Ikäraja: T

Genre: huumori, perhe

Varoitukset: huonoa kielenkäyttöä? (ei gorea eikä väkivaltaa!)

Hahmojen nimistä: Jean (2P Ranska), Oliver (2P Englanti), Merlin (2P Sealand),

Francis/François Bonnefoy (Ranska – koska kuulemani mukaan Francis on englanninkielinen versio nimestä François enkä oikeasti voi kuvitella Hetalian Ranskan käyttävän sitä ihmisnimenään, koskaan. Siksi ajattelen, että Human AU -tarinoissa hänen ihmisnimensä on virallisesti François, mutta koska se on muiden mielestä hankala lausua, se on muuttunut heidän suussaan muotoon Francis),

Peter (Sealand), Wendy (Wy), Raivis (Latvia), Arthur Kirkland (Englanti)

Tiivistelmä:

Jean on tumpattu kolmeksi viikoksi serkkunsa Francisin luo viettämään kesälomaansa. Jippi ja jee.

Väärä osoite

.

Ulkona oli tuhottoman kuuma. Ei Jean ollut muuta odottanutkaan aurinkoiselta heinäkuun päivältä ja piti nyt päättömänä ideaansa kävellä ulkona uimarannalle asti vain nähdäkseen oliko hän unohtanut aurinkolasit pukukoppiin. Jos kyse olisi ollut jostain halppislaseista, hän olisi antanut asian olla ja ostanut uudet kaupasta, mutta hän oli napannut vahingossa mukaansa serkkulaan isänsä aurinkolasit, jotka olivat varsin kallisarvoiset sekä rahallisesti että tunnearvoltaan. Seikka, mitä Jean ei olisi tiennyt ikipäivänä, jos isä ei olisi soittanut hänelle kysyäkseen lasien perään.

Typerintä koko tapahtumaketjussa oli, että juuri kun Jean oli päässyt rannalle, Francis oli laittanut hänelle viestin ja kertonut, että lasit olivat sittenkin löytyneet talosta. Ne olivat kuulemma jääneet eteisen hyllykölle, yhden hyllyn verran ylemmäs kuin tavallisesti. Toisin sanoen hän oli tehnyt turhan reissun. Onneksi hän oli takaisin Bonnefoyn talolla ihan kohta.

Jean oli ollut heidän luonaan jo kaksi viikkoa, koska hänen molemmat vanhempansa olivat ensin pitkällä työmatkalla ulkomailla ja suuntasivat sen jälkeen suoraan yhteiselle lemmenlomalle (kombinaatio, joka Jeanin korviin kuulosti äärettömän stressaavalta) eikä 16-vuotiaita teinejä ilmeisesti voinut jättää yksin kotiin tai talo olisi palavina rauniona viisi minuuttia sen jälkeen kun auto oli ajanut pois pihasta. Rivien välistä Jean oli ymmärtänyt, että teiniraskauksissa näkyvä piikki osui myös noiden olosuhteiden sisään. Hän oli melkein lohkaissut siitä millainen peto sängyssä kyseisen teinin oli oltava jos onnistui moisen piikin tekemään viidessä minuutissa, mutta oli lopulta pitänyt kommentin sisällään ja mennyt pakkaamaan matkalaukkunsa.

Niin oli helpompaa. Hän ei oikeasti halunnut, että hänen vanhempiensa perustelut serkkukesän puolesta menisivät pisteeseen, jossa he alkaisivat puhua tyttöystävän löytämisestä uudesta kaupungista kesän aikana. Ties vaikka niin kävisi!

Ei kävisi ja Jean tiesi sen.

Mikään ei ollut Jeanista uuvuttavampaa kuin kuunnella sukulaisten uteluita seurustelukumppaneista. Hoitaisivat omat parisuhteensa ja avioliittonsa kuntoon, hän aina ajatteli ennen kuin sulki korvansa kokonaan ja teeskenteli olevansa täysin sisältäpäin kuollut zombi. Hän oli vääntänyt tuhat kertaa, ettei häntä kiinnostanut seurustella kenenkään kanssa, mutta kukaan ei kuunnellut eikä uskonut sitä. Kyseleminen vain jatkui tietävien silmäniskujen ja pään nyökyttelyjen jälkeen. Kyllästyttyään turhaan vänkäämiseen Jean oli yhdessä vaiheessa sanonut katselevansa mieluummin itselleen poikaystävää. Se oli yleensä saanut typerille sukulaisille hetkeksi jauhot suuhun ja Jean oli nauttinut pienestä voitostaan, mutta lopulta se ei ollut kuitenkaan muuttanut mitään ja Jean leikki mieluummin zombia.

