Jos joku lukija on toivonut löytävänsä vielä timantinkovaa taistelumättöä tai muuta erityisen dynamiittista sähinää loppuluvuista, joutunee hän valitettavasti pettymään. Tämä luku ja sitä seuraava paketti ovat draaman pitkien jänteiden niveltymiselle ja yleiselle lipilaarumille varattua maastoa.
Lukuiloa! :)
Aavistus läsnäolosta tunkeutui sikeänkin unen läpi. Ymmärrykseen ei tarvittu tirkistystä luomien raosta, ei edes virralla kurotettua tunnustelua. Hän haistoi muutoksen. Desinfiointiliinojen läpitunkeva katku ja lattianpesunesteen nenäonteloon syöpyvä aromi eivät onnistuneet peittämään alleen tuttua tuoksua, josta hän erotti hedelmäisen suihkugeelin, piparminttukurkkupastillit ja armeijan standardideodoranti raskauden.
Kaie raotti silmäluomiaan varovasti ja siirsi huomionsa sivulle. Hän oli arvannut oikein. Lohmann oli edelleen siinä, pää painuneena kumaraan holokansion ylle. Mies ei ollut huomannut hänen havahtumistaan toistaiseksi, joten Kaie käytti lyhyen hetken havainnointiin. Sähkökaihtimet lasiseinien edestä oli vedetty kiinni, jolloin tilava huone kylpi kirkkaan keinovalon alla. Lohmannin tuhkanvaalea hiuspehko oli sekaisin ja kasvonilme varautunut. Miehen asento oli kuitenkin rento ja hän näkyi olevan siviilivaatteissa, mikä oli merkki siitä, että hän oli päässyt jo ulos sairastuvalta. Ajatus sai Kaien hyvilleen.
"Joko sinä näet lukea?" hän kuiskasi äänensä karheutta hieman yllättyen.
"Kaie?" Lohmann hämmästyi. Mies sipaisi holokansion kiireesti lattialle ja pukkasi tuolinsa kohtisuoraan sängynlaitaa vasten. Hän vilkutti silmää taisteluparinsa voipuneeeseen hymyyn vastatessaan.
Kaie toisti kysymyksensä uudelleen ja nyökki sängynjalan viereen päätynyttä holokansiota kohden. Lohmannin siniharmaissa silmissä häilähti naurunsekaista liikutusta.
"Edistyn koko ajan. Näen lähelle jo yhtä hyvin kuin ennen turman sattumistakin. Täydellisen kaukonäön palautuminen ennalleen vie vielä muutaman viikon."
"Hyvä. Sinulla oli onnea", Kaie mumisi. Hän venytteli varovasti, mutta liikkeestä ei ollut apua niskan ja kallon liitoskohdassa juilivalle jäykkyydelle.
"Sitäkin", Lohmann lausui hitaasti ja virnisti.
Kaien oli mahdoton olla vastaamatta Lohmannin tarttuvaan hymyyn. Ele sattui poskilihaksiin ja pani kallon levyjen väliin kuroutuneet solmut kiristämään. Hän irvisti kolotuksen tuntiessaan. Khalan nimeen, mikä päänsärky.
"Sattuuko sinuun?" Lohmann kysyi ehtiessään huomata kivuliaan ilmeen häivähtävän taisteluparinsa kasvoilla. Miehen käsi liikahti ripeästi kohti sängyn kaiteeseen sijoitettua soittonappia.
"Ei, minä jaksan kyllä. Tuntuu vain vähän tunnottomalta. Ja hitaalta", Kaie ehätti selittämään. Hän hieraisi ohimoitaan sormenpäillään. "Rehellisesti… minun on hieman hankala sisäistää, että olen tässä ja nyt."
"Ei ihme", Lohmann sanoi myötäeläen. "Olet hortoillut tajuttomuuden ja valveillaolon välillä päivätolkulla. Kävin välillä vilkaisemassa vointiasi kaihtimien välistä, mutta Stanton piti karanteenimääräyksistä kiinni kuin haukka. Sillä naisella on silmät selässäänkin."
"Hän on tarkka", Kaie myönsi. Protossi tunnusteli virtaansa ja totesi ilokseen, että turruttavan lääkityksen käytössä oli vihdoin siirrytty kevyempään annostukseen. Vielä muutama päivä sitten välinpitämättöminä ja laiskoina hänen ympärillään kelluneet psioniset impulssit vastasivat hänen hentoon kutsuunsa nyt auliisti ja kieppuen, valmiina palvelukseen. Kaie hymyili itsekseen, sillä virran elinvoimaisuus sai hänen vartalonsa sähköistymään valmiustilaan. Hän oivalsi lihaksiensa kaipaavan työtä.
Kun Lohmann ojensi kätensä eteenpäin ja taputti Kaien kämmenselkää huolettomasti, Kaie yllätti jopa itsensä tarttumalla lujasti miehen sormiin ja puristamalla käden omaansa. Hän ei kyennyt kuvailemaan ääneen, kuinka onnellinen oli taisteluparinsa läsnäolosta ja siitä, että heidän välillään kulkeva side ei ollut hiertynyt poikki. Kaie oli kuluneina iltoina pyöriskellyt huolissaan lakanoissaan kuvitellen ryhmänsä reaktioita ja sitä, tulisiko hän torjutuksi, kun totuus silmukoista paljastuisi. Oli sanoinkuvaamattoman rohkaisevaa, että Lohmannin virta toivotti hänet tervetulleeksi yhtä sydämellisesti kuin aina ennenkin. Hän tunsi olonsa turvalliseksi.
"Onko sinun nälkä? Tai tarvitsetko jotain muuta?" Lohmann huolehti. Kaie ravisti päätään. Ajatuskin lääkinnän liisterimäisestä ravinnevanukkaasta sai suun kuivumaan.
"Miten sinä voit?" Kaie kysyi puolestaan saadakseen keskustelun käännettyä pois itsestään. Hän pöyhi selkänsä taakse rutattua tyynyä muhkeammaksi ja katsoi Lohmanniin varovaisesti – vaikka Lohmann oli yrittänyt niitä piilottaakin, Kaie oli huomannut miehen virrasta selkeästi erottuvat synkänharmaat sävyt.
Lohmann veti henkeä ja oli sanomassa jo jotakin, mutta vaikeni hieman harmistuneen näköisenä. Hän sai aikaiseksi olkien pienen kohautuksen.
"Mitä?" Kaie kysyi tunnistaessaan ilmeen. Lohmann naurahti epävarmasti.
"Minä vain… kaiken sen jälkeen. Tuntuu vain niin käsittämättömältä, että olet siinä."
"Niin minustakin", Kaie myötäili vilpittömästi. Hänen ihonsa oli noussut kylmänväreille, eikä hän ollut täysin varma johtuiko se ilmastoinnista vai jostakin muusta.
Lohmann huokaisi voimattomasti. Turhautunut juonne piirtyi hänen suupieliensä ympärille.
"Tämä kaikki on hämmentävää. Ja satuttavaa", Kaie sanoi. Hän katsoi Lohmanniin odottaen. Miehen silmänurkat alkoivat kostua.
"Se… en osaa edes kuvailla sitä kaikkea. Tuskin koskaan osaan. Olen joutunut luopumaan sinusta niin monta kertaa niin monella tasolla, että se on jo melkein surkuhupaisaa – helvetti, minä jopa tapoin sinut itse – ja nyt… siinä sinä edelleen olet."
Mies levitteli käsiään. Hänen olemuksessaan oli helpottuneisuuden lisäksi myös avutonta raivontunnetta. Lohmannin oli selkeästi hankala hillitä itseään ja levoton pakkoliike nykäisi hänen olkapäätään, joka päästi naksahduksen.
Kaie painoi päänsä syyllisyydentuntoisena, kun tunteiden kyllästämät muistikuvat räiskyivät läpi Lohmannin virrasta. Hän kohtasi yhtenä, tuskin sekuntia pidempänä rysähdyksenä Chandakin muotopuolen vartalon vaaleansinisten sairaalalakanoiden meressä ja avuttomuuden tunteen, joka kietoi koko aaveryhmän jähmeän kelmun sisään. Hän näki oman sekasikiöksi taantuneen klooninsa potkimassa puolustuskyvytöntä Adamsia ja aisti Alexein ja Lohmannin välillä vaihdetun kyyneleitä tulvivan katseen ennen kuin plasmapistooli laukesi pienessä sellissä. Viimeisenä tuli Lohmannin oma pakokauhu. Kuningatarliskon terä humahti ilman halki. Kaie nieleskeli. Äiti oli leikitellyt terraaniaaveilla kuljettamalla nämä läpi tulesta, yöstä ja kivusta ennen kuin oli taluttanut riekaleiksi revityn joukkion omalle näyttämölleen.
"Olen pahoillani."
"Älä. Ei se ole sinun vikasi", Lohmann kielsi mietittyään hetken. Hän nyppi oikean kätensä sormenkynsiä turhautuneen näköisenä. "En vain tiedä mitä minun kuuluisi tuntea."
Kaie ojensi kätensä osaamatta sanoa mitään, mutta hänen sormensa napsauttivat tahattomasti staattisen sähköiskun Lohmannin hihansyrjään ja käsivarteen osuessaan. Mies vetäytyi taaksepäin refleksinomaisesti hätkähtäen, ja vaikka syy äkkiliikkeelle oli yhtä paljon yllättyneisyydessä kuin äkillisessä nipistyksessäkin, Kaie tulkitsi sen myös pyrkimykseksi väistää kosketusta. Lohmannin katseessa tuikahtava haavoittunut suru nirhaisi syvemmälle kuin yksikään ampumahaava tai puukonisku.
Protossi väänsi neuvottomana pussilakanaa etu- ja keskisormensa välissä. Yllättäen hän tunsi olevansa jälleen ensimmäistä päiväänsä Kefeuksella – niin riipaisevan halukas oppimaan ja auttamaan, mutta niin tuskallisen vailla sopivia työkaluja. Hän halusi yhtä aikaa rutistaa Lohmannin syliinsä, vakuuttaa tälle kaiken tulevan vielä kuntoon ja samalla vetäytyä tilanteesta satutettuna ja epävarmana, melkein loukkaantuneenakin. Jos hänen ei tullut pyytää anteeksi, tuliko hänen kiittää miestä tämän uhrauksista? Vai tulisiko hänen vain hyväksyä hiljaisuus ja sen selittämättömät merkitykset? Häntä inhotti oma kyvyttömyytensä reagoida oikein.
"Minä olen se sama Kaie. Tiedäthän sinä sen?" hän kuiskasi lopulta epäröiden, kun hiljaisuus tuntui syövän huoneesta kaiken hapen ja vetävän heidät lopullisesti erilleen. Kaien nosti arastellen katseensa lattiasta, johon oli sen porannut hetkeä aiemmin. Kiireettömän, jaetun silmäyksen jälkeen hymy palasi hitaana Lohmannin kasvoille viivoittaen orastavien naururyppyjen juonteet silmäkulmiin.
"Tiedän. Tiedän", hän kurottautui eteenpäin ja veti protossin itseään vasten ehkä kiivaammin kuin oli tarkoittanutkaan. Kaien hampaat kolahtivat yhteen liikkeen voimasta ja he kumpikin naurahtivat hämillään. Lohmann henkäisi. Hänen äänensä oli paksu liikutuksesta: "Sinä et ole kopioitavissa. Anteeksi, taisin olla hieman melodramaattinen. Ja itsekäs."
