Ikäraja: T

Genre: yleinen (taustasävy valinnan mukaan ystävyys ja/tai romantiikka)

Varoitukset: hm... ei mitään yksityiskohtaista? Arkoja aiheita käsitellään varovasti. Jokunen kirosana.

Tiivistelmä:

Yumichika Ayasekawa ei odottanut vierasta. Varsinkaan tätä vierasta. Koskaan. (Tai: Ganju lähestyy henkilöä, jonka kanssa ei tule kovin hyvin toimeen, pyytääkseen palvelusta.)

.


Pyyntö


.

Ovelta kuului koputus. Yumichika Ayasegawa sähähti hiljaa. Hän oli juuri ollut kiinnittämässä höyheniä ripsiinsä ja hänen kätensä olivat säpsähtäneet yllätyksestä. Hän katsoi nopeasti alas käsiinsä. Onneksi kiinnityskohta ei ollut mennyt pilalle. Hän räpytti silmiään, rentoutti itsensä uudelleen ja huikkasi "Pieni hetki!"

Noin. Kiinni oli. Yumichika sulki silmänsä hitaasti tottuakseen koristeiden tuomaan painoon luomellaan, siisti pikkutavarat pöydältään vetolaatikkoon ja otti hiusharjan esiin. Kääntymättä ovelle päin hän sanoi "Sisään."

Ovi liukui auki. Yumichika katsoi tulijaa peilistä ja tunnisti miehen ulkonäöltä, muttei muistanut tämän nimeä. He kuuluivat samaan divisioonaan, mutta heidän eronsa arvoasemissa oli sen verran suuri, etteivät he olleet varmaan koskaan kunnolla puhuneet toisilleen. Taistelleet he kyllä olivat harjoituksissa. Miehellä oli todella yllättävä vasen koukku ja Yumichika uskoi, että hän voisi päästä korkeallekin, jos ei sekoilisi tai alkaisi juoda liikaa.

"Teille on vieras, sir" mies lausui kumarrettuaan, pysytellen ovenraossa.

Vieras? Yumichika oli odottanut viestiä. Hän nyökkäsi tyynesti näyttämättä yllätystään ja nosti hiusharjan ylös hiuksiinsa. "Ja kukahan se mahtaa olla?"

Mies käännähti sivuun. Lyhyttä matalaa mutinaa. Mies kääntyi takaisin.

"Shiba, sir" hän vastasi.

Nyt Yumichika ei onnistunut kätkemään yllätystään. Oliko Kukaku Shiba tullut tapaamaan häntä? Minkä vuoksi?

Sitten hänelle yhtäkkiä valkeni. Ei, ei Kukaku Shiba. Se toinen. Yumichika huokaisi.

"Olkoon. Jos asia ei ole pitkä. Voitte poistua."

Mies poistui. Hetken kuluttua Ganju Shiba ahtautui ovenraosta. Hän näytti sisätiloissa tavallistakin suuremmalta, kömpelömmältä ja romuluisemmalta, aivan kuin olisi kuulunut paremmin ulos, missä ei ollut kattoja ja seiniä rajoittamassa. Kaikki hänessä suorastaan huokui sitä, hän oli luultavasti syntynyt painimaan villisikojen kanssa tai mitä ikinä hän tekikään, kun ei norkoillut Seireitein laitamilla.

Ei yhtään kaunista, Yumichika ajatteli ja siirsi katseensa peilissä omaan kuvajaiseensa. Hän ei noussut eikä kääntynyt paikallaan. Ei Ganju Shiban vuoksi. Tervehtimättä, puristaen hiusharjaansa aavistuksen lujempaa, Yumichika jatkoi hiustensa harjaamista.

Hiljaisuus kesti kunnon tovin. Siitä huolimatta Yumichika ei onnistunut huomaamaan Ganjussa hermostumisen tai levottomuuden merkkejä vilkaistessaan häntä vaivihkaa peilistä. Hän vain seisoi paikallaan ja tuijotti yhteen ja samaan pisteeseen seinässä kuin voisi tehdä niin koko päivän. Yumichikan oli vastahakoisesti myönnettävä, että se oli vaikuttavaa, koska suoraan sanottuna Ganju ei vaikuttanut kärsivälliseltä tyypiltä. Pikemminkin päinvastoin.

