Kiitos annuselle taas henkisestä huutosakkitoiminnasta, kyllähän tämä koko tarinan mukaan nimetty lukukolossi vihdoin pääsi estradille! Pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä ja ajatuksen joutokäynneistä.

Pitkää lukua pukkaa - Perintö alkaa olla loppusuoralla, mutta ihan vielä ei viimeisiä viedä.

Kaien oli pakko istua alas, mutta silloinkaan hän ei suostunut irrottamaan kättään Raynorin sormista. Suuri koura hänen omaa kämmentään vasten oli konkreettisin ja varmin asia, johon hän oli kuluvien päivien aikana voinut takertua.

"Sinä taidat olla melko pahassa jamassa", Jim virkkoi. Mies kyykistyi. Hänen kasvonsa ilmestyivät pian Kaien silmien tasolle. Kapteenin jyrkät piirteet pehmenivät empatiaksi.

"Minä… minä tarvitsen hetken. Voinko minä… ihan vain hetken?" Kaie niiskautti.

"Totta kai", Jim vastasi. Mies painoi peukalonsa hänen kämmenselkäänsä vasten ja jäi silmäilemään varuillaan komentosillan ovelle. Ote oli lohduttava. Pienen hetken päästä Jim alkoi taputella jalkaansa malttamattomasti maksoittuneen veren liukastamaa lattiapintaa vasten, mutta lopetti Kaien aran silmäyksen huomattuaan. Hän irvisti anteeksipyytävästi.

Kaie pyyhkäisi otsaansa vasten tahmeiksi klimpeiksi liimaantuneet hiussuortuvat korviensa taakse ja äsähti kivusta varomattomien sormien tavoittaessa irti silpoutuneen oikean korvalehden. Haava ei auennut, onneksi. Kipu puski hänet kuitenkin keskittymään, tavallaan pakotti hänen jalkansa maahan. Kaie hengitti syvään – niin syvään, että kuvitteli täyteen pullistuneiden keuhkojensa miltei ratkeavan tuoreesta hapesta.

Hän huomasi täysin äkisti olevansa vihainen, lähes kytevän raivokas. Se kävi järkeen. Hänen minuutensa palaset oli sotkettu ja yritetty haudata. Sellaisen kohtaaminen olisi ajanut kenet tahansa tolaltaan, Kaie vakuutteli itselleen. Mutta miksi säröttömän pinnan jälleenrakentaminen tuntui niin hankalalta siitä huolimatta, että hänellä oli kaikki osat jälleen käytettävissään?

Opettaja oli käskenyt Kaien keskittyä yksinkertaisiin asioihin silloin, kun maailma ympärillä oli liian monimutkainen sisäistettäväksi. Se tuntui hyvältä neuvolta tässä hetkessä.

Khala hehkui edelleen hänessä väkevänä. Havainto oli turvallinen, melkeinpä kodikas. Kaie oli ikävöinyt yhteyttään Khalaan enemmän kuin olisi pystynyt koskaan sanoin kuvailemaan. Oli sydämettömän ristiriitaista, ettei hän olisi vielä äsken osannut kaikessa mielettömyydessään edes nimetä tyhjää kohtaa sisällään.

Mutta Khala, hän ei ollut menettänyt sitä. Protossin sielu oli kaiverrettu häneen niin voimakkaalla terällä, ettei edes zergien psioninen puhdistus ollut onnistunut syövyttämään sitä irti. Kaie oli yrittänyt kuluneiden päivien aikana keksiä itselleen jonkin merkityksen, mutta hänen hajotetussa mielessään se oli ollut kuin vieraan kielen tulkintaa korvakuulolta. Hän oli hakenut kadotettua tasapainoaan ja pyrkinyt janoisesti tyydyttämään tarpeensa olla yhtä jonkin suuremman kanssa. Hän oli löytänyt järjestystä ja voimaa yhteismielen verenpunaisesta kehdosta, muttei ollut kyennyt löytämään itsestään enää hyväksyntää zergien laumatajunnalle. Sen aika oli ohi, oli ollut jo silloin, kun Fenix sulki hänet ensimmäistä kertaa syleilyynsä vuosia sitten. Jopa tuon hetken laimeat jäänteetkin olivat liian voimakkaita antaakseen yhteismielelle lupaa asettua aloilleen.

Kaie siirsi itseään kurinalaisesti syvemmälle menneisiin tapahtumiin muisto kerrallaan kurkottaen. Psionisen pyyhinnän sanoinkuvaamaton tyhjyys aiheutti hänen sisällään yhä onton muljahduksen. Musertavimpia eivät olleet kipu tai tietoisuuden hidas näivettyminen, kuten hän oli etukäteen uskonut. Kaie oli jo itse asiassa, vaikkakin vastentahtoisesti, ehtinyt antaa sellissään periksi unohdukselle. Oli tavallaan lohdullista, että hän tiesi kuolevansa, pääsevänsä kivusta ja täyttävänsä jonkin tarkoituksen.

Hän ei ollut kuitenkaan osannut odottaa hitaasti hiipivää mielipuolisuutta ja sitä ammottavaa avaruutta, joka oli kahissut hänen sisällään asettumatta aloilleen luontevasti. Hänen muistonsa olivat olleet kuin hyvin hentoon silkkipaperiin löyhästi käärittyjä muodottomia nyyttejä. Kun eilistä yritti tavoittaa, käsi ei koskettanut lainkaan seitinohutta paperista käärettä, vaan tunsi vain epämääräisen vihjeen sen häilyvästä läsnäolosta. Muisto itsessään oli melkein aina kova ja täysin selittämätön, läpitunkematon kuvasarja täynnä vierautta. Kaikki sen sisällä oli kuin kutinaa, jota ei voinut raapia tai kipua, jota oli mahdotonta paikallistaa.

Kuinka syvältä tahansa äiti oli sitten kuurannutkaan ja kuinka tyhjäksi hänet oli pyyhittykään, kaikkea ei koskaan saanut pois. Muistojen hapertuneet kaistaleet olivat leijuneet hänen ulottuvillaan välillä vetäytyen, välillä ajautuen lähemmäs. Hän oli tiennyt tuntevansa uniinsa tulleet ventovieraat kasvot jostakin, tunnistavansa kielensä päälle toisinaan sattuvat vieraskieliset, merkityksettömät sanat ja osaavansa joitakin kiivaita liikesarjoja saumattomasti ulkoa. Hän ei kyennyt kuitenkaan koskaan sanomaan, kenelle kasvot kuuluivat, mitä sanat tarkoittivat ja mihin hänen oli tarkoitus käyttää selkärankaansa iskostettuja potkuja ja lyöntejä.

Kaie niiskautti. Khalan nimeen, kuinka kipeää muistaminen teki. Hän oli oppinut raskaimman kautta, että julmimmat häkit eivät olleet tehty metallista ja kalahtavista lukoista. Ei, niiden kalterit oli taottu epävarmuudesta ja murenevasta selväjärkisyydestä. Tyhjiössä ei ollut selityksiä tai johdonmukaisuutta. Juuri kun jokin tunne tai aavistus oivalluksesta sai monotoniselle taajuudelle viritetyn tajunnan hätkähtämään ulos eristyneisyydestään, loppu haihtui pois. Jäljelle jäivät turhautunut jälkimaku, ilmaa harovat kädet. Missä minä olen? Miksi? Mihin olen menossa?

Kaien oli äkisti kylmä. Hän nojautui vaistomaisesti hieman kumaraan ja painoi leuan vasten rintakehää. Sitä tuntui hankalalta käsittää, hyväksymisestä puhumattakaan. Hän oli ollut hitaasti mielipuolisuuteen suistuvalla matkalla, poukkoileva jäänne entisestä persoonallisuudestaan.

Lopulta Kaie oli singonnut ulos kiertoradaltaan ja hänen ohuen säikeen varassa roikkunut mielensä oli harhautunut päättymättömään silmukkaan. Jollakulla oli pakko olla vastauksia. Hän muisti, miltä oli tuntunut tappaa ensimmäinen zerg hautomon höyryjen noustessa heidän ympärillään vellovina patsaina. Sillä ei ollut hänelle mitään annettavaa. Niinpä hän oli etsinyt seuraavan. Ja seuraavan.

Kaie vilkaisi syrjäkarein Jim Raynoriin. Miehen hiukset olivat kasvaneet jälleen asteen verran ohjesääntöä pidemmäksi ja valuivat otsalle kurittomina. Parta oli ajamatta, silmien alla kaksi tummaa puolikuuta. Rystysissä oli jo ruvelle nousseita, muutaman päivän ikäisiä haavoja.

Jim merkitsi hänelle monia asioita. Opettaja Zeratul oli varmasti tiennyt sen taskua virittäessään. Että terraanikapteenin turvalliset, käsittämättömällä tavalla tutut kasvot saisivat Kaien pysähtymään silloinkin, kun hän kärtti selityksiä tyhjältä ilmalta selväjärkisyyden ja hulluuden välillä tanssahdellen. Silloinkin, kun hän oli surmannut tuntikausia päämäärättömästi kaiken tielleen sattuneen. Ja niin oli käynyt. Jim oli seisauttanut ajan. Kaien oli tehnyt mieli kiertää miehen ympäri vaanien varpaillaan, nuuhkaista tämän ympärillä leijuvaa tuttavallisuuden tunnetta ja selvittää perinpohjaisesti, miksi täysin tyhjästä ilmestynyt terraani aiheutti hänessä niin voimakkaan halun jäädä. Oliko miehellä vastauksia? Oliko hänellä selitys?

Zerg hänen sisällään usutti häntä hyökkäämään, jokin alitajuinen toinen voima kehotti tyyntymään. Lopulta Kaie oli juossut.

"Sinä tulit perässäni", Kaie aloitti terävästi henkäisten.

"Niin tulin", Jim vastasi mutkattomasti.

"Kiitos."

"Älä minua kiitä. Homma näytti olevan sinulla kohtalaisen hyvin hanskassa ilman isällistä valvontaanikin." Jim väänsi suunsa tyytymättömään mutruun ja koputti rintakehäänsä jatkaessaan. "Jos olisin yhtään turhamaisempi ja paskantärkeämpi, miehisyyteni ei koskaan toipuisi tästä hiton farssista."

"Kuinka niin?"

"Sen lisäksi, että panokseni opettajasi ja Kerriganin välisessä maailmojen sodassa rajoittui siihen, että lähinnä karjuin vaakatasossa eri puolilla parkettia, otin osaa myös pakosi avustamiseen jäämällä vihollisen kouriin ja taputtamalla taustalla tahtia, kun rökitit vangitsijani. Ei tarvinne sanoa ääneen, kuka pelasti ja kenet", Jim summasi. Hän virnisti laiskasti kuin haluten sanoa, että lopputulos oli kaiken sen arvoista. Kaie vastasi hymyyn, mutta vakavoitui.

"Sinä aktivoit taskun. Minä etsisin vieläkin… ", Kaie joutui miettimään toden teolla, miten kuvailisi aiemmin sisällään kuohunutta kaaosta. Oli hankalaa katsoa rationaalisten lasien läpi sitä olentoa, jonka nahkoihin hän oli äsken pukeutunut ja jonka kanssa hän oli ollut yhtä. Hän huokasi. "... no, etsisin vieläkin selkeyttä, jollet olisi pysäyttänyt minua. Jollei Zeratul olisi tiennyt, että reagoin sinuun."

Jim katsoi maahan. Hänen peukalonsa viipyi Kaien sormien päällä karkeana.

"Sitäkö se oli?" mies uskaltautui kysymään. Hän nyökkäsi huoneen toiselle laidalle. "Selkeyden etsimistä?"

Kaien ei tehnyt mieli katsoa, mutta hän pakottautui. Kloonit ja niiden kotina toimineet kasvatussammiot lepäsivät lattialla tunnistamattomana kasana. Näky sai hänet vapisemaan kauttaaltaan: kapseleiden sakea elinneste oli levinnyt joka puolelle ja kehysti murhenäytelmää tyynenä, valehtelemattomana peilinä. Mielikuvitukseton, harmaaksi värjäytynyt tahna peitti sammiot ja ruumiit kuin kastike jonkin irvokkaan, syömäkelvottoman annoksen kattona. Sieltä täältä sojotti esiin raajanpäitä, palaneiden hiusten kihartunutta haperoa, kapselien säätelypaneelien kalpeita kappaleita. Kaiken yllä leijui palaneen lihan muovimainen katku.

"Minä halusin niin kovasti vastauksia. Halusin selvittää mikä minä olin. Edes miksi minä olin. Vaikka niillä oli minun vereni ja kasvoni, ne eivät tienneet", Kaie selitti epävarmasti. Hän tunsi hien kohoavan ylähuulensa päälle. "Mutta ne… ne… niiden silmät huusivat. Niilläkään ei ollut tarkoitusta. "

Vaitonaisuus heidän välillään oli piinaava. Kaie ei vaivautunut pyyhkimään kyynelpuroa, joka saavutti hänen leukansa.

"Ja ne olivat minä." Kaie veti henkeä nopeina puuskina. Hän katsoi Jimin silmiin. "Ne olivat kaikki minä, Jim. Minä olisin voinut olla yksi niistä."

Jim ei väittänyt vastaan tai kiistänyt. Ajatus oli ehkä käynyt hänenkin mielessään: Pienikin sattuman oikku olisi saattanut keikauttaa roolit ylösalaisin. Jos jokin mitätön yksityiskohta olisi kääntynyt päälaelleen, olisiko Kaie päätynyt yhdeksi klooniksi muiden joukossa ja elänyt lyhyet henkäyksensä vain nesteellä täytetyn tankkinsa tuntien?

Kerrigan yksin tiesi.

"Kokeilu. Synnyttäjä. Varaosa. Sotilas", Kaie puri poskensa sisäpintaa viimeisen sanan jälkeen. Hän räpytteli nopeasti. "Kun katsoin niitä kohti ja näin niiden virrat, minusta tuntui epäoikeudenmukaiselta elää. Ja vielä epäoikeudenmukaisemmalta antaa niiden elää."

"En syytä sinua", Raynor lohdutti. Hän silitti Kaien halkeilleita kynsiä kepeästi. "En voi edes käsittää, miltä sinusta on mahtanut tuntua, kun itse olin niin… vihainen ja voimaton. Hitto, viimeksi olin noin avuton, kun isäsi kuoli."

Mies kaivoi hitaasti taskumatin vyöltään ja ryyppäsi siitä pitkän siivun. Hän katsoi Kaieen metsästäen tämän katsetta.

"Olen iloinen, että tapoit ne."

"Niin minäkin."

Kaie otti tarjotun pullon vastaan ja hölskytti alas suullisen. Alkoholi sai edelleen hänen hermoratansa huutamaan ällistyksestä. Hän ryki ja nieleskeli hetken. Poltteleva röyhtäys tärisytti kitalakea ja sai Raynorin hörähtämään nauruun.

"Noin sitä pitää", mies hekotti. Myös Kaie hymyili hänelle hieman nolostuneena.

He vajosivat jälleen hiljaisuuteen. Jim ei puhunut vielä silloinkaan, kun tarkisti taputtelemalla taskunsa, totesi ilmeisesti kaiken olevan mukana ja loi Kaieen varmistelevan katseen.

"Ei kai tämä tästä selkene", Kaie myönsi vastaten esittämättömään kysymykseen siitä, oliko hän valmis lähtöön. Hänestä tuntui hieman paremmalta.

"Ei ainakaan murehtimalla. Kerrigan teki sinulle paskamaisia asioita, mutta sinä olet yhä siinä."

"Niin", Kaie lausui hieman varmempana itsestään. Hän hallitsi jälleen mieltään ja ruumistaan – toki hoiperrellen ja eksyneenä – mutta Kerrigania vastaan pelatussa kuolettavassa leikissä se oli valtaisa voitto.

"Kiitos." Kuiskattu pihaus oli niin hiljainen, että sitä tuskin kuuli. Jimin hyräily katkesi. Hän irrotti Kaien käteen unohtuneen taskumatin naisen otteesta varovasti.

"Se on vain viinaa, Kaie. Tiedeupseeri Conroy tislaa sitä jossain laboratorionsa nurkassa keskiviikkoisin. Kaheli mies", hän vastasi olkiaan kohauttaen. Hän tarjosi kätensä Kaielle ja veti tämän jaloilleen.

"Minä en tarkoittanut alkoholia", Kaie sanoi vaisusti. Jim piti pokerinaamansa.

"Minä tiedän, hölmö. Mennäänkö?"

