Ikäraja: K+/T

Genre: slice of life, hurt/comfort?

Varoitukset: -

Aihe: sitaatti "It's okay, let's just take this slow."

Tiivistelmä:

Toisinaan huolellisimmatkin ja pitkään mietityt suunnitelmat menevät mönkään.

.

Erehdyksiä

.

Saksa oli sanonut 'Älä katso alas' ja Italia tiesi, ettei hänen pitänyt, hän ei ollut aikonut, mutta kohina ja pärskeet hermostuttivat häntä, saivat hänen huomionsa herpaantumaan, eikä hän ollut voinut sille mitään. Hän katsoi jalkoihinsa ja askelmien välissä kiistaton tyhjyys ja syvyys avautuivat hänen allaan, halusivat viedä hänet mukanaan.

Näyn kauhistuttavuus vei häneltä kyvyn liikkua. Valkoinen kuohu näytti raivoisalta, kiehuvalta, ja kivet, joita vasten ne iskeytyivät, muuttuivat pitkiksi ja teräviksi, muinaisen syvänmerenhirviön hampaiksi. Italia puristi köysikaidetta niin lujaa, että se sattui.

"Minä en uskalla! Saksa, minä olen pahoillani, minä en pysty!"

Vastaus kuului matkojen päästä, ylitti juuri ja juuri vedenpauhun ja Italian sisällä vellovan paniikin.

"Rauhassa. Italia, rauhoitu, ei ole mitään hätää."

"Minua pelottaa!"

"Sinä näit miten minä kuljin edeltä. Ei sinulle käy kuinkaan."

Italia pudisti päätään puolelta toiselle vauhkona ja puristi köyttä entistä lujemmin silmät ummessa, suostumatta, pystymättä ottamaan askeltakaan. Itku kuristi kurkussa. Hän jäisi tänne ikiajoiksi. Hän ei koskaan pääsisi pois. Hän kangistuisi ja putoaisi ja kuolisi tai kangistuisi ja kuolisi ja kuihtuisi ja hänen jäljelle jääneet luunsa kertoisivat tuleville retkeilijöille, ettei kenenkään tulisi tätä kautta kulkea...

Silta liikahti, heilui.

Italia laskeutui kyyryyn. Näin kävi aina elokuvissa. Kantavat köydet katkesivat, ne olivat liian haperot tai sitten joku katkaisi ne, tahallaan. Kohta hänen allaan ei todella olisi mitään ja hän lentäisi sillan jäännösten mukana, iskeytyisi johonkin ja putoisi keuhkot tyhjinä alas teräviin kiviin, omaan loppuunsa. Italia alkoi nyyhkyttää. Hän jäisi kaipaamaan maailmaa.

Tärähdys tuntui voimakkaammin, lähempää. Jotain laskeutui hänen olalleen.

"Italia. Italia, minä tässä. Ei hätää. Minä autan sinua. Nouse. Minä pidän kiinni."

Italia tunsi Saksan käden nousevan hartialtaan ja tarttuvan häntä lujasti olkavarresta, nykivän nousemaan jaloilleen, mutta Italia ei saanut itseään toimimaan. Pelko oli kasvanut niin suureksi, että se oli katkaissut tahdon ja lihasten välisen yhteistyöyhteyden.

"En minä voi!" Italia vaikersi lujaan ääneen. "Jalat e-e-ei toimi. J-jos minä liikun, me putoamme molemmat!"

"Emmekä putoa. Minä en päästä sinua putoamaan. Kuuletko? Pidän sinusta kiinni koko ajan ja autan sinua, mutta sinun täytyy ensin nousta ylös. Sinä pääset pois täältä. Luota minuun."

