön kalvo. Hän tunsi potkut vatsanpeitettään vasten, aivan kuin jokin olisi tyrkkinyt häntä sisältäpäin arvioiden ja hänen ruumistaan koetellen. Ohimoiden takana hehkuvassa hiilloksessa hänelle kuiskasi vieras, pahansuopa ääni, jonka kutsua oli mahdoton vastustaa. Äänen vanumainen, venytetty sävy tukahdutti myös selkärangasta nousevan tarpeen räpiköidä ja mielen onkaloissa syntyneen halun paeta. Kauhu sai ihon nousemaan kananlihalle.
Chandakilla ei mennyt kuin hetki tajuta, että hän kävi taistelua, jota ei voisi voittaa. Kapinointi yhteismieltä vastaan oli hyödytöntä. Hän alistui, sillä oli liian väsynyt taistellakseen vastaan, liian rikki nostaakseen sormeaankaan. Sillä ei ollut enää muita vaihtoehtoja. Näinkö hänen sisarensakin oli kuollut - likistetty ja sammutettu olemattomiin ajatus kerrallaan? Katkerana ja väsyneenä hän antoi periksi ja keskittyi sydämenlyöntiensä tasaisen rytmin tuntemiseen. Sitä ei ollut vielä korvattu, hän huomasi ajattelevansa. Se oli hänellä vielä. Terraanin sydän.
Alexein oli pakko nieleskellä, kunnes hän pystyi jatkamaan. Chandakin tunteiden lisäksi myös hänen omat pakokauhunsa, kuvotuksensa ja surunsa tekivät muiston seuraamisesta sanoinkuvaamattoman hankalaa. Hän ei voinut olla toistuvasti hokematta itselleen päänsä sisällä, että Chandakin ei olisi pitänyt joutua kestämään tällaista. Hän kurotti kohti teknikon tajuntaa niin hellästi kuin osasi.
Sinä pääsit pois. Kykenetkö näyttämään sitä meille?
Välähdys. Hänen päänsä yllä kaartuivat zergien pesän elävät seinät. Keho oli viluinen, hytisevä ja jonkinlaisen liman peitossa. Makuusijan ylle piirtyi pian kaksi isokokoista hahmoa, jotka häälyivät katseen ulottumattomissa. Hydraliskoja, hän tunnisti lopulta. Niiden ajatusten pohjalla oli kliinistä, tunteetonta uteliaisuutta ja omistushaluista voitonriemua. Chandak yritti kohottaa käsiään, mutta sai aikaiseksi vain näkökenttänsä äärilaidalla vilahtavan epämääräisen, vaalean ulokkeen. Hän menetti jälleen tajuntansa.
Kuinka sinä pääsit pois?
Chandak pystyi tuskin enää ajattelemaan. Yhteismieli oli vienyt jo niin paljon – vielä päiviä sitten hän oli kyennyt taistelemaan kehonsa lopullisesta hallinnasta sitä vastaan, kontrolloimaan omia liikkeitään ja aistejaan. Nyt tuntui liian raskaalta vain roikkua sen liepeissä ja tarkkailla, yrittää löytää jalansijaa ahtaaksi käyneestä mielestä itselleen. Hänet oli lyöty, Chandak tiesi. Pian viimeinenkin tiedostava murunen sammuisi, ja hän lakkaisi olemasta. Ajatus löi paniikilta maistuvan adrenaliinin sykkimään läpi suonien, mutta se oli jo myöhäistä. Suomuihin peittyneet jalat eivät enää totelleet häntä.
Jossakin kaukana etäinen valokeila piirtyi hetkeksi seinälle. Oviaukolla oli joku. Chandak tunsi päänsä kääntyvän. Elävän kudoksen ote hänen ranteistaan ja nilkoistaan tiukkeni – ihan kuin hänellä todella olisi ollut enää tahtoa tai halua paeta. Kammioon oli saapunut pieni joukko. Hydralisko, väijyjä ja jokin tartutetulta terraanilta näyttävä olento. Sen turvonnut, täysin arpikudoksen umpeen kuroma pää oli suhteettoman suuri luurankolaihaan kehoon suhteutettuna. Chandak tunsi mahanesteiden nousevan kurkkua kohti: pelkkä olennon mukana huoneeseen tullut kammottava, etikkainen löyhkä sai hänet miltei antamaan ylen.
Ja viimeiseksi zergien takaa esiin astui pitkä, erottuva hahmo. Kaie näytti hehkuvan valoa zergien rinnalla seisoessaan ja kasvonsa Chandakin puoleen kääntäessään. Alexei tunsi Chandakin epäuskoisen huojennuksen läpi oman sydämensä hyppäävän riemusta.
Kaie pujahti zergien välistä ripeästi ja nosti kämmenensä ilmaan viestittääkseen kolmikolle, että näiden tuli odottaa. Zergit vetäytyivät kuuliaisesti taemmas.