Kaie keräsi virtansa tiiviisti ympärilleen ja nyökkäsi vastaukseksi. Jim meni tarkastamaan komentosillan oviaukkoa ja sille johtavaa käytävää, kun Kaie haki oikeaa psionista taajuutta. Hän tunnusteli varovaisesti ympäristöään. Alkuun oli hiljaista, kunnes tuttu värien, äänien ja muiden aistimusten kohina otti vallan. Hänen kykynsä tuntuivat olevan ennallaan, eikä myrskyn puhkeaminen vaikuttanut todennäköiseltä. Hän oli vetää sylkeä väärään kurkkuun silkasta häkellyksestä, kun huomasi viisi tuttua, väreilevää aistimusta aluksen alakansilla.

"Minun ryhmäni?" hän sokelsi.

"Kaikki kynnelle kykenevät", Raynor vahvisti. Miehen suupieli kohosi aavistuksen. Hän tarkasteli Kaien hitaasti hymyksi sulavaa naamaa huolellisesti. "Myös Zeratul."

"Opettaja on täällä?" Kaie äimistyi.

"Niin. Uskoimme Kerriganin vieneen sinut päämajaansa ja päätimme tuhota paikan yllätysrynnäköllä. Zeratul lähti mukaan varmistamaan, ettei jäljelle jäisi atomiakaan."

"Se oli ansa", Kaie totesi surullisena.

"Niin osa meistä epäili, mutta oliko meillä muita vaihtoehtoja? En tiedä. Homma alkoi mennä reisille siinä vaiheessa, kun nydus-kanava Van Saralta tänne räjähti, armeijamme koko kutistui kahdeksaan ja huomasimme, että olemme aluksessa maanalaisen pesän sijaan. En ole ihan varma, mitä äitikultasi on suunnitellut, mutta minun nenääni tämä keitos on haissut palaneelta jo hetken."

"Ette olisi saaneet tulla", Kaie sanoi. Hän rypisti otsaansa. Katsoi asiaa miltä kannalta tahansa, tilanne vaikutti huolestuttavalta.

"Se on kenties totta. Shikovin oli kuitenkin hankala antaa itselleen anteeksi sitä, että jäit äitisi kynsiin edellisellä komennuksellanne. Minun myös."

Kaie pinnisteli muistaakseen, mutta tapahtumat Van Saralla tuntuivat valovuosien takaisilta. Hän kykeni tavoittamaan epätoivonsa ja pelkonsa seittiansassa maatessaan sekä muistamaan jatkuvan huolen Chandakin ja Murrayn kohtalosta. Shikov oli tuonut kasvonsa niin lähelle, että hän oli erottanut tämän silmistä pienet, mustat täplät hopeanharmaan iiriksen keskeltä.

Kaien sydän hypähti: äkillinen, typerän kirkas onnenhäilähdys oli musertanut pelon hetkellisesti täysin, kun Alexei oli kumartunut suutelemaan hyvästiksi ja pyytänyt, ettei Kaie luovuttaisi. Kun pimeys oli tuntunut myöhemmin sietämättömältä, Kaie oli kantanut valonaan Alexein virran sähköttämiä raivokasta kaipausta ja silmitöntä halua jäädä.

Hän tunsi punan hiipivän kaulalleen ja tuijotti hetken aikaa varpaitaan. Jim varmisteli vihellellen pulssikiväärinsä lataustasoa hoputtamatta häntä.

"Onko sinulla suunnitelma?" Kaie kysyi lopulta.

"Ajattelin ampua kaiken, jolla on enemmän tai vähemmän raajoja kuin itselläni. Sen pidemmälle en ole vielä ehtinyt."

"Se on… hyvä alku", Kaie haki sanoja. Hän hymyili vinosti. "Minulla on idea."

Ennen kuin kukaan muu ehti edes hengähtää, Adams lennätti virtansa hyökkäykseen kostonhaluisena vanana. Wilkinsin ja Chandakin hahmot häivähtivät piirtoina hänen mielensä pohjalla. Sarah Kerrigan torjui tönäyksen eleettömän vaivatta ja lähetti takaisin napakan työnnön. Adams ja häntä kainalon alta tukeva Lohmann olivat kumpikin menettää tasapainonsa. Horjahdellen he perääntyivät. Adamsin hengityksen vaivalloinen pihinä muuttui ensin rohisevaksi ja hetkeksi jopa katkesi, sillä Kerriganin psioninen koura painoi kurkunpäätä vasten kyltymättömänä.

"Riittää!"

Alexein matala ärähdys pirstoi jännitteen ja Kerriganin ote heltyi. Kommodori tarttui happea ryystävän Adamsin olkapäästä ja nykäisi tämän murahtaen selkänsä taakse suojaan, kunnes kääntyi jälleen kohtaamaan Kerriganin. Hänen teki mieli paiskata psioninen täyslaidallinen vasten naisen kapeita, luisevia kasvoja, mutta se olisi ollut sekä turhaa että itsetuhoista. Kerrigan maiskautti hyväksyvästi.

"Ei tehdä tästä tämän hankalampaa kuin tarvitsee. Teillä ei ole mitään sellaista, johon minä ja yhteismieli emme kykenisi vastaamaan. Te olette järkevä mies, kommodori."

Kerriganin äänessä oli kysyvä sävy, vaikka hän tiesi varsin hyvin sanelevansa ehtoja. Alexei nielaisi. Hän tunsi Adamsin virran leiskahtavan jälleen takanaan ja soi miehelle nopean, varoittavan silmäyksen. Nuori aave oli malttamaton, kiivas ja kostonhimoinen – Alexei sen sijaan ymmärsi sisimmästään kumpuavalla varmuudella, ettei heillä ollut varaa yhteenkään moisista tuntemuksista. Pienikin sokea virheliike, yksi ainoa tyhmänrohkea sivallus ja Kerrigan teurastaisi heidät sijoilleen. Alexei kierrätti katsettaan ympärillään ja laski nopealla silmäyksellä nydus-kanavaa ympäröivästä valokeilasta yli 20 zergia. Hän ei edes uskaltanut ajatella pimeydessä odottavia joukkoja. Alkoi vaikuttaa siltä, että jo silkka elossa selviäminen vaatisi enemmänkin hyvää onnea kuin tulivoimaa.

"Me emme neuvottele zergien kanssa", Alexei sanoi torjuvasti, tunnustellen haastajaansa. Hän kohtasi Kerriganin katseen uhmakkaana ja kieltäytyen näyttämästä todellista pelkoaan. Nainen vaikutti pitävän hänen sisuuntumistaan huvittavana. Tämän silmät kävivät hänet läpi päästä jalkoihin ja lopuksi hän naksautti pienesti kielellään, kenties lokeroi Alexein joillakin sairaalloisilla kriteereillään.

"Sinä tiedät, mitä minä haluan. Olen halunnut siitä lähtien, kun UED:n laivasto saapui Koprulu-sektoriin", Kerrigan sanoi pehmeästi. Hän otti yhden, harkitun askeleen eteenpäin. Vaikka kylmä väristys puistatti Alexeita, hän ei voinut olla ihailematta sitä, kuinka pienillä eleillä Kerrigan riisui kaiken hyökkäävyyden olemuksestaan. Nainen vaikutti myötäelävän järkevältä, valmiilta diplomatiaan.

"Me emme ole enää osa UED:ta", Alexei huomautti. Sisimmässään hän tiesi viivyttävänsä väistämätöntä ja odottavansa turhaan ihmettä. He olivat altavastaajia kaikilla mahdollisilla tavoilla – oli tavallaan jopa yllättävää, että Kerrigan oli edes vaivautunut keskusteluun sen sijaan, että olisi ottanut haluamansa väkisin.

"Sivuseikkoja. UED teki sinut, kommodori. Sinä olet heidän paras ja kenties viimeinen toivonsa. Mahdollisuus tuhota minut. Nyt on minun vuoroni kääntää asetelma päälaelleen", Kerrigan naurahti kuivakiskoisesti. Hänen hampaidensa terävissä kärjissä oli punertava, pinttynyt väri. Hän räpäytti muovimaisia, kellertäviä luomiaan.

"Mitä sinä tahdot?" Alexei kysyi lopulta väsyneesti.

"Teidät kaikki, tietenkin", Kerrigan ilmoitti. "Haluan teidät haavoittumattomina ja yhteistyökykyisinä."

"Tapan itseni ennemmin!" Lohmann räjähti ennen kuin Alexei ehti avata oman suunsa. Miehen ärähdys oli täynnä sapekkuutta ja vastentahtoisuutta. Hän sylkäisi lattialle.

Kerrigan kääntyi ensimmäistä kertaa Lohmannin puoleen. Terien kuningatar näytti uteliaalta ja hieman tyytymättömältä siirtäessään silmänsä sivulle ja nyökätessään tuskin huomattavasti. Lohmannin taakse hiipinyt väijyjä ryntäsi eteenpäin varjosta silmänräpäystäkin nopeampana häiveenä ja viilsi miestä kynnellään jalkoihin. Terät upposivat syvälle lihaan päästämättä ääntäkään. Yllätetty Lohmann putosi polvilleen kivusta ja äimistyksestä älähtäen ja väijyjä vetäytyi takaisin hämärään yhtä kiireesti kuin oli hyökännytkin. Sen hämähäkkimäiset jalat koskettivat maata niin kuolettavan vaivattomasti ja nopeasti, ettei lähes näkökyvyttömällä Lohmannilla ollut mitään mahdollisuutta puolustautua tai väistää.

Alexei erotti varjojenkin keskeltä polvitaipeisiin auenneet, syvät viiltohaavat ja niistä pulppuavan veren. Thompson kyyristyi välittömästi auttaakseen, mutta Kerrigan läiskäisi lääkintämiestä psionisella puskulla, joka tyhjensi ilman miehen keuhkoista ja pakotti hänetkin lattiatasoon. Lohmannin kasvot olivat tulvillaan halveksuntaa. Thompsonin tukahtunut yskä oli raastavaa kuunneltavaa.

"Sinä olet vaiti, kunnes toisin pyydetään", Kerrigan ilmoitti Lohmannille ja menetti sen jälkeen täysin mielenkiintonsa tätä kohtaan. Hän kääntyi jälleen Alexein puoleen.

"Haluan täyden antautumisen teiltä kaikilta. Vastalahjaksi tarjoan laivastoanne."

"Laivastoamme?" Alexei sai kakaistuksi.

Kerrigan taivutti päätään kevyesti. Hän huoahti. "Tiedän, että takanasi seisovan miehen selkärepussa on radiolähetin. Amiraali Durand saapunee täydellä vahvuudella ja niin nopeasti kuin pääsee tuhoamaan laivastotelakkamme ja hakemaan omat miehensä pois. Hän ottanee myös protossivahvistuksensa mukaan."

Paljastuksella oli musertava vaikutus heihin kaikkiin. Maa putosi Alexein jalkojen alta ja hänen mahansa kipristyi kokoon pelosta. Heidän viimeinen valttikorttinsa oli juuri muuttunut arvottomaksi tomuksi. Hän oli luottanut Gerardiin ja siihen, että kaikki päättyisi liittouman kannalta hyvin, tavalla tai toisella. Kerriganin ilmoitus mitätöi kaiken. Tila oli ahdas ääneen lausumattoman uhkan kierrellessä heitä saalistavan pedon tavoin.

"Ehkä meillä on laivastoylivoima", Solheim ehdotti toiveikkaalla, matalalla äänellä. Kerrigan kuuli kuitenkin hänen sanansa.

"Voi, uskon niin", nainen sanoi. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle. "Oikeastaan toivon sitä. Olen tehnyt kovasti töitä ymmärtääkseni protossien häiveteknologian salaisuuksia. Kaie osoittautui todella avuliaaksi."

Shikov mulkoili Kerriganin omahyväiseltä näyttäviin kasvoihin kykenemättä peittämään inhoaan ja orastavaa paniikkia. Kerrigan oli suunnitellut kaiken alusta alkaen. Hän käyttäisi todennäköisesti laivaston lähelle houkuteltuaan leikkureiksi kutsuttuja pikkualuksia, zergien versioita itsemurhapommittajista. Protossien psionisilla häivekentillä varustettuna niitä olisi likipitäen mahdoton havaita ennen kuin olisi liian myöhäistä. Syyllisyys kuohui Alexein mielessä hänen joutuessaan myöntämään itselleen, että he olivat kiskoneet Gerardin kohti väistämätöntä tuhoa. Hän oli käskenyt aktivoida radiomajakan.

"Minä tarjoan sinulle mahdollisuutta. Viisi aavetta laivastoanne vastaan", Kerrigan keskeytti Alexein epätoivoisesti kehää juoksevat ajatukset. Nainen laski kädet lanteilleen ja odotti näennäisen kärsivällisesti.

Alexei hengitti syvään. Hän ei edes uskaltanut kääntää päätään katsoakseen ryhmäänsä. Hän ei halunnut eikä voinut pyytää aaveiltaan mitään tällaista. Se… se oli liikaa. He kaikki olivat tienneet riskit komennukselle lähtiessään, jo perhana UED:n aaveohjelmaan jouduttuaan, mutta hän ei voisi ikimaailmassa komentaa alaisiaan Kerriganin koe-eläimiksi vain taktisen edun vuoksi. Koko tilanne lemusi väärältä. Ansalta, loukolta, valheelliselta toivolta. Alexein kitalaessa maistui kitkerälle verelle ja metallille. Kerriganin täytyi uskoa hyötyvänsä heistä valtavasti, jos hän oli valmis kiristämään Alexeita saadakseen tahtonsa läpi. Se oli todella epätyypillistä naiselle, joka oli tottunut yksinkertaisesti ottamaan tarvitsemansa. Mihin helvettiin Kerrigan tarvitsi heitä haavoittumattomina? Kaien – jos nainen todella oli ollut Kaie – sanat hänen ainutlaatuisesta perimästään ja sen yhteismieleen kytkemisestä kummittelivat hänen muistossaan.

Laturi. Alexei maisteli sanaa suussaan ja tukahdutti halun sylkäistä.

"En aio odottaa loputtomasti", Sarah lausui. Hänen suupieliinsä oli kovettunut kärsimätön juonne.

"Hän tuhoaa laivaston joka tapauksessa ja käyttää meitä sen jälkeen", Lohmann sihahti hampaidensa välistä. Mies puristi yhä polvitaipeidensa haavoja yrittäen estää sormiensa läpi tulvivaa vuotoa. Hänen rystysensä olivat niljakkaat verestä. Alexei oli sisimmässään samaa mieltä – miksi ihmeessä Kerrigan tekisi myönnytyksen, kun nainen voisi saada kaiken haluamansa? Kerrigan sen sijaan pyörähti jälleen Lohmannia kohti kärsimättömästi.

"Sinä olet Kaien taistelupari", hän arveli.

"Niin olen", Lohmann kivahti.

"Sinä taisit todella rakastaa sitä tyhjää kuorta. Lupasit hänelle paljon. En uskonut, että sinussa olisi tarpeeksi miestä hänen tappamisekseen", Kerrigan myönsi. Hän kohotti kulmiaan kuin haluten huomauttaa, että oli välillä mukavaa olla väärässä. Lohmannin suupielet kääntyivät yrmeäksi viivaksi.

"Enkä minä uskonut sinua niin epätoivoiseksi, että yrittäisit houkutella meidät osaksi kokeitasi sen jälkeen, kun näytit meille kieroutuneen versiosi Kaiesta. Oikea Kaie taisi olla turhan kova murtuakseen", mies työnsi sanat ulos ratkeamaisillaan halveksunnasta. Alexei kykeni aistimaan Kerriganin sisällä räiskähtävän raivon ja näki tämän käsien puristuvan nyrkkiin suonien peittämiä reisiä vasten. Näytti siltä, että Kerrigan ei ollut niin hillitty ja selittämätön kuin halusi vihollistensa luulevan.

"Leikki loppuu nyt", nainen totesi tylysti. Terien kuningattaren kärsivällisyys nokitteluun ja sovinnonhakuun oli selkeästi mennyt. Hänen silmänsä tavoittivat muutaman metrin päässä ilmassa aavemaisesti hyllyvän kuningatarliskon. Otus oli leijunut muiden zergien takana pahaenteisenä jo pitkään. Sen valtava, toukkamainen ruumis oli niin mittava, että jäi osittain valovanojen ulkopuolelle. Viimeisenä roikkuva munapussi olisi hukkunut pimeään täysin, jolleivät siitä hitaasti tihkuvat, itsevalaisevat nestenorot olisi erottuneet aavemaisina sinivihreinä kuvioina synkkyydessä. Kuningatar kohosi muiden zergien ylle massiivisempana kuin yksikään heidän aiemmin näkemänsä. Alexei kuuli Solheimin kauhistuneen huokaisun korvansa vierestä, kun otus liikahti nitinän saattelemana eteenpäin. Kerriganin tummanpuhuvat huulet vääntyivät sirot kulmahampaat paljastaen.

