Seawolf619: Thanks for your awesome and encouraging review and apologies for this late reply - all of my ffnet notification emails have, for some reason, gone to the trash folder as of late. I actually noticed your review for the first time now. It is flattering to hear that you've been spending all this time with my foreign-languaged story, even trying to utilize those poor excuses for translation machines, just to know what I'm writing. I'm not promising anything, but sometimes I've been pondering the possibility of translating the story in English. And yeah, Chandak is definitely a woman - most translator applications tend to have issues with the Finnish language as we have only one personal pronoun equivalent for both "he" and "she" - the same goes for Turkish language, if I remember correctly :) And when it comes to basketball, you kicked our asses for sure! But it was close, you got to admit that! ;)
Kiitos myös annulle hyytävän hyvästä arvostelupätkästä, jonka siivittämänä tämä lähti lentoon aika vaivattomasti.
Fokus siirtyy takaisin aavepossen matkaan ja tarina hiipii kohti myrskyn silmää pikkuhiljaa...
"Pitäisikö meidän koettaa radioyhteyttä?" Adams kysyi epäröiden. Hiljaisuus muhi painostavassa ilmassa, kun ehdotusta harkittiin. Raynor ravisti ensimmäisenä torjuvasti päätään ja myös Alexei totesi vaimeasti, että parasta olisi kenties odottaa vielä hetki. Yhteismielen lonkeroita saattoi päivystää valppaana pesässä ja radioaalloille solutettu kutsu, kuinka tarkkaavaisesti verhottu hyvänsä, paljastaisi heidän läsnäolonsa pesässä välittömästi. Psionisia signaaleita, etenkin hienovaraisia, oli sen sijaan äärimmäisen hankala vainuta muun liikenteen seasta. Heidän kannatti pitää kiinni yllätyksen suomasta etulyöntiasemastaan niin kauan kuin mahdollista – olkoonkin, että hiljaisuus alkoi olla jo todella pahaenteinen.
Vaikka Alexei yritti pitää olemuksensa näennäisesti mahdollisimman viileänä, hän oli sisimmässään syvästi huolissaan. Jokin oli vialla. Ensimmäiset parit olivat tulleet läpi nydus-kanavasta kellontarkasti puolen minuutin välein. Nyt aikaa oli kulunut yli minuutti. Tunnelin korventavan vihreä valontuike näytti yhä petollisemmalta tuon tuosta ympärilleen kerääntyneitä miehiä ja tilaa heidän ympärillään valaistessaan. Oeden ei ollut osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä siitä huolimatta, että Zeratul oli vain sekunteja sitten lähettänyt tiedustelevan sykäyksen kohti Van Saraa. Myös Wilkinsin virta oli vaiti.
"Onkohan kanava hajonnut?" Adams epäili. He kaikki mulkoilivat viejähaaraketta vaihtelevin tuntein, mutta jos lihamöykky oli suunnitellut jotain kohtalokasta heidän varalleen, se piti tiedon itsellään. Kummun laella hiljalleen tyhjentyvä ja täyttyvä keuhkonkaltainen pussi hytkähti kuin yskää enteillen, mutta rauhoittui pian takaisin rytmiin massahtavan äänen suhauttaen. Alexei tuli ajatelleeksi, kuinka vähän he tosiasiassa tiesivät nydus-kanavien teknologiasta ja kuinka sokeasti he silti luottivat niihin tälläkin komennuksella. Oivallus oli huolestuttava.
"Meillä ei ole aikaa loputtomiin odotettavaksi", Raynor huomautti. Alexei ei voinut tehdä muuta kuin nyökätä olevansa samaa mieltä. Zeratul silmäsi terraaneita huoneen toiselta laidalta sanattomana. Oli mahdoton sanoa, kaihersiko protossin rintaa samanlainen huoli Oedenista kuin mitä Alexei tunsi jälkijoukkoihin sijoittamaansa Wilkinsia ajatellessaan.
Alexei kääntyi kannoillaan. Hän silmäili nopeasti ympärilleen ja käytti virtansa lähiympäristössä puolittain odottaen väijytystä, mutta zergit kaikkialla heidän ympärillään olivat edelleen sikeässä horrosunessa. Ainoat suurikokoista varastotilaa halkovat äänet lähtivät tunnelista äskettäin läpi tulleista miehistä, joista toinen oksensi seinää vasten. Solheim yritti rauhoitella ylen antavaa toveriaan, mutta hengitti itsekin epätavallisen kiivaasti. Pian mies joutui sulkemaan silmänsä ja nostamaan kädet ristiin niskansa taakse päätään alaspäin taivuttaen. Vaikka aaveet olivat jo osanneet odottaa nydus-kanavan jälkeistä pahoinvointia, sen voimakkuus oli silti edelleen intensiivinen, miltei läkähdyttävä.
Kun nydus-kanava lopulta heräsi eloon, sen syvyyksistä kumpuava yökkivä ja rohiseva ääni sai lähinnä seisovien käsivarret kananlihalle. Viejähaarakkeen leppeä heilahtelu muuttui täristäväksi nykimiseksi – aivan kuin tunneli olisi vetänyt jotakin väärään kurkkuun ja kakonut sitä ylös henkeäsalpaavalla voimalla. Elehdintä oli täysin ennennäkemätöntä ja odottamatonta, mikä sai osan heistä kumartumaan lähemmäs viejähaaraketta silmiään siristäen, toiset ottamaan jo ensimmäisiä, perääntyviä askeleita.
"Mennään hieman syrjemmäksi suuaukolta", Alexei määräsi pahaa aavistellen. Puolikaaren muotoon ryhmittynyt lauma hajosi nopeasti, kun kukin karkasi takaperin turvalliseksi arvioimansa matkan päähän ja jäi seuraamaan tilannetta. Raynor nosti pulssikiväärinsä piipun yläviistoon kuin yrittäen arvioida tulossa olevan hyökkääjän kokoa.
Tunnelin käyrä kaula päästi viimeisen, epämiellyttävältä kuulostavan köhäisyn, jonka jälkeen se kouristui kasaan. Elävä matto kaikkialla viejähaarakkeen ympärillä ja sisällä oli alkanut halkeilla räsähdellen. Ohuiksi kaitaleiksi käpertyvä liha laski ilmoille natisevaa poksahtelua, joka toi sisintä vääntävällä tavalla Alexein mieleen paahtuvan popcornin tai puhkeavan kuplamuovin. Kudosrepeämistä sinkosi nopeina suihkuina ulos tulikuumaa eritettä, joka jätti kaikkialle ympärillään verestäviä, rakkulaisia palovammajälkiä. Kuolontanssin kouristelevaksi huipennukseksi nydus-kanavan pää kallistui syvään, vinoon kumarrukseen, minkä jälkeen tunneli ulosti sisuksistaan maahan räpiköivän kasan limaa ja jonkinlaisia kelmumaisia peitteitä. Huoneen täytti palaneen lihan pistävä katku. Vihreä valonkajo sammui ja viejähaarakkeen säntillinen, hengitystä muistuttanut liike hiipui olemattomiin. Nuutuneen puuskahduksen päästäen kumpu kuihtui ja pian suorastaan lakastui silmissä. Kohta jäljellä oli vain nuokkuva kudospussi, jonka alle olisi mahtunut ihminen juuri ja juuri kontilleen.
