43. Albiinoalligaattori? Eihän sellaista ole olemassa

"Helkkarin lintu!" Ichigo rähisi juostessaan Hopean perässä pitkin käytäviä. Kyseinen harakka oli nauraen vienyt pojan Renjiltä saaman avaimenperän. Avaimenperä oli kiiltävä, ainakin Ullan kommentin mukaan. Hopea oli ollut samaa mieltä ja vienyt avaimenperän nopeammin kuin ehti kissaa sanoa.

Takaisin nykyhetkeen. Ichigo siis jahtasi varislintuihin kuuluvaa lentävää otusta. Hänen perässään juoksi Renji. Miehen tarkoituksena oli saada Ichigo kiinni ja rauhoittaa tilanne. Harakan kyllä voisi listiä.
"Viimeisen kerran, Shunsui, ei keskellä käy – uh!" "Sainpas!" Ichigo hihkaisi saaden Hopean pyrstösulista kiinni. Samalla poika törmäsi Ukitakeen ja Shunsuihin. Ja koska kolaripaikka oli kulman takana, Renji ei ehtinyt jarruttaa, joten tapahtui neljän kuolemanjumalan ketjukolari. Todella epätodennäköinen tapahtuma, Tylypahka oli kuitenkin suhteellisen suuri ja kuolemanjumalia vain neljä.
Eikä tässä vielä kaikki!
Joku onnistui painamaan salakäytävän avaavaa vipua ja neljän henkeä ja harakka putosivat lattialuukun läpi. Hetkellisen putoamisen ja huudon jälkeen kaikki laskeutuivat Shunsuin päälle – miehen epäonneksi. Tummapukuinen joukko selvitti itsensä neljäksi eri henkilöksi ja tutki sitten tilannetta.
"Missä me olemme?" Ichigo kysyi noustuaan pystyyn ja auttaessaan Ukitakea nousemaan Shunsuin päältä.
"Näyttää metalliputkelta", Renji kommentoi ja kolautti rystysillään reunaa.
"Minä kastuin", Shunsui valitti noustessaan pystyyn.
"Hieno vaaleanpunainen asusteeni on pilalla ja mitä jos olkihattuni olisi...!" mies valitti. Ukitake keskeytti miehen ennen kuin hän pääsi kunnolla alkuun.
"Olemme ilmeisesti viemäreissä. Ainakin voisi tuosta likaisesta vedestä uskoa ja tuosta valkeasta ajopuusta... Pyhä Sylvi!" Ukitake kaatui taaksepäin yllättyessään, kun valkea ajopuu olikin oikeasti alligaattori, joka oli odottanut hiljaisena sopivan saaliin tuloa paikalle. Ei sitä voinut syyttää siitä, että se oli huuhdottu alas jonkun kolmasluokkalaisen toimesta, joka huomasi, ettei voinut enää pitää sitä lemmikkinä tuvan kylpyhuoneessa, koska se ei mahtunut ja muut oppilaat eivät pitäneet siitä. Viemäreihin ei eksynyt sopivia uhreja tarpeeksi usein.
Shunsui koppasi Ukitaken syliinsä. Ichigo ja Renji potkivat alligaattoria kuonoon väistellen sen leukoja. Häätämisen jälkeen alligaattori päätti lähteä lipettiin ja todeta, ettei hengissä olisi kuitenkaan mitään syötävää. Viemäreissä ei eletty pelkällä pyhällä hengellä.
"Vai ajopuu. Oletko varma tuosta määritelmästä, Juu?" Shunsui kysyi järkyttyneeltä ystävältään. Ukitake pudisti päätänsä.
"En, en sitten laisinkaan."

Samaan aikaan toisaalla, muutamaa kerrosta ylempänä, väistetään hieman fossiilisoitunutta dinosaurusta, noin ikään, kirjastossa. Kirjasto oli – kuten yhdessä edellisistä kappaleista mainittiin – sokkeloinen huoneketju, jonka hyllyihin mahtui tuhansittain kirjoja, jotka pölyyntyivät turhaan, koska kukaan ei tiennyt niiden olemassa olosta. Se oli rakennettu myös osittain toiseen ulottuvuuteen, joten sinne saattoi eksyä.
Sinne eksyi helpommin kuin törmäsi parsaan hedelmäkiisselissä.

