Tähän voisi alkaa kai jo vakiona lisätä "Sponsored by annu123" - esitekstejä tai vastaavaa, uuden luvun esiintymistiheys kun on huomattavasti korkeampi kommenttiesi kanssa!
Nyt siirretään tarina kohti rymistely- ja tömistelyvaihetta!
Alexei makasi hereillä telttakankaan tummaa pintaa tuijottaen ja työntäen velvollisuudentuntoisesti silloin tällöin kyynärpäänsä vieressä nukkuvan ja kitapurjeidensa täydeltä leveydeltä kuorsaavan Lohmannin kylkiluiden väliin. Seuraava yövahtivuoro oli hänen, mutta sen alkuun oli vielä likipitäen tunti. Alexei kuunteli rasahduksia ja yön ääniä telttojen ulkopuolelta, mutta jos Zeratul oli liikkeellä, hän kulki keveästi kuin kissa ja hukutti askeleensa tuulen kohinaan.
Alexei antoi virtansa vaellella päämäärättömästi ympäristössä ja tunnustella planeetan uumenissa nukkuvia, selittämättömiä luonnonvoimia. Hänelle oli aina vaikeaa nukkua Van Saralla, eikä Alexei ollut ainoa. Punaiset hiekkalakeudet ja niiden yllä loimottava sinisenkalpea kuutamo olivat huumaava yhdistelmä, joka sai monet terraanit selittämättömän levottomuuden valtaan. Foxholen kantahenkilökunta valitteli usein tukikohdan käytävillä toisilleen sitä, kuinka hankalaa oli tyyntyä ja rauhoittua päivän päätteeksi, jos ulkona oli hiekkamyrsky tai surrealistisen sininen kuunsilta täplitti horisonttia. Alexei ei ollut luonteeltaan mainittavan taikauskoinen, mutta alkukantaisessa ja karunkauniissa Van Sarassa oli hänen mielestään jotakin pahaenteistä ja luotaantyöntävää, oli aina ollut. Planeetta vaikutti vartioivan mustasukkaisesti rikkaita luonnonvarojaan ja haluavan karkottaa tunkeutujat pois kamaraltaan piiskaavine hiekkapuhureineen ja lämpötilavaihteluineen.
Alexei harkitsi hetken kyljen kääntämistä, mutta totesi operaation liian hankalaksi: he olivat pakkautuneet tiiviisti toisiaan vasten ja hän onnistuisi kääntyilemällä todennäköisesti vain sohimaan raajoillaan ympäriinsä ja samalla herättämään toisella puolellaan nukkuvan, herkkäunisen Adamsin. Alexei tyytyi ristimään kädet rinnalleen ja sulkemaan silmänsä. Hän kurkotti virrallaan ulospäin, mutta tavoitti vain omat aaveensa, teltan edessä istuvan yövahdin ja sai myös kimmokkeen jossain etäisyydessä kulkevasta Zeratulista. Alexei tukahdutti pettyneen huokauksen. Hän ei olisi kenties myöntänyt sitä kenellekään, mutta toivoi jokaisella kerralla tuntevansa edes hipaisun Kaien virrasta. Protossi kosketti toisinaan Alexein unissa häntä niin läheltä, että havahtumisen hetkellä Alexei ei olisi halunnut avata silmiään lainkaan. Tuolloin hän makasi pitkän tovin aloillaan viipyen siinä suloisessa harhakuvitelmassa, että Kaie oli jossakin lähellä, miltei vain kädenojennuksen päässä. Hän ei ollut ikinä menettänyt alaisuudessaan palvellutta aavetta komennuksella. Godlewski oli itse riistänyt henkensä Koprulu-sektoriin tultaessa. Lisäksi oli ollut vielä vuosia sitten psionisesti heikko Wilson, joka oli pudonnut New Poliksen iltalomalla sen yhden räkälän tupakkaparvekkeelta kallonsa murtaen. Heidän kuolemiensa kanssa Alexei oli kuitenkin jo tehnyt rauhansa ja hyväksynyt epäonnistumisensa lisäksi karvaasti myös sen, ettei olisi pystynyt enempään. Vaikka Kaie oli Zeratulin mukaan edelleen elossa, toisinaan oli hankalaa olla pelkäämättä pahinta.
Alexei vaihtoi vaivalloisesti käsiensä asentoa ja harkitsi työntävänsä sukkansa Lohmannin kitaan, mutta päätyi lopulta nousemaan ensin kyykkyyn ja sitten puolikumarassa asennossa ryömimään ulos teltanliepeen alta. Hän tunsi hetkellistä halua syöksyä takaisin mikrohuovan lämpöön satunnaisen, ulvovan tuulenpuuskan tuivertaessa heti itseään vasten, mutta jatkoi irvistäen matkaansa pihalle. Adams, Solheim ja Thompson eivät onneksi heränneet ja jopa Lohmann kääntyi ympäri vihdoin mahalleen, jolloin tasainen rohina katkesi. Alexei muljautti silmiään. Hän painoi telttakankaan kiilan huolellisesti syvemmälle maahan ja vilkaisi sitten ympärilleen kiskoen tyynynä käyttämänsä paksun takin hartioidensa peitoksi.
"Uneton yö?" Jim Raynorin ääni kysyi. Mies nojasi Vulture-pyörän takaosaa vasten hengitys kylmässä yöilmassa huuruten. Toisessa kädessä oli puoliksi mutustettu energiapatukka, toisessa itselämpiävä kemiallinen kuumageelitasku, joita sotilaat sujauttivat hanskoihinsa usein kylmien olosuhteiden komennuksilla.
"Sen lisäksi että Lohmann on sokea kuin myyrä, hän myös kuorsaa", Alexei totesi paljonpuhuvasti. Hän meni lähemmäs pientä retkikeitintä, jonka ylle Raynor oli työntänyt pikakahville haisevan keittoastiansa lisäksi myös märältä koiralta löyhkäävän sukkaparin plasmakiväärinsä nokassa.
"Kahvia?" Raynor tiedusteli hyväntuulisesti.
"Kiitos."
Raynor taikoi silmänräpäyksessä jostakin pusakkansa sisältä likaisen taittomukin, jonka heitti laiskalla kaarella Alexein syliin. Hän vetäytyi hieman paremmin takkinsa sisään.