Thompson oli heistä ensimmäinen, joka huomasi liikkeen vetisessä jätekasassa. Hän säntäsi puolijuoksuun kiskoen harjaantunein sormin ensiapupakkausta selästään.
Näky oli surullinen. Päällimmäisenä keossa makaava nainen oli miltei tunnistamaton: taisteluhaarniska oli palanut kiinni hänen ihoonsa ja kasvot peittyivät täplikkäisiin happosyöpymiin. Thompson joutui haparoimaan otetta pyöräyttäessään naista ympäri selälleen, sillä tämän koko vartalo oli tunnelista erittyneen liman ja epämääräisen tummanharmaan nesteen valelema. Silmissä ei ollut enää kipinää.
"Se on Jenner", Raynor tunnisti ruumiin. "Tarkka-ampujamme."
Miehen ääni oli muuttunut karheaksi.
"Mitä hänelle on käynyt?" Lohmann uskaltautui kysymään.
"Van Saralla on tapahtunut jotakin", Zeratul lausui. Protossi katseli alaspäin kasvot tyhjänä inhimillisistä tunteista ja osoittamatta muuta kuin varovaista uteliaisuutta kuollutta terraania kohtaan.
Raynor napsautti naisen tuntolevyn irti ja siirsi sanaakaan sanomatta ruumiin hieman syrjemmälle kainaloista raahaten. Sillä välin Thompson oli saanut kasasta kaivettua eloon sen ainoan selviytyjän. Haju oli hirvittävä ja kuonan alta paljastuva ihmisruumis niin pahassa kunnossa, että Raynorin samoojien lähemmäs hiipinyt teknikko horjahteli useamman metrin taaksepäin ja yökkäsi lopuksi uudelleen lattialle lammikollisen kitkeränhajuista mahanestettä. Nuori aasialaismies näytti olevan pyörtymäisillään ja Solheim yritti parhaansa mukaan tukea tätä kyynärpäästä.
Lattiantasosta kuului pitkä korahdus. Mies oli edelleen elossa. Alexei ei voinut estää itseään ajattelemasta, että piruparan olisi ehkäpä ollut armollisempaa kohdata loppunsa nopeasti nydus-tunnelissa. Valtavia, ihon niljaiseksi ketoksi muuttaneita palaneita läikkiä oli kaikkialla kasvoilla ja rintakehässä. Oikea puoli naamasta oli sulanut muodottomaksi, verihyhmäiseksi tahnaksi. Pahinta oli miehen alaruumis, joka päättyi käytännössä katsoen polvien kohdalta. Pohkeet ja jalkaterät olivat leikkautuneet – tai palojäljistä päätellen kenties korventuneet – irti ja jäljelle olivat jääneet vain edelleen kevyesti savuavat tyngät. Hän vapisi shokin ja verenhukan vuoksi holtittomasti. Miehen katse etsi Raynorin ja takertui tähän anovana.
"Siellä… kranaatti…", hän sai kuiskatuksi kapteenille. Raynor kumartui miehen ylle ja asetti kätensä tukemaan tämän olkapäätä. Hän vilkaisi syrjäkarein Thompsoniin, joka pudisti hitaasti, pahoitellen päätään.
"Se protossi… käski meidät… meidät tunneliin… ovatko… Jenner ja Hawkins…?"
"Mitä tapahtui?" Zeratul puuttui puheeseen.
"Hudson… ne olivat tartuttaneet Hudsonin", mies sopersi. Hänen katseensa alkoi harhailla. "Kaikki muut jäivät sinne… kranaatti."
Puhuminen sai sotilaan vavahtelemaan kivusta ja Alexei arveli, että suurin osa miehen äänentuottoelimistä oli palanut yhtä pahoin kuin muukin ruumis.
"Ovatko he kaikki…?" Adams henkäisi. Hän vaikeni äkisti osaamatta tai uskaltamatta lopettaa säikähtänyttä kysymystään. Alexei vaiensi miehen epätoivon hyssyttelevällä katseella, vaikka pelko nirhaisi häntä itseäänkin. Wilkins oli vielä Van Saralla. Hän siirsi kypärää ylöspäin hikeä tippuvalla otsallaan.
"Ehtivätkö… Jenner ja Hawkins?" mies urahti.
Raynorin silmät tummuivat. Hän sai pyristelevän hymynhäivän pakotettua huulilleen. "Kaikki on hyvin, Diaz. Shikovin lääkintämies antaa sinulle jotakin, joka helpottaa kipuun. Lepää hetki."
Thompson ymmärsi vihjeen. Lääkintämiehen katseessa oli syyllisyyttä ja surua, kun hän tuikkasi pistoksen vapisevan miehen olkapäähän. Tovin aikaa Diazin rintakehä nousi ja laski epätasaisesti, kunnes hän lopulta päästi kaksi syvää, rauhallista henkäystä. Toinen niistä jäi hänen viimeisekseen. Thompson sulki Diazin hiiltyneet silmäluomet äärimmäisen hellävaroin. Raynor tuijotti käsivarsilleen kuollutta nuorukaista kumaraan painuneena ja siirsi syvään huokaisten tämän sitten Jennerin viereen. Muut pysyivät kunnioittavasti vaiti, mutta Zeratul astui eteenpäin katkaisten hiljaisuuden.
"Kuka on Hudson?" protossi tivasi.
"Lähitaisteluspesialistimme. Hänellä oli liekinheitinyksikön hydrauliikkapuku käytössä tällä komennuksella", Raynorin samoojiin kuuluvan teknikon – muut miehet olivat kutsuneet häntä Martiniksi – ääni vastasi kauempaa. Mies pyyhki oksennuksesta edelleen kosteita suupieliään huojuen kauttaaltaan. Adams kosketti miestä lohdutellen selkään.
"Näyttää siltä, että Van Sara on menetetty. Meidän on ryhmittäydyttävä uudelleen", Zeratul arvioi silmäten joukkoa ympärillään. Martin tuijotti protossia typertyneenä ja kiukkuisena. Alexei ymmärsi syyn miehen raivolle – Zeratul vaikutti tavallista kylmäkiskoisemmalta heidän jaloissaan yhä makaavien ruumiiden keskellä hetkeksikään hidastamatta – mutta näki myös viisauden protossin toimissa. Heidän oli pakko jatkaa, pakko puskea eteenpäin. Alexein tapauksessa myös pakko sysätä Wilkins toistaiseksi taka-alalle, niin kipeää kuin naisen ajatteleminen tekikin. Raivo ja suru olivat armottomia isäntiä luikahtaessaan sisään mielen takaporteista ja kuorruttaessaan tahdonvoiman ja määrätietoisuuden sammuksiin huurteellaan. Hän ei saanut antaa periksi, ei ajatella liian pitkälle tai kahlata yhtään syvemmälle syyllisyyteen. Lamaantuminen, niin seireenimäisen viaton kuin sen kutsu toisinaan olikin, oli vain valetta. Hän puraisi huultaan, pyyhkäisi silmäkulmaansa kihonneen kyyneleen ja katsoi aaveisiinsa pyytäen silmillään näiltä tyyneyttä, kylmähermoisuutta ja jaksamista. Adams ja Lohmann olivat niin kertakaikkisen neuvottomia, että Alexei joutui nyppäämään kumpaistakin varovaisesti virrasta. Hän hymyili haparoiden.
