Koeviikko vielä hieman vaiheissa, mutta ottakaa tästä silti kappale 29. 30 ja 31 seuraavat viikon päästä perässä. Pitäisi todellakin potkia Ladya tarttumaan kappaleeseen 43, ettei tämä saa kiinni valmiita kappaleita...

29. Koiruuksia

Ed käveli yhdessä Harryn, Ronin, Hermionen ja Lotan kanssa umpihangessa. Oikeastaan he kahlasivat hangessa. Ed vilkaisi muutaman askeleen päässä kävelevään Lottaan, joka vaikutti liikkuvan kevyesti.

"Miten sinä pystyt tuohon?" Hermione kysyi Lotan siirtyessä heidän rinnalle.

"Hankikanto, hankikanto", tyttö selitti ja upposi seuraavassa hetkessä saappaitaan myöten hankeen.

"No voi helvetti", Lotta totesi ja siirtyi tarpomislinjalle.

"Harry, oletko sinä aivan varmasti selvillä siitä kultamunasta?" Hermione kysyi vaihtaen puheenaiheen turnajaisiin. Ed pyöräytti silmiään itsekseen, mutta tyytyi kuuntelemaan Harryn huonoa vakuuttelua siitä, että oli selvillä munan arvoituksesta. Ed tiesi, että poika ei ollut pitkällä asian kanssa. Se soittorasiankuvatus jatkoi edelleen suomalaisten euroviisukappaleen laulamista. Harry ei ollut edistynyt yhtään.

"Jospa kokeilisit hautoa sitä?" Ed ehdotti suu virneessä. Nelikko remahti nauramaan.

Saapuessaan Hagridin mökille, heitä vastassa oli harmaahiuksinen ja vahvaleukainen noidankuvatus.

"Vauhtia, tunti alkoi viisi (5) minuuttia ja neljänkymmentäkaksi (42) sekuntia sitten", noita valitti. Ed huomaisi Lotan mulkaisevan rumasti noitaa ja tuhahtavan.

"Kuka sinä olet? Missä Hagrid on?" Ron kysyi noidalta suoraan.

"Olen Professori Matoisa-Lankku", noita esittäytyi. "Ja olen teidän taikaolentojen hoidon opettajanne sijainen."

"Siltä hän vaikuttaakin..." Lotta mutisi Harryn korvaan saaden pojan puristamaan nenästään estääkseen naurun,

"Missä Hagrid on?" Harry kysyi eliminoituaan naurunsa.

"Hän voi huonosti. Ei teidän tarvitse tietää enempää. Ja mitä sinä teet täällä? Etkö ole seitsemännen vuoden opiskelija?" professori Matoisa-Lankku kysyi Lotalta.

"Käyn tunnilla. Muodonmuutoksessa ei ole mitään uutta tarjolla ja haluan tietää miten Ivan voi", Lotta selitti hymyillen lapsellisesti.

"Ivan?" Ed kuiskutti saaden itseään pitemmän tytön nauramaan heleästi.

"Se räiskeperäinen tulilisko, joka on syönyt jo pari lajitoveriaan. Hän on hieno poika."
"Olet hullu", Ron parahti ja vetäytyi Harryn selän taakse.

"Mikä oli ensimmäinen vihjeesi?"

Mafloy ja muut paikalle vaivaantuneet luihuiset naureskelivat.

"Olen aina miettinyt miten hilleristä voisi saada kärpännahkaviitan. Haluatteko osallistua kokeiluun?" Lotta murahti luoden ruman katseen luihuisiin.

"Tai miltä käärme maistuu. No, mitäs sanotte?"

"Lotta, tuo taitaa olla liikaa", Hermione ehdotti varovaisesti ja nyki vanhempaa tyttöä hihasta. Lotta tuhahti ja nakkeli niskojaan.

"Mitä kusipäitä koko sakki", tyttö tuumasi.

"Samaa mieltä", Ed mutisi.

Hagridin mökin ikkunoiden edessä oli verhot kiinni. Ed kohotti kulmiaan. Eikös sairaan pitäisi saada mahdollisimman paljon raitista ilmaa ja valoa? Poika kurtisti kulmiaan. Harry yritti kovasti saada enemmän tietoa Hagridin voinnista. Professori Matoisa-Lankku ei kuitenkaan ollut lahoavaa sorttia vaain muistutti ikitammea vastaustensa kanssa.