"Ole hyvä ja ota. Tarjosin vanhalle yrmyllekin, muttei kelvannut."
"En millään kykene käsittämään miksi", Alexei aprikoi kuivasti kahvinporoista, kokkareista juomaa kuppiinsa siilatessaan, istahtaessaan uhkaavasti narahtavan pakkilaatikon päälle ja alkaessaan hitaasti kaivaa aavelääkityksen sisältävää metalliasettia povitaskustaan.
"Veikkaan, että kofeiini pierettää protosseja", Raynor ehdotti hurskaasti. "Pitkä suolisto. Herkkä vatsa."
"Kiitos lääketieteellisestä mielipiteestäsi", Alexei mutisi. Hän hieraisi ohimoitaan ja haki katseellaan Zeratulia, mutta protossi näytti tekevän vartiokierroksensa kaukana leiristä. Hyvä niin. Vaikka suurin osa Van Saran zergeistä oli vajonnut unohduksiin tunneliverkostonsa mukana, satunnaisia ryhmittymiä oli tavattu vielä päiväkausia pommituksien jälkeenkin hajallaan autiomaasta.
Alexei mätti jauhoiset pillerit yksitellen alas kurkustaan. Kun viimeinenkin karheapintainen tabletti soljahti ruokatorveen, hän palautti rasian povitaskuunsa ja jäi istumaan kahareisin laatikonkulmalle Raynorin keittämää kahvia siemaillen. Se ei ollut aivan yhtä pahaa miltä näytti.
Tuuli oli laantunut, mutta kylmyys pureutui silti iholle kiristävän verkon tavoin. Raynor vaihtoi asentoa harkitsevaisen näköisenä ja myttäsi asetakkinsa korkeaksi palloksi niskansa taakse. Tyytyväisenä improvisoituun tyynyynsä hän sulki silmänsä. Alexein oli hankala löytää samanlaista kykyä rauhoittua ja rentoutua itsestään, ja pelkkä kahden tunnin odotus heidän liikkeellelähtönsä hetkeen tuntui tällä hetkellä palalta ikuisuutta itseään. Hän keskitti ajatuksensa ryhmäänsä ja siihen, kuinka hän toimisi rauhallisesti, järkevästi ja oikein komennukseensa luottavien aaveiden tähden. He olivat aina olleet hänen kylmähermoisuuteen kahlittu kiintotähtensä, hänen vääjäämätön kompassinsa. Ryhmä pakotti Shikovin muistamaan luissaan ja ytimissään kuka oli ja miksi. Alexei hengitti sisään ja ulos pitkinä, syvinä henkäyksinä jokaiseen puhallukseen keskittyen.
Raynor kurkisti pian hänen puoleensa kulmiensa alta harkitsevan näköisenä kommodorin raskaat huokaukset kuullessaan. Hän rykäisi.
"Kuule, Shikov. Puuskuttamisen määrästä päätellen sinua vaivaa jokin tai yrität synnyttää siellä kumipukusi sisällä jotain. Haluatko apua?"
"Yritän rentoutua. Yksin. Pääni sisällä", Shikov vastasi ärtyneenä keskeytyksestä.
"Kuten haluat", Jim vastasi olkiaan kohauttaen. Hän kaivoi pienen taskumatin hihataskustaan ja alkoi avata sen korkkia hartaudella. "Mutta älä sitten nalkuta minua hieromaan selkääsi, kun lapsivesi menee."
"Helvetti sinun kanssasi!" Shikov manasi mahtamatta mitään hörähdykselle. Hän oikaisi itsensä ja singautti Raynorin suuntaan mulkaisun. Raynor kulautti pitkän hörppäyksen, irvisti ja tarjosi pulloa Shikovillekin. Aine tuoksui antiseptiseltä ja maistui polttelevan katkeralta siitä huolimatta, että hän sekoitti sitä kahviin.
"Sinä vaikutat hyväntuuliselta", Alexei sano lopulta keskustelusävyyn kupistaan siemaisten ja suupieltään pyyhkäisten. Hän jatkoi Raynorin kohonneet kulmat nähdessään. "Kun ottaa huomioon… no, kaiken."
"Tämä on hyvä päivä, Shikov. Minä jaksan odottaa vielä hetken, jos on pakko. Jokainen tunti tuo minut lähemmäs häntä."
"Kerrigania?"
"Kaiea", Raynor vastasi säyseästi. Hän hieraisi nenänpieltään. "Toki, jos saan Kerriganin liiskattua samalla, järjestän vitun juhlat. Kekkerihatut ja kondomit minun piikkiini. Mutta tällä keikalla keskityn siihen, että saan Kaien kotiin."
"Ahaa", Alexei sanoi parempaakaan keksimättä ja hieman vaivaantuneena. Yllättäen tuntui siltä, että hänen ja Raynorin väliin oli kasvanut metrien paksuinen, läpitunkematon muuri. Totuus oli näemmä käynyt liian kipeäksi Jim Raynorille. Alexei ei voinut syyttää kapteenia siitä, että tämä käänsi päänsä pois ja kieltäytyi katsomasta kohti epämukavia, rivien välistä heijastuvia vihjeitä. Hän halusi nähdä Kaien edelleen ansalangassa räpistelevänä olosuhteiden uhrina, eikä määrätietoisesti itsensä Kerriganin syliin ajaneena, itsetuhoisena sotilaana. Alexei olisi halunnut pystyä samanlaiseen sinisilmäisyyteen.
"Mitä?" Raynor kysyi hiljaisuuden venyessä kiusallisen pitkäksi.
"Kaie on siellä Kerriganin takia. Mikään muu ei tunnu merkitsevän hänelle. Hän tuskin haluaa tulla pelastetuksi", Alexei tyytyi töksäyttämään.
"Luoja, Shikov. Sinä et pääse millään ylitse siitä, ettei hän palannut Chandakin kanssa?" Raynor tiedusteli. Hänen äänessään oli kyllästynyttä päivittelyä, mikä sai Alexein ärtymään.
