Ikäraja: T
Genre: fantasia
Varoitukset: -
Hahmojen nimistä: Lukas (Norja)
Kirjoittajan kommentti:
Tarinan aihe (Sleepless) on poimittu 100 aiheen-listaltani.
Unienkehrääjä
.
Keskellä mitä vilkkainta ja modernia kauppakatua, valojen, mainosten ja ihmisten kuhinan sydämessä, pieni ja ränsistynyt mökki nökötti hiljaa pusertuneena somia ja hintavia lastenvaatteita myyvän liikkeen ja elektroniikan uusimpia vimpaimia kauppaavan kaupan välissä. Notkolla olevine heinäkattoineen ja osittain sotuneine savupiippuineen se ei todellakaan sopinut ympäristöönsä, aivan kuin joku olisi unohtanut purkaa sen uuden vuosituhannen tieltä, mutta juttu oli niin, että vielä kaksi viikkoa sitten mökkiä ei ollut olemassa. Ei ainakaan tällä paikalla.
Moinen räikeys ja perinteellinen itsetietoisuus ärsytti Lukasta ja hetken hän ajatteli kääntyä kannoillaan, jättää koko jutun sikseen, mutta tässä hän yhä oli ja sen tajuaminen ärsytti häntä entistä enemmän.
Hän tarkkaili mökkiä vastapäisen trendikkään smoothiebaarin sisältä. Ei pysähtyneitä töllistelijöitä, taskuista kuvaamaan ilmestyneitä puhelimia, ei supinaa ja ihmettelyä, ei edes yhtä vilkaisua. Kuka hyvänsä mökin omistikin, hän oli taitava.
Tuskastunut liikahdus ja merkitsevä huokaus siirsivät Lukaksen huomion takaisin smoothiebaariin. Jono oli liikkunut eteenpäin. Lukas jätti paikkansa sanomatta mitään ja käveli ovelle. Se avautui yhtä keveänä kuin hänen tullessaan päästäen miellyttävän hmmh-äänen kuin olisi maistanut yhtä 58:sta tarjolla olevasta ylistetyn hyvänmakuisesta juomasta. Kylmä puistatus juoksi Lukaksen niskaa pitkin. Hän ei halunnut enää koskaan käydä paikassa toista kertaa.
Mökin ovi oli matala ja vinossa, sitä oli tuupattava kunnolla ja sittenkin se avautui ensin vastahakoisesti. Lukas kumarsi päätään ja astui peremmälle.
Hämärää. Tulvehtivaa pehmeää hämärää. Lukas suoristi selkänsä varovaisesti ja odotti tottuvansa vähäiseen valoon. Pieniä kiiluvia silmiä kääntyi katsomaan häntä, niitä oli kaikkialla, hän erotti niitä koko ajan enemmän ja lähempää ja veti vaistomaisesti hartiansa kasaan.
"Pelkkiä kissoja" hidas, unelias ääni sanoi. "Eivät tee mitään. Oletko allerginen?"
"En" Lukas vastasi terävästi koettaen tähytä puhujaa. Hän ei nähnyt ketään.
"Täällä" ääni huhuili yhä yhtä hitaasti ja Lukas erotti heilautuksen ennen kuin käsivarsi katosi tummempaan möykkyyn, joka paljastui nojatuoliksi Lukaksen päästyä sen luo. Nojatuolissa istui mies viisi tai kuusi kissaa ympärillään. Yksi kissoista, pieni pentu, makasi miehen pään päällä vaikuttaen täysin tyytyväiseltä nukkumapaikkaansa. Mies viittasi kädellään verkkaisella eleellä Lukaksen taakse toiseen nojatuoliin. Lukas haparoi kädellään varmistaakseen, ettei sillä ollut kissaa ja peruutti istumaan.
Mies hymyili hänelle. Sitä ei nähnyt pimeässä, mutta Lukas tiesi sen silti.
"Sulje silmät. Laitan valot päälle."
Täysin järjenvastaisesti Lukaksen mieli ja keho vastustivat ajatusta yhtäkkiä. Valo olisi hyvä, parempi kuin pimeä, koska hän näkisi missä hän oli ja kuka toisessa tuolissa istui, mutta hän ei halunnut tehdä niin kuin mies sanoi – oli olemassa ties miten monta loitsua, joiden langettamisen ensimmäinen ehto oli silmien sulkeminen. Uhmakkaana Lukas nosti kämmenen kasvojensa eteen suojaamaan ja varjostamaan silmiään.
Viereisestä nojatuolista kuului hyväksyvä äännähdys. "Varovainen. Se on hyvä."