"Mikä Hagridia vaivaa?"
"Mitä se sinua liikuttaa?"
"Liikuttaa! Hän on ystäväni."
"Hän on sairaana."
"Mikä häntä vaivaa?"
Samaa jankutusta sai kuunnella koko matkan jättimäisten hevosten aidan laidalle. Metsän laitaan yksinäiseen puuhun oli sidottu kuvankaunis olento. Se näytti hevoselta, mutta se oli aivan liian siro ja ylväs ollakseen hevonen. Se kannatteli valkeaa päätänsä ylväänä ja tietoisena siitä, että kaikki ihastelivat sitä. Sen jalat olivat ohuet ja pitkät ja näytti siltä, että se oli luotu kiitämään läpi metsien ja yli niittyjen. Se nakkeli välillä niskojaan ja heilutti korviaan hermostuneena.

"Ooh, onpa se kaunis", Lawender Brown kuiskutti. Muut tytöt supisivat olevansa samaa mieltä. Lotta tuhahti Edin yllätykseksi. Lotta huomasi pojan kummastuneen katseen.

"Kotona löytyy tallista parempia, joista on oikeasti hyötyä. Niiden jalat sentään kantavat... " Lotta mutisi ja hieroi tummansinisten lapasten peittämiä käsiään yhteen silmäillen yksisarvista, liekaa mihin se oli sidottu ja innosta halkeavia tyttöjä.

"Pojat pysykää etäällä. Ne pitävät vain naisten kosketuksesta. Tytöt eturiviin ja lähestykää varovasti. No niin, hiljaa hyvä tulee..." Professori Matoisa-Lankku aloitti. Luokan tytöt kiljaisivat riemusta ja ryntäsivät halaamaan yksisarvista.

"Idiootit", Ed kuuli Lotan tokaisevan professorin yrittäessä saada järjestystä luokkaan.

"Mikset sinä ole juoksemassa halaamaan tuota jokaisen tytön unelmaa", Ron kysyi tuhahtaen.

"En väitä olevani normaali", tyttö murahti ja näytti aloittavan murjottamisen. Ed jättää ymmärtämisen sikseen ja jatkaa valkoisen kaakin unelmaa.

"Tuosta tulee mieleen Amestriksen tunnus... Paitsi, että se on kyllä sekavampi", poika kommentoi.

"Kumpi? Lippu vai tuo elukka?" Harry kysyi. Ed naurahti ja oli vastaamassa, mutta vielä ilkeämpi ja pahaempi nauru pysäytti hänet.

"Jaaha, täällä taitaa kokoontua omituisten otusten kerho. Jättiläinen kuitenkin puuttuu", Malfoy totesi ja aiheutti uuden naurunremakan luihuisten joukossa.

"Onhan täällä Arpinaama, Köyhällistö ja Kääpiö", poika jatkoi. Edi tunsi kuinka hänen otsassaan alkoi tykyttämään ja maailmasta tuli jotenkin verenpunainen. Harry ja Ron kaappasivat Edistä kiinni, ennen kuin poika ehti tehdä mitään harkitsematonta.

"Päästäkää minut irti! Minä opetan tuolle liimalettiselle käärmeen äpärälle kuka täällä muka on pätkä!"

"Teet itsestäsi naurettavan..." Lotta totesi ja iski kämmensyrjällään Ediä takaraivoon. Poika rauhoittui, jokin verran, mutta jakoi edelleen kiukkuisia mulkaisuja luihuisia kohti. Lottakin sai osansa.

"Hei hilleripoika, jotain uutta tämän taivaan alla?" tyttö hymähti. Malfoy värähti Edin mielihyväksi, mutta takoi naamalleen kovan ilmeen.

"Ikävä kertoa tämä tällä tavalla, mutta nouda koira nouda", Malfoy vastasi ja heitti käärityn paperin Lottaa kohden. Tyttö seurasi ilme tylsistyneenä paperilapun lentoa, joka laskeutui lumeen hänen viereensä.

