Väliluvun tynkää, jonka jälkeen lähdetäänkin sitten taas toiminnanmakuisemmille maille.
Suurensuuri kiitos motivoinnista jälleen, annu!
Nukuitko hyvin?
Wilkins pysähtyi kesken liikkeen. Liukuovi, jota hän oli ollut vetämässä kiinni ajatuksissaan, jäi puoliksi auki. Hän tunsi luomiensa räpsähtävän kahdesti.
Kyllä se olen minä, höhlä.
"Chandak", hän henkäisi ääneen käännähtäen paikoillaan ympäri. Chandak sai kohotettua toista suupieltään vastaukseksi.
"Voi helkkari, Chandak", Wilkins toisti. Hän tarttui kiinni ovenpieleen jätetyn tuolin karmista ja raahasi kolinan säestyksellä istuimen mukanaan peremmälle. Vaikka penkin metallijalat osuivat muutamaan otteeseen vasten hänen jalkojaan kipeästi napsahtaen, Wilkins ei tohtinut irrottaa katsettaan vuoteesta ja sillä makaavasta ystävästään. Hänen oli hankala uskoa edessään avautuvaa näkymää todeksi. Hoitohenkilökunta oli nostanut sängynpäädyn ylös ja pöyhinyt tyynyt niin, että Chandak lojui niiden keskellä pienen, luisevan ja nääntyneen näköisenä. Se oli kuitenkin toissijaista, sillä intialaisnaisen silmät tuikkivat naurunkureisina sinisten tyynyliinojen keskeltä. Hänen katseensa pysyi Wilkinsin piirteissä uteliaana ja liikuttuneena. Samalla naisen virta töytäisi häntä kevyesti – se oli heikko ja kitukasvuinen, mutta sai heiveröisyydestään huolimatta koko huoneen tuntumaan valoisammalta. Wilkins huomasi haluavansa upottaa itsensä tuttuun psioniseen lämpöön kuin paksuun villapaitaan. Hän kumartui koskettamaan jäykästi Chandakin hartioita, eikä voinut peittää nyyhkäystä. Joku hoitajista oli solminut Wilkinsin tuoman punaisen kolmiohuivin Chandakin otsalle ja pörröttänyt tämän paksun, mustan tukan ylös. Jos oikean korvan alta lähtevää paksua arpea ja kaljua läikkää ei huomioinut, pieni teknikko näytti elinvoimaiselta ja miltei omalta, riehakkaalta itseltään. Naisten katseet kohtasivat täynnä hymyä.
"Hittolainen, sinä tosiaan olet tajuissasi. Miten jaksat?"
Ihan hyvin. Kai. Olosuhteet huomioiden.
"Mitä tuon pitäisi tarkoittaa?" Wilkins töksäytti huolissaan. Hän mulkaisi Chandakin ympärille leviteltyjä mittareita ja koneita kuin toivoen löytävänsä syyllisen.
Minua huimaa. Ja on nälkä. En tunne alaruumistani. En pysty puhumaan. En muista äitini kasvoja tai sitä, mitä tapahtui viisi vuotta sitten. Mutta olen täällä. Hereillä. Kotona. Sinun kanssasi. Mieleni ja virtani ovat minun.
Chandakin kasvot vääntyivät hymyntapaiseen ja hän kohotti kulmaansa vaivalloisesti.
Sanoisin, että selvisin sieltä voittajana.
"Aina yhtä optimistinen", Wilkins henkäisi hekotukseen puhjeten.
Jonkun täällä täytyy yrittää. Olen kuunnellut tukikohdan virtoja nyt hetken, eikä kukaan vaikuttaisi varsinaisesti pomppivan riemusta.
Wilkins oli aistivinaan Chandakin lausahduksessa kysymyksen. Hän kohautti olkiaan.
"Nämä ovat huonoja aikoja. Kuinka kauan olet ollut hereillä?"
Muutamia tunteja. Näin yöllä hyvin todentuntuista unta ja kun havahduin, minä ikään kuin heräsin. Tarkoitan, että todella… heräsin. Tuntui kuin veri olisi yllättäen kiertänyt kaikkialla ja jokainen soluni kihissyt."
"Noilla myyntipuheilla saat miltei minutkin haluamaan samoja litkuja, jota sinuun täällä pumpataan", Wilkins naurahti taputtaen hellämielisesti letkua Chandakin kämmenselässä. Hän sai vihdoin istahdettua alas, muttei uskaltanut räpäyttäkään silmäripsiään pelätessään kuvan hajoavan, unen sirpaloituvan herätyssummerin kireäksi voihkeeksi.
Minulle sen sijaan maistuisi jokin kiinteä vaihteeksi. Olisin valmis tappamaan jopa Kefeuksen ravinnepuurosta.
"Taidat joutua odottamaan sitäkin vielä hetken", Wilkins sanoi rykäisten. Hänen hymynsä kapeni, muttei kadonnut kokonaan. Hän silmäsi Chandakin läpi päästä jalkoihin nopeasti.
Onko tilanne niin toivoton?
Chandak yritti kääntää päätään havainnoidakseen omaa kuntoaan, muttei saanut aikaiseksi muuta kuin leuan kevyen vavahduksen. Hän näytti äkisti surulliselta. Wilkins sai nyökättyä. Hän harkitsi hetken aikaa vetävänsä peitteen Chandakin suomuiseksi massaksi muurautuneen vasemman jalan yli rujon näyn piilottaakseen, mutta hylkäsi ajatuksen miltei yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin. Chandak oli kokenut kaiken sen. Totuutta oli turha yrittää kääriä huopaan tai tukahduttaa hiljaiseksi.
Kuinka paha?
Wilkins painoi hetkeksi katseensa. Hän ei ollut koskaan heidän pitkän ystävyytensä aikana valehdellut Chandakille ja oli sanattoman selvää, ettei hänellä ollut oikeutta pimittää mitään nytkään. Tämä oli kuitenkin niin arkaluontoista ja kipeää, että hän joutui hakemaan pitkään ääneensä voimaa puheeseen vihdoin puhjetessaan.
