47. Hautausmaa

Hiljaisuus valtasi jo valmiiksi hiljaisen hautausmaan.
"Ööh, isäntä, kuka näistä on turha?"
"Aivan sama! Tapa nyt joku", nyytti hahmon sylissä tiuskaisi. Mies veti taikasauvansa esiin.
"Se on tappokirous! Maastoutukaa!" Haruhi huusi. Ryhmä löi maihin samaan aikaan kun – olkoon salaperäinen mies=X – X huusi ilmoille "Avada kedavra!". Loitsu lensi – ihme ja kumma – kaikkien yli, mutta osui Puuskupuhiin, joka oli jäänyt pystyyn ihmetellessään miksi kaikki makasivat rähmällään maassa. Puuskupuh lensi kolmoispiruetin taaksepäin ja laskeutui rämähtäen kamaraan. Kuusi numerokylttiä nousi ilmoille siinä samalla näyttäen numerot seitsemän, kahdeksan, kahdeksan, seitsemän, seitsemän ja nelonen.
"Miksi nelonen? Se oli ihan hyvä ja olihan se hieno kaatuminen", Hikaru tiedosteli Kaorun selän yli Annilta.
"Minä en pidä kolmoispirueteista, enkä kaatuilusta", Anni vastasi naama peruslukemilla. Lotta rikastui Tamakin kustannuksella kymmenen kaljuunan verran.
"Mitä nyt isäntä?" X kysyi.
"Nukuta ne kaikki ja sido hautakiviin. Turhat käsitellään myöhemmin. Saavat nähdä takaisintulemiseni", nyytti käski. Ja niin maassa makaava joukko nukahti ilman lampaiden laskemista ja raahattiin pois.

Ed heräsi tokkuraisena selkä kylmää kiveä vasten. Hän räpytteli silmiään muutaman kerran herättääkseen ne kokonaan pitkästä koomasta.
"Ed, oletko hereillä?" Roy kysyi kuiskaten hänen vierestä.
"Ilmeisesti on, kun kerta kysyt", Lotta murahti jostain Royn toiselta puolelta.
"Nämä köydet pistää vit..."
"Ei rumia sanoja!" Ulla kommentoi väliin kivipaaden – ilmeisesti ison hautakiven – vastakkaiselta puolelta."
"Nakertamaan."
"Joten niistä pitäisi päästä eroon."
"Kyouya?"
"Minä. Sekä Hikaru ja Kaoru."
"Onko muita?"
"Ei."
"Eli meitä on tässä... seitsemänkö?"
"Kuinka monta meitä tuli portinavaimen kautta?"
"LAATU, japanilaiset – anteeksi vulgaari ilmaisu – , sinä, Ed, kuolemanjumalat, Harry ja Puuskupuh. Yhteensä... Yhdeksäntoista."
"Puuskupuh sai osuman ja on aika kuollut."
"Siis kahdeksantoista."

