Ikäraja: M
Genre: draama (?)
Varoitukset: aikuisteemat, kiroilu, Carlosin paksu ja vahva aksentti (koska sellaiseksi sen kuvittelen)
Nimistä: Gilbert (Preussi), Carlos (Kuuba), Matthew/"Mattiii" (Kanada)
Aihe: Lust (100 aiheen -listalta)
Kirjoittajan kommentti:
Sille on syynsä, etten kirjoita M-luokiteltuja tarinoita, joten madaltakaa odotuksianne... Oikeasti.
Tarinoita Kuubasta ja Preussista pitäisi olla enemmän.
.
Luvaton
.
Keho herää ennen mieltä, kertoo toisesta vartalosta, joka on kietoutunut, painautunut aivan kiinni ja huokuu lämpöä paljaalta iholta paljaalle iholle. Tuntemus on uskomaton, niin lähellä täydellisyyttä, että se on pelottavaa ja äkkiä pelosta tulee sorkkarauta, se tunkeutuu unen ja toden väliin ja kankeaa mielen hereille, tajuamaan sen, mitä keho ei tajua.
Tämä on väärin.
Gilbert avaa silmänsä. Kaikki hyvä on äkkiä poissa. Tämä on väärin. Monella tapaa. Heidän ei olisi pitänyt. Heidän ei olisi pitänyt tehdä mitään tästä. Miksi he olivat?
Pois.
Syke kiihtyy, suonissa veri kohisee – pois pois, pian ennen kuin – ja Gilbert liikahtaa, koettaa kurottautua mahdollisimman hiljaa ja varovaisesti vuoteen reunaa kohti.
Vahva, tumma käsivarsi jännittyy, kiertyy lujempana Gilbertin yli, ja yhtä vahva, tumma vartalo myötää mukana, tulee uudelleen liki. Unesta karhea ääni mutisee Gilbertin selkää vasten lämpimänä hengityksenä "Älä mene."
Jos voisi jäädä. Huumaava ajatus tekee heikoksi, sille haluaa antaa periksi; mitä Gilbert antaisikaan, jos...
Ei. Pois.
Gilbert ponnistaa voimallisemmin, siirtää käsivarren syrjään, pääsee sen alta ja nousee ylös, istuu mahdollisimman kauas sängynlaidalle välttääkseen joutumasta vedetyksi takaisin, ei tarpeeksi kaukana, nouse jaloillesi, kokonaan pois -
Hän ei osaa odottaa pimeää, putoamista takaisin alas takamuksilleen, mutta niin käy. Hän ei ole heikko eikä sairas, siinä ei ole järkeä, maailman ei kuuluisi kadota ja huojua yhtäkkiä.
Kirous kuulostaa säikähtäneeltä. Gilbert tuntee liikahduksen, asennon ja painon muutokset patjalla ennen kuin kädet ottavat hänet kiinni, puristuvat tukea antavina hartioihin. Kämmenten lämpö ja voima saa Gilbertin ihon nousemaan kananlihalle.
"Istu alas. Mihkä sul on kiir? Ole siinä ny. Jos oot myöhässä, oot myöhässä vaikka kui kiirustat, nii että annaha olla."
Aksentti on niin järjettömän paksu, että aivan tahtomattomattaan, täysin tilanteeseen sopimattomasti, Gilbertin posket pullistuvat ilmasta, pidätetystä naurusta. Hän ei olisi koskaan arvannut Carlosin voivan puhua vieläkin käsittämättömämmin kuin tavallisesti. Aamuko sen tekee, se ettei hän ole vielä kunnolla herännyt?
"Siihe et ykäse" Carlos varoittaa tiukasti, tulkiten hänen kohtauksensa väärin. "Vessaanko matkasit? Ole siin. Älä mene."
Pyyntö kuulostaa toisella kerralla edellistä hartaammalta.
Älä mene.
Sanat uppoavat salakavalasti syvemmälle. Gilbert laskee kätensä olallaan oleville paksuille sormille, siirtää toisen kerran kosketuksen irti itsestään.
"Täytyy pukea. Lähteä."