Kukaku on kasvattanut hänet hyvin, Yumichika tuumi ja sai vahvistuksen ajatukselleen, kun Ganju rykäisi vaimeasti ja puhutteli häntä sangen kohteliaasti, joskin kankeasti.

"Päivää. Sir. Tulinko huonoon aikaan?"

Yumichika päätti, ettei jaksanut leikkiä sosiaalisten etikettien kaikkia koukeroita läpi, vaan leikkasi suoraan asiaan. "Sinä olet eksynyt melkoisen kauas neljännen divisioonan tiloista" hän huomautti katsahtaen Ganjuun suoraan peilin kautta ja veti hiusharjan hiustensa läpi. "Miten kukaan ei pysäyttänyt sinua?"

"Näytin paperia."

"Paperia?" Yumichika toisti kummissaan hiusharja pysähtyneenä kesken liikkeen ilmaan. Sitten hän muisti eräänlaisen passin, jonka neljännen divisioonan kapteeni oli laatinut ja myöntänyt tiheään vierailevalle rukongailaiselle. "Ai niin, se. Viisas veto kapteeni Unohanalta. Säästää paljolta korjaustyöltä ja hiekan lakaisemiselta."

Ganju nyökkäsi tarttumatta syöttiin, naljailematta takaisin.

Miten tylsää! Yumichika ei voinut mitään sille, että kiinnostui pienen rahtusen verran. Ganju vaikutti melkein vakavalta eikä hän ollut koskaan ollut Yumichikan hajanaisten havaintojen mukaan näin kauan hiljaa.

Hiusharja kulki taas. Yumichika siirsi toistamiseen katseensa omasta kuvajaisestaan Ganjuun. "Se ei kuitenkaan selitä miksi olet täällä."

Ganju liikahti aavistuksen paikallaan. "Minä – haluan pyytää palvelusta."

"Mm~m" Yumichika tuumi pehmeästi hyräillen ja tiesi kuulostavansa siltä, ettei kuunnellut. Hän käänteli päätään puolelta toiselle, peilaili itseään ja hymyili. Hiusharja laskeutui pöydälle päästämättä ääntäkään. Hän kääntyi ympäri tuolissaan kevyellä pyörähdyksellä, risti sormensa sirosti syliinsä ja kysyi katsoen Ganjua silmiin "Millainen palvelus?"

Ganju näytti jotenkin jähmettyneeltä, siltä kuin pidättelisi itseään laukomasta mitä ensimmäisenä ajatteli. Yumichika arvuutteli itsekseen, mitähän se oli – kommentti hänen elekielestään? Vaiko hänen koristeistaan? Eivätkö ne koskaan sotkeentuneet mihinkään, tahmaantuneet rähmään, vereen tai sadeveteen ja liimanneet hänen silmäänsä kiinni?

Kyllä, kyllä sotkeentuivat. Ja liimautuivat ja takertuivat ja putosivat huonoon aikaan. Mutta hän piti tyylistään ja täällä, pahamaineisessa 11. divisioonassa, hän sai ensimmäistä kertaa toteuttaa itseään. Kapteeni Zarakia ei voinut vähempää kiinnostaa, miltä hänen miehensä näyttivät tai mitä he puuhasivat vapaa-ajallaan, kunhan totisimmalla hetkellä, kun kaikki oli kusessa, he taistelisivat paskamyrskyn läpi ja joko jäisivät seisomaan tai kuolisivat kunnialla saappaat (tai sandaalit) jalassa.

11. divisioona on täysin varmasti ainoa Goitei 13:n divisioona, johon ei voinut ostaa paikkaa rahalla eikä keplotella itseään sisään suhteilla tai suosituksilla. Pelkästään kyvyt, tahto ja voima ratkaisivat. Yumichika tiesi, ettei vastannut ensimmäistä mielikuvaa yksitoistalaisesta, mutta hän tiesi myös, että oli istuimensa ansainnut – istuimen, joka oli hänen tosiasiallisia kykyjään matalampi – eikä siksi antanut ilmeensä tai tuijotuksensa pehmentyä piiruakaan. Jos Ganju Shiba halusi kysyä jotain, kiivetköön kiperän hetken yli ja kysyköön. Yumichika ei suostunut laskemaan itsestään halpaa pilaa vain jotta muiden oli helpompi olla.

Ganju rykäisi jälleen vaimeasti ja aloitti sanojaan haeskellen "Niin. Tuota. Minä."

