Ikäraja: K+/T

Genre: ystävyys

Varoitukset: -

Nimistä: Heidi (nyo!Sveitsi), Anneliese (nyo!Itävalta), Gilbert (Preussi)

Tiivistelmä:

Murrosikä! Kirotun viheliäistä aikaa ihmisen elämässä. Heidi toivoo, että se menisi nopeasti ohi. Jatkuvasti ääripäästä toiseen sahaavien tunteiden kanssa on uuvuttavaa elää. Hän haluaisi olla tyyni. Niin kuin Anneliese. Nyotalia. School AU (yläaste).

Toive ja lupaus

.

Heidi letitti hiuksiaan äkäisenä kampauspöydän peilin edessä omassa huoneessaan. Hän inhosi koko kampauspöytää ja olisi mielellään tehnyt siitä polttopuita takkaan, mutta hänen vanhempansa eivät ilahtuisi siitä. Hänen vanhempansa eivät tätä nykyä ilahtuneet juuri mistään mitä hän teki. Heidän mukaansa hän oli hankalassa vaiheessa ja jankuttivat yhtenään miten hänen pitäisi olla hillitty, hieno nainen eikä sellainen itsenäinen ja itsepäinen jukuri kuin hän nyt oli. He halusivat, että hän olisi lammas! Lauhkea ja myöntyväinen. Heidi inhosi lampaita, ne olivat pelokkaita ja niiden silmät mullottivat. Heidi oli mieluummin vuohi. Niidenkin silmät olivat oudot, mutta ne kulkivat omia polkujaan eivätkä alistuneet kenellekään, jota eivät kunnioittaneet.

Heidi sihahti vihaisena kun yksi hänen pitelemistään suortuvista lipsahti sormista. Hän purki koko letin vetämällä sormensa vaalean palmikon läpi ja aloitti alusta. Hän myöhästyisi koulusta ja vain sen takia, ettei äiti päästänyt häntä menemään ennen kuin hiukset olisi laitettu siististi kiinni ja solmittu nauhoilla. Heidi katsoi kuvajaisensa ohi ja antoi sormiensa työskennellä pelkän lihasmuistin voimin. Tuntiessaan, ettei hiusten pituus enää riittänyt kunnolla uuteen kierrokseen, hän sitoi letin kiinni ja veti rusetin tiukalle, pomppasi ylös tuolista ja tömisti tarkoituksellisen äänekkäästi portaat alakertaan. Hänen äitinsä huoahti sille lähes yhtä teatraalisesti, ojensi koululaukun ja toivotti hyvää koulupäivää. Heidi ainoastaan tuhahti tylysti.

Yksinäinen, pitkä koulumatka alas jyrkkää polkua keskellä luontoa taittoi hänen kiukkuisen tuulensa, kuten tavallisesti, niin että astuessaan viimein koulunporteista sisään hän oli enää harmissaan kaikesta siitä mitä aamulla oli sattunut. Piha oli tyhjä. Hän oli kuullut kellon soivan pari minuuttia sitten eikä ollut pitänyt sen jälkeen enää kiirettä. Opettajat eivät päästäneet myöhästyneitä sisään.

Heidi oli varautunut istumaan oppitunnin käytävässä, mutta kun hän käveli kohti luokkaa, hän näki sen oven olevan edelleen auki ja Anneliesen seisovan ovensuussa vilkuillen huolestuneena käytävää molempiin suuntiin. Kun hän huomasi Heidin, hän viittoi kädellään Heidiä pitämään kiirettä. Heidi juoksi.

"Opettaja meni monistamaan tehtäväpapereita päästettyään meidät sisään. Hän ei edes ottanut nimiä ylös vielä" Anneliese kuiskasi häthätää ja käveli hänen vierellään ikkunasta laskien toisen pulpettijonon luo ja käännähti mennäkseen omalle paikalleen luokan taakse Heidin jatkaessa ikkunareunaan kolmanneksi etummaiseen pulpettiin.