Japanilaiset vaihto-oppilaat pyörivät ulottuvuuden välisellä rajalla etsiessään Tamakille apua kolmanteen koetukseen. Sen saattoi tuntea iholla, kun siirtyi tästä maailmasta toiseen. Harmi vain, että he eivät kiinnittäneet asiaan huomiota. Se olisi säästänyt heidät monelta murheelta.
"Lahna!" Honey hihkaisi Morin olkapäiltä ja osoitti eteenpäin. Ryhmä pyörähti katsomaan pojan osoittamaan suuntaan. Hyllyjen välissä ui kovaa kyytiä liian iso lahna heitä vastaan. Kala kolautti koko joukon maahan ennen kuin pieni ekaluokkalainen ehti huutaa varoitusta. Haruhi nousi pystyyn ja ottaessaan tukea kirjahyllystä hän painoi kirjaksi naamioitua kahvaa ja lennätti heidät kaikki salaisesta luukusta alas.

Seitsemän ihmistä liukui huutaen alas metallista putkea ja päätyi johonkin vetiseen. He rämpivät pystyyn puristaen vaatteistaan likavettä.
"Missä olemme?" Haruhi kysyi katsellen ympärilleen pimeässä putkessa. Kyouya auttoi Kaorun pystyyn ja kopautti sitten putken seinää saaden aikaan metallisen kalahduksen.
"Viemäreissä, mutta minullahan onkin tässä kartta niistä..." Kyouya totesi ja veti esiin suhteellisen leveän paperin.
"Mistä hän on tuon saanut?" Tamaki päivitteli ja näytti tuskastuneelta kastuneissa vaatteissaan. Tamaki sai kuitenkin muuta ajateltavaa.
"Asuvatko köyhät tälläisissä viemäreissä?" poika kysyi.
"Eivät, herrani", kaksoset totesivat yhteen ääneen. Kyouya yskäisi saaden kadonneen huomion takaisin itseensä.
"Olemme ilmeisesti tässä", poika totesi ja napautti karttaa – ilman, että kukaan tiesi missä "tässä" oli, paitsi tässä, mutta sillä ei nyt tehnyt mitään.
"Ja jos menemme tuonne – ", Kyouya osoitti olkansa yli, "päädymme pian ihmisten ilmoille. No niin, mennään." Kenelläkään ei ollut mielenkiintoa väittää vastaan.

"No siis. Jos, käännymme aina vasemmalle kulmasta, päädymme varmasti ulos", Ukitake totesi hyvin pitkään mietityn tauon jälkeen.
"Oletko varma, Juu? Se toimii vain labyrinteissa", Shunsui kommentoi.
"Paremman puutteessa tuo suunnitelma käy", Ichigo kommentoi. "Mutta ensiksi hoitelen tämän variksen tästä..."
"Et hoida. Jos Hopealle käy jotenkin, sinusta tulee lihamureketta susille Lotan toimesta", Ukitake komensi.