Oliver oli tietenkin, ei-yhtään-yllättävästi, ilmoittanut voivansa esittää Jeanin poikaystävää, jos oli tarvis. Jean oli päättänyt (kaiken yleisen ja yhteisen hyvän nimeen), että kyse oli hänen lapsuudenystävänsä horjumattomasta uskollisuudesta ja torjunut ehdotuksen mahdollisimman nätisti pelätessään, että muuten Oliver masentuisi täysin. Mitä vielä. Oliver oli vain kohauttanut olkiaan ja kysynyt huvittiko Jeania lähteä hänen kanssaan kirjastoon katsomaan ruoanlaittokirjoja. Jeania ei ollut varsinaisesti huvittanut, mutta oli mennyt silti.

Pitääkin muistaa soittaa hänelle. Tai laittaa viesti, Jean mietti päästyään eteiseen ja potki kengät jaloistaan. Jos hän unohtaisi tehdä sen, Oliver menisi täysin pois tolaltaan. Se kohtaus, jonka hän oli järjestänyt kuultuaan Jeanin olevan lähdössä kolmeksi viikoksi pois, oli ollut sitä luokkaa, että kuka tahansa ulkopuolinen olisi luullut heidän eroavan lopullisesti ja ikiajoiksi. Se oli ollut hivenen ylidramaattista, jopa Oliverin tavanomaiseen mittapuuhun nähden, ja Jean oli saanut hänet rauhoittumaan vasta luvattuaan ilmoittaa itsestään jotain joka päivä. Ja ottamalla mukaansa valtavan kassillisen kuppikakkuja, jotka Oliver oli tehnyt hänelle matkaevääksi. Francis oli katsonut niitä epäluuloisena illallispöydässä perheen kesken pidetyissä pienimuotoisissa Jeanin tervetuliasjuhlissa selvästi epäillen, että niissä oli myrkkyä. Jean oli rauhoitellut häntä sanomalla, että niin niissä olikin, erityisesti kuorrutuksessa ja nojannut sen jälkeen taaksepäin tuolissaan katsomaan miten Francis kamppaili mielikuvan kanssa illallisen loppuun.

Ei sillä, että hän olisi inhonnut Francisia erityisen paljon. He vain elivät aivan erilaisissa maailmoissa. Francisin rinnalla Jean tunsi itsensä rehellisesti sanottuna entistäkin harmaammaksi, kyynisemmäksi ja emotionaalisesti etäisemmäksi, koska ei jaksanut tarttua elämään yhtä valovoimaisesti ja suurella seikkailunhalulla kuin kaksi kuukautta vanhempi serkkunsa. Silti kaikki sanoivat aina, että ulkonäöllisesti he näyttivät aivan toistensa kopiolta – mikä ei ollut ihme, koska heidän äitinsä muistuttivat toinen toisiaan hyvin paljon – vaikka todellisuudessa Francisin hiukset olivat paljon vaaleammat ja hohtavammat, silmät kirkkaammat ja sinisemmät.

Francisista häkellys ja yllättyneisyys, mitä he yhdessä aiheuttivat, oli hauskaa ja pelkästään siitä syystä hän oli raahannut Jeania mukanaan ympäriinsä ensimmäisen viikon ajan. Niin kauan meni ennen kuin hän tajusi, että kylpyhuoneen keltaisesta kumiankastakin oli enemmän apua tyttöjen kanssa puheisiin pääsyssä kuin Jeanista. Jean ei yksinkertaisesti nähnyt flirttailussa mitään mieltä ja Francis oli todennut surullisena, ettei hänellä ollut romantiikan säiettäkään sielussaan. Sen jälkeen hän oli raahannut Jeania mukanaan muuten vaan paikasta toiseen, enemmän kuin Jeania olisi kiinnostanut. Jean kuvitteli sen olevan rasittavaa ja Francisin tekevän sen vanhempiensa pakottamana, mutta ei kuitenkaan onnistunut aistimaan sitä hänestä. Francis vaikutti olevan hänen seurassaan mielellään, aidosti. Kaveriparka mahtoi olla todella yksinäinen ainoana lapsena…

Jean pysähtyi asettamaan kenkänsä vierekkäin, jotain minkä hän olisi kotonaan jättänyt tekemättä, samalla kun huhuili taloon. Hiljaista. Mahtoivatko kaikki muut olla ulkona?