"Eikö se vaivaa sinua?" hän heitti kysymyksen takaisin. Raynor veti takkinsa kaulukset pystyyn ja painoi pään polviaan vasten. Katkera juonne kiristyi hänen leukaperissään.
"Toisinaan meille ei anneta vaihtoehtoja."
"Mutta…"
"Hän lähti galaksin vaarallisimman zergin perään amiraali Durandin liittouman takia ja sinun ryhmääsi suojellakseen. Mitä pirua sinä olisit vielä toivonut?" Raynorin sävy oli yllättäen niin tulikivenkatkuisen vihainen, että Alexein ärjäisevä vastaväite tukahtui kurkkuun. Hän pysähtyi. Hengitys tuntui paakkuuntuvan kitalakeen limaisena kittinä, eikä nielussa puristava kuuma pala painunut alas nieleksimällä.
"Luottamusta", hän huoahti lopulta väsyneemmin kuin oli aikonutkaan Raynorin kysymystä pitkään puntaroituaan. "Hänen olisi pitänyt kertoa suunnitelmastaan. Luottaa minuun."
"Ehkä tämä on hänen tapansa pyytää sitä samaa sinulta. Väitätkö, että olisit antanut hänen lähteä?" Raynor heitti vastaan. Alexei ei osannut vastata ehdotukseen mitään ja tyytyi kohauttamaan vuorostaan olkiaan. Hän tunsi tutun turhautumisen nakuttavan takaraivossaan. Miksi helvetissä hän oli antanut keskustelun lipua jälleen näille urille? Tämä oli hedelmätöntä. Täysin turhaa. Alexeilla ei ollut varaa sekoittaa pasmojaan millään ylimääräisellä juuri nyt.
Raynorin kasvoilla kävi pikaisesti vino, miltei säälivä hymy. Hänen kulmansa kohosivat, kun mies alkoi puhua: "Helkkari. Naamasi venähti noin metrin äsken. Sinähän olet tosissasi Kaien kanssa."
"Minä olen tosissani jokaisen alaiseni kanssa", Shikov muistutti vakaasti.
"Väisteletkö tarkoituksella vai oliko vihjailuni tosiaan noin saakelin huono?" Jim tiedusteli päätään kallistaen ja pitäen silmällä Alexein häkeltynyttä naamaa. Kapteeni niisti vuotavan nenänsä hihansyrjäänsä aidon ihmettelevältä näyttäen.
"Mitä sinä…?"
"Herää nyt helvetti, mies, kerää pallisi lattialta ja lakkaa jaarittelemasta. Puhun sinusta ja Kaiesta." Raynor painotti kolmea viimeistä sanaansa sellaisella paatoksella, että Alexei ei voinut olla ymmärtämättä vihjettä. Hän katsahti Raynoriin järkyttyneenä ja tunsi värin hiipivän kaulalleen. Alexei ei ollut koskaan kokenut oloaan luontevaksi niissä tilanteissa, joissa hänen yksityiselämäänsä puitiin. Kaikkein vähiten hän kaipasi aisaparikseen tällä saralla Jim Raynoria, joka onnistui yhtä aikaa poraamaan tuomaroivan katseensa hänen selkärankaansa asti ja samalla virnistelemään hävyttömästi kulmakarvat edelleen koholla.
"No niin. Johan sinullakin alkoi raksuttaa. Punastuksellasi voisi sytyttää savukkeen täältä asti." Jim hymyili pirullisesti.
"Tämä keskustelu ei kuulu niihin, jotka välttämättä haluaisin käydä kanssasi", Alexei ähkäisi pienellä äänellä yrittäen peittää häkeltymisensä. Hän rykäisi kiusaantuneena. "Mitään minua ja Kaiea ei ole, enkä usko, että tulee koskaan olemaankaan."
"Kyllä me haemme hänet kotiin, Shikov", Raynor sanoi vakavana.
"En tarkoittanut sitä… Jos löytäisimmekin hänet ja toisimme hänet sitten haavoittumattomana Kefeukselle…"
"Kun", Raynor keskeytti painokkaasti. Shikov ravisti kättään malttamattomana.
"Silloin on täysin ennenaikaista… ja mahdotonta…", mies etsi avuttomasti sanoja, mutta huomasi haparoivansa tyhjässä. Hän onnistui vääntämään huulensa selittelevään hymyyn. "Kuule, annetaan koko asian vain olla? Sopiiko?"
Raynor nosti leukansa, muttei painanut sitä vielä alas nyökäytyksen merkiksi. Hänen silmänsä nauliutuivat Alexeihin.
"Sinun rupatteluhaluillasi ole tämän keskustelun suhteen mitään väliä, sillä minun on pakko tehdä pelisäännöt selväksi tässä vaiheessa. Me emme tiedä mitä Kerrigan on hänelle on tehnyt tai millaisena hän palaa takaisin. Mitä helvettiä päässäsi tällä hetkellä tapahtuukin, pistä se järjestykseen ennen sitä. Kyllä, tämä koskee esimerkiksi tohtori Stantoniin liittyviä peliliikkeitäsi. Sinä olet Kaielle tärkeä. Jos…"
"Tärkeä?" sana livahti Alexein suusta naurettavan toiveikkaana ennen kuin hän ehti edes ajatella puhuvansa.
"Oikeasti, Shikov? Pitääkö minun selittää kaikki sinulle kädestä pitäen?"
"Tärkeä?" Alexei toisti inttävään sävyyn.
"Kuule. Minä en tiedä yhtään mitään ihmissuhteista, mutta tunnen Kaien. Hän on aina kunnioittanut johtajuuttasi ja pitänyt tärkeänä ystävyyttäsi. Älä koskaan epäile sitä. Viime aikoina hän on alkanut huokailla ja keksiä mitä kummallisimpia tekosyitä vuoroin pysyäkseen sinusta kaukana ja vuoroin päästäkseen tekemisiin kanssasi. Helkkari, teini-ikäiset terraanipojatkin ovat luontevampia kuin se typerys."
Alexei ei tiennyt hetkeen mitä sanoa. Hän tuijotti Raynoria osaamatta päättää pitikö hänen hymyillä leveästi, tuntea ärtymystä vai kokea olonsa turraksi ja lyödyksi. Hän tyytyi lyhyeen, epäuskoiseen äännähdykseen, jota säesti tahaton, epävarma virnistys.