Kaie tuli pikaisin askelin lähemmäs ja kumartui Chandakin ylle. Naisen ilme ei paljastanut mitään. Hänen silmänsä liikahtivat levottomasti Chandakin kasvoilla, ja pian Kaien tuttu, voimakas mieli tunnusteli hänen tajuntaansa varovaisesti. Protossin virta vetäytyi yhteismielen tervehdyksen tuntiessaan ja Kaien kasvoilla kävi päättäväinen ilme. Hän kumartui tarkastelemaan jotakin Chandakin pään takana. Hänen huulensa kävivät Chandakin korvan lähellä.
"Pure sen pää poikki ennen kuin nielaiset. Ymmärrätkö? Pure sen pää poikki ja nielaise."
Naisen matalalla äänellä henkäisty hätäinen käsky nostatti Chandakissa kauhistuksensekaisia kysymyksiä. Mitä ihmettä Kaie tarkoitti?
Kaie vetäytyi kaksi askelta taaksepäin pitäen kuitenkin edelleen katseensa Chandakin silmissä. Hänen ilmeensä oli pakottava, miltei raivokkaan varmisteleva. Chandak yritti ymmärtää vieläkin naisen sanoja, kun zergit työntyivät lähemmäs. Hydralisko toi viiltävän terävän käsivarsiteränsä Chandakin kurkulle ja painoi toisella kyynärnivelellään naisen pään sivuttain vasten kylmää pintaa. Chandak – ja samalla muistoa seuraavat aaveet – ymmärsivät vihdoin, mitä oli tapahtumassa, kun sivussa seisonut, kahdella jalalla kävelevä zerg laahusti lähemmäs. Se kumartui massahtelevia äännähdyksiä päästäen Chandakin kehon ylle. Punainen ja turvonnut pää repesi onton maiskahduksen myötä, ja kudosmassan kylkeen lohjenneesta, ammottavasta haavasta paljastui velttona hyllyvä, pehmeä zergloinen. Olento – sen täytyi olla jonkinlainen hautomo – kumartui alemmas ja painoi puhki venyneitä kudospalasia varisevan lohkeaman vasten Chandakin kasvoja.
Chandak yritti rimpuilla, kirkua, rukoilla – mitä tahansa. Yhteismielen ote hänen tietoisesta mielestään oli kuitenkin tiukka kuin kahle, ja hydraliskon terä hänen kurkullaan liikahti varoittavasti. Hän oli voimaton, kun hänen suunsa pakotettiin auki ja lemuava olento painautui entistä lähemmäs. Limainen loiseliö oli ryhtynyt sätkimään ja sähisemään ilman kanssa kosketuksiin joutuessaan, ja se värisi edelleen hänen suuhunsa kiemurtelevana suomujen ja pehmeän lihan sekasotkuna työntyessään. Kiehuva kuolemanpelko täytti hänen jokaisen solunsa ja sai heikot, psioniset voimavarat leimahtamaan kuin soihdun. Kuvat ja muistot välähtelivät hänen mielessään, kun nainen kävi lyhyttä ja katkeraa taistelua zergien loista vastaan. Toukka raapi tietään kohti nielua ja ruoansulatusta, sen nytkähtelevä häntä pieksi kitalakeen veristä jälkeä. Chandakin tukehtumisensekainen yökkäysreaktio tuntui vain antavan olennolle pontta.
Vain sekunnin murto-osan myöhemmin ymmärrys ja sitä seurannut vaistomainen toiminto sähköistivät Chandakin. Nainen painoi hammasrivistönsä empimättä toisiaan vasten ja puri nahkan, kudoksen ja öljyisen kudosnesteen halki raivon syöksyessä takaraivosta halki koko kropan. Hän pelkäsi oksentavansa tai tukehtuvansa – tai molempia yhtä aikaa - hampaiden murskatessa otuksen pään rustolevyt ja loisen pään irrotessa napsahtaen. Zergien hyytelöimäinen, poltteleva veri ja kudosmassa levisivät pirstoutuneesta kallosta kaikkialle.
Hän pakotti itsensä nielaisemaan äänekkäästi kakoen.
Kun hydraliskon terä lopulta nousi, Kaie seisoi jälleen hänen ylleen kumartuneena. Protossi näytti surulliselta avatessaan hänen suunsa ja tunnustellessaan kevyesti hänen hampaidensa pintoja sormellaan. Hän nyökkäsi zergeille. Chandakin yllätykseksi yhteismieli ei antanut minkäänlaista hälytystä, vaan tuntui pikemminkin kaikkien muiden tavoin uskovan, että loisen istutus oli onnistunut. Hän tarkensi katseensa Kaieen yrittäen kysyä apua tai selitystä, mutta naisen kasvot olivat täysin tutkimattomat.
"Älä anna periksi", tämä kuiskasi matalalla äänellä ennen kuin nousi ja kääntyi mennäkseen.
