Jarlaxle astelehti katon reunaa myöten, kengät kilisten ja kopisten iloisesti ja äänekkäästi, Entrerin suureksi ärsytykseksi. Drow saavutti kumppaninsa ja istahti alas tämän viereen katsomaan yöllistä kaupunkia heidän ylhäisestä näköalapaikastaan.
"Kaunis tähtitaivas, eikö?" tämä kysyi hilpeästi ja heilutteli jalkojaan katon reunalla. Entreri tuhahti, viitsimättä edes vastata kysymykseen. Se ei tietenkään hiljentänyt Jarlaxlea hitustakaan.
"Sain muuten tietää tänään jotain tärkeää", drow jatkoi ja vilkaisi ystäväänsä ovelasti. Entreri käänsi nyt katseensa hänen suuntaansa.
"Mitä?"
Jarlaxlen virne leveni, mikä harvoin oli hyvä merkki. Eikä ollut tälläkään kertaa.
"Muistatko, kun noin vuosi sitten olin... hieman allapäin sen tapauksen jälkeen?" hän kysyi, hymy vavisten vain hetken verran ennen kuin se palasi taas täyteen loistoonsa, "Sinä toit minulle suklaata. Rasiakaupalla. No, kuulin tuossa kylillä, että suklaarasian antaminen on romanttinen ele!"
Entrerin kulmat kurtistuivat ja huulet kapenivat ohueksi viivaksi.
"Endorfiinejä. Kauppias mainosti suklaataan sanomalla sen vapauttavan jonkinlaisia hyvänolon kemikaaleja syöjän kehossa. Se ei millään tavalla ollut-"
"Joten minä ajattelin, että täytyyhän minun jotenkin vastata sinun eleeseesi! Ostin siis sinulle tämän kukkakimpun, ole hyvä!" drow sanoi ja taikoi selkänsä takaa ison ja värikkään kimpun upeimpia kukkia, mitä oli tästä kaupungista löytänyt.
Entreri tönäisi hänet alas katolta. Ja heitti kukkakimpun hänen peräänsä, tietenkin sytytettyään sen ensin tuleen. Hän heitti perään vielä pari kattotiiltäkin. Ja toisen saappaansa. Ja monta kirousta.
Eikä Jarlaxlen tarvinnut saada tietää, että yhden pienen kukan hän itse asiassa painoi nenäliinan sisään ja säilytti vyönsä selkäpuolen salaisessa taskussa. Tämän ei todellakaan tarvinnut saada tietää.