Paraatimarssi ja kymmenen kunnialaukausta jälleen annulle, joka on tökkinyt tätä kirjoittajanrenttua selkään pistimellään tyhjän paperin syndrooman iskiessä. Itseäni ovat ilahduttaneet myös parit täysin puskista tulleet seuranta- ja suosikkilistoille päätymiset, joita tarinalle on siunaantunut viime aikoina: en tiedä yhtään, mikä tässä sekametelisopassa on vedonnut teihin, mutta toivottavasti pystyn pitämään mielenkiintoanne yllä jatkossakin!
Tämä luku toimii eräänlaisena hyvin lyhyenä alkupamauksena isommalle kokonaisuudelle, jota pyrin päivittelemään eetteriin lähiaikoina. Kuten jo totutusti olen tavannut toivottaa – lukuiloa! :)
Hän on saapunut. Hän on täällä. Emo on täällä.
Vieras, puistattavan voimakas läsnäolo oli saanut Kaien sisuskalut kääntymään ympäri, mutta hänen takanaan ja sivuillaan zergit tuntuivat paisuvan odotuksesta ja tyytyväisyydestä. Kuulaat silmät olivat lasittuneet kiinteään töllötykseen, epäsuhdat rivit olivat vetäytyneet kunnioittavasti taemmas. Kulottuneet jalkapohjat olivat painautuneet maahan odottavina. Kaie oli tuntenut yhteismielen monotonisen, hurmioituneen otteen tiukentuvan sisimmässään. Zerg hänen sisällään olisi halunnut kallistaa päänsä takakenoon kattoa kohti ja kiljaista kimakasti riemusta, mutta Khalan valkohehkuinen piiska oli välittömästi sivaltanut viheliäistä petoa kuonolle soimaten sitä epäpyhistä ajatuksista.
Hän oli saapunut koruttomasti ja vailla turhia seremonioita, kuten yleensäkin. Saalistajana. Silti jokainen oli kokenut sisimmässään pakottavaa paloa kääntyä ovelle ja yrittää saada osansa kuningatarta ympäröivästä, maagisesta vetovoimasta. Kerriganin oli tarvinnut luoda vain yksi katse ympärilleen päästäkseen perille siitä, mitä pesässä oli kuluneiden päivien aikana tapahtunut. Äidin kapeille kasvoille oli jähmettynyt ivallinen, vahamainen hymy. Kaie oli nielaissut kuuluvasti. Äsken niin kiihkeän ihastuneilta näyttäneet zergit kaikkialla hänen ympärillään olivat vääntyilleet epävarmasti, mutta äidillä ei ollut riittänyt mielenkiintoa muille kuin Kaielle.
Yritätkö tehdä vaikutuksen vai suututtaa minut?
Vihreänkellertävä, muovimaisen näköinen iho oli hikoillut kirkkaassa valossa, kun Sarah oli ravistanut päätään ja hymähtänyt pilkallisesti. Verisuonet olivat kuultaneet pinnan läpi sinivihreinä käärmeinä. Nainen oli kumartunut eteenpäin harkitun hitaasti mykistyneestä hiljaisuudesta nauttien ja sivellyt lähimmäs sattuneen zerglingin päätä hajamielisen omistavasti, hyväillyt kallon luita kuin uskollista koiraa. Narahtelevat luusiivet olivat värähtäneet olemattomassa ilmavirrassa. Ne olivat näyttäneet jollakin synkällä tapaa runollisilta. Kirahdus, terävä suhahdus – hetkessä zerglingin pää oli rusentunut yhden harkitun, hätkähdyttävän nopean kämmenen kouristumisen myötä. Äiti oli pyyhkinyt tahrautuneen käden hajamielisesti reittään vasten ja antanut kahden muun zergin raapia maahan valahtaneet jäännökset parempaan talteen. Kaie oli tukahduttanut puistatuksen ja tuntenut yllätyksekseen äkillistä sääliä jopa zerglingia kohtaan. Hän oli yrittänyt kyhjöttää ympärillään odottavien hydraliskojen ja väijyjien lomassa, mutta äidin katse olisi löytänyt hänet millaisen muurin läpi hyvänsä.