"En osaa varmasti sanoa. Tiedän, että zergit pääsivät tekemään sinulle jotakin pesässä. Sinua valmisteltiin ilmeisesti jonkinlaiseksi alustaksi, ehkä psioniseksi hybridiksi. Onneksi pääsit pois ajoissa. Skannerien mukaan olet… no, puhdas. Protossit ovat tehneet kaikkensa, että ruumiisi ja mielesi saataisiin siivottua zergien paskasta. Tämä on kuitenkin vasta alku. Toipuminen vie aikaa, mutta sinusta tulee entistä ehompi."
Chandak sulatteli sanoja selkeästi hetken aikaa. Wilkins pyyhkäisi kiusaantumatta naisen poskelle tipahtaneen yksinäisen kyyneleen hihaansa. Hän veti laivastonsinisen hupputakkinsa paksun vetoketjun ylös, sillä huoneen ilmastointi oli jälleen suhahtanut käyntiin.
Tiedän, että minua valmisteltiin johonkin. Minä… minulle olisi käynyt kuten Radhalle, jollei hän olisi tullut. Eikö?
Wilkins teki päällään myötäelävän, kallistuvan nyökkäyksen Chandakin ajatusten kulkiessa kohti zergien tartuntaan kuollutta pikkusisartaan. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa, joten hän antoi Chandakin jatkaa.
Muistatko tehtävää edeltäneen illan? Hän oli niin vihaisen ja vakaumuksellisen oloinen vannoessaan, ettei antaisi Kerriganin ottaa yhtäkään meistä.
"Kaieko?" Wilkins kysyi. Hän hymyili tahtomattaankin protossia ajatellessaan. Myös Chandakin virta kuohahti haikeasti, kaivaten.
Minä… minä uskoin häneen silloin, vaikka se oli ehkä typerää. Hän ei koskaan unohtanut meitä… eikä minua.
Wilkins huomasi sivusilmällä, että toinen kyynel vieri pitkin Chandakin oikeaa poskea. Hän keräsi senkin hihansyrjäänsä karhealla äänellä puhuessaan: "Kaiesta voidaan olla monta mieltä, mutta jääräpäistä uskollisuutta häneltä ei ole koskaan puuttunut."
Chandak sai hymyn puserrettua kasvoilleen. Jo pelkkä naaman lihasten tahdonalainen liikuttelu näytti saavan hänet uupumuksen partaalle.
Miten… haavoittuiko…
Chandak mutristi huuliaan sanoja hakien ja ehti aloittaa haparoivan lauseen, kun hoitohuoneen ovi kävi. Shikov kurkisti sisään, varjonaan malttamattoman oloinen Adams.
"Sinä olit oikeassa!" Adams sai ähkäistyksi rynnätessään huoneen poikki ja kaapatessaan Chandakin rutistukseen. Hän kupersi kätensä naisen kasvojen ympärille, suikkasi tämän poskelle nopean ja äänekkään suukon ja istui alas sängynreunalle puhjeten helpottuneeseen nauruun. Hän näytti olevan halkeamaisillaan.
Missä sinä olet ollut, senkin rontti?
Adams levitti kätensä näennäisen liioitellen.
"Chandak, onko tuo nyt sopiva tapa tervehtiä kommodoria?" hän kysyi nuhdellen ja sai sekä Wilkinsin että Shikovin puhkeamaan nauruun. Chandakin onnistui päästää päivittelevä huokaus ja pyöräyttää silmiään ympäri.
"Miltä tuntuu?" Adams kysyi varovaisesti.
En taida kuntoni tai ulkomuotoni perusteella olla hetkeen lähdössä sokkotreffeille, mutta kyllä tämä tästä.
"Kyllä tämä tästä", Adams toisti kaikuna. "Olet toipunut pahemmista krapuloistakin. Lisäksi voitte sparrata toisianne Murrayn kanssa. Hän heräsi jo eilen, mutta se on mitätön etumatka. Olen lyönyt vetoa siitä, että juokset Kefeuksen konehuoneelta komentosillalle alle minuutin ennen häntä."
Murray on kunnossa?
"Sanotaan, että hänkään ei ole menossa naistentansseihin ihan lähiviikkoina", Adams totesi lakonisesti.
"Hän toipuu kyllä", Wilkins vakuutti.
Ihana kuulla.
Chandakin kasvoille suli vino ja haparoiva hymy. Hän ja Adams vaihtoivat pitkän, keskinäistä ymmärrystä huokuvan katseen, kunnes Chandakin silmät harhailivat eteenpäin sängynpäätyyn pysähtyneeseen Shikoviin.
Näitkö sinäkin sen?
Shikov ei vaikuttanut yllättyvän kysymyksestä. Hän hymyili kireästi.
"Heräsin siihen", hän vahvisti. Mies käänsi huomionsa myös hämmentyneiltä näyttävien Wilkinsin ja Adamsin puoleen. "Näin yöllä unen. Chandak oli siinä. Ja Kaie."
Minusta se tuntui enemmän kuin unelta.
"Niin minustakin. Kaie sai minuun jollakin ilveellä psionisen yhteyden silloin, kun hänen, Raynorin ja amiraali Durandin sukkulaan hyökättiin. Tämä tuntui samalta."
"Mitä tapahtui?" Adams kysyi uteliaasti.
"En muista sitä kovinkaan hyvin. Olin zergien pesässä yksin. Kaie oli jossakin siellä, ja sinä myös", Alexei kuvaili Chandakiin katsoen. Hän näytti epävarmalta. "Etsin teitä, mutten koskaan päässyt perille. Minusta tuntui, että sain kiinni Kaien virrasta hetki ennen heräämistä. Hän tuntui haluavan sanoa jotakin."
Alexei otti pienen sivuttaisaskeleen hieman vaivautuneen näköisenä. Tuntui siltä, ettei mies ollut halukas puhumaan unestaan enempää. Chandak räpytteli kuitenkin silmiään kiivaasti.
Minusta tuntui, että hän halusi auttaa. Muistan, että huusin apua turhaan. Ääntä ei tullut. Pakenin ehkä jotakin, olin lähellä yhteismielen valvojaa. Lopulta Kaie tuli luokseni, kumartui ja pyysi minua heräämään. Hän ravisteli olkapäitäni. Pian sen jälkeen kuulin sinun äänesi ja uni hajosi, ikään kuin murtui palasiksi. Virtamme taisivat hipaista.