He pääsivät kävelemään muutaman mutkan taakse, kunnes joukon etummaisena kulkeva Ukitake pysäytti ryhmän ja viittoi olemaan hiljaa.
"Kyouya, oletko varma, ettei tuo ole oikea reitti. Tuo toinen viemäri olisi ollut niin kiiltävä..."
"Tamaki, se, että viemäri on kiiltävämpi ei tarkoita, että se olisi oikea suunta."
"Niin kunkku."
"Äiti, tyttäremme ja kaksoset ovat liittoutuneet minua vastaan!"
"Ketkä?" Renji kysyi. Samassa kulman takaa tuli kirkas valonsäde, joka häikäisi kaikki neljä kuolemanjumalaa. Miehet peittivät sähähtäen silmänsä ja perääntyivät askeleita.
"Oho. Tekin täällä. Lotan harakan kanssa", Haruhi totesi.
"Sammuttakaa ne valot", Ichigo sähähti. Hostit himmensivät sauvojensa valoja.
"Häikäisee edelleen", Renji huomautti.
"Tamaki, laske loistoasi, kiitos", Shunsui ehdotti. Tamaki himmeni.
"Paljon parempi."
"Miten te jouduitte tänne?" Haruhi kysyi.
"Hassua kun satuit kysymään. Tuo varis vei minun avaimenperäni ja joukkokolarissa, joku sattui painamaan salaluukun avaavaa kytkintä. Se avasi tietysti luukun allamme ja huomasimme olevamme viemärissä", Ichigo kertoi ja osoitti Shunsuin hatulla istuvaa lintua, joka rääkäisi nauravan äänensä ja näytti pöyhistelevän mustavalkeita sulkiaan.
"Ai. Meihin törmäsi lahna", Haruhi kertoi puolestaan.
"Olet juonut liikaa Shunsui, hekin näkevät jo lahnoja", Ukitake totesi vakavasti.
"Ja sitten minä vetäisin jotain kirjaa ja sitten putosimme viemäreihin ja olemme nyt kävelleet jonkin verran. Kyouyalla on kartta ulos", tyttö kertoi vielä.
"Paras uutinen hetkeen", Ukitake totesi. "Olettaen, että teistä joku osaa suunnistaa."
"No, Kyouya vaikuttaa tietävän minne pitää mennä", Haruhi vakuutti. Ukitake ja Haruhi kääntyivät katsomaan Kyouyaa päin, joka suojeli menolippua ulos Tamakilta ja kaksosilta. Huitomisen ja huseerauksen jälkeen kartta päätyi lentämään viemärituulessa.
Ja sitten vedestä loikkasi valkoinen kaksimetrinen alligaattori delfiinimäisesti napaten kartan leukoihinsa ja sukelsi takaisin veteen.
Hiljaisuus.
"No, nyt ei ole karttaa. Mitäs tehdään?" Renji totesi. He eivät saaneet aikaa jäädä miettimään vaihtoehtoja, sillä viemärin mutkasta heijastui valoa. Sitä seurasi naukaisu, joka tuntui lähtevän linja-auton kokoisesta kissasta.
"Sivuun!" Ukitake komensi ja kaikki pienet ja kiltit lapsoset painautuivat viemärin seinämiä vasten. Kulman takaa ilmestyi linja-auton kokoinen kissa, joka näytti kaiken lisäksi linja-autolta. Katin silmät loistivat kahden valonheittimen lailla ja sen monet jalat läiskyttivät viemärin veden vetäytyjien päälle.
"Siinä meni viimeinen mahdollisuus päästä kyytiin", Lotta totesi.
"Mm, niin teki, nyt pitää vain suunnistaa jälkiä pitkin takaisin", Ulla vastasi.
"Ajattelitko jotain Hannu ja Kerttu -tyylistä?" Lotta kysyi ystävältään. Ulla pudisti päätään.
"Hetkinen. Missä välissä te ilmestyitte tänne", Ichigo kysyi ja ravisti likavettä pois päältänsä. Lotta otti vastaan Shunsuin tarjoaman Hopean ja hymyili viehkeästi.
"Harjoittelimme suunnistamista viemäreissä. Eksyimme varmaan... pari päivää sitten ja nyt olemme hakeneet ulospääsyä. Pikavuoro meni äsken ohi ja rottien mukaan se tulee vain kerran kuukaudessa tälle raitille", Lotta vastasi. Ulla nyökkäsi vahvistaen sanoman todeksi.
"Rotat muuten käskivät varomaan Pyhää Sylviä."
"Onko se valkoinen alligaattori?"
"Joo, oletteko tavanneet?"
"Söi juuri kartan."
"Ai. No, ehkä meidän olisi parempi liikkua vähän avarammalle paikalle ja perustaa leiri. Kyllä joku meitä alkaa hakemaan", Lotta ehdotti.
"Hyvä idea. Paras tässä tilanteessa", Shunsui myönsi.

"Onko kukaan nähnyt Ullaa tai Lottaa viime aikoina?" Ed kysyi Harrylta, Hermionelta ja Ronilta saavuttuaan kirjastoon. Kolmikko vilkaisi toisiaan ja pudisti sitten päitään.
"Ei pariin päivään. Ehkä he ovat menneet leirille kiellettyyn metsään ja... juoksevat susien kanssa?" Hermione ehdotti.
"Ulla ei juokse", Ed kommentoi topakasti väliin.
"Kyllä juoksee, se todistettiin viime kappaleissa, että Ulla juoksee", Hermione vastasi asiallisesti.
"Ei ei, Ulla menee linja-autolla... Kirjoittaja eksyy aiheesta", poika vastasi ja nojasi tuolin selkänojaan.
"Eikä niitä japanilaisia ole näkynyt hetkeen. Eikä kuolemanjumalia. Aivan kuin maa olisi nielaissut heidät. Aivan kuin heidät olisi huuhdottu vessasta alas. Kuten kuolleet kultakalat", Ron huomautti erittäin puheliaan vuoronsa kanssa.
"Pitäisikö heitä mennä etsimään?" Harry kysyi. Ed kohautti olkiaan.
"Ulla ja Lotta varmaan pärjäävät. Eivätkä kuolemanjumalat tunnu olevan pikkutekijöitä. Hostit kyllä huolestuttavat vähän, heistä ainakin pitäisi ilmoittaa", poika kommentoi. Kuin tilauksesta McGramiva käveli pöydän ohi pikamarssin tahtia.
"Professori!" Hermione hihkaisi. McGramiva jarrutti jättäen tummat jarrutusjäljet kivilattiaan ja kääntyi heitä kohden.
"Niin?"
"Meistä Ouranin edustajat ovat kadonneet jälkiä jättämättä, kuten myös suomalaiset. Pitäisikö tehdä jotain?" Hermione jatkoi. McGarmiva näytti tavallista nyrpeämpää naamaa.
"No sitten pitää mennä etsimään. Hakekaa professori Mustang ja menkää hänen mukaansa."
"Miksi oppilaiden pitäisi mennä etsimään?" Ed kysyi kohottaen kulmiaan.
"Te olette tutustuneet parhaiten heihin, joten luulen, että te... tiedätte jotain näiden... ihmisten tavoista. Chop chop, professori Mustangia hakemaan", McGarmiva totesi ja jatkoi matkaansa.
"Minusta tuntuu, että Kirjoittaja ei oikein jaksa ajatella IC-opettajia", Ed kommentoi antaen taas uuden särön neljänteen seinään.