Valo syttyi. Pelkkä nojatuolin vieressä oleva himmeä lamppu, mutta se raastoi silti kipeästi näköelimiä lempeän hämärän jälkeen. Lukas räpäytteli kostuvia silmiään kämmenensä suojissa. Kun kipu hellitti, hän laski kättään alemmas. Täsmälleen samaan aikaan mies avasi silmänsä. Ne välkähtivät kissansilmien tavoin, tai niin Lukas uskoi sekuntia pienemmän ajan, vaikka luultavasti kyse oli pelkästä harhasta. Silti mielikuva häiritsi sen verran, että Lukas käänsi katseensa nopeasti pois tarkastellakseen heidän ympäristöään.
Kissoja. Eri värisiä ja kokoisia aivan valopiirin laidalla. Eläimistä ei huokunut mitään uhkaavaa, ne vain istuivat, nuolivat tassujaan tai makoilivat kasvot heihin päin yhtä aikaa rennoimpana ja valppaimpana vartiona, mutta niiden takana ei erottunut mitään. Mökin hämärä oli tiivistynyt läpäisemättömämmäksi pimeäksi. Edes ovea, josta Lukas oli tullut, ei näkynyt.
Jos ovea enää oli.
Ajatus närkästytti Lukasta. Niin vanhoilla tempuillako tässä pelattiin? Jos mökki olisi kunnolla valaistu, roikkuisiko täytetty alligaattori puisen keittiönpöydän yläpuolella? Luultavasti. Ja kissa nukkuisi sen selän päällä. Hän käänsi huomionsa takaisin mökin omistajaan.
Vastoin kaikkia odotuksia ja perinteitä mies ei ollut viittaan ja kaapuun pukeutunut erakkovanhus pää täynnä valkoista hapsottavaa tukkaa ja se oli aavistuksen… häiritsevää. Tuolla ulkonäöllä, noin pitkillä tummilla ripsillä ja tuolla tutkimattoman salaperäisellä vihreällä katsella mies onnistui epäilemättä lumoamaan pauloihinsa joka ikisen kohtaamansa ihmisen sukupuoleen katsomatta niin tahtoessaan, vapaan tai varatun. Hän olisi voinut elää huoletonta, huikentelevaa ja pinnallista elämää jossain rikkaiden salatussa paratiisissa milloin tahansa sen sijaan että piileskeli luhistumisvaarassa olevan vanhan töllin hämärissä kissalauman keskellä. Epäilemättä tarina miehen ja mökin välillä oli pitkä. Lukas ei ollut kiinnostunut siitä. Hän ei ollut tullut tänne sitä varten.
Kolme kissaa käänsi kylkeään tai venytteli tassujaan jatkaen uniaan enempää häiriintymättä. Mies tarkasteli Lukasta yhtälailla ja hymyili hitaasti, mutta piilotti sen puoliksi hieromalla leukaansa.
"Sukusi piirteet ovat niin selvät, ettei minun tarvitse kysyä nimeäsi. Sinä taidat olla se joka lähti. Se aiheutti niin paljon kohua, että jopa tällainen kiertävä maagi, kuten minä, sai kuulla siitä."
Lukaksen ilme synkkeni. Juuri tämän takia hänen ei olisi pitänyt tulla. Epäilemättä kiertävän maagin mukana kiersivät juorut ja huhut myös takaisinpäin, kotiin ja suvun korviin. Se oli viimeisin asia mitä Lukas halusi (toiseksi viimeinen, jos hän oli täysin rehellinen) ja hän nousi seisomaan ollenkaan tajuamatta asiaa.
Nopea liikahdus sai miehen polvien päällä nukkuvan punertavaturkkisen kissan havahtumaan hereille. Mies laski kätensä kissan päälle ja silitti.
"Istu toki. En piittaa vähääkään jutuista, joita kuulen. Puolet ovat pelkkää sepitettä joka tapauksessa. Vähintään. Ja loput villejä arvauksia ja epäpäteviä maallikkoennustuksia. Juotavaa?"
Lukas seisoi kahden vaiheilla. Miehen verkkainen puhenuotti oli hämmentävä. Jos sitä keskittyi kuuntelemaan, ehti väistämättä unohtaa mitä oli ollut aikeissa tehdä sitä ennen.
Pois. Sinä olit lähdössä pois, Lukas muistutti itseään. Sen sijaan hän istui takaisin alas.
Mies kohotti kysyvästi kapeaa karahvia. Lukas pudisti kieltävästi päätään. Karahvi laskeutui takaisin pyöreälle pikkupöydälle nojatuolin vierellä kauimpana Lukaksesta. Lähemmällä sivulla sekalainen pino kirjoja kohosi lattiasta aina käsinojaan asti. Näkyvillä olevista selkämyksistä päätellen niiden teema oli yksi ja sama: ne käsittelivät kissoja.