"Voi luoja, tyttökin heittää paremmin. Taidat olla eunukki tai impotentti?" hän totesi ja palasi juttelemaan ranskalaisten hevosille. Harry päästi irti Edin käsivarresta ja kävi poimimassa heitetyn paperin. Ed repäisi itsensä irti Ronin otteesta ja nappasi suutaan aukovalta Harrylta paperin. Ja niin hän luki kenties elämänsä huonoimman tekstin:

"DUMBLEDOREN JÄTTILÄISVIRHE – hah hah haa, kuinka hauska otsikko, eikö teistäkin?

Nykyinen Tylypahkan rehtori, kaikkien tuntemat homekorvainen Albus Dumbledore ei ole kaikkien mielestä oikea mies valitsemaan kouluun opettajia. Tänä vuonna Dumbledore valitsi Alastor "Villisilmä" Vauhkomielen opettamaan Tylypahkaan pimeyden voimilta suojautumista. Ministeriöissä ja kaikkien rakastamassa Päivän Profeetan toimituksessa kohoteltiin ahkeraan kulmia syksyllä, sillä Vauhkomieli tunnetaan tavasta hyökätä jokaisen kimppuun, joka vähänkin liikahtaa yllättävästi. Mutta tätä emme odottaneet! Vauhkomieli on pieni paha verrattuna siihen puoli-ihmiseen, joka opettaa taikaeläinten hoitoa rakkaassa koulussamme. Tämä puoli-ihminen, Rubeus Härrekaad, myöntää saaneensa potkut Tylypahkasta kolmantena kouluvuotena ja toiminut erottamisesta lähtien riistanvartijan tehtävissä. Hän on myös käyttänyt salaperäistä vaikutusvaltaansa rehtoriin ja hankki itselleen paikan taikaeläinten hoidon opettajana."

Ed irvisteli ja työnsi paperin seuraavalle uhrille. Loppu olikin ollut panettelua, muutama luihuisen kommentti Hagridista ja varsin kattava sukututkimus miehen perheestä.

"Miten tämä ämmä oikeasti kirjoittaa? Minäkin saan kirjoitettua parempia reportteja puolihuomiossa..." Ed mutisi ja hieroi vaurioituneita valonaistimiseen erikoistuneita osiaan – siis silmiä, jos joku nyt ehdoin tahdoin haluaa saada tarkan selvityksen. Lappu kiersi pojalta pojalle ja lopulta ojennettiin Lotalle. Tyttö vilkaisi lappua tylsistyneesti ja syötti sen lähelle tulleelle hevoselle. Miten hevonen huoli niin ala-arvoisen jutun makupalaksi on arvoitus ja siksi se jääkin.

No kuitenkin. Tunnin lopputulos oli tämä: Rohkelikon pojat aukoivat suutansa kuin kuivalle maalle joutuneen kalat, Lotta pääsi katsomaan rakasta Ivaniaan, luihuiset naureskelivat Rohkelikon pojille ja Lotta usutti Ivanin heidän kimppuunsa (muutamat saivat pieniä palovammoja – sääli) ja tytöt nyt ylipäätään olivat onnensa kukkuloilla.

"Mutta miten se lehmä sai tietoonsa tuon kaiken? Eihän siinä paikalle ollut ketään? Paitsi me ja me oltiin vahingossa paikalla", Ron ihmetteli Harrylle. Harry kohautti olkiaan ja tuijotti munuaispiirastaan. Ed sörkki haluttomasti palastaan menetettyään ruokahalunsa saatuaan tietää mitä se oikeasti oli.

Seuraavana sunnuntaina oli jälleen Tylyahoviikonloppu. Ed ajatteli jäävänsä koululle ja uppoutuvansa kirjaston kirjoihin etsimään tietoa Viisastenkivestä. Ron kuitenkin kampesi hänet irti makuusalin mukavasta nojatuolista rautakangella ja yhdessä Harryn kanssa veti heikosti vastaan rimpuilevan alkemistin mukaansa. Hermione motkotti pojille vähän aikaa heidän käytöksestä, mutta Ed huomasi tytön hymyilevän. Koulun portilla Ed lopetti kokonaan vastaan hangoittelemisen ajatellen:

"Ensimmäistä kertaa lapsuuden minulla on ystäviä."