Saksan äänestä kuuluva varmuus oli ehdotonta ja Italia takertui siihen kuin pelastusrenkaaseen hokien mielessään: Saksa ei anna minun pudota, ei ikinä, Saksa ei anna minun pudota…

Se oli silti vaikeaa. Veden pauhaessa heidän ympärillään tauotta Italia ponnisteli suunnattomasti pelkästään päästäkseen seisomaan ja tunsi olevansa sen jälkeen aivan poikki. Hän alkoi epäröidä. Miten hän pääsisi sillan toiseen päähän, jos ei jaksaisi kävellä askeltakaan?

"Sinä pärjäät hyvin" Saksa kannusti, onnistui pujottamaan Italian käden käsikoukkuunsa, painoi sormia pitävämpään otteeseen. "Jaksatko jatkaa?"

"Ee...en." Sana pikemminkin putosi Italian suusta kuin tuli lausutuksi.

Sitten hän teki toisen virheensä. Hän katsoi kuinka pitkä matka heillä oli edessään.

Kuin sulanut juusto pizzan päällä silta venyi äkkiä kilometrien mittaiseksi hänen silmissään. Kuvottava, kovera tunne vatsassaan leviten Italia käänsi päänsä sivuun, painoi kasvonsa Saksan käsivartta vasten.

"Jäädään tähän" hän aneli hiljaa Saksan kyynärpäihin asti rullaaman pitkähihaisen t-paidan hihaan. "Kiltti..."

"Sinua harmittaa myöhemmin, jos luovutat kesken."

Kuvotus, pelko ja hätä muuttivat sekunniksi suuntansa täysin päinvastaiseksi ja kuohahtivat vihaksi, joka purkautui ulos rumana, kurkkua repivänä rääkäisynä "Eikä harmita! Minua harmittaa, etten jäänyt kotiin!"

Pauhu, humina, kuohunta – kaikki äänet katosivat hetkellisesti. Italian katumus on välitön, mutta auttamattomasti myöhässä, eikä huudettua loukkausta saanut takaisin. Hiljainen hetki tuntui ikuisuudelta. Italia alkoi itkeä. Saksa seisoi paikoillaan vakaana ja horjumattomana kuin kallio.

"Ei se mitään. Mennään ihan hissukseen."

"…minä en jaksa…"

"Sitten minä kannan sinut. Nouse reppuselkään."

Italia takertui lujemmin Saksan käsivarteen tuntiessaan Saksan liikkuvan kauemmas ja haukkoi kauhuissaan "Ei se onnistu! Silta ei kestä."

"Kestää se. Luota minuun. Minä kannan sinut, niin kuin olen kantanut tuhat kertaa ennenkin. Nouse ylös. Pidä lujasti kiinni. Ja sulje silmät."

Italialla ei ollut voimia estää Saksaa laskeutumasta alemmas ja lyhyitä ohjeita oli helppo noudattaa. Italia kipusi Saksan selkään, kiersi käsivartensa hänen kaulan ympärille ja puristi silmänsä kiinni. Italian ote painoi kurkunpäätä kuristavasti. Saksa siirsi hänen käsiään alemmas solisluulle. "Pidätkö silmiä kiinni?"

Italian nyökkäys tuntui hartiassa.

"Minä nousen nyt. Se voi olla pelottavaa, mutta pysy rauhallisena. Laske kolmeenkymmeneen. Matka ei ole sen pidempi. Laske ääneen. Valmis? Mennään."

He kohosivat ylös, taivaaseen asti ja Italia pelkäsi, että Saksa horjahtaisi ja he muljahtaisivat köysikaiteen yli, mutta niin ei käynyt ja kurkkuun takertunut hengitys vapautui pihinäksi. Sydän takoi kovaa - kovaa - kovaa. Italia sopotti numeroita ääneen, yritti muistaa mikä tuli kahdeksan jälkeen, vaikersi ääneen ja aloitti alusta. Maailma lakkasi huojumasta ja muuttui jähmeäksi, kun hän huohotti "Seitsemäntoista." Saksa päästi hänet laskeutumaan alas. Italia vapisi, valui polvilleen, lyyhistyi pitkin pituuttaan maahan ja rukoili mielessään kiitoksia pisimmän kaavan mukaan.