Me emme voi tehdä mitään hänen hyväkseen nyt. Kääntäkää raivo voimavaraksi. Älkää antako kivun jäädä. Sille ei ole nyt sijaa. Tehdään tämä Wilkinsin takia. Kuten hän olisi halunnut.
Aaveet rentoutuivat silminnähden hänen sanojensa upotessa. Kukin teki parhaansa kovettaakseen mieltään ja kohta muiden virrat sipaisivat Alexeita vakuutellen. He jaksaisivat kyllä.
"Tarkastellaanpa tilannetta", Alexei ehdotti. Kaikki kokoontuivat lähemmäs.
"Meitä piti olla 20, mutta näyttää siltä, että tämä on lopullinen kokoonpanomme", Raynor esitti kylmät faktat karheasti. Hän rykäisi ja kaivoi kenttäpullon vyöltään. Myös muut joivat, sillä Van Saran kuumuus, pahoinvointia lietsova matka nydus-kanavan läpi, zergien pesän läkähdyttävä paine ja äskeisten tapahtumien kiihko olivat uuvuttaneet jokaista.
"Se tarkoittaa sitä, että Van Saralta ei tule lisäjoukkoja missään vaiheessa", Solheim mutisi synkästi. Varastotila, johon tunneli oli heidät tuonut, tuntui kaikuvan hiljaisuuttaan, kun kukin sulatteli tietoa. Ennen laivaston saapumista he olisivat omillaan zergien päämajaksi oletetussa kompleksissa. Jos laivasto koskaan ehtisi paikalle.
"Minä olen enemmän huolestunut siitä, että yksi meistä oli tartutettu ja että hän onnistui valeasullaan huijaamaan sekä terraanien että protossien psionista parhaimmistoa", Alexei huomautti. Hänen ja Zeratulin katseet kohtasivat.
"Se viittaisi vahvasti siihen, että operaatiosuunnitelma on vuotanut viholliselle. Naamiointiverkon on oltava Kerriganin työtä", protossimies myönsi.
"Mitä siitä pitäisi ajatella, että kranaatti räjäytettiin siinä vaiheessa, kun lähes kaikki aaveet olivat päässeet läpi kanavasta?" Raynor analysoi tarkkanäköisesti. Hän ei näyttänyt erityisen tyytyväiseltä vilkuillessaan muita ja raapiessaan niskaansa.
"Se ei ole sattumaa, eihän?" Adams möläytti säikähtäneenä ääneen muidenkin ajatuksiin ehtineen huolen. Mies katseli ympäriinsä kuin olisi voinut silkan katseensa voimalla paljastaa pahanilkisen, näkymättömän ansaverkon heidän ympäriltään.
"Houkuteltiinko vain meidät aaveet tänne? Kuin eläimet teuraalle?" Solheim kyseli. Hän loi Alexeihin alistuneen katseen.
"Tuskin. Hänhän olisi voinut tappaa meidät kranaatilla jo äsken, kuten heidät", Thompson torppasi kiivaasti viittoen koukistuneella etusormellaan kohti kovaonnisia Jenneria ja Diazia.
"Hän tarvitsee meitä johonkin muuhun", Lohmann arveli. Hänen sanojaan seurasi pahaenteinen vaitonaisuus.
"Oli miten oli", Alexei puuttui puheeseen tyynnytellen. Hänen teräksinen äänensävynsä keräsi muiden jakamattoman huomion puoleensa. "Meidän paras ja ainoa toivomme on jatkaa ohjeiden mukaan. Välitämme pesän koordinaatit liittoumalle ja odotamme vahvistuksia tai lisäohjeita."
"Olen samaa mieltä", Raynor ilmoitti heti.
"Meidän on otettava huomioon se mahdollisuus, että olemme useiden hyperajoloikkien päässä Van Sarasta. Vaikka yrittäisin naamioida lähettimen signaalia, se herättää takuuvarmasti valvojan ja sen jälkeen koko pesä saa vainun meistä. Jos nydus-tunnelin kautta paikalle ei edes saada vahvistuksia, tästä tulee meille kaikille yksisuuntainen reissu", Martin oli valahtanut kalpeaksi puheenvuoronsa aikana. Hän sormeili rannetietokonettaan rystyset valkeina.
"Jos se tarkoittaa zergien hermokeskuksen ja Kerriganin eliminoimista, me taidamme olla pieni hinta siitä", Lohmann ilmaisi kantansa katkaisten heidän yllään riippuvan äänettömyyden. Thompson nyökäytti voimattomasti, Adams tuijotti miehestä toiseen epäuskoisena.
Zeratul oli pysytellyt epätavallisen pitkään hiljaa. Alexei aisti, kuinka miehen virta syöksähteli kaikkialla heidän ympärillään arvioiden pesän kokoa ja pyrkien määrittelemään heidän sijaintiaan. Protossi vaikutti etsivän jotakin ja turhautuvan, kun pesä ei paljastanut salaisuuksiaan helpolla tunkeilijan mielelle.
"Zeratul?" Raynor kysyikin kohta.
"Kommodori Shikov on oikeassa. Tärkeintä on toimittaa tieto pesän sijainnista amiraali Durandille. Aistin Kerriganin virran lähellä. Terien kuningatar on täällä kanssamme."
Zeratulin toteamus oli vakaumuksellisen tyyni, eikä melko toivottomalta vaikuttava tilanne tuntunut häiritsevän protossia millään lailla. Hänen virtansa jatkoi pesän tutkimista. Alexei oli aistivinaan siinä epävarman sivuäänen.
"Miten jakaudumme? Kaikki yhdessäkö?" Thompson kysyi. Hän kiinnitti ensiapupakkauksen nyörejä takaisin laukkuunsa vakavana.
"Ei", Zeratul sanoi yllättävän kiivaasti. "Minun on varmistettava, että Kerrigan pysyy täällä hyökkäykseen asti. En anna hänen jättää pesää kuolemaan ja paeta, kuten hän teki Van Saralla."
"Sitten minä tulen sinun mukaasi", Raynor murahti.
"Mitä?" Alexei hämmentyi.
"Et ole hyödyksi psionisessa taistelussa ja hidastat etenemistäni. En ymmärrä", Zeratulkin kielteli.
"Missä Kerrigan, siellä Kaie", Raynor järkeili. Hänen kasvoilleen jähmettyi itsepintainen ilme. "Jos pääsemme täältä vielä pois, minä en lähde ilman Kaiea."
Zeratulin ja Raynorin tylyt katseet lukkiutuivat rävähtämättömästi toisiinsa. Enempää sanoja ei tarvittu. Hetkessä heidän välillään vallinnut hutera yhteisymmärrys muuttui äänettömäksi kädenväännöksi terraanikapteenin ja protossien mustan temppeliherran välillä. Muut eivät tienneet miten reagoida, eivätkä uskaltaneet särkeä jännitettä.