"Ei se mitään."
"Loppujen lopuksi en ole ainoa, joka on kokenut kovia."
Kaie olisi juuri sillä hetkellä voinut istua taisteluparinsa turvallisessa, tutussa syleilyssä tuntikausia, eikä mahtanut mitään onnelliselle huokaukselle painaessaan poskensa miehen kaulansyrjää vasten.
"Minä en jätä sinua", hän kuiskasi päänsä sisällä käväisseen ajatuksen ääneen hetken mielijohteesta ja sai Lohmannin viimeisetkin padot murtumaan. Mies päästi tukahtuneen nyyhkäyksen ja tiukensi käsiensä otetta sanattomana. Kumpikin niiskaisi, kun he lopulta vetäytyivät irralleen toisistaan.
"Miten muut jaksavat?" Kaie kysyi tovin päästä silmiään hieroen ja haluten antaa heille kummallekin tauon sulatella mielenmyllerrystä.
"Hyvin", Lohmann vastasi. "Minä, Solheim, Thompson ja Shikov selvisimme ulos lääkinnästä jo alkuviikosta. Pääsimme vähällä. Myös Raynor karkasi sairastuvalta heti ensi tilassa, hänellähän oli vain ruhjeita. Muu lauma on vuodeosastolla. Wilkins siirrettiin tänä aamuna. Hän ontuu vielä ja joutuu käyttämään elektronista kuuloavustinta loppuelämänsä. Adams on ollut tikahtua kirjoittaessaan ylös vanhusvitsejä häntä varten", Lohmann pyöräytti silmiään.
"Hän kuulostaa toipuneen." Kaie värähti muistaessaan Lohmannin virrasta äsken läpi tunkeneet kuvat ja niissä Adamsia pahoinpidelleen klooninsa.
"Oma ärsyttävä itsensä", Lohmann vahvisti. Mies nojasi kämmentään vasten. "En malta odottaa, millainen sekamelska siitä tulee, kun pääset heidän joukkoonsa. Viisi pitkästynyttä aavetta samalla toipumisosastolla."
"Meneeköhän siihen vielä kauan? Karanteeni on jo ohi, mutta jalka on yhä oudon tunnoton" Kaie pohti. Hän vilkaisi ensimmäistä kertaa oikeaa jalkaansa, jonka ympäri puristettu haavasuoja erottui paksuna kohoumana peiton altakin.
"Stanton osannee vastata tuohon parhaiten. Sinussa on varmasti norsukuurillisen verran kipulääkettä. Myös psioniset arvosi heittelehtivät vielä päiviä sitten taivaissa. Jouduit melkoiseen linkoukseen Kerriganin aluksella. Muistatko mitään siitä… kaikesta?"
Kaie yritti, mutta kokemus jäi pinnistyksestä huolimatta vain irtonaisiksi kuviksi. Kaikki tapahtunut vaikutti olevan kaukana saavuttamattomissa ja silti kovin lähellä – miltei kuin hän olisi katsellut jotakin terraanien videoelokuvaa ensimmäistä kertaa ja tajunnut vasta puolivälissä, että kuului itse näyttelijöiden joukkoon.
"Me pääsimme pakoon", Kaie sanoi lopulta lyhyesti. Vaikka hän oli tarkoittanut sanansa toteaviksi, Lohmann otti ne vastaan kysymyksenä. Mies nyökytteli.
"Raynor ja sinä saitte sukkulan pidettyä ehjänä ja lennossa siihen asti, että Shikovin virta tavoitti laivaston protossit. Viestin saatuaan Kefeus poimi meidät kyytiin."
Kaie päästi epävarman, myötäilevän äännähdyksen. Hänellä oli hutera mielikuva siitä, kuinka hän oli retkottanut lentäjäntuolissa yhteismielen psioniset anturiletkut niskaan upotettuina ja keskittyen kuumeisesti vain siihen, että alus pysyisi ilmassa. Sukkulan psioninen kannatteleminen oli, etenkin loppuvaiheessa, tuntunut samalta kuin hän olisi yrittänyt konkreettisesti raahata alusta perille olkapäillään. Hän oli pelännyt pyörtyvänsä tai menettävänsä otteensa yhteismielestä hetkenä minä hyvänsä.
"Taisit kipata siinä vaiheessa, kun tohtori Stantonin ryhmä saapui. Olit menettänyt valtavasti verta. Minä…"
Lohmann tuli keskeytetyksi ovelta kuuluvan hennon koputuksen myötä. Vastausta odottamatta ovi raottui ja Sean Rileyn hymyilevät kasvot ilmestyivät aukkoon.
"Löysin yhden käytävältä", mies suhahti. Hän pälyili taakseen syyllisyydentuntoisen tuikahduksen käydessä katseessaan. "Eikö meidän pitäisi kysyä lupa joltakulta?"
"Älä ole ilonpilaaja", Lohmann suhahti ja pudisti päätään ponnekkaasti. Kaie naamioi hämmästyksen kasvoillaan huteraksi hymyksi ja tervehti miestä.
"Mitä sinä löysit?" hän ei voinut olla kysymättä, kun Lohmannin mielitietty vain edelleen seisoi sijoillaan leveästi virnistellen.
"Kulkupelin", Riley julisti kiskoessaan raskaan pyörätuolin perässään kapeasta oviaukosta potilashuoneeseen. Kaie kohotti kulmiaan yllättyneenä.
"Ajattelin, että haluaisit lähteä ajelulle herättyäsi, nyt kun sinulla on lupa poistua huoneesta. Muut ovat kaipailleet sinua", Lohmann selitti laveasti. Riley tuuppasi kapistuksen lähemmäs sänkyä ja hymyili kutsuvasti. Kaie ravisti päätään epäröiden.
"Minä en tiedä…", hän aloitti, mutta pysähtyi sitten itsekin pohtimaan. Mitä hän oikein pelkäsi? Häntä oli jo puukotettu, lyöty, ammuttu ja altistettu psioniselle pyyhinnälle, puhumattakaan kloonaamisesta. Pyörätuolissa istuminen tuskin horjuttaisi hänen vointiaan mihinkään suuntaan.
"Onhan karanteeni ohi", hän mumisi selitellen. Ujosti virnistäen protossi haki ranteidensa varassa tukea patjasta ja heilautti jalkansa sängynlaidan yli.
Lohmann nauroi hyväksyvästi. Riley puolestaan kurvasi pyörätuolin vuoteen sivustalle, niksautti leikillisesti parhaan hovikumarruksensa ja katsoi sitten äkisti hyvin vakavana protossin silmiin.
"Taidan olla sinulle kiitollisuudenvelassa loppuelämäni", hän vannotti kumartuessaan auttamaan Kaiea alas.
"Mistä?" Kaie tyrmistyi. Hän haparoi tasapainoa yhdellä jalalla raajojensa voimattomuutta säikähtäen, mutta sai lopulta horjahdeltua takamus edellä tuoliin. Rileyn kiinteä katse ei väistänyt.
"Sain kuulla luotettavasta lähteestä, että pelastit tyhmänrohkean kihlattuni varmalta kuolemalta. Siitä alkaa tulla jo tapa teidän yhteisillä komennuksillanne", Riley pyöräytti silmiään ja osoitti sormellaan syyttävästi Lohmannia. Aavemies nakkeli niskojaan ja virnuili poikamaisesti kumartuessaan oikomaan pyörätuolin jalkatukia.
Kaie häkeltyi. Hän muisti vieläkin, kuinka nautinnollisen hyvältä oli tuntunut syöksähtää zerglauman läpi kiitoon, vauhdittaa hypyn ponnistusta psionisella suihkulla, tappaa kuningatarlisko ylimitoitetulla survaisulla ja pyyhkiä omahyväinen itsevarmuus äidin naamalta. Kaikki tuskin viidessätoista sekunnissa.
"Minä kuulin sinun virtasi", hän muisteli. Lohmannin tahaton, psioninen hätähuuto oli nostanut pienet hiukset Kaien niskassa pystyyn ja saanut hänet kiitämään suuna päänä eteenpäin suunnitelmista ja ennakkotiedustelusta välittämättä. Jim Raynor oli karjunut häntä pysähtymään jollakin kirosanalla käskyään ryydittäen, mutta komento oli leikkautunut ulos Kaien tiedostavasta mielestä kuolleena painona.
"Minun onnekseni olit kuulolla", Lohmann hymyili, sipaisi Kaien poninhännän niskaan ja heitti kevyen päiväpeitteen naisen syliin. Sen jälkeen hän tarttui pyörätuolin sankoihin.
"Hetkinen", Kaie keskeytti. Hän räpytteli silmiään yrittäessään sovittaa palasia yhteen mielessään. "Riley, sinä sanoit äsken, että… kihlattusi? Etkö sanonutkin?!"
Lohmann yltyi nauramaan. "Mietinkin, voisinko pudottaa pommin näin helposti."
"Kun tämä hölmöläinen palasi takaisin komennukseltaan puolisokeana ja sinipunaisena, totesin että kun vielä suurin osa sormista on tallella, rengastan yhden niistä varmuuden vuoksi." Riley taputti Lohmannia päivitellen alaselkään.
"Senkin romantikko", Lohmann piikitteli. Kaie tunsi häkeltyneiden hymykuoppien painuvan syvälle poskiinsa.
"Minä olen lukenut paljon terraanihäistä. Ehkä amiraali Durandilla on oikeus vihkiä?"
"Kiitos, mutta ei kiitos", Lohmann hyrskähti nauramaan. "Minulla ei ole niin kiire naimisiin, etten malttaisi odottaa ensimmäistä lomakomennusta johonkin säädylliseen Raynorin samoojien siirtokuntaan."
"Kiireestä puheen ollen, minun pitää palata kakkoshalliin. Oikeastaan piti jo viisi minuuttia sitten. Yritän kunnostaa sitä sisään vetosäteellä raahattua Valkyriaa ryhmän kanssa. Happoa on ohjauslaitteiden takapaneelissa asti." Riley viittoi olkapäänsä yli peukalollaan puoliksi jo kääntyneenä.
"Mene vain. Kiitos avusta", Lohmann nyökytteli.
"Onnea matkaan", Riley toivotti. Punatukkainen mies hipaisi Lohmannia poskensyrjään etusormellaan ja painoi eleestä äimistyvän Kaien poskelle kevyen suudelman ennen kuin poistui vihellellen ovesta.
"Missä Valkyriat ovat joutuneet zergien happosateeseen? Ehtivätkö ne viholliskontaktiin Artesia Primella?" Kaie kysyi hetken päästä. Hänen kämmenensä oli unohtunut häkeltyneesti koholle poskea vasten. Lohmann, joka oli työntänyt nitisevän pyörätuolin jo ovelle asti, kurkkasi käytävälle silmäten huolellisesti sekä oikealle että vasemmalle.
"Eivät", hän kielsi harkitsevasti. He pujahtivat ulos ja mies sulki oven äänettömästi heidän perässään. "Kun selvisi, että Artesia Primen laivastotelakka oli pelkkä ansa, Gerard käänsi kokan kohti Van Saraa välittömästi. Onneksi. Tomoe oli revitty melkein kahtia siinä vaiheessa, kun pääsimme perille ja Hyperion oli joutunut tekemään jo hätälaskun Van Saralle."