"Sinä kieltäydyit tarjouksestani. Minä en pyydä kahdesti", hän ilmoitti Lohmannille ylenkatseellisesti. Aaveiden selustaan jäänyt väijyjä alkoi varoittamatta tuuppia Lohmannia selkään terillään. Se ei lopettanut puskemistaan, ennen kuin sai pakotettua kontilleen pudonneen Lohmannin ryömimään tyhjään tilaan Kerriganin ja aaveiden välillä. Salissa parveilevat zergit tiivistivät rivinsä miehen ympärille välittömästi niin, että paon yrittämisestä tuli hyödytöntä. Kerrigan kohotti kulmiaan Alexeille viittoessaan kevyesti sormillaan kuningatarliskolle – hän tuntui mittelevän kommodoria katseellaan lähettäessään pyövelinsä tehtävälle.

Alexein ensimmäinen refleksi vei kohti kiikarikivääriä. Hän sai tuskin kätensä taitettua kohti selkäkoteloa ja siinä lepäävää asetta, kun psioninen kahle jo jähmetti kyynärvarret kylkiä vasten ja väänsi hänen jalkansa jäykiksi. Hänen takaansa kajahtavista, pöllämystyneistä kirosanoista päätellen myös muut aaveet oli lamautettu toimintakyvyttömiksi.

Shikov pusersi Kerriganin virtaa kauemmas ensin kokeilevasti ja puolustuskannalla, mutta yrityksensä tuloksettomuuden huomatessaan kasvatti voimaa nopeasti aina siihen asti, että kipu tuntui jomottavana kaikuna otsassa. Se oli silti toivotonta. Kerrigan oli kotikentällään ja yhteismielen verkko kannatteli naisen virtaa joustavana ja kepeänä. Kerrigan torjui aaveiden vastarinnan yritykset rasittumatta nähtävästi niistä lainkaan.

Kuningatarlisko ei kyseenalaistanut tai odottanut. Massiivinen otus lipui voimattoman Alexein ohi polven korkeudella kostean lotinan raahautuessa sen perässä. Kulmikkaan pään kitiinikuori häilähteli kiillotetun puun tavoin valoväikkeissä ja ilmaputkien limainen rohina sai hänen ihonsa kauttaaltaan kananlihalle. Lohmann oli alkanut perääntyä, mutta kohtasi takanaan vain zergien läpipääsemättömän seinän. Joku tönäisi hänet takaisin kehään.

"Kerrigan. Älä koske häneen", Alexei pyysi.

Kerrigan oli hiljaa. Hän ei tuntunut pitävän tulossa olevaa telotusta huvittavana, nautinnollisena tai valitettavana – katselipa vain eteenpäin vakavana ja hieman kyllästyneen näköisenä.

Alexei aisti aaveiden virtojen pyristelevän kaikkialla ympärillään. Adams oli täysin suunniltaan, eikä kyennyt enää kohdistamaan psionisia iskujaan erityisesti minnekään, vaan takoi holtittoman raivon vallassa näkymättömän vankilansa seiniä. Solheim ja Thompson olivat liian heikkoja tarjotakseen todellista tukea Alexeille – tai vastusta Kerriganille. Shikov koki itsekin olonsa heiveröiseksi yrittäessään työntää ylivoimaista vihollistaan kauemmas ja koettaessaan samalla puskea luottamusta muihin aaveisiin.

"Anna hänen olla! Kuuletko?! Vittu, anna hänen olla!" Adams rääkäisi, kun kuningatarliskon vääjäämätön kulku jatkui ja zergien rivistöt halkesivat hetkellisesti tilaa hiljaiselle kuolemalle tarjotakseen. Lohmann, jonka jalat noruivat edelleen valtoimenaan verta, haki virtaansa silminään käyttäen ympäriltään pakopaikkaa tai asetta. Etsintä ei ollut enää huolellista ja kylmähermoista, vaan hosuvaa ja pelokasta.

Zergit olivat alkaneet laulaa ja pusertuivat toisiaan vasten miltei sanattoman, kiihdyttävän odotuksen vallassa. Kuningatarlisko lähestyi.

"Kerrigan. Sinä menetät meidät kaikki, jos teet tämän", Alexei uhkasi.

"Väärin, kommodori Shikov. Otan mitä haluan, kunhan hän on kuollut", Kerrigan vastasi. Hän sivalsi ylimalkaisesti syrjään Alexein raivostuneen psionisen sohaisun.

"Lohmann, se tulee vasemmalta. Väistä sen vartalon ali pyörähtämällä!" Thompson yritti huutaa ohjeita edelleen puolisokeana kompastelevalle Lohmannille, jonka luokse kuningatarlisko oli vihdoin päässyt. Lääkintämiestä lyötiin kaksi kertaa kasvoihin, ja hän taittui kahtia verisen ysköksen lattialle oksentaen. Hänen neuvonsa oli kuitenkin pudonnut otolliseen maaperään, sillä Lohmann pääsi kuin pääsikin heittäytymään kauemmas ja kuningattaren terä sivalsi tyhjää ilmaa humisevana vanana. Jahti jatkui silti hitaana kuin uni.

Alexei pinnisteli äärirajoillaan. Hän kuuli huutavansa, mutta ääni hukkui zergien kirkunaksi kohonneeseen epävireiseen aariaan. Kerrigan piteli hänen virtaansa kiinni kevyesti ja välinpitämättömästi kuin olisi puristanut syliinsä raivokohtauksen saaneen pikkulapsen rauhoittumaan. Hänen tajuntansa alkoi sumentua virran ylikuumentuessa, mutta Kerrigan ei antanut kommodorin vaipua tiedottomuuteen. Hän halusi Shikovin näkevän ja ymmärtävän väistämättömän.

Kuningatarlisko ei leikitellyt, ei vaaninut tai huijannut saalistaan. Se lähestyi välittämättä ympäröivästä melusta ja kohteensa kiihkeästä tarpeesta paeta. Olento liikutti limapeitteen valelemaa, epämuodostunutta kehoaan määrätietoisen verkkaisesti. Sillä oli kaikki maailman aika käytettävissään.

Lohmann alkoi kompastella yhä useammin peruuttaessaan karkuun. Mies konttasi zergien jalkojen juuressa vastaanottaen lyönnit ja työnnöt, suu ahdistuneeseen irveeseen vääntyneenä. Alexei oli niin täynnä nöyryytyksestä kimpoavaa kiukkua ja samalla vilpitöntä hätää, että oli pakahtua. Hän karjahti raivoissaan, kun lopulta Lohmann retkahti selälleen kyynärpäidensä varaan. Mies huohotti. Vaivalloisesti hän yritti levittää ohuiksi riekaleiksi kauhtuneen virtansa kilveksi ympärilleen, mutta Kerrigan survaisi miehen psionista tajuntaa väkivaltaisesti omallaan. Lohmann huusi kivusta ääneen. Hänen silmänsä leimusivat edelleen vihaa, mutta antautumisen – luopumisen – saattoi jo tuntea miehen virrasta.

Alexein mielessä ehti käydä musertava toisinto kuukausien takaa. Selälleen pudotetun miehen katseessa oli samaa, viimeistä oljenkortta hamuavaa pakokauhua kuin heidän ensimmäisellä komennuksellaan Van Saralla. Hän kuuli Solheimin karjuvan tukahtuneella äänellä jotakin, kun kuningatarlisko kuroi umpeen viimeiset puoli metriä ja seisahtui Lohmannin ylle.

Aika tuntui pysähtyvän ja kaksi kuvajaista sulavan yhdeksi. Van Sara, kuningatarlisko korotettuine eturaajoineen, Lohmann – ja Kaie.

Alexei kuuli kuiskaavansa ääneen kirosanan ja tunsi leukansa putoavan. Kaie oli pelastanut Lohmannin jo yli vuosi sitten Van Saran aavikolla viimeisellä mahdollisella hetkellä ja kuten silloin, protossi tuli jälleen taisteluparinsa avuksi. Alexeilla ei ollut aavistustakaan, mistä nainen ilmestyi ja kuinka tämä oli löytänyt heidät.

Sillä ei ollut väliä.

Kaie heittäytyi kuningatarliskon terien ja taisteluparinsa väliin jo toistamiseen vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Vaikka protossilla ei ollut tällä kertaa jäänsinisiä plasmateriään, hän käytti Jim Raynorin taistelupuukkoa yhtäläisellä tarkkuudella ja tuhovoimalla. Isku oli niin luja, että se mursi patsaaksi jäykistyneen zergin pään kitiinikuoren ja tuli läpi takaraivon puolelta. Kuningatarlisko oli hengetön ennen kuin se ikinä sai sinkautettua teriään lyöntiin tai edes sisäisti mitä oli tapahtunut. Kerriganin kasvoilla ehti puolestaan käydä täydellisestä yllätyksestä kertova hämmennys, jonka jälkeen nainen sävähti askeleen taaksepäin kuin olisi saanut iskun itse.

Kaie kääntyi vilkaisemaan olkansa yli äitinsä puoleen. Kulmien alla leiskuvat silmät tihkuivat julmaa itsevarmuutta.

"Sinä et ota häntä tänäänkään", nainen ärähti päätään pudistaen ja nykäisten puukkonsa irti zergjättiläisen leveästä kallosta. Kuin pisteeksi lauseen perään, valtava liskonruho läiskähti maahan hyytelömäisenä kasana ja sitä ympäröinyt zergien parvi perääntyi kauemmas riekkuvana, ulisevana laumana.

Alexei ei vieläkään osannut tehdä mitään muuta kuin tuijottaa protossia, joka asettui Lohmannin eteen varjellen ja paratkoon, aseenaan todellakin pelkkä avaruusjalkaväen taistelupuukko. Naisen virta oli kuin karjuva koski työntyessään Kerriganin kylmiä, kontrolloituja maininkeja vasten. Lyhyen hetken Kerrigan piti kiinni asemistaan, mutta hyväksyi nopeasti häviönsä – Kaie oli tällä kertaa kiivaudessaan täysin pysäyttämätön. Yhteismielen ote irtosi tahmeasti ja haluttomasti terraaniaaveista ja Kerriganin yllätetty virta pakeni kirahtaen kauemmas.

Tunne vapaudesta oli vavahduttava. Alexein oli hankala seisoa suorassa, käsittää sekuntien mittaamattoman hidasta kulkua tai löytää oikeita tekoja. Hänen kätensä etsiytyi koskettamaan sydänalaa, joka tuntui pusertuvan kasaan liikutuksesta ja helpotuksesta. Kuinka monta kertaa Kaie oli luvannut hänelle, ettei jättäisi ryhmää? Kuinka monta kertaa tuo typerä, jurottava, jääräpäinen ja niin sietämättömän itsetuhoinen otus todistaisi sen heille kaikille?

Shikov hengitti Kaien virtaa sisäänsä kiivaasti, haltioituneena sen alkukantaisen voimakkaasta valosta. Se oli kuin raakaa, psionista toivoa kiertyessään aaveiden ympärille ja kehrätessään kultaisina kieppeinä paksun suojamuurin terraanien ja zergien välille. Alexei asetti kyselemättä virtansa tukemaan kilpeä ja tunsi muiden aaveiden tekevän hämmennyksestä toivuttuaan välittömästi samoin. Lohmann liittyi joukkoon viimeisenä.

"Kaie?" mies änkytti ojentaen kätensä ylöspäin. Kaie naulasi lähelle pyrkineen zerglingin lattiaan polveaan vasten ja tappoi rimpuilevan olennon yhdellä terävällä pistolla. Sen jälkeen hän tarttui taisteluparinsa käteen ja veti miehen ylös.

"Minä olen tässä, Shawn", nainen vastasi sitten hitaasti. Lohmannin hymy oli riipaisevan ristiriitainen likaisilla ja uupuneilla kasvoilla. Kaksikon virrat sipaisivat äkisti toisiaan täynnä jälleennäkemisen värittämää, yhdeksi puuroksi sekoittunutta tunnetta. Kaie antoi Lohmannin käden puristaa omaansa pidempään kuin olisi tarve. Myös hän hymyili.

Alexei oli sillä välin saanut kiskaistua omat silmänsä irti Kaiesta ja tarttui parhaillaan taistelupistooliinsa. Hän pani merkille vieressään seisovan Solheimin hakevan pulssikivääriä oikealla kädellään, vasen oli jo räjähdevyöllä ja sormeili tottuneesti kaasukranaatin kulmikasta pohjaa. Myös muut aaveet alkoivat toipua järkytyksestä ja järjestäytyä taistelu- ja puolustusasemiin. Taustalla Kerriganin ääni kohosi messuavaan komentoon, mutta ensimmäistäkään käskyä ei ehditty antaa, eikä edes yhtä laukausta ampua. Salin toiselta laidalta, heidän selkiensä takaa, kuului tukahtunut mylväys. Ääni oli vaimea, miltei ahdas ja tuli ensin kuin veden alta, kunnes repesi korvia raastavaksi jyrinäksi. Keltaoranssi lieska jätti valkoiset jälkikuvat tanssimaan leimahtamistaan todistaneiden verkkokalvoille. Oviaukon eteen ahtautunut ultralisko päästi kauhistuneen, kimakan kurkkuäänen, joka jäi sen viimeiseksi, sillä olento – ällistyneesti tuijottavan yleisönsä edessä – räjähti sisältäpäin kappaleiksi mustunutta lihaa ja ympäriinsä leviäviä sisuksia.

"Helvetti!" Jim Raynorin pöllämystynyt naama ilmestyi hetken päästä näkyviin ultraliskon sisusten keskeltä. Hän köhi nyrkkiään vasten. "Eipä olisi tullut mieleeni, että sinne mahtuisi viivekranaatti", mies tunnusti. Hän räpytteli silmiään ja pyyhkäisi etusormellaan kuonan pois sinisten tähtäyslasiensa linsseistä.

"JIM!" Kerriganin äänellä olisi voinut lävistää jäätä.

"Mitä helvettiä näille otuksille syötetään? Voi perse, mikä löyhkä! Syön tällä menolla kumihanskat kädessä vielä eläkkeelläkin", Raynor jupisi äimistyneenä. Hän ei tuntunut olevan vähäisimmissäkään määrin huolestunut zergiensa keskeltä sysimustana hahmona kohoavasta Kerriganista, joka tuijotti terraanikapteenia hyisesti.

Jos Kaien saapuminen Lohmannin avuksi oli saanut Alexein sydämen jättämään lyönnin välistä, oli räävittömän Raynorin äkillisellä ilmestymisellä sama vaikutus kuin pakkassäässä partiokierroksella nautitulla hörpyllä taskulämpöistä terästettä. Kuumottava itsevarmuus ja miltei rehvakas taistelutahto täyttivät hänet yhtenä kiivaana rykäyksenä. Hän huomasi virnistelevänsä kuin pikkupoika.

Hetki oli kuitenkin ohi nopeasti. Zergit olivat vielä hetki sitten perääntyneet epävarmoina taaksepäin yhteismielen ja kuningattarensa häkellyksen tuntiessaan. Kerriganilla ei mennyt kuitenkaan kauaa kahmia lankoja takaisin käsiinsä ja toipua odottamattomista iskuista. Pakenevien zergien rivistöt pysähtyivät hätkähdyttävän nopeasti – osa jopa kesken askeleen – ja alkoivat käännähdellä ympäri kuin kuminauhoilla kerittynä. Kuningatar itse nousi aavemaisen hitaasti koko pituuteensa luurankosiipien auetessa natisten selässä. Hänen psioninen voimansa kerääntyi nousevan ukkosen lailla. Alexei aisti Kaien virran värähtävän kuin iskua enteillen.

"Sinä. Mahtaileva, tyhjäntärkeä. Heikko. Etkö sinä opi koskaan? Sinä olet kyvytön taittamaan edes hiusta päästäni", nainen sähähti yläruumis raivosta täristen. Sanat oli kohdistettu pulssikiväärinsä tähtäinavustajaa kaikessa rauhassa virittelevälle Raynorille, joka seisoi edelleen sijoillaan ultraliskon läpimärkiä sisuskaluja valuen.

"Kuka sanoi, että sen pitäisi olla minä", Raynorin silmät välähtivät vaarallisesti. Hän painotti huolellisesti viimeistä sanaansa astuessaan yhden, harkitun askeleen vasemmalle. Oviaukon tummaa raamia vasten erottui pitkä hahmo. Sekunteja kului. Kaksi kirkkaanvihreää valojuovaa syttyivät pimeyteen säristen.