Nelikko päätyi koputtamaan Mustangin toimiston ovea. Roy tuli avaamaan oven näyttäen hämmästyneeltä. Ed selitti nopeasti tilanteen miehelle ja pienen keskustelun jälkeen viiden henkilön ryhmä käveli pitkin syviä kellareita ja huomasi olevansa viemärissä ja täysin vailla tietoa minne pitäisi mennä.

Yhtyneet Seikkailijat – hostit, suomalaiset ja kuolemanjumalat olivat päättäneet kutsuaan itseään tällä nimellä, joukkuehengen nostattamista varten, tiedättehän – olivat etsineet suojaisan paikan perustaa leirinsä. Suojaisin paikka oli löytynyt neljän viemärin yhtymäkohdasta, joka oli kutakuikin halkaisijaltaan kaksikymmentämetrinen ympyrä. Keskellä ympyrää oli kohouma, johon kaikki kolmetoista ryhmän jäsentä mahtuivat olemaan henkilökohtaisen tilan kanssa. Muutama ajopuu rahdattiin kuivalle maalle istuimiksi ja keskelle koottiin pieni nuotio.
"Lotta, millä te olette eläneet kahden päivän ajan?" Ukitake kysyi tytöltä kaikkien istuuduttua alas.
"Pyhällä Hengellä", Lotta vastasi ja iski silmäänsä.
"Ei kun oikeasti."
"Kekseillä ja pullovedellä, sekä muutamalla rotalla."
"Ei kun oikeasti."
"Mitähän mahdollisesti haluat, että vastaan?"

Tuli rätisi lohduttavasti valaisten heiluvalla liekillään sen ympärille kerääntyneitä ihmisiä. Hiljaisuutta täytti ihmisistä lähtevä tuhina.
"Miten saamme tänne ruokaa?" Renji kysyi. Kaikki vilkuilivat toisiaan ja kohauttelivat olkiaan.
"Sitähän voisi taikoa?" Ichigo ehdotti. Ulla pudisti päätänsä.
"Ei kannata. Se olisi sama kuin söisi ilmaa. Eikä meillä ole Narniaa ja Noitaa ja hänen taikapulloaan."
"Eikös sekin olisi sama kuin söisi ilmaa. Minusta ne astiat tuntuivat muodostuvan lumesta", Haruhi kommentoi.
"Mutta eikös se olekin hölmöä lähteä taistelemaan sotavaunuilla, joita vetää pari jääkarhuja?" Lotta huomautti väliin.
"Niin, tai se omituinen rastakampaus ja sitten se taljapukuviritelmä! Epäkäytännöllistä!", Haruhi vastasi.
"Puhut asiaa sisko!"
"Äiti! Tyttäremme on hankkinut itselleen isosiskon!" Tamaki valitti ja painautui Kyouyaa vasten tullakseen vain työnnetyksi pois. Lotta ja Haruhi tuijottivat hetken aikaa lattialla istuvaa Tamakia ja kohauttivat sitten olkiaan. Poika kömpi pystyyn ja veti jostain omasta ulottuvuudestaan kiiltävän sähkökitaran istuen sitten Kyouyan viereen. Hän soitti muutaman soinnun kaikkien hämmästykseksi.
"Osaako kukaan leirilauluja?" Tamaki kysyi ja soitti muutaman soinnun lisää.
"Tulee mieleen vain marssilauluja ja Eerika", Ukitake totesi ja yskäisi nyrkkiinsä. Lotta hyräili muutaman sävelen ja Ulla heitti viinirypäleen – mistä se ikinä tulikaan – hänen päähänsä.
"Ei mitään työläismarsseja, eikä Nataliaa", Ulla huomautti. Tamaki soitti mietteliäästi sointuja sointujen perään muiden pysyessä hiljaa.
"Soita Paranoid."