Kaien naama venähti. Suussa maistui tuhkalta, sisintä kylmäsi, eikä hän ollut lainkaan varma, halusiko esittää mieleensä juolahtaneita kymmeniä jatkokysymyksiä. Äiti oli nähtävästi yrittänyt nitistää terraanit olemattomiin Sara-järjestelmästä ja tuhota UED:n rippeet viimeiseen henkeen.
He odottivat joitakin sekunteja, että hissikori kelautui ylöspäin ja metalliovet vetäytyivät sisään merkkiäänen saattelemana.
"Äiti lähetti kylväjät Van Saralle?" Kaie pakottautui kysymään.
"Kylväjät ja kaksi laivueellista vartijaliskoja", Lohmann vahvisti vaisuna.
"Hän aikoi tartuttaa Foxholen ja ottaa Van Saran takaisin", Kaie töksäytti syyllisyydentuntoisena. Hänen piirteensä olivat valahtaneet alakulon puolelle.
"Ehkä. Se jäi yritykseksi."
Kaie punnitsi Lohmannin sanoja miehen pukatessa tuolin sisään hissiin ja painaessa alemman kerroksen osoitinpainiketta kyynärpäällään.
"Menetimmekö yhtään omaa?"
"Hyperion tuskin nousee autiomaasta hetkeen, jos koskaan. Suurin osa miehistöstä pelastui. Toinen protossien Carriereista tuhoutui täysin. Sen kapteeni ajoi aluksen suoraan kylväjien parveen. Tomoesta jouduttiin laukaisemaan miltei kaikki pelastuskapselit, vain komentosillan upseeristo jäi. He imeytyivät avaruuteen ennen kuin ehdimme hätiin. Mitran keulatykit repeytyivät kokonaan irti ja alukseen pääsi yhden telakointialuksellisen verran zergeja. Tartutettuja miehistönjäseniä jouduttiin tappamaan laumoittain ja kansia puhdistetaan vielä viikkotolkulla. Domovoin alakannet piti evakuoida täysin, mutta se kestää edelleen ilmassa. Kefeukseen osui yksi aluksenkappale ja observatoriokannet ovat toistaiseksi kokonaan pois käytöstä. Lisäksi menetimme satunnaisia wraitheja ja kolme Valkyriaa lopullisesti. Suurin osa muistakin aluksista vahingoittui jollain lailla."
"Khalan nimeen", Kaie sopersi. Hän puraisi huultaan
"Tiedän." Lohmann puristi Kaien olkapäätä hissin vaaleanharmaan nakutuksen ympäröidessä heidät. "Korjaukset ovat kuitenkin jo käynnissä. Dunoarin telakalla pitää kiirettä lähikuukausina."
"Äiti pysyy varmasti hetken poissa", Kaie totesi jotakin laihaa lohtua tilanteesta etsien.
"Sen jälkeen, kun sinä tuhosit ensin leijonanosan hänen laivastostaan Artesia Primella ja amiraali Durand vei loput Van Saralla? Niin, todennäköisesti. Protossit ovat puhuneet suurhyökkäyksestä Aiurille ja Charille."
"Se olisi taktisesti viisasta", Kaie arvioi värittömästi.
"Mutta älä murehdi siitä nyt", Lohmann yritti piristää. Hissi saapui perille ja ovet siirtyivät heidän tieltään paljastaen jälleen yhden identtisistä lääkinnän käytävistä kermanvärisine seinineen. Lohmann alkoi vihellellä jotakin epävireisesti, mutta Kaieen hilpeä, pieni melodia ei tarttunut. Hän ei voinut olla pohtimatta menetyksiä, joita liittouma oli kohdannut. Oli lapsellista toivoa, että sotia voitaisiin voittaa vailla verenvuodatusta – hänen olisi itse asiassa varmaankin pitänyt tuntea kiitollisuutta ylivoimaisesta voitosta niin murskaavien ennakko-odotuksien jälkeen… mutta… Khalan nimeen, miten pahalta ajatus tartutetuista ja yksin avaruudessa ajelehtivista kylmistä ruumiista tuntui. Mitä tuhlausta.
Kaie unohtui muistelemaan edesmennyttä protossikomentajaa, jonka aluksella oli vieraillut aikanaan amiraali Durandin ja Jimin kanssa. Oli hankala sisäistää, että mies ja kaikki hänen kunniantuntoiset miehistönjäsenensä olivat mennyttä. Jokainen oli palannut Khalaan, kulkenut vielä kerran valoja kohti. Pettynyt huokaus ravisutti hänen sisintään.
Kaie tunsi yllättäen, kuinka Lohmannin virta kosketti hänen omaansa lämmittävänä ja hyväntuulisena.
"Kaikki on nyt hyvin, Kaie", mies tokaisi nuhtelevasti.
"M-minä…", Kaie sai nikoteltua, muttei ehtinyt jatkaa sen pidemmälle. Hän oli nielaista kielensä, kun Lohmann kurkkasi varoittamatta hänen olkapäänsä yli. Mies väänsi silmänsä kieroon ja pullisti ilmaa poskiinsa, kunnes näytti olevan halkeamassa. Ilveilyyn ja täydelliseen yllätykseen ei voinut vastata kuin tukahtuneella kikatuksella. Kaien sisikuntaan kasvanut jäinen riite suli silmänräpäyksessä.
"Naurua! Hyvä!" Lohmann ilmoitti tyytyväisesti. "En anna sinun vajota protossimurjotuksen alhoon. Rentoudu hetkeksi. Ota rauhassa. Ajattele jotakin mukavaa."
"Kuten?" Kaie tiedusteli huvittuneena.
"En minä tiedä", Lohmann älähti, mutta alkoi samaan nauravaiseen hengenvetoon suoltaa ulos listaa, "hyvää ruokaa, taistelutanssia, Shakurasta, mietiskelyä, kaakaota, Jimia, Zeratulia, kommodori Shikovia…"
"Älä huutele hänen nimeään tuolla lailla", Kaie kielsi keskeyttäen melkoisella äänenvoimakkuudella luetteloaan kailottaneen Lohmannin. Mies heilautti kättään suurpiirteisesti.
"Erityisesti Shikovia. Mieluusti hyttisi ovella keskellä yötä täydessä avaruusjalkaväen kunniaunivormussa ja koppalakki kainalossa…"
"Lohmann", Kaie varoitti rykäisten.
"… kuiskuttelemassa korvaasi säädyttömiä rakkausrunoja sillä sietämättömällä venäläisellä aikuisviihdeaksentilla…"
"Lohmann!" Kaien posket helottivat muustakin kuin kiukusta.
"Mitä? Olen varma, että olet sulaa vahaa univormujen ja vaaleanpunaisten korulauseiden edessä."
"Lohmann", Kaie toisti kolmannen kerran olkapäänsä yli murhaavan katseen nakaten.
"Tylsimys."
He olivat päässeet kiireettömällä etenemisvauhdillaan käytävän mutkaan, josta Lohmann kääntyi "Vuodeosasto 2 B" – opasteen mukaisesti oikealle. Hän koputti ensimmäiselle ovelle, jonka he kohtasivat. Kaie antoi psionisen voimansa kulkea vapaasti oven takana odottavaan huoneeseen, eikä mahtanut mitään spontaanille hymynhäivälle löytäessään kuusi tuttua virtaa. Psionisesti herkän Adamsin tajunta tervehti häntä villisti poukoten, mutta muut eivät vaikuttaneet vielä huomaavan muutosta ympärillään.
Lohmann tönäsi oven auki ja rullasi majesteetillisen hiljaisuuden vallassa pyörätuolin sisään edellään. Kaie huomasi, että uloshengitys oli jäänyt odottamaan jännittyneenä hänen henkitorveensa ja silmäluomet sulkeutuneet peläten ja odottaen. Hiljaisuus viilsi korvia, eivätkä muutamat pahaiset sekunnit olleet koskaan kestäneet niin loppumattoman pitkään. Tuhat "Jos..." –alkuista kauhukuvaa ehti käydä hänen tajunnassaan.
Kaie ehti raottaa luomiaan pelokkaasti ja nähdä vilauksen suuresta, verhoin rajatusta sairaalahuoneesta. Sen jälkeen jännitys ja ällistys hänen ympärillään saavuttivat lakipisteensä ja tilalle tuli kieppuvaa, räiskähtelevää liikettä ja riemua. Innokkaat, hänen nimeään toistavat kiljahdukset valtasivat hoitohuoneen, virrat pyyhkäisivät hänen ympärilleen kirjavina väkkäröinä ja joku pyrähti lähimmältä sängyltä suoraan hänen kaulaansa. Lohmann puristi taisteluparinsa harteita rohkaisten kuin sanoakseen, että tämä oli murehtinut turhaan. Mies oli oikeassa. Huojennus kohosi protossin rintakehän sisällä kevyenä ja ilmavana kuplana, kun ja itkuun purskahtava Chandak törmäsi häneen miltei pyörätuolin kaataen ja muu ryhmä kerääntyi puolikaaren muotoon hänen ympärilleen omaa vuoroaan odottaen.
"Tälle on varmasti erittäin hyvä syy?" Gerard kysyi pitkämielisesti. Hän nojasi käsivarttaan ovenkarmin poikki huvittuneena ja silmäsi edessään käytävällä seisovaa miestä uteliaasti päästä jalkoihin. Alexei vääntelehti epämukavasti aloillaan. Miehellä oli yllään pelkät nuhjuiset collegehousunsa ja eri paria olevat urheilusukat – paljasta ylävartaloa peitti olkapään ylitse heitetty vaalea pyyhe. Kaula ja leuka olivat täynnä vasta levitettyä partavaahtoa.
"Hanasta ei tule vettä", Alexei ilmoitti otsaansa rypistellen ja närkästyksensä kehnosti piilottaen. Hän heilautti partahöylää kädessään kaksi kertaa puolelta toiselle kuin sanojansa alleviivatakseen. Gerard nielaisi suurella vaivalla alas ironisen kysymyksensä siitä, oliko kyseessä mahdollisesti sama hana, jonka lotina oli häirinnyt kommodorin yöunia jokin aika sitten. Sarkastista hymyä hänen oli kuitenkin mahdoton tukahduttaa.
"Gerard!" Alexei suhahti ystävänsä virnistyksen leviämistä seuratessaan ja vilkaistessaan hermostuneesti käytävän päästä toiseen.
"No, tule sisään. Tässä iässä pitänee kai olla kiitollinen, että joku ylipäänsä ilmestyy ovelleni yläosattomissa", Gerard arveli. Hän väisti syrjään, viittasi kädellään vierastaan peremmälle ja laski miehen pujahtamaan ohitseen. Alexei puuskahti, soi hänelle silmäkulmastaan helpottuneen katseen ja suuntasi tottuneesti kohti hytin kompaktia suihku- ja wc-tilaa. Hän pudotti matkalla likaiset sukkansa oven viereen välittämättä Gerardin läpeensä paheksuvasta ilmeestä.
"Tiedätkö, vedenjakelukatkosta ilmoitettiin kuulutuksella aamupäivällä", Gerard huomautti, kun Alexei viskasi pyyhkeen oven päälle.