Salaperäinen hahmo oli laskenut jossain välissä kantamansa nyytin yhdelle lukuisista hautakivistä ja viimeiseteli kolmatta paalua.
"Laita sormi tuohon."
"Näinkö?"
"Juuri niin, noin. Ja sitten kiepautus tätä kautta ja siinä on karkaamisenestävä rusetti."
Ed halusi lyödä kämmenensä otsaansa ja kirota Tamakin tapaa auttaa kaikkia. Royn takana Lotta naksutteli kieltänsä jonkinlaisessa rytmissä.
"Morsetatko sinä?" Roy kysyi. Lotta hymähti myöntävästi ja naksautteli vielä yhden sarjan ääniä. Vastaus kuului toiselta puolelta tyhjää tilaa. X raahasi isoa pataa lähelle hautakiveä, johon oli sidottu vain yksi henkilö.
"Jaa. Anna on sidottuna kuolemanjumalien kanssa", Lotta totesi. Seuraavaksi Tamakin suunnalta tuli monta valopulssia, osa hieman pidempiä kuin toiset.
"Terhi ja Anni ovat Tamakin, Haruhin, Morin ja Honeyn kanssa", Lotta totesi.
"Joten yksittäiseen tolppaan on sidottu Potter?" Roy kysyi.
"Siltä näyttää."
"Meidän pitäisi paeta", Lotta kommentoi.
"No shit, Sherlock", Ed murahti ja muisteli Baskervillen koiran juonikuviota (siinä oli iso koira) Lotan mutistessa "jonkun olisi kuitenkin pitänyt sanoa se, jotta juoni kulkisi eteenpäin".
"Miten?" Hikaru – tai Kaoru, Ed ei ollut varma – kysyi.
"Jos jollakin on jotain terävämpää niin katkaisemalla köysi. Tämä tuntuu aivan normaalilta hamppuköydeltä", Ulla totesi. Lotta naksutteli jälleen yhden viestin ilmoille.
"Suunnitelma on valmis, joku irrottaa meidät, Anna taitaa kaivaa jotain Ukitaken hihasta ja luulisi, että Annilla on sveitsiläinen linkkuveitsensä mukana...", Lotta ilmoitti.

Triangelin kilinä pysäytti keskustelun. Herra X piteli korkealla rautaista soitinta ja suhahti.
"Hiljaa, esitys alkaa", mies tiedotti ja käveli – ei, kipitti – jättimäisen rautapadan luokse. Hän sytytti padan alle tulen ja pian neste kattilassa kimmelsi kiehuessaan.

Herra X otti laskemansa nyytin syliinsä. Nyytti itsessään oli ruma ilman vaatetta ympärillä. Ed käänsi katseensa pois, Roy hänen vieressä veti syvään henkeä, Lotta kirosi ja Ulla kuulosti ylipäätään pahoinvoivalta. Ikävä kyllä Hikarun ja Kaorun "me emme näe, kertokaa!" pilasi tunnelman. X kantoi olion padalle ja pudotti sen kiehuvaan nesteeseen.

"Isän luu, tietämättä annettu, sinä uudistat poikasi", X lausui sauva kohotettuna pystyyn. Maa Harryn jalkojen juuressa liikahteli. Maasta purkautui pölyvana, joka hädin tuskin näkyi. Pölyvana leijaili heijastaen kuunvaloa ja laskeutui noidankattilaan.

Esitys muuttui mahtipontisesta pannukakuksi. X inisi, tai jopa uikutti, hiljaa nostaessaan oikean käden ilmaa. Vasemmassa kädessä X:llä oli pitkä hopeanvärinen tikari.
"Palvelijan – liha, auliisti – annettu. Sinä – elvytät – isäntäsi." Tikari heilahti hänen kädessään nopeasti ja lihakimpale putosi noidankattilaan rääkäisyn halkaistessa hiljaisuuden. Ed oli erittäin kiitollinen siitä, ettei ollut Harryn paikalla.

Seuraava tempaus nosti Edin "kiitollisuutta" "iloiseen" X:n nostaessa hopeisen veitsensä uudestaan ylös ja viiltäessä Harrya.
"Vihollisen... veri... väkisin vuodatettu... sinä... herätät henkiin...vastustajasi" X messusi kerätessään vuotavaa verta hihasta taiottuun purkkiin ja hoippui sitten noidankattilan luokse. Miehen hoipertelusta kävi selvästi ilmi, että yhden käden menetys sattui ja pahasti. Ed, jos kuka, pystyi vakuuttamaan tämän faktan todeksi. X kaatoi purkin tumman sisällön kuplivaan noidankattilaan. Neste kattilassa muuttui hetkessä sokaisevan valkoiseksi peitoten jopa sen loiston, jonka Se Ranskalainen Ottelija ja Tamaki saivat yhdessä aikaan suopeissa olosuhteissa.