Yhdestä viemäriputkesta kuului kolinaa. Suomalaiset olivat ensimmäisenä pystyssä: Ulla piti käsissään Pääskystä ja Lotalla oli miehenmittainen keppinsä esillä. Hostit vetäsivät sauvansa esiin kuolemanjumalien näyttäen muuten vain erittäin jännittyneeltä. Kaikkien yllätykseksi Mori lausui "valois" sytyttäen valon sauvaansa osoittaen kolissutta viemäriputkea. Putkesta kuului vertahyytävä rääkäisy ja putken suulta kompuroi esiin henkilö – oletamme kyseisen objektin olevan ihminen, persoona, kaiken kaikkiaan elävä olento –, joka peitti silmänsä kaavulla.
"Silmäni!"
"Hieno homma, Roy", kuului ääni ensimmäinen olennon takaa.
"Onko tuo Edward?"
"Ei, ensimmäinen on Roy, sitten Ed ja nuo kolme muuta pätkää näyttävät olevan Harry, Hermione ja Ron."
Hälytystila laski leirissä ja ihmiset palasivat istumaan ajopuiden päälle.
"Eksyittekö tekin?"
"Joo, viimeisen risteyksen kohdalla hukkui lopullinenkin suuntavaisto ja sitten harhailimme."
"Miten te ylipäätään päädyitte tänne viemäreihin?"
"Ed mietti mihin Ulla ja Lotta olivat joutuneet", Hermione aloitti kerronnan.
"Awww, Ed, ei sinun olisi tarvinnut", Lotta kommentoi.
"Ja sitten totesimme, että kuolemanjumalia ei myöskään ollut näkynyt hetkeen aikaan, eikä teitäkään", Hermione jatkoi nyökäten ensiksi kummitusten joukkoon ja sitten japanilaisia kohti. Ukitake hieraisi otsaansa mietteliäänä.
"Joten siis. Me päädyimme tänne sattumalta, hostit lahnan takia, suomalaiset harjoittavat tälläistä toimintaa näköjään muuten vain ja te olitte meidän etsintäpartiomme", mies totesi.
"Tunnen kuinka syvä epätoivo alkaa ottaa vallan sisimmässäni", hän jatkoi ja painoi päänsä alas.
"Näyttikö se lahna ulottuvuuksien väliseltä?" Ulla kysyi. Hostit ehtivät vain nyökätä, kun valtava – siis normaalia suurempi – kala ui leirinuotion yli. Kalan perässä juoksi vaaleahiuksinen tyttö huutaen: "Run! The monorail Terhi is coming!" ja katosi yhtä yllättäin kuin oli tullut.
Kaikki räpyttelivät silmiään hetken aikaa.
"Oliko se tuollainen kala?"
"Joo."
"Jos emme nähneet mitään, ei yhtään mitään, unohdamme tuon äskeisen ja keskustelisimme jostakin. Vaikkapa elämästämme ennen näitä koetuksia", Kyouya totesi. Kuului hyväksyvää mutinaa.
"Kuka aloittaa?"
"Onko Ouraneilla jotain kerrottavaa?"
"Ei oikeastaan. Kaikki muut ovat rikkaita tai muuten vain tärkeitä, mutta minä olen köyhempi ja isä on crossdresser", Haruhi totesi.
"Mikä?"
"Pukeutuu naiseksi."
"Onkohan periytyvä ominaisuus?"
"Entä muut? Kuolemanjumalat?" Ukitake näytti edelleen epätoivoiselta ja Shunsui näytti yrittävän lohduttaa ystäväänsä.
"Meillä on ongelmana petturikapteeni, joka nyt on siirtynyt vastustajien puolelle kahden muun kapteenin kanssa, tai oikeastaan hän on ollut koko ajan vastustaja. Ja nyt me... tuota, olemme varuillamme hänen kannalta", Renji kertoi.
"Ah! Törmäsimme muuten sattumalta harhaillessamme johonkin lyhytkasvuiseen tyttöön. Yritimme kysyä tietä pois, mutta hän ei tuntunut jostain syystä huomaavan meitä. Hihitteli itsekseen. Mutta hänen nimensä oli kai Opal Koboi, kenellekään tuttu?" Tamaki kysyi.
"Ei soita kelloja. Mutta minä voin kertoa jotain meidän porukoistamme. Ullan suku, ainakin äidin puolelta, on toiminut Martelin papittarena ja Ulla perii tämän aseman sitten joskus. Hän on vanhin kolmesta lapsesta, pikkuveli on jonkinlainen sankarioppipoika ja pikkusisko lahjakas käsitöissä. Muuta en osaa oikein sanoa. Pointti on kuitenkin se, että suku on suht vanha ja suht arvostettu.
Sitten on minun väkeni. Minulla on isosisko, joka toimii yhden metsäsissiryhmän johtajana– siis meikäläisten eliittien – johtajana nuoresta iästään huolimatta, pari vuotta minua vanhempi. Ja sitten on pikkuveli myöskin, josta ei oikeastaan ole mitään käsitystä mihin hän pyrkii. Ehkä myymään käytettyjä kuulakärkikyniä. Meidän sakki saattaa olla hieman yllytyshullua ja taipuvaista laulamaan, mutta ei se menoa haittaa. Ja ollaan aika vanha suku, myöskin."
"Mistä olet saanut harakkasi?"
"Hopean? Se vain tuli ja jäi."
"Jos se on animaagi oikeasti..." Ron pohti. Lotta hymähti huvittuneena.
"Ai tämä höyhenkuvatus? Ei nyt sentään."
"Entä miten teillä kotipuolessa, Ed? Roy?"
"No... Amestris on rikkonut välinsä kaikkien naapurimaidensa kanssa ja yhteenotot on rajoilla aika arkipäiväisiä. Ja sitten johdossa on tekoihmisiä, joiden päämäärä on vielä vähän hämärä, mutta ei meillä kyllä hyvin mene."
"Ja entä meidän isännät – siis tylypahkalaiset?"
"Voldemort." Ei kohahdusta.
"Missä kohahdus?"
"Ai anteeksi." Seurasi yleinen kohahdus.
"Noin, nyt on hyvä. Kaikkihan tietävät, että hän-joka-jääköön-nimeämättä on todella paha, paha, paha velho, joka on tappanut monen monta hienoa ihmistä. Hän on kuitenkin palaamassa, kiitos Ronin rotan Kutkan, josta paljastui Peter Piskuilan, jonka olisi pitänyt kuolla tässä ainakin kymmenen vuotta sitten Harryn kummisedän räjäyttämänä. Ja Harry on uhmannut häntä – siis Voldemortia, ei kummisetää tai Peter Piskuilania – muutaman kerran onnistuneesti", Hermione kertoi. Jostain kuului sarkastinen oooh-äännähdys.
"Siinä oli sitten kaikki lyhyesti ja ytimekkäästi. Jos siirryttäisiin kertomaan oikeita tarinoita."
"Ulla tahtoo kertoa tarinan!" Ulla ryki hieman kurkkuaan ja odotteli, että ihmiset hiljentyisivät. Lotta laittoi tyhjästä ilmestyneen vaahtokarkkipussin kiertämään ja aloitti näin vaahtokarkkien paistamisen.