"Olin taistelusimulaatioharjoituksissa ryhmän kanssa koko aamun", Alexein ääni kaikui pienessä tilassa. Hän kurkisti hytin puolelle epäluuloisesti. "Onko vesi poikki täälläkin?"
"Ei suinkaan. Minun hyttiini vesi kierrätetään varasäiliöistä", Gerard rauhoitteli.
"Senkin snobi", Alexei siunaili ja sai Gerardin hymyilemään kämmenensä takana.
Vesihanan lotina ei saanut seurakseen hajamielistä venäjänkielistä hyräilyä, kuten yleensä, joten Gerard päätti jatkaa keskustelua.
"Sinä teetät ryhmällesi jo täysharjoituksia?"
"Niille kolmelle, jotka selvisivät komennukselta suhteellisen vähällä", vastaus tuli harkitsevana.
"Miten muut edistyvät?" Gerard kysyi. Hän oli toki lukenut raportit, mutta halusi kuulla Alexei oman arvion tilanteesta.
"Toistaiseksi hyvin. Jos ennusteisiin ja Gemman arviointiin on luotttamista, fyysinen toipuminen on nopeaa. Adams oli toissapäivänä psionisen myrskyn partaalla painajaista nähtyään, Murray tekee vähän liikaakin lihaskuntoharjoitteita päästäkseen takaisin taistelukuntoon ja Kaie kävi taas lähellä psionista koomaa alkuviikosta, mutta yleisellä tasolla tilanne alkaa normalisoitua. Olen lisäksi määrännyt kullekin jakson terapiapalveluja", Alexei kertasi tilannetta. Huoli sai hänen äänensä painumaan alavireeseen.
"Kuulostaa hyvältä tavalta edetä." Gerard alkoi täyttää vedenkeittimen kannua hanasta. Hän rykäisi. "Entäpä oma vointisi?"
Alexei ei vastannut hetkeen mitään. Gerard vilkaisi puoliksi suljettuun kylpyhuonetilan oveen varuillaan, sillä jopa pelkkä hiljaisuus tuntui tulevan raskaammaksi ja painostavammaksi sekuntien kuluessa.
"Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta… en tiedä", Alexei epäröi lopulta, "En ole ikinä ollut tuollaisella komennuksella. Murray ja Chandak piti jättää taakse kättelyssä. Suurin osa Raynorin samoojien sotilaista kuoli, Martin silmieni edessä. Adams hakattiin melkein hengiltä, Wilkins jäi räjähdysalueelle, Kaie aivopestiin ja kloonattiin ja minä sain kuulla olevani UED:n koe-eläin kaiken tämän aikaa… puhumattakaan Kerriganista ja Zeratulista."
Alexei veti henkeä kykenemättä jatkamaan, ehkä luettelemiaan asioita puntaroiden. Gerard ei keskeyttänyt – mitä hän olisi voinut miehen purkaukseen sanoakaan?
"Tämä oli iso voitto. Toisinaan kuitenkin mietin, tuliko se turhan kovalla hinnalla", Alexei aprikoi säyseästi. Hän kuului koputtavan partahöylää lavuaarinreunaa vasten. "Ja toisaalta kaikesta huolimatta… olen tyynempi kuin pitkään hetkeen. Kummallista."
"Sano, jos voin tehdä jotakin ryhmäsi hyväksi", Gerard toivoi. Hän rykäisi. "Ja niin, tosiaan. Aloitin pyytämäsi tietokantahaun aamulla. Tunnukseni UED:n sisäiseen verkkoon on varmasti jäädytetty aikapäiviä sitten, mutta minulla on edelleen korkein mahdollinen turvallisuusluokitus. Jos Kefeuksen omissa tietopankeissa on jotain laturiohjelmasta, se löytyy kyllä."
"Kiitos", Alexei totesi koruttomasti.
"Toivotaan, että haku tuottaa tulosta."
Alexei vastasi äännähtämällä myötämielisesti.
Pian alkava suihkun kohina katkaisi keskustelun seuraaviksi minuuteiksi. Gerard kaivoi tottuneesti jauhekahvipakkauksesta kaksi ruskeaa annospussia ja jätti ne odottamaan sivupöydälle vedenkeittimen äänimerkkiä. Hän oli itse yleensä teen ystävä, mutta jotkut päivät vain suorastaan kerjäsivät heti aamusta lähtien kofeiinin kipakkkaa läimäystä osakseen.
Amiraali oli sitä ihmistyyppiä, joka puuhasteli mielellään jotakin merkityksetöntä askaretta silloin, kun teki ajatustyötä. Kahvinkeitto oli loistava toimi tylsän mekaanisine toistuvuuksineen, koska se antoi hänen käsilleen askarreltavaa ja kuitenkin vapautti hänen mielensä käymään läpi laivaston tilanteen, päivän raportit ja huomisen kalenteriaikataulun. Viimeiseksi hän toisteli päänsä sisällä muutamia protossinkielisiä fraaseja, joita oli alkanut tietokoneen simultaanisovelluksen avulla opetella. Hän muistutti aterinlaatikon vinoon luiskahtaneen haarukkarivin suoristaessaan itseään toistamiseen siitä, että Kaielta pitäisi kysyä jäähyvästelytoivotuksen ääntämisestä.
Kun arjen polttavimmat ongelmat oli käsitelty, jääkaapille kumartuvan amiraalin ajatukset lipuivat seuraavaan selvittämättömään pulmavyyhteen, joka seisoi parhaillaan hänen suihkukaapissaan ja näytti todennäköisesti vielä eksyneemmältä kuin heidän edellisellä tapaamisellaan toissapäivänä. Gerardin käytännönläheinen, harjaantunut mieli alkoi eritellä syitä ja seurauksia tottuneesti. Pohdiskelunsa sivussa hän poimi lusikat pöydälle kahvikuppien ja pienen maitotetrapakkauksen seuraksi.
Kahvi oli jo lähes katettu, kun Alexei palasi hytin puolelle parta ajettuna ja hiuksiaan pyyhkeellä pörröttäen. Vaikka suihku oli selkeästi tehnyt hyvää venäläisaaveelle, Gerard ei voinut olla huomaamatta kuinka voipuneelta tämä näytti.
"Olisiko sinulla lainata minulle paitaa?" Alexei kysyi syyllisesti irvistäen. Gerard viittasi sanattomasti selkänsä taakse sohvalle, jonka kulmalle hän oli ehtinyt siististi viikata tummanvihreän UED:n t-paidan.
"Toisinaan annat niin vakuuttavia näytteitä ajatustenlukutaidoistasi, että alan miettiä, miten olet huijannut aikanaan psi-indeksitestejä", Alexei kuittasi epäuskoisesti pujottaessaan paidan ylleen ja istahtaessaan sen jälkeen toiseen olohuonenurkkauksen nojatuoleista. Gerard hymähti, muttei vastannut kommenttiin mitään.
Alexei rojahti aloilleen ja hieroi hetken ajan ohimoitaan rystysillään raukeasti haukotellen. Alexei joi kahvinsa mustana, mutta Gerard kaatoi pienen maitotilkan omaan kuppiinsa. Hän sekoitti juomaa näennäisesti omiin ajatuksiinsa eksyneenä, mutta tarkkaili silmäkulmastaan ystävänsä toimia. Pian Alexei suoristi asentoaan ja jäi sitten äkisti tuijottamaan jotakin pienellä tarjoilurahilla. Kaien muki oli edelleen keskellä korkkipuista lasinalusta paljastavine kaakaotahroineen – Gerard oli jättänyt sen sijoilleen muutamia tunteja sitten aavistellessaan, että Alexei voisi hyvinkin piipahtaa hytillä vielä iltapäivän aikana.
"Onko sinulla ollut vieraita?" Alexei tiedusteli. Hän yritti naamioida kysymyksensä huolettomaksi uteliaisuudeksi, samalla kun koetti nopeasti kämmensyrjällään kupin kylkeä sen lämpimyyttä arvioidakseen.
"Tosiaan", Gerard sanoi hitaasti. "Kaie kävi täällä aamulla."
Hänen sanoillaan oli maaginen vaikutus Alexeihin. Mies kavahti taaksepäin kuin muki olisi yllättäen muuttunut tulikuumaksi hänen sormiaan vasten. Hän jäi istumaan aloilleen, mutta mulkaisi pöydälle hermostustaan peittelemättä tuon tuosta. Hän näytti siltä, kuin olisi viikkosiivousta tehdessään onkinut esiin jonkin epämiellyttävän tuholaiseläimen paikasta, josta olisi viimeiseksi kuvitellut moisen löytävänsä.
Gerard yritti olla naurahtamatta ääneen ja yskäisi hihaansa.
"Mitä hän halusi?" Alexei kysyi edelleen vaivalloisesti äänensä rupattelusävyiseksi pakottaen. Gerard ei voinut olla venyttämättä ystävänsä piinaa aavistuksen.
"Kaakaota ja kaksi kuivakeksiä", hän vastasi lakonisesti lastatessaan kahvikupit käteensä ja kulkiessaan sohvanurkkauksen luo. Alexei otti kahvinsa vastaan aidolla hymyllään kiittäen, mutta miehen silmät karkasivat kuin varkain takaisin Kaien juoma-astiaan. Hän säpsähti vasta silloin, kun Gerard nosti tyhjän mukin kämmenelleen ja lähti kiikuttamaan sitä keittiöön.
"Tämä tuoksuu taivaalliselta", Alexei henkäisi, kun Gerard liittyi jälleen hänen seuraansa. Mies nuuhki tyytyväisesti kahvin päällä kiemurtelevaa aromikasta höyryvanaa.
"Se on kuumaa ja tuoretta. Sinulla on tapana yleensä tinkiä vähintään toisesta ominaisuudesta", Gerard huomautti istuessaan vastapäätä. Hän risti kätensä.
"Protossien sotajohtohan tulee huomenna?" Alexei käänsi keskustelun kurssin työasioihin vaivautumatta vastaamaan naljailuun kahvitottumuksistaan. Gerard nyökytti.
"Meidän on hyödynnettävä zergien laivastovahvuuden notkahdus kaikin keinoin. Olen tehnyt listan strategisista sillanpääasemista, jotka toivon meidän ja protossien turvaavan liittouman haltuun ennen vuoden loppua", hän kaavaili. Alexei otti tiedon vastaan tyytyväisenä.
"He ottavat varmasti Aiurin puheeksi", mies arvasi. Hän kohautti olkiaan pyrkien lataamaan eleeseen kepeyttä ja onnistuen aikomuksessaan surkeasti. Gerard harkitsi muutaman sekunnin seuraavia sanojaan, mutta päätti sitten lopulta tyrkätä jäätä kepillä suoraan.
"Niin. Jos sinulle sopii, haluaisin hyödyntää Kaiea neuvotteluissa. Hän on erinomainen tasapainottava elementti."
Ehdotus sai Alexein raaputtamaan niskaansa hämillisenä.
"Minä… tuota, olethan lukenut raporttini?" hän tiedusteli kierrellen.
"Siitä minun pitikin puhua kanssasi. Onko siihen jokin erityinen syy, että haluat hyllyttää hänet määräämättömäksi ajaksi?"
