Kunniakierros ja ruusupuska jälleen annulle, joka pitää minut kommenteillaan tekstin parissa silloinkin – ja etenkin silloin – kun pääni sisällä ainoa "motivaation" ja "inspiraation" kanssa rimmaava sanapari on "henkinen amputaatio":D
Tämän luvun kirjoittaminen oli yksi tarinan hankalimmista suupaloista, enkä ole vieläkään lopputuloksen valmiiseen muotoon täysin tyytyväinen.
Kuten tarkkanäköisimmät uumoilivat, Kaiehan se siellä viime luvun lopulla ilmoitteli läsnäolostaan ja pyrähtää kuvioihin tällä kertaa jälleen jäädäkseen. Yritin välttää myös klassisimman kuviteltavissa olevan cliffhangerin tämän luvun kohdalla, mutten ole ihan varma herättääkö toteutukseni lukijoissa muuta kuin tarpeet ostaa konsonantit W, T ja F sekä pari kysymysmerkkiä.
No, lukuiloa joka tapauksessa!
Hän katsoi itsevalaisevan kellonsa ranneketta. Viisi yli yksitoista. Tähän aikaan hän yleensä nautti päivän toista kahvikupillistaan edessään holokansioiden mustanharmaa meri ja ovensa takana epämääräinen rypäs alaisia valittamassa jalostamon kaasupäästöistä tai tikuista kynsiensä alla.
No, tämä oli ainakin erilaista. Joka puolelta kuului zergien taisteluhuutoja ja kuolonkorinaa. Hänen ympärillään pärskyi limaa, verta ja kudoksia siinä määrin, että kuka tahansa arvonsa tunteva paloittelijasarjamurhaaja olisi tikahtunut ammattikateuteen moisen työnäytteen edessä. Jim itse hölkkäsi sivuttaisia harppauksia pulssikivääri rennosti kyynärvarren koukussa ja katse käytävän seinillä viipyen. Hän oli virnistellyt yhtä soittoa kohta jo viisi minuuttia, niin järjettömältä heidän haavoittumattomuutensa tuntui taistelun voimasuhteiden rinnalla. Kaksi miestä vastaan Kerriganin sadat zergit. Ja he olivat voitolla. Ylivoimaisesti.
Zeratul työntyi eteenpäin käytävällä vaitonaisena, mutta protossin vihreät plasmaterät hoitivat puhumisen heidän kummankin puolesta. Zergeja säntäili kaikkialla nyt huomattavasti enemmän kuin vielä varttitunti sitten, mutta Zeratul pystyi pitämään edelleen yllä kunnioitettavaa vauhtia. Hän ei vaikuttanut edes huomaavan osaa olennoista, joita murjoi tieltään kapeilla kujasilla tömistellessään. Jim säpsähti toisinaan itsekin seinäsyvennyksistä heidän jalkoihinsa tömähtäviä kuolleita vihollisia ja katosta tipahtavia toukkien raatoja.
Raynor oli todennut mielessään jo noin viisikymmentä zergin rääkäisyä sitten, että tämä ei vaikuttanut keikalta, jonka aikana pysähdyttiin kahvitauolle ja kuselle. Päinvastoin, tämä oli etenemistä sanan jokaisessa merkityksessä, ja vastarinta tuntui vain vahvistavan Zeratulin mielessä siintävää päämäärää. Jim oli nähnyt elämänsä aikana oman osansa niistä kovista ja tulkitsemattomista naamioista, joiksi miesten kasvot kovettuivat, kun tilanne oli tarpeeksi epätoivoinen ja panokset tarpeeksi korkealla. Zeratulin kylmissä silmissä oli häivähdys samaa yksinäisyyden ja vakaumuksellisuuden hehkua.
Käytävä, jolla he kulkivat, kaatui voimakkaasti oikealle ja he tulivat jonkinlaiseen kapeaan, eteistä muistuttavaan tilaan. Huoneen toisella laidalla häilyi hämärä oviaukko. Sen liepeille vartioon kerääntyneet zergit säntäsivät liikkeelle heti heidät nähtyään. Jim antoi Zeratulin huolehtia liiveihin uimista yrittävistä väijyjistä ja keskittyi siirtämään kaksi ovensuuhun jäänyttä hydraliskoa pois päiväjärjestyksestä. Pulssikivääri heräsi auliiseen sorinaan hänen pienimmästäkin kutsustaan.
"Meidän on puhuttava", Zeratul pysähtyi kaksi viimeistä zerglingia terillään halkaistuaan niin äkisti, että ovea kohti pyrkinyt Raynor oli törmätä hänen selkäänsä ja löi kipeästi varpaansa metallivahvistettuun taistelusaappaansa kärkeen. Hän tukahdutti ulos karkaavan kirosanan ja puhisi hetken aikaa itsekseen sisäänpäin.
"Se ei luonnollisestikaan onnistu samalla kun kävelemme?" hän tiedusteli happamasti tällin saanutta varvastaan kipristäen ja irvistyksen vain vaivoin peittäen.
"Sinun on luvattava minulle, Jim Raynor", Zeratul sanoi yllättäen niin intensiivisesti ja vakavasti, että Jim huomasi vaistomaisesti perääntyvänsä askeleen. Häneen oli jo ensimmäisten kouluvuosiensa aikana leimattu alkukantainen tarve haihtua lähimmän auktoriteetin välittömästä läheisyydestä minne tahansa turvaan, kun häntä puhuteltiin koko nimellä. Zeratulille ei kuitenkaan auttanut inttää vastaan. Protossin smaragdiset silmät loistivat hetkellisesti kirkkaampina kuin tämän omat plasmaterät ja hän nojautui eteenpäin vaativasti.
"Mistä on kyse?" Jim kysyi epäluuloisesti.
"Jos tapaat Kaien, enkä minä ole läsnä, sinun on sanottava hänelle jotakin puolestani."
Zeratul puhui hiljaisella, painuneella kuiskauksella.
"Saat sopertaa anteeksipyyntösi ja rakkaudentunnustuksesi itse, senkin vanha pehmo", Jim kielsi vinosti hymyillen. Hän vilkaisi varuillaan ympärilleen, mutta takaoikealla odottava oviaukko pysyi tyhjänä. Zeratulin olemus kiristyi kiivaammaksi.
"Miksi ihmeessä tuhlaisin meidän molempien aikaa johonkin niin toissijaiseen? Ei ole kyse siitä. Sinun on toimitettava hänelle viesti", tiukkasanainen vastaus kuului.
"Miksi minulla on sellainen tunne, että tähän liittyy enemmän kuin annat minun ymmärtää?" Jim arvuutteli keinahdellen päkiöidensä varassa. Zeratul ravisti päätään, niin että rintakehälle putoavat hiuspunokset kalahtivat panssaria vasten. Turhautuneisuus häilähti läpi miehen olemuksesta.
"Sinun on luvattava", mies vaati.
"Olkoot", Jim antoi myönnytyksen, "kunhan se ei ole mikään satasäkeinen mantra. Olen protossinkielen opinnoissani siinä pisteessä, että osaan tilata oluen ja laskun."
Zeratul toi kasvonsa hänen tasolleen, tuijotti läpitunkevilla silmillään hänet hiljaiseksi ja alkoi lopulta puhua.
"Vrennon, kauthre. Mere draennen."
"Siinäkö se? Mitä se tarkoittaa? Muista käyttää hajusteetonta huuhteluainetta?"
"En ole vielä lopettanut", Zeratul ärähti. Hän veti Jim Raynorin vieläkin lähemmäs olkapäästä. "Jos sanomani menee perille, Kaien tulisi kysyä sinulta jotakin. Ja sinun pitää vastata hänelle yksi ainoa sana: 'Fenix'. Ymmärrätkö?"
"Mitä minä oikein yritän sanoa hänelle? Ja miksi helkkarissa se pitää sanoa protossiksi?" Jim jatkoi.
"Minulla ei ole aikaa selittää. Pystytkö siihen?"
"Vrennon, kauthre. Mere draennen", Jim toisti vaivattomasti ja hymähti sisällään nähdessään hyväksyvän hämmennyksen Zeratulin naamalla. Protossi oli selkeästi yllättynyt siitä, kuinka Jim oli taltioinut sanat mieleensä ensi kuulemalta. Tämän kasvot rypistyivät.
"Ja jos hän reagoi kysymällä…"
"Tiedetään, Fenix. Etkö todellakaan aio kertoa minulle mitä on tekeillä?"
"Ehkä myöhemmin. Nyt meidän on jatkettava matkaa. Kerriganin virta on hyvin lähellä. Jos hyvin käy, Kaie on hänen kanssaan ja voin toimittaa itse viestini."
Niine hyvineen Zeratul käänsi kurssinsa jälleen kohti peräseinällä odottavaa ovea ja jätti turhautuneen Jimin täysin huomiotta. Protossin plasmaterät heräsivät hohkavaan loimuun värjäten lattian allaan vihreällä kajolla, mutta mies itse seisahtui lyhyesti aloilleen. Hän antoi kasvojensa painua kohti lattiaa ja sulki silmänsä muutamiksi sekunneiksi kuin etsiäkseen mielentyyneyttä ja varmuutta jatkaa. Musta temppeliherra ei sanonut sanaakaan siitä huolimatta, että varmasti aisti Jimin vastauksia janoavan katseen porautuvan selkäänsä.
Lopulta Zeratul kohotti päänsä, siristi silmänsä kissamaisen kapeiksi viiruiksi ja alkoi ottaa unenomaisen hitaita, pian ripeiksi kiihtyviä askeleita. Jim, joka oli yrittänyt hätäisesti kääntää hänelle uskottua, lyhyttä viestiä vähäisen sanavarastonsa turvin, hylkäsi urakan ja terästäytyi jälleen seuraamaan temppeliherraa.