Selitys on kehno eikä Gilbert edes yritä keksiä parempaa. Tällainen yhden yön viettelys, puolittaisenakin, eikö niistä vain poistuta ilman sen suurempia jäähyväisseremonioita? Hän ei muista enää. Viime kerrasta on aikaa.
Oliko se sen arvoista?
Gilbert kahmaisee nopeasti lähimmän vaatekappaleen lattialta. Se ei ole hänen. Muita ei näy. Kuinka holtitonta. Onko hän heittänyt ne pois heti eteisessä, ollut estoton siinä silmänräpäyksessä, kun on saanut kutsun tulla sisälle? Gilbert torjuu eilisen muistikuvat mielestään, antaa vaatteen pudota hyppysistään takaisin mytyksi lattialle ja koettaa nousta ylös. Hän ei pääse.
Hämillään hän kääntyy ja ensimmäisen kerran sitten herättyään katsoo suoraan miestä, jonka viereltä ja vuoteesta on lähdössä. Carlos hymyilee. Havainto on täysin päinvastainen kuin mitä Gilbert on odottanut eikä hän siksi osaa pitää varaansa, kun Carlos kupertaa kämmenensä hänen kasvoilleen, kääntää ne oikeaan kulmaan ja suutelee häntä.
Hyvin.
Perusteellisesti.
Ja pitkään.
Suudelman vuoksi Gilbert on valmis luopumaan taivaspaikastaan ja elämästään. Hän onnistuu vain vaivoin pidättämään inahduksen tuntiessaan Carlosin huulien erkanevan eikä kadonneiden vaatteiden mysteerissä ole enää mitään hämärää, mutta sitten hetki on ohi ja on nyt.
Nyt on edelleen väärin.
Gilbert puristaa silmänsä kiinni ja kääntää kasvonsa sivuun, painaa päänsä alas. Carlos on ymmällään.
"Häpeäk sä, että me – että miehet –?"
Kysymys on hidas. Gilbert pudistaa päätään. Ei sitä.
"Vaan?" Carlos kysyy sukien kertaalleen hänen valkoisia hiuksiaan otsalta päälaelta ja vielä taaksepäin, pois Gilbertin kasvojen edestä, tuttavallisemmin kuin koskaan aiemmin. Gilbert väistää elettä, vetäytyy.
Carlos ähkäisee turhautuneena.
"Olinko mä tosi kehno? Reilu tapa kertoo, hemmo kuule. 'Mahtava' oikeen."
Kommentti kirpaisee ilman sarkastista 'mahtavaakin' ja vaikka Gilbert kuulee Carlosin olevan loukkaantunut, hänellä kestää tajuta miksi. Carlos on ylpeä mies, aivan äärettömyyksiin asti. Hän tietää arvonsa ja paikkansa ja ottaa sen tippaakaan häpeämättä, pöyhkeilemättä tai sortamatta muita. Ja Gilbert on jättämässä hänet, yhden yön jälkeen, selittämättä mitään. Kuka hyvänsä olisi vastaavassa tilanteessa nöyryytetty.
"Sinä olit hyvä. Oikein hyvä."
Hiljaa mutistut sanat eivät kuulosta vakuuttavalta edes Gilbertin omissa korvissa ja kun hän kohottaa katseensa ylös, Carlosin ruskeat silmät sanovat samaa: en usko sinua.
Huono omatunto vyöryy Gilbertin yli, pistää pelon liikkeelle ja taas kylmä sorkkarauta sotkeutuu mukaan, vääntää ulos sanat ennen kuin Gilbert ehtii estää itseään: "Sinun söötti kanadalainen ystäväsi –"
Ah. Helvetti.
"Mattiii?" Carlosin ilme on ihmettelevä, yllättynyt, ja hän lausuu ystävänsä nimen yhtä omintakeisesti kuin aina, kuin siinä olisi kolme ii:tä lopussa ja muutenkin ylimääräisiä kirjaimia. "Mitä Mattiii tähän liittyy?"
Olennaisesti. "Matthew on ihastunut sinuun" Gilbert sanoo suoraan. Siinä se. Siksi he eivät voi.
Carlos purskahtaa nauramaan, syvää, kovaäänistä naurua. Gilbert ei ole uskoa korviaan. Carlos oikeasti nauraa.
Ei saa. Tämä on vakavaa.