"Siksi koenkin velvollisuudekseni muistuttaa, että ennen kuin nuo pirun venäläiset aivonpuolikkaasi ovat harmonisessa tasapainossa, pidät käpäläsi kurissa, housut jalassa ja möläytykset mahassasi. Jos satutat häntä…" Raynor nosti etusormensa syyttävään eleeseen, joka toi elävästi Alexein mieleen lapsuuden pyhäkoulusunnuntait ja lapsiryhmän edessä paasanneen, helvetin liekeillä heitä uhitelleen veli Nikoksen. Alexei huomasi sekä huvittuvansa että hätkähtävänsä.
"…kulkuset rusetille, ilmalukko, tiedetään." Hän nyökytteli.
Raynorin hymy oli asteen verran liian maaninen ollakseen aidon ystävällinen: "Hyvä."
Tofusta tehdyt nugetintapaiset papanat eivät olleet koskaan kuuluneet hänen suosikkeihinsa, mutta Wilkins ei ollut purnaavaa tyyppiä. Hän pujotti haarukan reippaasti läpi epämääräisen harmaasta keosta ja antoi leukaperiensä jauhaa konemaisesti suullisen toisensa jälkeen. Vastapäätä istuva Adams näytti huuhtovan kaiken annospussissaan kelluvan alas juomalla vesipullostaan kuin sieni, ja Lohmann puolestaan keskittyi pyörittelemään herneiltä näyttäviä vihreitä mykyjä ees taas haarukallaan.
Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta etäisen aavistuksen lämmöstä saattoi tuntea ilmassa heidän ympärillään. Van Sara oli vastakohtaisuuksien maailma, se oli selvää. Yöpuulle valmistautuessaan Wilkins oli kuullut, kuinka kalliot kaikkialla heidän ympärillään paukahtelivat kumeasti, aivan kuin näkymättömiä piiskaniskuja vastaanottaen. Kylmä ilma sai kiviaineksen kutistumaan ja puristumaan kasaan huurteisilla hipaisuillaan. Oli kiehtovaa ajatella, että muutaman tunnin päästä taivaankannelle nouseva loimuava kehrä saisi erämaan läähättämään hiilloksena ja pakottaisi jokaisen kiven laajenemaan polttelevassa helteessä.
Wilkins vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Raynorin samoojien sotilaita istui pieninä ryppäinä siellä täällä ympäri leiripaikkaa. Monet kasvot ja levottomina näpertävät sormet kuvastivat samaa patoutunutta jännitystä, joka kutitti myös Wilkinsin omassa sisimmässä. Kuljetusaluksen pilotit purkivat telttoja keskenään vitsaillen. Kaaoksen keskellä, vain muutaman metrin päässä heistä seisoivat kädet selkänsä taakse venyttelevään kaareen pujottanut Shikov ja Jim Raynor, jotka vaihtoivat paljonpuhuvien silmäyksien lisäksi myös yleisluontoisia kommentteja tilanteesta. Kummankin miehen olemukseen tuli terävyyttä, kun telttojen takaa näkyville astelivat Zeratul ja parantaja Oeden, joka oli seurannut mustien temppeliherrojen johtajaa empimättä Van Saran lakeuksille.
"Hiljaista?" Raynorin kysymys kuulosti enemmänkin tavan kuin todellisen uteliaisuuden vuoksi esitetyltä. Zeratul ei vastannut mitään – liekö hän edes rekisteröi keskustelunavauksen yritystä – vaan pysähtyi hiekkadyynin pehmeälle reunalle värjyvänä kuin kangastus. Oeden ei hänkään lausunut mitään, vaan seisahtui hieman taemmas kallistaen kasvonsa varuillaan. Wilkins aisti kummankin protossin syvät ja väkevät virrat ja niiden täydellisen levollisuuden. Etenkin Zeratul vaikutti säteilevän ympärilleen valpasta, mutta silti seesteistä valmiutta.
He olivat lopettelemassa ateriaansa, kun Shikov liittyi seuraan toivottaen huomenta ja käyden läpi katseellaan kunkin alaisensa vuorotellen. Wilkins tarkasteli esimiehensä rauhallisia kasvoja tyhjän annospussinsa jätteiden joukkoon työntäessään ja ruokailuvälineitä pakatessaan, mutta totesi tyytyväisyydekseen, että venäläisaave oli yhtä tyyni ja kylmähermoisen ammattitaitoinen kuin aina ennenkin. Se ei voinut olla helppoa – ei, jos Wilkins oli millään muotoa tulkinnut oikein kohtauksen, jota oli todistanut edellisellä komennuksella väijyjän seittiansan lauettua ja Kaien jäätyä kohtalokkaaseen zergvankilaansa. Wilkins muikisti suutaan. Parhaimmillaan henkilökohtaiset panokset saattoivat antaa sotilaalle lisää omistautumista ja periksiantamattomuutta, mutta pahimmillaan ne johtivat järeän mittakaavan virhearviointeihin ja laiminlyönteihin. Oli lohdullista tietää, että Shikovin eväät pysyivät ainakin ulospäin kasassa kaikesta huolimatta.
"Lähdemme liikkeelle viidentoista minuutin sisällä. Olkaa valmiudessa. Haluan, että te kaikki Wilkinsia lukuun ottamatta pysytte etulinjassa ja tulette tunnelin läpi heti Zeratulin ja minun jälkeen", Shikov ilmoitti.
"Sir?" Wilkins kysyi heti uteliaasti. Hän ei mahtanut mitään sille, että sanoja ryyditti melkoinen määrä huolestuneisuutta.
"Sinä ja Zeratulin parantaja Oeden tulette läpi viimeisenä parina. Haluan, että jälkijoukoissa on psionista terävyyttä siltä varalta, että Kerrigan on varautunut vierailuumme. Jos jotakin käy, sinä otat ryhmän komennon nydus-kanavan tällä puolen. Ymmärrätkö?"