"Zeratul!" Kerrigan lausui nimen kuin kirouksen. Luurankosiivet läiskähtivät kiivaasti naisen selässä.

"Kerrigan." Vastaus tuli matalana, hillittynä.

Sarah katsoi pimeyteen silmät siristyneinä. Hän nuolaisi huuliaan ennen kuin puhkesi puhumaan: "Suljin lukot itse."

"Kuvittelitko tosiaan", Zeratul aloitti vaimeasti. Hän astui sisään himmeiden valojen muodostamaan kehään katsomatta ketään tai mitään muuta kuin Kerrigania.

"Kuvittelitko tosiaan, että psioninen tyhjiösi pidättelisi Khalaa ja tyhjyyttä?"

Hänen jalkansa kävivät alkuun hitaasti, sitten yhä kiihtyvällä temmolla. Hiuksiin sidottu patinoitunut metallirengas kalahti olkapääsuojia vasten. Ääni kuulosti kovalta ja luonnottomalta hiljentyneessä tilassa.

"Kuvittelitko tosiaan, että ansaloukkusi voisi vangita minut?"

Vihreiden silmien hehku oli kesyttämätön. Musta temppeliherra marssi eteenpäin välittämättä reitilleen sattuvista häiriöistä. Hän halkaisi järjestelmällisen tylysti jokaisen tielleen yrittävän zergin. Olennot alkoivat kaikota Zeratulin edestä.

"Kuvittelitko tosiaan, että antaisin sinun onnistua?"

Zeratul ei pysähtynyt, mutta hidasti kulkuaan aavistuksen verran. Protossi laski ensimmäistä kertaa silmänsä irtoamaan Kerriganista voidakseen löytää Alexein viereen pysähtyneen Kaien terraanien keskeltä. Kaien olemus suoristui päättäväisenä. Alexei ymmärsi mitä oli tapahtumassa ja hän oli aikeissa jo kieltää, estää naista jollakin tavalla. Hän pysyi kuitenkin hiljaa, kun Kaie irtosi ryhmästä ilmeettömänä ja alkoi harppoa kohti opettajaansa. Kukaan muukaan ei sanonut mitään. Naisen virta etääntyi ja himmeni, lakkasi suojelemasta heitä. Adams otti äännähdystäkään päästämättä aaveita ympäröivän psionisen muurin kontolleen.

Alexei lennätti Kaien tajuntaan käskyn olla varovainen – komennukseen sekoittui tahattomasti läjä hänen sydäntään kivistävä tunteita, joita ei ollut aikaa pukea sanoiksi. Kaien askeleet sekosivat, protossi kääntyi ja katsoi ensimmäistä kertaa suoraan Alexein silmiin. Hän nieleskeli, kunnes muodosti huulillaan pahoittelevat sanat ilmaan. Oli mahdoton sanoa, mitä nainen tunsi. Zeratulin kasvot olivat nekin tyhjät ja lasittuneet, kun nuori temppelisisar siirtyi hänen rinnalleen.

"Kuvittelitko tosiaan, että voisit ottaa takaisin ja mädättää sisältä jotakin, jonka sekä minä että Fenix olemme jo omaksemme tunnustaneet?" mies kuitenkin kysyi jälleen Kerriganilta, jonka ilme happani entisestään.

Kaie ja Zeratul kävelivät voimakkain askelin. Protossien pitkät, norjat kehot jättivät jälkeensä muodottomiksi venyneet varjot. Kaksikko ei tarvinnut minkäänlaista sanallista kommunikaatiota. He itse asiassa tuskin edes katsoivat toisiinsa omaksuessaan saman päämäärän ja edetessään sen jälkeen sitä kohti tasaisena rintamana. Alexei ei ollut koskaan päässyt varmuuteen siitä, mitä hittoa protossien mystinen Khala oikeastaan oli, mutta hän tiesi Zeratulin ja Kaien pukevan sen parhaillaan panssarikseen, teroittavan sitä yhdessä kannetuksi aseekseen.

Sulautumaa oli miltei lumoavaa seurata vierestä. Virrat kasvoivat kiinni toisiinsa ja jalkojen tahti hioutui yhtenäiseksi. Siellä missä oli Zeratulin liioittelemattoman terävä torjunta, oli myös Kaien kirurgisen tarkka puukonisku, joka päätti parivaljakon tielle uskaltautuneen zergin elämän hetkessä. Siinä missä Kaien virta torjui yhteismielen psionisten nuolten sateen, Zeratulin tajunta luikerteli jo vihollisen selustassa myrkylliseen vastahyökkäykseen ponnistaen. Opettajasta ja oppilaasta oli tullut saman liikeradan kaksi pistettä, yhteisen tajunnan peilin kaksi heijastumaa.

Sarah Kerrigan kohtasi protossit leuka koholla, ylväänä ja vaarallisempana kuin koskaan. Kun kolmikko lopulta yhytti toisensa, taisteluun sännättiin sanaakaan vaihtamatta. Kerrigan piti viisaasti etäisyyttä Zeratulin plasmateriin ja yritti horjuttaa miehen tasapainoa rohkealla, kurottuvalla iskulla. Naisen selustaan tuli aukko, jonka läpi Kaie pyörähti hipaisten puukollaan äitinsä olkapäätä. Kerrigan ei päästänyt inahdustakaan, mutta Kaiea kohti läimäistyssä iskussa oli niin paljon voimaa, että se lennätti protossin luita musertavalla kiihtyvyydellä taaksepäin selälleen. Kerriganin hiestyneeseen, vihertävänharmaaseen ihoon oli auennut ohut juopa. Verta ei näkynyt.

Kerrigan raakkui ilmoille murahdukselta kuulostavan sanan ja liikkumattomiksi hyytyneet zergit kaikkialla salissa hytkähtivät taas vauhtiin. Kaie, joka kömpi ylös lattialta päätään ravistellen, sai heti kimppuunsa lähistöllä värjötelleen väijyjän. Otus kaatui Alexein tarkkuuskiväärin laukaukseen ennen kuin ehti kohottaakaan rimpuilevia jalkateriään lyöntiin. Kaie ei jäänyt kiittelemään, vaan ponnisti sulavalla puolihypyllä jälleen kohti Sarahia.

"Pidetään ne poissa protossien kimpusta!" Alexei ärjähti siirtäessään tähtäimen Zeratulia kohti pyrkiviin kahteen hydraliskoon. Adams, jonka jaksaminen riitti juuri ja juuri heitä suojaavan psionisen kilven ylläpitoon, autettiin nopeasti istumaan aaveiden ringin keskelle. Thompson ja Lohmann torjuivat lähistölle hiipivät zergit kauemmaksi taistelupistooleillaan ja hätyyttivät kauempana häilyviä liskoja virroillaan siinä missä Shikov ja Solheim tekivät parhaansa Kaielle ja Zeratulille taustatukea välittääkseen. Ahdas tila oli äärilaitojaan myöten täynnä zergeja – lisäjoukkoja tuli jopa katosta – ja aaveet saivat puristaa taisteluun kaikkensa asemansa säilyttääkseen.

Jim Raynor liittyi kohta nilkuttaen heidän seuraansa.

"Antaa olla viimeinen kerta, kun tutustun näin läheisesti ultraliskon anatomiaan viritetty kranaatti kädessä", hän sanoi hilpeästi tervehdykseksi, kippasi pulssikiväärinsä ylös ja aloitti sarjan. Miehen suupielessä oli ilkeännäköinen vekki ja hänen ympärillään leijui edelleen tyrmäävä sisuskalujen aromi. Alexei aisti, kuinka Lohmann asetti mitään sanomatta Raynorin tajunnan ympärille kevyet padot – eivät ne Kerrigania kauaa pidättelisi, mutta antaisivat heille tosipaikassa toivottavasti aikaa reagoida. Raynor oli heidän heikoin lenkkinsä psionisessa taistelussa.

"Mistä hitosta te tulitte?" Alexei kysyi, kun Raynor parkkeerasi hänen olkapäänsä viereen ja alkoi survoa pulssikivääriin uutta lipasta.

"Lyhyt vai pitkä versio?" Raynor kysyi ääntään korottaen ja virnuili koko purukalustonsa leveydeltä. Alexei kohautti olkiaan ja kirosi mielessään, kun viidentoista metrin päässä hydralisko väisti onnekkaasti päähänsä kohdistetun laukauksen. Seuraava yritys tuotti tulosta, ja olento lamaantui seinää vasten viimeisiä hengenvetojaan raakkuen.

"Löysin Kaien. Oikeastaan aika montakin. Kerrigan oli kloonannut hänet."

"Mitä?!" Thompsonin järkyttynyt sävy, joka tuli heidän hartioidensa takaa, kuvasti osuvasti myös Alexein omaa pökerrystä. Raynor pyöräytti silmiään paljonpuhuvasti.

"Kerriganilla oli Kaie joka lähtöön. Suurin osa oli koeputkensa ulkopuolella täysin elinkelvottomia ja epäinhimillisiä. Tuhosimme kaikki löytämämme kopiot. Kaie – meidän Kaiemme – poltti ne."

"Hän vaikuttaa olevan… ", Alexei epäröi sanavalintansa kanssa, "… kunnossa?"

"Järkyttynyt, mutta kunnossa. Kerrigan oli tehnyt parhaansa suistaakseen hänet täysin eläimelliseen tilaan. Onneksi Kaie on vahvaa tekoa," Raynor myhäili. Alexei hymyili huojentuneena.

"Entäpä Zeratul?" hän kysyi.

"Näyttävä sisääntulo, eikö?" Raynor nauroi tyytyväisesti. Hän vaikeni hetkeksi, kun pulssikivääri suihkaisi ulos lyhyen, hallitun sarjan. Ympäriinsä sukkuloivien zerglingien pitkä rivistö lyheni huomattavasti.

"Kerrigan oli yrittänyt vangita Zeratulin. Joku saamarin psioninen tyhjiö, en minä tiedä", hän selitti Shikovin järkyttyneeseen mulkaisuun. "Kaie avasi sellin. Hän käytti komentosillan tuolia, sillä yhteismieli piti häntä edelleen yhtenä heistä."

"Hyvä." Shikov nyökytteli ja kumpikin miehistä keskittyi jälleen hetkeksi täydellä intensiteetillä ympäristöön ja zergeihin. Alexei ei voinut kuitenkaan estää kylmänväreitä äskeistä tietoa punnitessaan. Oli hankalaa karistaa ennakkoaavistusta siitä, että Zeratulin vangitsemisella, edes sen yrityksellä, oli syynsä. Kerriganin oli täytynyt suunnitella tätä päivää jo pitkään ja valmistautua jokaiseen kuviteltavissa olevaan skenaarioon. Kurkkua alkoi kuristaa, kun hän kuvitteli hybridiprototyyppejä, joihin olisi upotettu perimää Zeratulista, Kerriganista ja Alexeista itsestään.

Pikkuhiljaa aaveiden ympärille muodostunut suojavyöhyke alkoi laajentua ja kuolleita zergeja lojua kaikkialla heidän ympärillään niin paljon, että lattiaa oli mahdoton erottaa ruumiiden alta. Alexei huomasi uivansa hiessä ja hengityksensä kulkevan huohottavana. Oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan aikaa oli kulunut, mutta hän tunsi sekä nestehukan että psionisen huimauksen kourivan sisällään. Alexei oli aina nauttinut tarkka-ampumisesta ja tehokkaasta, lähestulkoon elegantista tuhovoimasta, jonka pitkävartinen kivääri mahdollisti hänen käsissään. Tämä ei ollut enää kuitenkaan simulaatioharjoitusten liitelevän sulavaa osumaa toisensa perään, vaan hän joutui kapeassa tilassa kiikaroimaan uusia kohteita tähtäimeensä hengästyttävän nopealla tahdilla. Alun adrenaliinia tulvinut purska oli jo jättänyt hänet ja jäljellä oli enää silkkaa itsepintaista sisua. Kädet eivät olleet alkaneet onneksi vielä täristä monotonisen liikkeen ja aseen painon vuoksi, mutta silmiä kirveli niihin valuvan hien takia ja suussa maistui metallille. Jim Raynor hänen vierellään latasi kiroillen pulssikivääriään. Muutama Raynorin samoojien sotilas oli kohotellut hirnuen kulmiaan esimiehelleen, joka oli lastannut lippaita mukaansa kokonaisen armeijan tarpeisiin, mutta Alexei oli tällä hetkellä vain kiitollinen Raynorin hamstraamisesta.

Zeratulin plasmaterien kohiseva värinä kalskahti välillä heidän korviinsa merkkinä siitä, että puoliksi viejähaarakkeen kummun taakse siirtynyt taistelu protossien ja zergien kuningattaren välillä ei ollut vielä ohi.

"Siirrytään lähemmäs, Shikov. Voimme auttaa heitä", Raynor karjui hänen korvansa juuressa. Shikov yskähti ja teki nopean tilannearvion kaoottiseksi sekasotkuksi puhjenneesta tilasta. Raynor oli oikeassa. Zergeja parveili enää satunnaisesti heidän ympärillään ja myös loppumattomalta tuntunut lisäjoukkojen tulva oli ehtynyt satunnaisiksi ryppäiksi.

"Hyvä idea", Shikov kohotti ääntään. Hän yski pölyltä maistuvaa kuivuutta kurkustaan ja henkäisi, muttei saanut sanaakaan suustaan. Virtaan työntyvä aavistus seisahdutti hänet ja muut aaveet täydellisesti. Yllättäen jossakin kaukana syttyi tuhansia psionisia tajuntoja – häkellyttävä määrä elämää. Niin kaukainen ja hankalasti sisäistettävä kuin tunne olikin, keneltäkään ei vienyt kauaa tajuta, mistä oli kyse. Durandin apujoukot. Etenkin laivastoon liittyneiden protossien virrat hehkuivat kuin tulikärpäset pimeän keskellä.

Shikov painoi yhteysradionsa kytkintä varmuuden vuoksi kaksi kertaa, vaikkei toivonutkaan turhia. Pelkkä kohina tervehti häntä. Joko kantama ei riittänyt tai koko alus oli kapseloitu läpitunkemattoman, psionisen vaipan sisään. Oli miten oli, heillä ei todennäköisesti ollut mitään keinoa varoittaa pahaa-aavistamattomia aluksia.

"Mitä?" Raynor kysyi hermostuneesti nähdessään aaveiden vaihtamat silmäykset.

"Durandin laivasto saapui juuri", Lohmann tiedotti.

"Sehän on hyvä", Raynor murahti tyytyväisenä. Hän kierrätti katsettaan aaveissa ja sai takaisin vain ilottomia ilmeitä. "Onhan?"

Shikov pudisti päätään kireästi. Hän ampui salin toisesta päästä sisään tullen väijyjän ja alkoi sitten selittää lyhyesti Kerriganin kanssa äsken käydyn keskustelun sisältöä.

"Voi helvetti", Jim kirosi pian. Ahdistus pyyhkäisi hänen ylitseen. "Mitä me voimme tehdä?"

"Pitää huolen siitä, että Kerrigan pysyy aluksella", Shikov vastasi vakavasti. Miehet tuijottivat toisiaan hetken sanattoman yhteisymmärryksen varassa, kunnes Jim nyökytti tukahtuneesti. Jos he kohtaisivat loppunsa zergien aluksella, niin kohtaisi myös terien kuningatarkin.

Alexei loi arvioivan silmäyksen aaveisiinsa. Thompson oli saanut Adamsin puntattua olkapäänsä varaan ja Solheim tuki Lohmannia kevyellä kosketuksella kyynärvarresta. Väsyneet silmäparit oli suunnattu häneen.

"Hitto, onko täällä viejähaarake?", Jim äimistyi. Hän viittoi päällään kohti salin keskiosaa. "Viekö tunneli ulos?"

Alexei yllättyi kysymyksestä. Hän ei ollut edes tajunnut pohtia viejähaarakkeen mysteeriä sen jälkeen, kun Kerrigan zergeineen oli ilmaantunut saliin. Nyt kaikki kävi kuitenkin järkeen välähdysmäisenä oivalluksena. Tunneli oli todennäköisesti yksi, jollei ainoa, Kerriganin suunnittelemista pakoreiteistä, joka kuljettaisi terien kuningattaren turvaan ennen johtoaluksen räjähtämistä.

Nydus-kanavan epätasainen valohehku ei ollut sammunut taistelun räminässä, vaan täytti salin yhä vihreällä kajolla. Siihen oli tullut miltei kutsuva sävy. Shikov tunnisti itsessään vaistonvaraisena syttyvän toivon eloonjäämisestä ja pakenemisesta, mutta yritti parhaansa mukaan vaientaa takaraivossaan karjuvan selviytymisvietin pohtiessaan parasta etenemistapaa.