"Ei Mattiii ole ihastunu minuu. Me oomme ystävät. Oomme olleet monituisii vuosii."
Gilbert pudistaa päätään vakavana. "Matthew on ihastunut sinuun" hän toistaa, painottaen. Ei niitä pitkiä, kaipaavia katseita voi olla näkemättä eikä tulkita miksikään muuksi. Ei hän niin väärin ole voinut tilannetta lukea.
Paitsi että Carlos on ehkä voinut. Ja todennäköisesti on. Kuinka monta vuotta? Gilbertin käy äkkiä sääli Matthew'ta.
Carlosin nauru vaimenee. "Sä olet tosissas."
Totta kai Gilbert on ja tuijottaa Carlosia silmiin vaiti alleviivatakseen asiaa, mikä ei ole fiksuinta siinä tilanteessa hän tajuaa, kun Carlos nojautuu lähemmäs, koettaa tavoittaa hänen kättään. Kaikkea muuta kuin tyylikkäästi ja sulavasti Gilbert sukeltaa pois, kompuroi viimein jaloilleen vuoteen ulkopuolella ja kävelee heti kaksi-kolme askelta ovea kohti.
Ollakseen mies, joka tapaa istua kokonaisia iltapäiviä parvekkeen tuolilla vain katselemassa elämänmenoa laiskana ja tyytyväisenä kuin kiven kyljessä auringonlämpöä itseensä keräävä lisko, Carlos on yllättävän nopea. Gilbert ei ole ehtinyt edes lähelle makuuhuoneen ovea saati siitä ulos, kun peiton muodostama lenkki kaappaa hänet kiinni ja kiristyy selän takana tiukemmalle painaen käsivarret kylkiä vasten. Siitä huolimatta ansa ei ole luja, Gilbert tuntee. Vangitun on helppo pyristellä itsensä siitä vapaaksi niin tahtoessaan.
Ongelma on, ettei hän tahdo. Ei tästä pinteestä. Carlosin luota. Vaikka pitäisi.
Ja sitten Carlos tulee entistä lähemmäs, taatusti tarpeeksi lähelle kuullakseen Gilbertin sydämen takovan villinmielettömänkipeän lujaa ja kumartuu aivan Gilbertin korvan tasolle ennen kuin puhuu "Selvennä tämä: Mattiii'tako sä haluat? Vai minuu? Koska eilen –" Carlosin ääni putoaa vielä matalammaksi, voi luoja "– se näytti siltä, että halusit minua."
"Ei vain eilen. Ensi hetkestä asti. Ensimmäisestä ensi hetkestä asti."
Tunnustus on nolo. Gilbert tuntee miten kuumotus nipistelee hänen poskiaan, mutta hän katsoo silti silkasta uhmasta Carlosia suoraan silmiin, kun Carlos kääntää hänen kasvojaan leuasta itseään päin. Tietäköön sitten kaiken.
"Siitä on monta kuukautta" Carlos tuumaa. Ruskeat silmät eivät käänny hänestä. Ne tuijottavat syvemmälle ja syvemmälle muuttuen tummiksi ja eksyttäviksi. Gilbert ei sano mitään, vaikka osaisi kertoa päivälleen ja tunnilleen kuinka kauan on ajatellut kuvitellut valvonut kaivannut tukahduttanut hämännyt vihannut ja himoinnut himoinnut himoinnut. Yhtä katsetta. Yhtä kosketusta. Yhtä yötä tai edes viittä minuuttia, mitä hyvänsä.
Peitto höltyy ympäriltä, putoaa heidän jalkoihinsa. Carlos päästää otteensa Gilbertin leuasta, mutta kosketus vain vaihtaa paikkaa, liukuu Gilbertin vartalon poikki Carlosin kiertäessä hänen ympäri, testaten. Gilbert nappaa vaeltavan käden ranteesta kiinni samaan aikaan kun Carlos asettuu häntä vastapäätä. Jännittynyt tilanne pysähtyy, tiukkuu odottaen seuraavaa siirtoa.
"Mattiii'n takia?" Carlos kysyy hiljaa. "Koska hän on söötti?"
"Koska hän on hyvä. Parempi kuin minä. Koska kyse on periaatteesta."