Hän käveli suuren talon läpi viileään ja kiistattoman fiiniin valoisaan keittiöön ja kaatoi itselleen jääkaapista otetusta vesikannusta lasillisen. Juotuaan sen hän kääntyi apupöytään päin. Sen päällä oli viesti ja vaaleanpunainen kirjekuori, joka nojasi pyöreää, lasista hedelmämaljaa vasten. Jean poimi viestin ja luki Francisin ja rouva Bonnefoyn lähteneen asioille kauppaan ja palaavansa suunnilleen samoihin aikoihin kuin hänkin. Viestissä oli lisäksi jälkikirjoitus, erehtymättömästi Francisin käsialaa:

Kirje on sinulle. Kenties sinä olet sittenkin saanut jonkun ihastumaan happaman salaperäiseen luonteeseesi? Kesäromanssi~!

Jean laski viestin takaisin pöydälle ja loi epäluuloisen katseen kirjekuoreen. Siinä ei ollut edes nimeä, miten se siis muka oli hänelle? Jean jätti koskematta siihen ja meni käymään suihkussa. Vai että rakkauskirje. Pilakirje paljon todennäköisemmin, Francisin itsensä kirjoittama. Serkku testasi menisikö hän halpaan.

Hän oli pukenut uudelleen ylleen ja kuivasi hiuksiaan pyyhkeeseen istuen vuoteellaan ulko-oven käydessä. Jean heitti pyyhkeen oven päälle kuivumaan ja käveli kaupasta tulijoita vastaan.

"Voi rakas, sinä selvisit ehjänä perille" rouva Bonnefoy henkäisi sydämellisesti hänet nähdessään. "Pelkäsin, että nuukahtaisit kesken matkan. Taivaan kiitos toimivasta ilmastoinnista! Ilman sitä noinkin lyhyt automatka olisi varmaan koitunut kuolemaksi."

Jean seurasi vaiteliaana Francisia ja hänen äitiään keittiöön. Rouva Bonnefoy oli puhelias nainen, yhtä vilkasluonteinen ellei vilkkaampikin kuin Jeanin oma äiti. Jeanista oli aina ollut helppoa olla hänen seurassaan, joskaan hän ei erityisemmin pitänyt siitä miten rouva Bonnefoy halaili ja suukotti häntä yhtä paljon kuin poikaansa, mutta toisaalta Jean ei pitänyt halaamisesta ja suukottelusta ylipäätään.

"Kenen tämä kirje on pöydällä?" rouva Bonnefoy kysyi huomattuaan vaaleanpunaisen kirjekuoren viikatessaan ostoskassia kasaan ja kurottui ottamaan sen käteensä.

"Se on Jeanin!" Francis sanoi nopeasti ja otti kirjeen äitinsä käsistä.

"Siinä ei ole lainkaan nimeä" rouva Bonnefoy kummasteli.

"Koska lähettäjä ei tiennyt sitä, hän tiesi vain, että Jean asuu täällä" Francis selitti yhtä sukkelaan.

Rouva Bonnefoy äännähti ymmärtävästi ja aikuisten ärsyttävä, tietävä hymy ilmestyi hänen huulilleen. Jean heittäytyi mielessään zombiksi. Francis tarttui häntä käsivarresta ja kiskoi hänet takaisin vierashuoneeseen, jossa Jean nukkui, napaten pyyhkeen pois oven päältä.

"Etkö sinä huomannut viestiä, jonka jätimme sinulle?" Francis kysyi viskaten pyyhkeen pöydälle viedäkseen sen myöhemmin pesuhuoneeseen pyyhetangolle kuivumaan, mihin se kuului.

"Näin."

"No, miksi et avannut kirjettä vielä?" Francis kysyi päästäen Jeanista irti ja tyrkytti kirjettä häntä kohti.

"Koska se ei ole minulle" Jean risti käsivartensa.

"Onhan! Usko itseesi enemmän, rakas. Avaa se. Haluan tietää mitä siinä lukee."

"Vain, jos et enää ikinä kutsu minua 'rakkaaksi'."

"Lupaan" Francis sanoi painaen kätensä sydämelleen ja istui kirjoituspöydän tuolille.

Jean pyöräytti silmiään, avasi käsivartensa, otti kirjeen ja Francisin ojentaman kirjeveitsen, työnsi veitsen kirjekuoren liepeen alle ja veti sen auki siististi yhdellä yhtenäisellä vedolla. Sisällä oli yksi arkki. Jean kalasti sen esiin ja avasi sen taitoksistaan.