Tuuli humisi lähipuissa. Pikkulinnut lauloivat kilpaa riemuissaan.

"Oletko kunnossa?"

Italia kuuli kysymyksen, mutta ei onnistunut vastaamaan edes inahduksella. Hän halusi jäädä tähän. Koko loppuiäkseen.

"Minä… en tiennyt, että pelkäisit noin pahasti. En olisi valinnut tätä reittiä, jos olisin tiennyt."

Häpeästä ja ytimiin asti ulottuvasta väsymyksestään huolimatta Italia käänsi kasvonsa Saksaa kohti. Saksa oli suunnitellut tätä retkeä kauan, kysynyt hänen mielipidettään, kantanut kaikki varusteet, ettei hän rasittuisi. Hän ansaitsi kuulla vastauksen.

"En minä tiennyt pelkääväni. Ennen kuin olimme siellä."

"Oletko kunnossa?" Saksa toisti. Ääni ei pysynyt aivan vakaana. Hän oli kalpea, vaaleansiniset silmät seisoivat päässä. Hän näytti huolestuneelta ja uupuneelta istuessaan maastonvihreän retkeilyrepun vieressä.

Italia käänsi kasvonsa maata kohti otsa painettuna koukistunutta käsivartta vasten ja antoi uusien kyynelten valua entisten seuraksi. "…joo."

He olivat pitkään vaiti. Auringonpaiste lämmitti selkää. Italia hankasi silmiään ja kasvojaan kuivaksi käsivarteensa ja nousi hitaasti istumaan. Kestäen juuri ja juuri katsoa Saksaan päin, hän kuiskasi vaimeasti "Anteeksi, että pilasin matkan."

Saksan kasvojen yli kulki loukkaantumisen varjo. "Et sinä matkaa pilannut, Italia. Minä sen pilasin. Anteeksi."

Italia naurahti väsyneesti ja yskähti sen perään käheästi. Saksa kaivoi repusta vesipullon ja ojensi sen hänelle. Aurinko paistoi lämpimänä, tuuli viilensi ilman miellyttäväksi, linnut jatkoivat laulamistaan. Yksi niistä lensi jopa näkyviin, laskeutui keikkumaan sillantolpalle ja pyrähti uudelleen lentoon. Italia huomasi Saksan seuranneen sitä niin kuin oli itse seurannut ja heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Italia painoi oman katseensa alas ja puristi vesipulloaan lujemmin.

"Sanoin pahasti, kun olin sillalla. En tarkoittanut sitä."

"Sinä olit tolaltasi. Se oli ymmärrettävää." Saksa hörppäsi juomista omasta pullostaan.

"Silti. Minulle tuli siitä kamala olo. Olisit jättänyt minut sinne."

"En."

Italia katsoi ylös. Saksa penkoi reppua. Italia jatkoi tuijottamista, mutta Saksa esitti, ettei huomannut, sai kaivettua pienen muovirasian esiin ja ojensi sitä Italiaa kohti. Rasian läpinäkyvien kylkien läpi näkyi keltaista. Kuivattuja banaanilastuja. Saksa laski rasian maahan, kun Italia ei ottanut sitä ja jatkoi repun penkomista, kunnes löysi voipaperiin käärityt eväsleivät. Hän käänteli niitä nähdäkseen mustalla tussilla kirjoitetut nimet ja ojensi Italian leivät Italialle. Italia ei ottanut niitäkään, tuijotti vain.

Saksan kasvot alkoivat muuttua kiusaantuneiksi. "Ruokatauko" hän ilmoitti ja Italia kuuli lauseen ääneen lausumattoman osan kiltti, päästä minut helpolla tämän kerran. Italia otti leivän. He söivät eväitä suuremmin ruokahalua tuntematta veden kohistessa ja pärskiessä sillan alla.