Huoneeseen laskeutui pitkä, rikkumaton hiljaisuus. Chandak hengitti raskaasti miltei kuin suuren voimanponnistuksen jäljiltä ja Shikov näytti unohtuneen hetkeksi ajatuksiinsa.
"Mutta se on tavallaan hyvä uutinen", Wilkins huomautti lopulta epävarmasti.
Mikä?
"Mikä?"
Shikovin ja Chandakin kysymykset tulivat yhtäaikaisesti. Kummankin utelussa oli hieman pöllämystynyt kaiku, aivan kuin he olisivat unen tapahtumia muistellessaan lipuneet puoliksi sen syleilyyn uudelleen.
"Se, että Kaien virta on edelleen tuolla jossakin. Ja se, että hän… auttoi herättämään Chandakin. Auttoihan? Se tarkoittaa, että hän on edelleen elossa", Adams, joka oli ymmärtänyt Wilkinsin ajatuksen, täsmensi. Chandak osoitti olevansa samaa mieltä virtansa hyväksyvällä liikahduksella. Adams katsoi läsnäolijasta toiseen. Mies kiersi flanellisen päällyspaitansa helmaa etusormensa ympäri resuiselle rullalle.
"Niin. Se on… hyvä", Alexei sanoi hieman takeltaen. Hän puraisi poskeaan. "Se on myös onnekasta, että tulit tajuihisi juuri tänään, Chandak. Toivoin nimittäin, että saisin puhua kanssasi ennen ylihuomista. Jos komento niin kuuluu, joudumme silloin lähtemään tiedustelu- ja tukitehtäviin Raynorin samoojien mukaan."
Chandakin lyhyeksi toviksi sulkeutuneet silmät rävähtivät auki. Katse sinkosi aaveesta toiseen. Hän näytti järkyttyneeltä.
Komennukselle?! Taasko?
"Niin. Zeratul tuntuu uskovan, että Kaien löytäminen tarkoittaa myös Kerriganin – ja samalla zergien päämajan – löytämistä. Se käy järkeen. Kaikki merkit viittaisivat siihen, ettei Kaie tai sen paremmin Kerrigankaan ole enää Van Saralla. Zeratul on tällä hetkellä tarkastamassa parasta johtolankaamme. Jos se ei osoittaudu suutariksi, meidän on pakko toimia nopeasti. Laivasto on valmiudessa iskemään."
Alexei ei antanut katseensa väistää hetkeksikään Chandakista kertoessaan tilanteesta hitain, rauhoittelevin sanoin. Hänen tyynnyttelynsä ei riittänyt kuitenkaan pitämään padottuna lamaannuttavaa pelkoa, joka luikerteli Chandakin olemukseen ja sai myös tämän virran surkastumaan, miltei värjöttelemään psionisessa yksinäisyydessä.
Johtolankaa?
"Zergien tunnelien alle on jäänyt toimiva ja hyväkuntoinen nydus-kanavan viejähaarake. Se on itse asiassa lähellä paikkaa, josta sinut löydettiin. Raynorin miehet kaivoivat sen esiin syvyyspommituksien jälkimainingeissa."
Eikö Raynorin samoojilla riitä miehiä? Miksi teidät usutetaan sinne?
"Jos Kaie ja hänen äitinsä ovat käyttäneet tunnelia Van Saralta lähteäkseen, aaveiden pitäisi olla ensimmäisten takaa-ajajien joukossa. Meillä ei ole mitään mahdollisuutta tietää, minne tunneli vie – sen takana voi yhtä hyvin olla armeijallinen zergeja tai piilopaikka maakuopassa. Vaikka se olisikin suora sisäänkäynti Kerriganin tärkeimpään tukikohtaan, aaveiden tulee olla etulinjassa. Rivisotilaat eivät mahda mitään zergien psioniselle teloituskomppanialle. Tämä voi olla paras tilaisuutemme tuhota Kerrigan tai edes niittää hänen armeijavahvuutensa olemattomiin."
Niin. Minä ymmärrän kyllä. Tämä… on vain kovin nopeaa.
Chandak katsoi avuttomana Adamsiin, jonka hymy oli venähtänyt. Mies teki parhaansa kyetäkseen silittämään rohkaisevasti taisteluparinsa sormia, mutta Chandak tunsi miehen kämmenpohjien hionneen.
"Se tarkoittaa sitä, että joudun jättämään sinut, Murrayn ja melko varmasti myös Lohmannin taakse." Alexei kuulosti aidosta pahoittelevuudestaan huolimatta jyrkältä. Kuka tahansa olisi kuulostanut sellaisia uutisia välittäessään. Chandakin suusta karkasi vaikertava vastalause, joka muuttui korinaksi suusta roikkuvaa letkua vasten tukahtuessaan.
"Kyllä me tulemme takaisin", Wilkins sai kakistelluksi. Hän vihasi koko tilannetta – siihen liittyvää tunnetta jäähyväisistä – ja yritti saada sanoihinsa itsevarmuutta.
Totta kai te tulette.
Chandakin pingottunut vastaus ja sitä seurannut painokas nyyhkäys paljastivat sen, kuinka vähän hän itse uskoi sanoihinsa. Adams piteli edelleen kiinni taisteluparinsa kädestä ja siveli peukalollaan tämän rystysiä lohdutellen.
"Kuono pystyyn, Chandak. Me selvisimme pesästä ulos jo kerran ja selviämme uudelleenkin", mies sanoi. Hän virnisti toispuolisesti. "Emme me voi jättää teitä Lohmannin armoille. Hän haluaa leffailloissa katsoa aina Bambin tai Bridget Jonesin päiväkirjaa. Murray heittää hänet ilmalukosta, ennen kuin puoli vuottakaan on kulunut."
Adams pyöräytti olkapäitään ympäri ja venytteli. Hänen silmissään hehkui harmin lisäksi tuttua ilkikuria, joka sai sekä Chandakin että Wilkinsin rentoutumaan.