"Jos rööri vie ulos, Kerrigan on pidettävä kaukana siitä", Adams hoputti.

"Olet oikeassa. Miehitetään viejähaarakkeen suu!" Shikov komensi terävästi. Kerriganin kulku kanavalle pitäisi estää hinnalla millä hyvänsä.

Aaveet toimivat nopeasti ja etenivät salin laidalla ohuena nauhana eliminoiden reitiltään vain välttämättömimmät viholliset. Kerrigan, jonka he joutuivat ohittamaan viistosti sivulta ennen määränpäätään, ei ollut kuitenkaan halukas laskemaan aaveita selustaansa. Naisen virta laukkasi joukon tielle jarrutellen ja hyökkäävänä. Jonon etummaisena kulkeva Solheim kompastui polvilleen ja yritti haroa käsillään tasapainoa. Hän huojui tyhjyyttä vasten räpiköiden. Shikov heitti oman virtansa liikkeelle ja työnsi sen vasten Kerriganin psionista puhuria. Hän olisi yhtä hyvin voinut yrittää pyydystää hirmumyrskyä reikäiseen säkkiin. Vesi alkoi valua hänen silmistään.

Kerrigan ei heidän onnekseen pystynyt pitämään yllä kahden rintaman sotaa kuin tuokion. Kaien virta raastoi Kerrigania terrierimäisen itsepintaisena ja pakotti pieni nykäys kerrallaan tämän perääntymään aaveiden kimpusta. Zeratul puolestaan näki tilaisuutensa tulleen, syöksi teränsä eteenpäin ja irrotti toisen Kerriganin luurankosiivistä pitkälle ulottuvalla sivalluksella. Kantimistaan irronnut siipi putosi lattialle kolahtaen ja puolustuskannalle ajettu zergkuningatar kirahti kiukusta, kenties raivostakin. Naisen kaiken kertova katse liikahti aaveista protosseihin ja takaisin niin nopeasti, että keltaisten pupillien takana muljahtavat verestävät silmänvalkuaiset saattoi erottaa hämärässä.

Aaveet pääsivät viejähaarakkeen suuaukolle. Alexei auttoi Adamsin istumaan taakseen ja teki tilaa polven varaan laskeutuneelle Raynorille ja tämän kostonhaluiselle pulssikiväärille. Lohmannin virta paukautti takaoikealta rynnäkköä yrittävät kolme zerglingia kauemmas selälleen, eikä Solheimilla ollut ongelmia niiden lopettamisessa.

Kerrigan oli ajettu puolutuskannalle. Alexei toivoi, että se riittäisi.

Lyö, lyö, väistä, peräänny tasan kaksi askelta.

Kaiesta oli tullut energiaa – kristallisen puhtaana soljuvaa ja vapaata kaikista inhimillisen mielen painolasteista. Onneksi ei ollut aikaa pysähtyä. Ei hetkeä miettiä. Ei taukoa, joka olisi kaivannut sanoja seisahtuakseen. Khalan äänetön musiikki ja sotatanssin nimeämätön rytmi riittivät. Zeratulin mielestä oli tullut hänen mielensä ja he ohjasivat toisiaan yhteisen, tiedostamattoman liikkeen ääripäissä.

Kumarru, tarjoa käsi Zeratulin tueksi, sivalla virralla sokeaan pisteeseen.

Harmonia oli rikkumaton ja jollakin lailla jopa turruttava. Kaien ei tarvinnut kääntää päätään hakeakseen varmistusta, eikä kuunnella Opettajan liikkeiden soinnillista kulkua, sillä hän tiesi kysymättäkin missä mies oli ja mitä hän teki. Heidän virtansa tanssivat yhteisellä rajapinnalla kipunoiden ja toisiinsa tukeutuen – peilaten fyysisen maailman saumatonta liikettä, jolla he piirittivät, perääntyivät ja hyökkäsivät. Toisinaan Zeratulin käsi tapasi hänen omansa, hän sukelsi miehen kohotetun raajan alta parempaan asemaan tai olkapäät hankasivat lyhyesti toisiaan vasten, mutta kaikki tapahtui kuin huolellisesti suoritetun laskutoimituksen ohjaamana.

Vaihda puukkokättä, väistä, potkaise matalalta.

Kaie oli vapautettu – ja toisaalta pakotettu luopumaan – ruumiillisuudestaan. Kaikki elintoiminnot kumpusivat jostakin syvältä nimeämättömän koneiston uumenista ja lähitaistelun huohottavaan sykkeeseen uponnut keho toimi odottamatta tietoista päätöstä. Hänen päähänsä ei olisi mahtunut yhtäkään yksityistä tai satunnaista ajatusta, sillä läpitunkematon taistelutranssi vei jokaisen liikenevän resurssin ja pakotti kaiken merkityksettömän kauas.

Aloita työntö vasemmalle, pysähdy kesken liikeradan. Lyö. Vie virta kilveksi suojaamattomaan kylkeen.

Hän tiedosti etäisenä väreilynä sen, että heidän ympärillään oli sali täynnä terraaneita, zergeja ja vastakkain iskeytyviä virtoja. Taistelun kuohuva kulku oli karvasta sekä suoraviivaista vahvimman selviytymistä. Sillä ei kuitenkaan ollut nyt merkitystä. Ei hänelle. Kaikki Kaien kuplan ulkopuolella tapahtuva oli mitätöntä hyörimistä – lyhyiden hengenvetojen ja emotionaalisten hyökyaaltojen loputonta juoksuhautaa.

Suojaa Zeratulin selusta. Naamioi isku valelyönniksi, mutta anna sen kulkea loppuun asti. Väistä.

Vaikka aika oli pysähtynyt ja latistunut mitäänsanomattomaksi jo kauan sitten, hän ymmärsi muutoksen dynamiikassa. Jokin sai vihollisen ylimitoitetulta tuntuneen aggression muuttumaan täysin pitelemättömäksi. Valtaosa heitä kohti rynnäköidyistä iskuista oli enää sokean raivon kanavoimia työntöjä, joilla ei ollut todella mitään mahdollisuutta osua maaliinsa. Kesti kauan, ennen kuin silmittömän kiukun tilalle tuli vetäytyvää laskelmallisuutta. Kaie ymmärsi etäisesti, kuinka lähellä murtumiskohtaa he olivat.

Iske virralla. Toisen kerran. Hae kiintopiste, pyörähdä. Ota tukea kyynärpäästä ja potkaise. Uudelleen, mutta enemmän yläviistoon.

Kaien virta riensi suojaamaan Opettajaa myrkylliseltä terältä, joka leikkasi ilmaa ensin valehyökkäykseen koukaten ja sitten todellista maaliaan notkealla kääntölyönnillä tavoitellen. Zeratul ehti väistää polvilleen putoamalla ja päänsä takaviistoon painamalla. Paksut letit koskettivat nahkeaa maata märäksi vettyen. Kaie sai Opettajaa kohti tarkoitetun iskun syrjään ohjatessaan osuman kämmenselkäänsä, mutta tuskin huomasi sitä. Äänetön käsky kehotti häntä lyömään jäykistetyllä kädellä eteenpäin puukonterää samassa linjassa vaakasuorasti sohaisten.

Tapa. Lyö. Lyö.

Kaie teki työtä käskettyä. Pian horjumattomaan tyhjiöön tuli ääntä. Vihollisen virta kääntyi sisäänpäin mouruten, kunnes muuttui kirkuvaksi sateeksi raivon- ja kivunhiutaleita. Psioninen räjähdysaalto sai korvat soimaan viheltävää tyhjyyttä. Zeratul lennähti avaran tilan halki suoraviivaisessa kaaressa ja tömähti raskaasti lattialle. Lyhyen hetken ajaksi hänen tajuntansa sekä plasmaterien sähisevä tuike sammuivat. Samalla Kaien mieleen piirtyneet askelmerkit hajosivat parveksi räpiköiviä aikomuksia. Häntä pinnalla pidellyt kelluke tyhjeni kaikesta ilmasta kuin neulalla lävistettynä ja sai orvon virran huudahtamaan säikähtäneesti apua. Hän yritti vaihtaa painoa jalalta toiselle pysyäkseen pystyssä, mutta yksinkertainenkin liike oli liikaa hänen kuormitetuille aivoilleen. Aivan kuin joku olisi varastanut puolet hänen mielestään. Kaie tunsi kaatuvansa.

Häneen tartuttiin kovakouraisesti. Kynnet piirsivät Kaien kasvojen ääriviivat punaisella nesteellä. Kaie räpytteli. Hän kykeni hahmottamaan eteensä työnnetyn, ruhjeille ja naarmuille kulutetun naaman ja näki sinervien huulien avautuvan. Jos katsoi syvälle – ikään kuin kaiken silmillä havaittavan massan taakse – hän oli edelleen säpsähdyttävän kaunis.

"Äiti", Kaie sokelsi kauhistuneena tunnistaessaan kasvot. Yllättyneisyys, syyllisyys, inho ja katkeruus työntyivät hänen mielensä halki ahtaina ja kuumottavina. Hänen oli hankala muodostaa yksinkertaisintakaan sanaa huulillaan. Mieli oli tyhjä ja väritön.

"Näinkö se päättyy, tytär?" Kerrigan kysyi. Hänen intensiivinen tuijotuksensa oli kuumeinen, miltei kuin veden pinnasta vain kuvajaisena piirtyvä varjo. Kaie oli aikeissa painaa päänsä – kuten aina teki hämillään – mutta äidin kämmenpohjat olivat liimautuneet hänen leukaperiään vasten jo aiemmin ja nyt ne pusersivat kipeästi hänen kasvonsa yläviistoon. Hän pakottautui kohtaamaan äärettömän yksinäisyyden äidin katseen pohjalla.

"He eivät olleet sen parempia kuin minä", Sarah mumisi. Hänen otsansa tippui rusehtavia pisaroita, mutta kämmenten vauhko puristus lujeni entisestään. Yhteismieli, joka karjui äidin virran takana kuin suukapulan taakse vaiennettu vanki, kuulosti autiommalta ja järjettömämmältä kuin koskaan.

"Mitä?" Kaie kuiskasi.

"Protossit. He käyttivät sinua siinä missä minäkin", Kerrigan raakkui.

"Mitä?" Kaie ei osannut kuin toistaa sanansa. Hän oli yllättäen hyvin tietoinen siitä, että oli uupunut ja hajalla. Surkastunut mieli, ruhjottu kuori. Oikea olkapää vaikutti olevan sijoiltaan, virta oli puutunut, kylkeä kuumotti ja äidin kynsi oli painanut poskipäähän syvän uran. Joka puolella oli verta vuotavia, leveitä haavoja. Vasemman käden pikkurilli ja nimetön erottuivat sykkivän kivuliaina, ehkä murtuneina. Otsassa oli tunnoton, lämpimältä tuntuva viilto. Sitä ympäröivä iho oli liukas, vetisen tuntuinen. Äiti häälyi hänen näkökenttänsä äärirajalla tulkitsemattomana, miltei hartaan näköisenä kuvajaisena. Kaie pelkäsi jälleen pyörtyvänsä.

"Katso virtaani, tytär", äiti pyysi. Hän haukkoi henkeä. "Katso virtaani, Kaie."

Kaien silmät rävähtivät. Se oli ensimmäinen kerta, kun äiti kutsui häntä nimellä, jonka Fenix oli hänelle antanut. Ensimmäinen kerta, kun äiti ei yrittänyt sulloa häntä takaisin yhteismielen ahjossa taottuun muottiin. Hänen sydämensä värähti hälyttävästi kuin yksinäinen askelvirhe muuten täydellisessä taistelukoreografiassa.

Äidin virtaa oli enää mahdoton täysin erottaa yhteismielestä. Huumaavat ja kierouttavat lonkerot olivat syöneet tiensä läpi särmikkäästä mielestä ja tuhonneet persoonan, joka oli joskus kuulunut terraani-imperiumin parhaalle aaveelle. Kaie ei välittänyt yhteismielen vokottelevasta kutsusta tai kaihosta, joka valtasi hänet äidin virran syvimpiä kuiluja kaukaa tähyillessään – hän suuntasi kohti kuvaa, jota äiti piirsi hätäisin, mutta varmoin vedoin.

Sinä luulit aina, että pakenit minulta. Että isäsi tapettuasi onnistuit karkaamaan.

Äiti väläytti hänelle lyhyesti kuvan, jossa Sarah itse seisoi Fenixin kuolleen, puoliksi zergiksi jo muuttuneen ruumiin yllä mietteliään näköisenä. Protossin silmät katsoivat toispuoleiseen lasimaisina. Kaie oli tappanut Fenixin tämän omilla plasmaterillä ja palaneen lihan yököttävä haju väreili vieläkin lämpöaistimuksena ilmassa.

Niin minä pakeninkin. Aina siihen asti, että Opettaja löysi minut.

Kaie kuuli epävarmuuden vastauksessaan, vaikka yritti kätkeä sen. Mitä äiti yritti sanoa?

Kaie seurasi Sarahin muiston läpi, kuinka äiti käveli käytävän laidalta toiselle hajamieliseltä näyttäen. Hän terästäytyi selkeästi, kun yhteismieli tiedusteli, pysäytettäisiinkö Kaien pako pesän eteläisen suuaukon luona odottavan yksikön avulla. Äiti veti syvään henkeä, kunnes Kaien tyrmistykseksi kielsi: Ei, antakaa hänen mennä.

Yhteismielen kuittaus haipui olemattomiin muistikuvan mukana, mutta Kaien sisintä se ei jättänyt rauhaan.

… miksi?

Äiti hymähti. Yksi ainoa äännähdys oli täynnä pohjatonta katkeruutta.

Uskoitko todella, etten huomannut, miten sinä luisuit syrjään polultasi ja livahdit Fenixin tykö kerta toisensa jälkeen? Khala tihkui sinusta ulos kuin mätä haavasta. Tiesin, etten ollut vieläkään onnistunut. Minä annoin sinun paeta, sillä sinulla oli vielä käyttöä.

Kaie ei osannut sanoa mitään, eikä olisi ehkä tyrmistykseltään pystynytkään puheeseen. Pakokauhuinen aavistus kiersi hänen vatsassaan. Hän oli luullut väistelleensä äidin kynsiä viimeiseen asti ja onnistuneensa pakenemaan periksiantamattomuutensa ja kyvykkyytensä - ehkä ripauksen onneakin - ansiosta. Se kaikki oli ollut vain äidin näyttämölle vierittämää kulissia.

Minä istutin sinuun psionisen kytkimen. Sinun oli tarkoitus löytää protossit ja ennen pitkää terraanit. Halusin tietoja ja ennen kaikkea halusin aaveet.

Kaien koko sisin vapisi vihasta ja epäuskosta.

Hän olisi maksanut mitä vain voidakseen olla varma siitä, että äiti valehteli, mutta virran sisältä kumpuavat muistot eivät väistelleet totuutta. Kaie nosti huomaamattaankin kädet korvilleen, sulki silmänsä ja yritti muutaman sekunnin ajan vain huutaa niin lujaa, ettei mikään sana saavuttaisi enää häntä. Äidin virta oli kuitenkin aivan liian voimallinen. Koko karmiva tarina syötettiin hänelle jokainen läpimätä petos toisensa jälkeen.

Hän oli luullut levottomia öitään vain traumaperäiseksi oireiluksi, kuten tohtori Stanton oli hänelle univaikeuksien taustoja kuvaillut. Hän oli maannut kuukausi toisensa perään iltaisin kädet ristissä kapealla metallilaverillaan jäykkänä kauhusta. Silmäluomiaan väkisin umpeen puristaessaan Kaie hokenut itselleen, että sekavien valvejaksojen ja painajaisten välinen temmellyskenttä oli vain hänen oman alitajuntansa tuotetta. Nyt hän ymmärsi tilanteeseen kätkeytyneen ironian, vaikka painajaisia unet tavallaan olivat olleetkin. Hän sai todistaa ulkopuolisen silmin, kuinka Sarah oli varastanut tyttärensä muistot, aistimukset ja kokemukset unijaksojen aikana kuin olisi porannut reiän hänen mielensä pohjaan ja antanut tiedon valua läpi omaan tajuntaansa. Kaien psioninen muistijälki oli öisin varissut suoraan äidin haaviin paljastaen pienimmätkin yksityiskohdat ja salaisuudet. Äiti oli todistanut jokaisen hetken – oppinut terraaneista kaiken minkä Kaiekin. Kaien vainoharhaisilta tuntuneet kuvitelmat siitä, että äiti, yhteismieli ja zergit odottivat jossakin hänen tiedostomattoman mielensä takana vain vallatakseen hänen vapaan tahtonsa, olivat olleet totta. Kaiken sen aikaa.