Italia näversi banaanilastun palaa, kun Saksa tunnusti hiljaa "Minäkin pelkäsin."

"Putoamista?"

Saksa pudisti päätään. "Tai ehkä, mutta enemmän sitä, että en saa sinua sieltä pois tai että sinä vihaat minua tämän jälkeen ja mitä Romano sanoo, kun saa kuulla ja – sellaista."

Banaanilastu putosi maahan Italia kädestä. "Enhän minä – miksi minä – Saksa, ei, en minä vihaa sinua. Heitä tuollainen heti pois mielestäsi. Minä olen pelkuri. Et sinä ole siitä mitenkään vastuussa ja mitä hittoa Romano tähän liittyy?"

Saksa kohautti olkapäitään. Italia leiskautti käsivarrellaan kiivaasti sillan suuntaan.

"Minä parkuisin tuolla edelleen, jos sinä et olisi ollut mukana. Sinä olit rohkea ja hallitsit tilanteen koko ajan ja minun olisi pitänyt kuunnella sinua paljon aikaisemmin ja luottaa sinuun. Äläkä sano mitään sellaista, ettei koko tilannetta olisi ollut, jos sinä et olisi kysynyt minua mukaan, koska se on pelkkää roskaa. Minä halusin tulla mukaan."

Saksa sulki suunsa. Hän oli ajatellut sanoa juuri noin. "Sinä vaikutat vihaiselta."

"Minä olenkin. Itselleni" Italia risti käsivartensa tiukkaan puuskaan näyttäen hyvin paljon vanhemmalta veljeltään. "Olisit jättänyt minut sinne."

"En."

Saksa konttasi lähemmäs, istui Italian viereen ja laski kätensä hänen olalleen täysin tietoisena tekonsa seurauksista. Kosketus purki Italian mökötysasennon hetkessä ja hän kiertyi Saksan ympärille. Tämä retki ei ollut mennyt ollenkaan niin kuin Saksa oli kuvitellut ennalta, mutta hän ei antaisi Italian upota itsevihaan.

"Ihminen on erehtyväinen. Eikö tämän voi kuitata sillä? Me teimme virheitä. Opitaan niistä. Seuraavalla kerralla valitaan polku, jossa ei ole siltoja eikä koskia."

"Seuraavalla kerralla? Otatko sinä minut mukaan uudelleen?" Italia mumisi hänen hartiaansa vasten.

"Totta kai."

"Koirat kanssa?"

Saksa äännähti myöntävästi. Italia kohotti kasvonsa ylös ja katsoi Saksaa huolissaan.

"Eihän meidän tarvitse mennä takaisin samaa tietä? Koska minä en usko, että pystyn siihen."

"Ei tarvitse" Saksa vakuutti. "Jatketaan polkua eteenpäin. Se kaartaa lähtöpaikalle. Lepää niin kauan kuin tarvitset."

Italia nojasi päätään Saksan rintaa vasten. "...kiitos."

Saksa hymisi lyhyesti vastaukseksi.

He istuivat niin pitkän aikaa. Puhuminen tuntui tarpeettomalta ja luonnonäänien täyttämän hiljaisuuden kuunteleminen oli rauhoittavaa. Teki mieli laittaa silmät kiinni ja vain olla. Ajatuksettomaan puolihorteeseen oli helppo vaipua ja Saksa havahtui siitä tuntiessaan Italian liikahtavan.

"Onko sinulla nälkä?"

"Ei. Saksa, yksi juttu tällä retkellä meni täysin nappiin. Huomasitko?"

"Mikä?" Saksa kysyi ymmällään.

"Sää. Meillä on ihan uskomattoman kaunis keli. Kaikki se säätiedotusten vahtaaminen todella kannatti."

Saksa katseli ympärilleen. Italia oli täysin oikeassa.