Haettehan hänet kotiin?
Chandakin silmät päätyivät vielä viimeiseksi Shikoviin. Mies ei sanonut mitään hetkeen.
"Lupaan ainakin yrittää", hän lopulta kuiskasi.
Jos Foxholessa palvelevilta sotilailta olisi kysytty, mikä oli tukikohdan rauhallisin ja seesteisin tila, he olisivat veikanneet todennäköisesti lääkinnän potilasosastoja, tähtäyskupolin kattotasannetta tai varastoja. Hyviä arvauksia, mutta Gerard tiesi onneksi paremmin. Toki noissakin paikoissa oli omaa hiljaisen arvokasta vetovoimaansa, mutta ne olivat liian lähellä tukikohdan sydäntä päästäkseen pakoon arjen kompleksista sykettä ja hektisenä hehkuvaa ahjoa, jonka uumenissa sotilaat ja siviilit hikoilivat päivästä toiseen. Ne eivät kyenneet sellaiseen levolliseen tasapainoon, joka sai ihmisen rentoutumaan jokaista sopukkaa ja onkaloa myöten.
Gerard siirsi päänsä alle laskostettua kangasharsoa hieman parempaan asentoon ja varjosti kädellään silmiään. Oli pakahduttavan kuuma ja ilmassa leijuva kosteus tiivistyi hänen kasvoilleen jatkuvasti pieniksi hiensekaisiksi pisaroiksi. Sadettajien hätiköivä räpytys kuulosti kotoisalta, ja nenään sattuvat mullan paksut aromit ja lisäravinteiden kirpeät katkut saivat hänet tuntemaan olonsa hieman haikeaksi.
Helene oli vuosikausia sitten rakastanut heidän pienen pihansa versoja ja rehottavia kukkapuskia - rakastanut, kuten puutarhanhoidosta mitään tietämätön, kaikkea elämää palvova, hyväntahtoinen ja hellä sielu vain suinkin saattoi. Häntä ei voinut millään muotoa pitää viherpeukalona, kasvoihan kukkapenkeissä sulassa sovussa rikkaruohoja, kurpitsaa ja tulppaaneja, mutta Helene oli aina tuntunut nauttivan enemmän puuhastelusta itsestään kuin varsinaisesta lopputuloksesta. Gerard oli kiusoitellut vaimoaan sarkastisesti tämän siirrellessä kaikkia niitä naurettavan pieniä ruukkuja kapean puutarhapalstan laidalta toiselle auringon liikkeiden ja vuodenaikojen toistuvan tanssin tahdissa. Helene oli noina hetkinä puhaltanut hiukset pois kasvoiltaan ja heittänyt häntä lähimmällä käteensä sattuneella muovisella koristepatsaalla tai kukkasipulilla. Useimmiten Gerard pysytteli kuitenkin vaiti ja vain istui minuutti toisensa perään kivisellä kynnyksellä, katsellen kyynärpäitään myöten kätensä multaan upottanutta vaimoaan. Hän muisti, kuinka selittämättömän, sanattoman onnelliselta pitkät kesätunnit olivat tuolloin tuntuneet. Helene oli myöhemmin opettanut myös Christianin rakastamaan luontoa samalla palavalla mielenkiinnolla: poika oli huvittanut kummisetäänsä Alexeita aikanaan suunnattomasti yrittäessään saada hammaskeijulta pikkurahan sijasta pavunsiemeniä.
Gerard taputteli kasvojaan nenäliinalla ja yritti olla tuntematta haikeutta. Ikävä oli toisinaan sanoinkuvaamattoman hankala kuilu ylitettäväksi. Vaikka kommunikaatiokanavat Raynorin samoojien tukikohtaan Haloksella olivat auki, etäisyys Kefeuksen ja syrjäisen siirtokunnan välillä oli pidempi kuin hän tohti ajatella. Hän kaipasi Helenen maanläheistä viisautta ja vaimonsa sametinpehmeitä, pieniä käsiä puristuneina omien sormiensa sisään. Hän ikävöi Christianin älykkäitä silmiä ja hehkua, joka valtasi pojan hänen haastaessaan nopeita hoksottimiaan. Oli onni, että nuorukaisen psioninen indeksi oli taantunut vuosien myötä ja jäänyt lopullisesti alle kahden. Elämä, jota Alexei aaveineen eli, ei olisi koskaan istunut herkkävaistoisen ja tutkijan luonnolla varustetun Christianin pirtaan.
Gerard vaihtoi asentoa ja antoi automatisoidun keinokasvihuoneen täydellisen tyyneyden tarttua itseensä. Ilmankosteutta mittaava robottilennokki läiskytteli hänen ohitseen pehmeästi surraten. Katon laajat pleksilasit oli avattu korkeimmalta huipulta ilman vaihtuvuuden takaamiseksi, ja kevyt tuulenviri tavoitti toisinaan myös lannoitesäkkien välissä kasvilavettipinossa loikovan amiraalin. Gerard hengitti sisään ja ulos jokaista ilmavirtaa kuunnellen ja antaen selkärankansa painua koko pituudeltaan vasten puuta. Hiljaisuus oli huumaavan voimakas. Aurinko oli ajat sitten ohittanut lakipisteensä, ja katosi laiskasti aste kerrallaan kohti näkymättömissä siintävää horisonttia.
Gerard ei voinut olla hymyilemättä. Silloin tällöin kasvihuoneen kirkkaissa valoissa vietetyt vartin pätkät olivat hänen elintärkeä maadoitusjohtonsa - muistutus siitä, että hän oli osa laajempia kiertokulkuja. Monet johtoportaan vanhat sotaratsut eristivät itsensä metallinhohtoisilla plasmatykeillä miehitettyihin norsunluutorneihinsa, mutta pelkkä ajatus yksinomaan avaruudessa aluksen sisällä vietetystä loppuelämästä sai Gerardin potemaan mahanpuruja. Hän halusi aina silloin tällöin nähdä jalanjälkensä kulottuneessa maassa, valuttaa hiekkaa sormiensa läpi ja kuunnella, kuinka yö laskeutui vieraisiin maailmoihin. Olla osa sitä pienoismallia, johon hän säännöllisesti ja niin huolettomasti joukkoja istutti. Se oli tärkeää monestakin syystä.