Paikalle ilmestynyt Roy kuitenkin latisti tunnelmaa. Tai ainakin Ed väitti jälkeenpäin. Oikeastaan miehen saapuminen sai pojan sisällä aikaan vain lämpimän tunteen.

Tylyahossa heidän seuraan liittyi jo tutuksi käynyt musta koira, sekä Ouranin koko miehistö. Leppoisa keskustelu valtasi ryhmän ilmatilan ja he päättivät siirtyä johonkin lämpimään. Koira jolkotti Edin perässä sisään Kolmeen luudanvarteen. Aluksi paikan pitäjä, matami Rosmerta, valitti, ettei lemmikkieläimiä saanut tuoda mukaan ja koiran siis pitäisi pysyä ulkona. Koira kuitenkin käveli rauhallisesti naisen vierelle ja katsoi suurilla tummilla silmillään häntä. Rosmerta kävi koiran kanssa hetken aikaa tuijotuskilpailua, kunnes luovutti kiljaisten ihastuneena ja halaten koiraa.

Yhdentoista hengen ryhmä valtasi yhden isoimmista pöydistä itselleen. Pöydässä oli vain muutama tuoli, mutta ihmiset kähvelsivät viereisistä pöydistä tuoleja ja Kaoru istutettiin Kyoyan syliin. Kumpaakaan tämä järjestely ei vaikuttanut haittaavaan.

"Hän ei ole täällä", Harry totesi silmäiltyään täpötäyttä pubia.

"Kuka?" Ed kysyi rapsutellen hajamielisesti koiran korvantaustaa.

"Hagrid. Miksi hän meitä välttelisi. Emmehän me välitä siitä mitä hän on", Harry jatkoi.

"Totta. Meilläkin on pari "puoliveristä" kaveria. Ei yhtään hullumpia tyyppejä", Lotta kommentoi nojautuen pöytään. Ryhmä hätkähti hämmästyessään jälleen kerran suomalaisten ilmiintymiskykyjä.

"Puoliverinen on ikävä termi. Se on vähättelevä", Ulla sanoi ja joi vartavasten itseään varten hankkimasta lasista diettikolaa.

"Miten te oikein onnistutte sisään tunkeutumisissanne?" Ron ihmetteli. Ulla kohautti olkiaan.

"Jotenkin. Te vain ette huomaa ja katsokaa Bagmania, hänessä on paljon mielenkiintoisempia asioita kuin meissä", tyttö vastasi hymyillen suloisesti. Yhtenä miehenä joukkio kääntyi katsomaan pubin peräseinällä istuvaa Bagmania. Mies näytti keskustelevan matalalla, mutta kiihkeällä äänellä maahisten kanssa. Maahiset pudistelivat päätään ja näyttivät torjuvia eleitä. Hermione kääntyi sanomaan jotain suomalaisille, mutta molemmat olivat kadonneet kuin irreaaliset pierut logiikansaharaan.

"Nyt se voisi olla kaikkoontumista, mutta en minä kuitenkaan usko sitä", Hermione totesi pohtivasti mutristaen suutansa. Ed hymähti ja laittoi merkille Bagmanin väsyneen olemuksen.

"Nukkuuko hän öitänsä ollenkaan?" poika mutisi katsoen kysyvästi koiraa. Koira näytti kohottavan kulmiaan ja tuhahtaen painoi päänsä takaisin Edin polvelle.

Bagmanin seuralaiset näyttivät saavan miehestä tarpeeksi ja ryhmä maahisia poistui pubista ankanmarssia. Hikaru tirskahti ja nojautui kaksoisveljensä puoleen ja supatti jotain Kaorun korvaan. Molemmat virnistivät ja kikattivat. Kaoru taas nojautui Haruhin puoleen ja supatti viestin eteenpäin tytön korvaan. Tytön silmät avautuivat entistä isommiksi.

"Mitä? Valkuainen kaivaa norsua korvasta?"