Alexein yllätykseksi Zeratulin silmät väistivät ensin ja vieläpä hämmentävän nopeasti. Protossin haastava asento lientyi, kun tämä perääntyi taemmas.
"Se on järjetön valinta", Zeratul tyytyi sanomaan skeptisesti. Hän mulkoili Raynoria ynseästi. "Se on kuitenkin sinun valintasi."
"Naulan kantaan", Raynor ilmoitti tyytyväisesti.
Kipakka arvovaltataistelu oli pysäyttänyt strategiapalaverin hetkeksi täysin ja useampi heistä havahtui hereille todellisuuteen vasta Martinin päättäväisen yskäisyn myötä.
"Voin lähettää sijaintimme periaatteessa vaikka tästä salista Kefeukselle, mutta meidän olisi ehkä parempi löytää jokin helpommin puolustettava tila."
"Se on järkevää. Annatte meille samalla lisäaikaa Kerriganin paikallistamiseen", Zeratul vahvisti.
"Me pystymme ehkä parempaankin", Alexei totesi puoliääneen. Ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä äsken – heidän piskuinen joukkionsa saattoi olla sekä Kerriganin kotikentällä että alimiehitetty, mutta heillä oli edelleen käytössään muutamia hihaässiä. Kuten hänen vieressään seisova taitava räjähdysaineasiantuntija, jonka varustevyöllä ja selkärepussa käyttöä odotti tuhovoimainen arsenaali. Hän tunsi innostuksen hyökyvän sisällään.
"Suurin osa zergeista on tällä hetkellä horroksessa, mutta Kerriganilla on taatusti suunnitelmia niiden ja meidän varallemme. Mitä jos iskisimme ensin, hyödyntäisimme zergien unta ja kävisimme miinoittamassa pesän kriittisimmät pisteet ja horroskammiot? Voisimme sopia kohtauspaikan hieman syrjään, tavata siellä räjähteet kylvettyämme ja tuhota kaukolaukaisimella valtaosan Kerriganin miehistövahvuudesta ennen kuin lähetämme koordinaatit liittoumalle. Se antaisi meille kaikille aikaa ja mahdollisuuden paeta tai edes taistella."
Alexei veti henkeä muita tuijottaen. Solheimin kasvot syttyivät ymmärtäväiseen hymyyn ja myös Raynor päästi ihastuneen naurahduksen.
"Viskiä, pahaa kahvia ja nyt vielä aivan uusiksi sanoitettu räjähtävä tuutulaulu? Voi Shikov, sinä tosiaan tiedät kuinka saada mies sekoamaan", hän henkäisi käden sydänalaansa vasten hurskaasti painaen. Zeratul vilkaisi kapteeniin oudoksuen, mutta muiden terraanien suupielet vääntyivät ylöspäin. Äkillinen itsevarma voitontahtoisuus tarttui heihin ja samalla joukon ilmeet kirkastuivat. Zeratul, joka sen sijaan oli edelleen viilipyttymäisen vakava, siirsi huomionsa Alexeihin.
"Toimiva suunnitelma", hän toi esille oman, hyväksyvän mielipiteensä. "Kammioita on minun tulkintani mukaan neljä; kaksi niin idässä kuin lännessä tämän salin laidalta lähtevän tunnelin varrella, yhteensä noin 250 zergia. Uskoisin, että olette valmiit puolessa tunnissa, jos pidätte kiirettä ja jakaudutte kahteen ryhmään."
"Se lienee parasta. Meidän on pakko tehdä omat siirtomme ennen Kerrigania ja pysyä liikkeellä. Etenkin siinä tapauksessa, jos hän on vedellyt naruista koko ajan kulisseissa", Alexei muistutti.
"Hudsonin tartuttaminen ja aaveiden paimentaminen eroon muusta ryhmästä viitaa siihen hieman liiankin ilmiselvästi", Raynor kommentoi.
Paljastui, että Martinilla oli Solheimin jälkeen heistä eniten räjähdysainekoulutusta, joten ryhmäjaot muodostettiin heidän ympärilleen. Shikov, joka oli ryhmän lahjakkain aave sekä todennäköisesti myös taisteluvalmiuksiltaan paras sotilas, päätti liittyä silminnähden pelokkaan ja rauhattoman Martinin saattajiin. Hän otti kolmanneksi pyöräksi Lohmannin: vihollinen saattaisi aliarvioida puolisokean miehen vaarallisuuden taistelutilanteessa, mutta tajuaisi kohtalokkaan virheensä viimeistään siinä vaiheessa, kun joutuisi miehen virran runnomaksi. Solheimin avuksi hän määräsi vastaavasti Thompsonin ja Adamsin. Kumpikin miehistä oli tottunut toimimaan tukitoimissa etulinjavelvollisuuksien sijaan, mutta Adams osasi käyttää virtaansa tarkasti kuin kirurgi skalpelliaan ja monipuolinen Thompson puolestaan tarjosi tosipaikassa kelvollista taustatukea sekä psionisesti että käsiaseellaan. Solheim, silloin kun ei joutunut antamaan keskittymisestään sataa ja kymmentä prosenttia räjähteitä virittäessään, pitäisi muina aikoina huolen epämieluisista yllätyksistä pulssikiväärillään ja kranaattilaukaisimellaan. Komentoja jakaessaan Alexei ikävöi hetken ajan sykähdyttävän kipeästi ryhmästä puuttuvia aaveita ja ylimääräistä tulivoimaa, jonka nämä olisivat kyenneet heidän turvakseen tuomaan. Tyngäksi karsitun joukkueen ohjaaminen tuntui reiän tilkitsemiseltä liian pienellä paikalla.
He sopivat nopeasti tapaamispisteen pesän läntiselle laidalle kauas horrostavien zergien kammioista. Kaikki merkitsivät pisteen tähtäystietokoneensa muistiin ja aaveet tallettivat sen vielä psioniseen alitajuntaansakin. Sen jälkeen oli aika mennä. Kuittaukset ja sen jälkeen pikaisesti henkäistyt onnentoivotukset tukahtuivat etääntyvien askeleiden kaiuiksi ja lopulta jäljelle jäi vain terraaniruumiit ympäröivä, kunnioittava hiljaisuus.
"Tiedätkö", Jim aloitti. Hän loi tuttavallisen silmäyksen Zeratuliin, joka ei näyttänyt olevan juttutuulella. "Luulin, että tämä sisältäisi hieman enemmän hiipimistä."
Zeratul laski ulos kysyvän murahduksen. Protossin maata takoneet jalat pysähtyivät empien ja pää kääntyi miltei kuin vainua etsivällä koiralla. Hän vilkaisi nopeasti oikealle, muttei selkeästi ollut tyytyväinen syvälle pesän uumeniin kaartavaan käytävään, vaan päätti jatkaa heidän nykyisellä reitillään. Hänen hölkkäävä käyntinsä näytti vaivattomalta jolkottelulta, mutta Jim joutui pidentämään omia askeleitaan pysyäkseen pitkäraajaisen protossin kannoilla. Hän toivoi mielessään, että olisi viettänyt kuluneina kuukausina enemmän aikaa Foxholen kuntosalin juoksumatoilla taktiikkahytin ja neuvottelupöytien sijasta.