Jatkoa ei kuulunut.

"Jos se on jotain rumaa tai vaivalloista, kieltäydyn" Yumichika heitti. Hän sai vitsailla vähän, jos halusi. Sitä paitsi Ganju näytti paljon hölmömmältä jumittaessaan noin. Hänen kävi miestä sääli. Ei 11. divisioonalaisen ollut pakko olla sydämetön. Se oli vain etu.

Ganju nyökkäsi hitaasti hänen lausahdukselleen. Sitten, vieläkin hitaammin, hän polvistui lattialle toisen polvensa varaan ja kumarsi päänsä.

Yumichikan kulmat kohosivat yllätyksestä korkealle. Kuinka odottamatonta! Hän oli nyt huomattavasti aidommin kiinnostunut kuulemaan mistä oli kyse.

"En tiedä kauniista. Sir." Kohtelias puhuttelusana tuli taas myöhässä, tottumattomana, mutta Yumichika näki, että Ganju taisteli, yritti saada sanansa osumaan kunnioittaviin nuotteihin oikein. "Yhdettätoista divisioonaa sanotaan vahvimmaksi kolmestatoista Seireiteitä suojaavasta divisioonasta ja kuulin luutnantiltasi vahvan suosituksen puolestasi. Ymmärrän, että olette varmasti hyvin kiireinen –"

Pieni piikki, aivan pieni, tilaisuus oli varmaan liian vastustamaton. Yumichika puri huultaan ja jatkoi Ganjun tuijottamista antamatta huvittuneisuutensa näkyä, vaikka Ganju tuijottikin lattiaa.

"– ja tiedän, että meillä kahdella on ollut omat –"

Kärhämät? Kiistat? Kuprut?

"– kränämme, mutta jos siitä ei ole vaivaa... voisitteko katsoa neljännen divisioonan Hanataro Yamadan perään?"

Yumichika oli hiljaa sanojen upotessa kunnolla.

"Seurata Yamadaa?"

"Niin" Ganju vastasi pää edelleen kumarassa, katse lattiassa, hikinen kiilto otsalla.

Yumichika nousi ylös tuoliltaan ja suoristi selkänsä. "Luuletko, että olen jonkinlainen vahtikoira?"

"En. Sir" Ganju lausui vakaasti, katse kuuliaisesti ja kunnioittavasti alhaalla ja Yumichikan epäuskoinen närkästys sammui alkuunsa. Ganju oli tosissaan. Hän ei ollut mies joka mateli ja aneli, mutta ei myöskään mies, jota olisi voinut saada järkkymään, kun hän oli jotain päättänyt. Hän ei luovuttanut eikä antanut periksi.

Yumichika istuutui takaisin alas, hiveli hetken hiustensa latvoja, nosti oikean jalkansa vasemman päälle ja risti sormensa polvensa ympärille. "Mistä on kysymys? Tarkkaan ottaen? Ja heitä hienostelu ja tittelit menemään. Haluan kuulla sanottavasi niin kuin sanot sen omin sanoin."

"Se saattaa olla valkyyria. Ei yhtään kaunista."

"Vulgaaria" Yumichika korjasi. "Antaa tulla."

Ganju nousi ylös ja pudisteli housunpolvensa suurella kämmenellään. "Kyse on mustelmista."

"Mustelmista?"

Ganju nyökkäsi painokkaasti. "Ja kolmestaan kulkemisen säännöstä."

"Tahdotko istua alas?" Yumichika kysyi osoittaen seinän vierellä olevaa toista, yksinkertaista jakkaraa. Juttu vaikutti siltä, että se voisi olla pitkä.

"Ei kiitos."

"Pelkäätkö, että tämä tarttuu?" Yumichika kysyi ja heilautti kättään itseään kohti ylhäältä alas ja uudelleen ylös viitaten koko olemukseensa.

"Suoraan sanottuna? En. Olen sitä mieltä, että olet aivan liian nätti mieheksi ja aivan liian ihastunut itseesi, mutta hah!" Ganju naurahti kovaan ääneen ja osoitti peukalollaan itseään virnistäen itsevarmasti. "Edes sinä et voi tälle mitään."

Yumichika sulki silmänsä ja puistelehti.

"Toivon, että voisin. Toivon todellakin."

"Hei! Sinä sanoit sen ääneen!"

"Tiedän."

He olivat hiljaa ja tuijottivat toisiaan.

