Nöyrimmät anteeksipyyntöni, jos joku on odottanut tämän jätti-ficin loppua Tässä kappaleessa Lady jättää teille jäähyväiset (jollemme oikeasti aloita jatko-osaa), ja minä lopetan omalta osaltani ensi kappaleessa (kunhan melkein vuoden jumittamisen jälkeen kirjoitan sen). Kiitos kaikille, jotka lukevat, ja revit ovat edelleen arvossaan, vaikka ficci alkaa olla jo vähän iäkkäämpi.

49.Jälkipyykki – kaikki selkenenee, jos selkenee, ja mikä ei selkene, jää arvoitukseksi

Ihmiskasa muodostui huispauskentän nurmikentälle. Labyrintin korkeat aidat olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Harrylle muodostui sumea kuva ympäröivästä maailmasta. Jonkun raaja – jalka – meni hänen vastansa yli ja jonkun toisen takamus oli vähän liian lähellä hänen päätänsä hänen makuunsa. Ympärillä pyöri ihmisiä ja yleinen hälinä tuntui voimistuvan. Poika luikersi itsensä vapaaksi jalasta ja hoippui kauemmas. Äskeinen hautausmaa tuntui sumealta ja epätodelliselta. Zombeja, lentelevä patsas, Voldemort, kuolleita ihmisiä, kuolonsyöjiä, lahna ja lopuksi jättimäinen perhonen. Harry toivoi, että edes jokin kouluvuosista olisi normaali. Normaali tilastollisessa merkityksessä, ei kuolemanvaaraa, ei koetuksia, ei kuolleita, ei yksinkertaisesti mitään muuta kuin opiskelua ja oppitunneille kiirehtimistä.

"Ottakaa ruumis pois", kuului kehotus satunnaisesta suunnasta kasaa.
"Mikä niistä?" kuului vastaus.
"Mä en haluu kuolla tänä yönä", joku hyräili.
"Sanoiko joku ruumis?" opettajat olivat juosseet takaisin tulleen ihmiskasan luokse. Harry piteli päätään ja etsi katseellaan ruumista. Kenen päällä ruumis oli? Ihmiskasasta ei saanut selvää. Poika huomasi liikkumattoman kehon ja tarttui sen jalasta kiinni. Hän veti ruumiin pois itsestään selkenevästä kasasta. Harrya heikotti vielä enemmän, jep, siinä se ruumis makasi.
"Diggory on kuollut!" joku kentälle juossut oppilas huusi. Uutinen levisi nopeasti koko väkijoukon läpi.
"Tylypahkan toinen kilpailija on kuollut!"

Hautausmaavierailulta palannut joukkio oli noussut pystyyn ja kaikki puistelivat maata ja mutaa pois vaatteistaan. Suomalaiset vaihtoivat kommentteja keskenään ourinilaisten tarkastellessa omiensa vammoja. Roy nojautui Edin puoleen ja kuolemanjumalat nyppivät toistensa hiuksista (miksi kolmella neljästä ylipäätään oli pitkät hiukset?) heinänkorsia ja pikkukiviä.

"Ei tätä varista taas!" Ichigo äyskäsi ja tarttui liian lähelle lentäneeseen Hopeaan.
"Se on harakka", Lotta vastasi. Ulla antoi varoittavan katseen ystävälleen.
"Oli mikä oli! Pitäkää se omalla puolella!" Ichigo äyskäisi takaisin ja tiukensi otettaan linnussa.
"Se on elollinen, käsittele sitä var – MMPH", Lotta ehti käskeä, mutta poika työnsi harakan tytön naaman eteen. Tyttö työnsi linnun olkansa yli ja sylkäisi maahan.
"Hyi, salmonellariski", hän totesi.