"Luulin, että etenisimme varjosta toiseen ja matalalla profiililla", Raynor tunnusti, kun he pysähtyivät jälleen yhteen risteykseen ja Zeratul silmäili haarautuvia polkuja umpimielisen näköisenä.
Meillä ei ole aikaa hienotunteisuuteen.
"Älä viitsi puhua päässäni. Siellä kaikuu muutenkin tarpeeksi."
Zeratul kääntyi vasemmalle hiljaisena. Protossi kasvatti jälleen vauhtiaan juoksuksi. Jim kolisteli perässä irvistellen. Joka kerta, kun jalkapöytä osui maata vasten, hän tunsi vanhan ampumahaavan jälkeensä jättämän kireyden sahaavan kipuaistimuksena ylös ja alas reittään pitkin.
Jim oli tarkoittanut sitä, mitä sanoi. Hän oli kuvitellut, että edessä olisi hidas ja vaivalloinen matka zergien pesän sydämeen. Että jokainen ääni pitäisi vaimentaa, jokainen liike pohtia etukäteen. Hän oli uskonut Zeratulin käyttävän psionista naamiointiverkkoaan, jonka laskoksiin kääriytyneenä he olisivat hiipineet epämukavasti metri toisensa jälkeen kohti pesän hermokeskusta pienintäkin rasahdusta säikkyen ja zergeja parhaansa mukaan vältellen. Zeratulin olemuksessa ei ollut kuitenkaan pisaraakaan varovaisuutta tai hienotunteisuutta, vaan hän tömisteli Kerriganin leijonanluolaan anteeksi pyytelemättä ja itsevarmana kuin kolmatta encoreaan odottava näyttelijä. Hänen uhmansa tuntui suorastaan pyytävän haastetta osakseen, kutsuvan zergeja ilkkuen luokseen. Jim seurasi perässä pohtien pitäisikö hänen ihailla vai pelätä mustan temppeliherran itsetuhoista ylpeyttä. Hän totesi olkiaan kohauttaen, että niin kauan kuin vihollisia ei näkyisi ja Zeratulin virta veisi heitä oikeaan suuntaan, hänellä ei olisi valittamista.
Heidän onnensa kesti seuraavat viisi minuuttia, jonka jälkeen käytävä kääntyi ja leveni äkisti. Jim ei tiennyt, kumpi hämmästyi enemmän – he vai vartiopaikalla silmät puoliummessa horrostava ultralisko – mutta seuraavat hetket pitivät sisällään kaoottista ulvontaa ultraliskon osalta ja kiroilua hänen puoleltaan. Zeratul sytytti yrmeän näköisenä vihreät plasmateränsä ja heilautti päätään.
Yhteismieli on hereillä.
Zeratulin sävy oli toteava, mutta synkähkö. Protossi asettui käytävälle Jimin ja ultraliskon väliin mitellen vastustajaansa katseellaan. Ultralisko oli, hämmästyksestä toivuttuaan, painanut syöksyhampaansa uhkaavaan tanaan ja tyrkkäsi itsensä liikkeelle urahdellen. Karvaiset lavat ja kyljet osuivat ahtaan käytävän seiniin kahisevaa ääntä pitäen, kun puskuun rynnäköivä olento tömisti eteenpäin yhä vain hurjemmaksi yltyvällä vauhdilla.
Kaie oli Kefeuksella kiertävien kokkapuheiden mukaan surmannut mursunhampaisia karvakasoja harjoituksissa sekä kentällä hirvittävällä nopeudella ja määrätietoisuudella, mutta oppilas jäi tässä lajissa eittämättä toiseksi mestarilleen. Zeratul mulkoili ultraliskon suurta ruhoa ynseästi, työnsi plasmateränsä sivuilleen ja pongahti seinästä tukea hakien liikkeeseen. Mies pyörähti ilmassa sanoinkuvaamattoman kevyesti, miltei silmää nopeampana kuvajaisena ja osui häkeltyneeseen ultraliskoon painovoimaa uhmaavalla kierteellä. Musta temppeliherra oli pelkkää soljuvaa liikettä: luonnollista, täysin vaivatonta ja ilmavaa.
Ensimmäisellä iskulla poikki paloivat etujalkojen kinnerjänteet, ja hyökkääjänsä kiihkeydestä ällistynyt ultralisko romahti takajalkojensa varaan kontilleen. Zeratul väisti syöksyhampaiden kömpelön sohaisun, kumartui olennon ruumiin alle terillään säännöllistä kaarta viiltäen, repi auki jättiläismäisen zergin vatsalaukun ja heilautti itsensä kevyin askelin otuksen leveän selän päälle. Ultralisko urahti vauhkoontuneesti ja ravisti pontevasti ruotoaan kiusankappaleen selästään hätistääkseen, mutta Zeratul nuorallatanssi sulavasti köntyksen selkärankaa pitkin aina kaulan tyveen asti. Sähköinen, vihreä valojuova heilahti Zeratulin käden mukana ja kuolonisku upposi syvälle niskan uumeniin. Protossi itse oli jo takaisin maan pinnalla siinä vaiheessa, kun ultralisko päästi viimeisen, rohisevan henkäyksensä.
"Voihan nyt helvetti", Jim veti ilmaa poskiinsa ja laski sen ulos yhtenä puhahduksena. "Sinä saakeli tanssit sen läpi. Tanssit koko paskan läpi vaivattomasti kuin helkkarin Durand leskirouvien teekutsuilla."
Zeratul katsoi häneen hetken ajan kasvoillaan monitulkintainen ilme. Mies ei ehtinyt vastata mitään, sillä Jim huomasi heidän tulosuunnastaan lähestyvät neljä hydraliskoa ja antoi kyselemättä pulssikiväärinsä puhua. Hänen teki mieli hihkua ääneen tyytyväisyydestä olentojen kyyristyessä luotisadetta vasten ja lätkähdellessä pian yksi toisensa jälkeen maahan.
"Näyttää siltä, että niitä tulee lisää. Meidän paranee pitää kiirettä."
Zeratul osoitti olevansa samaa mieltä yksinkertaisesti kääntymällä ja jatkamalla matkaa. Nyt kun yhteismieli oli havahtunut havaitsemaan tunkeilijat, ei eteneminen ollut enää niin vaivatonta kuin aiemmin. Taistelun ja verenhimon huumaamia zergeja ilmestyi heidän reitilleen jatkuvasti pieninä ryppäinä, ja Zeratulin ja Raynorin oli pakko mukautua toistensa rytmiin pysyäkseen sekä liikkeellä että hengissä. Zeratul siivosi psionisten voimiensa ja plasmateriensä avulla heidän menosuuntansa puhtaaksi zergeista, siinä missä Raynor otti sivuttaisaskelia takaperin varmistaen selustan.
Zeratul tappoi kaiken eteensä sattuvan sellaisella välinpitämättömällä mielivaltaisuudella, että Jim epäili miehen vajonneen jonkinlaiseen Khalan väkevöittämään sotatranssiin. Protossia ei tuntunut huolestuttavan missään määrin mikään heidän eteensä asettuva, vaan tämä suihki terillään edestakaisia viiltoja kylmästi, miltei refleksinomaisesti. Miten helvetissä tämä porukka onnistui koskaan menettämään Aiurin, Raynor huomasi pohtivansa, jos koko kansa oli täynnä piiritystankin tuhovoimalla ja lehmän hermoilla varustettuja yhden hengen teloituskomppanioita?