Ganju käänsi katseensa ensimmäisenä sivuun. Hän tuhahti ja kääntyi takaisin. "Mutta se ei ole mikään vika ja sinä taistelet kuin sitkeä piru etkä luutnanttisi mukaan anna kenenkään hyppiä nenällesi. Ja – no, minä luulen, että ymmärtäisit. Siksi tulin puhumaan sinulle."

"Hanataro Yamadan varjostamisesta."

Ganju irvisti. "Ei varjostamisesta. Ei varsinaisesti, vaan..." Hän hankasi päässään olevaa huivia.

"Kerro minulle niistä mustelmista ja säännöstä, jonka mainitsit" Yumichika pyysi.

"Joo" Ganju nyökkäsi. "Joo, eli siis minä tiedän, että Yamada on suunnilleen kömpelöin kävelemistä koskaan yrittänyt olento millä hyvänsä aikakaudella – se johtuu siitä kun hän kulkee ajatuksissaan ja haaveissaan eikä ajattele ja keskity siihen, mitä tekee, se rääpäle nukkuu ja uneksuu enemmän silmät auki kuin silmät kiinni – mutta en silti pysty uskomaan, että kaikki ne jäljet ovat tulleet pelkästään törmäilemisestä ja kaatuilemisesta. Ne näyttävät vääriltä."

Yumichika siristi silmiään ja nyökkäsi Ganjua jatkamaan, varoen keskeyttämästä nyt, kun toinen oli selvästi saanut ajatustensa päästä kiinni.

"Ja sitten minä tiedän ihan varmasti, että hän ei noudata kolmestaan kulkemisen sääntöä, ei omalla kohdallaan. Hän varmistaa, että muut noudattavat, varsinkin tytöt ja opiskelijat ja kaikki jotka näyttävät nuorilta tai ujoilta tai vaan pieniltä, tiedätkö? Siltä että jäävät todennäköisesti muiden jalkoihin tai joiden kimppuun hyökätään ensimmäisenä. Hän varmistaa, että he saavat suojaa, mutta ei... tarkoitan, hän on sellainen rääpäle! Jos joku tarvitsisi suojaa, niin hän itse! Mutta ei. Hän eksyy ja hortoilee ja haaveilee ja kompuroi minne sattuu! Minä... en kestä sitä. Typerä idiootti" Ganju mutisi viimeiset sanat hampaidensa välistä.

Yumichikan omatuntoa väänsi vähän. Hän kysyi lisää säännöstä. Ganjun mukaan 4. divisioonalaisten tuli kulkea vähintään kolmen hengen ryhmissä aina lähtiessään suorittamaan tehtävää omien tilojensa ulkopuolelle. Silloin riski jäädä suojattomaksi tai alakynteen jonkun asennevaurioisen, kiusaamishaluisen, vahvemman spirituaalisen voiman omaavan shinigamin edessä oli pienempi. Yumichika huokaisi.

"En tiedä voiko asialle tehdä paljoakaan, jos Yamada ei suostu kertomaan tarkemmin kuka tai ketkä –"

"Sille voi tehdä sen, että te lakkaatte kiusaamasta nelosia" Ganju murahti. "Te kaikki, en puhu pelkästään sinun divisioonastasi. Kyse on rakenteellisesta sorrosta. Tyypit eivät tappele ja te kurmutatte heitä siitä? Niitä samoja tyyppejä, jotka parantavat teidät kaikkien teidän taisteluidenne jälkeen? Ei ole kovin nättiä. Montako päivää selviäisitte ilman heitä, rehellisesti, häh? Kiittämätöntä ylimielisyyttä. Kusipäisyyttä suorastaan."

Päivää? Hyvä jos kahta tuntia, Yumichika ajatteli. Ääneen hän sanoi "Ihan vaan tiedoksi, että minä en ole 'kurmuttanut' ketään." Lainausmerkit piirtyivät ilmaan oikeille kohdilleen. "En ole koskaan pitänyt toisten kiusaamisesta syyttä suotta."

"Enkä minä sanonut, että olisitkaan."

Keskustelu päätyi umpikujaan. Tuli hiljaista.

"Voin tarjota mansikkahillokeksejä. Riiviön taltuttamiseen ja lahjomiseen. Tarkoitan luutnantti Pinkkiä. Tosin –" Ganju kaiveli taskustaan keltaisella rusetilla solmitun harsopussin, jonka läpi kuulsi hennonvärisiä rakeita "– tällä kertaa voin antaa vain nämä. Konpeito-karkkeja. Mansikkahillo oli loppu."

