Ikäraja: T
Genre: romantiikka
Varoitukset: kiroilu
Nimistä: Lovino (Etelä-Italia eli Romano), Matthew (Kanada), Feliciano (Pohjois-Italia), Alfred (Amerikka)
Kirjoittajan kommentti:
APH Rare Pair Week oli ja meni taas Tumblrissa, mutta onneksi jotkut osallistuivat siihen kirjoittamalla ficcejä tännekin, niin se ei mennyt minulta kokonaan ohi. Tämän vuoden (2021) kirjoitusotsikot tai aiheet vaikuttivat paljon vaikeammilta kuin viime vuoden, mutta halusin silti kokeilla kirjoittaa edes joistakin niistä.
Tämä on ainoa genrellä romantiikka. Muiden on genre on ystävyys.
Ensimmäisen päivän otsikkona oli Language.
.
Tiivistelmä:
Kolmen vuoden seurustelun jälkeen Lovino haluaa viedä Matthewin ravintolaan syömään. Ensimmäistä kertaa. Human AU. Yliopisto-opiskelijoina.
.
Tic
.
He astuivat kirpeästä pakkasesta sisälle miellyttävän pienen italialaisen ravintolan lämpöön. Ilmassa tuoksui basilika ja Matthew ajatteli leipätikkuja, joista oli lukenut etukäteen kehuja. Nuori nainen hymyili heille tiskin takaa ruskeat hiukset ponihännällä, päällään musta puoliessu ja toivotti heidät tervetulleiksi.
"Vitun narttu!" Lovino laukoi suoraan samalla kun auttoi Matthewia riisumaan takin, jonka hihaan hän oli jotenkin onnistunut sotkemaan itsensä.
Tunnelma viileni nopeammin ja hyisemmäksi kuin jos he olisivat jättäneet oven auki. Nainen katsoi heitä järkyttyneenä. Toinen työntekijä kurkotti kaulaansa kauempana, hän oli kuullut sanat ja oli valmis tulemaan kollegansa tueksi ohjaamaan hankalat asiakkaat pois tarvittaessa. Matthew tarttui Lovinoa kädestä.
"Pöytävaraus kahdelle, Vargasin nimellä" Lovino sanoi nöyrempään sävyyn. Vapaa käsi naputti pienen kuvion jalan sivuun.
Naisen tarkkaava katse kävi heissä molemmissa. Kun hän katsoi Matthewiin, Matthew hymyili aseistariisuvimman, tavallistakin ihmisystävällisemmän ujon hymynsä.
Se tehosi. Nainen laski katseensa alas tiskiin ja selasi varauskirjaa, näki nimen ja kertoi heidän pöytänsä olevan salin perällä seinän vierellä. Naisen olisi kuulunut saattaa heidät, mutta Matthew ei piitannut etikettivirheestä. Hän piti Lovinon kädestä kiinni koko matkan pöydän luo.
Puolivälissä nuori iloinen miestarjoilija mustassa puoliessussa tuli heitä vastaan ja lähti opastamaan heitä pöydän luo, avasi ruokalistat ja ojensi ne heille kertoen oman viinisuosituksensa. Lovino pudisti sille päätään, hän oli tilannut annokset ja viinilasilliset etukäteen pöytävarauksen yhteydessä. Tarjoilija ei hämmentynyt eikä hänen hyvä tuulensa himmentynyt tiedosta ottaessaan Matthewin antamat ruokalistat takaisin, vaan lupasi ruokien siinä tapauksessa tulevan pian ja toivotti heille mukavaa iltaa. Lovino heilautti keskisormea hänen selälleen.
"Minä vien meidän takit naulakkoon" Matthew ehdotti nousten ylös. Alun sählinki oli saanut heidät unohtamaan ulkovaatteet ylleen. Lovino kiemurteli takistaan ja ojensi sen pipon ja kaulahuivin kanssa hänelle.