Samassa kirkas valkoinen valo syttyi – ei, se räjähti – Lotan selän takana sokaisten ihmiset. Tytön takana seisoi pitkä nuori mies, joka veti ylipitkät otsahiuksensa päänsä myötäisesti. Lotta pyörähti ympäri ja peruutti yhtä hämmästyneen Ichigon päälle. Muutkin ympärillä pyörivät ihmiset hämmentyivät tästä uudesta tulokkaasta ja Puuskupuhin ruumis yksinkertaisesti vain unohtui. Vasta ilmestynyt mies tuijotti käsiään ja kosketteli oliivinruskeaa ihoaan. Miehen ruskeat, lähes punaiset, silmät kuvastivat selvästi hämmennystä ja hänen suunsa aukeni hämmästyksestä. Suusta pilkottivat paksut ja terävät kulmahampaat – mies oli vampyyri.

Sitten mies huomasi Lotan. Vampyyri loikkasi eteenpäin kiljahtaen riemusta ja kaappasi tytön tiukkaan syleilyyn. Lotta lamaantui ja vinkaisi säikähtäneenä lähikontaktista.
"Tuota, tuota... hyvä herra, herra? Voisitteko päästää ottelijasta irti, tuota... kuka helkkari te ikinä olettekaan, me tuota tarvitsemme häntä sairaalasiipeen vammojen tarkistukseen ja kuullusteltavaksi", satunnainen lääkintävelho yritti saada vampyyria irrottamaan otteensa nuoresta neidistä.
"Muuten, missä Harry on?" Haruhi korotti äänensä. Aivan kuin savuna ilmaan poika oli kadonnut, kuten myös Vauhkomieli.
"Minä tiedän", Kyouya sanoi ja kohotti lasejaan erittäin tietäväisen näköisenä.
"Ja tuo on muuten seksuaallista häirintää", nuorukainen huomautti vampyyrille.

Harry puoliksi käveli puoliksi raahautui Vauhkomielen perässä kohti miehen toimistoa. Mies kyseli asioita, joihin Harry vastasi totuuden mukaisesti. Kyllä Voldemort oli palannut, ei siellä ei ollut kukkia, taistelu zombien ja luurankojen kanssa oli käyty, Matohäntä luovutti veren Voldemortille, ei sinun perääsi ei oltu kyselyt – hetkinen, mitä?

Vauhkomielen työhuoneen ovi avautui ja sulkeutui. Harry huomasi istuvansa miehen työpöytää vastapäätä ja pöytälamppu käännetty suoraan silmiin. Vauhkomielen molempien silmien tuijotus ei helpottanut pojan oloa yhtään. Hänestä tuntui, että hän oli joutunut keskelle huonoa poliisisarjaa, sellaista jota Petunia-täti ja Vernon-setä katsoivat joka lauantai kello seitsemän illalla. Poika nosti kätensä varjostamaan silmiään.
"No?"
"Anteeksi mitä kysyitte?" poika kysyi. Vauhkomieli tuijotti edelleen molemmilla silmillään.
"Kyseltiinkö minun perääni?"
"Miksi siellä haluttaisiin paikalle entinen aurori, joka on laittanut useita pimeitä velhoja lukkojen taakse?" Harry kysyi. Vauhkomielen kasvoille levisi isoilta lihansyöjiltä tuttu hymy.
"Koska se olin minä, joka laittoi nimesi yömyssyyn."

Työhuoneen ovi räjäytettiin auki ennen kuin Harry ehti toeta järkytyksestä. Dumbledore työntyi sisään vanavedessä professorit McGarmiva ja Kalkaros ja yllätykseksi myös Kyouya.
"Tainnutu!" Dumbledore karjaisi ja miehen taikasauvan päästä lennähti valosuihke ennen kuin ehti kuollutta kissaa sanoa. Vauhkomieli valahti lattialle eikä Harry tiennyt ketä tai mitä huoneessa olisi pitänyt tuijottaa. Japanilasta, joka silmäili huonetta läpi, Vauhkomieltä, joka makasi lattialla, professsori McGarmivaa, joka hössötti Harryn ympärillä, professori Kalkarosta, joka mulkoili maassa makaavaa kolleegaansa vai Dumbledorea, joka näytti vain pelottavalta – täydellinen vastakohta sille höpsölle vanhalla sedälle, joka jutteli mukavia ja kutsui kaikkia "piparkakkusikseen". Harrysta tuntui, että paras vaihtoehto tuijotukselle oli matka-arkku, johon Kyouya oli kiinnittänyt huomionsa.