Jim oli tähän mennessä itse joutunut kohottamaan aseensa vasta kolme kertaa ja tuolloinkin heidän perässään oli ollut vain pahaisia, selustan kautta yllätyshyökkäystä yrittäneitä zerglingeja. Jim seurasikin yrmeän yhden hengen plasmateräoffensiivin perässä hykerrellen – jos jokainen keikka vihollisen päämajaan sujuisi tällaisella vaivattomuudella, hänen pitäisi tehdä tästä perinne.
Alamme olla lähellä.
"Lakkaa puhumasta päässäni", Jim kielsi jo toistamiseen urahtaen. Hän loi Zeratuliin vimmastuneen katseen, mutta protossi ei vilkaissutkaan taaksepäin.
En ymmärrä, miksi se häiritsee sinua niin kovasti.
"Kuulostat edesmenneeltä isoäidiltäni narisevaa alarekisteriä myöten."
Zeratulin suupielet vetäytyivät kysyväksi viivaksi.
Hänhän on nainen?
"En ollut koskaan tarpeeksi rohkea hankkimaan todistusaineistoa, mutta olen taipuvainen uskomaan niin. Isoisä valitsi varmaankin koko aluksen pahansisuisimman kantturan. Kiroili kuin lauma merijalkaväkeä iltalomalla ja tuprutteli sähköpiippuaan vielä kuolinvuoteellaankin, muttei sietänyt minkäänlaisia hullutuksia. Hän kutsui minua aina Jamesiksi ja vaati, että silittäisin jopa lippalakkini." Naurunkureinen sarkasmi hiipi Jimin ääneen, kun hän palasi mielessään hetkeksi Esme Raynorin tulikivenkatkuiseen käytöskouluun, jonka priimusoppilaaksi hänestä tuskin olisi vieläkään.
Minun on hankala ymmärtää, miten tämä liittyy mihinkään.
Zeratulin psioninen verkko liimasi käytävän päähän ilmaantuvat zergit kihiseväksi kasaksi vasten käytävän reunaa. Jim löi uuden lippaan sisään kivääriinsä hymähtäen.
"Ja minun on hankala suhtautua sinuun kumisemassa pääni sisällä, kun odotan jatkuvasti, että komennat minua raakkuen sulkemaan vetoketjun vessakäynnin jälkeen."
Tämä on turvallisempaa kuin ääneen käyty kommunikaatio.
"Turvallisempaa olisi maata pesän ilmastointikuilussa makuupussissa pillin kautta hengittäen, mutta toisinaan meidän on tehtävä kompromisseja."
"Zergien pesissä ei ole ilmastointikuiluja", Zeratul virkkoi lässäyttäessään hydraliskon ammuksen vaarattomaksi psionisella kilvellä ja ojentautuessaan eteenpäin jälleen uuteen hyökkäykseen. Jim ei jaksanut viedä keskustelua enää pidemmälle, sillä protossi oli sentään tullut puolimatkaan vastaan ja puhunut vihdoin ääneen. Hän tyytyi lähettämään käytävän päässä vaanivaa hydraliskoa kohti yhden sarjan verran pulssikiväärin kipinöitä, ja tuli palkituksi kimakalla älähdyksellä.
Kun maa heidän jalkojensa alla yllättäen kallistui, Zeratul käännähti ensimmäistä kertaa kurkkaamaan olkansa yli. Hän näytti epäuskoiselta heidän silmiensä kohdatessa. Jim oli varmasti yhtä ällistyneen näköinen, vaikka olikin jo ehtinyt tajuta, mistä oli kyse.
"Tunsitko tuon?" Zeratul kysyi. Jim nyökytti.
"Tunnistaisin tämän tärinän missä vain", hän sai sanotuksi. Kapteeni yskäisi ja osoitti jalkoihinsa. "Aluksen moottorit käynnistyivät juuri jossakin alakansilla."
"Tämä ei ole mikään pesä. Me olemme zergien johtolaivalla", Zeratul vastasi hetken kuluttua tyyneen, epäluuloiseen sävyyn. Jim nyökkäsi päätään tuohtuneena ja hieman epätoivoisena.
Kumpikin heistä sulatteli tietoa tovin, kunnes kauhistunut oivallus sai Jimin lyömään kädellään otsaansa vasten. Hänen teki mielensä tarttua Zeratulin leveisiin hartioihin ja ravistella omaa levottomuuttaan lieventääkseen.
"Pommit! Meidän on varoitettava Shikovia. Jos he räjäyttävät horroskammiot, koko paska voi pudota taivaalta tai kaikki aaveet imeytyä avaruuteen."
Zeratulin vihreät silmät tuijottivat hetken ajan liikkumatta kattoon. Hän räpytteli.
"Kommodori Shikov ei vastaa."
"Shikov!" Raynor ärähti radionappiinsa. Zeratul silmäsi häntä nuivasti. Raynor kohotti kulmiaan turhautuneena ja äsähti: "Mitä? Ihan kuin yhteismieli ei olisi jo arvannut, että olemme täällä?"
Jostain kauempaa pesästä kuului vaimeita rääkäisyjä.
"Shikov! Vastaa!" Raynor yritti uudelleen malttamattomasti. Radiokanavan pahaenteinen hiljaisuus ei luvannut mitään hyvää.
"Jos kuka tahansa teistä on kuulolla, älkää räjäyttäkö missään nimessä horroskammioita. Me olemme aluksella, emme missään saamarin pesässä. Lähettäkää koordinaatit Durandille ja tulkaa kohtaamispaikkaan."
"Shikovin ryhmä on ongelmissa", Zeratul totesi pienen tovin jälkeen. Hän ja Jim katselivat edelleen toisiaan.
"Siltä näyttää. Koko homma alkaa mennä päin sitä itseään. Pitäisikö meidän palata takaisin?" Jim kysyi lopulta.
"Ei. Parasta, että yrität käyttää omaa radiolähetintäsi välittääksesi koordinaatit amiraali Durandille. Lähettimen kantama tuskin riittää, mutta me emme voi jättää tehtäväämme kesken. Jatkamme suunnitelman mukaan ja etsimme Kerriganin", Zeratul vastasi. Hän näytti uupuneelta, sytytti jälleen plasmateränsä ja lähti päättäväiseen marssiin. Jimin ei auttanut kuin seurata perässä käsi korvalle asetettua radiokuulokenappia haparoiden. Durandin olisi parasta olla kuulolla.