"Eiii. Kun näyttivät olevan matkalla lammelle", Hikaru korjasi tirskuen entistä äännekkäämmin. Nauru loppui lyhyeen Bagmanin etsiydyttyä antamaan Harrylle niskahieronnan.

"Kuulepas poikaseni", mies aloitti pelottavan pehmeällä äänellä. Ed vetäytyi refleksinomaisesti kauemmas miehestä ja hyppäsi tuolillaan melkein Ronin Tamakin kaavulle.

"Oletkos saanut selville munan salaisuudesta?" Bagman kysyi. Pöytään laskeutui syvä hiljaisuus ja kaikki tuijottivat ottelutuomaria.

"Hyi."
"Irstaat lapset! Mitä te sellaista ajattelette! Minä puhun kultamunasta. No Harry, miten on? Onko selvillä?"

"Tuota, kyllähän se on... selvillä, joo, on selvillä, heh heh", Harry vastasi korvat punottaen.

"Et tarvitse apua? Et yhtään?"
"En, kiitos ei."
"No, eipä sitten. Muista tarjoukseni poikarakas", ja niin Bagman kiiruhti ulos pubista. Pöydän ylle ei kuitenkaan palautunut minkäänlaista keskustelua. He olivat liian hämmentyneitä tapauksesta. Pubiin purjehti sisään Luodikon lehmä.

"Hei! Ei kotieläimiä sisälle!" matami Rosmerta huusi tiskin takaa, mutta korjasi pahoitellen erehdyksensä.

"Työkiireitä, tiedäthän, ei sitä kerkeä katsomaan kahdesti nähdäkseen totuuden", oli selitys. Luodikko käveli salin peräseinälle puhellen valokuvaajalle marmattavaan sävyyn.

"Miten tuollaisia oikein voi olla palvelutyötehtävissä? Siitä saisi oikein hyvän jutun Profeettaan... Mitä luulet? Tai sitten tämä Bagman! Ankanmarssia menevä maahisletka perässään juoksemassa... Mitähän sekin on? Siitä saisi näppärän jutun. Meidän pitää keksiä vain hyvä juttu.... Vai mitä Bozo?"

"Yritätkö taas tuhota jonkun elämän?" Harry kysyi kovaan ääneen. Moni kääntyi katsomaan ja Edin teki mieli painua pöydän alle koiran seuraan.

"Harry! Kultaseni, haluaisitko tulla meidän seuraamme ja antaa vaikka pienen haastattelun?" Luodikko hihkaisi silmät räpytellen tekotimanttisankaisten lasien takana.

"Minähän en lähestyisi sinua edes kymmenen jalan luudanvarsi kädessä ja sisuliskon ajamana", Harry sanoi raivoissaan.

"Miksi sinun piti mennä tekemään sillä tavalla Hagridille?"

"Lukijoillamme on oikeus tietää totuus, minä teen vain --"
"Hevonpaskaa mitään totuudesta! Tuo alkaa muistuttaa jo armeian propagandaa senkin narttu!" Ed räjähti.

"Vau, pentu osaa valita sanansa", joku sivustakatsoja kommentoi.

"Minä en ole pieni, senkin nuijapään rakastama rupikonna", Ed karjui korvat punertaen.

"Ouh, ja ääntä lähtee kuin hinaajasta", sivustakatsojaraukka totesi ja hoiti vaurioituneita kuuloelimiään.

"Mitä väliä sillä on, jos hän on puolijättiläinen! Hänessä ei ole mitään vikaa!" Harry huusi toivuttuaan Edin purkauksesta. Pubissa oli hiirenhiljaista. Luodikko näytti saaneen pienen iskun peilikirkkaaseen suojakenttäänsä, mutta toipui ja nosti defensä +25%.

"Jospa sinä poikakultainen antaisit meille sinun kantasi tästä kysymyksestä. Siitä Hagridista jonka sinä tunnet? Sanoisitko häntä isän korvikkeeksi?" Luodikko aloitti. Koira Edin jalkojen juuressa päästi murinan ja rypisti kuonoaan.

"Sinä hirveä nainen! Sinä vähät välität mistään, teet vain jutun vuoksi, ja kuka tahansa kelpaa, eikö niin?" Hermione sätti hampaitaan kiristellen.

