Ikäraja: K+

Genre: ystävyys

Varoitukset: -

Hahmojen nimistä: Elizabeta (Unkari), Feliciano (Pohjois-Italia), Roderich Edelstein (Itävalta), Erika/Lili (Liechtenstein), Yekaterina (Ukraina), Basch (Sveitsi), Sadık (Turkki)

Tiivistelmä:

He olivat valinneet kimppakämpän kukin eri syistä – Elizabeta siksi, että se oli halvempaa, Erika kokemuksen vuoksi, Yekaterina siksi, ettei halunnut olla yksin – mutta he eivät arvanneet, että aika tekisi heistä ystäviä.

Me kolme

.

Maa oli jäinen, mutta lumeton. Elizabeta kiristi askeliaan pysyäkseen lämpimänä ja päästäkseen nopeammin perille, vaikka hänen raajojaan särki ja väsytti. Se oli hyvää väsymystä, työn tekemisestä tullutta ja kertoi, että hän oli saanut tänään jotain aikaiseksi. Elizabeta rakasti sitä.

Edelsteinien kartanolla oli ollut viime aikoina paljon enemmän siivottavaa ja muuta tehtävää, koska joulu lähestyi ja tänään hän oli saanut tehdä töitä pääasiassa yksin Felicianon sairastuttua kesken päivän flunssaan. Ei hän ollut totta puhuen näyttänyt Elizabetan silmiin kovin hyvältä töihin tullessaankaan, mutta Feliciano oli vakuuttanut pärjäävänsä. Hän oli ollut juuri aikeissa sanoa italialaisnuorukaiselle, että pitäisi pienen tauon, kun Felicianon jalat olivat menneet pehmoisiksi ja hän oli vajonnut lattialle pesusangon viereen. Elizabeta oli nostanut hänet ylös ja käytännössä kantanut etuhuoneen kovalle, korkeaselkäiselle tuolille istumaan samaan aikaan kun Roderich oli sattumalta astunut huoneeseen ja pysähtynyt kesken askeleensa ihmettelemään, mistä oikein oli kysymys.

Roderich oli Edelsteinien nuorimmainen jo aikuinen poika, enimmän aikaa täysin omiin ajatuksiinsa sulkeutunut mies, joka tuskin huomasi mitä hänen ympärillään tapahtui. Elizabeta oli ollut siivoamassa monenlaisia taloja ja tavannut monenlaisia ihmisiä ja hänen ensivaikutelmansa oli ollut, että Edelsteinit olivat sitä kopeaa ja tylyä rikasta sakkia, joka katsoi kaikkia nenänvarttaan pitkin, erityisesti siivoajia ja kodittomia. Siksi hän oli tehnyt parhaansa ollakseen tehokas ja näkymätön, koska se oli yleensä se, mitä häneltä tuollaisissa työoloissa odotettiin. Hän oli yllättynyt, kun Roderich oli puhunut hänelle ensimmäisen kerran. Tosin Roderich oli näyttänyt melkein yhtä yllättyneeltä kohottaessaan katseensa ylös ja nähtyään hänet (hyvin todennäköisesti ensimmäisen kerran, vaikka Elizabeta oli tuolloin ollut talossa töissä jo kolmatta viikkoa ja kävellyt usein Roderichin ohi), mutta se oli haihtunut heti seuraavassa hetkessä hänen kysyessään Elizabetalta mielipidettä miettimäänsä asiaan. Elizabeta oli ollut hiljaa viisi sekuntia ihan vaan nähdäkseen oliko toinen tosissaan ja sanonut sitten suoraan napakan palan ajatuksistaan.

Hän oli aina suora. Hän saattoi olla hiljaa, hänen ei tarvinnut olla aina äänessä, mutta tyhjään ja pinnalliseen kiertelyyn tai kaunisteluun hän ei ryhtynyt. Se saattoi hänet joskus hankaliin tilanteisiin, mutta toisaalta hän myös nukkui yönsä paremmin, koska tiesi, ettei ollut sotkeutunut valheisiin eikä kieroiluun. Roderich oli rypistänyt hänelle kulmiaan ja nyökännyt syvään ennen kuin oli toivottanut hyvää päivänjatkoa ja uponnut uudelleen omaan maailmaansa. Elizabeta oli ollut mielessään varma, että se oli ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun he puhuisivat toisilleen, mutta oli ollut väärässä. Roderich tuli epäsäännöllisen säännöllisesti juttelemaan, aina erilaisista, ennalta arvaamattomista aiheista ja aivan viime aikoina Elizabeta oli alkanut epäillä johtuiko se todella siitä, että Roderich tarvitsi jonkun heijastamaan ajatuksensa takaisin ja haastamaan ne vai yrittikö silmälasipäinen mies tehdä kömpelösti itseään tykö.