Viesti oli lyhyt ja muodostui lehdistä leikatuista kirjaimista.

.

Tapamme huomenna kello 14:00

.

Todella romanttista.

"Mitä siinä lukee?" Francis kysyi ääntään kehräävästi venytellen, uteliaana kuin mikä.

Jean ojensi kirjeen serkulleen. Francisin kulmat kohosivat.

"Aika, hmm, epäkonventionaalista."

"Ei, kyllä se on hyvin perinteellistä, jos aikoo murhata jonkun" Jean vastasi lakonisesti.

Francis vilkaisi häntä "Ei kai sellaista satu kuin elokuvissa?" hän epäili. "Sitä paitsi minä olen varma, että tässä on kirjoitusvirhe. Sellainen sattuu helposti, kun joutuu leikkaamaan, asettelemaan ja liimaamaan jokaisen kirjaimen erikseen."

Jean ainoastaan kohautti hartioitaan. Kenties sitten vaikka niin.

"Allekirjoitusta tai nimeä ei kuitenkaan ole" Francis tuumi ääneen ja ojensi kirjeen takaisin "Oletko sinä sopinut jotain menoa huomiseksi tuohon aikaan?"

"En."

"Sittenhän huomisesta tulee todella jännittävä päivä!"

Enpä usko. En vähääkään, Jean totesi mielessään taittaessaan kirjeen takaisin kuoreensa ja laittoi kuoren matka- ja lomalukemisekseen varaamansa kirjan väliin, jota ei ollut avannut vielä kertaakaan.

.

Seuraavana päivänä kello 14 ei tapahtunut mitään.

Francis oli pettynyt.

Jean ei.

Sitä seuraava päivä sen sijaan...

Hitto.

.

Hitto oli ensimmäinen sana mitä Jean ajatteli kuullessaan jonkun itkevän. Hän oli erittäin huono lohduttamaan ketään siitäkin huolimatta, että ylitunteellisuuteen taipuvainen Oliver oli vuosia pillittänyt hänen paitansa olkapään kohdalta läpimäräksi. Siispä kuullessaan itkua hän ajatteli heti ensimmäiseksi häipyä huomaamattomana takavasemmalle.

Sitten hän kuuli, että se oli lapsen itkua ja jäi paikalleen. Aivan niin tunteeton hänkään ei pystynyt olemaan, että olisi jättänyt lapsen itkemään yksin. Kyse oli luultavasti pelkästään siitä, että ipana oli kaatunut ja saanut naarmun polveensa. Tai pudottanut jäätelönsä maahan. Tai eksynyt matkalla leikkipuistoon. Hän pystyisi kyllä selvittämään niin pienen jutun.

Vaellettuaan kohti ääntä hän löysi lopulta vaaleahiuksisen pikkupojan koristepensaiden muodostaman piiloaukion keskeltä. Poika hätkähti kuultuaan hänet, otti kätensä pois kasvoiltaan, kohotti päänsä ja pyyhki silmiään nopeasti kuivaksi. Jean hätkähti mielensä sisällä nähdessään hänet kunnolla.

Jean oli kuullut teoriasta, jonka mukaan jokaisella maapallon ihmisellä oli olemassa kaksoisolentonsa jossain päin maailmaa tai jossain menneessä tai tulevassa ajassa. Ennen tätä hetkeä hän ei ollut ajatellut siitä mitään, mutta nyt hän joutui erikseen muistuttamaan itselleen, ettei Merlin voinut olla täällä. Hänen edessään oleva poika muistutti hämmästyttävän paljon Oliverin pikkuveljeä – pipo päässä kulkevaa kiukkuista kymmenvuotiasta mansikkablondia, joka katsoi aivan liikaa väkivaltaisia piirrettyjä ja kuolisi todennäköisesti sokerin yliannostukseen Oliverin lelliessä riiviötä pilalle herkuilla – niin paljon itse asiassa, että Jeanin teki mieli soittaa Oliverille varmistuspuhelu.

Hän ei tehnyt sitä. Sen sijaan hän kysyi pojalta "Mitä sinä itket täällä?"

Jos poika olisi ollut Merlin, hän olisi sanonut "Pää kiinni!" Tämä poika ei sanonut.

"Wendy on suuttunut minulle" hän tokaisi suoraan aivan kuin Jean olisi tiennyt kuka Wendy oli.

"Sellaista sattuu" Jean totesi. "Oletko pyytänyt anteeksi? Niin kannattaa tehdä vaikka ei olisi omasta mielestään tehnyt kovin pahasti. Vai onko Wendy koira?"