"Avatkaa tämä", poika kehotti. Dubledore vilkaisi arkkua nopeasti ja kääntyi sitten opettajien puoleen.
"Severus, hakisitko väkevintä totuusseerumia, jota sinulta löytyy. Minerva, voisitko käydä hakemassa Hagridin talolta ison mustan koiran ja tuoda sen kansliaan?" mies kysyi.
"Ei, viekää se sairaalasiipeen, haluan selittää tämän kaikille", Kyouya vastasi. Dumbledore kääntyi nuorukaisen puoleen ja hetken ilmassa käyntiin tahtojen taistoa, jonka eeppisyys veti vertoa Prince of Tennis -elokuvalla.
"Hyvä on", Dumbledore lopulta sanoi, mutta ei näyttänyt lainkaan taistelun häviäjältä. Kyouya nosti silmälasejaan hyväksyvästi. Harry ihmetteli hiljaa, kuinka monta erilaista tunnetta voitiin ilmaista vain silmälasien kohottamisella.

Dumbledore kaivoi tainnutetun Vauhkomielen povitaskusta taskumatin ja avainrenkaan. Mies laski taskumatin työpöydälle ja käveli Kyouyan luokse arkun viereen. Usean avausyrityksen jälkeen (Laskekaa, avaimia seitsemän ja lukkoja seitsemän, on siis seitsemän potenssiin seitsemän mahdollisuutta eri yhdistelmille, ja jokaiseen lukkoon sopii vain yksi avain. Mitä? Kuka puhuu mistään merkityistä avaimista, todellinen omistaja tunnistaa lukon ja avaimen yhteensopivuuden ulkonäön perusteella, mitään merkintöjä laiteta helpottamaan vieraan ihmisen pääsyä henkilökohtaisiin tavaroihin) ja seitsemän oikean avaamisen jälkeen viimeinen lukko aukesi ja arkun sisältä löytyi Vauhkomieli versio kaksi.
Harry tuijotti hämmentyneenä tuoliltaan.
"Monijuomalientä", Kyouya enemmänkin totesi kuin ehdotti vilkaisten taskumattia.
"Sitä juuri. Oikea Vauhkomieli ei juo mistään muualta kuin taskumatistaan ja huijari käytti sitä tietoa hyväksi", Dumbledore vahvisti ja kömpi arkkuun hakemaan (ilmeisesti) oikeaa Vauhkomieltä arkusta.

Kalkaroksen haettua totuusseerumin Dumbledore ja Kyouya aloittivat vale-Vauhkomielen kuulustelun, jonka aikana selvisi monia mielenkiintoisia asioita Kyyryjen perhe-elämästä ja sosiaallisista suhteista. Myös sen, että vaaleanpunaiset aamutossut olivat ainoat tohvelit, joita Kyyry jr. sai käyttää ollessaan komennuskirouksen alla. Se oli oikeastaan vihoviimeisimpiä asioita, joita Harry halusi tietää vale-Vauhkomielen elämästä. (Jos te oikeasti haluatte lukea sen, kuinka kaikki meni, olkaa hyvä ja lukekaa "Harry Potter ja liekehtivä pikari" noin sivulta seitsemänsataakaksitoista alkaen. Jos haluatte tietää koko totuuden ja ainoastaan totuuden, siihen mitään lisäämättä tai pois jättämättä, olkaa hyvä ja lukekaa "Harry Potter ja liekehtivät pikari" alusta alkaen.)

Kyouya nojautui taaemmas tuolissaan ja näytti kissalta, joka oli saanut mehevän hiiren kiinni – ja syönyt sen.
"Hyvät herrat, siirtykäämme sairaalasiipeen tapaamaan muita", nuorukainen ehdotti ja noudatti omaa komentoaan.