Elizabeta ei ollut varma kumman vaihtoehdon toivoi olevan totta: hän ei sanoisi, että Roderichissa oli mitään vikaa sinänsä, mutta hän ei myöskään halunnut pudota mihinkään Tuhkimo-asetelmaan – prinsessana tai hienona ladyna oleminen ei ollut koskaan ollut Elizabetan juttu, edesmenneen äitinsä ja muun sukunsa ikuiseksi harmiksi. Silti hän joutui myöntämään, että Roderichin pisteet nousivat, kun hän kuultuaan mikä Felicianolla oli, oli tuonut itse pojalle kaakaota ja järjestänyt perheen autonkuljettajan viemään hänet kotiovelle asti.

Feliciano oli yrittänyt kieltäytyä, sanonut, että hänen veljensä hakisi hänet, mutta Roderich ei ollut kuunnellut sellaista puhetta, vaan pitänyt huolen, että hän oli noussut kyytiin ja varmistanut vielä autonkuljettajalta tämän osaavan varmasti perille.

Suora kun oli, Elizabeta oli kysynyt heti auton lähdettyä, oliko Roderich tehnyt kaiken vain tehdäkseen häneen vaikutuksen. Roderich oli katsonut häntä ymmällään, osaamatta selvästikään yhdistää Elizabetan sanoja äskeiseen ja se oli jostain syystä lisännyt hänen pisteitään Elizabetan mielessä entisestään.

Elizabeta korjasi tyytyväisenä kaulahuiviaan paremmin ja hymyili itsekseen muistolle sen suomassa piilossa.

Hän oli juuri astumassa pihaan, kun hänen takaansa kuului "Elizabe-taa!" Hän käännähti ympäri ja näki Erikan heiluttavan kättään ja juoksevan loppumatkan hänen luokseen.

"Hei Erika! Tuletko sinä vasta nyt koululta?"

Erika nyökkäsi ja pyyhkäisi silmilleen valunutta vaaleanpunaisen, punaisen ja valkoisen kirjavaa pipoaan paremmin katsahtaen huolissaan Elizabetan ruskeita hiuksia, jotka hän oli jättänyt takin päälle kärsimään kylmästä. "Joo, tai vanhainkodeilta oikeastaan. Me kävimme tänään kiertämässä ja laulamassa konsertin kappaleita" Erika muistutti. Hänen koulunsa oli mennyt joululomalle edellisenä päivänä illalla pidetyn joulukonsertin jälkeen. Tänään vapaaehtoisista kasattu kuoro oli käynyt pyynnöstä laulamassa valikoituja lauluja vielä lähiseudun vanhainkodeissa ja palvelutaloissa. Vuoden lopun kokeet ja konsertti olivat pitäneet tytön niin kiireisenä, ettei Elizabeta ollut kunnolla nähnyt häntä moneen päivään.

"Totta, minulla on päivät sekaisin. Pidettiinkö teistä?" Elizabeta kysyi kaivaessaan avaimia esiin laukustaan.

Erika nyökkäsi ja hänen ujo hymynsä kasvoi nopeasti vahvaksi. "Pidettiin, paljon. Kaikki olivat valtavan onnellisia, kun heitä muistettiin tällä tavalla." Erika sai avaimensa nopeammin esiin taskusta ja työnsi sen lukkoon.

Sisällä tuoksui omenalta. Se oli heidän pesuaineensa haju, Elizabeta piti siitä enemmän kuin sitruunasta, jota hän käytti useimmiten töissä neutraalien ja hajusteettomien puhdistusaineiden ohella. Joku oli siivonnut ja laittanut koristeita seinille ja muille pinnoille. Ja koska he tulivat sisälle juuri, jäljellä oli yksi ainoa mahdollinen tekijä.

"Yekaterina!" Elizabeta huhuili peremmältä asunnosta kuuluvan musiikin yli. Jazzia, ei joululauluja. Yekaterina ilmestyi esiin ja pyyhkäisi hiustensa suojana olevan huivin pois.

"Ai, te tulitte jo" hän ihmetteli, vahva itäslaavilainen aksentti selkeästi erottuen. "Minä… en aivan saanut kaikkea valmiiksi" hän vilkaisi huolestuneena keittiön suuntaan.