Anneliese oli istunut aiemmin aivan eturivissä, mutta muutama viikko sitten opettaja oli siirtänyt hänen paikkaansa toivoen, että Anneliesen olemus rauhoittaisi takapulpettien levottomina häslääviä poikia. Se oli ollut Heidistä väärin – miksi Anneliesen piti kärsiä jonkun Gilbertin takia? – ja jos hän ei olisi joutunut jäämään tuona päivänä kotiin, hän olisi sanonut siitä opettajalle saman tien. Nyt valittaminen oli Anneliesen mukaan liian myöhäistä eikä hän olisi muutenkaan antanut Heidin tehdä sitä. Sillä ei kuulemma ollut väliä missä hän istui.

"On sillä, jos sinä et näe lukea, mitä taululle on kirjoitettu" Heidi oli inttänyt vastaan.

Mihin Anneliese oli vastannut ottamalla lasinsa silmiltään yhdellä sulavan elegantilla eleellä "Nämä ovat koristelasit, muistatko? Minä näen taululle ihan hyvin" ja Heidi oli laittanut kätensä puuskaan Anneliesen puhdistaessa linssejä valkoisella pehmeällä liinalla.

Heidi käänsi päätään ja vilkaisi taakseen. Anneliese puhdisti nytkin silmälasejaan samaisella pehmeällä liinalla Gilbertin nojatessa kyynärpäällään pulpettiin Annelieseen päin kääntyneenä pää kämmenellään länkyttämässä epäilemättä jotain typerää ja tyhjänpäiväistä. Heidi kääntyi ärtyneenä eteenpäin samalla hetkellä, kun opettaja astui luokkaan monistepino käsivarrellaan.

Oppitunti alkoi, monisteet kiersivät pulpettirivejä. Heidi tuijotti ulos ikkunasta eikä juuri kuunnellut.

.

"Onko kaikki hyvin?"

Heidi havahtui ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan Annelieseä, joka kohotti lasejaan sangasta paremmin nenälleen. Koulupäivä oli päättynyt ja he kävelivät kahdestaan puolityhjän pihan halki.

"Sinä tuijottelit melkein koko päivän ulos ikkunasta" Anneliese lisäsi Heidin pysyessä vaiti ja oli oikeassa. Heidi oli viettänyt suurimman osan niin tunneista kuin välitunneistakin omissa oloissaan välittämättä ottaa kontaktia keneenkään, koska tunsi kaikkien olevan harvinaisen idiootteja ja ärsyttäviä tänään eikä halunnut joutua riitoihin kenenkään kanssa.

"Jos haluat, voit lainata minun muistiinpanojani" Anneliese yritti kolmannen kerran.

Heidi vilkaisi ystäväänsä sivusilmällä, mutta ei vieläkään vastannut mitään. Hän ei halunnut kaataa typeriä murheitaan ja huonoa tuultaan Anneliesen niskaan, mutta hän oli jo saanut Anneliesen huolestumaan ja tunsi varovaisen kosketuksen käsivarrellaan. Heidi huokaisi raskaasti ja kääntyi Annelieseä kohti.

"Tämä päivä on vaan ollut ärsyttävä, aamusta lähtien. Ei muuta."

Anneliese nyökkäsi kerran hitaasti. "Minulla on suklaata" hän sanoi ja kaivoi laukustaan kynäkotelon kokoisen, kapean rasian käsintehtyjä konvehteja ojentaen sitä. "Haluatko?"

Heidi oli avaamassa suunsa kysyäkseen mitä suklaa muka auttoi – ja tajusi.

Suklaa auttaisi todennäköisesti hyvin paljon.

Toisin kuin kaikki murrosiän muutoksista kertovat kirjat ja vihkoset, jotka väittivät, että saattoi mennä hyvän aikaa ennen kuin kuukautiset muuttuivat säännöllisiksi, Heidin keho oli löytänyt rytminsä kolmannen kerran jälkeen ja pysynyt siinä siitä lähtien tarkkana kuin paras hänen kotimaassaan tehty kello. Silti se oli Anneliese, joka muisti sen paremmin kuin hän itse ja tarjosi joka kerta suklaata juuri oikealla hetkellä. Ele oli aina yhtä arkinen ja hienovarainen, ei koskaan tuputtava ja jostain käsittämättömästä syystä tuon kaiken ymmärtäminen juuri tällä hetkellä nostatti kyynelet Heidin silmiin. Miten ilmiselvää ja säälittävää! Heidi räpytti silmiään päättäväisesti, hänhän ei alkaisi vetistellä kesken koulupäivän, ei ikinä.