Jimin oli hankala saada ajatuksiaan järjestäytymään selkeiksi ketjuiksi, kun hän kurkisti ensimmäistä kertaa sisään Sarah Kerriganin tiloihin Zeratulin olan yli. Olisi tuntunut osuvalta, että terien kuningatar olisi ympäröinyt itsensä jonkinlaisella irvokkaalla ja makaaberilla ylellisyydellä, kuten muinaiset renessanssihallitsijat – kylpenyt herättämässään pelossa ja alaistensa palvonnassa. Jim oli puoliksi odottanut läpeensä mätää valtaistuinta, kieroutunutta irvikuvaa hovista – hitto, edes vihollisten päitä seipäidennokassa. Niitä ei kuitenkaan ollut. Salaisimmassa, kaikkein häpeällisimmissä toiveissaan hän oli kuvitellut, että Sarah pitäisi lähellään jotakin muistoa terraaniajoistaan, ehkä jopa Jimista. Jotakin, joka antaisi ymmärtää, että varjon sisällä oli edelleen häivähdyksiä päivänvalosta ja lupaisi, ettei pelastus ollut täysin galaksin pelätyimmän zerghybridin ulottumattomissa. Jim joutui pettymään myös tämän toiveensa kohdalla.
Huone, jonka keskivaiheilla Sarah Kerrigan seisoi ilmeettömänä ja jäntevät kädet rinnalle ristittynä, leveni takaseinää kohden, kunnes lopulta syleili kapeita avaruuteen viettäviä ikkuna-aukkoja. Seinät eivät olleet yhtä huolittelemattoman ja rujon näköisiä kuin muualla aluksessa, vaan sileän, kellertävän lihan peitossa. Keskellä huonetta oli komentosillan tuolia epämääräisesti muistuttava, himmeää likaisenpunaista valoa hehkuva istuin, jonka jokainen pinta oli täynnä yhteismielen lonkeroita ja vastaanottoreseptoreita. Istuinta ympäröivä massiivinen pylväs kurotti kattoon asti, jossa sen haarakkeet levisivät sotkuisiksi ja kiharaisiksi säteiksi pitkin kattoa, miltei kuin puun juuristo. Ulokkeiden ympärille oli puhkeillut imukuppimaisia kohoumia. Jimin oli pakko laskea katseensa pahoinvoivana. Katto oli kuin kiertyneen kaleidoskoopin läpi tarkasteltu rokonarpinen ja mätä maisema. Hänen silmänsä sattuivat vasempaan seinustaan, johon oli kiinnittynyt rivistö massiivisia, punaruskean nesteen täyttämiä palkoja. Tuubien ympärillä kiemurteli rohisevia ilmaputkia ja lihaksilta näyttäviä, supistelevia kennoja. Jim oli näkevinään lähimmän kapselin läpikuultavan pinnan takana ihmismäisen hahmon ja värähti tahtomattaankin. Sarah halusi näemmä pitää hybridikokeilunsa lähellä.
"Jim", Kerriganin kehräävä ääni purjehti läpi ilman. Jim tunsi jalkojensa liikahtavan kohti naista ennen kuin ehti ajatella mitään. Hän irvisti ja pakotti itsensä perääntymään varmuuden vuoksi kaksikin askelta.
Helkkarin noita-akka.
"Hei Sarah."
"Olen hieman yllättynyt, että olet vihdoin siinä", Sarah ilmoitti mutkattomasti ja naurahti kuivasti. Hänen ohuilta soiroilta näyttävät liskonpupillinsa kapenivat kiiltävissä silmissä.
"Tuskinpa olet", Jim sanoi lakonisesti. Sarah kohotti tummaa kulmaansa huvittuneena.
"Amiraali Durandin terraanit ja jäykät, Khalan nimissä omaan tuhoonsa juoksevat protossit - heitä on helppo lukea. Sinä sen sijaan... no, sanotaan, että olet mielenkiintoisempi", nainen arvioi.
Jim tunsi lämmön valuvan vatsaansa Sarahin ääneen upotetun hunajan kuullessaan ja halusi ohikiitävän hetken ajan uskoa lupaukseen, jota naisen katkeranhaikea hymy ja ojennettu käsi tarjosivat. Mitä jos, Sarahin koko olemus tuntui kysyvän, usuttavan häntä ottamaan selvää.
Jim selvitti kurkkuaan ja nielaisi humalluttavan väkevän kaipuunsa vatsanpohjalle.
"Lopetetaan paskapuhe. Sinä tiedät, miksi olen täällä."
Kerrigan käänsi päätään laiskasti puolelta toiselle hieman pettyneen näköisenä. Jim huomasi sormiensa hakevan pulssikiväärin tuntua rutiininomaisesti. Hän siveli aseen himmeästi valossa häälyvää, mattapintaista ihoa peukalollaan. Lihakset joka puolella hänen vartaloaan kiristyivät päättämättöminä.
"En todellakaan tiedä. Fenixin takiako? Erosimme silloin ikävissä merkeissä."
Kerriganin ilme oli muuttunut teennäisen kiinnostuneeksi, hieman pilkalliseksikin. Hänen katseensa ei väistänyt.
"Olen täällä Kaien takia", karheus hiipi Jimin toteamuksen pohjalle. Kerriganin hymy leveni - korkealle kohoavat, aistikkaat poskipäät toivat naisen terraanipiirteet esille hätkähdyttävän selkeästi. Jos selkää vasten taittuneita, luisevia siipiä ei huomioitu, oli Kerriganin profiili valoa vasten piirtyessään niin tuttu, että korventava kaipaus rouhaisi Jimia kylkiluiden takaa. Hänen oli tehtävä toden teolla töitä vaientaakseen vastakkainasettelujen kuluttaman, pohjattoman yksinäisen äänen sisällään. Hän oli täällä Kaien tähden. Vain se oli tärkeää toistaiseksi.
"Voi olla, että joudut pettymään, Jim. Kaiella ei ole kiire pois luotani. Joudut palaamaan tyhjin käsin", Kerrigan nosti harkitun hitaasti kädet pois puuskasta ja levitti ne eleettömään pahoitteluun. Zeratul sävähti eteenpäin kuningattaren käsien pienimmästäkin liikkeestä ja myös Jim huomasi pulssinsa kiihtyvän. Hän vilkaisi epävarmasti ympärilleen. Missä olivat Kerriganin henkivartijat ja apujoukot? Oliko nainen todella niin pysäyttämätön kuin mitä hänen maineensa antoi uskoa?
"Sinähän täriset, Jim. En odottanut sinun hermoilevan tällä lailla tosipaikassa. Pelkäsitkö edessäsi aukeavaa väistämätöntä polkua samoin, kun etsit minua New Gettysburgin pinnalta?" Kerrigan kysyi viattomasti. Hän seurasi Jimin värittömäksi valahtavia kasvoja myötätuntoisen näköisenä.
"Missä Kaie on?" Jim ärähti uudelleen. Sanoissa sihisevä viha oli aitoa ja sai Kerriganin huokaisemaan.
"Yhtä kärsimätön ja heikko kuin ennenkin. Kaie ei ole tärkeä. Sinä et näe koko kuvaa, Jim, vaan tuijotat mitättömiä yksityiskohtia. Tuskin tajuat, mitä on tapahtumassa?"
"Nuori papitar on tehnyt välttämättömän ja toivon, ettei hänen verensä ole sinun käsissäsi. Sinä olet vastuussa jo Aiurista, Kerrigan. Se on velka, jonka aion periä henkilökohtaisesti", Zeratul puuttui pitkään sivusta tarkkailtuaan puheeseen. Hän astui puolittaisen askeleen eteenpäin ja hetken aikaa Kerrigania ympäröinyt, tummanpuhuva aura tuntui painuvan kasaan protossin hehkun edessä.
Kerrigan käänsi päätään huvittuneena.
"Minua ei kiinnosta mitä sinä haluat, protossi. Puhun Jimin kanssa. Pysy hiljaa nurkassasi, jollet halua päätyä samaan tilaan kuin Raszagal."
Jos Kerrigan oli halunnut ärsyttää Zeratulia, hän onnistui siinä ensiluokkaisesti. Jim kuuli, kuinka Zeratul veti terävästi henkeä, karjahti jotain protossiksi ja syöksähti eteenpäin. Kerrigan oli osannut odottaa hyökkäystä ja kierähti iskun alta miltei pilkallisen oloisesti.
"Halutko todella mitellä voimiasi minua vastaan, temppeliherra?" nainen haastoi. Hänen silmiensä keltainen tuli puhui vaarasta, uhasta ja tuhosta. Zeratul ei vaivautunut edes vastaamaan, vaan paiskasi teränsä alas ristitorjuntaan, pyyhkäisi käsivarsillaan ylös ja tuli palkituksi vaimealla kahahduksella, jonka saattelemana vaaksanmittainen pätkä Kerriganin putkimaista hiuskudosta leijaili maahan. Kerrigan karjahti raivosta, kierähti seuraavien iskujen alta kompuroiden ja kumartui etunojaan kädellään itseään suojaten. Jim tunsi ilmeen naisen kasvoilla – Kaie näytti tismalleen samalta psionista voimaansa suitsiessaan – ja toivoi, että Zeratulin virta oli valmiina. Kerriganin psioninen työntö oli niin voimakas, että kantapäänsä lattiaan painanut Zeratul liukui miltei puolitoista metriä taaksepäin tukahtuneen älähdyksen päästäen. Jopa Jim tunsi lyönnin jälkikaiun onttona tömähdyksenä vatsassaan.
Zeratul ja Kerrigan kiertelivät muutaman sekunnin toisiaan heikkouksia etsien ja väijyen, kunnes tällä kertaa Sarah teki ensimmäisen siirron. Zergnainen iski valelyönnin, lehäytti siivillään äkillisen torjunnan Zeratulin tasapainoa horjuttaen ja potkaisi protossia nilkoille. Zeratul menetti tasapainonsa hetkellisesti, mutta onnistui väistämään seuraavan hyökkäyksen refleksiltä vaikuttavalla kumarruksella. Kerriganin myrkylliset olkaterät pyyhkäisivät kuolettavan läheltä protossimiehen sinertävän harmaata ihoa. Mies murahti jotakin protossiksi – loukkaus tuntui menevän perille, sillä Sarahin suupielet vääntyivät alentuvaan inhoon.