"Eikä! Tyttö! Minä… tykkään hänestä" poika mutisi painaen katseensa alas. Hänen silmäripsensä kiilsivät kosteina.

Hitto, Jean ajatteli. Tämä vaikutti monimutkaisemmalta kuin hän oli olettanut. Hän istahti maahan tyytyväisenä pensaiden suomasta varjosta (helvetillisen helteinen päivä jälleen kerran), esitteli itsensä ja kysyi pojan nimeä.

Pojan ilme näytti ihmettelevältä "Täh? Näytät ihan Francisilta. Jolla on vähän huonompi päivä, mutta silti... Minä olen Peter" hän lisäsi nopeasti Jeanin katsoessa häntä tyhjällä katseella.

"Peter, minä ryömin tänne pusikkoon, koska luulin, että sinulla on jokin hätä. En tykkää tehdä asioita turhan päiten, joten voit yhtä hyvin selittää koko jutun. Lupaan kuunnella puolella korvalla on se miten pitkä tarina hyvänsä."

Peter epäröi.

"François on minun serkkuni. Jos kyse on pelkästään tykkäämispulmista, voin viedä sinut hänen luokseen tämän jälkeen" Jean lupasi.

Se tuntui riittävän. Vedettyään kerran henkeä kuin valmistautuakseen Peter aloitti. Jean kuunteli pitkää ja sekavaa kertomusta hyvän aikaa puolella korvalla odottaen, milloin se pääsisi varsinaiseen asiaansa ja kysyi lopulta "Montako kirjettä sinä oikein teit? Oliko suunnitelmanasi ryhtyä sarjamurhaajaksi?"

"...ole kyse mistään murhaamisesta! Sen piti olla salaperäinen viesti! Se tuo leikkiin oikean tunnelman." Peter niiskaisi. "Etkö sinä ole ollut ikinä lapsi?"

Jean pohti asiaa ja päätyi lopputulokseen, että luultavasti ei. Monet lapsuuteen liitetyt asiat olivat tuntuneet hänestä ikäviltä suorituksilta, jotka oli tehtävä, halusi tai ei. Onneksi Oliver oli ollut lapsi hänenkin edestään ja raahannut hänet perässään läpi saippuakuplien puhaltamisen ja hammaskeijuihin uskomiset.

"Minä käytin niihin niin paljon aikaa" Peter jupisi itsekseen. "Yritin kirjoittaa kaikista parhaimmalla käsialallani Wendylle, keksiä vaikuttavimmat solvaukset sille typerälle Kirklandille ja pitää jatkuvasti karkailevat kirjaimet tallessa, että saisin liimattua ne Raivisille viestiksi."

Karkailevia kirjaimia. Liimaa.

"Raivisin viesti" Jean aloitti hitaasti "Kuuluiko se: 'Tavataan huomenna kello 14'?"

"Joo, mistä tiesit?" Peter katsoi häntä yllättyneenä siniset silmät valtavan suurina.

"Minä sain sen. Se tuli vaaleanpunaisessa kuoressa. Ja siinä oli kirjoitusvirhe. Saat sen takaisin."

Peter pomppasi kiihtyneenä jaloilleen ja manasi postiljoonia, jonka oli pysäyttänyt ja pyytänyt toimittamaan kirjeen puolestaan, koska ei ollut itse ehtinyt iskän soitettua käskyn tulla heti takaisin kotiin jonkin typerän Ikea-reissun takia. Jean ei kiinnittänyt toisen kiukkuamiseen minkäänlaista huomiota. Hän mietti Peterin kertomusta.

"Yhteenveto – istu alas tai jotain" Jean tokaisi ja Peter laskeutui raskaasti maahan nyhtämään lisää ruohonkorsia niiden entisten lisäksi, joita hän oli riipinyt maasta aiemmin puhumisensa lomassa. "Eli yhteenvetona sinä kirjoitit Wendylle rakkauskirjeen, ystävällesi Raivisille salaperäisen viestin ja jollekin Kirklandin ukolle, josta et yhtään pidä, listan solvauksia."

"Se on tyhmä" Peter puolustautui selvästi odottaen, että melkein-aikuinen teini läksyttäisi häntä viimeiseksi mainitusta kirjeestä. "Huusi kuin joku tautinen hyeena, kun kerran potkaisin jalkapallon sen ruusupenkkiin."

"Vahingossa vai tarkoituksella?" Jean kysyi täsmennykseksi.