"Istu alas, tyhmä pikku pimu, äläkä hälise asioista, joista et tiedä mitään", Luodikko sähähti. Tamaki käynnisti varageneraattorinsa ja häikäisi loistollaan useimmat katsojat.

"Hyvä herrasväki, tämä ei ole oikea tapa keskustella asioista", Tamaki sanoi hymyillen ystävällisesti. Vastarinta mureni siinä silmänräpäyksessä. Poika puhotteli elekantein askelin väkijoukon halki Luodikon luokse ja ohjasi naisen istumaan varaamaansa pöytään. Melkein samalla hetkellä poika pyysi Rosmertaa tuomaan heille kupit kahvia.

"Lähdetään", Kyoya kommentoi ja ohjasi joukkonsa ulos salista.

"Te! Te! Te jätätte hänet susille! Tai korppikotkille... Tai lehmälle, tässä tapauksessa!" Hermione haukkoi henkeä Hikarun ohjatessa häntä hellästi ulos ovesta.

"Valtias kyllä pärjää. Hän on hengenpelastaja seurapiirihaiden keskellä", Hikaru kertoi.

Kadulla Ed, Hermione, Harry ja Ron erosivat ouranilaisista.

"Minusta tuntuu, että hän iskee seuraavaksi sinuun Hermione. Tai Ediin..." Ron kommentoi lammasmaiseen sävyyn.

Hermione nosti päätänsä pystyyn ylväästi ja tuhahti kuin paraskin sotaratsu.

"Saa hyökätäkkin. Minä en alistu sellaisen lehmän vallan alle. Enkä laita päätäni piiloon pensaaseen", tyttö uhosi. Ed virnisti ja tarkisti, että koira jolkotti edelleen mukana.

"Minne me edes menemme?" Ed kysyi kulkien puolijuoksua Hermionen rinnalla.

"Me menemme ja sanomme Hagridille, että hänessä ei ole mitään vikaa ja kertomaan hänelle, ettei hänellä ole mitään syytä antaa sille raukkamaiselle ihmisille kiusata itseään lisää. Parrikaadeille toverit, sanon minä!" Hermione puhisi. Ed virnisti.

"Me seuraamme sinua toveri Granger! Me seuraamme sinua", Ed nauroi. Koira vaikutti innostuvan myös ajatuksesta. Ainakin sen häntä heilui parhaan pölyhuiskan tavoin.

Neljän ihmisen vallankumousryhmä marssi sisään koulun porteista ja suuntasi kohti Hagridin mökkiä. Ed laittoi merkille valkoisen koiran, joka haisteli mökin perustuksia ja heidät havaitessaan juoksi Kielettyyn metsään.

"Sinun tuttujasi?" poika kysyi vieressään jolkottavalta koiralta. Koira aukaisi suunsa päästäen kielen valahtamaan ulos.

"Eikö? Vai, minä kun luulin", Ed totesi Hermionen alkaessa toimia yhden naisen muurinmurtajana.

"Hagrid! Nyt riittää! Me tiedetään, että sinä olet siellä! Kukaan ei piittaa siitä, että äitisi oli jättiläinen! Sinä et saa antaa sen pahan Luodikon ämmän tehdä tätä sinulle! Hagrid, tule ulos, sinä olet – " tyttö pauhasi takoessaan ovea.

Ovi avautui.

"Oli jo ai – " Hermione aloitti, mutta lopetti siihen paikkaan huomatessaan, että oven takana ei ollutkaan ystävällinen puolijätti vaan ystävällinen Dumbledore.

"Hyvää iltapäivää kullannuput", mies tervehti kohtealiaasti nelikkoa. Hermione ei saanut sanaa suustaan ja pojat mutisivat jotain "hyvästä iltapäivästä" yhtä hämmästyneinä.

"Me – tuota, öh – haluttiin tavata Hagrid", Hermione sai kakistettua suustaan toivuttuaan.