Tyttö aloitti vakavalla äänellä tarinansa:
"Olipa kerran, kauan sitten ja kaukana täältä Tanskanmaa..."
"Miten niin kaukana? Eihän sinne ole kuin..."
"Miksi tuossa on tuo -nmaa mukana? Sitä ei ole lisätty varmaan kymmeniin vuosiin!"
"Voi, usko pois, tämä Tanska on kaukana. Ja ei sitten maata, minusta se vain kuulosti romanttisemmalta. No, kuitenkin, tätä kaukaista, taianomaista Tanskaa hallitsi Sólin soturisuku. Tässä maailmassa Tanska kattoi suuren osan Norjaa ja Ruotsia, jonka loppuosa oli yhtenäinen valtio, ja liki puolet Saksaa. Se vieläpä kävi jatkuvia valloitussotia laajentaakseen alueitaan. Erään kuuluisan soturikuninkaan noustua valtaan Saksan sotilasvoimien rippeet Läntisen Rooman keisarikunnan tukemana ja yhteistyössä Ruotsi-Norjan kanssa kävivät jälleen epätoivoiseen sotaan Tanskaa vastaan. Tanska oli tietysti sotilasmahtina vahvoilla, kun kuningas yllättäen sairastui."
"Mihin? Oliko se jokin dramaattinen tauti, johon kuuluu veren yskimistä ja pyörtyilyä ja houreita?"
"Hei!"
"Anteeksi, ei mitään sinua vastaan, Ukitake. Ei sinulla varmaankaan ole houreita."
"...haluatteko te kuulla tämän loppuun vai ette?"
"Okei, jatka pois. Siitä taudista?"
"Niin. Kuningas siis sairastui flunssaan."
"Mitä tekemistä tuolla on minkään kanssa?"
"Miten sen nyt ottaa... Joka tapauksessa kuningas sai ankaran flunssan ja kuoli."
"...mitä?!"
"Yritti kovasti harjoitella miekkailua, kun olisi pitänyt levätä. Niin, lapset, tämän takia ei pidä touhuta liikaa, kun on kipeä. Kuninkaan lääkäri, juuri kirkollisesta yliopistosta valmistunut nuorukainen kuningasperheen kaukaisesta sivuhaarasta, asetettiin vastuuseen kuninkaan kuolemasta, vaikka hän oli kovasti yrittänyt neuvoa kuningasta pitämään parin päivän taukoa sotilastreenistä. Hänet oltaisiin teloitettu, jollei silloinen nuori kuningatar olisi ihastunut nuorukaiseen ja vapauttanut häntä vastuusta. Lääkäri, joka oli muuten sukuaan Sigyn-Eir, sai siis jäädä hoviin työskentelemään. Kuningatar, miehensä veroinen sotastrategi, otti maan johdon käsiinsä. Samalla hän hurmasi lääkärin, jonka kanssa he olivat ensin ystäviä ja sitten rakastajia liki kymmenen vuotta, ennen kuin suhde yllättäen paljastui kansalle. Kansa vastusti tällaista moraalittomuutta, joten lääkäri vei kuningattaren vihille ja Sólin suvun tilalle nousi Sigyn-Eir. Tämä nimi ei kuitenkaan pysynyt pitkään, vaan keltaisen lehdistön..."
"Anteeksi minkä? Mitä keltainen lehdistö tekee sinun sadussasi?"
"Sitä mitä muuallakin. Sotkee asioita. Tällä kertaa nimitti Sigyn-Eiriä jatkuvasti Salarakkaaksi. Onneksi Sigyn-Eir oli kuitenkin huumorintajuinen mies ja oppi elämään liikanimensä kanssa. Hyvä niin, koska se jäi kansan suussa pysyvästi koko kuningassuvun nimeksi.
Kuninkaasta pidettiin silti. Hän loi diplomaattisuhteita naapurivaltioihin, joten sodat loppuivat. Samalla hän siirsi sodalla rikastuneen valtion varoja koulutukseen ja maanviljelyyn ja..."
"Tapahtuuko tässä tarinassa vielä jotain?"
"Hyvä on, hyvä on. Kuninkaasta siis pidettiin, ja valta periytyi kaksi tai kolme sukupolvea suoraan alenevasti. Hänen poikansa jatkoivat hänen linjallaan ja valtakunta kukoisti. Kunnes Sólin sukuhaara nousi jälleen. Ensimmäisen kuninkaan veljenpojan pojantyttären mies oli saanut valtaa ja suosiota voittamalla..."