Minä… minua ei kiinnosta, mitä sinä ajattelet tai kuinka vihainen olet. Minä tein kaiken, koska se oli oikein.
Äiti oli puhjennut huvittuneeseen, syvältä rintakehästä kumpuavaan nauruun. Kaien oikeudentuntoinen uhma ei ollut vaikuttanut huolestuttavan häntä lainkaan. Kun naurunpuuska oli ohi, tilalle oli jäätynyt väheksyvä ja alentuva hymyntapainen. Kaie oli tuntenut kaiken itseluottamuksensa varisevan lattialle äidin mittelevän silmäyksen alla kiemurrellessaan.
Typerä ja uhmakas, kuten lapsenakin. Minä en välitä siitä, että annoit heikon terraaninartun paeta tai siitä, että tyhjensit voimavarasi puhki kulutetun valvojan ja vähäisten palvelijoiden manipulointiin. Merkityksettömiä, tyhjiä ja hauraita heikkoudenosoituksia – sinä olet narri tällä näyttämöllä. Olen pettynyt, ettei sinulla ole tarjota minulle parempaa, tytär. Uskotko todellakin, että voisit voittaa minut tai etten olisi tiennyt mitä selkäni takana tapahtuu?
Kaie oli inhonnut itseään huulta purressaan ja yrittäessään pitää päänsä urheasti pystyssä: äiti oli saanut hänen kaikki viimeaikaiset toimensa kuulostamaan sentimentaalisilta turhanpäiväisyyksiltä ja strategisesti epäkypsiltä, hukatuilta mahdollisuuksilta. Kaie oli tuntenut oman tyhmänrohkean varmuutensa musertuvan ymmärtäessään, että tässä verkossa hän oli tosiasiassa kärpänen, eikä saalista odottava hämähäkki. Todellinen peto oli äiti, joka oli nähtävästi sallinut hänen pienet kapinalliset eleensä, ehkä jopa nauttinutkin antaessaan tyttärensä kuvitella pitelevänsä ohjia. Se, että Kaie oli kyennyt kietomaan pommituksissa ryvettyneen valvojan pauloihinsa, ei ollut merkinnyt mitään. Se ei riittäisi alkuunkaan.
Hän oli tuijottanut Kerriganin jalkoihin pää painuen, kitkeränä raivosta. Khalan nimeen, kuinka paljon hän vihasi ja pelkäsi hirviötä edessään.
Sinä tahtoisit olla heidän sankarinsa, mutta olet ylimielinen ja eksynyt pikkutyttö. Sinun olisi pitänyt paeta, kun vielä kykenit.
Kerrigan oli selkeästi nauttinut tuntemuksista, joita oli herättänyt edessään vapisevan tyttärensä sydämessä. Hänen ei ollut tarvinnut uhkailla tai kuvailla kaikkia niitä asioita, joita vangit zergien selleissä kohtasivat: hänen myrkyllisen virtansa terävä nipistys oli riittänyt syytämään Kaien alitajunnan täyteen kauhua. Kumpikin heistä oli tiennyt, että petollinen tytär maksaisi moninkertaisesti rikoksistaan nyt, kun oli ollut tarpeeksi varomaton jäädäkseen kiinni. Kerrigan ei ollut pysähtynyt, vaan oli jatkanut matkaansa Kaien ohi.
"Viekää tyttäreni eteenpäin. Minä huolehdin puhdistuksesta."
Terien kuningattaren suupielet olivat kovettuneet ja raivokkaan päättäväinen lieska oli leimahtanut hänen olemuksessaan. Kaien olkapäihin oli tartuttu. Hän ei ollut vastustellut, vaan oli ojentanut puutuneilta tuntuneita jalkojaan tyrkkäyksien tahdissa. Viimeinen asia, jonka hän Van Saralla oli ehtinyt tiedostaa, oli äidin määrätietoinen hymy, kun tämä oli marssinut kohti huoneen keskipistettä ja työntynyt hätkähtämättäkään öljyiseen altaaseen, jossa pesän toimintoja seurannut valvoja oli levännyt elinnesteessään. Valtava, toukkamainen eliö oli yrittänyt pyörähtää niljaisessa luolassaan ympäri nähdäkseen kuningattarensa. Kaie oli aistinut sen hämmennyksen.