Sokaiseva valo sammui yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin ja tuotti nyt valkoista usvan kaltaista savua, joka valui kattilan reunaa pitkin maahan. Kattilasta kohosi pitkä miehenhahmo, joka laiha kuin ranskalainen malli (niin kuin Ed olisi sellaisia nähnyt, mutta kirjoittajan vapaus), vain korkokengät puuttuivat. Liehuva musta kaapu näytti tulevan suoraan Pariisin muotiviikoilta.
"Jack the Skeleton", Lotta kuiskasi Ullalle ja hyräili heti perään "This is Halloween" -kappaletta. Edes näin karmiva hetki ei näyttänyt luovan mitään estoja tehdä pilaa tilannekomiikalla.
Mies astui alas noidankattilasta säilyttäen täysin pahismaisen tyylikkyytensä. Mies siveli kasvojaan tunnustelevasti ja vaikutti olevan tyytyväinen pärstäkertoimeensa.
"Matohäntä, sauvani", mies komensi X:ää. Terhin suunnalta pääsi tirskahdus. Kivusta uikuttava mies – X=Matohäntä – ojensi taikasauvan kattilasta kömpineelle.

"Ojenna kätesi", mies komensi Matohäntää. Matohäntä yritti tarjota käden tynkäänsä, mutta luurankomies torjui ja vaati toista selvästi vahingoittumatonta kättä näytille. Matohäntä ojensi kätensä varovasti – syytä olikin, pidempi mies nimittäin törkkäsi luisen sormensa kyynärtaipeeseen. Matohännältä pääsi surkea valitus.
"Nyt saamme selville, ketkä ovat kyllin rohkeita palaamaan... ja ketkä ovat liian typeriä paetakseen", mies ilmoitti selvästi tyytyväisenä. Mies hipelöi olemattomia korvanlehtiään ja kääntyi sitten Harrya kohti.
"Tiedätkö minkä päällä sinä seisot?" hän kysyi kuulostaen häijyltä. Harryn suunnalta kuului hämmentynyt ähkäisy.
"Sinun kaavullasi?" poika ehdotti. Mies katsoi jalkoihinsa.
"Oho, niinpä taidat. Nosta jalkojasi. Noin. Mutta se ei ollut oikea vastaus. Tiedätkö minkä päällä sinä seisot?"
"Saanko kysyä katsomolta?"
"Olisikohan tämä puisto?" Ukitake ehdotti.
"Ei Juu, tämä on enemmän hautausmaa. Katso, hautakiviä."
"Kappas, totta puhut."
"Minä tiedän: KANADA."
"Ei, tämä vaikuttaa enemmän Englannilta."
"Mistä sinä tiedät, mikä ero on Kanadan ja Britannian välillä."
"Kissoille!"
"Mistä tuo tuli?" "Kissoille."
Pitkä mies hieroi kapeilla sormillaan ohimoaan.
"Vähän tarkemmin. Te osuitte jo oikeaan."
"Ai kissoille?"
"Hautausmaa."
"Minä tiedän: haudalla!"
"Hyvä! Kenen haudalla?"
"Sinun?"
"Kissoille."
"Isäsi?"
"Oikein. Kuka sen sanoi? Ai sinä siellä, saat pisteitä tästä. Matohäntä, vie sille vettä."
Hautausmaan ylle laskeutui hetkeksi hiljaisuus ihmisten katsellessa maassa makaavaa Matohäntää, joka yritti nousta pystyyn viedäkseen yhdelle onnekkaalle vettä. Pitkänhuiskea mies siveli päälakeaan ja hymähti sitten.
"Seuraavaksi kysymys numero kaksi. Näetkö tuon talon tuolla rinteessä? Teiltä muilta ei kysytä mitään! Minun isäni asui siinä. Äitini, joka oli noita, asui tässä kylässä ja rakastui häneen. Mutta isäni hylkäsi äitini, kun hän kertoi mikä oli... Hän ei pitänyt taikuudesta, isäni, siis.
Hän hylkäsi äidin ennen kuin minä synnyin ja palasi vanhempiensa huomaan. Äiti kuoli synnyttäessään minut ja jouduin jästien orpokotiin. Vannoin kostoa... kuten aina isien jättäessä rakastajattariensa äpärät oman onnensa nojaan... Miehelle, jonka mukaan minut nimettiin", kaljun miehen ääni hiipui kuulumattomiin. Mies naurahti väkinäisesti ja tuntui hymyilevän itselleen.
"Katsopas, kerroin perhehistoriani... alan käydä tunteelliseksi vanhukseksi, vai mitä, Harry?"
Ed nuolaisi kuivuneita huuliaan ja hymähti. Hän pystyi varsin hyvin samaistumaan kerroin-juuri-perhehistoriani-heppuliin.