"Tuleeko vihdoin eeppinen taistelu? Joohan, joohan?"
"Ei. Siis Sólin suvun perillinen oli saanut paljon suosiota voittamalla Idolsin..."
"Mitä?"
"Minkä?"
"Oikeasti?"
"Harry hei, tuo koppakuoriainen on taas täällä! Otanko sen pois?"
"Kuvittelen, ettei tuota keskeytystä tapahtunut ja jatkan. Tämä nousukas ei kuitenkaan tyytynyt vain kansansuosioon, vaan alkoi havitella myös valtaistuinta, jonka jollain logiikalla koki kuuluvan itselleen. Silloinen kruununprinssi, nuorehko, lempeä mies, ensimmäisen Salarakkaan lapsenlapsenlapsi, oli kiinnostuneempi kirjoista ja puutarhanhoidosta kuin hallitsemisesta, joten hän luopui suosiolla oikeudestaan kruunuun. Hän itse vetäytyi maalle ja meni naimisiin paikallisen käsityöläisen kanssa. Viimeisen kuningas Salarakkaan sitten kuollessa yllättäen Sólin Idols-suosikki peri kruunun. Jokin meni kuitenkin pieleen ja tuli kriisi toisensa perään. Puolet kansasta alkoi vaatia Salarakkaan sukulinjan paluuta valtaan ja toinen puoli, joka piti viikinkihevi-idols-kuninkaasta, vastusti ankarasti."
"Mikä viikinkihevi-idols-kuningas? Mille aikakaudelle tämä sinun tarinasi sijoittuu?"
"Sovitaan, että se on epäolennaista, koska muuten tämä tarina venyy ja venyy. Joka tapauksessa kansa oli erittäin levotonta ja osoitti mieltään vähän joka asian puolesta. Tilanne kärjistyi ja Salarakas alkoi saada tappouhkauksia vastustajiltaan. Sen takia hän piti julkisen puheen televisiossa ja rauhoitteli kansaa, minkä jälkeen hän valtakunnan johtavan maagin avulla siirtyi ulottuvuudesta toiseen. He muuttivat Walesiin velhokylään, missä Salarakas avasi antikvariaatin, hänen vaimonsa kaapuliikkeen ja hänen poikansa lähetettiin velhokouluun, salanimellä tosin, koska ilmeisesti pari hänen fanaattisinta kannattajaansa ja intohimoisinta vastustajaansa ovat seuranneet häntä tänne ja Salarakas pelkäsi vaarantavansa poikiensa tulevaisuuden, jollei tiettyihin varotoimenpiteisiin ryhdytä. Sen pituinen se."
"Se loppui vähän töksähtäen. Sitä paitsi se lähti liikkeelle satuna ja päättyi lähinnä naistenlehden artikkelina. Ja edelleen, mikä viikinkihevi-idols-kuningas?"
"Minkäs teet. Sellaista on elämä."
Hiljaisuus laskeutui uudestaan ryhmän ylle.
"Meitä ei varmaan haeta täältä hetkeen", Harry totesi rikkoen hiljaisuuden.
"Parasta olisi nukkua vuoroittain. Minä voin olla ensimmäisenä vahtivuorossa. Kolme muuta tarvitaan myös", Lotta sanoi ja käveli pois nuotion luota Hopea olkapäällään. Tamaki laski kitaran käsistään ja poistui kummarruksen kera nuotiolta. Harry kompuroi hieman epätyylikkäästi kahden muun ottelijan perään – ilmeisesti velvollisuuden tunteen purkauksena. Ichigo kohautti olkiaan ja käveli vartiopaikalle. Lotan suunnalta kuului naurava rääkäisy.
"Pidät sen variksesi omalla puolellasi."
"Hopea ei ole varis", kuului hyräilevä vastaus.
Muut yrittivät nukkua pienellä alueella hiiltyvän nuotion loisteessa. Vasta aamun valjetessa – tai no, valjetessa ja valjetessa, viemäreissä on aika pimeää kaiken aikaa –, jonkun täysijärkisen ihmisen lähettämä etsintäpartio löysi heidät ja kuljetti suihkun kautta aamiaiselle.