Yumichika ei voinut olla naurahtamatta ääneen. "Pitäisikö minun ryhtyä toimeen joka saattaa saattaa minut epäsuotuisaan valoon omien divisioonalaisteni silmissä hillokeksipalkalla?"

"Tahdotko oikeaa palkkaa?"

Täysin vilpitön kysymys. Paljastavan rehellinen ilme. Yumichika suorastaan häkeltyi kuinka paljastava ja rehellinen. Hän voisi pyytää suunnilleen mitä tahansa ja Ganju antaisi sen hänelle. Se oli pelottavaa. Ja kaunista.

Yumichika laski molemmat jalkansa tukevasti lattiaa vasten ja otti totisen asenteen. "Mitä sinä haluat minun varsinaisesti tekevän?"

Ganju kohautti olkiaan. "Mitä nyt voit. Pysähdy vaikka joskus puhumaan säästä, jos näet häntä. Luulisi että sekin riittää. Että joku vaikutusvaltaisempi ja vahvempi pelkästään näyttäytyy sellaisen ruipelon vierellä. Se saa muut ajattelemaan, että kannattaa ehkä siirtyä kiusaamaan jotakuta muuta tai tulee seurauksia."

Tai sitten se vaan pahentaa asiaa, Yumichika ajatteli, mutta nyökkäsi yhtä kaikki. Hän hiveli hiuksiaan, kieritti suortuvan etusormensa ympärille. Paitsi tietenkin jos vaikutusvaltaisempi ja vahvempi hahmo oli todella paljon vaikutusvaltaisempi ja vahvempi. Pelottavan vahva.

"Entä jos minä vien luutnantin leikkimään hänen luokseen?"

Ganju sulki silmänsä. "Jos Yamada jää henkiin niiden vierailujen jälkeen" hän mutisi myöntyvästi.

Yumichika hymähti. Hän nousi ylös ja ojensi kätensä ottaakseen konpeito-karkit vastaan. Ganju ei huomannut sitä heti, mutta antoi karkit heti avattuaan silmänsä. Yumichika heijasi kättään kuin punniten pussin painoa.

"Mansikkahillokeksit tehoavat paremmin, mutta näilläkin pääsee alkuun. Oletan, että nuori Yamada ei tiedä tästä mitään?"

"Ei niin."

"Ja haluat asian myös pysyvän niin?" Yumichika varmisti, vaikka uskoi tietävänsä vastauksen.

Ganju nyökkäsi.

"Olkoon. Osoitan sinulle, että edes joku yhdessätoista osaa olla muutakin kuin valkyyri."

Hapan ilme. Muuta hän ei saanut aikaiseksi. No, kannatti yrittää.

"Entä, öh, etkö tahdo muuta? Sir? Jos mansikkahillokeksit ovat luutnantille?"

Yumichika havahtui tuijottelemasta konpeito-pussin ympärillä olevaa keltaista nauhaa (hän oli jo ollut miettimässä mihin voisi käyttää sen) ja painoi etusormen leualleen tuumivana. "Mitä minä haluan... totta. On yksi juttu."

Ganju nyökkäsi jäykästi, odotti.

Yumichika astui lähemmäs, aivan hänen eteensä ja katsoi häneen ylös ripsiensä lomasta lausuen hitaasti "Älä enää ikinä tuo räjähteitä hiusteni lähelle."

"A-asia selvä."


.

Hanataro oli hyvin hämmentynyt, kun 11. divisioonan viidennen istuimen haltija Yumichika Ayasegawa alkoi yhtenä päivänä tervehtiä häntä. Ensin hän luuli, että kyse oli sattumasta, puhdas erehdys, hänet sekoitettiin usein johonkuhun toiseen, mutta pian hän tajusi, ettei kyse ollut siitä. Yumichika tervehti häntä aina, kun he kulkivat käytävillä toistensa ohitse.

Se oli lievästi ahdistavaa. Ei ollut terveellistä olla 4. divisioonalainen ja herättää huomiota ja vielä vähemmän, jos herätti 11. divisioonan huomion, vaikka henkilökohtaisesti Hanataro olikin aina ajatellut Yumichikan olevan yksi divisioonansa mukavimmista jäsenistä – hän lähetti hoiva- ja parannuskeskukseen paljon vähemmän potilaita kuin kollegansa ja oli itsekin harvoin pahasti loukkaantunut.