Peter virnisti. "Vahingossa. Sillä kertaa."

Jean nyökkäsi eikä sanonut siihen enempää. "Yhteenveto jatkuu: Sinä veit Wendyn ja Kirklandin kirjeet perille itse ja Raivisin kirjeen annoit posteljoonille, joka toi sen väärään taloon. Minä sain sen, Wendy sai solvauskirjeen ja Kirkland –"

"Ei…" Peter kuiskasi.

"– Kirkland sai rakkaudentunnustuksesi" Jean sanoi, vaikka Peter oli selvästi jo tajunnut asian. Epätoivoinen kasvojen hautaaminen käsiin –ele oli melko selvä merkki siitä. Valitettavasti se saattoi tarkoittaa sitäkin, että lapsi itkisi uudelleen, mikä ei edelleenkään olisi hyvä juttu. Peter oli niin lähellä, että saattaisi jopa vaatia halausta tai jotain muuta vastaavaa lohdutuksekseen. Jean ei muistanut koskaan olleensa niin onnellinen kuullessaan Francisin äänen kuin silloin.

"Jean? Oletko sinä siellä puskassa? Pelkkä kyllä riittää, en varsinaisesti halua kuulla yksityiskohtaisia selityksiä miksi."

"Kyllä" Jean vastasi.

"Pääsetkö pois sieltä? En viitsisi liata vaatteitani."

Jean huokaisi ja kehotti Peteriä tulemaan mukanaan. Loppujen lopuksi hän oli luvannut esitellä Francisin ja Peterin toisilleen, jos juttu osoittautuisi tykkäämispulmaksi. Tämä todellakin oli sellainen. Melko kirjaimellisesti.

.

Jeanin oli annettava Francisille tunnustusta siitä, että hän ei nauranut Peterin kertoessa uudelleen tarinansa. Jean oli odottanut hänen nauravan – sitä omituisen kuuloista naurua, joka muka joidenkin mielestä oli ranskalaista, vaikka todellisuudessa kukaan ranskalainen ei oikeasti nauranut 'hon hon hon' (tuskin minkään muunkaan valtion kansalainen sen puoleen. Kiitos, Maurice Chevalier, stereotypiasta, jonka sitkeys päihittää voikukat...) – mutta ei. Hän kuunteli ja totesi sen jälkeen "Minä tiedän Kirklandin. Hän on matkoilla tällä hetkellä. Palaa varmaan tänään takaisin."

"Oikeasti!? Sittenhän hän ei ehkä ole nähnyt kirjettä vielä ja me voimme hakea sen takaisin, vai mitä?" Peter innostui ja Francis nyökytteli.

Jean koetti livahtaa karkuun, omasta mielestään hän oli jo tehnyt tarpeeksi, mutta Francis kaappasi hänen käsivartensa käsikoukkuunsa. Jean lupasi tulla mukaan, kunhan Francis vain päästäisi irti hänestä.

He kävelivät helteessä Kirklandien talolle. Talo ja sen pihapiiri olivat juuri tulleet näkyviin, kun he huomasivat jonkun seisovan pihatien päässä postilaatikon luona. Francis lähti juoksemaan edeltä.

"Arthuuur!"

Postilaatikon luona seissyt vaaleatukkainen nuori kääntyi äänen suuntaan. "Anna mun kaikki kestää! Mitä sinä haluat, Bonnefoy? Tai odotas, en halua tietää. Minä olen ollut kotona kymmenen minuuttia, en todellakaan halua nähdä sinua vielä. En koko kesänä, itse asiassa."

"Tuoko on se Kirkland? Minä luulin, että hän on vanha ukko" Jean mutisi suupielestään Peterille, kun he kävelivät lähemmäs.

"Niin hän onkin" Peter vastasi, ei-aivan-niin-hiljaa. "Puhuukin kuin vanhat ihmiset. 'Peijooni' ja 'Anna mun kaikki kestää' ja 'Mitä halvattua?'."

"Halvatun kuustoista" Arthur mutisi puoliääneen nähtyään Jeanin. "Niitä on kaksi!"

"Arthur, haluan esitellä sinulle serkkuni Jeanin. Hän viettää kesälomaa meillä kotona vielä viikon verran. Jean, tässä on Arthur. Hän on minun luokallani ja saanut palkintoja kasvattamistaan ruusuista. 'Nuorin kasvattaja tällä seudulla', niinkö lehdissä luki?"