Se ei ollut vielä pahinta. Pieni, tahaton ulahdus karkasi Kaien huulilta, kun hän arvasi, mitä seuraavaksi oli tulossa.

Voi Khalan nimeen, älä anna sen olla minä…!

Se oli hän. Kaie näki itsensä piilottamassa sirpalekranaatteja pienen sukkulan ohjaamon kattotason varusteluukkuihin. Hän teki töitä ilmeettömästi, vahtimatta selustaansa tai pelkäämättä. Ovella vartiossa seisoi nuori mies, jonka kasvot olivat jo alkaneet arpeutua zergiksi muuttumista ennakoiden. Pilotti: kesakkonaamainen, vihreäsilmäinen ja arasti hänelle heidän ensikohtaamisellaan hymyillyt. Työtoverit olivat kutsuneet häntä "Velhoksi" - nimeen oli selkeästi liittynyt jokin kurillinen kommellus. Kaie ymmärsi äkkiä jäyhällä varmuudella, että hän oli tartuttanut miehen. Hän oli ollut vain työkalu, pelkkä mitätön sivujuonne sodan suuressa käsikirjoituksessa. Ja silti hän oli tuhonnut miehen koko elämän.

Minä en halua nähdä enää… tätä. En mitään.

Äiti ei välittänyt hänen pyynnöistään minkään vertaa.

Minä en ollut ainoa, Kaie. Myös protossit virittivät sinuun kytkimen. He pitivät sinua niin vastenmielisenä ja uhkaavana, että halusivat sitoa sinut pakolla Khalaansa. Sinun jalot ja ylpeät esikuvasi. Sinä olet ensikohtaamisestanne lähtien palvonut maata Opettajasi jalkojen alla, vaikka hän ei ole sen parempi kuin minäkään.

Kaien sisin kuohahti täysin vailla ennakkovaroitusta yli äyräidensä ja hänen ohimoidensa takana räjähti valkohehkuinen raivo. Hän ei ollut koskaan ennen menettänyt kontrollia niin täydellisesti.

Valehtelija!

Kaie antoi virtansa mylviä äitiä päin ja alkoi singota vihaisia iskuja vasten tämän heikentyneitä valleja. Pian hän moukaroi Sarahin varomatonta tajuntaa lyönti toisensa jälkeen ja armoa antamatta. Hänen teki mielensä kuristaa nainen edessään siihen paikkaan.

Kuinka sinä julkeat uskotella tuollaista paskapuhettasi minulle?

Äiti otti iskut vastaan yrittämättä torjua niitä ja miltei nöyrästi. Hän hymyili kuivasti.

Se on totta. Me olemme saman hulluuden kaksi eri kuvajaista, minä ja Zeratul.

Kaie näki nyrkkinsä kohoavan vaaleana ulokkeena näkökenttänsä laidalla. Äiti ei tehnyt elettäkään estääkseen kämmenen uppoamista leukaperäänsä - hän oli antanut psionisen pieksennän tulla läpi kaikessa väkevyydessään ja näytti kirjaimellisesti kääntävän toisen posken myös tyttärensä fyysiselle raivonpuuskalle. Kaie murjoi rystysillään kolmesti tai neljästi, kunnes sai palautettua otteensa pakkomielteisesti takovaan raajaan ja veti nyrkkinsä suurin ponnistuksin selkänsä taakse.

Samalla maata horjuttava pettymys söi kaiken väkivallan ja uhkan hänen olemuksestaan. Vaikka hän olisi halunnut kiihkeästi uskoa turvalliseen ja totuttuun versioon hänen elämäntarinastaan, Kaie ei voinut tehdä muuta kuin hyväksyä totuuden – sen totuuden, jota äidin virta kuljetti mukanaan.

Sinä olet kenties vahvempi kuin osasin koskaan kuvitella, tytär. Olet vastustanut kumpaakin silmukkaa tähän hetkeen asti, ehkä jopa purkanut ne. Et ole toimittanut minulle aaveitani. Etkä myöskään tappanut minua. Mistä se johtuu?

Kaiella ei ollut vastauksia. Järkytys oli kutistanut kaikki hänen ajatuksensa pelkäksi keoksi hajanaisia kysymyssanoja. Hän antoi muistojen kulkea lävitseen pikaisina sarjoina. Kun Kaie vihdoin näki koko tapahtumaketjun - hänen oman elämänsä - katkottomana ja vailla aukkokohtia kouraiseva suru valtasi hänet. Kokemus oli lamaannuttava.

Mi-miksi sinä näytät tämän minulle?

Äiti työnsi hänen tajuntansa irti virrastaan hellävaroin.

"Totuus kuuluu sinulle", hän sanoi kolealla, mutta päättäväisellä äänellä.

Kaie räpäytti silmiään toistuvasti. Katse sattui alaviistoon.

Hän ymmärsi vasta nyt, että hänen kätensä puristivat edelleen puukonkahvaa ja että puukko oli yhä kiinni äidin alimman kylkiluun alla kahvaansa myöten. Nestettä – se oli liian kylmää ollakseen hänen omaa vertaan – vuosi paksuina sykäyksinä alas hänen sormilleen. Haava oli syvä.

"Minä odotan tyhjyyttä", äiti kuiskutti käheästi. Hänen ihonsa vaikutti yllättäen kalmankalsealta, silmät niin syviltä kuopissaan. Tyhjin katsein äiti kosketti varovaisesti Kaien sormia.

"Näinkö se päättyy?" Kaie toisti Sarahin äskeiset sanat. Kysymykseen oli täysin varoittamatta hiipinyt selittämätöntä hätää. Kaie antoi otteensa heltyä miltei pakokauhuisesti.

Miksi äiti katsoi häneen noin? Tältäkö luopuminen tuntui? Näin tyhjältä? Silloinkin, kun olit odottanut sitä miltei koko elämäsi? Tukahdutettaisiinko liekki savuvanaksi näin... vaivattomasti ja koruttomasti? Kaie oli odottanut hurmoksellista riemua ja julmaa tyytyväisyyttä, muttei kyennyt nostattamaan sisältään mitään muuta kuin katkerankaihoisaa yksinäisyyttä.

Äiti sipaisi puukon veristä kahvaa miltei hellittelevästi ja silmäili sen kulunutta pinnoitetta kuin olisi muistellut jotakin kaunista tai koskettavaa.

Minä otan sinulta kaiken.

Kaie ymmärsi vain hetkeä liian myöhään, että kohtalokkaalta kalskahtavat sanat oli tarkoitettu Jim Raynorille, eikä hänelle. Mies oli jo täydessä vauhdissa, suorastaan rynnäköi, mutta oli liian myöhässä. Niin oli myös Zeratul, joka oli jo jaloillaan ja käännähti heitä kohti jäntevänä.

Viimeinen harhautus ennen suurta katoamistemppua. Äidiltä vei vain silmänräpäyksen verran aikaa tempaista puukko alavatsastaan ja upottaa se edessään värisevään tyttäreensä. Yllätetty ja soperteleva Kaie ei koskaan saanut tietää, mihin puukon oli tarkoitus osua, sillä Alexein tarkkuuskiväärin luoti iskeytyi Kerriganin kämmeneen muuttaen iskun suuntaa. Kerriganin ja Kaien huudot sotkeutuivat toisiinsa. Puukko oli kairautunut jonnekin reiden uumeniin, mutta vastaavasti Sarahin kämmenselkä oli silpoutunut muodottomaksi jänteiden, luiden ja ihoriekaleiden sotkuksi.

Kaie kaatui, eikä tällä kertaa kukaan estänyt sitä. Puukko oli osunut luuhun. Mustanpuhuva kipu tuntui kallon laella asti. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen tuskaan, joka levisi suuremmaksi ja ahdistavammaksi jokaisella hengenvedolla hänen sisimmässään. Epäonnistuminen. Hän ei ollut kyennyt tekemään tarpeellista, vaan oli väistänyt velvollisuuttaan ja antanut äidin harhauttaa hänet sivupolulle. Hänellä oli ollut tilaisuus tappaa Sarah Kerrigan ja hän oli tuhlannut sen. Hän oli tahrannut Fenixin muiston.

Huuto ja kohina vaimenivat miellyttäväksi taustahälyksi. Zeratulin käskevä karjunta erottui joukosta, mutta jostakin syystä terraanien kieli kuulosti täysin tunnistamattomalta sekasotkulta hänen korvissaan. Kaie tuijotti mitään näkemättä ylöspäin, kohti kattorakenteiden nielaisevaa pimeyttä. Hän tuli miettineeksi, oliko hän haavoittunut pahemmin kuin uskoi. Siksikö kaikki oli niin tyhjää? Oliko hän astumassa Khalan valoon vielä viimeisen kerran? Alexein älähdys käski jonkun pitää kiirettä kahteen kertaan, toivotti onnea ja sen jälkeen hiipui kuulumattomiin. Miehen virta käväisi Kaien luona ja kosketti häntä huolehtivana. Jättikö mies jäähyväisiä?

Zeratulin kasvot ilmestyivät hänen näkökenttäänsä. Kaie ei kyennyt käsittämään, miksi Opettajan kasvoilla oli valju, mutta selkeästi liikuttunut hymyntapainen. Se pyyhkiytyi nopeasti.

"Anteeksi, Opettaja", Kaie sopersi protossiksi. Hän ojensi kätensä tapaillen Zeratulin sormia – rukoillen tältä armahdusta, vaikka tiesi anteeksiannon olevan jo ulottumattomissaan. "Anteeksi. Anteeksi. Olin typerä."

"Olet tehnyt hyvin, nuori papitar. Minä jatkan tästä."

Zeratul kosketti kämmenellään Kaien otsaa. Miehen pitkä, tumma tukka hipaisi hänen leukaansa. Kaien valitus katkesi kesken tavun. Hän tunsi veden kihoavan silmiinsä.

"Mutta minä…"

"Sinä olet tehnyt hyvin, Kaie", Zeratul toisti vakaumuksellisesti. Hän lukitsi Kaien silmät omiinsa. "Älä unohda sitä. Mene Jimin mukaan. Ymmärrätkö?"

Niine hyvineen, vastausta odottamatta tai muita sanojaan millään lailla aukaisematta mustien temppeliherrojen johtaja jätti hänet taakseen. Mies ponnisti Kaien ohitse yhtenä virtaviivaisena loikkana ja katosi muutamissa hetkissä tummuuteen. Kaie parahti, mutta mies ei kääntynyt tai lähettänyt edes virtaansa takaisin. Pian hänestä erottuneet plasmaterien valonsäteetkin hautautuivat pimeään.

Haavasidoksesta ei ollut millään tulla kelvollista. Jim ryöpytti kokonaisen litanian manailusanoja suustaan samalla kun haki uutta rullaa pakkauksesta. Sormet tuntuivat turpeilta ja kirosanoja vapautui jälleen uusi parvellinen, kun siteen pää karkasi kahdesti hänen otteestaan.

Jim hengitti syvään ja alkoi kiertää tukiharsoa napakoin liikkein Kaien reiden ympäri. Hassua – hän oli nähnyt sotilasuransa aikana kaikki kuviteltavissa olevat lääkintämiesten kenttäpatentit ja todistanut suoranaisia ihmeitä, joissa juuri ja juuri kokoon harsitut miehet ja naiset selvisivät ja toipuivat. Silti Kaien jalan peitoksi solmittu side näytti aivan liian heiveröiseltä ja kokemattomin käsin asetellulta. Miksi hän ei ollut pyytänyt Shikovin lääkintämiestä jäämään? Kädet tärisivät ikään kuin hän ei olisi ikinä ennen nähnyt verta.

Jim vilkaisi Kaieen ja tunsi sydänalassaan tutun jäytävän rouhaisun. Hän ymmärsi puuskahtaen, ettei hänen ensiaputaidoissaan tai haavan tukoksi kiristetyssä sidoksessa ollut mitään vikaa. Edes tohtori Mallisterin pikkutarkka tikkaus olisi tuskin tyydyttänyt häntä tällä hetkellä. Olisi ollut sanoinkuvaamattoman kamalaa menettää Kaie kaiken tämän jälkeen näin lähellä maaliviivaa.

Kiroillen hän tarttui peruspakkaukseen selässään. Teippaus saattoi olla liioittelua, mutta se tekisi hänen kuumottavasta huolestaan siedettävämmän.

"Minä… anteeksi, Jim. Minä en… minä en tappanut häntä."

Jim katkaisi paksun yleisteipin hampaillaan ennen kuin alkoi kietoa sitä siteen tueksi. Hän kurkkasi silmäkulmastaan Kaien musertunutta ilmettä. Hän ei ollut nähnyt suojattiaan ikinä niin epätoivoisen näköisenä. Silmät seisoivat päässä ja kasvoille oli vääntynyt pöyristynyt, sekava ilme.

"Älä välitä siitä nyt", hän koetti lohduttaa ja taputti naisen otsaa tyynnyttelevästi. Iho oli muuttunut jo nahkeaksi ja puski kylmää hikeä. Kaien kuumeinen horina kuitenkin jatkui.

"Minun olisi pitänyt ennakoida, että hän… että se hetki oli valheellinen. Minä…", Kaien silmät kohtasivat Jimin häpeissään ja nöyryytettynä. "… ihan vain hetken ajan olin varma, että sain häneen yhteyden. Että kaiken sen alla oli jotakin inhimillistä. Se oli typerää, mutta halusin niin kovasti uskoa siihen."

Kuiskaus vaimeni säälittäväksi supinaksi. Jim työnsi kätensä Kaien kainalon alta auttaakseen naisen jaloilleen, mutta käytti tilaisuuden samalla hyväksi silittääkseen kahdella pitkällä vedolla tämän vapisevaa rankaa. Hän katsoi protossin silmiin peittelemättä omaa haikeuttaan.

"Sinä et ole ainoa, pikkuinen."

Kaien tummat pupillit supistuivat äkisti, kun nainen käänsi katseensa kohti nydus-kanavan valoja ja Jimia.

"Sinäkinkö…?"

"En tiedä vieläkään, kuolivatko isäsi ja Raszagal siksi, etten ollut tarpeeksi varuillani Kerriganin kanssa. En ole varma tänäkään päivänä, olenko koskaan todella koskettanut jotakin vanhan Sarahin – minun Sarahini – sisimmässä. Ja toisaalta... mitä jos olenkin?" Jim nakkeli niskojaan turhautuneesti ja osoittaen kuinka yhdentekevänä ajatusta piti.

"Mitä tarkoitat?" Kaie tarrautui hänen käsivarteensa. Jim huokasi raskaasti. Hänellä ei ollut tarjota varmuutta, joka olisi laimentanut syyllisyyden Kaien sisältä olemattomiin, kenelläkään tuskin oli. Nainen katsoi häneen kuitenkin liikuttavan toiveikkaana

"Sarah on kahlannut liian syvälle, eikä ehkä koskaan tule takaisin, mutta… ", niin rauhallisena ja rohkaisevana kuin hän yritti pysyäkin, Jimin oma ääni petti silti, "… olen ajatellut, että jos saan hänen menneestä persoonastaan takaisin vain sirpaleita, eikö edes niistä pitäisi olla kiitollinen?"

"Minun olisi pitänyt tappaa hänet", protossi tokaisi jäykästi kuin haluten mitätöidä hänen sanansa ja niihin sisältyvät, huolestuttavat ajatuskulut. Nainen katsoi häneen luomet väsymyksestä turvonneina ja kasvot hikeä tippuen. Jim tunnisti verenhukasta johtuvan shokin oireet ja tarttui Kaiea ripeästi hartioista.

"Saat siihen ehkä tilaisuuden myöhemmin", hän totesi konstailemattomaan sävyyn. "Nyt sinä tarvitset lääkäriä."

Kaie pudisteli päätään noustessaan horjahdellen ja Jimista tasapainoa hakien seisomaan.

"Missä muut ovat?" Tokkurainen kysymys esitettiin, kun Kaie havaitsi salin heidän ympärillään täysin tyhjäksi.

"Shikovin ryhmä meni läpi nydus-kanavasta. Jos hyvin käy, he pääsevät jonnekin, mistä on lyhyen kantaman radioyhteys Gerardin laivastoon ja pysäyttävät sen. Lupasin, että tulemme perässä ensi tilassa", hän valaisi.