Gerard oli kertonut hänelle vuosikausia sitten kauhutarinoita siitä, kuinka nukkuvan lapsen ohi hiipiminen pilkkopimeässä, leluilla miinoitetussa huoneessa olisi vaatinut pimeänäkökiikareita ja olympiavoimistelijan koordinaatiokykyä onnistuakseen. Alexei ei ollut silloin tehnyt muuta kuin nauranut uunituoreen isän silmien alle ilmaantuneille tummille puolikuille ja voipuneelle hymylle, mutta nyt hän tiesi täsmälleen, mitä Gerard oli joutunut kokemaan. Jokainen hengityksen tuhahdus, vaatteiden kahahdus ja askeleiden tömähdys sai hänet jähmettymään aloilleen ja silmäilemään kiivaasti läpi heidän ympärillään kohoilevien horrosaltaiden korkeat profiilit. Joka kerta, kun zergeja peittävän, sammakonkudulta näyttävän liemen pinta ei ollut alkanut väreillä, Alexei kiitti onneaan, soi varoittavan otsankurtistamisen Lohmannille ja Martinille ja yritti pehmentää liikkeidensä ratoja entisestään.
He olivat päässeet ensimmäiselle välietapilleen vain hetki sitten. Martin oli kyykistynyt maahan ja yritti parhaillaan saada asennustyötä valmiiksi perimmäisen horrostankin kyljessä kyhnöttäen. Mies tunnusteli kudosmaton pehmeäksi vettyneitä levyjä inhoavan näköisenä ja koetti pyyhkiä tahraisella hihallaan seinämään edes pientä kuivaa länttiä räjähteille sopivan istutuspaikan löytääkseen. Hänen sormensa tärisivät – eivätkä tosiaankaan kylmyydestä, toivathan ilman lämpötila ja kosteus mieleen trooppisen metsän.
Alexein teki jatkuvasti mieli hoputtaa Martinia, mutta hän uskoi sen täysin turhaksi. Viimeisten tietojen valossa mies oli juuri menettänyt koko yksikkönsä, eikä ollut mikään ihme, että hänen oli selkeästi hankala kasata itseään mihinkään keskittymistä vaativaan. Suru ja hämmennys läikkyivät uhkaavina miehen heikossa, psionisessa virrassa valkohuippuisten aallonharjojen tavoin. Kireän painostamisen sijaan Alexei soi Martinille rohkaisevan hymyn, kun tämä seuraavan kerran kurkkasi häntä silmäkulmastaan. Nuorukainen nyökkäsi ja Alexei ei voinut olla huomaamatta, että tämän huulilla kävi ensimmäistä kertaa pieni, kiitollinen hymy.
Lohmann ei ollut yhtä läpinäkyvä kuin Martin, mutta hänen kireälle viritettyjen hermojensa jännitystila heijastui suoraan miehen virtaan. Se oli kuin elohopeaa sinkoillessaan karkuun nurkkiin, etsiessään kostonhimoisesti zergien tajuntoja ja varmistellessaan vainoharhaisesti, että horrosunessa ei ollut häiriöitä. Mies itse seisoi huoneen keskivaiheilla aloilleen jähmettyneenä ja yrittäen kuunnella ympärillään kohisevaa, avaraa hallia.
Minä tunnen hänen virtansa.
Alexei huokasi Lohmannin huomion kaikuessa mielensä sisällä. Miehen pää ei kääntynyt hakemaan katsekontaktia, mutta hän oli selkeästi toiveikas. Myös Alexei tunsi Kaien virran epämääräisenä, helmeilevänä aistimuksena takaraivossaan – aivan kuin kutinana, jota oli mahdoton raapia. Protossi oli jossakin lähellä.
Tiedän, niin minäkin. Odotetaan Raynorin viestiä ja keskitytään nyt tähän.
Lohmann ei vastannut enää mitään esimiehensä toppuutteluun, mutta Alexei aisti hänen tyytymättömyytensä.
Hän ei yrittänyt hyvitellä tai selitellä, sillä tilanne oli tukala myös hänelle itselleen. Kuinka kovasti hän olisikaan halunnut painaa silmänsä kiinni ja antaa virtansa tunnustella tiensä pesän halki, etsiä sokeasti luottaen – niin kauan, että luomensa jälleen lopulta avatessaan hän olisi voinut olla varma siitä, että kohtaisi ensimmäisenä Kaien kasvot ja keltaiset silmät. Alexei hymyili haikeasti. Niin sekasotkuiset kuin hänen Kaiea koskevat tunteensa olivatkin, oli niistä päällimmäisenä jatkuva, rusentava ikävä. Hän oli edelleen vihainen, ja vaikkei hän enää edes tiennyt, olisiko hänen tullut kohdistaa sapekas raivonsa Kaieen, Kerriganiin, protosseihin vai itseensä, hän olisi antanut lähes mitä hyvänsä voidakseen nähdä Kaien jälleen. Oli suoranaista kidutusta, että hän oli tullut näin lähelle, mutta oli kyvytön sinetöimään etsintäänsä.
Hän pyöräytti harteitaan ja katsahti kattoon yrittäen häivyttää kaipauksen painon rintakehältään. Tuloksetta. Alexei oli kyllästynyt siihen, kuinka hänen oli jatkuvasti pystytettävä seiniä oman, ammattimaisen virkaminänsä ja ajatuksiin pyytämättä puskevien muistojen välille. Raskaimpina hetkinä – kuten nyt – hän yritti ajatella taktisia seikkoja tai Kefeuksen arkipäivään liittyviä asioita. Hätätilassa hän toisteli mielessään UED:n sotilasohjesäännön merkityksettömiä artikloja ja pykäliä. Puuromaisissa, kliinisissä sanoissa oli rytmiä ja rutiinia, jotka pakottivat ajatukset sivuraiteelle ja samalla Wilkinsin luottavaiset silmät ja Kaien ujostelevan hymy painuivat unohduksiin edes hetkeksi.
Martin sai lopulta räjähteen ruuvattua kiinni horrosaltaan leveään, tahmeaan kylkeen. Hän nosti ponnistuksesta edelleen kramppaavan peukalonsa ylös onnistumisen merkiksi ja miehen kalpeilla kasvoilla viimeiset puoli tuntia pysytellyt kuolemanpelkoinen irvistys pehmeni hieman. Tilalle tuli uupunut, voitonriemuinen virne. Alexei vastasi eleeseen ja kääntyi kutsuakseen kauempana odottavan Lohmannin lähemmäs.
Hän huomasi ympäri pyörähtäessään silmäkulmassaan liikettä, johon keskitti vaistomaisesti huomionsa. Sarvimaisten, rustopintaisten pylväiden väliin suljettu lampi värähti aavistuksen. Liike voimistui. Pian sameaa kalvoa vasten mätkähti raaja, joka miltei mursi peitteen. Horrosaltaan pohjalta alkoi paistaa kellertävää valoa kuin varoituksena siitä, että rikkumaton uni oli päättynyt.
"Ne ovat hereillä. Helvetti! Liikettä!" Alexei karjahti hyläten hiipimisen ja hyssyttelyn hetkessä. Hän veti vaistomaisesti taistelupistoolinsa irti reisikotelostaan ja piti sen tähdättynä kohti horrosaltaan tytisevää pintaa.
Martin jähmettyi niille sijoilleen sekavan voihkaisun vaikertaen.