Arthur meni hämilleen eikä selvästikään tiennyt mitä sanoa. Jean huomasi Francisin laittaneen suurimman ja hurmaavimman sosiaalisuusvaihteensa peliin, hän pystyisi kohta puhumaan aivan kenet tahansa ympäri ja Jean ihmetteli mitä hän aikoi. Peter, joka ei ollut tuttu Francisin peliliikkeiden kanssa, liikahteli levottomana aivan kuin hänellä olisi ollut vieterit jalkapohjiensa alla. Arthurin huomio kiinnittyi häneen.

"Mitä pahoja sinä juonit? Miksi tuo kiusankappale on teidän mukana?" Arthur kysyi epäluuloisesti puristaen käsissään pitämiään posteja alitajuntaisesti lujemmin.

Francis heilautti kättään huolettomasti "Kunhan sattumalta tapasimme matkan varrella. Hän etsii koiraansa. Sitä pientä valkoista, tiedäthän? Se karkasi. Oletko sattunut näkemään?"

"En. Tulin kotiin vasta hetki sitten" Arthur tokaisi ja kääntyi mennäkseen kohti taloaan. Francis peilasi elettä, mutta vilkaisi olkansa taa Jeaniin sanoen silmillään: Tee jotain.

Jeanilla ei ollut aavistustakaan siitä mitä hänen pitäisi tehdä ja katseli nopeasti ympärilleen. Koira, hän ajatteli.

"Tuolla se on! Karannut koira!" Jean huudahti käsittämättömän kehnosti ja epäuskottavasti ja tyrkkäsi Peterin Arthurin selkää päin. Kaksikko kaatui nurmelle ja postit lensivät Arthurin käsistä. Francis katsahti Jeania pelästyneesti, sen näköisenä kuin olisi halunnut huutaa Oletko sekaisin! ja kumartui auttamaan Arthuria ylös Jeanin alkaessa poimia posteja kasaan livauttaen Peterin kirjekuoren shortsiensa taskuun.

"Sattuiko Peter? Minne se koira meni? Jean? Mihin suuntaan?" Francis kyseli koettaen pitää improvisoitua esitystä jotenkuten kasassa.

"Tuonne noin" Jean osoitti epämääräisesti suuntaa, josta he olivat tulleet, laski postit Arthurin käsiin ja kiskaisi Peterin mukaansa. "Tule Peter, me voimme saada sen kiinni."

He lähtivät jättäen Francisin taakseen huolehtimaan luokkatoveristaan.

.

Francis mökötti. Jean ei edes yrittänyt sanoa "loppu hyvin, kaikki hyviin" tai jotain muuta yhtä latteaa. Hän vain istui Francisin huoneen lattialla pidellen lomalukemisekseen varaamaansa kirjaa avoinna käsissään muodon vuoksi. Hän ei lukenut sitä oikeasti, ei edes teeskennellyt lukevansa, mutta hänestä tuntui, että hän tarvitsi kirjaa tekosyykseen tulla Francisin huoneeseen, niin epämääräinen ja hatara kuin se olikin (minkä Jean olisi myöntänyt itse ensimmäisenä).

Jean oli uskonut, että jos hän vain istuisi tarpeeksi pitkään samassa huoneessa, Francisin seurallinen luonne antaisi lopulta periksi ja serkku alkaisi puhua hänelle uudelleen ennen kuin huomasikaan. Selvästikin hän oli ollut väärässä. Francis oli yllättävän sitkeä ja itsepäinen loukkaantuneena.

"Peter sai annettua oikeat kirjeet tytölle ja kaverilleen" Jean mutisi puoliääneen nostamatta katsettaan ylös kirjasta.

Ei vaikutusta. Uteliaisuuskaan ei siis saisi Francisia jättämään tiukkaan kaivamiaan asemiaan. Jean käänsi kirjan sivua ennen kuin yritti uudelleen.

"Oletko sinä ihastunut siihen tyyppiin? Nolasimmeko me sinut hänen edessään?"

Liikahdus. Jean käänsi päätään aavistuksen ja näki Francisin puuskaan asettamien käsien kiertyvän tiukempaan.

"En" Francis vastasi tylysti. "Siinä herrassa on niin paljon tekemistä, että se, joka häneen silmänsä iskee, saa päänsärkyä koko loppuelämäkseen."

"Minä luulin, että sinä pidät haasteista."

"Ja minä luulin, ettei sinua kiinnosta muiden ihmissuhteet" Francis nokitti takaisin.