"Zeratul lähti estämään äidin paon?" Kaie sai kysytyksi. Nainen otti onnahtelevan horjahduksen eteenpäin ja kumartui poimimaan lattialta taistelupuukon, jolla oli haavoittanut Sarahia. Hän joutui pysähtymään kesken ojennuksen ja odottamaan puistattavan huimauksen hellittämistä, mutta sai kuin sainkin teräaseen nostettua ja työnnettyä sen vyölenkissään roikkuvaan tuppeen yhdellä töksähtävällä liikahduksella. Jim nyökytti.

"Tulehan", hän kehotti hoputtaen ja samalla viittoen Kaiea kohti nydus-tunnelia. Hänen tueksi ojennetut sormensa eivät kuitenkaan koskaan löytäneet Kaien kättä, eikä ehdotus herättänyt protossissa minkäänlaista vastakaikua muutenkaan. Kaie ei liikahtanut – itse asiassa protossi ei edes katsonut häneen. Nainen tuijotti ulos sivuovesta ja eittämättä haisteli Kerriganin ja Zeratulin virtojen jälkiä ilmasta.

"Kaie?" Jim kysyi. Epätoivo alkoi valua vatsanpohjalle paksuna puurona.

Kaien pää heilahti hänen puoleensa. Ääneen lausumaton ja heidän välilleen kuilua halkova päätös näytti raastavan naisen kappaleiksi.

"Älä kuvittelekaan", Jim varoitti matalasti.

"Jim. Minä olin niin lähellä", nainen kuiskasi.

"Älä ryhdy jääräpäiseksi tässä asiassa", Jim kielsi, "sinut pitää saada hoitoon."

Kaie pudisti päätään sellaisella voimalla, että korkealle sidottu poninhäntä heilahti lapaluita vasten. Hän ponnisteli pystyäkseen puhumaan. "Khala antaa minulle tilaisuuden korjata äskeinen erehdykseni. Minä voin varmistaa, ettei hän pakene. Ettei jossakin ole vielä yhtä kanavaa, pakosukkulaa tai muuta takaporttia."

"Eiköhän Zeratul pidä huolen Kerriganista", Jim muistutti synkentyen. Zeratul oli juossut terien kuningattaren perään hyvästelemättä ja hehkuen täyttymystään odottavaa tarkoitusta, mutta ajatus hänen hylkäämisestään alukselle tuntui silti Jimin sisimmässä väärältä. Hän ei missään nimessä uhraisi myös Kaiea samalle alttarille. Nuori nainen näytti olevan itse toista mieltä. Tämän silmät pälyilivät hermostuneesti pimeyteen.

"Hän on yksin ja äidillä on aina varasuunnitelma. Minun on pakko varmistaa, että hän kuolee tänään", Kaie intti. Hän leiskautti puolittaisen askeleen ovea kohti ja pysähtyi vastaanhangoittelevan näköisenä Raynorin kieltävän ärähdyksen kuullessaan.

Voihan saatana sentään.

Jim käänsi vastentahtoisesti selkänsä viejähaarakkeen kutsuvalle hahmolle ja kiersi Kaien viereen salaamatta turhautumistaan.

"Sinä et auta häntä noin pahasti loukkaantuneena. Zeratul päätti ottaa tämän taakan kannettavakseen yksin. Älä anna hänen uhrauksensa olla turha", hän muistutti tiukasti vieden kätensä Kaien olkapäille ja upottaen katseensa tämän kasvoihin.

"Jim, tajuatko?" Kaie henkäisi. Hänen poskensa helottivat kuumeisina ja katseen keskittäminen yhteen pisteeseen vaikutti tuottavan naiselle ongelmia. Hän näytti siltä, että menettäisi tajuntansa hetkenä minä hyvänsä. "Tämä on se hetki, jota me kumpikin olemme odottaneet. Josta olemme nähneet unta jokainen yö. Minulla… minulla on mahdollisuus kostaa isän puolesta. Kostaa alkuperäisen Sarah Kerriganin puolesta. Kostaa sinun puolestasi. Korjata virhe, jonka äsken tein."

Kaien puheen rytmi oli jälleen pakkomielteinen, melkein torjuva. Hän onnistui kuulostamaan yhtä aikaa itkuiselta ja jyrkän päättäväiseltä.

"Minä en anna sinun mennä. En anna sinun tapattaa itseäsi turhaan", Jim sivalsi. Hän kurtisti otsaansa varoittavasti Kaielle ja arvioi etäisyyttä viejähaarakkeen ja heidän välillään. Jos hän toimisi nopeasti ja onni olisi myötä, hän ehtisi raahata naisen tunnelille ja tyrkätä tämän läpi nydus-kanavaan, ennen kuin tämä saisi rutattua hänet psioniseen umpisolmuun tai keksisi kokeilla yhtäkään protossien vapaapainiliikettä hänen herkkiin paikkoihinsa. Kaie näytti lukevan hänen ajatuksensa, sillä protossi siirtyi pienen sivuaskeleen verran syrjään ja silmäili salin oviaukkoa selkeästi omia laskelmiaan tehden.

Protossi ei sanonut mitään, mutta ei vaikuttanut myöskään olevan suostuteltavissa. Hän siirsi Jimin kourat syrjään harteiltaan anteeksipyytelevästi hymyillen, tarttui lattialle pudonneeseen Solheimin pulssikivääriin ja käänsi sitä kädessään. "Ymmärräthän? Minun on pakko varmistaa, että äiti todella kuolee. Tarvittaessa tappaa hänet vaikka omin käsin."

"Ei, ei sinun ole. Käsitätkö sinä?! Sinulla on velvollisuus jäädä jatkamaan taistelua ja pitämään huolta siitä, ettei klooneja tai hybridejä enää tule. Olet sen velkaa isällesi ja opettajallesi, itsellesikin", Jim vetosi kireästi. Hän otti vinottaisen harppauksen Kaien eteen ja jäi seisomaan siihen haastavana, käsiään levittäen.

"Anna minun mennä. Ole kiltti, Jim." Pyyntö oli vaisu, mutta siinä ei ollut suostuvaisuutta tai säyseyttä asteenkaan vertaa.

"En." Jim ravisti päätään.

"Älä pakota minua siirtämään sinua", Kaie pyysi tuskin kuuluvalla äänellä.

"Äläkä sinä pakota minua seisomaan tässä. Kuinka sinä voit pyytää minulta tätä, kun tiedät varsin hyvin, että olet minulle kuin oma tytär?" Jim antoi syvältä kumpuavan epätoivonsa näkyä läpi katseesta, jonka heitti kohti Kaiea. Hänen oli hankala estää sanojaan värisemästä liikutuksesta.

Kaien ääni oli myös itkuinen. "Jim... Sinä olet kaikkea mitä Fenix lupasi, enemmänkin. Mutta sinun pitää antaa minun mennä. Anna minun ottaa kostoni ja täyttää tarkoitukseni."

Kaie astui yhden ainoan askeleen Jimin rinnalle. Kumpikin tiesi, että protossi voittaisi tuloillaan olevan kaksinkamppailun, mutta se ei estänyt Raynoria tarttumasta tämän ranteeseen epätoivoisena. Hän puristi sormensa yhteen kahleeksi.

"Minä en onnistunut pelastamaan Sarahia silloin", Jim sai kuiskatuksi. Hän tärisi paikallaan kiihtymyksestä ja edelleen kulmiensa alta Kaieen katsoen.

"Jim…"

"Minä en onnistunut pelastamaan häntä silloin. Minä en tiedä, mitä helvettiä teen, jos epäonnistun jälleen. Miten jatkan ja mihin menen."

Hän yritti painaa mieleensä Kaien kasvojen särmikkäät kulmat, mutta pian kuvajainen sumentui kyynelverhon taa. Hetken aikaa hän näki Sarahin korkeat poskipäät, terävän otsan profiilin ja päättäväiseen kenoon nousseen leuan Kaien jännittyneessä asennossa. Kaksi kuvaa asettuivat päällekkäin ja sotkeutuivat toisiinsa. Jimin oli enää mahdoton sanoa, ketä hän yritti varjella tai kenen vuoksi hän itki. Kaksi hänen elämänsä rakkainta naista. Miten oli mahdollista, että hän menettäisi molemmat tällä tavalla?

"Kaie, ole kiltti. Anna minun tuoda sinut kotiin…", Jim haki sanoja änkyttäen ja aidosti peloissaan. Hän ei enää tiennyt mitä yritti sanoa - jos hän ei saisi Kaien päätä käännettyä, kaikki oli ollut turhaa. "Kaie… Anna minun pelastaa sinut."

"Jim", Kaie toisti vielä kerran voimattomasti.

"A-anna minun pelastaa edes itseni", Jim kuiskasi ilmaan rukoillen. Hän tunsi hukkuvansa – vajoavansa tarkoituksettomana ja tyhjänä kohti pohjaa. Kaien silmät - niin surulliset ja jo liikaa nähneet - olivat kosteat ja naisen vapiseva alahuuli toi mieleen Johnnyn, joka oli tavannut käpertyä kylpytakissaan hänen syliinsä iltapesun jälkeen.

"Minä rakastan sinua, Jim. Älä tule perääni."

Raynor ei voinut olla miettimättä, kuinka kaikki hänen kuvitelmansa olivat jälleen hajonneet pölyäväksi hiekaksi vain muutamissa sekunneissa. Miten voimaton hän oli katkomaan edessään toistuvia ketjuja siitä huolimatta, että antoi kerta toisensa jälkeen itsestään kaikkensa. Taistelutahdon sitkeä moottori sammui hänen sisällään ja tilalle tuli hidas tunne hylkäämisestä ja luovuttamisesta, kun Kaie karisti hänen kätensä omastaan ja siirsi terraanikapteenin lempeästi syrjään.

Protossi ei katsonut enää häneen linkuttaessaan kohti sivuovea. Päinvastoin, hän kiihdytti askeleitaan kuin olisi halunnut pois mahdollisimman nopeasti.

Jim kuuli tömähdyksen, kun hänen polvisuojiensa keraamiset laatat osuivat voimalla lattiaan. Hän romahti polvilleen hiipuvaan vaikerrukseen puhjeten. Hän oli epäonnistunut jälleen. Mitä helvetin järkeä oli pyristellä irti vainoavista virheistä ja uhmata säännönmukaisuuksia, kun ne löysivät hänet aina uudelleen ja tulivat toteen välittämättä hänen haluistaan? Miksi hän oli ikinä sallinut itsensä kiintyä Kaieen, vaikka tiesi tuhonneensa aina kaiken, jota oli uskaltanut rakastaa? Kaie oli päättänyt uhrata itsensä, jotta voisi paikata virheen, jota Jimilla itsellään ei ollut koskaan sydäntä tai rohkeutta oikaista. Kuinka hän voisi ikinä elää sen kanssa?

Saamari, kuinka kipeää tämä kaikki teki.

Hän oli loukkaantunut kenttäkomennuksilla kymmeniä kertoja, mutta mikään ei vetänyt vertoja tälle kivulle, joka tuntui raastavan auki koko rintakehän, paiskovan kylkiluut sijoiltaan ja kaatavan koko rintaontelon täyteen polttelevaa, myrkyllistä nestettä. Hän tyrskähti haukkovaan itkuun puristaen paljailla sormillaan zergien elävää mattoa allaan ja painaen otsansa lattiaan sellaisella voimalla, että silmien taakse sattui ja juureva haju syöpyi nenäonteloon kitkeränä katkuna. Ulvova ääni tuli jostain hänen keuhkojensa takaa ja ravisti koko vartaloa.

Helvetti.

Hän tunsi käsiaseen painon oikeaa reittä vasten ja antoi kätensä lipua sitä vasten. Sormet koskettivat iskurin pintaa. Jim harkitsi hetken aikaa päättävänsä kaiken – kivun, epäonnistumisen, voimattoman raivon – tähän paikkaan. Hän oli pettänyt itsensä, Fenixin, Zeratulin, Kaien. Hän ei ollut tuonut pikkuista kotiin. Hän ei voisi mennä Shikovin ryhmän perässä ja istua amiraali Durandin sotaneuvonpidoissa sen jälkeen, kun oli rikkonut niin räikeästi kaiken, jota he olivat yhdessä rakentaneet.

Jim niisti käheäksi tukkeutuneen nenänsä samalla kun vapautti reisikotelon kiinnikkeet ja punnitsi pistoolia sormissaan.

Hänen ylitseen varoittamatta lipuva valo oli enemmänkin tunne kuin aistein havaittavaa lämpöä tai kirkkautta. Jim ei ollut kuullut askeleita ja uskoi lyhyen hetken, että houraili. Ehkä eteeriseltä vaikuttava hahmo hänen edessään oli jonkinlainen enne kuolemasta? Vai maalasiko hän tyhjään ilmaan omia, utuisia mielihalujaan? Protossi näytti seesteiseltä kumartuessaan hänen viereensä, eikä Jim osannut kuin kohottaa kätensä naisen kasvojen valohehkua kohti.

Anna minulle anteeksi, Kaie. Minä en osannut auttaa sinua.

Kokemuksessa oli jotakin yliluonnollista, miltei toispuoleisen tuntuista. Kaikki muuttui kuitenkin äkisti konkreettisesti ja todelliseksi, kun kangastus työnsikin kömpelösti kätensä Jimin kainalon alta ja nykäisi miestä epätoivoisesti yrittäen tukea tämän jaloilleen. Jim hypähti yhdellä pongahduksella seisomaan ymmärtäessään, että tilanne sekä Kaie olivat todellisia.

"Kaie?" hän sokelsi järkyttyneenä.

"Auta minua", Kaie sai änkytetyksi, kykenemättä selittämään valintaansa millään muulla tavalla. Hän tutisi ja hoippui niin pahasti, että Jim joutui suoristautumaan täyteen pituuteensa ja nojaamaan naista vasten miltei koko painollaan, jotteivät he olisi kaatuneet. Hän ryysti kyynelet ja nenästään valuvan pisaravanan takaisin nieluun. Käsi asettui varovaisesti naisen hartian suojaksi, kuin pyristelevää pikkulintua kantaen.

Kaie oli kääntynyt takaisin. Jim käsitti kyllä, mikä merkitys päätöksellä oli ja kuinka sen oli täytynyt syödä jokainen tahdonvoiman ja itsehillinnän ripe, joka oli pitänyt Kaiea pinnalla viimeiset tunnit. Nainen oli niin lähellä romahtamista ja viimeistä huojahtamista kohti pimeää, että putoamisen saattoi tuntea pelkästään hänen jäykistyneen vartalonsa kaaresta. Tämän hampaat kalisivat, raajat tärisivät hallitsemattomasti ja tavallisestikin kalpea naama oli maidonvalkea.

"Kaikki on hyvin. Shh, kaikki on hyvin."

Jim, jos kuka, ymmärsi uhrauksen hinnan. Kaie oli luopunut verikostostaan ja samalla tavoitteesta, jota oli pitänyt koko olemassaolonsa tarkoituksena ennen tätä hetkeä. Jim ei osannut edes arvata, mitä protossin mielessä tapahtui tällä hetkellä ja kuinka kovasti hän oli joutunut taistelemaan itsensä kanssa ennen kuin oli palannut Jimin luo. Samalla hän tunsi sanoinkuvaamattoman voimakasta kiitollisuutta ja helpotusta siitä, että Kaie oli valinnut elämän. Terraanit, hänet, Shikovin aaveineen, pakenemisen ja jatkuvan epävarmuuden – elämän.

"Se koskee, pikkuinen. Minä tiedän", hän kuiskutti heidän kulkiessaan kohti nydus-tunnelia ja pelon, harmin ja helpotuksen tunteiden vuorotellessa protossin kasvoilla. Kaie oli tunnekuohunsa keskellä vaisu ja puhumaton, mutta ankkuroitui entistä tiukemmin hänen kylkeään vasten. Jim katseli hänen kumaraan painunutta päätään ylpeyden ja rakkauden täyttäessä itsensä. Hän olisi halunnut osata sanoa ääneen, kuinka helvetin ylpeä oli urheasta ottotyttärestään ja kiittää tätä murtumattomalta tuntuneen kehän rikkomisesta, muttei saanut ulos kuin toistuvia hokemia siitä, kuinka kaikki tulisi vielä kuntoon. Sisimmässään hän lupasi, ettei lepäisi hetkeäkään, kunnes näkisi tytön hymyilevän jälleen.

He linkuttivat epäsuhtana parivaljakkona läpi nydus-kanavasta ja aloittivat hitaan matkan vihreässä valossa.

Alexei löi kätensä turhautuneena vasten kojelautaa.