Kuningatar… Me olemme palvelleet laumaa, kuten toivoitte…
Kerrigan oli heilauttanut zergkynsiään kahdessa, leveässä sivalluksessa. Olento oli haljennut siisteiksi, väpättäväksi kasoiksi tajuamatta itsekään kuolemansa väistämättömyyttä – puhumattakaan sen nopeudesta. Kuin hyytelö. Epäuskoinen tuijotus oli jäänyt kiilumaan syvällä lihassa piilotelleisiin silmiin, kunnes nekin olivat vajonneet mudanväriseen lietteeseen.
Väärin. Olet ollut epäkelpo palvelija ja pettänyt yhteismielen.
Kerriganin ääni oli nostattanut Kaien ihon kananlihalle. Kun häntä oli puoliksi talutettu, puoliksi raahattu kohti nydus-kanavan viejähaaraketta, Kaien pelosta kasaan käpertynyt sisin oli vavahdellut kauhusta ja epäuskon tahrimasta kivusta. Ansassa.
Aluksi päivillä ei ollut tuntunut olevan mitään väliä. Miksi piitata siitä, kuinka nopeasti tunnit kuluivat tai mikä vuorokaudenaika oli, kun hän ei ollut vielä saattanut tehtäväänsä loppuun tai edes onnistunut pakenemaan? Aluksi Kaie oli ollut määrätietoinen, miltei lapsekkaan toiveikas vankeudestaan huolimatta: Hän oli onnistunut manipuloimaan yhteismielen valvojaa äidin silmien alla, joten ehkä hän pääsisi läpi oviaukkoa tukkivasta elävästä kudoksesta, taivuttelisi vartijan mielen taipumaan tahtoonsa tai löytäisi tyrmän rakenteista poikkeavan heikkouden, joka veisi hänet vapauteen. Hän oli ollut niin naiivin varma siitä, että hänen halunsa panna Kerrigan maksamaan tekosistaan johdattaisi hänet jonkin salatun avaimen äärelle. Aivan kuin pako olisi ollut hänelle ylhäältä määrätty oikeus – jotakin, joka kuului hänelle kiistämättömästi hänen kostonsa tähden.
Kaien optimismi oli himmentynyt epävarmuudeksi, kun jokainen suunnitelma oli valunut tyhjiin: tyrmän seinät olivat olleet läpitunkemattomat, eikä elävä kudosmatto ollut reagoinut hänen kosketukseensa lainkaan, vaikka hän oli sivellyt, hyväillyt ja lopulta lyönyt ja raastanut. Ruoka oli tuotu selliin aina hänen nukkuessaan, eikä hänelle ollut suotu astioiden tai ruokailuvälineiden kaltaisia apuvälineitä ateriointia tai pakomatkaa avustamaan. Lopulta Kaien ei ollut auttanut kuin nöyrtyä ja syödä sormin.
Hän oli partioinut useita tunteja päivästä oviaukoksi uskomansa seinäelementin vierellä yrittäen pingottaa virtansa kattamaan lähialueet. Ketään ei ollut tullut huoneen ovelle, ei lähimaillekaan. Pikkuhiljaa hän oli käsittänyt, ettei ollut nähnyt yhtäkään elollista olentoa Van Saralta poistumisen jälkeen ja että äiti halusi asian pysyvänkin niin. Yhteismieli ei ollut kuunnellut häntä, eikä kukaan ollut vastannut hänen virtansa varovaisiin kutsuihin. Hän oli tajunnut olevansa yksin – eristettynä, muulta maailmalta suljettuna, vankina tyhjyydessä. Päänsä sisällä Kaie oli hokenut sinnikkäästi itselleen, että aina oli jokin keino, oli pakko olla. Khala ei olisi voinut hylätä häntä tällaisella hetkellä, ei nyt, kun äiti oli niin lähellä.