Hiljaista. Mies silitti punertavaa kissaa. Se alkoi kehrätä, hiljaa ja kovaa yhtä aikaa. Lukas tajusi, että mies odotti hänen puhuvan ja veti taskustaan lehtileikkeleen. Hän oli leikannut sen toissa päivän lehdestä ja taittanut siististi pienemmäksi. Nyt se näytti nuhjaantuneelta ja kymmenen vuotta vanhentuneelta. Lukas hymähti mielessään. Yksityiskohdat. Älä koskaan unohda yksityiskohtia.
"Minä tulin tämän ilmoituksen vuoksi" Lukas kertoi ja ojensi avaamansa paperinpalan miehen nähtäväksi. Mies ei vilkaissutkaan sitä. Nyökkäsi ainoastaan. Hänen päänsä päällä oleva kissanpentu miukaisi. Mies nosti pennun pois varovaisesti ja kurottui laskemaan sen lattialle. Pentu käveli huojuvin jaloin sitä odottavan aikuisen kissan luo. Emo alkoi nuolla sen otsaa.
Lukas veti lehtileikkeen takaisin, taittoi sen uudelleen kiinni.
"Onko se mahdollista?" hän kysyi.
"Tietenkin. Siksi ilmoitus oli lehdessä."
Ei muuta.
"Vaatiiko se valmisteluja?"
"Ei. Sinun tarvitsee vain luottaa minuun."
Luottaa. Luottaminen ei ollut Lukaksen vahvimpia puolia. Hän katsahti mökin hämärää. Ovea ei näkynyt. Punertava kissa nousi jaloilleen ja venytteli selkä korkeana kaarena ennen kuin hyppäsi pois miehen sylistä ja pujahti piirissä olevien kissojen ohi pimeään. Lukas kääntyi takaisin. Miehen vihreät silmät tuijottivat häntä vastaan odottavina ja kärsivällisinä, hiljaa.
Hän tiesi, hyvin luultavasti, mutta Lukaksen oli silti sanottava se ääneen tai muuten sopimusta ei voitaisi tehdä, eikä ovi tulisi takaisin ja aukeaisi. He istuisivat vaan täällä, piilossa ääniltä, ajalta, elämältä, kissojen ympäröiminä.
Kurkku tuntui karkealta. Lukas painoi katseensa alas, tuijotti lattiaa nojatuolin edessä.
"Minä… haluaisin nukahtaa."
"Ikiuneen?"
Vaihtoehtoja. Tietenkin. Niin kuin yksityiskohtiakin. Lukas pudisti päätään.
"Ihan vaan tavallista unta. Lepoa. Yhden illan verran. Kahdeksan tuntia. Tai vähemmänkin, jos se ei onnistu."
"Milloin sinä olet nukkunut viimeksi?"
Inhottava kysymys, vaikka se kuului varmasti asiaan, tarvittiin taustatietoja varten. Lehti-ilmoitus Lukaksen kädessä rutistui. Hän hellitti otettaan, kohotti katseensa ylös ja vastasi katsoen suoraan miestä silmiin.
"Viisi vuotta sitten."
Ei näkyvää reaktiota. Ei hätkähdystä, tai säälivää ilmettä. Mies oli ammattilainen.
"Nojatuolin sivussa on vipu" hän lausahti. "Yletytkö siihen?"
Lukas kääntyili, kunnes löysi vivun ja kurottui kiskaisemaan sitä. Nojatuoli kallistui, jalkatuki nousi esiin istuimen alta ja Lukas makasi tuolilla. Hän katsoi vastapäiseen tuoliin, mutta se oli tyhjä. Mies seisoi aivan hänen vieressään, pidempänä kuin Lukas oli veikannut, käsissään valtava pörröturkkinen kirjava kissa, jonka hän laski Lukaksen syliin. Painosta päätellen kissa oli takuulla ollut kotona ruoka-aikoina ja syönyt omien aterioidensa lisäksi muidenkin kissojen kupit tyhjiksi. Lukas katsoi hämillään ylös.
"Ei hätää. Kaksikymmentäseitsemän on oikein kiltti" mies vakuutti ja hymyili kissalle.
Lukas katsoi sitä. Sillä oli ruma lyttynaama ja arpi joka kulki toisen silmän poikki. Lukas kohotti päänsä uudelleen kysyäkseen jotain, mutta unohti sen saman tien ja jähmettyi aloilleen miehen laskiessa vasemman kätensä hänen tuolinsa selkänojalle aivan Lukaksen pään vierelle ja nojautuessa alemmas.