"Niin minä uumoilinkin. Käykää sisään ja ottakaa toki koira mukaan." Nelikko ohjautui sisään Ed ja koira peränpitäjinä. Harry kaadettiin maahan Hagridin koiran toimesta. Poikaparka joutui kuolahyökkäyksen kohteeksi ja lopulta istuinaluseksi. Ron auttoi Harryn pystyyn Edin työntäessä Toraa pois hänen päältään. Dumbledore tarjoili teetä kaikille paikalla olijoille leveän hymyn kera. Ed otti mukinsa hieman arastellen ja miettien, että oliko vanhus laittanut jotain ylimääräistä teen sekaan. Hermione oli ehtinyt aloittaa Hagridin potkimiskampanjan.

"Sinä olet aivan hyvä tyyppi!"
"Enkä ole! Buhuhuhuuu... Kukkaan ei taho mua."
"Mutta me tahdomme!"
"Ettekä tahdo! Sanotte vaan."
"Harry! Sano sinäkin jotain!" Hermione kivahti lopulta kuolatulle Harrylle.

"Öh... Olet hyvä tyyppi Hagrid. Ja me tahdotaan, että palaisit opettamaan meitä, koska professori Matoisa-Lankku on kuin nimensä", poika totesi ottaen tarjotun kylpypyyhkeen vastaan ja yritti sillä poistaa ylimääräistä kuolaa.

"Ja me halutaan tuntea sut. Ihan sellaisena minä olet. Eikä me välitetä mitä se Luodikon kahdeksansilmäinen merilehmä sinusta sanoo, koska me tiedetään totuus", Harry painotti puhdistaessaan kärsineitä laseja. Poika muisti mitä oli sanonut ja vilkaisi hätääntyneen oloisena rehtoriin, joka tarkasteli itsekseen hymyillen Päivän Profeetan jokaviikkoista ristikkoa.

"Yksitoista kirjainta, Dumbledoren virhe. Mikä se mahtaa olla? Tunnen monta Dumbledorea, mutta minusta tuntuu, ettei sillä tarkoiteta veljeäni", mies kysyi silmälasiensa yli.

"Olisiko jättiläinen?" Ed kysyi ja löi kätensä suunsa eteen.

"Niinpäs taitaa ollakin! Kiitos poikaseni", mies hymyili ja raapusti nysällä lyijykynällä paperille.

"Mutta kuitenkin. He ovat elävä todiste siitä mitä olen hokenut sinulle, Hagrid. He haluavat sinut takaisin, sellaisena kuin olet. Hukun joka aamu siihen kirjetulvaan mitä saan koulun entisiltä oppilailta, jotka lupaavat tai uhkaavat tehdä kaikkensa jos sinulle käy jotenkin", Dumbledore tiedotti ja sujautti lehden kaapunsa povitaskuun.

"Sinun pitää vain nostaa pääsi pystyyn ja kävelle eteenpäin, eikä piiloutua. Se kamala vanha harppu – anteeksi oppilaat, mutta niin vain on – on tuhonnut jo liian monta elämää, enkä minä enää jaksa katsella uutta ihmisrauniota. Odotan, että tulet maanantaina töihin ja syöt aamiaista kanssani suuressa salissa, puoli yhdeksältä. Eikä vastaväitteitä. Hyvää päivänjatkoa. Olet Edward muuten saanut hienon lemmikin itsellesi, rotukoirakin?" Dumbledore kysyi pysähtyen rapsuttamaa Toraa. Ed vilkaisi hämmästyneenä jalkoihinsa käpertynytta koiraa.

"Kun tietäisikin. Minusta se on kaunis", poika vastasi ja silitti hellästi koiran päälakea.

Hagrid oli äitinyt puhumaan perheestään. Tai oikeastaan isästään, enimmäkseen.

"Isä ois hävennyt tätä touhuu..." oli ainoa selkeä kommentti nyyhkytyksen seasta.

"En oo tainnu ikuna näyttääkkään teille kuvaa mun isäpapasta? Se on täällä jossain", iso mies totesi ja kaivoi povitaskustaan ison lompakon. Lompakosta taas Hagrid kaivoi esiin taitellun valokuvan ja näytti sen nuorisolle. Kuvassa oli nuori Hagrid – arviolta seitsemän jalan pituisesta pojasta ei voinut erehtyä – ja vanha velho, joka toi pelottavasti mieleen Dumbledoren. Velho istui nauraen Hagridin olalla. Ed mutristi suutansa ja mietti omaa perhevalokuvaansa, joka oli varmaan palanut talon mukana.