"Anneliese!" huuto kiiri pihan poikki.

Anneliese kohotti päätään.

"Huomiseen!" Gilbert huusi portin luota kaverilaumansa keskeltä ja heilautti käsivarttaan suurieleisesti hyvästiksi.

Anneliese vilkutti takaisin lyhyesti, epämääräisesti ja hämillään ennen kuin kääntyi uudelleen ystävänsä puoleen ja näki millainen ilme hänellä oli.

"Heidi Zwingli" Anneliese lausui korostetun asiallisella äänensävyllä pujottaessaan suklaarasian Heidin koululaukun sivutaskuun, "jos sinä aiot murhata jonkun, muista, että minä en aio auttaa sinua ruumiin hautaamisessa. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa siihen pianoharjoituksiltani enkä usko, että vanhempani antaisivat minulle siihen lupaa muutenkaan."

Heidi ei antanut vihreiden silmiensä piinkovan katseen pehmentyä vähääkään, vaikka Gilbert oli jo kadonnut näkyvistä. "Hän yrittää liikaa."

"Yrittää mitä?"

Heidi mulkaisi Annelieseä silmäkulmastaan. "Eikö hän muka sinusta yritä flirttailla kanssasi?"

Annelieseltä pääsi yllättynyt ja epäuskoinen naurahdus "No ei! Ei hänen päässään ole muuta kuin rokkibändejä, outoja historiafaktoja ja tipuja. Lintuja" Anneliese täsmensi kun huomasi Heidin pyöräyttävän silmiään ihan niin kuin juuri sanoin –tyyliin. "Gilbert pitää linnuista. Melko yllättävää, vai mitä? Mutta älä kerro kenellekään" Anneliese pyysi nopeasti ja kosketti Heidiä uudelleen käsivarresta kyynärpään kohdalta. "En usko, että hän haluaa muiden tietävän."

"Eli sinä väität, että te puhutte pelkästään linnuista? Mitä niin kiinnostavaa niissä on, että siitä riittää puhumista kaikki tuntien alut?" Heidi päästi sanat suustaan kitkerästi ja puristi huulensa lujasti kiinni kuultuaan ne. "Anteeksi."

"Saat anteeksi" Anneliese vastasi ja he jatkoivat kävelemistä vaitonaisina aina sen paperitavarakaupan kulmalle, jossa heillä oli tapana tavata ja erota.

Vilkaistessaan näyteikkunaan Heidi huomasi kuvajaisensa lasista ja kiskaisi lettinauhat pois. Ne näyttivät lapsellisilta. Letit näyttivät lapsellisilta. Siltä kuin hän olisi kymmenen vanha. Häntä erehdyttiin muutenkin luulemaan nuoremmaksi kuin oli, koska hän oli lyhyt. Hän ei todellakaan tarvinnut mitään rusetteja vahvistamaan mielikuvaa entisestään.

"Heidi?" Anneliese kysyi varoen Heidin ravistaessa hiuksiaan auki. Heidi katsahti ylös, mutta Anneliese näytti unohtaneen asiansa hetkeksi tuijottaessaan häntä. Miksi? Näyttivätkö hänen hiuksensa harakanpesältä ollessaan auki? Heidi vilkaisi äkkiä uudelleen peilikuvaansa. Ei… Itse asiassa lettien jättämät laineet näyttivät aika kivoilta. Mutta ei hän kyllä jaksaisi joka aamu väkertää hiustensa kanssa saadakseen niistä tuollaiset.

Heidi kokeili vihreän takkinsa syviä taskuja, löysi hiuslenkin ja sitoi hiuksensa niskaan yksinkertaiselle ponihännälle. "Mitä olit sanomassa?" hän kysyi Annelieseltä, joka räpäytti silmiään.

"Mitä olin sanomassa?" Anneliese toisti hitaasti. "Aivan. Haluaisitko tulla tänään yökylään? Vanhempani lähtevät niille kutsuille, mistä on ollut puhetta ja jäävät sinne yöksi. Säätiedotuksessa on luvattu illaksi myrskyä eikä kuulemma ole mitään järkeä ajaa sen keskellä takaisin."