"Mitä sinä teit?" Elizabeta kysyi nyökäten päällään kohti Yekaterinan jauhoista essua. "Toivottavasti se on jotain hyvää, koska minulla on sudennälkä."

"Ei se ole sutta" Yekaterina vastasi pahoillaan katsoen alas lattiaan. "Piirakkaa. Minä en tiedä miten sutta tehdään. Jos minä saan reseptin –" Yekaterina kohotti katseensa ylös ja näki Elizabetan ilmeen. Hän painoi päänsä uudelleen posket punaisempina. "Minä ymmärsin jotain väärin. Anteeksi."

Elizabeta nauroi. "Ei se mitään. Äkkiäkös minä sinulle susipiirakan ohjeet jostain kehitän" Elizabeta huikkasi lupauksensa olkapäänsä yli runtatessaan takkinsa naulakkoon. "Eikä se haittaa, jos se ei ole vielä aivan valmista. Minä käyn suihkussa ensin."

Yekaterina nyökkäsi huojentuneempana ja Elizabeta katosi huoneeseensa. Erika korjasi Elizabetan takin paremmin ja ripusti oman takkinsa sen vierelle.

"Voinko minä auttaa?" hän kysyi Yekaterinalta.

"Ei sinun tarvitse" Yekaterina sanoi ja silitti Erikan vaaleita hiuksia. "Sinä olet ahertanut niin paljon. Te kumpikin olette" hän sanoi Elizabetalle, joka käveli heidän ohitseen pyyhe käsivarrellaan.

"Hei, hei, minäkin haluan paijata Liliä!" Elizabeta huudahti kiireesti ja tuli silittämään Erikan päätä.

Erika ei tavallisesti pitänyt siitä, että ihmiset tulivat taputtamaan häntä päälaelle tai hypistelemään hänen hiuksiaan, koska se sai hänet tuntemaan itsensä lyhyemmäksi ja nuoremmaksi kuin hän olikaan. Ainoa, jolla oli lupa tehdä niin ja kutsua häntä Liliksi, oli hänen isoveljensä Basch, vaikka niin tapahtuikin äärimmäisen harvoin. Mutta koska oli loma ja he lähtisivät kohta kukin eri teilleen viettämään sitä, hän antoi ystäviensä kerrankin tehdä niin kuin halusivat; hän tiesi Yekaterinan kaipaavan ja ajattelevan nuorempia sisaruksiaan, jollaiseksi hän Erikankin usein mielsi, ja Elizabeta puolestaan oli maininnut joskus, että hän muistutti pientä kissanpentua ("Ei mitään niin söpöä voi vastustaa!").

Hetki ei kestänyt kauan Elizabetan jatkaessa suuntaansa kohti suihkua ja Yekaterinan kiiruhtaessa levottomana kohti keittiötä. Erika kävi vaihtamassa mukavammat oleiluvaatteet päälleen ja meni sen jälkeen keittiöön Yekaterinan seuraksi.

"Minä luulin, että sinä lähdit jo pari päivää sitten. Unohtuiko sinulta jotain?" Erika kysyi ja poimi leivonta-astioita ylös pöydältä huomattuaan Yekaterinan ottaneen käteensä pöytäluutun pyyhkiäkseen pöydän puhtaaksi jauhoista.

Yekaterina hymyili "Niin lähdin. Mutta sitten minä ajattelin, että tulen takaisin. Sokerini tulee kotiin vasta ylihuomenna. Mitä minä olisin tehnyt siellä yksinäni? Täällä minä saatoin olla paljon hyödyllisempi."

Vaikka Yekaterina näytti täysin tyytyväiseltä, Erika ei voinut mitään sille, että hänestä tuntui kurjalta toisen kämppiksensä tultua takaisin käytännössä pelkästään siivoamaan heidän jälkiään. Kyllä he olisivat tehneet sen Elizabetan kanssa kahdestaan tänään, huomenna viimeistään, heillä oli ollut vain niin kiire… Toisaalta juuri siksi Yekaterina oli tehnyt sen. Hän piti toisten passaamisesta ja hoivaamisesta ja olisi onneton, jos ei saisi tehdä jotain toisten puolesta.

"Eikö sokeri – siis, eikö miehesi olisi halunnut mieluummin, että sinä olisit, hm, järjestänyt teidän kotia joulua varten?" Erika kysyi empien laskiessaan astiat tiskipöydälle, tehden tilaa altaaseen tiskienpesuvettä varten.