"Ku mä pääsin Tylypahkaan isä oli ihan älyttömän ylpee musta. Se kai oli jo aatellu, että ei musta tuliskaan velhoo, johtuen äiteestä... mutta kummiski. Eipä musta hääppöstä taikuria tullutkaan, erotettiin jo kolmannella luokalla. Iskä ois kuollut häpeästä jos ois saanut tietää, mutta oli jo kuollut mun toisen kevään lopussa.... Vissiin pyöri haudassaan... Dumbledore järkkäs mulle riistanvartijan paikan ja piti mun puolia. Siihen mieheen voi ihan tosissaan luottaa. Se on erilainen ku muut reksit. Se välittää, eikä aattele että mistä tulee ja mihin menee. Mutt kun jotkut ei tajuu sitä. Jotkut sanoo, että on "isot luut" mielummi kun myöntää totuuden", Hagrid totesi ja tuhahti. Edillä löi tyhjää mistä mies puhui, mutta Harrylla, Ronilla ja Hermionella korvanpäät punersivat.

"Isä aina sano, ettei pidä hävetä mitä on. Oo mikä oo, mut älä ikuna häpee sitä. Joistakin se on paha asia, mutta niillä ei pidä vaivata päätänsä", Hagrid totesi syvällisesti elämänviisauden.

"Ootko jo selvittänyt sen munan arvoituksen?" mies kysyi Harrylta.

"Joo, olen! Sen kanssa menee loistavasti, kiitos kysymästä", poika vastasi turhankin pikaisesti. Hagrid ei näyttänyt välittävän tästä vaan hymyili pojalle.

"Ööö... Kiitos teestä ja kekseistä ja mukavaa, että olet taas entiselläsi ja jopa ehommassa kunnossa, mutta meidän on nyt lähdettävä, tiedäthän, koulunkäynti ja läksyt", Hermione totesi ja alkoi tehdä lähtöä vieden pojat mukaansa. Pihamaalla Ed huomasi mustan koiran kadonneen ja kääntyessään etsimään sitä, hän huomasi sen valkoisen koiran luikkimassa metsän reunassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä elikko oli jo kadonnut.

A/N: Kappale, jota Mirocchi ei ole oikolukenut. Normaalisti oikoluemme toistemme tekstit typojen ja isoimpien kielioppivirheiden varalta (tosin tämän jälkeen Lady haluaa aina murhata minut, kun alan niuhottaa vähän liian pienistä jutuista). Tämän kuitenkin halusimme päivittää mahdollisimman nopeasti, joten en palauttanut oikoluettua versiota, kun en ehtinyt sitä tehdä. Jälkikäteen tuntui vähän turhalta enää lukea sitä puhtaaksi, ja nyt en vain oikeasti viitsi. Pari typoa otin pois, kun nopeasti luin sen läpi.

Kiitos taas kovasti palautteesta, ilahduimme siitä jälleen kerran. Ladyn kanssa tuumimme, että Lotan elitismipisteet putoavat siinä toisen koetuksen tienoilla hitusen... Mutta se nähdään sitten. Muuten... Jos tunnette sopivia tyyppejä tai olette aiheeseen liittyvillä foorumeilla, olisimme iloisia, jos jakaisitte linkkiä ficciin. Olemme itse huonoja mainostajia, mutta arvostaisimme erilaisia lukijoita ja palautetta.

Ja nyt, mainostajan lahjoistani riippumatta, paljastan, että jos pääsemme jatko-osaan asti, hyvästelemme Bleachin ja Ouranin. Tilalle aiomme ottaa Artemis Fowlin ja Tsubasa Reservoir Chroniclen. Mitäs sanotte? Tunnetteko sarjoja, kuulostaako hyvältä tai pahalta? Jos ette ole perehtyneet, luulen, että tässä on puoli vuotta aikaa tutustua.

Ja ensi kerralla näette, miten käsittelemme itsemurhia tämän ficin tyylillä.