"Perkuleen vahva periaate" Carlos mutisee, mutta astuu yhtä kaikki kauemmas kiskaisten itsensä irti Gilbertin otteesta selvästi ärtyneenä ja turhautuneena. "No? Mitä nyt sitten?"
"Puhu hänen kanssaan."
"Ja sen jälkeen?"
Gilbert ei tiedä. Niin pitkälle hän ei ole ajatellut. Eikä totta puhuen haluakaan. Hän todennäköisesti menettää Carlosin. Kokonaan.
Huoneen ilma tuntuu äkkiä viileältä. Jotain tehdäkseen ja rikkoakseen jähmeän tunnelman Gilbert nostaa peiton ylös ja heittää sen takaisin sänkyyn. "Minun paitani –"
"Se on entinen. Tahotko lainaan?"
Huoli ja kummastus entiseksi käynyttä puseroa kohtaan pyyhkiytyy hetkessä Gilbertin mielestä. Paita, joka on ollut Carlosin päällä, johon on tarttunut Carlosin tuoksu? Totta hemmetissä.
"En."
"Kuulosti epävarmalta. Murtuuko periaate?" Äänessä on selvä kiusaa tekevä sävy.
"Pää kiinni" Gilbert murahtaa vastaukseksi eikä vahingossakaan nosta katsettaan niin ylös, että näkisi Carlosin. "Minun muut vaatteeni?"
"Missä lie. Etsi itse."
Tylyä. Ihan ansaitusti. Gilbert kulkee läpi ahtaan, tavaroita pursuavan asunnon, löytää vaatteensa ja pukeutuu. Sitoessaan kenkiään ulko-oven luona jotain pehmeää iskeytyy hänen päähänsä ja putoaa lattialle hänen eteensä.
Kirjava, värikäs paita.
"Jottet näytä säädyttömältä. Mutta tuot sen takasin sitten. Satun tykkäämään siitä."
Huolettomasti asetettu, laskelmoitu ansa. Gilbert puristaa paitaa, ei kykene heittämään sitä takaisin, mutta ei myöskään suostu riisumaan rotsiaan ja pukemaan paitaa ylleen tässä ja nyt pientä voittoaan riemuitsevan Carlosin katseen alla. Riski, että hän olisi pian uudelleen ilman vaatteita ja kuubalaisen vuoteessa, on liian suuri. Gilbert kääntyy ovelle ja rapistaa kahvaa. Ovi ei aukea.
"Oota." Carlos ilmestyy aivan viereen kuin tyhjästä, pujottaa kätensä Gilbertin käsien lomitse eikä Gilbertillä ole tilaa väistää yhtään. Vaivaton naksahdus. Ovi on auki. Carlos käännähtää katsomaan häneen "Se oikuttelee joskus."
Gilbert kohottaa valkeaa kulmaansa epäillen. "Silloin kun se on kätevintä?"
"Muulloinkin."
He seisovat ahtaassa oviaukossa hiljaa rinta rinnan. Carlos ei ole pukenut vaatteita. Tulee kuuma ja tukalaa.
"Ja päästätkö minut nyt ohi?"
"En mielelläni" Carlos huokaa raskaasti – aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi vaikeaa jo muutenkin! – mutta siirtyy edestä kuitenkin. Gilbert pujahtaa rappukäytävän puolihämärään, kulkee hissin ohi rappusiin – ja kuulee nimensä ennen kuin Carlos sanoo mitään.
"Gilbie. Sun periaattees. Huomioiks se sitä, että joskus seksi ja rakkaus on kaks täysin eri asiaa?"
Voi olla. Ja toisinaan onkin. Niin se olisi kaikkein yksinkertaisinta. Mutta ihmiset ja tunteet eivät ole koskaan yksinkertaisia eikä Gilbert jaksa turhaa, ylimääräistä draamaa. Puristaen lujemmin nyrkissään olevaa kangasta hän nostaa käsivartensa näyttävästi ylös päänsä yläpuolelle. "Puhu hänelle. Jos haluat paitasi takaisin."
"Perkuleen kova periaate" Carlos mutisee ääneen.
Gilbertin askeleet laskeutuvat alas hämäriä portaita.