Yekaterina pudisti päätään ja veti esiliinansa nauhan auki selästä. "Joulu ei ole sillä tavalla iso juttu Turkissa. Uusi vuosi on se mitä juhlitaan sitten. Sitä paitsi…" Yekaterinan toinen essua pienemmäksi taitteleva käsi kohosi hänen hennon vaaleanpunaisena hehkuvalle poskelleen "…minä en tiedä vielä mitä sokeriseni on suunnitellut täksi kerraksi."

Erika vilkaisi häntä ja piilotti hymynsä kääntymällä tiskialtaaseen päin. Maailmassa ei varmaan ollut toista yhtä hempeää ja toisiinsa hullaantunutta paria kuin Yekaterina ja Sadık. Erika ei ollut aivan varma, kauanko he olivat olleet yhdessä, vuosia joka tapauksessa, mutta silti joka kerta Sadık palatessa pitkiltä työreissuiltaan toiselta puolen maailmaa, oli kuin he olisivat rakastuneet toisiinsa uudestaan ja syvemmin ja tekivät mitä romanttisimpia tempaisuja. Elizabeta irvisteli niille, mutta Erika ei kyennyt siihen. Ei niin vilpittömän onnellisille ihmisille.

Yekaterina siirtyi hänen vierelleen tiskialtaan ääreen. "Hus siitä, minä tiskaan. Istu alas ja kerro minulle miten teidän konserttinne meni ja tämänpäiväiset lauluvierailut."

Erika jätti paikkansa ja antoi Yekaterina tiskata. Yekaterina kuunteli ja kyseli ja Erika kertoi kaiken viikostaan ja valmisteluista aina siihen hetkeen asti kun tapasi Elizabetan pihassa ja tuli hänen kanssaan sisälle. Suihkusta kuului hiustenkuivaimen hurinaa. Yekaterina kuivasi juuri viimeisen astian ja oli laskenut sen käsistään, kun ajastin soi. Erika pomppasi katsomaan piirakkaa. Se tarvitsisi vielä hetken. Hän sulki luukun ja katsoi Yekaterinaa joka poimi kihla- ja vihkisormuksensa mikronkulmalta ja laittoi ne takaisin vasempaan nimettömäänsä. Sitten hän otti mikron päältä vielä jotain.

Erika tunnisti välkähdyksen ja hänen yllätyksensä muuttui hymyksi.

Samaan aikaan suihkuhuoneessa Elizabeta otti parittoman korvakorun peilikaapista kahden vanulapun välistä ja laittoi sen korvaansa. Se oli hänen ainoa korvakorunsa. Hän oli ampunut reiän pelkästään sitä varten. Käänneltyään päätään kerran puolelta toiselle katsellen korua peilistä hän rymähti voimalla ovea päin päästen ulos. Ovi oli kiero kränkkä ja tuppasi jäämään jumiin, varsinkin suihkussa käymisen jälkeen.

"Joko täällä saa ruokaa vai täytyykö minun lähteä itse metsästämään saalista?" hän huhuili ja astui keittiöön Erikan kiinnittäessä korua Yekaterinan kaulaan. Elizabeta syöksähti innoissaan heidän luokseen. "Eikä! Sinä ajattelit samoin kuin minä!" hän hihkui ja käänsi korvansa näkyviin.

"Minä laitoin tämän kaulaan, kun olin tullut kotiin. Otin sen vain pois siivoamisen ajaksi."

He kääntyivät katsomaan Erikaa, joka oli jo kohottanut kätensä kaulalleen poimimaan oman ketjunsa esiin. "Minä olen pitänyt tätä onnenamulettinani viimeiset kaksi viikkoa" hän tunnusti ja Elizabeta halasi häntä, koska hän oli niin söpö. Yekaterina nousi tuolilta heidän takaansa ja nosti piirakan liedelle pannualusen päälle jäähtymään. Se sai Elizabetan irtoamaan Erikasta kiireen vilkkaan ja aloittamaan pöydän kattamisen.

Kaksi vuotta sitten istuessaan ensimmäisen kerran syömään yhdessä he olivat olleet täysin vieraita toisilleen. Eri-ikäisinä, erilaisista taustoista tulevina ja erilaisissa elämäntilanteissaan he olivat kukin epäilleet ja epäröineet saisivatko tämän toimimaan, kuvitelleet tulevansa tuomituiksi ja pelänneet tehneensä virheen.