"Mutta nyt todellinen perheeni palaa takaisin!"
Hautakivien väliin ilmestyi yksi valkea ja mustia hahmoja. Ne vaappuivat kohti hautakivien keskustaa varovaisesti. Hahmot muodostivat piirin jättäen hautakiviin sidotut ulkopuolelle ja miehen, Matohännän ja Harryn sisäpuolelleen.
"Saruman, mitä olemme puhuneet virkapuvusta?"
Valkeaan pukeutunut mies huokaisi alistuneesti ja vastasi:
"Että se on musta."
"Mitä hittoa sinulla on sitten päällä."
"Valkoista."
"Anna olla viimeinen kerta."
Valkoisiin pukeutuneen suunnalta kuului hämmästyttävän alistunut huokaus.

Kalju mies tarkasteli joukkoa.
"Vai näin monta... näin monta... Mutta muutama puuttuu... Yksi on suorittamassa tehtäväänsä, muutama on tainnut unohtaa minut ikuisiksi ajoiksi. Kaksitoista on taas Azkabanissa uskollisuudestaan minulle", kalju totesi.
"Mutta tuttujakin kasvoja löytyy. Hetkinen, sinua minä en tunne, kuka sinä olet?" mies hyökkäsi yhden lyhyimmistä kaavuista kimppuun ja paljasti hidalgo-viiksisen nuoren miehen. Ullalta pääsi järkyttynyt henkäys.
"Tuukka! Kuinka sinä saatoit!"
Mies kääntyi ympäri Ullaa kohden.
"Saatoin mitä? Minä vain olen eksynyt Teemusta ja pahvilaatikosta... Sekä villakoirastamme. Ymm... Anteeksi, satutteko tietämään missä on lähin lentokenttä? Ai tuolla päin. Siellä taitaa ollakin paremmin kenttää radiopuhelimelle. Ciao", Tuukaksi nimitetty nuori kaveri heilautti kättään ja nosti selkäänsä armeijan radiopuhelimen ja käveli varjoihin.
"Radiopuhelin ei tarvitse kenttää", joku kommentoi.