Sinä… Alexei oli niin järkyttynyt näkemistään asioista, ettei hetkeen tiennyt miten jatkaa. Hän haki mieleensä tyyneyttä. Ryhmä oli tärkein. Chandak oli tärkein. Kaikki muu oli nyt toissijaista. Kaikki on hyvin, Chandak. Sinä olet turvassa. Rohkeasti toimittu. Kaikki on nyt hyvin. Sinä olet kotona. Kukaan ei satuta sinua. Muistatko mitään muuta?
Kaien kasvot ilmestyivät jälleen Chandakin ylle. Hänen suunsa aukesi ja sulkeutui, mutta muisto oli liian hauras ja rakeinen tavoittaakseen ääntä. Naisella oli yllään keltainen hydrauliikkapukunsa, ja Chandak virnisti toiveikkaasti. Kaie pelastaisi hänet. Kaie auttaisi. Chandak oli varma siitä. Jostakin syystä yhteismielen ote tuntui heikommalta kuin aiemmin, ikään kuin jokin olisi vahingoittanut sidettä hänen ja zergien välillä. Chandak käänsi tokkuraisena päätään Kaien liikkeiden mukana. Protossi oli alkanut Chandakin ällistykseksi riisua taistelupukuaan. Hän ravisteli raskaita hydrauliikkasaappaita jaloistaan ja puhui edelleen jotakin. Ääni tavoitti vihdoin myös heidät särisevänä kaikuna.
"… tänne, sillä tämä on tukikohdan suojatuin… aktivoida sijaintimajakan puvus- ... minä… minä olen niin pahoillani, että sinun… tämä kaikki."
Chandak ojensi haparoiden kätensä ilmaan. Kaie tarttui siihen, silitti kämmenselkää nopealla liikkeellä ja laski sen jälkeen käden takaisin alas rinnan päälle.
"Ei kysymyksiä tai äkkiliikkeitä nyt, ymmärrätkö? Säästä voimiasi."
Chandak ei pistänyt vastaan, kun Kaie tarttui häntä hellävaraisella liikkeellä kainaloista ja alkoi hilata häntä alas toimenpidepöydältä. Protossilla oli kiire päätellen hänen kireistä kasvoistaan ja pälyilevistä silmäilyistä, joita hän loi jatkuvasti ovelle. Hänen otteensa olivat silti tasaisen lempeät ja varmat.
"Mitä… Kaie… mitä?" Chandak sai kuiskatuksi, kun Kaie alkoi ujuttaa hänen jalkojaan sisään hydrauliikkapuvun raskaaseen kehikkoon. Kaie ei sanonut pitkään hetkeen mitään. Hän vyötti ripeästi puvun kiinni Chandakin ympärille ja nosti kädellään tukien hänen niskansa kypärän sisään. Chandak näki puoliksi ylös nostetun visiirin läpi, kuinka kyyneleet kihosivat protossin silmiin.
"Minun on pakko lähteä. Sinä pääset vielä kotiin, Chandak. Lupaan sen. Hän ei ota yhtäkään teistä. Ei etenkään sinua", nainen sai sanotuksi. Hän puraisi huultaan hämillään tunnekuohusta – ele oli niin Kaielle tyypillinen, että Chandak huomasi hymyilevänsä.
"Kaie…"
"Pitäkää huolta toisistanne. Minun on nyt mentävä. Rentoudu. Aion sammuttaa virtasi."
Kaien hymy oli viimeinen asia, jonka Chandak muisti. Hän näki naisen painavan visiirin kiinni, ja sen jälkeen oli vain unetonta, ajatonta tyhjyyttä.
Yhteys Chandakin muistoihin räsähti poikki yhtä äkisti kuin oli syntynytkin. Alexei irrottautui naisen psionisesta virrasta kauttaaltaan kylmänhikisenä ja täristen. Hänen katseensa tavoitti Thompsonin järkyttyneen ilmeen. Ikävä rusensi hänen sisuskalujaan ja ajatukset singahtelivat toistensa lomassa hermoratoja ylikuormittaen. Mitä oli tapahtunut, hän olisi halunnut kysyä ääneen.
"Ovatko kaikki kunnossa?" hän kuuli oman, pökertyneen äänensä kysyvän. Wilkins, Lohmann, Thompson ja Solheim antoivat sekalaiset kuittaukset.
Kun Adams lopulta viimeisenä heistä avasi silmäluomensa ja pyyhkäisi kämmenet täristen peukalollaan Chandakin poskea, päivän seuraava ihme tapahtui. Chandakin silmät liikahtivat tuskin huomattavasti: ne kävivät Alexeissa, havainnoivat läpi sairaalahuoneen ja pysähtyivät lopuksi sängynlaidalla odottaviin Wilkinsiin ja Adamsiin. Naisen suusta pääsi ohut ja surullinen äännähdys, ja vasemmasta silmäkulmasta alas poskelle vierähti yksi ainut kyynel.