Kaulankurkottelija tuli vastaan Matthewin kävellessä naulakolle ja suuntasi erehtymättömästi heidän pöytäänsä kohti käsissään vesikannu ja leipätikkukori. Matthew käännähti ympäri, pyysi naista odottamaan. Onneksi hän kuuli. Matthew oli toivonut mielessään, että heidät pöytään ohjannut mies olisi toiminut heidän tarjoilijanaan illan ajan, koska hän ei ollut nähnyt mitä ovella oli tapahtunut, mutta toiseksi paras vaihtoehto oli saada puhua sen nähneiden kanssa kahden kesken. Lyhyesti ja hiljaa Matthew pyysi anteeksi ja selitti. Tarjoilijan rautaisen kova ammattilaisilme lientyi asteen verran. Hän odotti, kunnes Matthew oli saanut takit ripustettua ja käveli pöydän luo yhtä matkaa.
"Kirahveja. Ki-ki-kirahveja. Kiitos" Lovino sanoi tarjoilijalle ja räpytti silmäänsä tavalla joka näytti liioitellulta yritykseltä iskeä silmää. Tarjoilija hymyili niin kuin asiakkaille kuului hymyillä ja lupaili hänkin annosten tulevan aivan pian.
Heti hänen mentyään Matthew käänsi pöydässä valmiina olleen juomalasin oikeinpäin ja ojensi sen lähemmäs vesikannua. Lovino tarttui kannun kädensijaan, veti syvään henkeä ja kaatoi lasiin vettä. Se ei läikkynyt yli. Lovino hymyili ja kohautti olkapäätään suuressa kaaressa. Matthew hymyili hänelle vastaan.
"Ota leipätikku. Niitähän sinä tulit tänne syömään" Lovino tarjosi leipätikkukoria kohti Matthewia.
Matthew otti tikun. "Mukavan näköinen paikka. Onko Feliciano käynyt täällä ennen?"
"Ei. Feli ei tiedä tästä mitään."
"Löysitkö sinä ruokapaikan, jossa Feliciano ei ole käynyt? Italialaisen paikan?" Matthew ilmehti yllättyneesti ja nakersi leipätikusta palan.
"Kyllä" Lovino hymyili, suipisti suunsa ja vihelsi. Se kuulosti linnun päästämältä ääneltä.
Kun he olivat hengailleet toista kertaa kokeilevasti toistensa seurassa, Lovino oli kertonut lukemastaan uutisesta, jossa kerrottiin, että kaikki Suomessa asuvat lemmikkipapukaijat osasivat viheltää Kummisedän-tunnuskappaleen – lintuharrastajien pienessä piirissä linnut olivat opettaneet sen toinen toisilleen hoitopaikoissa omistajiensa lomien aikana. Lovinon päästämät vihellykset olivat siitä lähtien olleet Matthewin suosikkeja.
Ne olivat myös piirun verran sosiaalisesti hyväksyttävämpiä kuin "Paskaa! Mätää ja paiseita!" -huudahdus, jonka Lovino päästi heidän ruokiensa saapuessa pöytään. Matthew ei vilkuillut ympärilleen nähdäkseen oliko naapuripöydissä asiakkaita ja kuulivatko he. Hän tuijotti edessään lautasella olevaa Pizza Margheritaa.
"Odota" Lovino käski tarjoilijaa. "Etkö pidä siitä?" hän kysyi Matthewilta.
"Pidän" Matthew vastasi hiljaa korjaten silmälasiensa asentoa epävarmana. "Se on suosikkini. Mutta minä luulin... kun me olemme ulkona ja kaikkea..."
"Syö se sitten, äläkä murehdi!" Lovino elehti lennokkaasti kuin aito italialainen. "Tuon italialaisemmaksi ei ruoka tule! Italian värit" Lovino muistutti ja Matthew hymyili punaiselle tomaattikastikkeelle, valkoiselle mozzarellalle ja vihreälle basilikalle. "Sitä paitsi minullakin on pizza, jos et huomannut. Päästään tarvittaessa nopeammin pois" Lovino kuiskasi viimeisen lauseen.