"Kyllä, sir", Wilkins ilmoitti. Hän ei pitänyt rehellisyyden nimissä lainkaan siitä ajatuksesta, että joutuisi eroon aaveryhmästä, mutta tämä ei ollut oikea paikka nurkumiselle. Shikov tiesi mitä teki, oli aina tiennyt. Wilkins ei voinut olla kurkkaamatta nopeasti leirin toisella laidalla seisovaan Oedeniin, mutta protossi oli keskittynyt ottamaan vastaan omia ohjeitaan Zeratulilta.
Kun lyhyt strategiakeskustelu oli käyty, Shikov hymyili heille tyynnytellen ja harppoi sen jälkeen paikalleen Zeratulin ja Raynorin luo. Aaveryhmä teki loput lähtövalmistelut nopeasti ja huolellisesti. Wilkins tarkasti rutiinilla silmävaraisesti pienet yksityiskohdat niin omista kuin vieressään seisovan Lohmannin varusteista, poisti lopuksi varmistinlukon pulssikivääristään ja kohtasi muiden kasvot. Aaveet alkoivat kääntyillä kohti jonomuodostelmaksi asettuvan ryhmän kärkeä ja siellä odottavaa Shikovia.
"Onnea matkaan", Lohmann sai sanotuksi. Miehen kasvoille ilmestyi vino hymy.
"Sitä samaa teille. Nähdään toisella puolella", Wilkins toivotti. Hänen silmänsä harhailivat kuin itsestään Adamsin puoleen. Mies näytti näennäisestä kepeydestään huolimatta yksinäiseltä ilman Chandakia. Hänen ilmeensä kuvasti kuitenkin määrätietoisuutta.
"Menkäähän siitä", Wilkins totesi lopulta kädellään heilauttaen ja piilottaen äänensä käheyden rykäisyyn. Yksitellen aaveet kääntyivät ja alkoivat luovia sotilaiden rivistöjen halki. Wilkins katseli heidän loittonevia selkiään vielä silloinkin, kun Oeden pysähtyi hänen viereensä ja tervehti.
"Soturi Wilkins", hän sanoi jäykästi.
"En Taro Adun", Wilkins vastasi tavoitellen ääneensä kohteliasta sävyä ja yrittäessään ääntää sanat juuri kuten oli kuullut niiden irtoavan Kaien huulilta. Hän hymyili kämmenensä suojassa nähdessään, että Oeden hämmentyi selkeästi protossinkielisen tervehdyksen edessä ja pysähtyi arvioimaan vastapäätä seisovaa terraania uudelleen.
Jonon pää hätkähti liikkeelle kauempana ja sekä Wilkins että Oeden siirsivät huomionsa eteenpäin. Nydus-tunnelin viejähaarake sijaitsi puoliksi romahtaneen kammioverkoston päässä muutaman kymmenen metrin syvyydessä heidän jalkojensa alla. Matkasta tulisi hidas ja vaivalloinen: Zergien pesät eivät olleet priimakunnossakaan tunnettuja avarista arkkitehtuurisista ratkaisuistaan, eikä ollut ihme, että osittain hajonneet käytävät sallivat paikoin vain yhden sotilaan etenemisen kerrallaan. Ennen kuin he kuitenkaan saattoivat edes toivoa pääsevänsä hiekan ja pommituksessa rusentuneen kiviaineksen puserruksessa kiemurteleville käytäville, oli välimatkaa vähennettävä myös pystysuunnassa. Tilapäisratkaisuna kyhätyt hatarat maakuilut tikas- ja köysipatentteineen eivät tarjonneet kovinkaan suurta liikkumavapautta tai –nopeutta. Tai sen paremmin turvallisuudentunnetta. Siitä huolimatta, että Raynorin samoojat olivat koettaneet parhaansa mukaan tukea ja pönkittää pesän rakenteita vaarattoman kauttakulun heille tarjotakseen, zergien pesä ja sen ympärillä lepäävät maakerrokset tuntuivat natisevan ja hapertuvan vain heidän lähestymisensä voimasta. Wilkins ei kyennyt pysäyttämään villinä ryöpsähteleviä ajatuksiaan, vaan pohti oliko elävästä kudoksesta rakentunut pesä edelleen kiinni yhteismielessä ja tietoinen tunkeilijoista. Mitä jos pesä halusi heidän laskeutuvan sisäänsä, hiipivän ansaan ja kohtaavan loppunsa tukehtumalla ja ruhjoutumalla?
Ensimmäiset sotilaat alkoivat hitaan laskeutumisen kohti maan uumenia ja Wilkins käänsi katseensa pois saadakseen muuta ajateltavaa. Hänen teki mieli istahtaa aloilleen ja tehdä jotakin arkista ja turvallista pikkuaskaretta pakottaakseen rutiinin iskostumaan jälleen selkärankaansa – hän ymmärsi hetken ajan tupakoivia ryhmänjäseniään paremmin kuin koskaan.
"Meitä on kaksikymmentä. Tässä menee puolisen tuntia", hän lopulta avasi keskustelun. Wilkins ei ollut tavallisesti sitä tyyppiä, joka nautti turhanpäiväisestä suunpieksännästä ennen taistelukomennuksia, mutta Oedenin läsnäolo sai hänet sekä uteliaaksi että hieman hermostuneeksi.
Oeden käänsi kevyesti päätään ja näytti vaivaantuneelta. Mustien temppeliherrojen parantaja vaikutti tutkivan autiomaata jokaisella aistillaan – miltei olevan jonkinlaisessa hauraassa ykseydessä Van Saran kanssa – ja odottavan etunojassa vihollisen ensimmäistä liikahdusta.
"Arviosi vaikuttaa oikealta", hän sanoi kokeilevasti. Toteamuksen viimeistä tavua lausuessaan Oedenin ääni kohosi kysyväksi, aivan kuin mies olisi ihmetellyt itsekin mitä hänen tulisi sanoa ja vaatiko terraanietiketti tällaista rupattelua.
"Tunnetko sinä Kaien?" Wilkins kysyä täräytti hetken mielijohteesta. Oedenin kullanruskeaa valoa heijastelevat silmät räpsähtivät.
"Papitar on minulle tuttu", hän sai sanotuksi. Jono liikahti, ja he siirtyivät kuuliaisesti sen mukana eteenpäin muutamia askeleita.