Kipinöivä kaksintaistelu oli käynnistynyt hetkessä ja ottelijat liikkuivat sanoinkuvaamattomalla taidolla, miltei kuin kaksi silmää nopeammin väpättävää kuvajaista. Jim tajusikin ensimmäistä kertaa kohottaa oman aseensa vasta siinä vaiheessa, kun näki Zeratulin ajautuvan hetkellisesti alakynteen. Hän tähtäsi silmämääräisesti Sarahin yläselkään ja nosti aseen tottuneesti, nopeasti.
Pudota se.
Sarahin kylmä komento ei jättänyt sijaa tulkinnoille. Jim oli yllättäen tahdoton, heikko ja uupunut. Kaikki energia imeytyi hänen käsivarsistaan zergkuningattaren psionisen käskyn repimänä. Jim pusersi veltostuvia lihaksiaan kiukkuisena edes jonkinlaisen vastuksen tarjotakseen, mutta sai liikautettua vain aavistuksen verran betoniksi jähmettyneitä olkapäitään.
Helkkarin Sarah.
Voimaton raivo kiersi Jimin kurkussa, kun hänen tahdottomiksi herpaantuneet sormensa irrottivat otteensa ja antoivat pulssikiväärin lipua unohduksiin. Se putosi hänen jalkojensa päälle raskaasti kolahtaen.
Sarah ja Zeratul jatkoivat tasaväkistä, kuolettavan vaarallista taisteluaan, jossa jokainen virhe maksoi kalliisti. Sarah oli siirtynyt torjumaan, väistelemään ja sohimaan yllättäviä vastaiskuja siinä missä Zeratul luotti edelleen plasmankatkuiseen täyshyökkäykseen.
Kun näet minut seuraavan kerran, sinua ei enää ole. Kaikki muuttuu, Jim. Oletko valmis syleilemään yhteismieltä?
Jim sivusi katseellaan taistelun kiihkoon ja verenjanoiseen vimmaan itsensä piiskannutta Kerrigania ja sylkäisi harkitun hitaasti maahan. Hän ravisti päätään.
Kuolen ennemmin.
Kerriganin vastauksessa oli holhoava, hieman surullinen sävy.
Se on ainoa asia, jota en sinulle salli. He eivät satuta sinua. Oli virhe tulla tänne, Jim. Oli virhe luottaa mihinkään. Terraanit ja protossit ovat mennyttä, vanhat mahdit pyyhitään pois kartalta. Kaikki kaatuu, Jim, kaikki putoaa.
Kylmät väreet pyyhkäisivät Jimin ihon kananlihalle. Sarahin sanoissa oli pahaenteisyyttä ja lopullisuutta, joka hyysi hänen jokaista soluaan. Hän vilkaisi olkapäänsä yli pienellä kurkkauksella ja sulki silmänsä nähdessään hydraliskojen ja väijyjien hahmot. Käsivarret roikkuivat edelleen kylkiä vasten voimattomina kuin tuulen taittamat heinät. Jim puraisi kieleensä ja kääntyi kohtaamaan zergit. Hän ei lähtisi ilman taistelua – potkimatta, purematta, kamppailematta.
Kuinka monta kertaa hän oli kuluneiden päivien aikana painanut päänsä ja kuunnellut mykkänä sisimpänsä kiihkeää huutoa? Kuinka monta hetkeä hän oli istunut iltaisin Foxholen tähtäyskupolin katolla etsien, odottaen ja pettyen aina yhtä pahasti, kun tunnit valuivat sirpaleiseksi hiljaisuudeksi? Kuinka monta kertaa hän oli ollut tunnistavinaan Kaien askeleiden rytmin Foxholen käytävillä vastaan harpponeen pilottinaisen liikkeissä? Kuinka monta kertaa nähnyt protossinaisen poskeen kovertuneen pienen hymykuopan hänen verenpainettaan lääkinnässä mitanneen hoitajan arassa hymyssä? Alexei oli joutunut pyytelemään jopa kerran anteeksi tartuttuaan täysin ajattelematta ventovieraan aasialaisnaisen käsikynkästä tämän pitkän, hiilenmustan palmikon lumoamaksi tultuaan. Hän oli nieleskellyt kyyneliä palatessaan hissillä huoneelleen.
Siitä hetkestä lähtien, kun hän oli Van Saralla kääntänyt selkänsä ja jättänyt Kaien väijyjän seittiansaan, Alexei oli tehnyt kaikkensa löytääkseen protossin uudelleen.
Ja silti – nyt kun Kaie seisoi vain muutaman askeleenmitan päässä, hänen teki mieli kääntää kasvonsa ja paeta. Juosta niin kauan, että kuva samentuisi, lakkaisi olemasta todellinen. Rintalastan takana painanut ahdistus oli muuttunut korventavaksi suruksi, syyllisyydeksi ja epäuskoksi. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut niin syövyttävää ja kitkerää vihaa kuin nyt: vihaa Sarah Kerrigania, zergeja ja koko helvetin mieletöntä sotaa kohtaan. Hän oli tullut myöhässä.
Kun Alexei seuraavan kerran nosti kostuneet silmänsä, painajainen oli edelleen siellä. Se seisoi pienen huoneen oviaukolla tuijottaen läpi vastapäisestä seinästä. Olento ei ollut vielä huomannut hänen havahtumistaan, joten Alexei saattoi katsella sitä pitkän tovin yrittäen ymmärtää, hyväksyä tai edes hillitä tunteitaan.
Kaie oli poissa. Hänen olisi tullut kyetä myöntämään se – edes itselleen – mutta tuntui turvallisemmalta paeta, sysätä totuus kauas ajatusten taakse. Uskotella, että jokin tuon selittämättömän haamukuvan sisällä hehkuisi kuin hiillos hänen katseensa alla. Alexei tuijotti ylös toiveikkaana ja pelätenkin, muttei löytänyt minkäänlaista vastakaikua aralle anelulleen.
Naisen virta asui edelleen jossakin jähmeän olemuksen sisällä, mutta se oli turta, yhteismieleen kahlittu ja kutistunut mielettömyyteen. Poissa olivat villivarsamainen poukkoilu, patojen taakse lukittu ylpeä psioninen raivo ja empatialla silattu kirkas valo. Se lempeä ja kaikkivoivalta tuntunut syli, joka oli tuudittanut hänen virtaansa Kefeuksen observatoriokannella, oli sulkeutunut lopullisesti.
Tummien kulmien alta maailmaa tarkkaili konemaisen liikkumaton – ja niin kipeää kuin Alexein tekikin allekirjoittaa seuraava havaintonsa – pelkäksi kuoreksi aivopesty hybridi. Terraani, protossi ja zerg näyttivät taistelevan jatkuvasti naisen kehosta, mutta viimeiseksi mainittu oli voitolla kamppailussa: suomuinen, nahkeankellertävä pinta oli kuronut itsensä naisen ympäri kumisen suojapuvun tavoin. Siellä täällä oli edelleen vaaleita ihoriekaleita, joista suurin osa kuitenkin jo hilseili puoliksi irti repaleisina laattoina. Vanhan kudoksen ja uuden ihon rajapinnoilla oli pienien, tulehtuneilta näyttävien paukamien rivistöjä. Kasvojen pitkät luut olivat alkaneet muovautua kapeammaksi, kuonomaiseksi ulokkeeksi, jonka keskellä iho pingottui pergamentinohuena, läikikkäänä sekasotkuna. Suu erottui pysyvästi vinoksi vääntyneenä halkiona, jonka kalpean taikinamaisuuden yllä kontrastia loivat korvien ja nenän seutujen arka, punainen lihakudos ja mustat kolot. Epäsuhta kokonaisuus näytti siltä, kuin joku olisi sulattanut Kaien naaman kertaalleen ja yrittänyt kasata sen entiseen kuosiinsa kömpelöillä lasten työkaluilla. Ranteenpaksuinen palmikko, jonka Kaie oli usein heittänyt mutkattomasti selkäänsä, oli auennut ja hiusmassa rastoittunut takkuiseksi linnunpesäksi, jonka keskeltä versoi piikkimäisiä, uusia hiusulokkeita. Alexein sydän oli pakahtua, kun hän näki tuntolevyjen metallin tuikahtavan Kaien muodottomaksi turvonneiden kaulapoimujen keskeltä.
Eniten sattui naisen katse, oikeastaan siitä kadonnut tunne. Keltaiset silmät olivat menettäneet kaiken inhimillisyytensä ja hohkasivat taukoamatta protossien leimuavaa tulta. Kaiesta oli tullut psioninen täsmäase, oman voimansa loppumattomiin sykleihin kadonnut kipinä.
Alexei veti henkeä yrittäen kerätä itseään. Oli mahdotonta saada minkäänlaista tolkkua toistensa ohi lipuviin mietteisiin. Oli julmaa, että hän oli päässyt näin pitkälle… vain todetakseen, että oli myöhässä. Kaie oli jo menetetty, tavoittamattomissa – vihollinen. Kaikkein sadistisimmalta tuntui se, että hänen rintakehänsä täyttyi lämmöstä edelleen, vaikka hänen edessään seisova olento oli kaikilta osiltaan silkka irvikuva siitä protossista, jonka hän oli toivonut tapaavansa jälleen.
Alexein oli pakko kääntää päänsä pois ja keskittyä johonkin muuhun kuin Kaieen hetkeksi. Takaraivoa jomotti edelleen, ja jos Alexei olisi vienyt kätensä niskalleen, hän olisi todennäköisesti irvistänyt kivusta sormien tavatessa tuoreen kuhmun ja haavan laidalta tihkuvan, jo hyytymässä olevan veren. Millä ikinä Kaie oli häntä lyönytkään, se jättäisi ilkeännäköisen arven loppuelämäksi. Jomottavat kivut hartiaseudulla ja päälaella viittasivat lisäksi siihen, että hänen siirtämisessään tunkkaisten käytävien halki ei ollut käytetty mainittavaa hellävaraisuutta.