Elizabeta oli päättänyt kestää vuoden vaikka hammasta purren, koska hän tarvitsi halvan paikan missä asua – toisin kuin Yekaterina, joka olisi koska tahansa voinut asua suuressa ja kauniissa talossaan tai Erika, joka olisi voinut elää huoletonta opiskelijaelämäänsä veljensä omistamassa kakkosasunnossa yksin ja mukavasti. He eivät olleet kämppiksiä, jollaisia Elizabeta oli kuvitellut saavansa, mutta heidän sisällään oli hehkunut tarve juuri tälle asumismuodolle ja Elizabeta oli päättänyt, ettei syyllä ollut niin paljon väliä kuin varmalla vuokralla.

Kaikenlaista sattui, hyvää ja huonoa. Ensimmäiset viikot olivat olleet kamalimmat. Erika oli jäänyt kokonaiseksi päiväksi vangiksi kylpyhuoneeseen muiden lähtiessä aamulla ennen häntä. Elizabeta sai potkut töistä ja luuli jäävänsä tyhjän päälle. Keittiön viemäri meni tukkoon yllättäen ja jääkaappi hajosi kokonaan. He olivat itkeneet, nauraneet ja itkeneet taas vuorotellen ratkoessaan ongelmia yhdessä. Elizabeta oli irrottanut vessan lukon kokonaan ja avannut viemärin. Yekaterina oli hankkinut uuden jääkaapin ja täyttänyt sen uudestaan ruoalla. Erika oli tiennyt Edelsteineistä veljensä kautta ja neuvonut Elizabetaa kysymään paikkaa kartanosta.

Katastrofi toisensa jälkeen selvisi ja huomaamattaan heidän välinsä lähentyivät eikä heidän tarvinnut enää varoa tuomasta omia persoonallisia piirteitään esille. Elizabeta muisti vieläkin päivän, kun Yekaterina uskalsi nauraa ensimmäisen kerran ääneen ja kun Erika napsahti hänelle takaisin koulustressissään. Elizabeta oli elänyt poikien ja miesten keskellä koko ikänsä eikä ollut koskaan nähnyt sitä kummallisena, mutta Yekaterinan ja Erikan tavattuaan hän oli saanut elämäänsä kaksi siskoa, joita ei ollut tiennyt kaipaavansa ennen. Hän oli luullut olevansa tunteidensa ja ajatustensa kanssa yksin siihen päivään asti, kun he olivat uusineet vuokrasopimuksensa ja Erika oli äärimmäisen hermostuneena ja epävarmana halunnut antaa heille pienen lahjan: tähdenmuotoiset korut, merkiksi heidän ystävyydestään.

Yekaterina oli alkanut itkeä, kuten aina ollessaan tunteellinen, mutta Erika oli siitä huolimatta säikähtänyt ja luullut tehneensä jotain pahasti eikä lakannut pyytelemästä anteeksi ennen kuin Elizabeta oli kaapannut hänet halaukseensa ja sanonut pitävänsä korun tallessa ikuisesti.

Niin he istuivat nyt pöydän ympärillä pehmeä jazz taustamusiikkinaan – kolme ystävää, samanlaiset tähdet yllään, nauramassa ja syömässä niin kuin hyvät ystävät tekivät.

.

.

.

Kirjoittajan kommentti:

Ukraina, Unkari ja Liechtenstein – ystäväkolmikko, jota ei voita mitään. En edes katsonut kirjoitetaanko heistä paljon yhdessä, koska vastauksen täytyy olla ei. Muuten olisin takuulla jo törmännyt heistä kertovaan tarinaan tässä vaiheessa.

Turkissa puolisot eivät käytä toisistaan etunimiä, vaan erilaisia hellyttelysanoja (sokeriseni, makeiseseni, elämäni valo, pikku pähkinä, omenaposki) - eikä niitä säästellä! Samoja sanoja käytetään paljon myös ystävien ja sukulaisten kesken, koska turkkilaiset ovat tunteellista porukkaa ja tunteitaan näyttämätön ihminen on outo. Tämän kuultuani Yekaterinasta ja Sadıkista muodostui mielessäni äärettömän lutuinen pari. Kuvittelen myös, että Sadık on varsin moderni tai länsimainen arvoiltaan, mikä saattaa aiheuttaa toisinaan kitkaa hänen ja hänen sukulaistensa välillä, mutta kaikesta siitä huolimatta hän palaa aina siihen, että Yekaterina on parasta mitä hänen elämässään on tapahtunut.