"Olitteko läheisiä? Silloin, kun Kaie vielä asui Shakuraksella?"
Wilkinsin utelut tuntuivat selkeästi vaivaavan Oedenia ja hän liikahti epävarmasti puolelta toiselle näyttäen siltä, kuin olisi yllättäen huomannut vaatekertansa hiertävän.
"Kaikki me olemme toisillemme läheisiä. Me olemme Khalan lapsia", mies sanoi lopulta diplomaattisesti.
"Sinä et siis tainnut pitää hänestä?" Wilkins veikkasi huvittuneesti. Oeden pohti kysymystä vakavissaan.
"Papitar Kaie oli kovin impulsiivinen", hän virkkoi. Wilkins peitti hymyn kädellään muistaessaan kuinka jäykkänä ja pahvinmakuisena hän oli itse pitänyt Kaiea tähän tutustuessaan – impulsiivinen oli viimeinen sana, jolla hän olisi kuvannut ensiaskeleitaan terraanien parissa ottanutta ystäväänsä.
"Opettaja Zeratul on aina kuitenkin luottanut hänen kykyihinsä ja vakaumukseensa", Oeden lisäsi sovitellen. Wilkins ei sanonut enää mitään siihen, sillä uteliaisuuden ulottaminen Zeratuliin asti menisi todennäköisesti jo liian pitkälle.
He vaihtoivat muutamia latteita huomioita zergien pesässä odottavista vaaroista ja riskipaikoista odotellessaan vuoroaan. Oeden pääsi tikapuille ensin ja sukelsi pienoja pitkin kaivosvalopatteriston hunnuttamaan kelmeyteen suomatta katsettakaan taakse jäävälle päivänvalolle ja maanpinnalle. Wilkins liikutteli käsiään ja jalkojaan huomattavasti haluttomammin, muttei antanut itselleen lupaa pysähtyä missään vaiheessa. Kuilun pohja tuli vastaan nopeammin kuin hän oletti. Maan alla haisi puuduttavan voimakkaasti eltaantuneelle lihalle ja käytävillä eteenpäin räpistelevien sotilaiden hielle. Kaikkialla oli kuuma. Oeden odotti häntä velvollisuudentuntoisesti muutaman metrin päässä virrallaan kevyitä rutiiniskannauksia tuon tuosta suorittaen.
Wilkins pyyhkäisi hikeä nenänsä alta ja koetti päästä sinuiksi ympäristönsä kanssa. Syvyyspommitus oli tehnyt karua jälkeä. Pesän rapistuneita jäänteitä näkyi siellä täällä kellastuneina tukikaarina, näivettyneinä ihoriekaleina ja jo mätänemään alkavina kudosmosaiikkeina seinillä ja katossa. Paksu maan lemu ja hiekan suolainen tuntu leijuivat ahtaissa koloissa rasvaisen hajuveden kaltaisena vanana.
Käytävä kaarsi oikealle. Näkymä eteenpäin oli osaksi käytävän seinällä kevyessä ilmavirrassa lepattavan pressukankaan pimentämä, mutta Wilkins aisti muiden psioniset tajunnat vaivattomasti. Hän töytäisi Shikovin mieltä raportointitarkoituksessa ja sai takaisin lyhyen, hyväksyvän kuittauksen.
"Oletko valmis jatkamaan?" Oeden tiedusteli.
"Mennään", Wilkins kehotti.
Matka pesän autioituneiden kammioiden ja käytävien halki oli yhtä aikaa pökerryttävän erilainen ja silti niin samankaltainen kuin edelliselläkin kerralla. Kuolleiden zergien yllä pyörteilevä psioninen jälkihehku ja kaikkiin aisteihin iskeytyvät etovat näkymät piirsivät tajuntaan pysyviä vetoja raskaalla kynällä: Minne tahansa päänsä sattui kääntämään, edessä oli epämuodostuneita kudospintoja, luonnottomille kaarille vääntyneitä ruumiita ja yhteen sulautuneita kummallisia kudoksen, maan ja suonien läjiä. Jokainen vastenmielinen yksityiskohta veti kaikessa hirveydessäänkin katseen itseensä ja pakotti lumoutuneet terraanit tuijottamaan hypnotisoivalla voimalla. Siinä missä pesä oli ollut aiemmin sykkivä ja kihisevä organismi, se tuntui nyt viimeistä rukoustaan kuiskaavalta näivettyneeltä, kitukasvuiselta olennolta, joka eli jo lisäajalla. Paksut lattian kalvot olivat venyneet puhki ja valuttivat läpikuultavaa nestettä ympäriinsä, turpeat seinät olivat surkastuneet ohuiksi, suomuisiksi peitteiksi ja rustomaiset tukijalat seisoivat hiiltyneinä siellä sun täällä. Helpottavimmalta tuntui se, että yhteismielen valvojan häikäilemätöntä läsnäoloa ei tuntunut missään, vaan Wilkinsin ja muiden aaveiden virroissa vallitsi suloinen hiljaisuus. Pesä ei ollut enää kukoistava kaupunki, vaan sitä ympäröi hiljaisuuteen raunioituvan hautakummun lopullisuus.
Kun Oeden ja Wilkins saapuivat määränpäähän, muut sotilaat odottivat heitä jo pitkänomaisessa tilassa. Nydus-kanavan viejähaarakkeen vihreästä, sykkivästä valonkajeesta ei voinut erehtyä, mutta Wilkins tunsi silti vatsanpohjallaan muljahtavan, kun ammottava portti ilmestyi mutkan takaa. Jotkut Raynorin sotilaista olivat kyselleet ennen tehtävää häneltä ja muilta Shikovin aaveilta, millaista nydus-tunnelin läpi matkustaminen olisi. Kertomukset eivät selkeästi olleet ainakaan rohkaisseet heitä, sillä kapteeni Raynor kuului hoputtavan vastentahtoisia joukkojaan etäämpänä salissa.