Hän silmäsi pienen sellin läpi harkiten ja koettaen pakottaa itsensä kylmäveriseksi. Tila oli kitsas ja niin tukahduttavan kuuma, että jo pelkkä hengittäminen oli raskasta ponnistelua. Ainoa oviaukko häämötti takaseinällä, mutta siitä luikahtaminen ei olisi tullut kysymykseenkään.
Alexein kyljessä kiinni makasi Lohmann, joka oli edelleen tajuton. Hänestä vasemmalle kyhjötti Martin, jonka silmät olivat auki ja joka vilkuili vuoroin vauhkosti Kaiea, vuoroin Alexeita. Mies tärisi shokista sekä hermomyrkyllä sivellystä kivusta ja pelosta. Hän näytti siltä, että oli piilotellut nurkassa jo hetken hereillä, muttei selkeästi ollut uskaltanut sanoa mitään pelätessään herättävänsä huomiota. Martinin takana lojui raajat levällään retkottaen Adams, jonka ohimo oli tumman, tahmean veren peitossa. Alexei sekä ilahtui että säikähti miehen nähdessään – mitä Adamsille oli käynyt? Oliko toinenkin ryhmä jäänyt kiinni? Missä Solheim ja Thompson olivat?
Martinin ja Alexein katseet leikkasivat ja raaka kauhu nuoren sotilaan kasvoilla sai Alexein vihdoin ankkuroimaan itsensä todellisuuteen. Hänellä oli velvollisuutena ja vastuunsa. Hän nyökkäsi rauhoitellen, eikä voinut estää äkillistä myötätunnon hyökyä sisällään. Paratkoon, kuinka kokemattomalta ja pelokkaalta mies näytti vinoon luiskahtaneen kypäränsä alta häntä avuttomana tuijottaessaan ja silmiensä tummat kekäleet lähestyvää kuolemaa luokseen kutsuen. Alexei muodosti Solheimin ja Thompsonin nimet huulillaan ja sai vastaukseksi epätietoisen, huolestuneen olkapäiden kohotuksen. Alexei nyökkäsi uudelleen. Hänen ei auttanut kuin toivoa, että joukosta puuttuvat kaksi aavetta olisivat kunnossa, ehkä jopa löytäneet Raynorin ja Zeratulin.
Kaie kiinnitti ensimmäisen kerran huomiota heihin, kun Lohmann ähkäisi ja päätään hieroen avasi silmänsä. Miehen tyrmistynyt henkäys oli kuin haavoihin hierottua hiekkaa. Hän lausui ääneen taisteluparinsa nimen kahdesti, mutta sillä ei ollut minkäänlaista toivottua vaikutusta heidän vangitsijaansa: Kaien pää kääntyi kireästi kuin jousella vedettynä ja hän kohdisti kiinteän katseen huoneen peräseinälle ryhmittyneeseen kolmikkoon. Alexein harmiksi silmissä ei ollut tunnistamisen merkkiä, eikä nainen tuntunut edes huomaavan inhonsekaista pelkoa heidän kasvoillaan.
"Kaie… mitä helvettiä sinulle on tehty?" Lohmann henkäisi. "Kuuletko sinä minua, Kaie? Oletko sinä siellä?"
Kaie ei välittänyt miehen utelusta. Nainen käveli nykivin askelin heidän luokseen ja tökkäisi jalallaan Adamsia. Kun kevyellä tönäisyllä ei ollut vaikutusta, Kaie kiersi ympäri Adamsin vatsapuolelle ja kohotti jalkansa uuteen, voimakkaampaan liikerataan. Alexei äännähti kieltävästi, mutta Kaien jalkaterä iskeytyi jo kylkiluiden väliin pakahduttavalla voimalla. Adamsin eloton ruumis lennähti taemmas, mutta Kaie seurasi armottomana perässä. Toinen potku, kolmas, neljäs – kerta toisensa jälkeen. Huimaustaan vastaan kamppaileva Alexei yritti puoliksi ryömien, puoliksi rynnäten ehtiä pahoinpitelyn väliin ennen kuin Adams olisi hengetön. Hän kuuli takaansa, kuinka Lohmann karjui epätoivon sakkauttamalla äänellä Kaiea lopettamaan.
Adams hätkähti lopulta kuitenkin ulos tajuttomuudestaan itse - miehen turvonneet luomet räpsähtivät kahdesti ja hän henkäisi vaimeasti. Huojentunut Alexei romahti nuoren miehen viereen yrittäen parhaansa mukaan suojata tätä omalla kehollaan seuraavalta hyökkäykseltä, mutta Kaie tuntui olevan tyytyväinen aikaansaannokseensa ja laski puolittain jo potkaisuun kohotetun jalkansa tukevasti takaisin maahan. Nainen päästi mitäänsanomattoman ynähdyksen, kun Adams vaikersi sekavasti, taisteli hetken tokkuraista tajuttomuutta vastaan ja pääsi lopulta raahautumaan kyynärpäidensä varassa puoli-istuvaan asentoon. Nuori aave jäi uikuttamaan kipuaan kasaan taittuneena ja miltei umpeen paisuneita silmiään siristellen. Miehen suupielestä lattialle vanui verestä tumma noro sylkeä. Alexei tarttui Adamsin olkapäihin yrittäen pitää silmäkulmastaan silmällä täysin arvaamatonta Kaiea. Protossi oli selkeästi menettänyt inhimillisyytensä, järkensä, tunteensa – kaiken. Ensimmäistä kertaa Alexein mieleen juolahti kysymys siitä, miksi heidät oli tuotu kolkkoon tyrmään Kaien kanssa. Halusiko Kerrigan, että heidät piestäisiin vereslihalle fyysisesti ja henkisesti ennen kuin loppu koittaisi?
Adams sai rohtuneet huulensa aukaistua sen verran, että kykeni muodostamaan pihisten Shikovin nimen. Alexei nyökkäsi. Hän olisi halunnut sanoa jotakin lohduttavaa, muttei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa Adamsin kauhistuneisiin kasvoihin epätoivoisena. Jossakin kauempana Lohmann haukkoi henkeään, mutta oli mahdoton sanoa johtuiko se kiukusta, pelosta vai itkusta.
Kaie oli aikeissa kääntyä ja kenties palata takaisin ovenvieruspaikalleen, kun naisen silmät pysähtyivät Martiniin. Protossin ilme oli kylmän kliininen, kiinnostunutkin – aivan kuin hän olisi tarkastellut suurennuslasin läpi jotakin ison kokonaisuuden mikroskooppista, mutta kiehtovaa yksityiskohtaa. Hän kallisti päätään miltei hämilliseltä vaikuttaen, nojasi alaspäin ja kupersi miehen kasvot lähestulkoon hellästi kämmeniensä sisään. Sanaakaan sanomatta ja täysin varoittamatta nainen riuhtaisi käsiään kiertävään liikkeeseen. Martinin niska jännittyi vastaan vain sekunneiksi, kunnes antoi periksi kuvottavan rusahduksen päästäen. Mies putosi lattialle velttona säkkinä, kun Kaie lopulta pudotti hänet kouristaan.
Lohmann kakoi järkytystään salaamatta ja juuri ja juuri oksennuksen alas pakottaen. Myös Alexei tunsi leukansa loksahtavan järkytyksestä. Martinin eloton ruumis näytti kelmeältä ja turvonneelta.
Kaie nousi, ei vaivautunut edes pyyhkimään käsiään ja liikkui jälleen ovea kohti.
Sokea kiukku täytti Alexein hetkeksi – hän oli nähnyt, kuinka Martin oli tasapainotellut luovuttamisen, äkillisten urheudenpuuskien ja pelon ohuella terällä viimeiset hetkensä. Tuntui epäoikeudenmukaiselta, että miehen taistelu itseään vastaan palkittiin näin kohtuuttoman julmasti. Alexei kumartui hetken mielijohteesta Martinin puoleen, sulki tämän silmät, nykäisi hapon syövyttämän tuntolevyketjun irti miehen kaulasta ja perääntyi takaisin Lohmannin ja Adamsin väliin. Kaie ei estellyt häntä.
"Herra varjele", Adams kuiskasi kerta toisensa jälkeen. Hänen äänensä oli edelleen paksu ja sakea tajuttomuuden jäljiltä, mutta hänen piinaiset silmänsä siirtyivät kauhistuneena läsnäolijoiden välillä. Mies vältti huolellisesti katsomasta Martiniin, jonka sormet olivat ojentuneet vain muutaman sentin päähän Adamsin oikeasta jalkaterästä.
"Mitä sinä haluat meistä? Miksi sinä teet tämän meille?" Adams raakkui yrittäen katsoa ylöspäin Kaieen. Puhuminen sai hänet huohottamaan, mutta mies ponnisteli ylleen vyöryvää tajuttomuutta vastaan. Kaie vastasi entisen asetoverinsa katseeseen synkkänä.
"Kaie ei enää ole siellä?" Lohman kysyi vaisusti. Hänen äänensä nousi kiukkuiseksi: "Eihän?"
Mies sai Kaielta varoittavan mulkaisun.
"Kyllä minä olen", nainen vastasi heidän yllätyksekseen täysin rauhallisesti. Soinnittomat sanat hajosivat ilmaan. Protossin puhetta aiemmin syventäneet värit, sävyt ja sanojen korostukset olivat kaikki poissa, eikä jäljellä ollut muuta kuin tasapaksu, monotoninen ja selkeä keskustelusävy. Nainen jäi nojaamaan seinää vasten ristien kätensä ja kuin odottaen jatkokysymyksiä.