"Sen pitäisi periaatteessa olla terraanien tekniikkaa", Thompson puntaroi turhautuneena. Lääkintämies nosti kesakkoisen, ihmettelevän naamansa ja koetti viidennen tai kuudennen kerran työntää hätäohjauskytkimen lukitussalpaa ylhäältä alas. Toimenpide ei johtanut mihinkään, sillä sukkulan järjestelmät pysyivät kuolonkaltaisessa unessaan. Alexei nielaisi ja pyyhkäisi kämmenpohjaansa tarttuneen zergien liman housuihinsa. Hän ei voinut olla silmäilemättä koruttomia, seiniä pitkin kiipeileviä liaanimaisia kudosryppäitä pahaenteisesti. Tilanne oli vähintäänkin mutkikas. He olivat sodan aikana nähneet zergien tartuttavan vain orgaanisia, elollisia kohteita - pääasiassa protosseja ja terraaneja. Alexein mieleen ei rehellisesti ollut ennen tätä hetkeä juolahtanutkaan, että yhteismielen massat kykenisivät ujuttamaan itsensä myös elottomien metalliseinien ja terraanien teknisten laitteistojen ympärille. Jos loi silmänsä kattoon, olivat UED:n standardisukkulan kolhot, mutta tilavat kaaret tunnistettavissa edelleen hennosti erottuvina palkkeina kudosmaton alta. Alus oli rakenteiltaan koskematon, mutta yhteismieli oli puhkonut elintärkeät järjestelmät ja korvannut osan elektroniikasta omilla ratkaisuillaan – ratkaisuilla, joita hän ja Thompson eivät kyenneet hallitsemaan tai edes sisäistämään näin silmittömässä kiireessä.

"Mitä jos poltettaisiin kaikki zergien kudos? Solheimilla on liekinheitin. Saisimme romun ehkä ilmaan", Thompson ehdotti.

"Liekinheittimen kanssa luutiessa tuhon laajuutta oli mahdoton kontrolloida tarkasti. Voi olla, että polttaisin koko helkkarin ohjaamon zergkudoksen lisäksi", Solheimin vastaväite tuli rauhallisesti ja asiallisena.

"Emme lähde kokeilemaan sitä", Alexeikin kielsi. Vaurioitumisriskin lisäksi tuntui todennäköiseltä, että mitä tahansa zergien elävä matto sukkulassa tekikin, alus ei todennäköisesti toimisi ilman etovaa kudostapettiaan. Thompson pyöräytti turhautuneena olkiaan ja jatkoi kojelaudan alaosaan jääneiden mittaristojen sinnikästä törkkimistä sormillaan.

Shikov vilkaisi hätäisesti ylös ohjaamon tietokoneavusteisen kattoluukun läpi ja tunsi hengityksensä tahdin kiihtyvän ahdistuneeksi. Kiertoradan äärettömyydestä erottuva zergien laivasto oli edelleen liikkumaton. Gerard ei ollut vielä lähietäisyydellä, vaan kokosi todennäköisesti joukkojaan muodostelmaan. Heidän oli pakko saada yhteys muodostettua pian. Kiire takoi, jos vain mahdollista, hetki hetkeltä hermostuttavampana sykkeenä hänen sisimmässään.

"Kunpa Chandak olisi täällä. Hän korjaisi molemmat paskakasat ohimennen samalla, kun kävisi läpi viimeisen kuukauden juorut", seinää vasten valuva Adams mumisi suupielestään. Hän kävi jatkuvaa viivytystaistelua tajuttomuuden painavaa kosketusta vastaan. Alexein oli pakko myöntää, että mies oli oikeassa – Chandak olisi todennäköisesti saanut vain muutamissa hetkissä jotain tolkkua joko sukkulan koneistoon tai radiolähettimeen, joka rohisi matkustamon nurkassa epävireisesti ja haisten palaneelle sähkölle.

"Solheim?" hän kysyi toiveikkaasti.

"Teen parhaani, sir, mutta laitteen siirtopiirisarja vaurioitui matkan aikana ja äskeisessä taistelussa melkoisesti. Siihen taisi osua hydraliskon ammus."

Mies oli polvistunut kapistuksen viereen ja sorkki sitä kirein liikkein sähköruuvimeisselillä. Hän oli tottunut tekemään töitä kovassakin paineessa, mutta kulki nyt jo kaukana omalta mukavuusalueeltaan kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Hiki pisaroi hänen otsallaan paksuna mattona.

"Tämä on toivotonta. Virtojen kantama ei taida riittää. En saa laivastosta mitään otetta, en edes protosseista", sukkulan avoimella oviaukolla vartiossa istuva Lohmann huomautti. Hän oli hiljaa, vaihtoi asentoa ja silmäili huoltaan peittelemättä ympärilleen. "Raynor lupasi tulla perässämme heti. Onkohan jotain tapahtunut?"

Shikovilla ei ollut vastauksia. Oli ollut sisintä vääntävän kammottavaa jättää Kaie, Raynor ja Zeratul taakse, mutta yksikin kapea mahdollisuus siitä, että Gerardia ehdittäisiin varoittaa ajoissa, tuli käyttää empimättä. He olivat kokeneet pienimuotoisen yllätyksen, kun nydus-kanava oli ryöpsäyttänyt heidät sisuksistaan umpinaiseen, jäisen kylmään eristebetonibunkkeriin. Massiiviset painovoima- ja hengitysilmasyntetisaattorit, joiden muriseva jytinä kuului vieläkin etäisenä, olivat siirtyneet säästöliekiltä aktiivivaiheeseen raskaasti huristen. Rakennelma oli ikivanhan näköinen, mutta terraanien kädenjälki oli erotettavissa selkeänä rakenteista ja haalistuneista varoituskylteistä – jos olisi pitänyt veikata, Alexei olisi arvannut heidän päätyneen jonkin vanhan siirtokuntakeskuksen epäonnistumisesta muistuttaville raunioille tai olevan jonkin sodan autioittaman reunajärjestelmän pikkuplaneetan elinkelvottomalla partioasemalla. Kun aaveet olivat hetken aikaa ihmetelleet ahdasta bunkkeria ja sen taittuvia kattorakenteita, he huomasivat myös väistämättä lastauspressujen alle peitellyn muhkuraisen ilmestyksen takaseinällä. Verhon alta oli paljastunut puoliksi zergien kudoslihan alle peittynyt terraanivalmisteinen sukkula. Kerrigan oli selkeästi satsannut pakoreittiinsä ja miettinyt kokonaisuuden viimeisenkin yksityiskohdan harkiten.

Alexei käänsi jälleen huomionsa kohti kojelaudan mittaristoja ja yritti herätellä niitä eloon tällä kertaa virtansa avulla, mutta mistään ei tuntunut olevan apua. Thompson läiskäisi näyttöpäätettä hermostuneena rystysillään. Solheim kuului myös kiroilevan ääneen – manailusanaa säesti sähköinen sihahdus ja kitkerä haju leijaili heidän sieraimiinsa.

"Tähänkö tämä kaatuu?" Thompson mumisi pettyneesti. Hän nosti neuvottomana katseensa ylöspäin ja vilkaisi syrjäkarein vieressään seisovaan esimieheensä. Alexei koetti hakea olemukseensa vakuuttavuutta ravistaessaan päätään. Helkkari, hän ei ollut vielä valmis antamaan periksi. Hän selvitti kurkkuaan puhuakseen ja sai ulos ensimmäiset tavut rohkaisevasta vastauksestaan, mutta tuli keskeytetyksi.

"Liikettä nydus-kanavalla", Lohmann hihkaisi esimiehensä hiljentäen ja saaden tämän työntymään oviaukolle juoksujalkaa. Kiikarikiväärissä oli enää vain muutamia hassuja ammuksia, mutta jos tunnelista vyöryisi vihollisia, hän saisi pidäteltyä ensimmäistä etenevää aaltoa ainakin tovin. Myös Lohmann jännittyi äärimmilleen, painoi päänsä ja alkoi keriä virtaansa valmiiksi.

Laukauksia tai psionista tulivoimaa ei tarvittu, sillä viejähaarakkeen laskoksista bunkkeriin tyrkättiin tuttu parivaljakko. Jim Raynor yskähteli ja taittui kakomaan heti, kun tunsi ilmavirran kasvoillaan. Hän ei ollut tottunut matkustamaan kanavissa ja näytti kuivalle maalle raahatulta kalalta rintakehäänsä puristaessaan ja happea epätoivoisesti keuhkoihinsa etsiessään. Alexei komensi Thompsonin auttamaan Raynoria, ja lääkintämies lähtikin ripeästi vastaan heitä kohti hoipertelevaa kapteenia.

Kaie sen sijaan tointui nopeammin. Nainen ravisti päätään muutaman kerran ja tölväisi kädellä vasenta poskeaan aivan kuin olisi yrittänyt pakottaa vettä ulos vastapäisestä korvasta. Hän käytti silmänsä nopeasti bunkkerin seinissä ja katossa, huomasi sukkulan ja nieleskeli. Kaie näytti vajonneen huolestuneisiin ajatuksiin ottaessaan askeleen eteenpäin, mutta putosi kuitenkin miltei välittömästi maahan laskiessaan ajattelemattomuuksissaan painon loukkaantuneen jalkansa varaan. Alexei oli varma siitä, että protossi pyörtyisi polttelevan kipuaallon lyödessä lävitseen selkeän tuskallisesti. Kaie kuitenkin puristi silmiään umpeen muutaman sekunnin, pakotti ilmeensä umpimieliseksi ja lähti sitten nilkuttamaan eteenpäin yhä kiihtyvällä tahdilla. Hän puri poskensa sisäpintaa edetessään töksähtelevästi metri toisensa jälkeen. Naisen silmät hakivat villisti jotakin.

Heidän katseensa kohtasivat, kun Kaie oli enää muutaman askeleen päässä ovelta. Alexein oli pakko myöntää, että hän tunsi naurettavan pettymyksen piston, kun protossin silmät pyyhkäisivät hänen ohitseen ja tämä rynnisti sisälle alukseen aivan kuin he olisivat olleet ventovieraita toisilleen. Edes Lohmannin häkeltynyt kysymyssana ei saanut Kaiea hiljentämään vauhtiaan. Alexei käännähti Kaien liikettä seuraten ympäri ja ehti juuri todistamaan, kuinka protossi päästi huojentuneen huudahduksen matkustamon kulmauksessa kyhjöttävän Solheimin havaitessaan. Solheim nosti yllättyneenä kasvonsa ja ojensi kätensä vaistonvaraisesti vastaan, kun Kaie rojahti kivusta vinkaisten alas lattialle miltei miehen syliin. Kaie kokosi itseään hetken huultaan purren, kunnes kampesi ruumiinsa istuvaan asentoon miehen olkapäistä tukea hakien ja likisti kasvonsa vain muutaman sentin päähän Solheimista. Heidän otsansa koskettivat toisiaan.

"Nyt!" Kaie älähti. Hän tehosti käskyä virrallaan ja jokainen aaveista saattoi aistia jälkikaiun muistosta, jonka Kaie yritti lähes väkipakolla runnoa Solheimin virtaan.

Sinun ei tarvitse tietää minne zerg menee ja mitä sille tapahtuu. Riittää, että tiedät miltä juuri tämä räjähde näyttää ja että se on juuri tämän zergin sisällä. Ankkuroi mielikuva räjähteestä kiinni äsken luomaasi taskun. Varmista, että linkki pitää. Taskun avatessasi sinun pitää välittömästi löytää tämä zergling ja räjähde virrastasi. Pystytkö siihen?

Kaie ja Solheim istuivat vastatusten - zergruumis heidän välissään - Van Saran punaisella lakeudella. Tuuli pöllytti Kaien letistä eksyneitä hiuksia ja sai haihtuvan hien nostattamaan kylmiä väreitä paljailla käsivarsilla. Zerglingin tajuton keho väreili lämpöä. Kauempaa kuuluivat hydraliskojen kutsuvat urahdukset. Hetki oli valheellisen rauhallinen ja vaarallinen, kiehtova pieni kupla salamyhkäisyyttä keskellä vihollisen rintamalinjoja. Solheim oli sulkenut silmänsä ja keskittynyt tiukasti. Hän halusi olla varma, että onnistuisi.

He istuivat jälleen vastatusten ja luottaen toisiinsa - tällä kertaa välissään hennosti savuava radiolähetin ja ympärillään tartutetun sukkulan luonnoton pinta. Ajojahti oli huipentumassa ja heidän oli kiihdytettävä tahtia, vielä kerran. Samalla hetkellä kun Kaie puristi Solheimin olkapäitä rystyset valkeiksi muuttuen, räjähdysaine-ekspertin silmät laajentuivat ymmärryksestä.

Pystyn.

Virran sähköinen impulssi pinkaisi irti Solheimin mielestä salamannopeana ja häikäisevänä. Miehen pää nytkähti takakenoon ja hän karjahti yllättyneenä mielensä perälle hautautuneen psionisen taskun huljahtaessa auki. Samalla hetkellä tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä Artesia Primen kiertoradalla zergien johtolaivan pääkonehuoneen jäähdytysjärjestelmien takaristikkoon nippusiteillä sidottu zerling menetti henkensä, kun sen rintakehän sisään piilotettu räjähdepanos laukesi.

Räjähdyksen voima moninkertaistui kapeassa putkessa ja syttyi sähiseväksi aalloksi kohdatessaan reaktiivisen liman peittämät hyperajomoottorit. Vain sekunnin murto-osissa zerglingin loimuava joutsenlaulu syöksi kaikki konehuoneen järjestelmät kuumuudesta halkeilevaan hornaansa – lyhyttä hiljaisuutta seurasi massiivinen jyrähdys, kun koko valtava sali tuhoutui silmänräpäyksessä kasaksi bioteknistä kuonaa. Äkillisesti leimahtanut kuolema ei ollut vielä kylläinen, vaan kulki kytevänä vanana aluksen rakenteita pitkin haukkoen nielunsa pätsiin kaiken tielleen sattuvan. Ennen pitkää se saavutti ylemmälle tukikannelle keulaporttien taakse kätketyt kaksisataaviisitoista itsetuhoutuvaa leikkuri-pommittajaa. Kun ensimmäinen niistä halkesi tuhovoimaiseksi lieskapalloksi, oli väistämätöntä enää mahdoton pysäyttää. Räjähdysten itseään ruokkiva sarja murjoi tiensä läpi koko kannen puhkoen seinät ja katon. Ilmaan pärskyi kymmeniä kirkkaita virvatulia, joita sihisevät kipinäsateiden ryöpyt tahdittivat.

Sinisen, oranssin ja tulikuuman punaisen läikittämä ketjureaktio kulki tuhoa kylväen läpi jokaisen kannen, kunnes raskas alus halkesi kahtia yhä pienempien räjähdyksien sarjojen ravistellessa sen ulkoisia rakenteita. Lähinnä johtoalusta odottanut kuljetusalus vääntyi ja katkesi emoaluksen raskaan runkokappaleen lävistäessä sen täysin varoittamatta alakautta ja pian myös hieman sivummalla odottanut kylväjien parvi liekehti. Aluksenkappaleita sinkoili eteenpäin sekalaisena massana ja liekkimeri imaisi sisäänsä myös toisen pommittajia kuljettaneen aluksen. Amiraali Durandin laivaston etulinjassa kulkeneet protossien Carrierit ja kaksi Valkyria-laivuetta pysähtyivät kuin korskuvat hevoset suitsista kiskaistaessa ja välttivät täpärästi tuhon.

Alexei, Adams, Thompson ja Raynor olivat yksitellen kerääntyneet sukkulan pienen kattoluukun alle ja katselivat ylhäällä avaruuden tummaa samettia vasten leviäviä tulikukkia sanattomina. Yhtä ällikällä löyty ja hartaan hiljaisuuden vaientama oli amiraali Gerard Durand, joka nousi seisomaan komentosillan tuolista kykenemättä ymmärtämään edessään avautuvaa näkyä. Protossikomentaja Neeren hiljainen ihmetyksenhenkäys kuului hänen korvansa juuresta. Komentosillan upseerit kääntyilivät ympäri tietämättä mitä tai ketä katsoa.

Alhaalla Artesia Primen pinnalla Solheim päästi ällistyneen ynähdyksen, huoahti rasituksesta ja pyörtyi niille sijoilleen. Hän oli pusertanut virtansa tyhjiin. Kaie otti itseään vasten kaatuvan, veltoksi valahtaneen miehen vastaan ja laski tämän hellävaroin makuulle zergien harmaalle kudosmatolle. Sitten hän ilmoitti vain hieman hoipertelevalla äänellä, että vetäisi ensin hieman henkeä ja katsoisi sitten - jos joku viitsisi auttaa hänet ylös - saisiko sukkulan järjestelmät käyntiin.