Viejähaarake oli puolet pienempi kuin se, jota he olivat aiemmin Van Saran pinnalla käyttäneet ja suurin osa heistä joutuisi kumartumaan tunneliin mahtuakseen. Zergien elävä kudos kummun pinnassa näytti elottomalta laiskaa, massahtelevaa ääntä valonhäivähdyksien tahtiin sykähdellessään. Ensimmäinen pari – Shikov ja Zeratul – oli jo noussut viejähaarakkeen harmaaksi läiskittyneeseen eteiseen. Kumpikin miehistä käveli eteenpäin päättäväisin askelin, pysähtymättä.
Nähdään pian.
Wilkins ei ehtinyt edes vastata mitään Shikoville, kun tämä oli jo ehtinyt työntyä nydus-tunneliin sisälle Zeratulin vanavedessä. Hän ummisti silmänsä ja nielaisi. Seuraavaksi tunnelista läpi menevien Adamsin ja kapteeni Raynorin oli käsketty odottaa kuittausta, ja siihen kuluvat minuutti ja 32 sekuntia vaikuttivat todennäköisesti kaikista huoneessa odottavista sotilaista pitkiltä kuin valovuosi. Helpottunut Wilkins aisti Zeratulin virran häivähdyksen tajuntansa pohjamudissa ja myös Oeden värähti tuskin huomattavasti psionisen kutsuhuudon vastaanottaessaan. Letkan kärjessä Adams oikaisi ryhtinsä, nyökkäsi Jim Raynorille ja työnsi itsensä liikkeelle. He astuivat vihertävään viejähaarakkeen nieluun perätysten.
Siirtymien väliksi oli sovittu etukäteen puoli minuuttia. Ensimmäiset 30 pitkää sekuntia kuluivat venyvinä ja vaativina, minkä jälkeen vuorossa olivat Thompson ja Lohmann. Lääkintämies taputti kirkkaita valonväikkeitä katseellaan välttelevää Lohmannia kyynärvarteen juuri ennen kuin he katosivat näkyvistä. Ele sisälsi huolenpidon lisäksi rohkaisua ja sai valonarkoja silmiään aristaneen Lohmannin askeleisiin uutta varmuutta. Sekunnit kuluivat jälleen, kunnes Solheim ja hänen seurakseen määrätty Raynorin samoojien teknikko harppoivat seuraavaksi eteenpäin vain samotakseen edellisten tavoin tuntemattomaan.
Kun etujoukon aaveet olivat kaikki päässeet tunneliin, jokin pesän ilmapiirissä vääntyi päälaelleen. Wilkins oli ensimmäinen, joka huomasi muutoksen. Kohmeinen sively sai hänen ohuet niskahiuksensa nousemaan pystyyn ja pulssin moukaroimaan hakkaavana päälaella asti. Hätä, hänen hermoratansa rääkyivät tulenpunaisin kirjaimin, jokin on pielessä! Oeden sen sijaan ei aistinut pieneen saliin myrskypilvien kaltaisena kerääntyvää vaaraa lainkaan. Protossit, etenkin temppeliherrat ja –sisaret, olivat tottuneet luottamaan psioniseen ylivertaisuuteensa ja Oeden keskittyi pääasiassa tarkastelemaan ympärillään kohisevia ihmismieliä. Tällä kertaa tasapainoa horjuttava uhka ei ollut psioninen, eikä siten saanut heidän virtojaan helähtelemään hälytyskellojen lailla. Wilkinsilla oli kuitenkin käytössään paras ennakkoilmoittimensa – Murrayn "Wilkinsin perstuntumaksi" nimittämä kuudes aisti – raaka ja vuosikausien taistelukokemuksesta kumpuava vaisto.
Siinä vaiheessa kun muutaman sekunnin päästä päähän tunkeutuva psioninen kipu sai sahalaitaiset terät rämisemään kummankin alitajunnassa, Wilkins oli jo saanut haravoitua hätäisesti silmillään läpi pienen ryhmän heidän edessään yrittäen löytää virheen tai poikkeavuuden. Hän oli jopa ehtinyt työntää kätensä ilmaan tavoittaakseen heidän edessään seisovan naissotilaan, jonka jäykistynyt niska ja tyhjä tuijotus kertoivat kaiken tarpeellisen. Hänen liikkeensä jäi puolitiehen, sillä kouristava kipuaistimus pakotti kädet nousemaan ohimoille ja sai polvet lyömään linkkua. Oeden hänen vierellään ärjähti julmistuneesti ja nykäisi päällään eteenpäin kuin villieläin, jota yritettiin yllätyshyökkäyksellä suitsia kesyksi. Aivan kuten kauan sitten heidän ensimmäisellä Van Saran komennuksellaan, naamiointiverkkoa kasassa pitäneet langat purkautuivat läpinäkyviksi haituviksi ja lähettivät samalla aaveiden tajuntaan silmittömän voimakkaita virtapiikkejä yksi toisensa jälkeen. Liekinheitinyksikköön kuuluva nainen, jota Wilkins oli yrittänyt yhyttää, käänsi onton katseensa heihin päin. Hänen todelliset piirteensä olivat tunnistamattomat ja vääntyneet. Kapeat kasvot olivat muuttuneet jo täysin epäinhimillisiksi ja terraanin erotti enää sinivihreistä silmistä rupien ja kiiltävän liskonihon keskellä. Nainen syöksähti eteenpäin kankeasti käsillään huitoen.
Voi hyvä Jumala. Hänen täytyy olla Kerriganin lähettämä. Naamiointiverkko oli mestarillinen. Me olisimme aistineet hänet muuten.
Oeden toipui huomattavasti Wilkinsia nopeammin kivusta, sillä protossi teutaroi kiireesti jaloilleen silmät salamoiden ja hakien hyökkääjää katseellaan.
"Hänellä on kranaatti", Wilkins sai kähistyä.
Wilkinsin sanoilla oli kaoottinen vaikutus kapeassa kammiossa odottaviin ihmisiin. Paniikki hyökyi pienen tilan halki aaltoilevana liikkeenä saaden sotilaat hylkäämään paikkansa jonossa ja säntäämään mahdollisimman kauas kammion keskustasta, jota kohti tartutettu nainen ja hänen peräänsä pyrähtänyt Oeden ryntäsivät. Suurin osa ihmisistä syöksyi hallitsemattomasti kohti peräseinällä heidän takanaan odottavaa tunnelin suuta siinä missä muutama kompuroi kohti nydus-kanavan viejähaaraketta. Wilkins itse sai tehdä töitä päästäkseen jaloilleen ja löytääkseen käsivarsiinsa sen verran vakautta, että onnistui vapauttamaan pistoolin reisikotelosta.