Alexei vastasi Gerardin kohteliaaseen hämmennykseen syyllisenä. Hänen silmänsä väistivät alaviistoon.
"Minä olen varsin ikävässä välikädessä, Gerard", mies aloitti. Hän vaihtoi asentoa muutaman kerran aivan kuin nojatuoli olisi äkisti muuttunut todella muhkuraiseksi.
"Yllätyin kieltämättä. Sinulla ei ole tapana tehdä näin radikaaleja päätöksiä kevyesti", Gerard kertoi. Hän laski kahvikupin harkitun hitaasti alas.
"Tämä ei ole yksiselitteinen asia. Kaie teki tietenkin uskomattoman työn liittouman eteen helvetillisissä olosuhteissa. Hänen raporttinsa oli… en voinut lukea sitä edes yhdeltä istumalta", Alexei hengähti.
"En minäkään", Gerard säesti. Kaien neutraali luonnehdinta ajasta, jonka hän oli viettänyt äitinsä kanssa, oli ollut karun rehellistä tekstiä. Gerardin oli ollut luku-urakan aikana pakko laskea holokansio muutamaan otteeseen alas vain vetääkseen henkeä ja yrittääkseen ymmärtää asioita, joita protossille oli tehty. Hän oli myöntänyt ensimmäisen luokan ansiomitaleita harvoin edes terraaneille, mutta Kaien univormuun hän kiinnittäisi sellaisena tulevien viikkojen aikana empimättä.
"Minä… minun on kuitenkin Kaien esimiehenä otettava huomioon se, mitä tapahtui zergien pesässä Van Saralla", Alexei jatkoi ja havahdutti Gerardin ajatuksistaan.
"Van Saralla?" amiraali toisti sanat hölmistyneenä.
"Niin", Alexei oli hetken vaiti. "Tiedämme, että Kaie sai pesän valvojan mielen haltuunsa muutamiksi hetkiksi ennen syvyyspommitusta ja että hän teki sen voidakseen auttaa Chandakin pakenemaan. Silti hän… hän ei kuitenkaan missään vaiheessa palannut takaisin Foxholeen, vaikka tilaisuuksia oli monta."
Gerard huokasi sisällään. Olisihan se pitänyt arvata. Kaien valinta seurata äitiään oli vaivannut Alexeita selkeästi jo Van Saralla, mutta tuolloin kommodori oli pakottanut omat tuntemuksensa taka-alalle tehtävän onnistumisen taatakseen. Nyt kun poikkeustilanne oli lauennut ja arki palannut liittouman aluksille, Alexei oli jatkanut itsensä kiduttamista jossittelullaan.
"Se on ollut hänelle varmasti hankala päätös", Gerard lopulta muotoili. Alexei henkäisi kireästi kuin olisi odottanut vastalausetta. Synkkä juonne peitti miehen piirteet.
"Niin. Jos mitään päätöstä koskaan tarvittiin. Sinä olit läsnä neuvonpidoissa, Gerard. Sinä olit siellä, kun Zeratul kertoi, että Kaie oli juuri siellä, missä hänen kuuluikin olla. Ja että nyt kun hänellä oli tilaisuus sekä tarvittavat keinot äitinsä tappamiseen, hän käyttäisi ne hyväkseen inhimillisistä tekijöistä piittaamatta", Alexein hapan ilme tuntui uurtuvan syvemmälle tämän kasvoille jokaisen lauseen myötä. Gerard veti henkeä.
"Sinä et halunnut uskoa häntä", hän muistutti varoen. Alexei hymähti itsekseen.
"Taisin olla naurettava, kun intin vastaan? Tivatessani, että Kaie oli luvannut noudattaa käskyjään, panna ryhmänsä tarpeet omiensa edelle ja luottaa minun harkintaani silloinkin, kun päätökseni sotivat hänen omia mielihalujaan vastaan. Ja vielä uskoin jokaiseen sanaani."
Alexein oli hankala jatkaa. Hän peitti kasvot hetkeksi kämmentensä kuppeihin.
"Olinko minä väärässä, Gerard?" Miehen ääni tuskin kesti kasassa. "Olinko minä kaiken aikaa väärässä hänen suhteensa?"
"Alexei…"
"Älä kiertele tai kaunistele." Sanoihin oli hiipinyt vaatimuksilla kyllästettyä terästä. Miltei raivokas sävy välähti läpi apatian keskeltä ja sai Alexein puremaan hampaitaan yhteen. "Olinko minä niin täydellisesti väärässä?"
Gerard jäi harvoin mykäksi keskustelutilanteissa, mutta nyt hän joutui painimaan lyhyen tovin ajan omatuntonsa ja antamiensa lupauksien välillä. Kuinka helppoa olisi ollut kertoa Alexeille psionisista silmukoista ja vihkiä mies sisään sekä Kerriganin että protossien valtapeleihin, joiden nappulaksi terraanit ja Kaie olivat tahtomattaan joutuneet. Hän halusi hetken ajan miltei vastustamattomasti vuodattaa koko totuuden ulos ja antaa tulehtuneelle haavalle mahdollisuuden vihdoin alkaa parantua. Kaie oli kuitenkin vannottanut Gerardia pitämään heidän tämänaamuisen keskustelunsa yksityisenä ja Gerard kunnioitti luottamusta, joka hänelle oli osoitettu.
"Minä uskon, että Kaien oli pakko jäädä", hän ilmaisi lopulta. Amiraali taputti kahvikuppinsa korvaa mietteliäänä. Alexei ei kiukultaan havainnut hänen sanoihinsa ujutettua painokasta sävyä, joka käski kysymään tarkennuksia.
"Eikä saatanassa ollut! Kaie tiesi, etten olisi ikinä valtuuttanut sellaista hullunrohkeutta! Hänellä ei ollut mitään helvetin mahdollisuuksia Kerrigania vastaan", mies räiskähti. Hän käänsi lattiaa kohti painuneet kasvonsa ylös. Ne olivat täynnä aitoa epätoivoa ja surua. "Hänen ainoa velvollisuutensa oli palata Foxholeen."
Gerard yllättyi hieman kiivaudesta, jolla Alexei sananvaihtoon rynnisti. Kaiken nähnyttä amiraalia kovat sanat eivät huojuttaneet, olihan vain murto-osa poreilevasta raivosta tarkoitettu Gerardille itselleen. Jos Kaie sen sijaan olisi ollut läsnä, protossi olisi saanut niskaansa sydänjuuriaan myöten vihaisen ja loukkaantuneen ryöpytyksen. Kaihertava epäluulo Alexein kiihkossa oli sen sijaan uutta – Kaien petos oli päässyt kommodorin vuosien varrella kasaamien muurien läpi yhdellä ainoalla pistolla.
Gerard nosti sovittelevasti kämmenensä pystyyn, muttei saanut vieläkään suunvuoroa.
"Kaie teki päätöksen. Valinnan, johon hänellä ei olisi kuulunut olla minkäänlaista oikeutta", Alexei sivalsi. "Palveluksen tilapäinen katkaiseminen on minusta lievä rangaistus toistuvasta niskuroinnista. Luulin, että olisimme tästä yksimielisiä."
Alexei kääntyi sivuttain ja näytti parhaansa mukaan yrittävän koota ajatuksiaan. Miehen jäykistyneen vartalon jokainen kulma oli kireä ja luonnoton, kuin viivoittimella piirretty.
"Sinun pitäisi keskustella hänen kanssaan", Gerard ehdotti lyhyesti.
"Mitä puhuttavaa meillä on? Mitä sinä oletat? Että ottaisin hänet avosylin vastaan, kun kaikki hänen lupauksensa, sanansa ja tekonsa ovat olleet valheellisia? Kun hän on todistanut, että me kaikki ja meille tärkeät pyrkimykset olivat toissijaisia… vain helvetin silta matkalla kohti sitä todellista, tärkeää määränpäätä?" Surumielisyys vaihtui inhoksi ja torjunnaksi mitä pidemmälle Alexei puheessaan pääsi.
"Sinä et voi tietää…"
"Kyllä minä voin! Helvetti!" Alexein kiukku leimahti varoittamatta yli äyräidensä. Mies paiskasi tarjoilurahilla odottaneen kahvikupin sivuun voimakkaalla liikkeellä. Muovisekoitemuki päästi kopsahtavan äänen osuessaan lattiaan ja vieriessään sivupöydän alle. Kahvi oli onneksi jo juotu – vain muutamia pisaroita lennähti ympäriinsä. Gerard nousi häkeltyneenä puoliksi seisomaan istuimeltaan. Hän ei ollut ikinä nähnyt ystäväänsä niin suunniltaan.
Alexei joutui hetken aikaa vain tuijottamaan pingottuneesti vastapäistä seinää paikallaan vapisten, kunnes kykeni palauttamaan kiihtymyksestä murtuviin sanoihinsa asiallisen sävyn.
"Anteeksi. Se oli tarpeetonta", mies lausui. Hän kumartui poimimaan mukiaan haparoivin käsin ja yritti parhaan taitonsa mukaan kuivata kahvipisarat lattialta collegehousujensa lahkeeseen.
"Istu alas. Siivoan tuon myöhemmin" Gerard ilmoitti tyynenä. Hän suoristi selkäänsä.
"Minä… en tarkoittanut... Parempi, että…", Alexei ryki. Kommodori vilkaisi oven suuntaan ja sitten Gerardiin katuvana. "Olen pahoillani. Tämä koko helvetin sotku on ollut raskasta. Anteeksi."
"Istuhan alas", Gerard pyysi. Alexei ravisti päätään.
"Minä… en ole psionisesti vakaimmillani. Taidan levätä hetken. Käytä Kaiea neuvottelijana ja tulkkina, jos haluat. En estele. "
"Perse penkkiin. Tämä ei ole mikään pyyntö, kommodori."
Shikovin ensimmäinen askel ovea kohti pysähtyi. Gerardin ei ollut vuosiin tarvinnut noudattaa minkäänlaista virallista komentopolkua heidän kahdenkeskisessä kommunikaatiossaan. Alexei katsahti taaksepäin yllätettynä, ehkä hieman loukkaantuneenakin. Tuikeailmeiselle Gerardille ei kuitenkaan auttanut venkoilla vastaan. Alexei niksautti jäykästi itsensä istumaan ja tapitti ystäväänsä huulet yhteen puserrettuna.
Gerard otti rauhallisesti puolityhjän kahvikupin syliinsä ja loi Alexeihin merkityksellisen katseen. "Usko minua. Juttele Kaien kanssa. Hänellä…"
"Onko tämäkin virallinen käsky?" Alexei keskeytti nyreästi.
"Ei, mutta annan sinulle henkilökohtaisesti kohta virallisen avoläimäyksen, jos et kuuntele minua", Gerard lausui viileästi. Hän mulkaisi Alexeihin. "Juttele Kaien kanssa. Hänellä oli syynsä jäädä pesään. Pakottava syy."
Alexein suu avautui jo vastalauseeseen, mutta kiihtynyt mieli poimi lopulta Gerardin puheeseen upotetun, alleviivatun vihjauksen. Hän pysähtyi kesken ajatuksen kuin näkymättömään esteeseen törmänneenä.
"Onko… onko tämän taustalla jotain muutakin? Jotain, josta en tiedä?" hän arvasi.