Gerard kuuli sukkulan jo kaukaa. Hän nousi kiirettä pitämättä puoliksi istuvaan asentoon ja seurasi, kuinka alus pimensi ohi jyristessään taivaan ja sai kasvihuoneen lasit helähtelemään kiitäessään yli. Zeratul oli tullut takaisin. Gerard tunsi suupieliensä kiristyvän. Mitä tahansa viestiä protossi mukanaan kantaisi, luvassa oli mielenkiintoisia aikoja. Koneisto oli jälleen liikkeellä ja sen kyltymättömät hammasrattaat jauhoivat eteenpäin. Gerard nousi, venytteli ja lähti sen jälkeen ovelle reippain askelin. Hänellä olisi kymmenen minuuttia aikaa vaihtaa vaatteet.
Kun Gerard saapui tasan kahdeksan ja puoli minuuttia myöhemmin hangaariin, hänen yllään oli jälleen nuhteettoman siisti univormu, eikä sadettajan pisaroista tai hikikarpaloista ollut enää jälkeäkään määrätietoisilla kasvoilla. Amiraali pysähtyi odottamaan laskeutumismontun laidoille pultattuja kaiteita vasten ja nosti katseensa kattoluukkuihin, jotka olivat jo auki kaistaleen kirkasta taivasta paljastaen. Zeratulin sukkula peitti kuitenkin pian suuren osan auringonlaskun väreissä leimuavasta kupolista taakseen. Moottorien kuumuus pöllähti kasvoille tukalana aistimuksena, mutta Gerard jäi liikkumatta seuraamaan laskeutumistelineiden kirskuvaa nousukääntöä. Askeleet hänen takaansa saivat amiraalin vilkaisemaan olkansa yli, ja hän lausui nopeat tervehdykset viereensä ilmestyville Raynorille ja Shikoville.
Zeratul vaikutti odotelleen oviaukon tuntumassa, sillä protossi harppoi ulos heti kun sukkulan hontelot tukijalat koskettivat metallia ja paksu ovi aluksen kyljessä saatiin auki. Viitta lehahti hänen kannoillaan norjien jalkojen kaariin osuessaan.
"Viejähaarake oli arvioidemme mukainen", Zeratul aloitti mutkattomasti heti kuuloetäisyydelle päästyään. Hänen äänensä oli tavallista painokkaampi ja mies jätti tervehtimismuodollisuudet kokonaan väliin, mikä kieli protossin olevan poikkeuksellisen kiihtynyt.
"Oletko varma?" Gerard tiedusteli.
"Olen. Kerriganin jälki on himmeämpi, mutta Kaien virta on erehtymättömän selvä. He ovat menneet läpi nydus-kanavasta. Meidän tulisi lähteä perään ensimmäisen tilaisuuden tullen."
"Pääsemme liikkeelle jo tänä iltana, mutta matka vie useita tunteja. Yö kannattaa viettää autiomaassa", Raynor puuttui puheeseen. Hän hieraisi leukaansa. "Tunnelit ovat olleet epävakaat pommituksesta lähtien ja alkuyön sekä varhaisen aamun suuret lämpötilavaihtelut saavat ne usein romahtelemaan. Ennen auringonnousua voisi olla turvallisinta edetä."
"Ilmoitanko ryhmälle?" Alexei kysyi jääden odottamaan vahvistusta häneltä. Gerard kallisti päänsä nyökkäykseen ja kommodori poistui lyhyin, kiireisin askelin syrjemmälle radiokeskustelua varten. Mies hieroi rystysiään palatessaan pian takaisin.
"He ovat valmiudessa tunnin sisällä. Tämä on milteipä liian hyvää ollakseen totta. Toivon tosiaan, ettemme juokse suoraan ansaan" hän virkkoi arvioivaan sävyyn. Zeratul katsoi häneen hyväksyvästi.
"Se olisi ovelaa ja odotettua Kerriganilta. Pidän sitä kuitenkin epätodennäköisenä. Matkustin itse tunnelin läpi ja…"
"En muista meidän sopineen mitään sellaisesta!" Gerard keskeytti synkän moittivalla äänenpainolla. Hän risti kätensä rinnalleen rypistäen kulmansa. Zeratulin omavaltainen päätöksenteko oli toisinaan ajaa hänet hulluuden partaalle.
"Arvioin riskit ja pidin niitä vähäisinä."
"Kuten aina, kun lähdetään luokkaretkelle galaksin vaarallisimman naisen takapihalle", Raynor mumisi hilpeästi. Zeratul katsoi vieressään seisovaan terraaniin pitkään.
"Kerrigan on tiettävästi ainoa olento tässä galaksissa, joka kykenee näkemään minun psionisen naamioverkkoni läpi. Koin silti, että oli verrattain turvallista edetä", protossi selitti eleettömästi.
"Mihin kanava vei?" Shikov tiedusteli varastaen puheenvuoron sarkasmia uhkuvalta Raynorilta, joka oli jo ehtinyt avata suunsa.
"Viejähaarakkeen toinen pää on zergien pesäkompleksin keskellä. Tila oli miehittämätön ja vaikutti jonkinlaiselta varastolta. Aistin ympärillä satoja zergeja, joista suurin osa tosin tuntui horrostavan."
"Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että Kerrigan uskoo Van Saran pommituksien tuhonneen nydus-portaalin viejähaarakkeen tässä päässä, eikä oleta kenenkään tulevan peräänsä sen avulla. Meidän on kuitenkin varauduttava kaikkeen. Hän on osoittanut oveluutensa tarpeeksi monta kertaa tämän sodan aikana", Gerard ruoti tilannetta näkökulma kerrallaan. Hän käytti silmänsä miehissä varoittavasti. "Ehdottaisin, että etujoukko pidetään mahdollisimman pienenä ja tiedusteluluontoisena. Emme halua vielä herättää turhaa huomiota. Kun tiedusteluryhmä toimittaa päämajaan tilanneraportin ja sijaintitietonsa, laivasto suorittaa hypyn koordinaatteihin. Samalla niin maihinnoususukkuloiden avulla kuin nydus-kanavan kautta vahvistuksia lähetetään raskaalla kädellä kohteeseen."