Kuin merkistä tavallista kovempi tuulenpuuska pyyhkäisi heidän ylitseen ja tytöt kääntyivät selin tuuleen puristaen lujemmin takkiensa kauluksia. Anneliesen pitkät tummanruskeat hiukset piiskautuivat ilmavirran mukana sinne tänne ja hän suki niitä korvansa taa katsellen huolestuneena taivaalle. Harmaata, ei sadetta ihan vielä.

"Myräkkä saattaa tulla jo aiemmin" Heidi totesi ääneen tuijottaen itsekin taivasta. Se oli näyttänyt synkältä ja toivottomalta koko päivän ja sopinut hänen mielialaansa, siksi hän oli tuijottanut sitä ikkunasta. "Parempi, kun menet heti. En halua viettää iltaani miettimällä mihin sinä eksyit sateessa."

Puolivillainen yritys päästä pois antamatta vastausta kaatui Anneliesen hengähtämään kysymykseen "Etkö siis halua tulla?"

Heidi irvisti itsekseen, kääntyi kunnolla kohti ja katsoi Annelieseä suoraan tämän violetteihin silmiin. "Minä en rehellisesti sanottuna usko, että olen kovin hyvää seuraa juuri nyt."

"Entä jos minä pyydän oikein kauniisti? Heidi-kiltti, tulisitko –"

Heidi muksautti Annelieseä käsivarteen automaattisesti saadakseen hänet lopettamaan liioitellun hartaan esityksensä ja säpsähti itse ensimmäisenä tajuttuaan mitä oli tehnyt. Hänellä oli ollut nuorempana tapana muksautella kaikkia – ja muutenkin tapella tosissaan – mutta oli lopettanut sen, kun Anneliesen äiti oli huolestunut löytäessään tyttärensä käsivarsista aina uusia mustelmia.

"Anteeksi" hän pyysi ja silitti haparoivasti täräyttämäänsä kohtaa hyvitykseksi.

"Takki on paksu" Anneliese ohitti koko jutun ja Heidin teki mieli väitellä siitä hänen kanssaan – Anneliese ei saisi antaa tuollaisten mennä läpi noin helpolla, ei edes hänen kohdallaan – mutta Anneliese ehti puhua ensin. "Me voisimme tehdä jotain todella kivaa. Katsoa elokuvia. Leipoa. Kastella juttuja fonduuhun..." Anneliese piti oikein tauon, että ajatus uppoaisi varmasti ja se toimi hemmetti vie! "Hyppiä sohvalla..." hän jatkoi.

Heidin ilme muuttui ja jäi jonnekin huvittuneen ja yllättyneen välimaastoon. Anneliese pomppisi sohvalla? Oliko se edes mahdollista? Jos maailmassa oli lapsi, joka ei ollut ikinä hyppinyt sohvalla tai sängyllä, se oli Anneliese. Sellainen käytös ei tulisi kuuloonkaan Edelsteinien kotona. Oli Heidinkin perheessä tiukka kuri, mutta ei sentään tukehduttavan tiukka. He olivat leikkineet lapsina pääasiassa ulkona silloin kun Anneliese pääsi leikkimään ja joskus harvoin Heidin perheen kotona ihan vain siksi, että siellä saattoi hengittää vapaasti.

Muisto sai ajatuksen juolahtamaan Heidin mieleen. "Joudutko sinä lähtemään mukaan, jos et saa itsellesi kaveria?"

Anneliese oli pari sekuntia hiljaa. "Luultavasti."

"No, miksi sinä et sanonut sitä heti! Se on sellainen ikävän kuivakka juhla, eikö? Sellainen, missä kuolee henkisesti jo kymmenen sekunnin jälkeen ja vaan odottaa koska se loppuu?"

Anneliese nyökkäsi ja suki hiuksiaan uuden tuulenpuuskan puskiessa heitä päin.

"Minä tulen" Heidi lupasi kovaan ääneen jotta se kuuluisi tuulen yli. "Minä käyn vaan kotona ensin sanomassa siitä ja teen jonkun kotityön hyvitykseksi. Nähdään parin tunnin päästä, sopiiko?"