"Kiitos! Vihdoin!" Gerard vilkaisi hytin kattoon silmiään pyöräyttäen ja puuskahtaen.
"Mutta… tiedätkö sinä jotakin? Onko tämä… onko…?" Alexei mutisi puoliääneen päänsä sisällä eittämättä toisiinsa kompastelevia ajatuksia ulos. Mies istui aloillaan kuin massiivisen pilan kohteeksi jallitettu hyväuskoinen alokas ensimmäisenä palveluspäivänään. Hän toljotti eteensä katse lasittuneena miltei puoli minuuttia, kunnes Gerard ei enää kestänyt.
"Pitääkö minun siirtää sinut käytävälle housunkauluksesta retuuttaen vai menetkö omin neuvoin?" hän kysyi kärsivällisesti.
"Yritätkö sanoa… pitäisikö minun etsiä hänet nyt?" Alexei epäröi.
"Sinulla on vaatteet päälläsi, eikä naamassasi ole enää partavaahtoa. Sillä pääsee jo pitkälle."
Alexei nousi, pyyhkäisi kämmenet housuihinsa ja levitti käsiään pystymättä sanomaan mitään. Gerard huitaisi kädellään lauhkeasti.
"Saat anteeksi. Ole hyvä. Menehän siitä."
Pöytä keikahti vaarallisesti sijoillaan liikkeen voimasta, mutta Thompson ehätti painamaan metallijalat takaisin maahan ennen kuin kaluste olisi kipannut ympäri ja lennättänyt myös kaikki sille kootut tyhjät lasit ja kaksi ruttaantunutta tupakkapaperipakkausta pitkin lattiaa.
"Varovasti!" Wilkins tyrskähti painaen kyynärpäänsä pöytälevyä vasten.
"Anteeksi", Kaie pyysi välittömästi katuvana. Protossi oli rullannut kirkkaankeltaisen sairaalavaatteen hihan ylös miltei olkavarteen asti. Punaiset läiskät hehkuivat tavallisesti kelmeänvalkeilla kasvoilla ja ponnistus oli saanut hänen sydämensä hakkaamaan kiivaana. Vastapäätä nojaava Solheim puristi nyrkkiään nousuhumalaisen hekotuksen kourissa ja heiluttaen suurieleisesti etusormeaan.
"Paras kolmesta?" hän kysyi kooten pokerinaamansa.
"Tämä on jo viides", Adams huomautti härnäten.
"Ilonpilaaja", Solheim hirnahti.
"Se en ollut minä, joka keksi alkaa kerskailla kädenvääntövoimillaan protossille", Adams kuittasi kepeästi.
"Protossille, joka kantaa ranteissaan arkikeikoilla kymmenkiloisia plasmateräistutuksia", Thompson lisäsi. Muut nauroivat, mutta Kaie katsoi hämillisenä maahan.
"Murray? Katsotaanko, kuinka pahasti olet veltostunut kaurapuurokuurisi aikana?" Solheim haastoi jo seuraavaa. Nurkkapaikalle romahtanut kalju mies tuhahti ja mulkaisi räjähdysaine-eksperttiin häijysti kulmiensa alta.
"Haluako todella köniisi toipilaalta?" hän tahtoi tietää.
"Lupaan vääntää vasemmalla, jos koet olosi uhatuksi", Solheim vakuutti. Murray murahti vastaukseksi jotain tulkitsematonta ja heilautti itsensä liikkelle. Hän pääsi kyynärsauvojen varassa yhdellä heijauksella miltei halki koko huoneen. Kaie työnsi pyörätuoliaan hieman kauemmas pöydästä tehden tilaa miehelle, joka romahti kapealle metallijakkaralle ähkäisten. Kaie hillitsi äkillisen mielitekonsa koskettaa Murrayta varmistellen. Oli käsittämätöntä, että mies todella istui siinä hänen vieressään ilmielävänä, hengittävänä ja hyväntuulisena. Kun Lohmann oli työntänyt Kaien pyörätuolin aiemmin päivällä sisään hoitohuoneen ovesta, Murray oli kiirehtinyt hänen luokseen heti Chandakin vanavedessä. Valtava mies oli puristanut Kaien tynnyrimäistä rintakehäänsä vasten miltei nostaen hänen pyörätuolinsa maasta, mutta onnistuen silti säilyttämään karhunsyleilynsä hellänä ja sydämellisenä.
"Minä sanoin heille, että tulisit vielä kotiin", mies oli julistanut tyynesti.
Lempeydestä ei ollut jälkeäkään nyt, kun Murray suuntasi Solheimiin taistelunhalua ja kilpailuviettiä tihkuvan katseen.
Kaie loi kulmiensa alta viipyilevän silmäyksen aaveisiin, jotka istuivat pöydän ympärillä kuka missäkin. Ryhmä näytti rähjääntyneeltä ja koetellulta, mutta virrat kiinnittyivät entistä väkevämmin toisiinsa ja toivottivat Kaien tervetulleeksi paremmin kuin yksikään lausuttu sana. Hän tiesi, että tuijottaminen oli kiusaannuttavaa useimmille terraaneille, mutta ei mahtanut mitään itselleen. Oli niin järjenvastaista ja epätodellista, että he olivat kaikki edelleen yhdessä. Todennäköisemmältä vaikutti, että minkä tahansa satunnaisen silmänräpäytyksen päätteeksi hän tajuaisi istuvansa yksin äidin kutomassa, vahingoniloisessa tyhjyydessä. Kaie värähti. Hänen sisimpänsä ei ollut koskaan ollut yhtä aikaa näin raskas ja kevyt kaikkien tuntemusten vuoksi.
Kaie vilkaisi pikaisesti Chandakiin, joka keikkui hänen vieressään jalkojaan heilutellen ja vihellellen. Arkinen, lämmin elävyys naisen olemuksessa tuntui luonnottomalta. Hän oli nähnyt pienen intialaisteknikon viimeksi jättäessään tämän hydrauliikkapuvun suojissa Van Saran pesän uumeniin. Nainen oli laskenut koko elämänsä Kaien käsiin niin vankkumattomalla luottamuksella, että Kaiea oli värisyttänyt hänen sulkiessaan kypärän visiiriä. Hän oli rukoillut Kerriganin sellissä tulevina päivinä istuessaan, että pesän kantavat rakenteet ja puvun metallisekoite pitäisivät puolensa terraanien syvyyspommitusta vastaan.
Paraneminen oli nyt jo pitkällä. Chandakin tukka oli kasvanut karkeaksi, epäsuhdaksi sängeksi päähän tulleiden haavojen päälle ja hehku hänen kasvoillaan heijasteli tervehtyvän kehon kuntoa. Hänen silmissään oli tuttu, älykkään ilkikurinen katse ja naisen virta tuntui elpyneenä varmemmalta kuin aiemmin. Kaien teki mieli kääntää pää pois, kun hänen silmänsä sattuivat polviin asti ylös käärittyjen vaaleanpunaisten sairaalahousujen lahkeeseen ja erottivat ulos pilkistävän, osittain epämuodostuneen jalan. Liskomaisen zergnahan jäänteitä oli kaikkialla.
Chandak huomasi hänen katseensa ja kohotti matelijannahan peittämän pohkeensa arvioiden esille. Hän hymyili, mutta joutui hakemaan sanoja pitkään.
"Joudun ehkä käyttämään paksuja sukkahousuja tästä lähtien Vestalla iltalomilla, mutta keksin monta ikävämpääkin asiaa, joita olisin voinut tuoda tuliaisina zergien pesästä. Itsestään paraneva jalka ei ole hullumpi", hän muotoili lopulta. Teknikkonainen katseli häntä hetken aikaa tummat silmät täynnä tunnetta ja näyttäen siltä, että purskahtaisi joko itkuun tai nauruun. Kun hersyvä tyrskähdys karkasi naisen suusta, Kaien omatkin huulet vääntyivät ylöspäin.
Elämä voittaisi, Jim Raynor oli vakuutellut. Ehkä hän oli oikeassa.
"Sinä liikutit kyynärpäätäsi!" Solheimin kiekaisu sai naiset säpsähtämään ja vilkaisemaan pöydän yli kumartuneeseen kaksikkoon.
"En", Murray kielsi vakaasti.
"Sinä sait köniisi. Taas", Thompson sanoi valitellen ja kopautti Solheimia olkapäähän. Lääkintämies vilkaisi Murrayn puoleen ihaillen. "Ei uskoisi, että olet ollut vuodepotilaana jo useita viikkoja."
"Olen elämäni kunnossa. Aloitin hydrodynaamisen terapian tänään", Murray vastasi tyytyväisyyttään peittelemättä.
"Minkä?" Kaie äimistyi.
"Hän juoksee vannassa", Adams pisti hilpeästi väliin kurkaten miehen selän takaa.
"Vesiliikuntaterapiaa", Murray selitti Kaielle. Hän viittasi ylenkatseellisesti Adamsin suuntaan ja korotti ääntään. "Vannassa, jossa minua auttaa hyvin viehättävä, nuori ja märkäpukuun sonnustautunut fysioterapeutti."
"Adams on kateellinen. Hänen omahoitajaansa kutsutaan Kurtuksi. Ja syystä", Chandak puuttui puheeseen. Adams päästi vähättelevän pyrskäyksen.
"Paras kolmesta?" Solheim kysyi ja sai koko ryhmän ympärillään nauramaan. Murray pyöräytti silmiään.
"Etkö saanut jo tarpeeksesi?" hän kysyi.
"Annoin puolikuntoiselle tasoitusta", Solheim selitteli.
"Sinä se et sitten opi", Adams surkutteli.
Kaie ei voinut olla hymyilemättä Adamsin lapsekkaan riemukasta suunpieksentää ja elehdintää sivusta seuratessaan. Nuori aavemies oli kaivanut muutamia hetkiä sitten sotilasputkikassinsa sisätaskusta salamyhkäisesti puolen litran muovipullon. Hän oli ensin ihailevat vihellykset vastaanotettuaan hörpännyt pullonsuusta, irvistänyt ja tarjonnut sen jälkeen leikillisesti kumartaen pulloa ensimmäiseksi Kaielle. Kaie oli kurottanut kätensä vastaan. Heidän sormensa olivat koskettaneet toisiaan, jolloin protossi oli nostanut katseensa arasti. Häntä oli aiemmin pelottanut kohdata Adamsin silmiä ja torjuntaa, jonka hän epäili löytävänsä niistä. Kaien klooni oli miltei tappanut miehen. Oli mahdoton sanoa, pystyisikö mies katsomaan häntä enää koskaan tuntematta kaunaa tai ahdistusta.
Mustelmat olivat erottuneet edelleen Adamsin ihon alla läikikkäänä keltaisen ja sinervän sekasotkuna: näky oli antanut kutsuvalle virnistykselle makaaberin pohjavireen. Hymy oli pannut suupieleen raapaistun haavan tikit kiristymään, mutta mies ei ollut päästänyt äännähdystäkään. Kaie oli nielaissut, mutta painontunne kurkusta ei ollut poistunut mihinkään.
Anteeksi.