Noihin aikoihin hän oli alkanut laskea vankeudessa viettämiensä päivien määrää: paremman puutteessa hän oli raastanut kynnellään lattiaan juomun jokaista nukuttua yötä kohden. Se oli ollut tuskastuttava, turhanpäiväinenkin urakka, sillä kudos oli uusiutunut jokaisena yönä niiden muutaman levottoman tunnin aikana, jotka hän oli pyöriskellyt psionisten painajaisten ja hallusinaatioiden kourissa. Ensin hän oli jaksanut repiä elävän maton rikki kerta toisensa jälkeen ja piirtää urat limaiseen, verestävään lihaan, mutta pian hän ei ollut pystynyt enää muistamaan oliko jäänyt kuuteen vai seitsemään – vai lähestyttiinkö jo kymmentä?
Aika oli tuhoava voima, Kaie oli sittemmin oppinut kantapään kautta. Yksinäisyys oli näivettävää ja tuhoavaa – kuin kuihduttava tauti, joka hitaasti kahmi itselleen solun toisensa jälkeen ja kuristi uhrinsa hengiltä ennen kuin tämä tajusi edes sairastuneensa. Kaie oli lukenut siitä, kuinka eristys saattoi ajaa kylmähermoisimmankin sotilaan itseinhoiseksi raunioksi, köyhdyttää mielen psykoottiseen umpikujaan ja johtaa selittämättömiin tekoihin. Ajatus itsehillinnän ja kontrollin menettämisestä oli pelottanut häntä miltei yhtä paljon kuin oivallus siitä, että äiti oli alusta alkaen todennäköisesti tarkkaillut hänen hidasta sirpaloitumistaan vain odottaen tilannetta, jolloin voisi puukottaa varomatonta tytärtään selkään viimeisen kerran.
Hän oli räpiköinyt vastaan; ensin raivokkaasti ja täynnä uhmakkuutta, sittemmin raskasta viivytyssotaa käyden. Kaie oli alkanut puhua ja laulaa itselleen kuullakseen edes jotakin ääntä. Epävireiset soinnut ja pompsahtelevat runonpätkät olivat joskus tuoneet hänen päiviinsä lohdullisuutta, mutta toisinaan oman painuneen, alistuneen ja käheän äänen kuunteleminen oli saanut hänet säikähdyksen ja raivon valtaan. Hän oli pakottanut itsensä epätoivoisina hetkinä meditoimaan ja lepäämään ja muina aikoina oli tehnyt kuntoharjoitteita tyrmänsä lattia- ja seinäpintoja hyödyntäen ja hokien päässään protossinkielisiä mantroja temppelivuosiltaan. Toisinaan hän oli menettänyt malttinsa kuolleeseen vaitonaisuuteen, huutanut tyhjille seinille kaikki tuntemansa kirosanat ja manaukset ja satuttanut itseään yrittäessään päästä väkivalloin läpi tyrmän kudosseinistä. Toisinaan hän ei ollut jaksanut tehdä muuta kuin itkeä tunti toisensa perään. Oli ollut vastenmielistä ajatella, että äiti nakersi hänestä pieniä paloja kerrallaan, kunnes lopulta voittaisi ja ottaisi kaiken. Kunnes hän kuolisi sisältä, unohtaisi kuka oli ja miksi.
Tahto kamppailla oli yrittänyt jättää hänet päivä toisensa jälkeen. Kaie oli tunnistanut luovuttamisen merkit itsessään ja koettanut rimpuilla lähestyvän harmauden ja tyhjyyden loitolla pitääkseen. Hän oli onnistunut kuitenkin vain uuvuttamaan itsensä entistä pahemmin näkymättömiä vihollisiaan pois sysiessään. Pahimpien painajaisten ja yksinäisyyden hetkien jälkeen hän oli pystynyt vain makaamaan sikiöasentoon käpertyneenä keskellä sellin lattiaa, ulvomaan ääneen ja toivomaan nopeaa kuolemaa. Pian hänen harhainen, puhki kulutettu ja järjen rajamailla haparoiva mielensä ei ollut enää erottanut aistien lähettämiä havaintoja tai tavoittanut yhtäkään kunnollista ajatusta ilman suuria voimanponnistuksia. Erään tavallistakin sekavamman, miltei psykedeelisen unijakson päätteeksi rääkäisten hereille ponnistettuaan Kaie oli ymmärtänyt, että päivien myötä Khalan valo oli salakavalasti vaipunut yhä himmeämmäksi ja vaisummaksi tuikkeeksi hänen sisimmässään ja että hän oli alkanut erottaa yhteismielen lauluun kätkeytyvän kauniin, kutsuvan lämmön voimakkaammin kuin koskaan ennen. Hän oli maannut lattialla huutoon puhjeten ja täynnä pelkoa siitä, että menettäisi vielä itsensä. Pakokauhu oli kouraissut häntä syvältä, mutta vielä senkin alla jokin iätön, vanha kolkka hänen mielestään oli kehrännyt pahanilkisesti ja toivottanut pedon tervetulleeksi. Zerg oli hereillä.