Hanataro ei tiennyt, mitä olisi voinut tehdä asialle – eihän hän mitenkään voinut esimerkiksi käskeä Yumichikaa pysymään poissa, se olisi ollut töykeää, rikkonut arvoasemien välillä vallitsevia suhteita ja luultavasti johtanut puhutteluun, mitä Hanataro ei missään nimessä halunnut, olihan mahdollista että itse 11. divisioonan kapteeni pitäisi sanotun puhuttelun – joten hän päätyi vastaamaan tervehdyksiin painamalla päänsä nopeaan ja kunnioittavaan nyökkäykseen ja jatkamaan matkaansa entistä kiireemmin päästäkseen pois paikalta.

Ei sillä, että hän olisi pitänyt Yumichikan huomiota aina ei-toivottuna. Päinvastoin hän oli hyvin kiitollinen kerrasta, jona Yumichika oli pysähtynyt juttelemaan hänen kanssaan säästä 12. divisioonan tutkimus- ja kehitysinstituutin edessä. Jos Hanataro pelkäsi joitakuita vielä enemmän kuin yksitoistalaisia, ne olivat kaksitoistalaiset. He puuhasivat aivan liikaa hämäräperäisiä juttujaan sisällä pimeissä tutkimuskammioissaan ja kävivät aivan liian vähän ulkona saamassa aurinkoa ja raitista ilmaa. Ei ollut kerta eikä ensimmäinen että joku heistä oli ilmestynyt jostain tyhjästä ja koettanut saada häntä mukaansa, mutta kun Yumichika käveli hänen vierellään jutellen niitä näitä, kukaan ei yrittänytkään sellaista.

Suunnilleen samoihin aikoihin luutnantti Yachiru Kusajishi alkoi vierailla tiheämmin hänen luonaan. Se huolestutti Hanataroa ensin, koska hän pelkäsi Yachirun häiritsevän potilaita. Pelko osoittautui kuitenkin nopeasti aiheettomaksi – luutnantti Kotetsu ja kapteeni Unohana olivat aikoja sitten opettaneet hänelle onnistuneesti kuinka huonoa käytöstä se oli ja kuin hoiva- ja parannusyksikön sisäisen rytmin sisäistäneenä Yachiru tuli ainoastaan silloin, kun oli hiljaisinta ja rauhallisinta.

Hanataro ei nähnyt sitä niin erikoisena, olihan 11. divisioonan luutnantti ravannut vuosia hoiva- ja parannusyksikössä milloin luutnanttia Kotetsua ja milloin kapteeni Unohanaa etsien virallisissa ja epävirallisissa asioissaan. Paljon erikoisempaa oli, ettei Yachiru syönyt niin montaa mansikkahillokeksiä kuin Hanataro kuvitteli. Niitä tuntui jäävän lautaselle jopa kerta kerralta enemmän.

Toinen vielä erikoisempi juttu oli se vakava ilme, joka pienen luutnantin kasvoilla oli hänen tullessaan. Yachirun äänessä oli aina painotettu sävy hänen kysyessään miten hän voi. Se sai Hanataron epäilemään, että ehkä lapsella oli huolia sydämellään ja koetti kysyä niistä muutaman kerran kautta rantain, mutta silloin Yachiru nousi aina ylös lattialta piirtämästä, käveli hänen luokseen ja taputti häntä lempeästi päälaelle sanoen "Pidä sinä vaan itsestäsi huoli, Yammie."

Tänään Yachiru oli taas yhdellä vierailullaan Yumichika mukanaan, kun Ganju tuli käymään. Hanataro kohotti päänsä kuullessaan koputuksen, tajusi heti unohtaneensa ajan kulun ja tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Hän istui lattialla Yachirun häärätessä hänen takanaan ja laittaessa hänen hiuksiinsa rusetteja ja muita kirkasvärisiä pikkujuttuja, joiden nimiä Hanataro ei tiennyt. Yumichikan kertoman mukaan Yachiru oli hiljattain kiinnostunut hiusten laittamisesta ja sieppasi uhreikseen kaikki, joiden hiusten pituus riitti hänen kokeiluihinsa.