"Se et ollut sinä", Adams oli vastannut ääneen. Hän oli toistanut sanansa lujempaa, kunnes Kaie oli nyökännyt. Protossi ei ollut löytänyt huojennuksekseen Adamsin olemuksesta piiruakaan katkeruutta. Päinvastoin, tämä oli ojentanut edelleen kämmentään ja sillä lepäävää pulloa hymyillen yhtä sädehtivästi kuin aina aiemminkin.
Juoman epämääräisen samea, rusehtava sävy oli saanut jo läpikuultavan pullon läpi erottuessaan Kaien niskakarvat pystyyn. Ensikulaus oli päättynyt likipitäen samankaltaiseen reaktioon kuin kauan sitten Vestalla: polttelevan ja korventavan läkähdyksen sijaan aromi oli sekoitus vettynyttä makeutta ja paksua rasvaisuutta.
"Mitä ihmettä tämä on?" Kaie oli rykinyt, kun oli saanut nenään asti nousseen kakomisrefleksin työnnettyä takaisin uomiinsa.
"En tiedä, mutta joku sekopää on laimentanut tätä mehutiivisteellä", Lohmann hänen vierestään oli todennut ja kuulostanut siltä, että arpoi äänensävyssään jossakin kauhun ja vastentahtoisen ihailun välimaastossa.
"Oma sekoitukseni", Adams oli ilmoittanut juhlallisesti.
Kaie oli hörppinyt kuuliaisesti pieniä siemauksia aina silloin, kun pullo kiersi ringin ympäri jälleen hänen kohdalleen. Maku ei ollut varsinaisesti vielä muuttunut paremmaksi, mutta epämukavuus oli toisaalta osa monia terraanirituaaleja. Hän kulautti jälleen varovaisesti, kun jo melkoisesti keventynyt pullo saavutti hänet ja ojensi kapistuksen sen jälkeen eteenpäin Wilkinsille.
Nainen työnsi pullon toistaiseksi jalkojensa väliin lattialle, sillä hänen kätensä olivat varatut. Wilkins sekoitteli hajamielisesti käteensä äskeisen korttipelin päätteeksi unohtunutta pakkaa. Liike oli kankeaa ja hidasta, eivätkä pitkälle käärityt palovammasiteet varsinaisesti lisänneet sorminäppäryyttä. Naisen itsetietoisiin kasvoihin katsellessaan Kaie ymmärsi lyhyen häivähdyksen ajan täydellisesti, miksi Alexei luotti voimakastahtoiseen ja rauhalliseen sotilaaseen aina yhden asteen enemmän kuin muihin aaveisiinsa. Wilkins oli täynnä väräjävää, nimeämätöntä voimaa – kuin Van Saralla hiekan piestävinä tuulessa seisseet kalliomuodostelmat, jotka sietivät halkeamatta olosuhteiden paineen. Kaie harkitsi hetken ajan sanovansa jotain ääneen, mutta se jäi aikomukseksi.
Ovelta kuuluva rasahdus sai koko ryhmän kääntymään. Sisään kurkistavan Alexein varovaisen kysyvä ilme päivittyi kurilliseksi hänen nähdessään riehakkaissa tunnelmissa iltaa istuvat aaveet.
"Te otatte näemmä kaiken irti lomasta", mies nauroi tervehdyksiin nyökkäämällä vastatessaan.
"Liity seuraan", Adams tarjosi. "Solheim on juuri aikeissa katkaista kätensä ja hankkia lisää sairaslomaa."
"Taidan tarttua tarjoukseen hieman myöhemmin." Alexei viittasi olkansa yli hymyillen. "Käyn vain ensin juttelemassa Kaien huoneella ja tulen sitten takaisin alas."
"Sir", Kaie rykäisi kevyesti. Alexein kulmat sinkosivat asteen ylemmäs, kun hänen katseensa löysi vihdoin kumarassa Murrayn takana piilotelleen protossin. Lohmann nipisti Kaiea vihjaavasti kyynärvarresta ja sai Kaien sekä punastumaan että mulkaisemaan taistelupariaan tulisesti.
"Ai. Hei", Alexei tervehti kiusaantuneesti rykäisten. "Sinä oletkin… täällä."
"Minä… ", Kaie aloitti ja nielaisi epävarmana siitä, nuhdeltiinko häntä. Hän vilkaisi Lohmanniin apua hakien. Mies heltyi.
"Hyvä on, tunnustan! Pyörätuolivarkaus, kidnappaus ja salakuljetus menevät minun piikkiini", hän ilmoitti. "Karanteeni on kuitenkin ohi, joten kiistän bioaseiden käytön. Jollei Adamsin kotitekoista lasketa."
"Hajusta päätellen sillä olisi lupaava tulevaisuus kemiallisen sodankäynnin osastolla", Alexei lohkaisi ohuesti virnistäen. Hän kallisti päätään miettien hetken, mitä sanoisi. Kaie koki olonsa kiusalliseksi, eikä asiaa helpottanut muiden aaveiden intensiivinen ja tarkkanäköinen toljotus. Protossi keskittyi katselemaan varpaitaan – jestas, kynnet pitäisi leikata - rävähtämättömällä intensiteetillä.
Ilmapiiriä taitavasti lukeva Chandak teki esimiehensä sekä Kaien kehonkielestä omat johtopäätöksensä. Hän kohotti kätensä pystyyn kuin puheenvuoroa pyytäen.
"Sinulla oli ilmeisesti asiaa Kaielle. Jospa me muut käväisemme…", nainen räpytteli hetken silmiään, kun hänen mielensä kelasi läpi tarjolla olevia vaihtoehtoja, "…lääkinnän sotilaskanttiinissa!"
Hän pongahti ylös sängyltä ja taputti käsiään kehottavasti yhteen.
"Kanttiinissa? Onko se edes auki?" Murray kysyi äimistyneenä Chandakin äkillisestä tarmonpuuskasta.
"Erinomainen aika selvittää asia", Lohmann, joka oli juonessa mukana ilman yhtäkään salaliittolaista silmäniskua, patisti. Kaie vilkaisi suivaantuneena Lohmannia, mutta hänen taisteluparinsa oli jo liikkeellä ja sysi Murrayta jaloilleen.
"En minä tarvitse mitään lääkinnän kanttiinista", Solheim esteli Adamsin tarttuessa itseään kyynärvarresta.
"Vain ripauksen tilannetajua, ystäväiseni", Thompson sanoi leppeästi taputtaessaan taistelupariaan selkään. Lääkintämies väläytti Kaielle ja Alexeille koko kesakkoisten kasvojensa poikki kulkevan leveän hymyn.
"Ei teidän tarvitse…", Kaie ehti aloittaa.
"Ei tässä mitään. Minun on jo pitkään pitänyt hakea kanttiinista… asioita", Adams riensi selittämään.
"Se kuulosti todella viattomalta", Chandak kommentoi lakonisesti kadotessaan ovesta viimeisenä. Alexei tuijotti äkkirysäyksellä ulos suunnanneen letkan perään selkeästi sekä hieman ymmällään että myös huvittuneena, muttei sanonut mitään. Kaie sipaisi hiuksiaan korvansa taakse ja toivoi, että olisi vaihtanut päälleen jotain muuta kuin kirkkaankeltaiset sairaalan lökäpöksyt ja saman sarjan puseron, jonka päälle oli pudottanut jälkiruokahyytelöä aamupalalla. Vihertävä tahra erottui vieläkin isona läiskänä.
Kun ensin aaveiden äänet ja viimeiseksi virrat etääntyivät äänettömiin, he jäivät kahden. Kaie loi nopean katseen silmänurkastaan Alexeihin. Otsaan raapaistu naarmu oli paikattu, parta ajettu äskettäin ja levollisesta olemuksesta päätellen myös uni oli maistunut kommodorille. Ulkoinen rentous ei hämännyt Kaiea, joka tunsi Alexein tarpeeksi hyvin aavistellakseen, että tämä oli varuillaan.
Mies haki katseellaan parhaillaan jotakin ja äännähti hyväksyvästi, kun huomasi Lohmannin käytävältä pihistämän tuolin takaseinällä. Pian hän saapui sinivihreällä kankaalla verhoiltua istuinta edellään tyrkäten vastapäätä Kaien pyörätuolia. Kaie siirsi silmänsä nopeasti syrjään ennen kuin jäisi kiinni tuijottamisesta
"Terveisiä Durandilta", Alexei avasi keskustelun. Hän lepuutti käsiään tuolinsa selkänojalla ja näytti pohtivan istuako vai ei. Kaie koetti hymyillä.
"Anteeksi, etten ole käynyt huoneellasi ennen tätä", Alexei pahoitteli. Miehen sävy oli sovitteleva – ehkä hän tulkitsi Kaien hiljaisuuden torjuvaksi. Kaie ei tiennyt mitä vastata, joten hän pysyi vaiti. Hän tajusi nyppineensä potilasasunsa kumimaiselta tuntuvasta resorista ulos pitkän langanpätkän, joka kutitti rannetta vasten hipoessaan.
Kumpikin harkitsi hetken seuraavia sanojaan.
"Miten sinä…?"
"Oletko…?"
He aloittivat kysymyksensä yhtäaikaisesti ja vaikenivat molemmat nolostuneina. Kaie räpytteli silmiään. Alexei ei ollut vieläkään istunut aloilleen, vaan päätyi keikauttamaan jakkaraa epävarmasti ees taas sen takajalkojen varassa. Hiljaisuus venyi venymistään.
"Parempi päivä päivältä", Kaie sanoi lopulta.
"Mitä?" Alexei hämmentyi.
"Terraanien kuuluu sairaalakäynneillä kysyä toipilaan voinnista, eikö niin?"
Kaie kohotti katseensa kysyvän hymyn partaalla haparoiden. Hänen vasen kulmakarvansa kohosi aavistuksen. Alexein teräksenharmaissa silmissä kävi pöllämystyneisyyttä, ennen kuin hymy lämmitti miehen kasvot ja sai tämän näyttämään ikävuosiaan nuoremmalta.
"Kiinni rysän päältä! Se oli salakavala suunnitelmani", hän tunnusti käsiään levitellen.
Vaikka hiljaisuus oli tällä kertaa lempeämpi, Kaien oli pakko katkaista se.
"Tulitko puhumaan… kaikesta muustakin? Viime päiviin liittyvästä?" hän tiedusteli, vaikka uskoi jo tietävänsä vastauksen. Alexei kohautti olkiaan.
"Halusin nähdä, että olet kunnossa. Toki meidän jossakin vaiheessa pitää puhua… niin, oikeastaan kaikesta, mutta voin tulla takaisin myöhemminkin, jos et jaksa tai halua nyt." Alexei keinautti puolittaisen sivuaskeleen kohti ovea.
"Ei. Käydään tämä läpi nyt", Kaie töksäytti. Alexei ei piilotellut hämmästystään.
"Nyt?"
Kaie hörppäsi yöpöydälle jätetystä Lohmannin vesilasista väistellen esimiehensä tutkivaa silmäystä. Kulaus muuttui rohisevaksi rykimiseksi – lasissa ei ollutkaan vettä, vaan Adamsin kammottavaa kotitekoista paloviinaa. Osa litkusta painui väärään kurkkuun silkan yllätyksen voimasta.
"Oletko kunnossa?" Alexei huolestui Kaien voimallista rykimistä katsellessaan.