Matthew nyökkäsi ja tarttui ruokailuvälineisiinsä edelleen hieman aikaillen mutta silti aavistuksen varmempana. Hän oli todella huono syömään muutenkin, saati sitten ulkona, eikä hän olisi lähtenyt lainkaan, jos hänen veljensä Alfred tai joku muu olisi pyytänyt. Mutta idea oli Lovinon. Eikä Lovino käynyt ulkona syömässä. Se oli liian stressaavaa. Take awayt ja kotiinkuljetukset kävivät, mutta niistäkin huolimatta Lovino suosi itse kotona tehtyä ruokaa. Lovinon vuoksi hän halusi yrittää.
"Kiitos."
Lovino viittoili tarjoilijaa lähtemään. "Eipä kestä. Kyrpä! ...Anteeksi. Älä pinnistele liian kovaa. Me voimme lähteä heti, jos siltä tuntu-tu-tu-tuu. Tuntuu."
"Samat sanat" Matthew mutisi, mutta hymyili katsoessaan ylös Lovinoon. Lovino heilautti päätään ja vihelsi.
Lovino oli kamala ihminen. Sitä mieltä kaikki olivat ja Matthew oli ollut itsekin hämillään kolme vuotta sitten, kun Lovino oli ensin ilmestynyt kuin tyhjästä puolustamaan hänen paikkaansa jonossa etuilijalta, jonottanut hänen kanssaan mitään puhumatta kassalle asti ja huutanut hänelle sitten täysiä päin hänen kasvojaan "Kusipää! Kusipää! Kusipää!"
Jos Matthew olisi kertonut siitä Alfredille, Alfred olisi varmasti mennyt antamaan Lovinolle selkään ja aloittanut luultavasti siinä samalla monta sukupolvea kestävän verivihan Vargasien klaanin kanssa. Mutta Matthew ei ollut sanonut mitään. Koko sattumus oli niin absurdi, että hänen oli vaikea pitää sitä totena. Sitä paitsi Matthew oli ollut täysin varma, ettei Lovino muistaisi häntä enää, vaikka he näkisivät uudelleen. Useimmat eivät muistaneet. Matthew oli huomaamatonta, mieleen jäämätöntä ihmistyyppiä.
Siksi hän oli yllättynyt, kun seuraavana päivänä Lovino oli kuiskannut "Anteeksi" ohittaessaan hänet ruokalaan vievällä käytävällä. Anteeksipyyntö oli ollut vilpitön ja Matthew oli jäänyt pohtimaan millainen henkilö Lovino Vargas, yliopiston draamakerhon lavastaja, oikein oli.
Kamala. Törkeä. Arvaamaton kiroilija.
Kun Matthew kutsui hänet ensimmäisen kerran kylään ja Lovinolta pääsi kirousryöppy, Alfred tuli melkein Matthewin huoneen ovesta läpi ja oli valmis heittämään Lovinon pihalle ikuisen porttikiellon kera. Matthew oli joutunut selittämään asiaa niin pitkään ja niin lujaan ääneen, että menetti äänensä viideksi päiväksi, mistä Lovino oli pahoillaan.
Lovino oli aina pahoillaan. Hän ei tarkoittanut. Hän ei vain voinut asialle mitään. Jos hän pinnisti ja patosi ticsejään, ne räjähtivät entistä rajumpina ulos myöhemmin. Sellaista elämä Touretten syndrooman kanssa oli.
Joskus huonompina päivinä ja ollessaan väsynyt Matthew ajatteli, miten epäreilua oli, ettei Lovinon nuoremman veljen Felicianon eksentrisen ylivilkasta käytöstä kukaan pitänyt outona ja paheksuttavana, vaikka hän hypähteli, lauloi ja halasi spontaanisti kaikkia tämän tästä päästäen pieniä, tunnusomaiseksi muodostuneita "vee"-äännähdyksiä (Feliciano ei ollut saanut diagnoosia vaikka perhepiirissä kaikki sanoivatkin leikillään, että Felillä oli Touretten "söpö muoto"), mutta Lovino ei koskaan ajatellut samoin. Felicianolla oli omat vaikeudet elämässään, pimeän pelko ja valtava ahdistus yksinjäämisestä, eikä niidenkään kanssa eläminen ollut helppoa.