"Mitä jos myrsky on silloin jo täällä?"

"Eikä ole" Heidi vakuutti lisäten nopeasti "Mutta mene suorinta tietä. En aio etsiä sinua mistään."

Anneliese lupasi ja vannotti Heidiä soittamaan, jos ei pääsisikään. Heidi huiskaisi hänelle kättään vastaten kyllä, kyllä, mene jo!

.

He eivät hyppineet sohvalla, mutta kaatoivat kyllä kulhollisen popcornia sen päälle katsellessaan elokuvaa, jonka olivat joutuneet painamaan pauselle paniikki-imuroimisen ajaksi ja söivät niin paljon, että Heidistä tuntui, ettei hän mahtunut vaatteisiinsa enää ja niin he vaihtoivat yöpukuihin kauan ennen kuin sen aika oli.

Parhaillaan he istuivat keittiönpöydän ääressä pelaamassa sanapeliä. Oli Anneliesen vuoro kääntää kehikossa olevat kirjainnopat uuteen järjestykseen. Kello oli jo paljon. Niin paljon itse asiassa, että Anneliese oli puoli tuntia sitten saanut valtavan naurukohtauksen aivan tyhjästä, luultavasti silkasta väsymyksestä. Sellaista ei todellakaan sattunut usein ja Heidi oli katsellut sitä ällistyneenä ja tajunnut surukseen, että oli melkein unohtanut, miltä Anneliesen nauru kuulosti.

"Jaksatko vielä pelata?" Anneliese kysyi yhtä levollisena ja vakaana kuin aina (aiempaa nauruhepulia ei olisi voinut arvata mistään) pitkät hiukset letitettynä olkapään yli. Tyyli ei hänellä näyttänyt yhtään typerältä ja lapselliselta.

"Jos sinä jaksat" Heidi vastasi.

"Yksi kierros" Anneliese päätti "joka alkaa nyt" hän pysäytti nopat paikalleen.

Keittiöön levisi mietteliäs hiljaisuus heidän yrittäessään keksiä kirjaimista sanoja. Ulkona tavallista voimakkaampi tuulenpuuska kiersi taloa ja ravisteli sitä. Anneliese vilkaisi levottomana ikkunaan. Hän oli tehnyt niin pitkin iltaa ja äkkiä Heidi älysi jotain.

"Pelkäätkö sinä myrskyä?" hän kysyi katsoen ystäväänsä tarkkaan.

"… En."

Vastauksen edessä oli selvä tauko. Se tarkoitti, että Anneliese ei kertonut aivan kaikkea tai koetti jättää jonkin ikävän tai kiusallisen seikan sanomatta.

"Ei meillä ole mitään hätää sisällä" Heidi vakuutti raapustaen sanan paperilleen ja vilkaisi Annelieseä vaivihkaa. Anneliese nyökkäsi katse noppiin kiinnittyneinä.

Kierros kesti kauan, koska heidän aivonsa kulkivat hitaalla, mutta lopulta Heidi keksi kymmenennen sanan ja julisti olevansa valmis. He vertasivat sanojaan, viivasit samat pois ja laskivat pisteet. Heidi voitti kierroksen ja juuri ja juuri koko pelin.

"Ihanaa, päästään nukkumaan" Anneliese huokaisi laskiessaan kynän kädestään. "Silmäni eivät ole enää pysyä auki."

He pesivät hampaansa ja kaivautuivat vuoteisiin nukahtaen saman tien hyvät yöt toivotettuaan.

Unta ei kuitenkaan jatkunut kauan.

.

"Heidi. Heidi, Hei-dii…"

Heidi havahtui Anneliesen ravisteluun. Samalla hetkellä, kun hän avasi silmänsä, kirkas välähdys täytti huoneen ja vain muutama sekunti sen jälkeen korvia huumaava jyly rymisi aivan talon yllä. Taivas! Miten hän ei ollut herännyt siihen aiemmin? Heidi potki peittoa jaloistaan ja kohosi istumaan.

"Pelottaako sinua? Ei se kestä kauan" hän kiirehti lohduttamaan kuvitellen Anneliesen olevan puolihalvaantunut kauhusta.