"Ei meidän Kaiemme", Adams kuiskasi tuskin kuuluvasti. Kaie kuitenkin kuuli toteamuksen.
"Teillä ei koskaan ollut mitään Kaiea."
"Mitä sinä tarkoitat?" Alexei puuttui puheeseen. Hän oli saanut Martinin tuntolevyketjun pujotettua omaan kaulaansa ja yritti arvioida tilannetta mahdollisimman objektiivisesti. Kaien näkeminen, naisen virran tunteminen, tämän lähellä viipyminen – kaikki se kuitenkin sattui. Sattui niin helvetisti.
"Olin teillä vain lainassa, sillä äidin tehtävä vaati sitä. Persoona, johon te kiinnyitte, oli etukäteen harkittu ja suunniteltu. Sen oli tarkoitus vedota teihin." Oli kammottavaa kuulla Kaien puhuvan itsestään kuin jostakin esineestä, jonka päälle oli puettu kertakäyttöinen kuori viimeisen vuoden ajaksi. Kuori, johon he kaikki olivat oppineet luottamaan ja joka oli vedonnut heihin urheudellaan, omistautumisellaan ja ystävällisyydellään. Naisesta ei säteillyt syyllisyyttä, ristiriitoja tai merkkejä orastavasta, traumanjälkeisestä masennuksesta, vaan pelkkää tehokasta, toimintavarmaa itsetietoisuutta. Hänen kasvonsa olivat tyhjät ja täysin tulkitsemattomat.
Adams koetti töytäistä Kaiea hellällä, joskin navakalla psionisella läimäyksellä, mutta isku kimposi takaisin terraaniaaveiden virtoihin. Kaie ei näyttänyt yllättyneeltä, surulliselta tai edes vihaiselta torjuessaan hyökkäyksen. Hän jatkoi sävytöntä puhettaan vailla kiihkoa.
"On turha yrittää herättää sisältäni mitään, mitä siellä ei koskaan ollutkaan, Adams. Ei ole mitään Kaiea, joka odottaisi mielen perällä vapauttamistaan yhteismielestä ja reagoisi virtoihinne tai tunteidenosoituksiin. Olin minä ja tehtäväni, joka on nyt täytetty. Oli persoona, joka osoittautui hyödylliseksi. Se persoona tutustui teihin jokaiseen, vetosi tunteisiinne ja tuli lähelle. Enää sitä ei tarvita ja voin siirtyä kohti seuraavaa tasoa."
"Sinä… ei siinä niin käynyt. Sinun äitisi teki tämän sinulle. Taistele Kaie, taistele sitä vastaan", Adams sai kähistyksi. Kaie sivuutti hänen kehotuksensa kuin olisi huiskaissut harmittoman kärpäsen kimpustaan. Hän kuulosti pohdiskelevalta ja hieman hämmentyneeltä jatkaessaan puhettaan.
"Äiti teki minut, siinä olet oikeassa. Hän piti hyvin kiinnostavana sitä, kuinka helposti kiinnyitte ja luotitte minuun ja kieltäydyitte näkemästä ilmeistä. Kuka muu olisi voinut tiedottaa zergeille liikkeistänne kuin minä? Minä olin psionisesti voimakkain teistä kaikista ja silti te ette koskaan epäilleet, että manipuloisin teitä. Olin ilmeisin riskitekijä koko aluksella ja jätitte minut silti huomiotta, koska vetosin teihin emotionaalisilla tasoilla."
"Sinä valehtelet", Lohmann kiisti raivoissaan. "Sinä… Kaie oli läsnä oikeasti. Aidosti."
"En. Teille terraaneille oli tärkeää pitää kiinni illuusiosta. Minä vain autoin teitä siinä. Loput kuvittelitte itse." Kaien ilmeettömyydessä oli jotakin sydäntä repivän armotonta. Alexein oli pakko laskea katseensa hetkeksi.
"Se ei ollut vain kulissia. Sinä ja minä… me olemme jotain erityistä. Me…"
Kaie katkaisi Lohmannin sopertavan kieltelyn miltei tympiintyneeseen sävyyn: "Shawn Lohmann, sinä olet herkkä, tarkkanäköinen ja äärimmäisen itsetuhoinen yksilö. Unettomuutta, horjuva psioninen mielenterveys. Halusit tuntea olosi tarvituksi ja janosit mahdollisuutta antaa jotakin itsestäsi. Eniten tarvitsit uskallusta luottaa jälleen. Sinuun oli helppo vedota epäitsekkyyden, arkuuden ja alemmuudentuntoisen piinan kautta. On totta, että loit omassa mielessäsi välillemme nopeassa aikataulussa merkityksellisen, syvän ihmissuhteen."
Lohmann jähmettyi aloilleen mykkänä ja vastalause hukkui hänen huulilleen. Kaie siirsi kylmästi silmiään eteenpäin.
"Finley Adams: huoleton, elämäniloinen, kokematon ja naiivi yksilö, joka uskoo vilpittömästi ihmisten hyvyyteen ja omaan viehätysvoimaansa. Voimakas fyysisen kivun pelko. Sinuun vetosivat parhaiten rauhallisuus, rehellisyys ja uhrautuva toverillisuus, joiden avulla oli mahdollista synnyttää mielikuvia läheisestä, miltei sisaruksellisesta kanssakäymisestä ja…"
"Kaie, lopeta", Alexei pyysi katkaisten Kaien rutiininomaisesti ilmoille soljuvan luetteloinnin. Hän ei kestänyt kuulla enempää. Lohmann ja Adams olivat kumpikin menettäneet puhekykynsä täysin ja rohkeuden haihtumisen suorastaan haistoi miesten pakokauhuisista virroista. Kaien pää kallistui. Pieni selli oli täynnä rosoista sähköä.
"Alexei Shikov. Tasapuolinen, vetoava, inhimillinen. Terraaniarmeijan voimakkain aave. Äärimmäisen pidetty johtaja. Ongelmia emotionaalisen sitoutumisen, tasavertaisten luottamussuhteiden luomisen ja henkisen tasapainon kanssa. Reagoit toivotulla tavalla tekoihini, jonka jälkeen olit valmis luottamaan myös sanalliseen vahvisteeseen. Viime aikoina aloit osoittaa romanttista kiinnostusta minua kohtaan, jota rohkaisin tehtävänantoa edistääkseni. Uskon, että…"
"LOPETA!" Alexei karjahti sännäten seisomaan. "LOPETA!"
Vielä äsken hän oli kyennyt hillitsemään sisällään velloneet ristiriidat täysin, mutta nyt hän suorastaan tärisi raivosta ja pidätellystä tunteesta. Lohmann tarttui esimiestään toppuuttelevasti olkapäästä ilmeisesti uskoen, että tämä heittäytyisi nyrkit ojossa Kaien päälle ja saisi osansa naisen kyynärpäihin kasvatetuista zergien kynsiteristä. Alexei ei kuitenkaan kyennyt kuin huojahtelemaan, räpyttelemään silmiään ja toivomaan, että joku sallisi hänen sulkea silmänsä, unohtaa ja kuljettaisi hänet unessa minne tahansa, jossa kipu ei olisi näin räikeää ja omat tunteet satuttaisi niin syvälle. Hänen polvensa löivät loukkua.
"Mistä tehtävästä sinä oikein puhut?" Adams kysyi lopulta.
"Teistä. Te olitte minun ainoa toimeksiantoni. Mitä useampia aaveita toimittaisin, sen parempi. Harmi, että naispuoleisia ei saatu kiinni lainkaan. Heidän avullaan jälkeläisten tuottaminen luonnollisin menetelmin on yksinkertaisempaa."
Kaie puhui heistä kuin karjasta, ansaan ajettavista eläimistä. Miehet vaihtoivat pahoinvoivia, kauhistuneita vilkaisuja keskenään. Adams oli niin kalpea, että Shikov pelkäsi hetken ajan hänen pyörtyvän. Hän joutui ottamaan itsekin tukea Lohmannista saadakseen jalkansa kantamaan.
"Miksi sinä annoit Chandakin sitten paeta?" Lohmann sohaisi kiukkuisesti.
"Minun oli pakko tarjota teille osoitus uskollisuudestani, jotta tulisitte perääni. Etenkin kommodori Shikov oli tärkeä saada osallistumaan operaatioon, joten oli hyvä, että hän tunsi henkilökohtaista kiintymystä minua kohtaan."
Kaie näytti yhtä puuduttavan tasaiselta kuin aiemminkin. Mikään heidän yrityksistään ei saanut naisen tasapainoa horjutettua.
"Tärkeä?" Alexei sylkäisi sanan ulos kuin se olisi silattu myrkyllä. Hänen poskeaan vasten painuva tähtäysavustajan linssi tuntui jäisen kylmältä, mutta muu ruumis tutisi kuin houreisessa kuumehorkassa. Helvetti, hän ei ollut ikinä odottanut kohtaavansa Kaiea tällä tavalla. Hän halusi niin kovasti hiljentää Kaien, pakottaa umpeen huulet, jotka eivät enää koskaan hymyilisi tai painautuisi hänen omiaan vasten. Lopettaa kirvelevien totuuksien ja petollisten tunnustusten tulvan.
"Ei tässä koskaan ollut kyse minusta, kommodori, päinvastoin. Äiti on halunnut sinut jo pitkään", Kaie selvensi.
"Mitä?" Alexei ja Adams älähtivät kysymyksen yhtä aikaa. Lohmann räpytteli silmiään häkeltyneesti.
"Sinun virtasi on erityinen, kommodori", Kaie valaisi. Hän veti henkeä. "Etkö ole koskaan pohtinut sitä, miksi niin harva ryhmäsi aaveista menehtyy komennuksilla galaksin tuhoisimmassa sodassa tai miten alaisesi suoriutuvat ylivoimaisen haastavilta tuntuvista tehtävistä mallikkaasti aina tosipaikassa? Etkö ihmetellyt, millä keinolla murtauduit läpi psionisesta taskustani lääkärintarkastuksissa ja kuinka onnistuit ottamaan yhteyttä minuun silloin, kun olin tajuttomuuden rajamailla amiraali Durandin ja Jim Raynorin kanssa kuljetussukkulassa?"