"Hei Raketti-Apina!" Yachiru tervehti reippaasti kohotettuaan katseensa ylös nähdäkseen kuka tuli. "Istu odottamaan vuoroasi. Tämä on aivan kohta valmis" hän jatkoi kiristäessään keltaista nauhaa paremmin Hanataron hiuksiin kieli suupielestä pilkistäen. Hanataro irvisti.

"Oletko varma, ettet tee tuota liian lujaa?" Ganju kysyi pyyhkäisten huivin pois päästään. "Näyttää siltä, että Hanataroon sattuu."

Yachiru pysähtyi ja kumartui tarkastelemaan Hanataron kasvoja. Hanataro yritti hymyillä.

"Hm, ehkä tämä on vähän liikaa" Yachiru tuumasi ja veti nauhan pois Hanataron hiuksista. "Minä laitan tämän sinulle, Apina. Se sopii väreihisi paremmin ja muistuttaa sinua banaaneista. Vai mitä, Yun-Yun?" Yachiru kääntyi kysymään penkillä pöydän vieressä istuvalta alaiseltaan.

"Hyvältä vaikuttaa, luutnantti. Anna mennä" Yumichika heilautti kättään myöntävästi ja virnisti peittelemättömän vahingoniloisesti.

Ganju laskeutui huokaisten alas Yachirun nyittyä hänen vaatteitaan vaativasti. "Laitatko sinä herra Ayasegawan hiukset minun jälkeeni?"

"Valitettavasti ne ovat jo niin täydelliset, etten voi tehdä niille mitään" Yachiru vastasi murheellisen totisena siirtäessään paksua kirjapinoa Ganjun selän taakse nähdäkseen ja ylettyäkseen paremmin taiteilemaan hänen pitkillä mustilla suortuvillaan.

"Oi, kiitoksia, luutnantti!"

Ganju pyöräytti silmiään. Sitten hän katsoi Hanataroon. "Kaikki hyvin tästä sirkuksesta huolimatta?"

Hanataro nyökkäsi ujosti. "Kyllä. Juotko teetä tämän jälkeen?"

"Sitä varten minä tulinkin" Ganju vastasi. Ja irvisti. Yachiru oli löytänyt takun hänen hiuksistaan.

.


.

.

Kirjoittajan kommentti:

Headcanonini on, että Shiban nimellä on vielä jotain painoarvoa (Shibat olivat ennen yksi suurista ja arvostetuimmista aatelisperheistä, kuten Kuchikit ovat edelleen). Ja vaikka ei olisi, niin Kukaku Shiban nimellä on. Olen varma, että hän pääsee minne vain ja solmii aina suhteita mitä erilaisimpien ja erikoisimpien ihmisten ja sielujen kanssa, mistä on myöhemmin paljon hyötyä – molemmin puolin.

Kolmestaan kulkemisen sääntö on omaa keksintöäni. 4. divisioonalaiset näyttävät kulkevan aina isompana ryhmänä kuin yksittäin tai pareittain, mikä voi johtua pelkästään siitä kaoottisesta poikkeustilasta, joka Seireiteissä vallitsee Bleach-animen kakkos- ja kolmoskauden aikana – mitä enemmän parantajia, sitä helpompaa ja nopeampaa on parantaa suuri määrä loukkaantuneita. Yhdistin ajatuksen kuitenkin siihen tosiasiaan, että 4. divisioonalaisia höykytetään eniten sen takia, että he eivät ole yhtä suuria taistelijoita kuin muut. Ulkonäöllisesti 4. divisioonalaiset eivät mielestäni ole mitenkään erityisen heiveröisen näköisiä (Hanataroa lukuun ottamatta): jos he riisuisivat parantajanlaukkunsa, heitä ei erottaisi muista divisioonalaisista, mitä nyt heidän joukossaan tuntuu olevan vähän vähemmän lihaskimppuja... Ehkä heistä huokuva heikompi spirituaalinen voima/hengenvoima (Spiritual Pressure) on se tekijä, mikä saa muut reagoimaan?

Ganju oli jo Ichigon kanssa Hanataroa panttivangiksi kaapatessaan sitä mieltä, että 4. divisioonalaisten kiusaaminen ei ole oikein. Näen hänessä paljonkin oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevaa henkeä (joka kumpuaa Kaienin ja Kukakun opetuksista?), vaikka se ei aina ehkä näy ulospäin.