Hän oli nähnyt unta Kefeuksesta. Jyhkeänharmaa kolossi oli levittäytynyt hänen ympärillään jokaiseen suuntaan palapelimaisen kirjavana kokoelmana hajuja, makuja, ihmisiä ja kohtaamisia. Elämän kipinöitä oli kellunut kaikkialla, ja hän oli tuntenut tuhansia psionisia säkeitä ihastellessaan myös itse olevansa elossa vahvemmin ja värikkäämmin kuin koskaan. Syvällä aluksen metallikansien muodostamassa pesässä konehuoneen sydän oli lyönyt äänetöntä rumpuaan – mekaaninen syke piti Kefeuksen käynnissä päivä toisensa jälkeen. Kaie oli unessaan seisonut pienellä observatoriokannella panoraamaikkunan alla surumielisesti hymyillen, yrittäen poimia katseellaan kaukaisuudessa erottuvaa tähtisumua. Hän oli ollut onnellinen, nauttinut lyhyestä tyynestä tuokiosta ja kodin tunteesta. Rauha oli kuitenkin rikkoontunut, kun joku muukin oli tullut sisään observatorion kupoliin. Hän oli kuullut askeleet takaansa, jännittänyt ja lopuksi rentoutunut, kun oli tunnistanut tulijan tämän virrasta. Kääntymättä hän oli hymyillyt ja malttanut odottaa, kunnes Alexei oli pysähtynyt hänen viereensä. He olivat seisoneet niin lähekkäin, että olkapäät miltei olivat hipaisseet toisiaan ja Kaie olisi voinut vain pienellä ojennuksella pyydystää kommodorin romuluiset sormet omiinsa.
Kaie oli hätkähtänyt hereille pinnallisesta unesta. Jostakin oli kaikunut sirittävää ääntä, pimeä huone hänen ympärillään oli tapetoitu kylmällä hiellä ja kitalakeen takertuvalla löyhkällä. Tyrmän todellisuus oli piirtynyt hänen ympärilleen armottomana muistutuksena siitä, kuinka kaukana Kefeus tosiasiassa oli.
Hän oli enemmänkin tuntenut kuin varsinaisesti aistinut liikkeen. Askelten kaiun oli miltei saattanut kuulla edelleen pienessä tilassa. Hän oli siristellyt silmiään unenpöpperöisenä ja lopulta erottanut pitkän hahmon tyrmän ovella. Kauhu oli sävähtänyt pitkin selkärankaa, ennen kuin hän oli tajunnut, että Alexein virta oli edelleen läsnä.
"Kaie?" miehen ääni oli kysynyt varovaisesti.
Kaie oli horjahdellut kontilleen äkillisen epäuskon ja rauhattoman tunnekuohun vallassa. Helpotus ja onni olivat täyttäneet hänet humahduksena ja koko ruumis oli tuntunut höyhenenkevyeltä, miltei leijuvalta. Hän oli kavahtanut pystyyn, kaatunut puutuneiden jalkojensa pettäessä ja sitten ryöminyt eteenpäin kiireesti ja toivoen, ettei kauempana seisova mies muuttuisi kangastukseksi kaikkien muiden hänen unikuviensa tavoin. Kaie oli purrut huulensa auki, sameat silmät olivat vuotaneet kitkerää kyynelvettä ja raajat olivat vavahdelleet ponnistuksen voimasta.