Kaie luetteli tilanteita ulkomuistista. Hänen äänensä raivostuttava uutistenlukija-sävy ei noussut tai laskenut – ei ollut minkäänlaista tunnetta, reaktiota, vihjettä pinnan alla aaltoilevista syvistä vesistä.
"Minä… minä valmistaudun huolella. Lisäksi aaveeni ovat erinomaisia, ovat aina olleet", Alexei änkytti. Hän ei ymmärtänyt lainkaan mitä protossi yritti vihjata. Koko tilanne alkoi luisua täysin kontrolloimattomaksi.
"Ei. Mikään ei johdu yksinomaan aaveidesi hyvyydestä, vaan sinun virrastasi. UED kutsui kaltaisiasi latureiksi. He pitävät kaikki tiedot teistä lukittuna holveihinsa, koska myös äidillä oli vastaavia kykyjä. Hän on laturina kuitenkin heikko verrattuna sinuun. Latureita pidetään vaarallisina, syystäkin. Teidän avullanne kahdestakin heikkolahjaisesta aaveesta tulee tappavan tehokas yksikkö."
"Mistä sinä puhut?" Lohmann uskalsi udella. Kaien silmät eivät jättäneet Alexeita hänen vastatessaan.
"Laturit muodostavat siltoja virtojen välille. Kommodori Shikov saa psioniset lahjakkuudet ympärillään hehkumaan kirkkaampana sekä samalla voimistaa muiden kykyjä ja virtojen kestokykyä vain pelkällä läsnäolollaan."
"Mitä vittua?" Adams kysyi sydämensä pohjasta niin ällistyneesti, että toisessa tilanteessa Alexei olisi nauranut nuoren miehen vilpittömälle järkytykselle. Tällä hetkellä hän ei kyennyt muodostamaan kuitenkaan sanaakaan, joten Kaie jatkoi sanelulta kuulostavaa raporttiaan. Nyt hän osoitti sanansa suoraan Alexeille.
"Sanalla sanoen lataat muita ja autat heitä pääsemään täyteen potentiaaliinsa. Sinun katoamisesi ja oletettu kuolemasi Charilla oli valtava menetys UED:lle, olithan ensimmäinen tiukasti heidän hihnassaan koskaan kulkenut laturikokeilu. Ensimmäinen, jota ei pakotettu tukahduttavalle lääkitykselle tai suljettu lukkojen taa. Kuten isääsi."
Alexei ei enää tiennyt mitä sanoa. Hän katsoi eteensä luomiaan räpäyttämättä, kun psionisen pyyhinnän leikkaamat kuvasarjat välähtelivät hänen verkkokalvoillaan. Muistot lapsuudesta, aaveohjelman himmeiksi muuttuneista sopukoista, akatemian käytäviltä, lukuisilta komennuksilta… oliko kaiken taustalla ollut jotakin syvempää ja määrittelemättömämpää, jota hän ei ollut osannut koskaan nimetä? Hän kurotti virtaansa vastauksia hakeakseen, mutta vastaan tuli vain satoja räiskähteleviä kuvia, joita oli hankala sijoittaa mihinkään. Pulkovon observatorion katot sulivat hopeiseksi mereksi, jossa hän kahlasi huutaen isänsä nimeä. Isää ei löytynyt, mutta hän kuuli meren kohinan aaltojen läpi käsiään kuljettaessaan. Kaie kosketti hänen poskeaan, mutta kun Alexei nosti katseensa, hänen edessään seisoikin Gemma leiskuvanpunaisine hiuksineen ja siroine keijukaiskasvoineen. Hän kuuli äitinsä nyyhkyttävän jossakin kauempana. Hän siveli Yevan vuosikausia sitten käteensä repimiä arpia ja tuijotti uurteisia käsiään niiden alla kuumeisesti. Mitä hänen suonissaan oikein virtasi? Mitä isä oli jättänyt hänelle perinnöksi?
Alexeita huimasi. Virta kävi ylikierroksilla ja sai hermokanavat lyömään tulta. Puhuiko hänen edessään seisova olento totta? Miksi Alexei ei koskaan ollut kuullut latureista? Selittäisikö tämä sen kummallisen ulkopuolisuuden tunteen, joka oli vaivannut häntä koko elämänsä ajan? Oliko kaikki se Alexeihin upotettu vaiva ja koulutus – hänen implanttinsa ja resurssit, joita hänen käsiinsä oli kaadettu miltei rajattomasti UED:n koulutuksissa – tosiasiassa hänen virtansa erityislaatuisuuden ansiota? Hän oli aina suhtautunut nöyrästi siihen, kuinka palautteet ylistivät hänen johtajantaitojaan ja neuvokkuuttaan miehistöä roolitettaessa, mutta mitä jos hän oli aina ollut yhden askeleen edellä muita jo lähtöviivalla? Laturi, voimistaja.
"Tiedät, että olen oikeassa. Tiedät, että UED piti jotakin piilotettuna sinulta. Sinä olet aave, josta olisi paljon hyötyä myös meille zergeille. Yhteismieleen kytketty laturi pystyisi piiskaamaan kokonaisia armeijoita eteenpäin."
"Minä en ikinä suostu sellaiseen", Alexei kielsi. Hänen kielensä oli rutikuiva ja hampaat tuntuivat sitä vasten muovisilta palikoilta. Jano sai hänet yskimään.
Kaie ei näyttänyt olevan missään määrin huolissaan. "Sinun ja äidin perimän yhdistäminen tuottaa toivottavasti vihdoin oikean yhdistelmän."
Ajatus oli vastenmielinen – niin puistattava, että Alexei ei edes halunnut laskea sitä mieleensä. Hän peruutti muutaman askelen, tasasi läähättäväksi tihentynyttä hengitystään ja nieleskeli. Lattia tuntui juuri kadonneen hänen jalkojensa alta. Kaien kultaisina leimuavat silmät eivät edelleenkään laskeutuneet heidän puoleensa, vaan hänen päänsä oli käännetty yläviistoon.
Varjelkoon. Kaie oli houkutellut hänet tänne luodakseen Kerriganille voittamattoman aseen. Jauhaakseen hänen perimänsä siinä samassa koneistossa, joka oli vienyt häneltä jo kaiken.
"Tämä kaikki… vain siksi, että saisitte lisää rottia laboratorioonne?" Lohmann sai kysytyksi.
Kaie veti henkeä, muttei saanut lausettaan koskaan edes aloitettua. Niska jäykistyi, kurkusta pääsi eläimellinen korahdus ja käännökseen kierähtävä ruumis putosi maahan löysänä kuin räsynukke. Hänen kätensä sätkähtelivät muutaman kerran, kunnes niiden radat supistuivat tuskin havaittavaksi hytinäksi. Hän jäi kouristelemaan lattialle yrittäen selkeästi taistella kangistuvia raajojaan vastaan.
Kolme aavetta eivät osanneet tehdä muuta kuin tuijottaa vangitsijansa äkillistä romahdusta, kunnes Thompsonin likainen naama kurkkasi sisään oviaukosta. Mies puhkesi helpottuneeseen hymyyn heidät nähdessään.
Alexei ei pystynyt puhumaan. Lohmannin hartiat alkoivat täristä itkun- ja naurunsekaisen tunnekuohun lauetessa ja Adamsin kasvoille levisi puolestaan poikamaisen leveä virnistys. Thompson, joka näytti itsekin hieman häkeltyneeltä, teki kunniaa. Sen jälkeen hän polvistui lattianrajassa lojuvan, kramppien riepotteleman Kaien viereen. Lääkintämiehen kasvot olivat vakavat.
"Oletteko kaikki kunnossa?" Thompsonin vanavedessä huoneeseen pyrähtävä Solheim tiedusteli. Hän marssi ripeästi tilan perälle ja auttoi Alexein, Lohmannin ja Adamsin jaloilleen. Vaikka Solheimin ote oli vakaa ja hän taputti kutakin selkään lohdutellen, miehen silmät kuvastivat järkytystä.
"Shikov, oletteko te kunnossa?" hän toisti hetken päästä huolissaan. Alexei ymmärsi vasta nyt äännähtää myöntyvästi.
"Suurin piirtein.. me… miten… mitä…?" hän sai kysytyksi.
"Olemme etsineet teitä siitä lähtien, kun Adams jäi näiden paskiaisten haaviin yläkäytävällä. Seurasimme virtojanne", Solheim selitti. Hän tutki edelleen uteliailla, myötätuntoisilla silmillään edessään seisovien miesten kasvoja. "Kaieko teidät nappasi?"
"Varmaankin… minä, vittu, en muista siitä mitään. Tämä kaikki... minä en edes pysty kuvailemaan", Lohmann myönsi. Hän katsoi lattialla sätkivää Kaiea ja pudisti päätään kiroillen. Mies kaivoi taskustaan ruttaantuneen tupakka-askin ja alkoi etsiä savuketta. Solheim auttoi, kun toimesta ei ollut tulla mitään Lohmannin silmittömän vapinan vuoksi. Alexei nieleskeli ja rykäisi, kun tupakat vihdoin saatiin sytytettyä. Hän aisti miesten pingottuneiden virtojen muodostaman, räjähdysalttiin ristiaallokon ja tunsi myös oman mielensä pohjilla kehittyvän psionisen rajunilman kuohuvan edelleen. Pitäisi rauhoittua, hän hoki itselleen, pitäisi olla ajattelematta äskeistä.