A/N: ...se oli taas yksi niitä fillereitä, joita ei voi mitenkään selittää. Mutta sekä Ladylla että minulla oli hauskaa, toivottavasti teilläkin.

Nyt käytän häikäilemättömästi hyväkseni Emoota mainostaakseni parentaliani (olen kyllä tehnyt sitä tähänkin asti). Tällä kertaa antamalla siitä maistiaisen. Tosin se on kyllä vielä niin vaiheissa, etten osaa yhtään sanoa, koska se ilmestyy, jos ilmestyy. Lähinnä testaan, innostuuko joku siitä. Mutta lähden etsimään betaa, en jotenkin välttämättä uskalla ottaa yhteyttä vanhaan betaani yli vuoden tauon jälkeen ja tarvitsen jonkun, joka voi antaa karua kritiikkiä ilman, että suutun. Eli tässä esimakua mahdollisesti tulevasta:

Lämpö ja valo olivat jo kuolemassa illan ilmasta. Nojasin penkin selkänojaan ja katsoin huokaisten kelloani kolmatta kertaa minuutin sisään. Vielä viisi minuuttia, ennen kuin kahvilan Anetten työvuoro päättyisi ja hän pyrähtäisi tänne, tukka hulmautettuna auki poninhännältä ja ylimääräinen kerros huulipunaa lisättynä hurmaantuneena hymyileville huulille. Yliopistolla matematiikan opiskelemisen ei luulisi vetävän tyttöjä puoleensa, mutta...

Kuulin äkkiä kovaa lähestyviä kevyitä juoksuaskelia. Käännyin katsomaan, kuinka lapsi juoksi minua kohti, jalat niin nopeassa liikkeessä, ettei niin pienen olisi uskonut pystyvän sellaiseen. Ilmeisesti hän on päässyt leikkimään ulos, pohdin, ja tähyilin hänen taakseen nuoren sievän yksinhuoltajaäidin varalta. Ketään ei kuitenkaan näkynyt.

Ja sitten poika olikin luonani, takertui sormiini, katsoi minua suurin kultaisin silmin ja parkaisi hengästyneenä: "Tule, setä, auta!"

Yhden pienen hetken ajattelin käskeä pojan tiehensä ja jatkaa hienosti alkanutta oven ja kellon vuoronperään tuijottamista. Hetki humisi ohi ajatus mukanaan, kun tunsin pienen, pehmeän käden tärisevän omassani. Huomasin pojan kalpeissa kasvoissa verisiä naarmuja ja silmissä valtavasti huolta, johon tuon ikäisen ei pitäisi pystyä. Ainakin niin olin tähän asti kuvitellut. Kyselemättä nousin penkiltä, heitin ajatukseni Anettesta ja lähdin pojan perään.