"Suunnitelma on looginen", Zeratul antoi hyväksyntänsä. Myös Shikov ja Raynor ilmaisivat tukensa.
"Shikovilla on toimintakykyiset aaveensa ja minulta liikenee etujoukon tueksi muutamia erikoiskoulutuksen saaneita sotilaita. Osallistuvatko protossit?" Raynor haastoi katseellaan Zeratulin, joka oli mietteliäästi tovin hiljaa.
"Minä liityn joukon mukaan", hän sanoi lopulta.
"Onkohan se viisasta? Menetämme sinut, Raynorin ja Shikovin, jos tilanne kääntyy yllättäen tai meitä odottaa ansa. Liittoumalla ei ole varaa ylimääräisiin notkahduksiin", Gerard huolestui.
"Minä liityn joukon mukaan", Zeratul toisti äskeisen ilmeenkään värähtämättä. Hän katsahti Raynoriin. "Kommodori Shikovin läsnäolo on myös ymmärrettävää. Hän on psionisesti lahjakas. Jos jonkun on järkevää jäädä vahvistusjoukkojen tueksi, ehdotan kapteeni Raynoria."
"Ehdota minun puolestani vaikka Arcturus Mengskia, mutta minä olen jonossa pirun nydus-röörille ennen sinua."
Jim Raynor työnsi tuimaksi jyrkistyneen olemuksensa eteenpäin askeleen verran ja toi kasvonsa Zeratulin silmien tasalle. Miehet tuijottivat toisiaan sapekkaasti.
Gerardin teki mieli muljauttaa silmiään ympäri. Olkoot, hän huomasi ajattelevansa ironisesti, jos se on ansa, niin pääsenpä eroon molemmista kirotuista muuleista yhdellä iskulla.
"Pitäkää huolta siitä, että lähimmät alaisenne tietävät paikkansa ja oikean tehtäväkoodiston, jos jotakin sattuu. Organisaation toimintakyky on turvattava ennen kaikkea", Gerard käski. Hänen kylmänviileä äänensä sai toisiinsa lukkiutuneet katseet hätkähtämään ja jännityksen purkautumaan. Raynorin rypistyneessä kasvonilmeessä oli kuitenkin edelleen kyräilevä sävy ja jopa tyynenviileä Zeratul tuntui uhkuvan haastetta.
"Kuinka kauan kuljetusaluksen matka vie?" Shikov tiedusteli, kun miehet olivat kaikki mulkoilleet toisiaan hetken odottavasti.
"Kaksi ja puoli tuntia. Teidän on parasta laittautua valmiiksi niin pian kuin mahdollista."
"Mitä helkkaria sinä kuvittelet tekeväsi?" Thompson tiedusteli ällistyneesti. Lohmann, joka oli selin, säpsähti kääntyessään ja pudotti sukkaparin kädestään lattialle.
"Älä hiivi tuolla lailla", Lohmann kielsi äkäisesti. Hän sinkosi katseen ovelle. Thompson oli pysähtynyt kynnykselle ja laskenut kädet lanteilleen. Hänen takanaan seisoi toinen hahmo, jonka tumma hipiä viittasi vahvasti Solheimiin. Lohmann siristi silmiään saadakseen selkoa kolmannesta tulijasta - se oli joko Wilkins tai Adams, mutta hän ei rehellisyyden nimissä ollut täysin varma kumpi. Hän sai vastauksensa pian, kun Wilkins älähti kiukkuisesti hänen nimensä ja rymisteli kiukkuisesti Thompsonin ohi.
"Iltaa kaikille", Lohmann toivotti parempaakaan keksimättä. Hän jatkoi panssaripuvun alle kuuluvaan alushaalariin sulloutumista virnistäen pikaisesti. Muut aaveet tulivat lähemmäs lokerokaappien reunustaman tilan nurkkaan. Oli poikkeuksellisen hiljaista: vartiovuorot eivät olleet vielä vaihtuneet ja suurin osa yhteistilan toisella laidalla pukeutuvista Raynorin samoojien sotilaista oli jo miltei valmiita ja siirtymässä kohti ovea.
"Mitä sinä teet?" Wilkins toisti Thompsonin aiemman kysymyksen. Nainen työntyi hänen viereensä ja pysähtyi odottamaan selitystä.
"Pukeudun", Lohmann vastasi reippaasti. "Olen varmaan lihonut kilon tai kaksi sairaslomalla, sillä tämä pirun makkarankuori ottaa kiinni reisistä. Auttaisikohan, jos saippuoisin perseeni?"
"Uskotko todella, että Shikov laskee sinut keikalle?" Solheimin syvä ääni puuttui keskusteluun. Hän kuulosti huolestuneelta, mutta myös huvittuneelta. Lohmann punki sinnikkäästi kyynärpäänsä sisään antureita ja johtosekamelskaa pursuavaan hihaan ja alkoi sitten sukia puvun haalarin kumimaista kangasta mukavampaan asentoon.
"Ei tässä toivottavasti tarvitse riidellä asiasta", hän lausahti kepeästi.
"Sinä olet edelleen puolisokea", Thompson kommentoi, "katsoin tuloksiasi itse tänä aamuna."
"Minä näen tarpeeksi ja virtani auttaa lopussa", Lohmann mumisi. Hän rullasi vetoketjun äänekkäällä rutinalla kiinni ja tarkasti taputtelemalla, että kauluksen alle jäävät neuroimplantit koskettivat kaulansyrjää.
"Tajuatko, että vaarannat koko ryhmän?" Wilkins heitti kysymyksen ilmoille tylynä. HE-panssaripuvun raskasta varusteliiviä nyörittävä Lohmann pysähtyi harkitsevasti liikkeissään. Yhtenä rivakkana sivalluksena hän tarttui reisikotelossa odottavaan pistooliin, pyöräytti itsensä ympäri ja laukaisi aseen. Vastapäisellä seinällä auki unohtunut kaapinovi paukahti äänekkäästi kiinni.