"Alexei", hän oli saanut kuiskatuksi.
"Voi luoja, Kaie, pysy siinä." Shikov oli rynnännyt lattian poikki, kumartunut kyykkyyn ja tarttunut häneen suojelevasti. Miehen käsivarret olivat tuntuneet suloisen lämpimiltä hänen ympärilleen kietoutuessaan. Kaie oli niiskuttanut ääneen ja likistänyt itsensä Alexeita vasten voimallisesti. Hänen oli ollut hankala tarkentaa katsettaan taskulampullaan hänet ensin vahingossa sokaisseeseen kommodoriin, mutta tästä huokuva turva ja rakkaus olivat kutsuneet häntä puoleensa kuin nuotio kylmässä värjöttelevää.
"Miten sinä..?" hän oli saanut kuiskatuksi.
"Gerard lähetti meidät. Ryhmä odottaa ulkopuolella. Meidän on mentävä ennen kuin Kerrigan keksii läsnäolomme", Shikov oli selittänyt ääntään madaltaen. Hän oli silittänyt lempeästi Kaien poskea, jättänyt tahdikkaasti huomioimatta nyyhkytyksensekaisen äännähdyksen, jonka ele oli protossissa aiheuttanut ja sen jälkeen kääntänyt Kaien huomion kohti ovea.
"Mennään."
Kaie oli ottanut ensimmäiset askeleet, kun Alexein sormet olivat kiertyneet tiukemmin hänen ranteensa ympärille ja pysäyttäneet Kaien kulun. Hän oli yrittänyt hämmästyneenä tavoittaa miehen silmät pimeässä, mutta sormet olivat puristuneet yhä tiukemmaksi vanteeksi, kunnes Kaien huulilta oli jo päässyt loukkaantunut kivun kirahdus. Hän oli koettanut vetäytyä irti, mutta Alexein ote oli ollut herpaantumaton.
"Alexei… mitä sinä?"
Alexei oli kohottanut kätensä ja lyönyt. Toiseen kämmeneen piilotettu veitsi oli sivaltanut läheltä päänahkaa, vienyt mennessään korvalehden ja pätkän hiilenmustaa hiuspaljoutta. Poskeen ja korvaan revenneet haavat olivat kirpaisseet miltei yhtä kipeästi kuin epäusko siitä, että Alexei oli pettänyt hänet, satuttanut häntä. Kaie oli painanut käden lämmintä verta suihkuavalle korvalleen kauhusta ulahtaen ja järkytystään peittelemättä, mutta hän oli saanut vasta esimakua todellisesta kivusta. Psioninen hiekkapaperi oli survottu vasten hänen virtaansa ja se oli aloittanut karkean, jokaiseen ajatukseen tunkeutuvan ja häpäisevän työnsä murjomalla rikki ensin ajatuksien kudelmat ja pureutuen sitten intiimeihin, salattuihin tuntemuksiin. Kaiken aikaa pieni ääni hänen päässään oli kuiskannut, että hän oli ansainnut tämän kaiken, että hänen mielensä piti tulla puhtaaksi ja tyhjentyä kaikesta siitä saastasta, jotta hän koskaan voisi nousta jaloilleen. Että hän oli likainen, epäonnistunut. Kivun terävät neulat olivat työntyneet sentti sentiltä syvemmälle Kaien ohimoihin, kun psioninen kilpi oli pudonnut äidin hahmon ympäriltä ja Alexei oli samalla haihtunut olemattomiin.
"Naamiointiverkko oli ohut. Sinun olisi pitänyt haistaa minut. Olen pettynyt sinuun", äiti oli sanonut surullisesti. Hän oli kuljettanut peukaloaan Kaien leukapielten yli ja painanut kynnellään suupieltä ylöspäin. Sen jälkeen sormi oli pyyhkäissyt huolimattomasti kasvojen syrjää alas valuvia verinoroja, tunnustellut liukkaan nesteen koostumusta peukaloa vasten hieraisemalla. Sarah oli maistanut tahmeaa verta kielenkärjellään arvioiden ja kohauttanut olkiaan alentuvasti.