Nainen oli pysähtynyt hetkeä aiemmin kammion keskelle ja kohotti räjähteen rintakehäänsä vasten tyhjästi kattoon tuijottaen. Wilkins tunnisti viivekranaatin pehmeät muodot naisen luisevien sormien välistä – näky sai paniikin ravistelemaan hänen sisuskalujaan. Räjähteen tuhovoima oli silmitön ja kapea tila vielä kasvattaisi hävityksen laajuutta entisestään.
Nainen pyörähti kannoillaan ympäri kranaattia syleillen. Hänen rintakehänsä nousi ja laski kiivaasti, mutta suusta karkasi yllätetty rääkäisy, kun Oeden iskeytyi hänen kylkeensä yhtenä kiukkuisena sivalluksena. Protossi oli myöhässä, kenties vain sekunnin sadasosia, mutta silti toivottoman myöhässä. Nainen oli hetkeä aikaisemmin irrottanut sokan ja puristi aktivoitunutta, metallinharmaata viivekranaattia rintakehäänsä vasten Oedenin taklauksen osuessa.
Luoja auta. Hän tappaa meidät kaikki.
Wilkins tuijotti kuolettavaa räjähdettä kädessään heiluttavaa naista suunniltaan pakokauhusta. Nainen näytti helpottuneelta. Hänen hymynsä oli hurmioituneen onnellinen, vaikka hänen päänsä raapiutui verille lattiaan iskeytyessään. Oeden tempaisi naisen jaloilleen. Wilkins kuuli huutavansa, mutta se oli jo myöhäistä. Aikaa oli enimmilläänkin viisitoista sekuntia.
Oeden arvioi tilanteen yhdellä silmäyksellä oikein. Protossi sävähti kipinöivään liikkeeseen epäröimättä hetkeäkään.
"MENKÄÄ TUNNELIIN!" hän karjui niille muutamalle sotilaalle, jotka olivat paenneet viejähaaraketta kohti. Hänen ei tarvinnut käskeä kahdesti, sillä terraanit tottelivat välittömästi. Kolmikko karkasi vihreään tunneliin epäjärjestyksessä ja toisiinsa kompastellen. Oeden kiersi oikean kätensä lukko-otteeseen kranaattia edelleen nyrkissään silittävän naisen leuan alta ja lähti hätäisin sivuttaisaskelin liikkeelle. Hän raahasi vastaan pyristelevää naista metri toisensa jälkeen kohti viejähaarakkeen suuaukkoa. Nainen teki vimmaisaa vastarintaa jaloillaan ja hampaillaan, sekä yritti viimeisenä hätäratkaisuna viskata kranaatin selkänsä taakse kammion keskelle. Oeden ehti kuitenkin puristamaan oman kouransa naisen käden peitoksi ja jatkoi kylmäveristä etenemistään kohti nydus-tunnelia.
Hän aikoo käyttää viejähaaraketta räjähdyssuojana.
"Tulkaa taakseni!" Wilkins ehti huutaa muille. Hänen sanansa tavoittivat Raynorin samoojat ja neljä heistä pongahti välittömästi liikkeelle, mutta suurin osa ei päässyt edes jaloilleen ennen kuin viivekranaatin sinikärkiset lieskat nielaisivat kammion väistämättömästi alleen. Wilkins työnsi virtansa kilveksi niin pitkälle kuin pystyi ja rukoili mielessään, että se riittäisi pitämään kammion kasassa ja sen katon alla ansassa olevat sotilaat turvassa. Oeden ja tämän väkipakolla rintaansa vasten pakottama nainen näkyivät hetken aikaa maalauksellisen tummana siluettina nielaisevan kirkasta valoseinää vasten. Räjähdysaalto poltti heidät hetkessä karrelle kuin kaksi tulitikkua, muutti viejähaarakkeen valkohehkuiseksi, leimuavan kuumaksi kasaksi kuollutta massaa ja syöksyi sen jälkeen kammioon vieden kaikilta läsnäolijoilta näkökyvyn ja kuulon. Paineaalto löi terraanit tainnoksiin ja sysäsi jaloilleen ponnistaneet sotilaat jälleen kasvoilleen maahan.
Wilkins työnsi psionista kilpeään järjettömästi suoraan vasten räjähdyksen liikevoimaa. Hän kurotti käsillään eteenpäin koettaen tavoittaa lähinnä makaavan naissotilaan välittämättä siitä, että kuumuus sai rystysten ihon halkeilemaan. Hänen virtansa alkoi sakata. Räjähdyksen synnyttämä musertava energiapiikki puhkoi siihen valtavia reikiä ennen kuin hän edes ehti kunnolla virittää mielensä vastaan taistellakseen. Nopeasti virta alkoi ensin yskähdellä ja sitten huveta hirvittävällä tahdilla, miltei kuin kaikki psioninen voima olisi imetty hänestä ulos yhdellä ainoalla ryystöllä. Hän taittui kaksin kerroin kasaan polvilleen virtansa luomassa ohuessa kuplassa, mutta tiesi jo hävinneensä taistelun. Hän ei kuullut omaa huutoaan, mutta tunsi ilman loppuvan keuhkoista ja kitalakensa kuivuvan sekä kuumuudesta että karjumisesta. Se oli turhaa. Wilkins katsoi avuttomana ja voimattomana vierestä, kuinka räjähdyksen voima poltti maassa makaavat sotilaat elävältä hiillokseksi ja kuinka sen jälkeen kammion katto alkoi murtua paineen alla kuin haluten viimeistellä surmatyön.
Wilkins tunsi virtansa antavan vihdoin periksi. Häntä suojannut ohut, psionis-kineettinen kilpi valui pois hänen ympäriltään iholta pakenevan veden lailla. Hän horjui neljä askelta taaksepäin ja konttasi hetken itkunsekaista huutoa kirkuen heidän tulosuuntaansa. Sen jälkeen armahtava tajuttomuus koitti.