Heitä vastassa sairaalasiiven ovilla oli kaksi isoa mustaa koiraa – toisella oli pystytkorvat ja toisella lurpat – sekä kaksi kiistelevää naista: professori McGarmiva ja matami Pomfrey. Kiista koski koiria tai oikeastaan oliko eläimillä oikeutta siirtyä ovien tuolle puolelle, jossa oli hoidettavia potilaita ja mahdollisia allergikkoja. Vain Dumbledoren läsnäolo ja muutama lepyyttelevä lausahdus avasi ovet kahdelle nelijalkaiselle ja kolmelle kaksijalkaiselle.

Sairaalasiipeen oli ilmestynyt kaikki asianomaiset. Suomalaiset olivat vallanneet toisen peränurkista ja kolme sänkyä – Ulla, Anni, Anna ja Terhi istuivat pareittain kahdella vuoteella. Lotta näytti nukkuvan, ainakin vampyyri tuijotti intensiivisesti kolmatta sänkyä ja näytti olevan valmis puolustamaan vuodetta viimeiseen hengenvetoon saakka – hengittivätkö vampyyrit edes?
Toinen mustista koirista, pystykorvainen yksilö, ravasi Edin luokse, joka istui Ullaa vastapäätä ja keskusteli tytön kanssa matalalla äänellä. Koira hyppäsi muittamutkitta pojan viereen sängylle ja painoi päänsä tämän syliin. Ed alkoi rapsuttaa koiraa korvantakusta hajamielisesti.
Kuolemanjumalat istuivat myöskin pareittain, mutta vuoteiden sijasta heidän istumapaikkoina olivat ikkunalaudat.
Japanilaiset olivat vallanneet kokonaiset neljä sairasvuodetta käyttöönsä. Tamaki istui vuoteessa selkä tuettuna kahdella paksulla tyynyllä. Haruhi istui pojan vieressä pidellen tätä kädestä ja silitellen peukalollaan pojan kämmenselkää. Hikaru ja Kaoru keskustelivat Haruhin kanssa ja jättivät Tamakin täysin huomiotta. Mori ja Honey istuivat kahdestaan vaaleatukkaisen pojan pälpättäessä jotain pitkälle serkulleen (Harrrylle oli ollut hieman vaikeuksia ymmärtää tätä sukulaisuussuhdetta, ainoa asia, mitä pojan päähän pälkähti oli "mitä ihmettä" ja "miten se voisi olla mahdollista, luulisi, että heistä löytyisi edes jotain samaa näköä", mutta ei sitten). Neljännelle vuoteelle oli kasattu erilaisia papereita, karttoja, valokuvia ja karttakeppi.
Viimeisenä Hermione ja Ron istuivat vierekkäin hymyillen helpottuneesti. Harry taivalsi heidän luokseen luppakorvainen koira tiiviisti kannoillaan. Poika istui ystäviensä vierelle sänkyyn ja koira loikkasi heti Harryn viereen näyttäen paikan omistajalta
"Pomfrey ei tule pitämään sinusta, jos löytää sinut tuosta", Harry mutisi koiralle, joka vain tuhahti ja nojautui poikaa vasten rapsutuksia kerjäten.