"Jokaisella on jotain" Lovino tapasi sanoa ja kohauttaa hartioitaan.
Lovino ei ollut hirveä. Eikä kamala. Eikä Matthew seurustellut hänen kanssaan, koska halusi muilta sääliä tai ihailua tai koska olisi halunnut parantaa hänet – Touretten syndroomaa ei voinut parantaa. Jos voisi, Matthew olisi ehdottomasti tehnyt niin. Lovino oli älykäs ja lämmin ja huomaavainen, sen vuoksi Matthew seurusteli hänen kanssaan. Koska Lovino näki ja huomioi ja rakasti. Ja Matthew rakasti häntä.
"Vitun narttu! Haittaako – vitun narttu! – jos lähdetään?" Lovino kysyi. He olivat syöneet ruokaa kymmenen minuuttia. "Minä olisin halunnut, että tämä onnistuu, mutta tämä on, vittu, liian vaikeaa."
Matthew laski viinilasinsa alas. "Mennään vaan" hän kuiskasi. Syöminen tuntui tukalalta. Hän ei ollut saanut alas kuin kaksi palaa.
"Ota leipätikkuja mukaan, tiedä häntä koska pääsemme syömään niitä uudelleen" Lovino kuiskasi vastaan ja viittasi tarjoilijaa tulemaan heidän luokseen. "Minä maksan laskun."
"Kiitos ihanasta illasta" Matthew kiitti tarkoittaen joka sanaa. "Katsotaanko kotona leffaa?"
"En varmaan pysty keskittymään. Haittaako jos elämöin ja tickailen vieressä?"
"Ei yhtään" Matthew vakuutti ja hymyili.
.
.
.
.
Kirjoittajan kommentti 2:
Touretten syndrooma on neuropsykiatrinen oireyhtymä, johon liittyy useita erilaisia tahattomia tic-liikkeitä. Ne ovat erilaisia fyysisiä eleitä (pään heilautuksia, käden huitomisia, silmien räpyttelyä, erilaisia ilmeitä ja irvistyksiä), ääniä ja äännähdyksiä (viheltelyä, sanojen tai tavujen toistamista, tuhahtelua, huudahduksia).
Kaikilla Tourettea sairastavilla ei ole tarvetta tai taipumusta kiroilla jatkuvasti (koprolalia), mutta Lovinon tapauksessa se tuntui sopivan hänen hahmoonsa – ficin idea syntyi ajatellessani englanninkielistä lausetta "Watch your language!" (varo kielenkäyttöäsi/älä puhu rumia!) ja siitä, että mitä jos sille ei voi mitään.
Tourettea sairastava henkilö, kutsutaan myös TS-ihmiseksi, ei voi tic-liikkeilleen mitään ja siksi sellaiset lauseet kuin "Lopeta tuo", "Käyttäytyisit paremmin" ja "Onko ihan pakko?" tuntuvat loukkaavilta. Myös liikkeille nauraminen tai niiden matkiminen on ilkeää ja epäkunnioittavaa. Paras tapa suhtautua Touretteen on katsoa tic-liikkeiden ohi ja keskustella ja olla niin kuin kenen tahansa ei-tickailevan henkilön kanssa.
Tourette ei vaikuta yksilön älykkyyteen.
Tarkoitukseni ei ole olla loukkaava ja toivon, ettei kukaan Tourettea sairastava, joka ehkä lukee tämän ficin, koe sitä sellaisena. (Mietin pitäisikö alun varoitukseen lisätä maininta ihan pienestä negatiivisesta suhtautumisesta Touretten syndroomaan, mutta katsoin, että pohjimmiltaan tarina on positiivinen enkä haluaisi paljastaa asiaa etukäteen, ettei ficci vesity ennen aikojaan, niin en sitten kirjoittanut sitä esiin. Ja mietin vieläkin, että olisiko pitänyt...)