"Se ei ollut vettä", Kaie sai kähistyksi. Hän nielaisi muutaman kerran. Väri helotti hänen kasvoillaan yhtä paljon nolostuksen kuin yskänpuuskankin takia.
Alexei purskahti nauruun. Mies kiersi vihdoin tuolin ympäri ja istahti alas. Hän painoi kyynärpäät polviin ja antoi leuan vajota kämmeniä vasten. Äskeisen huvittumisen merkit katosivat pian hänen kasvoiltaan tehden tilaa harkitsevalle vakavuudelle.
"Kaie. Haluan, että tiedät... että... Sinulle on tapahtunut kuluneiden päivien aikana asioita, jotka ovat sanoinkuvaamattomia. Olet osoittanut uskomatonta urheutta ja omistautumista. Minä olen sinusta todella ylpeä." Alexei tarkasteli häntä rävähtämättä.
"Kiitos", väri kohosi Kaien kasvoille yllättävän kehun myötä. Hän tunsi poskiensa kuumottavan. Riemu oli kuitenkin lyhytaikaista, sillä Alexein ilme muuttui hitaasti surumieliseksi, miltei tukalaksi. Hänen oli selkeästi hankala löytää sopivia sanoja.
"Mutta?" Kaie kysyi lopulta itse, kun näki Alexein horjuvan.
"Minä… haluaisin, että vastaisit minulle rehellisesti", Alexei ilmoitti. Toiveen takaa värähti loukkaantunut harmi. Kaie ei pyytänyt miestä jatkamaan, mutta Alexei käsitti hiljaisuuden kehotukseksi puhua edelleen.
"Miksi sinä jäit Van Saralla pesään?" hän kysyi.
Vaikka Kaie oli jo arvannut suunnan, johon Alexei keskustelun ohjaisi, hän tunsi silti kylmänväristyksen alaselässään. Vaati hetken, jotta hän sai koottua itsensä.
Kaien kämmen pyyhkäisi sydämen päältä. Hänen sormensa jäivät silittämään hajamielisesti solisluiden kulmikkaita päitä. Hän oli harjoitellut vastausta niin kauan, etteivät sen sanat kuulostaneet enää luonnottomilta, mutta hän ei uskaltanut silti testata bluffiaan katsomalla Alexein silmiin puhuessaan. "Kuten kerroin raportissanikin, se oli minun velvollisuuteni. Minun tehtäväni ja se syy, jonka tähden opettaja Zeratul lähetti minut luoksenne alkujaan."
"Kanna vastuusi, Kaie. Sinä teit itsenäisen päätöksen jäädä pesään, kutsuit sitä sitten velvollisuudeksi tai et", Alexei huomautti nyreästi.
"Velvollisuus on osa protossia. Se ei ole kuin vaate, jonka voin riisua halutessani tai radiokanava, jonka voin kytkeä hiljaiseksi. Se on pala minuutta. Minä uskon… uskon, että äidin tuhoaminen on tapa, jolla Khala valitsi minut syntyessäni palvelemaan", Kaie yritti lähestyä aihetta toiselta kantilta. Hän piti silmällä esimiehensä kasvonilmettä rukoillen, että mies ymmärtäisi.
Hiljaisuus ympäröi heidät huumaavana ja painostavana. Alexein kasvoilta oli mahdoton lukea mitään.
"Gerard ei tuntunut uskovan, että oli kyse vain siitä", hän tokaisi lopulta johdatellen.
Kaie nytkähti taaksepäin etunojasta asennostaan kykenemättä piilottamaan säikähdystään. Oliko Gerard kertonut Alexeille jotakin? Kuinka paljon hänen edessään odottava mies tiesi?
"Kaie?" Alexei vaati vastauksia.
Ajatukset nelistivät Kaien mielessä. Khala auttakoon, hän oli halunnut salata psioniset silmukat syystä. Hän ei voisi katsoa Alexeita silmiin sen jälkeen, jos tämä saisi tietää Kaien olleen näkymätön käsi, joka oli saatellut pimeän keskellä aaveita hienovaraisesti kohti Van Saraa, yhteismieltä ja äidin kyltymätöntä hybriditehdasta. Hän ei halunnut joutua Alexein ristiriitaisen säälin ja epäluulon kohteeksi, jos mies saisi kuulla hänen olleen se petturi ja myyrä, jota oli yritetty savustaa esiin kuukausitolkulla. Vaikka Gerard oli antanut hänelle luvan jäädä ja jatkaa palvelustaan, Shikov ei ehkä olisi niin armelias. Ei, kun kyse oli hänen aaveistaan.
"Miksi sinä…?" Kaie ei osannut jatkaa kysymystä loppuun, vaan katsoi Alexeihin huulet kevyesti raollaan. Alexei keräsi itseään ikuisuudelta tuntuvan tovin. Kun hän lopulta puhui, hän nosti katseensa Kaien silmiin ja piti sen siellä siitä huolimatta, että se oli hänelle selkeästi työlästä.
"Oliko seittiansan laukeaminen vahinko?" mies kysyi.
Kaie hoki kysymystä päänsä sisällä kerta toisensa jälkeen, kunnes jokainen sen sisään kätketty nyanssi ja piilomerkitys avautuivat karheina ja myrkyllisinä. Hänen suunsa avautui hitaasti.
"Tuo oli alhaista", hän lopulta kuiskasi järkyttyneesti vihjauksen jäädessä kellumaan ilmaan heidän välilleen. Kaiea huimasi. Kuinka Alexei saattoi kyseenalaistaa noin tylysti hänet? Yrittikö mies sanoa, että myös heidän eronhetkensä pesässä oli valheellinen - juuri se sama hetki, jonka muisto oli pitänyt Kaien järjissään varjojen keskellä?
"Kaie, ole kiltti", Alexei pyysi hiljaisuuden vain venyessä ja venyessä, "vastaa minulle rehellisesti."
Protossi puraisi huultaan.
"Minä en olisi ikinä jäänyt zergien pesään, jos minulla olisi ollut vaihtoehto", hän julisti matalalla äänellä.
"Sinulla oli vaihtoehto", Alexei vastasi tuohtuneesti. Kaie kohotti kulmiaan turhautuneena.
"Mikä vaihtoehto?" hän kysyi uupuneesti.
"Minä!" Alexei sylkäisi sanan ulos ajattelematta ja ehkä kiivaammin kuin oli aikonutkaan. Hänen puheensa vaimeni ja siihen tuli karvas sävy. "Minä luulin, että olin vaihtoehtosi."
Kaie vaikeni mykäksi. Hän tunsi syyllisyyden nirhaisevan sisikuntaansa. Oliko tämä tosiaan oikea tie? Tekikö hän parhaan mahdollisen ratkaisun verhoamalla osan totuudesta? Hän oli ollut päätöksestään aiemmin täysin varma, mutta Alexein loukkaantunut ilme tuntui paljon pahemmalta, kuin hän olisi osannut odottaa. Zeratulin ääneltä epäilyttävästi kuulostava kuiskaus hänen päänsä sisällä solvasi häntä itsekkyydestä ja raukkamaisuudesta. Hän yritti tavoittaa Alexein katseen ja avasi suunsa sopertaakseen jonkinlaisen anteeksipyynnön tai selityksen, mutta mies oli kääntynyt puoliksi sivuttain niin, ettei Kaie nähnyt hänen kasvojaan.
Kaie pureskeli huultaan surkeana. Hän oli jo kerran pimittänyt tosiasioita Alexeilta ja muulta ryhmältä ajatellen, että oli tarpeeksi viisas ja voimakas näkemään syyt ja seuraukset sekä tekemään ratkaisut muidenkin puolesta. Tosiasiassa hän oli pelännyt menettävänsä kaiken – ja oli miltei menettänytkin hautomalla totuutta syntyperästään viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti. Eikö silmukoista vaikeneminen ollut yhtä lailla yritys suojella vain häntä itseään?
"Minä… taidan olla tolaltani itsekin. Olin asiaton. Minun on ehkä paras lähteä", Alexei totesi kankeasti.
"Älä", Kaie parahti. Hän ponnahti tuolista ylöspäin jalassa sävähtävästä kivusta huolimatta ja tarttui Alexeita kädestä. Miehen liike pysähtyi puolitiehen. Hän vilkaisi Kaieen tutkivasti.
"Minä…", Kaie aloitti. Sanojen löytäminen oli vaikeaa – ehkä jopa vaikeampaa kuin viimeksi.
Alexei ei karistanut sormia ranteensa ympäriltä, mutta osoitti protossille varautuneen katseen silmäkulmastaan. Kaie veti henkeä.
Sinä kykenit tähän jo kerran aikaisemmin, hän yritti rohkaista itseään päänsä sisällä. Hän oli kyennyt lausumaan Sarah Kerriganin nimen ja myöntämään, että oli tämän verta ja lihaa. Nyt hänen tuli kyetä tunnustamaan, että oli ollut tietämättään myös osa äitinsä mieltä.
Viimeksi Alexei oli palkinnut hänen luottamuksensa ymmärtämällä ja välittämällä. Kaien hengitys kiihtyi silti. Raaka kauhu kupli jäisenä hänen mahanpeitteissään. Hän tunsi huimausta, eikä ollut varma johtuiko se päähänsä kihahtaneesta alkoholista vai pelosta.
"M- minun on kerrottava jotain", Kaie änkytti. Hän katsoi suoraan miehen kasvoihin puoliksi valmiina pakenemaan ja toisaalta helpottuneena siitä, että oli saanut suunsa auki.
"Niin toivoinkin", Alexei sai huojentuneena kuiskatuksi. Jännitys hänen lihaksistaan lientyi ja mies veti tuolin alleen paremmin. Kun Kaie oli varma, ettei Alexei ollut menossa minnekään, hän uskalsi itsekin rentoutua ja istahtaa aloilleen.
"Ehkä paras, että kerron sen teille kaikille", Kaie suoristi selkänsä. Hän vilkaisi oven suuntaan ja korotti ääntään. "Tulkaa vain sisälle."
"Olimme juuri tulossa takaisin", Thompson, jonka korvannipukat helottivat kiusaantuneena, yritti vakuuttaa purjehtiessaan ensimmäisenä peremmälle.
"Minä luulin, että lähin käytävänmutka riittäisi", Adams sihahti.
"Hänen psioninen indeksinsä on yli yhdeksän. Hän aistisi meidät vaikka puolen aluksen takaa", Chandak läksytti. Muu lauma pujahti yksitellen ovesta takaisin huoneeseen.
Kaie odotti, että kukin pääsi istumaan, kunnes selvitti kurkkuaan. Alexei oli ojentanut kätensä ajatuksissaan eteenpäin ja silitti Kaien kämmenselkää rohkaisten. Ele lämmitti Kaiea enemmän kuin hän halusi ajatella.
Kaie käytti katseensa vuorotellen kussakin läsnäolijassa pyytäen silmillään hiljaisuutta. Pian hän kuuli enää omat sydämenlyöntinsä paukahduksina korviensa takana.
Hän veti henkeä ja lausui ensimmäiset sanat - ne, joita oli ehtinyt miettiä. Sen jälkeen vuorossa oli kompasteleva, raaka ja sekava jatko. Kun puhe lopulta alkoi soljua vaivattomasti, mikään ei kyennyt pysäyttämään enää sen vuolasta tulvintaa.
Kaie kertoi kaiken.