Kyouya taputti kahdesti ja Hitazin veljekset loikkasivat istumapaikoiltaan ylös ja hakivat jostain näyttämön lavasteiden takaa ison valkean taulun. Pojat kiinnittivät aiemmin mainitut paperit, kartat ja valokuvat magneeteilla tauluun. Valokuvien joukossa oli kuvat Vauhkomielestä, vanhemmasta ja nuoremmasta Kyyrystä sekä kaikki kuusi ottelijaa. Krum näytti siltä, kuin olisi nielaissut sitruunan, Tamaki poseerasi juuri auenneen ruusun kanssa, Lotta vältteli katsomasta suoraan eteenpäin kuvastaan, Fleur hymyili 100 kilowatin teholla, nyt-jo-kuollut Cedric silitteli kaapuaan ja Harry vain yritti poistua kuvasta. Kaoru ojensi karttakepin Kyouyalle ja meni takaisin istumaan paikoilleen. Kyouya selvitti kurkkuaan pyytäen kaikkien huomiota itseesnä.
"Se tapahtui näin", nuorukainen aloitti ja napautti karttakepillä ensimmäistä paperia taululla. Henkilöt valokuvissa joko vilkuttivat katsojille tai tuijottivat epääluloisesti karttakeppiä.
"Siis näin, ellei kertoja halua kääntää kameraa tuijottamaan kahta koiraa mielenkiinnolla." Jostain huoneen sisältä, mutta silti ulkopuoleta kuului vieno 'anteeksi' ja kamera kiinnittyi Kyouyaan, joka oli valmis aloittamaan selostuksensa.
"Se tapahtui näin. Viimeisin kerta, kun Potter karkoitti hänet-joka-jääköön-nimeämättä eli herra Voldemortin (ei, en ole kuolonsyöjä, voisitteko käyttäytyä neiti Granger, herra Weasley?) tapahtui hänen ollessa ensimmäisellä luokalla eli nopean laskutoimituksen jälkeen kolme vuotta sitten (kiitos neiti... Terhi, huomaan, että olette pitkässä matematiikassa, ettekä suotta (Tyttö oli onnistunut muuttamaan ulkonäköään näyttämään numero kolmoselta)), jolloin herra Voldemort (viimeisen kerran herra Weasley) pakeni paikalta. Hän pakeni Balkkanin alueelle, tarkemmin emme tiedä minne, mutta eli sinä aikana käärmeillä ja rotilla" Kyouya taputti nyt karttaa Balkkanin niemimaasta.
"Siellä hän tapasi viime kesänä Berta Jorkinsin (Kyouya näpäytti valokuvaa höperönnäköisestä noidasta, joka kutoi sukkaa.), jonka onnistui ottamaan komennuskirouksen alaiseksi. Häneltä her.. hän sai tietoonsa turnajaisista, jotka järjestettäisiin täällä Tylypahkassa.", Kyouya jatkoi ja siirsi karttakeppinsä valokuvaan Tylypahkasta.
"Tässä vaiheessa otamme tarkasteluun Kyyryjen perheen. Vanhemman Barty Kyyryn poika, Barty Kyyry Junior kuului kuolonsyöjiin (ei, minä sain tämän tietoon äsken kuulusteluissa ja osasin aavistaa jotain tälläisten, en itse kuulu heihin, herra Weasley). Hänen äitinsä halusi pelastaa lapsensa Azkabanista ja he vaihtoivat monijuomaliemen avulla äidin ja lapsen paikkaa sellissä. Kyyryn äiti kuoli