"Mitä te… mitä te teitte Kaielle?" hän uskalsi kysyä lopulta, kun oli täysin varma siitä, että kestäisi sanoa naisen nimen ääneen. Kaie, joka oli vielä äsken tuntunut täysin haavoittumattomalta ja kivisydämiseltä, oli kiertynyt luonnottomalta näyttävälle kaarelle keskelle sellin lattiaa. Nyrkkiin puristuneiden sormien välistä valui ohuina noroina verta. Hänen hampaansa olivat alkaneet kalista ja paksut kyynelvanat risteilivät poskilla. Naisen olemuksessa oli raivokasta vimmaa, kun tämä yritti tavoittaa ylleen nojautuneen Thompsonin rintakehää. Raajat eivät noudattaneet omistajansa käskyä ja Kaien läähättävä, koriseva hengitys muuttui tiheämmäksi, katkonaisemmaksi.
"Thompsonilla on ryhmän ainoat tainnuttavat ammukset. Sotkimme perussekoitusta kaksinkertaistamalla lamaannuttavan aineen määrän ja iskimme perään psionisen jännitelatauksen", Solheim kuvaili.
"Ajattelimme, että vähempi tuskin tainnuttaa häntä", Thompson täydensi. Lääkintämies katsahti ylöspäin muiden kasvoihin surumielisesti. Ilmeessä välähti myös kiukkua. "Kaiea tuskin tunnistaa. Kerrigan on tuhonnut kaiken."
Aaveet kerääntyivät kaikki lähemmäs, tosin huoneen Kaien kanssa äsken jakanut kolmikko selkeästi enemmän varuillaan. Alexei ei saanut itseään ottamaan viimeisiä askeleita ja kumartumaan Kaien viereen, vaan jäi seisomaan hieman kauemmas kramppaavaa olentoa silmällä pitäen. Hän tunsi vihan Kaien virrassa – se oli kristallinkirkasta, hiomatonta ja puhdasta jäätä porautuessaan läpi kaikista hermokanavista. Vain viha, vain yhteismielen kyltymätön halveksunta.
"Onko se tosiaan Kaie? Mitä jos…", Solheim aloitti epävarmasti.
"On." Alexein suu vetäytyi viivaksi ja hiljaisuus valtasi tilan. Myös Lohmann ja Adams nyökkäsivät kumpikin synkeinä. Kaien virrasta – edes sen köyhdytetystä ja kieroutuneesta versiosta – oli mahdoton erehtyä.
"Mitä me teemme hänelle?" Thompson tiedusteli. Hän raapi leukaansa mietteliäänä. "Lamaannuttavan sekoituksen pahin potku haihtuu zergperimäiseltä hybridiltä ehkä vartissa, vähemmässäkin. Meillä on jäljellä siitä kenties puolet."
"Otammeko hänet mukaan?" Solheim, vaikkei kysymystä selkeästi Alexeille osoittanutkaan, näytti selkeästi luottavan Shikovin päätöksentekoon. Mies katsahti hänen puoleensa kulmiensa alta varovasti.
"Niin, ehkä tämä on kumottavissa", Adams nosti katseensa, jonka pohjalla oli yllättäen valoa. Hän laski aran toiveikkuuden hiipimään seuraaviin sanoihinsa: "Oeden teki Chandakillekin ihmeitä."
Thompson, Solheim ja Lohmann jäivät hetkeksi puntaroimaan ehdotusta. Epäusko, varovainen toiveikkuus ja pelko painivat kunkin mielessä, eikä kukaan sanonut toviin mitään. Lohmann imi savukettaan posket kuopalle painuen ja pakkoliikkeet koko vartaloa ravistaen. Solheimin ehdotus – ja toisaalta sen ulkopuolelle jäävät vaihtoehdot – tuntuivat häiritsevän erityisesti häntä.
Myös Alexei olisi halunnut kerrankin uskoa naurettavan naiiviin teoriaan, mutta ei kyennyt huijaamaan itseään - ei edes silloin, kun kyse oli Kaiesta. Liikutus puristi kurkkua ja sai silmät vetistämään niin pahasti, että hänen oli pakko pyyhkäistä niitä hihansyrjäänsä. Siinä he olivat, hänen elämänsä tukipilarit: hänen ryhmänsä, joka oli valmis uhraamaan kaiken yrittääkseen mahdotonta ja Kaie, jolle mikään apu ei tulisi enää tarpeeksi ajoissa.
"Ei se kannata", Alexei totesi lopulta. Hän yskäisi. "Kaien virta on tyhjennetty täysin ja zergien tartunta on selkeästi peruuttamaton. Hän surmasi Martinin silmänräpäyksessä ja olisi tappanut Adamsinkin, jos ei olisi saanut haluamaansa."
Hiljaisuus vyöryi huoneen halki ja nyt jokainen varjo oli sysipimeä, vailla toivoa. Alexei rukoili mielessään voipuneena, että joku muu olisi saanut sanottua ääneen sen, mitä he kaikki ajattelivat. Kun tuskaiset miehet hänen ympärillään pysyivät mykkinä, Alexei huokasi syvään.
"Häntä ei voi saada enää takaisin. Kaiea ei enää ole."
"Jos koskaan olikaan", Adams kuiskasi kohta. Miehen alahuuli vapisi.
"Ei pohdita sitä nyt", Alexei pyysi. Hän inhosi itsekin kylmää ja komentavaa kireyttä äänessään. Hänen päänsä oli raskas ja tukkoinen.
"Mitä me siis…? Jätämmekö hänet tähän?" Thompson oli täysin ulalla ja hänen päänsä pyöri asetoverista toiseen. Kaien hylkääminen soti selkeästi miehen periaatteita vastaan, vaikka hän väistämättömät tosiasiat ymmärsikin.
Lohmann ravisti yllättäen päätään. Hän nosti kasvonsa, joilla oli määrätietoista, miltei maanista paloa.
"Minä lupasin", hän kuiskasi. Tupakan viimeisessä hehkussa hänen silmänsä näyttivät tummilta kaivoilta. "Lupasin, että jos toivoa ei enää ole."
Lohmannin silmät tapasivat Alexein katseen. Hiljaisuus kesti sekunteja, mutta lopulta Alexei nyökkäsi. He olivat sen velkaa Kaielle – edes muistolle protossista. Miehet kumartuivat sanattomina, kuin yhteisestä sopimuksesta. Alexei kietoi kätensä Kaien yläruumiin ympärille hellävaroin ja sulki naisen tiukkaan syleilyyn. Kaie, ymmärtäessään mitä oli tapahtumassa, yritti nykivin liikkein irrottautua hänen otteestaan. Nainen kouristeli, vääntyili ja ponnisti vastaan sellaisella raivolla, että hänen hengityksensä muuttui pian vinkuvaksi pihinäksi. Alexei ei laskenut irti. Hän painoi leukansa Kaien olkapäätä vasten ja lupasi itselleen – kenties jopa itseään vasten vääntyilevälle protossille – että kaikki olisi ohi nopeasti.
Lohmann otti Solheimin hänelle ojentaman taistelupistoolin vastaan puhumatta, kiersi Kaien taakse ja painoi nieleskellen piipun taisteluparinsa ohimolle. Kaie kohotti halveksuvaan inhoon vetäytyneet kasvonsa, haki ehkä viimeisiä rippeitä heidän inhimillisistä tunteistaan. Nainen kirahti kieltelevästi. Hänen vartalonsa nytkähteli edelleen.
Sekä Alexein että Lohmannin kasvot olivat täynnä kyyneliä ja muut aaveet välttelivät parhaansa mukaan kolmikkoon päin katsomista. Lyhyen hetken ajan kaikki jännittyi äärimmilleen, kunnes Lohmannin etusormi laski liipaisimen painumaan pohjaan, plasma ärjäisi hehkuvan voimansa räjähdykseen ja Kaien ruumis sävähti liike-energian voimasta aavistuksen. Hänen kasvonsa kiristyivät, kun ase mouraisi toisen kerran, mutta mikään muu ei kertonut naisen edes tajunneen tapahtunutta. Protossin pää painui rinnalle ja kuolettava hiljaisuus täytti tilan. Alexein kurkkua kuristi. Hän sulki naisen keltaista virvatulta edelleen himmeästi hehkuvat silmät. Ne näyttivät lasimaisilta ja sameilta, miltei kuin marmorikuulilta.
Kun Alexei seuraavan kerran kohotti kasvonsa, hän kohtasi ensimmäisenä Lohmannin silmät. Hän näki oman itkusta ryvettyneen, hämmentyneen kuvajaisensa heijastuvan takaisin.
Kenkä hiersi verisenä vanteena hänen suojatonta nilkkaansa vasten, mutta hänelle ei suotu tilaisuutta pieneen pysähdykseen tai edes asennon muuttamiseen. Edellisen kerran, kun Jim oli yrittänyt kääntyä vangitsijoidensa puoleen vettä kysyäkseen ja samalla syrjäkarein varmistaakseen, ettei saisi nopealla syöksyllä pulssikivääriään takaisin, häntä oli tyrkätty uhkaavasti hydraliskon terällä selkään. Hän oli miltei kaatunut iskun voimasta ja joutunut kompuroimaan seuraavat askeleet eteenpäin kivun huohottaessa takaraivossaan. Selkärangan viereen jäisi sinervä ruhje muistoksi tapahtuneesta. Hänen korvansa juuressa raskaasti hengittävä zerg oli lopuksi laskenut varoittavan, naksahtelevan ja matalalta kurkunpäästä kumpuavan murinan. Sen kuultuaan Jimilla ei ollut enää ihmeempää halukkuutta tehdä uutta kädenojennusta lajienvälistä kanssakäymistä edistääkseen.