"Voi hyvä jumala", hän sokelsi nostaen kädet kasvojensa peitoksi. Alexei kutsui miestä nimeltä, mutta tämä ei osoittanut millään tapaa kuulleensa. Lohmann ei onneksi lamautunut, vaan kiirehti jo salin halki heitä kohti ympärilleen pälyillen. Rynnäkkökivääri oli tuettu hänen vartaloaan vasten, mutta vielä huojentavammalta tuntui aistia miehen psionisten voimien valpastuminen ja kuumeinen virittyminen tulevaa kamppailua varten.
Zergit eivät tuhlanneet turhaa aikaa venyttelyyn tai unihiekkojen karistamiseen silmistään. Horrosnesteen hyhmäinen pinta viipaloitui isoiksi lohkeamiksi ja paksun vaipan alta purkautui ulos pystyyn huojuvia olentoja – etunenässä puolisokeana kynsillään eteenpäin sohiva väijyjä ja sen takana kolme paria kirkuvia zerglingeja. Mikä tahansa zergit oli herättänytkin, sen vaikutuspiiri ulottui koko saliin. Kaikkialla heidän ympärillään altaista konttasi esiin horjahtelevia ja rääkyviä zergeja, joiden arat liskonsilmät räpsyivät yhä arkoina ja sokeina. Värisevät sieraimet paljastivat olentojen kuitenkin kykenevän haistamaan heidät.
Alexein virta täyttyi yhteismielen kimeästä, kehräävästä laulusta ja hän joutui ponnistelemaan pitääkseen sen otteen loitolla. Lohmann ravisteli kauempana hänkin päätään inhoavan näköisenä.
"MARTIN!" Alexei korotti ääntään. Nuori mies seisoi edelleen aloillaan patsaaksi kivettyneenä. Kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan vuolaina puroina. Paniikki ja yhteismielen musertava ylivoima olivat tehneet tehtävänsä.
"Martin! ALA TULLA!" Lohmann karjaisi, mutta sanoilla ei ollut mitään vaikutusta. Martin tuijotti epätoivon lävistämänä zergien hämärän keskeltä esiin nousevia kulmikkaita muotoja, punertavia silmiä ja limaa roiskuvia kitoja. Kun muutamia hetkiä myöhemmin hydraliskon ammus osui miestä niskaan, hän kaatui edelleen samassa, paikoilleen hyytyneessä asennossa kohti maata. Periksi antanut, kauhusta apatiaksi latistunut katse pyyhkäisi Alexeita päin.
Alexei syöksyi Martinin luokse sydän kurkussa läpättäen. Hän lähetti virtansa kohtaamaan Martinia ampuneen hydraliskon ja rutisti olennon luurankoa liioitellun voimakkaalla psionisella otteella niin kauan, että paskiainen musertui hengiltä äänettömästi nytkähdellen. Hän tartui Martinia käsivarsista ja perääntyi ripeästi muutaman metrin tätä perässään raahaten.
Alexei ei voinut olla huomaamatta hydraliskon ammuksen aiheuttamaa tuhoa pyyhkäistessään Martinin selkäpuolta pikaisella katseella. Takaraivo oli vettynyt limaisenmustaksi raasteeksi. Vammasta nouseva, kitkerältä lemuava höyry ja sen alta esiin pilkistävä aivomassa puhuivat omaa karua kieltään tilanteen peruuttamattomasta luonteesta. Alexein virta aisti kuitenkin edelleen elonmerkit Martinissa, ja hän puri poskeaan repiessään pienikokoista miestä mukanaan kohti salin keskiosaa. Hän ei halunnut antaa periksi. Thompsonilla saattaisi olla vielä mahdollisuus. Lohmann alkoi tulittaa suojaavia sarjoja heidän takanaan kurotteleviin zergeihin. Hän käytti virtaansa tähtäinavustajana - hyvä niin, olisihan puolisokean miehen tarjoama suojatuli voinut muuten osoittautua melkoiseksi karhunpalvelukseksi.
Eteneminen kävi liian hitaaksi, joten Alexei heitti päättäväisesti irvistäen Martinin olkapäälleen. Tämän radiolähetinlaukku putosi, ja Lohmann tarttui sen hihnaan kiskoen kapistuksen selkäänsä.
Shikov! Zergit ovat hereillä! En tiedä mikä helvetti sai ne havahtumaan, mutta tunnelma on tällä hetkellä tiiviimpi kuin Vestan baaritiskillä lauantai-iltana.
Adamsin psioninen viesti oli huolestuneen ja tukalan kuuloinen.
Mekin huomasimme sen. Martin on loukkaantunut pahasti. Pääsettekö kohtaamispaikalle?
Yhteys kohisi ja räsähteli.
Yritämme parhaamme.
Alexei kuittasi toisen ryhmän etenemisen, työnsi yhden väijyjän kauemmas psionisella puskulla ja vetäytyi irvistelevän Lohmannin rinnalle.
"Näyttää siltä, että meidän on paras jättää nämä juhlat", hän ehdotti Lohmannin rynnäkkökiväärin rätinän yli karjuen. Hän heilautti Martinia hieman paremmin hartioidensa yli ja haki Lohmannin silmiä hämärästä.
"Samaa mieltä. Käytävällä ne on helpompi karistaa", Lohmann myöntyi. Miehet alkoivat perääntyä rinnatusten. Alexei piti pistoolikätensä vakaana ampuessaan sarjan toisensa perään heitä lähestyviin olentoihin. Tarkat lentoradat löysivät maalinsa, mutta kaatuvien zergien tilalle nousi aina vain uusia ja uusia suomukkaita hyökkääjiä. Alexei joutuikin jatkuvasti rauhoittamaan ylikuumenevan aseen lämmönvakainta virrallaan. Kiikarikiväärin käyttö olisi ollut näin ahtaissa tiloissa täysin hyödytöntä sekä lyhyen etäisyyden että olemattomaksi jäävän tähtäysajan takia. Zergien kiljahtelevia rivistöjä oli joka puolella.
Lohmann hänen sivullaan hyräili hermostuneesti samalla, kun heitteli psionisia ylijännitekaaria oikealle ja vasemmalle. Heikoimmat zergeistä kuolivat niihin osuessaan, loput kompastuivat kuin olisivat törmänneet polven korkeudelle viritettyyn, näkymättömään köyteen.
He tulivat puolijuoksua salin ovelle, pusersivat lähimmäs päässeet zergit joko tulivoimalla tai psionisella läimäyksellä irti itsestään ja lopuksi pakenivat oviaukosta selkänsä hetkeksi horroskammiolle kääntäen ja käytävän armahtavaan pimeyteen sännäten. Alexei kurotti virrallaan jo eteenpäin Solheimin ryhmää hakien – heidän pitäisi jouduttaa aikataulua ja räjäyttää horroskammiot välittömästi.
Se jäi kuitenkin vain aikomukseksi. Hänen päähänsä pimeän keskeltä osuva isku oli niin voimakas, että Alexei menetti tajuntansa miltei välittömästi. Hän yritti kaatuessaan hakea silmillään hyökkääjää, mutta tavoitti vain Lohmannin, jonka katse oli jo samentunut miehen pudotessa kohti kovaa, armotonta tiedottomuutta. Alexei ehti ihmetellä virtansa uumenissa käyvää tunnetta tuttuudesta ennen kuin kaikki musteni ja kipu turrutti mielen.