"Tämä on välttämätöntä" mies totesi hiljaa ja painoi huulensa Lukaksen otsalle. Ruskeiden hiusten latvat kutittivat kasvoja.
Se oli viimeinen asia, minkä Lukas tajusi. Hän nukahti välittömästi.
Kahdeksan tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia myöhemmin herätessään mökki oli täsmälleen yhtä hämärä kuin hänen nukahtaessaan ja mies loikoili rennosti omalla tuolillaan kolmen eri kissan kanssa. Lukas olisi halunnut nousta istumaan kunnolla, mutta sekä tuolin asento että hänen yhä puoliunessa oleva kehonsa tekivät pyrkimyksestä hankalan. Lukas muisti vivun ja pakotti lihaksensa toimintaan. Etsimään, tarttumaan, kiskaisemaan. Jalkatuki katosi paikalleen tuolin sisään. Selkänoja kohosi suoraksi. Lukas hankasi kasvojaan.
"Onko kaikki hyvin?"
Lukas mulkaisi toisen nojatuolin suuntaan. Miehen asento valui, jos mahdollista, vieläkin rennommaksi ja hän silitti pitkäjalkaista hoikkaa harmaata kissaa välittämättä vähääkään mulkoilusta. Hän katsahti kissan ohi Lukakseen.
"Onko pahoinvointia? Muita ikäviä oireita?"
Lukas risti käsivartensa ja jäykisti leukansa pidätelläkseen haukotuksen. "Ei."
Mies tarkkasi hänen olemustaan hetken. "Minä oikaisin, poikkesin tavallisista menettelytavoista. Ajattelin, että huomioiden unettomuuden pituuden ja sen kuka olet, lopputulos olisi varmempi niin. Maallikoiden keinoista ei luultavasti olisi ollut hyötyä. Kokeilitko niitä koskaan?"
"Kolmantena vuonna. Ei vaikutusta" Lukas vastasi lyhyesti.
Mies nousi istumaan yllättävän ketterästi ja laski harmaan pitkäkoipisen kissan lattialle. Paksu ruma lyttynaama ilmestyi esiin Lukaksen penkin takaa ja kiehnäsi kylkeään sen kulmaa vasten. Sitten se käveli töppöaskelin miehen luo ja puski poskeaan miehen kättä vasten. Mies hymyili itsekseen.
"Sidoin ranteeseesi nauhan. Punoin sen Kaksikymmentäseitsemän kehräyskuvan mukaan. Pidä sitä kolme viikkoa, niin saat takaisin kyvyn nukkua. Kiitos vierailusta."
"Eikö tämä maksa mitään?" Lukas tiedusteli hypistellen mustavalkoista nauhaa ranteessaan. Ilmoituksessa ei ollut hinnastoa, mutta hän oli arvellut sen johtuvan siitä, että merkkimäärä oli rajattu.
"Sinä luotit minuun. Mikä on sen kallisarvoisempaa?"
Mystinen vastaus sekoitti Lukaksen ajatukset hetkeksi. "Kissat varmaan" hän mutisi pörröisen lyttynaaman pyyhkäistessä poskeaan vielä kerran miehen kättä vasten.
"Totta."
Hämärä vaikutti ohuemmalta. Lukas tähyili ympärilleen. Ovi oli ilmestynyt takaisin. Hän nousi hitaasti jaloilleen. Kurkku tuntui taas karhealta.
"Kiitos" hän tokaisi koruttomasti.
"Eipä kestä."
Ja siinä taisi olla kaikki. Lukas käännähti ovea kohti. Kissojen piiriä ei enää ollut. Valokeilan rajalla hän kuitenkin pysähtyi. Tämän hän halusi vielä tietää.
"Se, mitä sinä teit otsalleni…" Lukas toivoi, ettei hänen tarvitsisi sanoa lausetta loppuun ja irvisti hämärälle kuullessaan pehmeän, huvittuneen äännähdyksen takaansa nojatuolin luota.
"Se on välttämätöntä. Sinulla on nuorempi veli, niinhän? Kai sinä laitoit hänet joskus nukkumaan?"
Lukas mietti hetken. Mies oli oikeassa. Hän kumarsi matalan ulko-oven kohdalla ja astui takaisin keskelle vilkasta ja modernia maallikkojen kauppakatua.
Seuraavana päivänä soma ja hintava lastenvaatemyymälä ja uutuuksia pursuava elektroniikkakauppa sijaitsivat jälleen kylki kyljessä toistensa kanssa eikä pienestä heinäkattoisesta mökistä ollut jäljellä katkennutta heinänkorren pätkääkään.