"Tule katsomaan sitä" Anneliese kuiskasi jännittyneesti ja kiskoi häntä nousemaan ylös ja tulemaan mukaansa. "Olohuoneesta se näkyy parhaiten."

Mikä näkyy parhaiten? Heidi ihmetteli ja kompasteli Anneliesen perään sähkökatkon ja yön pimeäksi tekemässä talossa. Mahaa vihlaisi. Heidi pysähtyi. Nytkö? Heidi tarkkaili itseään ja oloaan hetkeksi. Ei, ei vielä. Aamu oli eri juttu.

"Heidi?"

"Minä tulen."

Olohuoneen verhot oli avattu ja vedetty syrjään ja leveällä ikkunalaudalla oli kaksi peittoa. Anneliese ojensi Heidille toisen ja kääriytyi itse toiseen istuen ikkunalaudalle.

"Eikö tuo ole vaarallista?" Heidi kysyi kietoessaan peiton ympärilleen. Se oli niin lämmin ja pehmoinen, että Heidi päätti sillä silmänräpäyksellä haluavansa pitää sen ikuisesti. Anneliese pudisti päätään ja Heidi istui ikkunalaudan reunalle. Kiukkuiset valkoiset viivat juoksivat raskaan, tumman taivaan poikki. Jyrähdys tuntui sydämessä asti.

"Pelottaako sinua?" Anneliese kysyi.

"Ei tietenkään" Heidi vastasi ja laski korviensa päälle nostamansa kädet alas. "Minä en tiennyt, että sinä pidät myrskyistä."

"En pidäkään, jos minun pitäisi olla ulkona sen keskellä" Anneliese totesi kääntäen katseensa ikkunaan ja takaisin. "Mutta sen katseleminen sisällä sen sijaan…"

Heidin ei tarvinnut nähdä Anneliesen kasvoja tietääkseen, että Anneliesen silmät loistivat niin kuin silloin, kun hän onnistui soittamaan vaikean pianokappaleen virheettömästi ja kangertelematta. Ne olivat hetkiä jolloin Anneliese ei ainoastaan ylittänyt vanhempiensa asettamat odotukset, vaan myös oman itsensä ja löysi vapauden, joka oli kaiken kurinalaisen, tuskastuttavan harjoittelun ja loputtoman toiston tuolla puolen. Siksi hän soitti, rakkaudesta musiikkiin ja siitä löytämästään vapaudesta. Heidi ei olisi ensimmäisenä nähnyt musiikissa ja myrskyissä yhtäläisyyksiä, mutta se kävi järkeen. Myrskyjä ei kukaan pidätellyt eikä käskenyt.

"Anneliese…"

Anneliese kääntyi katsomaan "Jos sinua pelottaa, voit pitää minua kädestä kiinni."

Heidi tuhahti. Hän ei pelännyt ukkosta ja sitä paitsi he eivät olleet enää pikkukakaroita. Silti hän siirtyi lähemmäs ja antoi Anneliesen ottaa itseään kädestä kiinni. Anneliese hymyili ja kääntyi katsomaan ulos pilvien revetessä kaatosateeseen. Heidi ei katsonut ulos. Hän katsoi lapsuudenystävää vierellään ja toivoi, että vielä jonain päivänä Anneliesestä tulisi myrsky, joka riuhtoisi itsensä tästä pienestä sisäänpäin kääntyneestä tuppulasta pois suureen maailmaan. Jos se ei ole mahdollista, minä teen sen. Anneliese ei saa hautautua tänne.

Anneliesen puristi Heidin kättä lujemmin. "Eikö ole kaunista?" hän kuiskasi irrottamatta katsettaan ikkunasta avautuvasta näkymästä.

Siihen oli vain yksi vastaus ja Heidi sanoi sen ääneen vieläkin hiljemmin.

"On. Kyllä on."

.

.

.

Kirjoittajan kommentti:

Sveitsi x Itävalta on harvinaisempi kuin PruAus tai AusHun, mutta ei aivan tuntematon. Ajattelin kuitenkin, että jos kirjoitan nyo!version, se varmaan kelpaa, koska nyotalia-tarinoita on olemassa paljon vähemmän.