"Luulin, että selviytyisit paremmin. Että tarjoaisit minulle mitä tahansa. Edes haasteen. Sinusta on tullut hauras ja mitätön, tytär."
"Minä… minä en ole heikko. Minä…", Kaie oli rimpuillut ylöspäin ja yrittänyt lyödä äitiään vasemmalla kädellään, mutta Kerrigan oli äsähtänyt kyllästyneenä, työntänyt nyrkkiin puristetun käden irti itsestään ja kouraissut Kaien poninhännän käteensä. Hän oli nykäissyt hiuksista päänahkaa repivällä voimalla ja pakottanut Kaien kallistamaan päätään ja valumaan polvilleen.
"Sinä et ole enää minun arvoiseni", hän oli sähissyt Kaien korvaan yhteen puristettujen hampaidensa läpi. Ääni oli sulanut kuiskaukseksi, petollisen pehmeäksi, miltei vietteleväksi. "En tehnyt sinua turhaan. Aion pyyhkiä mielesi, kuten tein isällesi. Puhdas pöytä. Uusi alku. Niistähän te protossit pidätte."
"ÄLÄ PUHU MINULLE PROTOSSEISTA!" Kaie oli karjaissut. Hänen kätensä olivat huitoneet aggressiivisesti ylös ja alas tavoitellen otetta jostakin. Kerrigan oli repinyt hänen hiuksiaan kuin hevosen ohjaksia samalla kun oli painanut jalkansa vasten tyttären selkärankaa. Hän oli murjonut jalkapöytäänsä vasten Kaien selkää niin kovaa ja niin kauan, että koko ruumis oli alkanut kaartua ja Kaien keuhkoistaoli päässyt pakokauhuinen ynähdys.
"Mitä enemmän pyristelet, sitä enemmän nautin lamaannuttamisestasi. Rauhoitu, tytär. Jos et ole vahingoittunut liian pahasti, saatat oppia vielä jotakin."
Hän oli joskus lukenut terraanien kulttuuria käsitelleestä teoksesta vertauksen siitä, kuinka mieli oli kuin kangas, johon jokainen elämänkokemus, kohtaaminen ja tunnetila jättivät jälkensä. Ajatus oli tuntunut lohduttavalta, turvalliseltakin. Kaie oli aina rakastanut piirustuksia ja maalauksia – hänen leukansa oli loksahtanut auki ihastuksesta, kun hän oli ensimmäistä kertaa nähnyt Kefeuksen tietopankeissa erilaisia terraanitaitelijoiden töitä. Kuinka niin epälooginen, kaoottinen ja ailahtelevainen kansa oli kyennyt luomaan niin paljon haurasta kauneutta? Etenkin abstraktit, silkoista maaliryöppyisistä väripinnoista ja epäsymmetrisistä elementeistä koostuvat maalaukset olivat puhutelleet Kaiea, joka oli saattanut tuijottaa niitä tuntitolkulla etsien merkityksiä ja kätkettyjä viestejä. Hän oli kokenut olevansa lähellä Khalaa. Löytävänsä oman elämänsä käännekohtia ja taivaskupolin kirkkaita kiintotähtiä pensselinvetojen herkkiä linjoja sormilla jäljittäessään.
Terraanit puhuivat tyhjästä kankaasta silloin, kun halusivat aloittaa alusta ilman entisiä taakkoja ja pyyhkiä menneet mielestään. Äiti oli käyttänyt samaa ilmausta vain hetki sitten, mutta hänen huuliltaan irrotessaan sanoissa ei ollut lupausta paremmasta, vain pahanilkinen, kohtalokas muistutus häviöstä. Ei terraaneita, ei protosseja, ei mennyttä – ei mitään.
Psionisen pyyhinnän oli tarkoitus olla perusteellinen ja lopullinen. Paikalle oli haettu kaksi tartutettua protossia, yksi valvoja ja äiti. Vuoroin punaisena, vuoroin kellertävänä jossakin katossa hehkuva valo oli langennut hänen kasvoilleen saaden silmät vetistämään.