Azkabaniin ja Kyyry itse pääsi vapaaksi. Hän oli komennuskirouksen alaisena vankina kotonaan ja hänestä piti huolen perheen kotitonttu Winky. Voldemort kuitenkin otti yhteyttä uskolliseen palvelijaansa ja he laativat suunnitelman. Kyyry naamioituisi Vauhkomieleksi ja tulisi opettamaan Tylypahkaan. Sekin onnistui varsin helposti monijuomaliemen avulla", Kyouya selosti ja siirteli keppiä osoittamaan neljän valokuvan, Barty Kyyry Sr., Barty Kyyry Jr., rva. Kyyry ja Alastor Vauhkomieli, ja paperiarkin, jossa luki "404 not found", välillä.
"Vale-Vauhkomieli toimi tässä päässä Voldemortin edustajana ja suunnitelmien toteuttajana. Hän oli se, joka laittoi Potterin nimen yömyssyyn."
"Kuinka se on mahdollista?" Tamaki kysyi hämmentyneenä.
"Yksinkertaista, rakas toh.. Tamaki", Kyouya vastasi. Poika taputti kahdesti katosta laskeutui valkoinen kangas. Hän taputti vielä kerran, huone pimeni ja valkokankaalle muodostui videokuvaa viime syksyltä.
Kuvassa Lotta istui jakkarallaan, nojaten polviinsa ja siemaillen teekupistaan. Taustalla vale-Vauhkomieli hiipi varpaillaan nenällään pilailusilmälasit, joihin oli kiinnitetty paksut tuuheat viikset. Mies pälyili ympärilleen, kaivoi jotain povitaskustaan ja sujautti sen yömyssyn sisään. Hän vilkuili taas ympärilleen ja hyppelehti varpaillaan pois. Lotta kohotti katseensa kupistaan ja katseli hämmästyneenä ympärilleen, kunnes palasi tuijottamaan kuppinsa pohjaa.
Kyouya taputti käsiään yhteen, valot palasivat huoneeseen ja valkokangas rullasi takaisin ylös.
"Lukuvuoden aikana vale-Vauhkomieli ohjaili muita opettajia auttamaan Potteria, jotta hän varmasti pääsisi läpi aina labyrinttiin. Hagridille hän kertoi lohikäärmeistä (kuva Rubeus Hagridista, kuvia lohikäärmeistä), Cedric Diggorylle hän neuvoi kultamunan arvoituksen ja Dobbylle hän kertoi kidusruohosta. Hän myös yritti neuvoa Neville Longbottomin kautta Harrya, surkeasti epäonnistuen. (Kuvasarja valvontakamerakuvasta Vauhkomielestä kaivamassa Cedricin kylkeä kyynärpäällään, puuskupuhin nojautumassa valeopettaja npuoleen ja Vauhkomielen supattamassa jotain pojan korvaan, kuva höpsöstä kotitontusta ja kuva pyöreästä rohkelikosta, joka näytti väärään paikkaan eksyneeltä.)
Viimeisen koetuksen aikana Vauhkomieli kopautti Delacourin tiedottomaksi ja usutti hiienhirven Tamakin kimppuun. Hän myös kirosi Krumin komennuskirouksella. Hän oli myös se, joka muutti pokaalin portinavaimeksi", Kyouya luennoi, osoitteli ottelijoiden kuvia. Poika laski karttakepin alas saaden näyttämään sen varteenotettavalta aseelta.
"Onko kenelläkään kysyttävää?"
"Miten sinä tiedät tuon kaiken?"