"No se siitä", kalju mies totesi. "Onko täällä muita väärään paikkaan ja aikaan eksyneitä – paasikiviläiset laskevat kätensä alas, teidät listitään myöhemmin – olentoja? Eikö? Hyvä."
Hän selvitti kurkkuaan rykäisemällä.
"Kas, näen hyväkuntoisia ja virkeitä velhoja edessäni. Saavuittekin täsmällisesti, onnitteluni. Mutta missä olette olleet viimeiset kolmetoista vuotta kun isäntänne on riivannut ja syönyt pelkkiä elukoita pysyäkseen hengissä. Kysynpähän vaan! Sinäkin Luciukseni! Niin kiero, niin kaunis, mutta raukka ja säälittävä nahjus sinä olet."
Mies kiersi koko kehän läpi haukkuen jokaisen viittaan pukeutuneen velhon yksi kerrallaan.
"Osa ei kieltänyt minua, vaan meni mieluummin Azkabaniin! He saavat palkinnon uskollisuudestaan. … Ai niin, Matohäntä. Sinä luihu ja liukas pieni otus, joka on pettänyt useammankin ihmisen. Olet kuitenkin etsiytynyt luokseni ja auttanut enemmän, mitä nämä säälittävät lurjukset!" Mustakaapuinen joukkio vetäytyi askeleen taaksepäin viimeisen sätinnän voimasta.
"Sinä saat palkinnon, pieni rottaseni. Ojenna kätesi – kyllä, juuri se tynkä."
Mies taikoi sauvansa kärjestä hopeisen vanan, joka muotoutui vääntelehtien ihmiskädeksi. Se leijui paikallaan ja asettui sitten Matohännän katkenneen käden tilalle. Matohäntä haukkoi henkeä ja käänteli elohopeanväristä kättään.
"Se on kaunis, isäntä", hän sanoi henkäisten.
"Älköön uskosi horjuko enää yhtään", pitkä mies vastasi. Hän sipaisi poskeaan kevyesti.
"Mutta miksi olenkaan täällä tänään, elossa ja hyvin voivavana? Tämä liemi, tämä vanha pimeä taikuus elvytti minut kolmella väkevällä ainesosalla. Yksihän oli jo tarjottimella – vai mitä Matohäntä? (Matohäntä vinkaisi miehen virnistäessä häijysti). Palvelijan antama lihakimpale... Isän luu tarkoitti, että taian piti tehdä siellä, minne hänet on haudattu. Mutta vihollisen veri... Siinä oli kinkkisempi pulma ratkaistavaksi. Matohäntä ehdotti, että käyttäisin kenen tahansa velhon verta, joka oli minua vihannut. Mutta minä tiesin, ketä minun piti käyttää. Sen velhon, joka oli riistänyt minulta voimat. Miksi?"
Odottava hiljaisuus lankesi hautausmaalle. Mies käveli teatraalisen hitaasti Harryn eteen.
"Koska. Nyt.." mies nosti oikean etusormensa ja vei sen hitaasti Harryn otsan eteen.
"... voin... koskea... häneen!" hän sanoi voitonriemuisesti ja painoi etusormensa Harryn otsaan. Poika huusi tuskasta mustiin pukeutuneiden velhojen henkäistessä hämmästyneenä. Pitkä mies nauroi raakkuvaa naurua ja hyppelehti riemuissaan kauemmas.
"Matohäntä, avaa pojan köydet ja anna hänelle sauvansa takaisin. Haluan leikkiä hänellä." Terhin suunnalta pääsi kikatus, joka vaimennettiin hiljaisuutta vaativalla suhinalla.

Ed tunsi olevansa hämmentynyt esityksestä. Moni asia oli jäänyt vähän vaillinaiseksi häneltä.
"Mustang..."
"Ed, avaa köydet, Lotta, morseta ystävillesi käsky vapautua", Roy komensi ennen kuin Ed ehti esittää mitään kysymyksiä.
"Roger roger", tyttö vastasi ja päästi pitkän naksutusten sarjan. Ed painoi kätensä yhteen, irvistäen köysien aiheuttamasta tuskasta. Alkemian sininen valopulssi välähti ja Edin teräksi muuttunut automail katkaisi köyden. Kaksi muuta ryhmää pääsi irti hieman vähemmän näyttävästi.
"Valitkaa kohteenne, jakautukaa kahtia, toinen ryhmä hakee portinavainta ja toinen suojaa. Rotta kuuluu minulle!" Roy huusi käskynsä hautausmaan yli.
"Hän on upea. Yliäijä suorastaan", Ulla hehkutti juostessaan Lotan kanssa Ed ohi.
"Roy, LAATU ilmoittautuu etsimään portinavainta", Lotta huikkasi olkansa yli heidän suunnatessa muualle.
"Älkää päästäkö niitä pakoon!" pitkä kalju mies rääkäisi aloittaessaan kaksintaistelun Harryn kanssa.