Kaie oli yrittänyt muistella heitä kaikkia, kun ensimmäiset psioniset säteet olivat iskeytyneet häntä vasten ja saaneet hänen hampaansa kalahtamaan yhteen silkasta kivusta. Hän oli pinnistellyt tavoittaakseen kaiken, ollakseen unohtamatta pienintäkään yksityiskohtaa.
Solheimin olkapäässä kiemurrellutta, kiinalaista lohikäärmettä esittänyttä tatuointia. Thompsonin hiekanruskeaa otsatukkaa, joka työntyi itsepintaisesti pystyyn, jos ilmassa oli lainkaan kosteutta. Wilkinsin tapaa syödä aina jälkiruokavanukas ennen kaikkea muuta ruokaa.
Seuraava aalto oli ollut aiempaa voimakkaampi. Se ei ollut yrittänyt enää tunnustella tietään läpi hänen psionisista suojavalleistaan, vaan oli etsinyt tiensä mielen sopukoihin väkivalloin. Kaie oli itkenyt sekä kivusta että järkytyksestä. Hän oli yrittänyt pitää ajatuksensa koossa, jottei vain unohtaisi mitään.
Adamsin taipumusta nykertää käsillään joka ikisen paitansa helmat ja hihat venyneelle sykkyrälle silloin, kun jokin hermostutti häntä. Murrayn tarttuvaa ja humalassa hyperaktiiviseksi hihitykseksi kiihtyvää naurua, joka oli hellyttävässä ristiriidassa järkälemäisen miehenkolossin ulkoisen olemuksen kanssa. Chandakin kulmahampaassa hehkunutta, sydämenmuotoista pientä hammaskorua.
Kaie oli kirahtanut hätääntyneesti, kun oli tuntenut Khalan jäävän alakynteen ja yhteismielen juovuttavan sapen tihkuvan sisään ajatuksiinsa. Hän oli nähnyt sivusilmällä raajojensa kouristelevan tahdottomasti. Psioniset muurinmurtajat olivat pommittaneet hänen mieltään jatkuvana rynnäkkönä. Kaie oli ponnistellut, siirrellyt virtaansa turvaan sitä kahmivien kourien tieltä ja perääntynyt askel askeleelta kauemmas. Mikään vallihauta ei ollut kuitenkaan tarpeeksi syvä suojelemaan häntä. Mikään piilopaikka ei ollut riittävä. He olivat tulleet ottamaan kaiken. Hän oli takertunut muistoihinsa etsien niistä voimaa puolustautua tai edes piiloutua. Hän ei ollut tahtonut luopua siitä kaikesta, jota oli oppinut rakastamaan. Menettämään päiviä, tunteja, sekuntejakaan.
Lohmannin solisluiden pitkiä kaaria, jotka nousivat olkapäille asti jyrkkinä ja toivat Kaien mieleen siiventyngät. Zeratulin silmissä toisinaan käyvää myötätunnon syvää häivähdystä, joka tunkeutui miehen järjestäytyneeseen virtaan asti tummana, eksyneenä piikkinä. Metallin, partaveden ja hammastahnan tuoksua, joka sai hänen sydämensä lyömään nopeammin ja lämmön täyttämään jokaisen solun– Alexein tuoksua. Jim Raynorin silmien ympärille nousseita, orastavia naururyppyjä ja miehen katseen pohjalla asuvaa rakkautta, joka toi hänen mieleensä niin elävästi isän.
Kaikki oli eljähtänyt sekavaksi ja vanuvaksi. Kaie oli kokenut olonsa leijuvaksi ja irralliseksi. Hän oli pyrkinyt keskittymään ja löytämään sumuisesta mielestään edes yhtä kiintopistettä, mutta jäljellä oli ollut enää värejä. Loppumattomasti kirkkaita, tanssahtelevia värejä – joiden olisi tullut muistuttaa häntä jostakin, mutta joiden merkitykset olivat karanneet häneltä väistellen. Värejä, sävyjä, spektrin kristallinkirkkaita hioumia. Miltei kuin maalauksissa, joita hän oli rakastanut. Ne olivat peseytymässä pois.
Tyhjä kangas.