"Suoraan lukkopesään, käy vaikka katsomassa", Lohmann kivahti. Hänen sormensa kouraisivat ilmaa kahtena sävähdyksenä pakko-oireen voimasta. "Lisäksi UED on kouluttanut minut tämän laivaston parhaaksi vainukoiraksi. Olisi tuhlausta olla käyttämättä taitojani."
"Emme taida saada päätäsi käännetyksi?" Thompson varmisti rauhallisesti.
"Ette."
"Ainakaan minä en aio yrittääkään siinä tapauksessa. Toivottavasti pysyt perässä", lääkintämies virkkoi hitaasti. Hänen empaattiset, ymmärtäväiset kasvonsa saivat Lohmannin sisällä kiehahtaneen raivon laantumaan. Hän nyökkäsi yhteisymmärryksen merkiksi ja yritti naurahtaa: "En hidasta ketään, pystyn olemaan avuksi koko ryhmälle ja lisäksi ammun likinäköisenäkin paremmin kuin Adams."
"Hei, minä kuulin tuon!" Adams tervehti. Hän nauroi. "Tervetuloa mukaan, pyssysankari. Jos tilanne käy tiukaksi, voimme käyttää sinua ihmiskilpenä. Luodit kimpoavat taatusti takaisin egostasi."
Lohmann otti piikin vastaan irvistäen, mutta salaa hieman helpottuneena. Se, että hänelle naljailtiin, tarkoitti, ettei häntä pidetty enää haavoittuvaisena ja särkyvänä. Se merkitsi paljon. Jos ryhmä olisi torjunut hänet tai ympäröinyt hänet säälinsekaisella hoivalla, Lohmannilta olisi riistetty hänen tärkein tukijalkansa. Kun muut aaveet uskoivat häneen, hänellä oli mahdollisuus vakuuttaa myös Shikov. Lohmann pujotti huolellisesti pistoolin takaisin koteloonsa ja veti varusteliivin helmasta alaspäin saadakseen sen asettumaan.
"Joudut kohtaamaan vielä Shikovin", Wilkins sanoi pahaenteisesti.
"Tiedän. Jos hän ei vakuutu, minä en tule. Kukaan tai mikään muu ei pidä minua kuitenkaan poissa. Ei tältä keikalta."
Wilkins oli vaiti kauan. Lohmann ehti jo uskoa, että keskustelu oli ohi, kun nainen selvitti kurkkuaan yskäisemällä.
"Kaienko takia?" hän uteli.
"Hänenkin."
Lohmann suoristautui maihinnousukenkien nauhoihin viimeisin solmun kiristettyään ja kohtasi Wilkinsin surumieliset silmät. Nainen poimi harkitsevaisesti hänen kypäränsä kaapin pohjalta, pyöritteli sitä hetken aikaa käsissään ja sitten hetken mielijohteesta asetti sen Lohmannin päähän. Hän kiristi tottuneesti kaularemmin ja kopautti kypärää sormellaan.
"Pidä pääsi matalana, kuuletko? Tarkasta jokainen kulma, jokainen riskipaikka ja pysy poissa tulituksen keskeltä. Älä tee mitään typerää. Ota asevarikolta itsellesi ylimääräiset tähtäyslasit. Niissä on suurentava tähtäyksenavustaja ja ne vähentävät myös häikäisyä."
"Minä olen miettinyt tämän jo läpi, Wilkins. Mutta kiitos huolenpidosta. Lupaan, ettet joudu murehtimaan takiani keikalla."
Wilkins pudisteli päätään hymähtäen, mutta kireä vastentahtoisuus oli pudonnut hänen olemuksestaan ja hän keskittyi nyt vain omiin etukäteisvalmisteluihinsa. Lohmann seurasi hänen tuttuja rutiineja toistavaa, konemaisen tarkkaa liikehdintäänsä hetken ajan ihaillen toverinsa levollisuutta ja raudanlujaa toimintakykyä. Lohmann harkitsi hetken ajan sanovansa ääneen, kuinka kiitollinen oli saadessaan lähteä tehtävälle juuri tämän ryhmän kanssa, mutta pelkäsi, ettei saisi lausettaan loppuun liikutukseltaan. Hän tyytyi sujauttamaan äsken katselemansa Seanin kuvan rintataskuunsa ja taputtamaan taskua hellästi kuin hyvästiksi.
Kun aaveryhmä varttituntia myöhemmin saapui varustautuneena ja aseistettuna lähtöhangaariin, Shikov ja Raynor olivat vastaanottamassa heitä. Kuten Lohmann oli odottanutkin, Shikovin ilme vaihtui epäuskoisesta jyrkän kieltäväksi hänen laskiessaan yhdellä silmäyksellä ryhmävahvuuden, tehtyään nopean päätelmän ja löydettyään katseellaan hänet muiden keskeltä. Kommodori harppoi pienen joukkion luokse.
"Lohmann. Sinulla on kaksikymmentä sekuntia aikaa selittää", hän ärähti matalasti.
"Olen toimintakuntoinen ja valmis auttamaan. Minun jättämiseni kotiin ei palvele ketään, sir", Lohmann vastasi tehtyään kunniaa. Hän tunsi jännittyvänsä viulunkielimäisen kireäksi asennossa seisoessaan ja Shikovin musertavan katseen kohteeksi joutuessaan.
"Eikö kukaan teistä estänyt tätä hulluutta? Wilkins?" Shikov tiukkasi muun ryhmän puoleen kääntyen.
"Sir?" Wilkins teki kunniaa.
"Selityksesi tälle?" Shikovin äänellä olisi voinut leikata jäätä ja Wilkins värähti tahtomattaankin rehellisen mielipiteensä antaessaan. Nainen vaihtoi painoa jalalta toiselle.
"Hän on toimintakykyinen ja pystyy liikkumaan, ampumaan ja käyttämään virtaansa ilman suurempia ongelmia."
"Minä olen valmis. Olen käynyt läpi riskit ja…" Lohmann jatkoi toiveikkaasti.