Dumbledore nousi seisomaan ja taputti kohteliaasti.
"Kiitos esitelmästä Ootori, se oli varsin valaiseva, taputtakaa nyt vieraallemme", rehtori kehotti hymyillen. Ihmiset antoivat vaivaantuneet taputukset.
"Ja nyt, jos saan pyyntää, hyvät herrat Musta ja Mustang, jos voisitte", Dumbledore kehotti. Ihmisten tuijottaessa hämmästyneinä mustat koirat loikkasivat alas paikoiltaan ja kipittivät sievästi vierekkäin paperisermin taakse. Sermin takana paistoi kirkas valo luoden selvät siluetit kahdesta koirasta, jotka sulivat kahdeksi mieheksi. Professori Mustang ja Sirius kävelivät sermin takaa silitellen huolettomasti kaapujaan.
"Sinä!" Ed pomppasi huudahtaen pystyyn ja osoitti etusormellaan professori Mustangia.
"Sinä! Koko vuoden ajan. Sinä, koira, sinä!" Ullalta pääsi tukahdutettu hysteerinen kikatus ja poika mulkaisi ystäväänsä eikä mitenkään ystävällisesti. Tyttö vilkutti takaisin ja räpytti silmiään.

Samassa sairaalasiiven ovet leväytettiin auki ja paikalle marssi ministeri Toffee. Hänkin osoitteli syyttävästi sormellaan, mutta tällä kertaa ei piiloanimaagia, vaan rehtori Dumbledorea. Ministerin vanavedessä juoksi Molly Weasley, joka ryntäsi suoraan Harryn luokse ja rutisti poikaa tarkoituksenaan murskata häneltä kylkiluut. Sirius irvisti näyttävästi ja livahti lähimmän sängyn alle varjoihin. Toffeella oli kuitenkin liian kiire kiistellä Dumbledoren kanssa, jotta hän olisi huomannut vankilakarkurin. Dumbledore johdatti leppoisasti hymyillen ministerin pois vinkaten silmää samalla Mustangille. Mies nyökkäsi vastaukseksi ja käveli rauhallisesti mulkoilevan Edin viereen istumaan.

Hermione juoksi työntämään auki jääneet ovet kiinni ja Sirius ryömi esiin varjoista. Molly huomasi nyt vankikarkurin ja ehti jo kirkua auroreita ja palokuntaa paikalle, ennen kuin hänelle ehdittiin selittää tilanne. Naiselle esiteltiin myös esiteltiin kaikki sairaalasiivessä paikallaolijat, Mustangin kohdalla nainen katsoi miestä pitkään ja ilmoitti tavanneensa miehen aijemmin. Kuolemanjumalia hän kätteli varautuneesti, mutta ouranilaisten – varsinkin Tamakin kohdalla – Molly kikatti kuin koulutyttö poikansa häpeäksi.

Matami Pomfreyn tullessa sisään Sirius sukelsi taas varjoihin (8, 8, 9, 10, 8 ja 4: "Minä en pidä kierteisistä tiikeriloikista", Anni ilmoitti Hikarun kohottaessa kulmiaan.) Pomfrey laski ihmisten pääluvun, kommentoi puuttuvista koirista ja ilmoitti, että kaikki, jotka eivät poistu seuraavan kymmenen minuutin aikana lukittaisiin siipeen koko seuraavaksi yöksi ja hiljaisuus olisi viimeistään kello kahdeltatoista, eikä vastaväitteitä kuunneltaisi. Professori Mustang veti Mollyn hieman syrjemmälle hetkeksi ennen kuin nainen poistui siivestä. Rouva Weasley ei kuitenkaan unohtanut muiskauttaa hyvänyönttoivotuksia Rohkelikon kultaiselle kolmikolle – poikansa häpeäksi.

Pomfrey saapui kuitenkin ennen kymmenen minuutin täyttymistä ja komensi joukon raavaimmat miehet – Kyourakun, Morin, Mustangin ja vasta ilmestyneen vampyyrin – kantamaan viereisestä salista ylimääräisiä vuoteita, kun he kerran eivät suostuneet eroamaan toisistaan. Puoleen väliin salia asetettiin sermejä erottamaan tilat toisistaan. Professori Mustang sai vastuulleen, että rajaa ei rikottaisi ja pojat eivät hipaisikaan rajaa. Mies sai myös vastuulleen hiljaisuuden varmistamisen. Nainen lupasi henkilökohtaisesti nylkeä kolleekansa, jos kuulisi mitään supinaan viittaavaakaan yön aikana.

Yön vanhentuessa yksi toisensa jälkeen ummisti silmänsä salissa ja antoi unen viedä mennessään.
"Harry, hei Harry", Ron kuiskasi omalta vuoteeltaan.
"Niin?" poika vastasi.
"Miten Ootori tiesi noin paljon?" Ron kysyi. Harry kohautti olkiaan.
"En tiedä, ehkä hänellä on jokin salainenpalvelu tai jotain. Niin kuin James Bondissa?"
"Missä?"
"Ei mitään. Mene nukkumaan." Ron teki työtä käskettyä ja pian hänen vuoteen luota kuului hiljainen tuhina. Harry ei kuitenkaan saanut unta ennen kello kolmea.

A/N: Oikeasti, kiitos lukijoille. Ficci alkoi jo vuonna 2008, ja nyt, kolme vuotta myöhemmin, päivittelen vielä viimeisiä kappaleita. Matka on ollut pitkä, mutta siihen ei olla hukuttu. Nähdään vielä kerran, ainakin.