Tilanne ei näyttänyt rehellisyyden nimissä kovin ruusuiselta. Vaikka Kerrigan oli sihahtanut joukoilleen haluavansa sekä Raynorin että Zeratulin hengissä, Jim oli melkoisen varma siitä, että hänen vangitsijoillaan ei olisi suurempia tunnontuskia toimittaa häntä kuningattarelleen noin kilon palasina ja väittää hänen kompastuneen kynnet ojossa vartoneen hydraliskon syliin. Monta kertaa. Jim oli, päästyään ajatuksissaan tähän pisteeseen, päättänyt olla niskuroimatta ja piti kätensä kuuliaisesti niskan takana aluksen ahtaita käytäviä marssiessaan. Hänen polvitaipeensa valui edelleen vuolaasti verta ja vasemmassa kyljessä oli aristavia ruhjeita ja viiltohaavoja. Jano oli saanut huulet rohtumaan ja kouristi rintakehässä rutikuivana pallona.
Jossakin mielen pohjalla eli arka toivo siitä, että Zeratul saattaisi olla tulossa takaisin, mutta kylmä järki iski moiset haaveet kanveesiin kerta toisensa jälkeen. Zeratul oli leiskauttanut pitkällä loikalla Kerriganin perään, plasmaterät säkenöivän vihertävää kuolemaa vonkuen ja kadottaen muun maailman kaikista aisteistaan – miltei kuin hänet olisi tehty vain Kerriganin tuhoamista varten. Hullunrohkeaa kostonhimoa vanhalta protossikonkarilta ei puuttunut, Jim oli todennut päänsä sisällä surmanjuoksua sivusta seuratessaan. Kerrigankin oli varmasti aistinut vastustajansa poikkeuksellisen kiivaana säkenöivän virran ja löytäisi taatusti tavan käyttää sitä edukseen kaksintaistelussa. Jos Zeratul ei onnistuisi keräämään tavallisesti itseään ympäröivää mistään piittaamatonta tyyneyttä kilvekseen, Sarah panisi temppeliherran maksamaan virheistään. Ajatus masensi Jimia.
Kun käytävän seuraavan mutkan takaa kuului yllättäen meteliä, Jim tunsi toivon leimahtavan syvällä sisimmässään räjähdysmäisenä purkauksena. Äänistä ei voinut erehtyä: zergien kirahdukset, tömähdykset ja rääkynä viittasivat taisteluun. Tuliaseiden repivä mylvintä loisti poissaolollaan – mittelöä käytiin siis käsirysynä tai painina. Olikohan joku Shikovin aaveista vapaalla jalalla? Raynorin edessä kulkenut zerglingkaksikko porhalsi kulman taakse ilman erillistä kehotusta sylki suupielistä korskuen ja ulahdellen. Niiden rosoiset kynnet jättivät kudosmattoon paksut, verestävät juomut.
Raynorin teki mieli huutaa tulossa olevasta hyökkäyksestä varoittaakseen kulman takana ottelevaa sotilasta, mutta hydralisko aisti hänen vartalonsa jännittyvän. Sen kynsi painui hänen selkärankaansa vasten vaativasti tavalla, jossa ei ollut minkäänlaista tulkinnanvaraa. Jim sulki nielaisten suunsa.
Zerglingit katosivat heidän näköpiiristään, minkä jälkeen kului muutamia kiihkeitä sekunteja. Sitten terävä kihahdus, jota säesti raskas kumahdus. Toisen zerglingin ruumis jymähti käytävän päähän heidän nähtäväkseen. Olento taittui kasaan mitättömäksi, muodottomaksi mytyksi kuin palloksi rutistettu paperiarkki. Sen jalat kouristuivat vielä kuolemanjälkeiseen liikkeeseen, silmät pyörähtivät vauhkosti ympäri. Jim tunsi hykerryksen kumpuavan sisältään.
Jopas jotakin.
Hydralisko alkoi töykkiä Jimia karkeilla tönäisyillä kauemmas, kohti heidän tulosuuntaansa ja jonon peräpäätä. Sen liikkeissä oli nyt uudenlaista valppautta ja pikaisuutta. Neljä muuta zergia vaikuttivat olevan hämmentyneitä: isokokoinen väijyjä yritti vääntäytyä ympäri kapealla käytävällä, mutta törmäsi edessään seisovaan toiseen hydraliskoon kaataen sen kyljelleen. Viimeinen hydralisko ja aloilleen jäänyt zergling putosivat kiljahdellen maahan hydraliskon ruhon kierähtäessä niitä vasten. Kaaos toi Jimin mieleen kaatuvan dominopalikoiden rivin ja hän huomasi huvittuvansa tahtomattaankin. Säksättävän, moitesarjalta kuulostavan kiljunnan päätteeksi hydralisko saatiin pystyyn ja sen eteen päätynyt väijyjä pusertui ensimmäisenä kohti taistelua.
Zergien jahkailu ahtaassa tilassa oli maksanut niille kallisarvoisia sekunteja. Hyökkääjä oli päässyt jo käytävän mutkaan, johon oli pysähtynyt nopeaksi välähdykseksi vetämään henkeä. Hän seisoi seinästä heijastuvan himmeän valohämyn keskellä uhkaavana hahmona, joka tarkasteli zergeja laskelmoiden. Anteeksiantamaton ja kova ilme kivetti hänen kasvonsa, kun hän väisti miltei välinpitämättömän näköisesti seinään osuvan hydraliskon happoammuksen ja sen jälkeen heittäytyi vasten väijyjän suurta, hämähäkkimäistä ruumista. Väijyjä yritti parhaansa mukaan torjua hyökkäyksen tai edes ravistaa ketterän soturin alas selästään, mutta hyökkääjä lähetti matkaan yhden huolitellun sivalluksen, joka viilsi poikki kaksi otuksen jalkaa nivelkapselin alapuolelta. Hän käytti aseenaan jonkin aiemmin kohtaamansa, epäonnisen hydraliskon viikatemaista kynsiterää – tarkemmin katsottuna kynnessä oli kiinni myös edellisen omistajan edelleen tummanpuhuvaa verta tiputteleva raajanpätkä - jonka upotti sivuttaiskaaren päätteeksi syvälle väijyjän poimuiseen niskaan. Hyökkäystä tehosti psioninen sähköisku, joka vapautui väijyjän päätä vasten painetun kämmenen uumenesta zergin pakokauhuiseen tajuntaan.
Jim Raynor olisi toisissa olosuhteissa saattanut ihastella yllättävän pelastajansa pökerryttävän nopeaa ja sulavaa liikehdintää, tämän vaistonvaraisilta vaikuttavia iskuja ja väistöjä sekä sitä raakaa, miltei julman eleetöntä tahtia, jolla tämä raastoi hengiltä, rusensi kuoliaaksi ja puhalsi sammuksiin elämää. Hän olisi saattanut jopa viheltää kunnioituksesta ihailevasti. Tällä hetkellä hän ei kuitenkaan kyennyt tekemään mitään muuta, kuin seuraamaan sanattomana sivusta, kuinka Kaie surmasi zergin toisensa jälkeen. Naisen kasvoilla oli eleetön, miltei eläimellinen kiihko, kun hän nykäisi päänsä pystyyn, pyyhkäisi verestä liukkaat kämmenensä repsottavaan haalariasuunsa ja jatkoi tyhjät kädet kohotettuina ja saalistavan pedon ylpeydellä suoraan kohti seuraavaa uhriaan.
Jim kuuli sydämensä sykkeen kiihtyvän. Silmitön helpotus valtasi koko ruumiin pehmeänä, kelluvana tunteena ja sai kyyneleet kostuttamaan silmäkulmat. Pikkuinen oli elossa. Helkkari soikoon, Kaie oli elossa. Ja antoi zergeille parhaillaan näiden vähäpätöisen elämän railakkainta selkäsaunaa.
Hänen sydämensä oli pakahtua, kun viimeinen zerg heidän väliltään kaatui. Olento yritti raakkua rohisevia vastalauseita ulos kurkustaan, joka puristui kuitenkin hetki hetkeltä enemmän kasaan Kaien paljaiden sormien alla. Protossin kasvoilla oli lopullista, tyytyväistä kylmyyttä, joka loi hätkähdyttävän kontrastin hänen kiivaasti nousevalle ja laskevalle rintakehälleen ja vimmaiselle sotatanssilleen. Hänen musta, auki liehuva tukkansa liimautui hikisiin olkapäihin ja kasvoille paksuna mattona. Kaie kouraisi suortuvat pois tieltä ja paljasti samalla kasvojen verisen syrjän. Naisen toinen korvalehti näytti leikkautuneen miltei kokonaan irti.
Sitten se tapahtui. Kaie nosti katseensa ensimmäistä kertaa lisää zergeja etsien ja näki hänet silmäkulmastaan taistelun kiihkon hunnuttaman apaattisuutensa läpi. Nainen pysäytti lyöntiin nousseen nyrkkinsä, jossa roikkuvalla kuolleella zerglingin ruholla hän näytti aikoneen murjoa lattialla henkitoreissaan makaavan hydraliskon tiedottomuuden porteille. Eloton zergling putosi hänen kädestään käytävälle velttona rättinä. Hän räpytteli silmiään ja tuijotti Jimia kuin yrittäen karistaa kangastuksen mielestään. Jimin pulssi kiihtyi, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.
Yhtä nopeasti kuin maaginen hetki heidän välilleen oli virittynytkin, se myös särkyi. Kaie rikkoi lumouksen perääntymällä kaksi askelta, nostamalla käden kasvojensa eteen ja sulkemalla silmänsä kuin olisi yrittänyt haihduttaa Jimin tietoisuudestaan.
"Kaie…?" Jim äännähti.
"Lenne mal dran", Kaie sopersi kiihtyneenä. Protossinkielinen litania jatkui. Jim ymmärsi osan sanoista: Sinä et ole siinä. Harhaa… kuvia - valetta. Mene pois, ole kiltti, anna minun olla.
"Kaie. Se olen minä. Olen täällä pelastamassa sinua. Kaie, katso minuun", Jim ähkäisi, mutta oli jo liian myöhäistä. Edelleen protossiksi mumistuja sanoja hokeva Kaie käänsi katseensa alaviistoon ja luikahti hänen ohitseen käytävälle. Hän jätti jälkeensä ruumispinon lisäksi vain hengityksensä säikähtäneet kaiut.