"Sinulla ei ole lupaa puhua", Shikov keskeytti tarkoituksellisen tylysti. Lohmann sulki suunsa ja puraisi kieltään silkasta harmista. Hän tiesi, että vaikka Shikov esimiehenä reilu ja huumorintajuinen olikin, tämä ei suvainnut minkäänlaista pelleilyä tosipaikassa. Kommodorin suupielet olivat painuneet tiukaksi juonteeksi.
"Minä en anna sinun vaarantaa koko ryhmää", Shikov murahti. Kommodorin silmät kävivät hänet läpi päästä varpaisiin ja hänen virtansa tölväisi Lohmannia varoittamatta kovaa. Lohmann torjui iskun pingottaen virtansa äärirajoille ja tyrkkäsi kipinät takaisin. Shikov kohotti kulmiaan yllättyneenä: hän ei ehkä ollut odottanut, että epätoivolla suitsittua päättäväisyyttä tihkuva Lohmann olisi todella valmis vastaamaan haasteeseen.
Lohmann ei antanut katseensa pudota, vaikka arat silmät pyrkivät vetistämään kirkkaassa valossa. Hän ymmärsi täysin, kuinka suurta luottamuksenosoitusta hän oli pyytänyt esimieheltään käskyä uhmatessaan ja muun ryhmän mukana täysvarusteissa saliin ilmaantuessaan. Shikov ei katsoisi mitään sormien läpi. Hänen pitäisi todistaa itsensä.
"Sinä olet Kaien taistelupari, etkö olekin? Lohmann?" Jim Raynorin uteliaisuus oli herännyt ja hän luovi aavejoukkion keskelle kiinnostuneena. Kapteeni pysähtyi Lohmannin viereen. Shikovin katse oli tutkimaton hänen suodessaan Raynorin suuntaan vilkaisun silmäkulmastaan.
"Kyllä, sir. Uskon, että voisin olla avuksi tehtävällä", Lohmann vastasi.
"Ainakin olet saanut varusteet oikein päin yllesi. Se on jo enemmän kuin mihin useimmat omista miehistäni pystyvät", Raynor totesi rempseästi. Mies heitti kätensä Lohmannin olkapäälle toverillisesti. Lohmann ei ollut täysin varma oliko eleen tarkoitus rauhoittaa häntä vai vakuuttaa Shikov, mutta sillä ei ollut halutunlaista vaikutusta kumpaankaan heistä.
"Lääkinnästä sanottiin, ettet näe kahtakymmentä metriä pidemmälle vielä tarkasti", Shikov muistutti siirtäen jälleen huomionsa Lohmannin puoleen.
"Se on silkkaa liioittelua. Kirkkaissa keinovaloissa oli mahdoton nähdä niitä pirun tauluja, joita huoneen toisella laidalla heiluteltiin. Thompson valtuutti minut lähtemään", Lohmann kiirehti vakuuttamaan. Hän aisti Thompsonin virran kiukkuisen töytäisyn takanaan, mutta lääkintämies piti naamansa peruslukemilla, eikä kiistänyt väitettä.
"Montako lastausvaijeria vasemmalla päätyseinällä on?" Alexei kysyi yllättäen. Lohmann käänsi päänsä epävarmasti ja yritti tarkentaa katsettaan haluttuun suuntaan. He seisoivat suuren hangaaritilan toisella laidalla, ja etäisyyttä oli varmasti kymmeniä metrejä, jollei satakin.
Lohmann keskittyi. Kaukana erottuva harmaa massa oli toivottavasti seinä. Konttien ja raskaiden kuljetuskollien ympäri kiedottavat elastiset lastausvaijerit olivat hänen mielikuviensa mukaan yleensä mustia tai sinisiä, mutta hän erotti tähyämisestään huolimatta vain lisää hailakansävyisiä, harmaita raitoja silmänkantamattomiin asti. Hän olisi toki voinut tarkastaa asian virrallaan, mutta Shikov olisi huomannut vilpin välittömästi. Hän avasi suunsa empien, kun kapteeni Raynor puuttui keskusteluun.
"Shikov. Hänet voidaan jättää vartioimaan tunnelia. Se on riskitön vaihtoehto."
"Montako vaijeria?" Shikov tivasi itsepintaisesti.
"Kolme", Lohmann sanoi. Hän rykäisi. "Kolme vaijeria."
Shikov katsoi häneen pitkään ja yritti selkeästi pohtia, kuinka vastaisi Lohmannin silmistä välittyvään, rukoilevaan anomukseen. Mies hymyili lopulta uupuneesti, mutta kykenemättä peittämään tyytymättömyyttään. "Hyvä on. Sinä vartioit tunnelia. Etsimme sinulle mahdollisimman suojaisan kolon, jonne linnoittaudut pulssikiväärin kanssa. Et liikahda sieltä missään olosuhteissa. Ei mitään riskejä. Ei mitään typeryyksiä. Ymmärrätkö?"
"Kyllä, sir", Lohmann lausui helpottuneesti.
"Onhan sinulla tähtäyslasit?" Shikov kysyi. Nyt äänessä oli jo kommodorille niin ominaista, varmistelevaa huolenpitoa.
"Kyllä, sir", Lohmann vastasi.
Shikov heilautti kädellään kehottavasti eteenpäin ja käänsi huomionsa kauempana odottaviin lastauslaitureihin.
"Liikettä sitten. Alus ei lastaa itse itseään", mies kehotti.
Lohmann laski ilman puskahduksena ulos keuhkoistaan. Hän tunsi kunnioituksen lämmittävän sisällään esimiehensä reilun käytännönläheisyyden edessä. Kommodori otti muutokset ja haasteet vastaan tyynesti, mukautui parhaansa mukaan ja jatkoi eteenpäin tinkimättömänä, nöyränä ja kantamatta kaunaa.
Raynor liikahti mennäkseen omien miestensä luokse.
"Älä petä hänen luottamustaan, kuuletko? Kaie löytyy kyllä. Luota meihin muihin", kapteeni vannoi. Mies iski silmää Lohmannille ja veti hänen hartiansa peitoksi nostamansa kämmenen pois. Samalla irtosivat myös Lohmannin olkavartta vasten porautuneet sormenpäät, joiden painallukset jättivät iholle kolme kihelmöivää jälkeä.