"Ei minua kiinnostakaan" Jean vetäytyi. Francis mahtoi olla tosissaan vihainen. Ei auttanut. Jean saattoi ainoastaan sanoa enää yhden asian. "Anteeksi."

Francis pehmeni heti, mutta piti närkästyneen ulkomuotonsa vielä hetken aikaa ennen kuin kääntyi häneen päin. "Viimeinkin. Minä luulin, että joudun olemaan sinulle vihainen lähtöösi asti."

"Olisitko jaksanut niin pitkään?" Jean kysyi ja näki vastauksen Francisin silmissä. Olisi, kevyesti. Jean pisti itselleen muistiin, ettei koskaan hankkiutuisi Francisin kanssa huonoihin väleihin.

Francis nojautui uteliaana eteenpäin. "Joten miten Peterin kirjeiden kanssa kävi? Mitä tyttö vastasi hänelle?"

"Että Peter ei ole ihan niin tyhmä ja ällöttävä ja haiseva kuin muut pojat."

Francisin kulmakarvat kohosivat korkealle "Sehän on paljon sanottu. Sen ikäisiltä."

Jean hymähti. "Niin kai. Peter virnuili korvasta korvaan kertoessaan siitä."

Francis hymyili kuin olisi nähnyt Peterin hymyn ja vastannut siihen. Sitten hän venytteli ja kysäisi "No, mitä sinä haluat tehdä viimeisinä päivinä täällä? Mitään erikoista?"

En mitään -vastaus oli heti valmiina Jeanin kielen päällä, mutta sitten hän jäi harkitsemaan asiaa pidempään. Francis katseli häntä kiinnostuneena ja kehotti Jeania sanomaan ääneen, mitä ajatteli. Jean huokaisi raskaasti.

"Voidaanko me tehdä ruokaa? Jonkinlainen vastatuliainen tai jotain niistä kuppikakuista, jotka toin mukanani? Leipominen ja muu on minusta kamalan vaivalloista enkä tavallisesti jaksaisi vaivautua, mutta minä olen ollut poissa kolme viikkoa…" Jean vaikeni ja toivoi hartaasti mielessään, ettei Francis kääntäisi hänen äskeistä kysymystään takaisin ja kysyisi oliko Jean ihastunut kaveriinsa. Se olisi ikävä veto. Ja vastaus oli edelleen ei.

Joko Francis ei ollut pikkumainen tai sitten hän ei huomannut mahdollisuutta, sillä hän tokaisi heti huolettomasti "Voidaan. Haluatko tehdä jotain herkullista ja upean näköistä? Vai jotain mikä näyttää pahaenteiseltä ja myrkytetyltä?"

Jean ei mahtanut virnistykselleen mitään. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti loistavalta. Hän halusi melkein sanoa sen, mutta sanoikin sen sijaan "En tiedä. En ole miettinyt niin pitkälle."

Francis kaivoi kirjoituspöytänsä laatikosta tyhjän, valkoisen paperin ja nappasi kuulakärkikynän pöydän päällä olevasta kynäpurkista. "Ideoidaan."

.

.

.

Kirjoittajan kommentti:

Tämä oli ensimmäinen kerta kun kirjoitin 2P!Hetalia-hahmoista. En ole lukenut heistä ficcejä vielä juuri lainkaan, mutta ympäriinsä tätä fandomia seilaillessani mieleeni on tarttunut mielikuvia siitä millaisia he ovat. En kuitenkaan ole erityisen viehtynyt väkivaltaan tai psykopaattiseen käyttäytymiseen, joten tulkintani voi olla aika pehmo.

Koska 2P-hahmot ja -maailma ovat osittain käänteisiä 1P:lle, kuvittelen, että 2P!Ranska ja 2P!Englanti tulevat kummallisen hyvin toimeen keskenään, paremmin jopa kuin jatkuvassa kissa ja hiiri -kinastelussaan elävät 1P-versionsa. En tiedä jakaako kukaan muu tätä näkemystä kanssani…

En myöskään ole ihan varma täyttääkö tämä Rare Pair Weekin tehtävänantoa. Yritin kyllä pitää 2P!Ranskan, Ranskan ja Sealandin tarinan keskiössä, mutta... Toisaalta, minulla oli hauskaa tätä kirjoittaessani, joten siltä osin pidän tätä yritystä onnistuneena.

(Miten ihmeessä Bonnefoy-sukunimi taipuu monikossa: Bonnefoyn talossa, Bonnefoyden talossa, Bonnefoyjen talossa vai Bonnefoy'en talossa? En tiedä yhtään...)