Ikäraja: K+/T
Genre: yleinen(?)
Varoitukset: -
Hahmojen nimistä: Lovino (Etelä-Italia), Elizabeta/Erzsébet (Unkari), Edelstein (Itävalta)
Aihe: kukat (Flowers)
Kirjoittajan kommentti:
HWS RarePair Week oli ja meni tumblr:ssa keväällä 2022. Tiedän, että olen myöhässä, mutta haluan silti kirjoittaa muutaman tarinan sitä varten.
Jälleen kerran tämän tarinan Elizabeta (Unkari) on omissa ajatuksissani eri henkilö kuin muissa tämän tarinakokoelman tarinoissa esiintyvä Eli/Elizabeta. Ainoastaan Unkari-Liechtenstein-Ukraina -tarinoiden Elizabeta on yksi ja sama.
Mutta toisaalta, jos lukija haluaa samaistaa tämän Elizabetan samaksi kuin jossain aiemmassa tarinassani, niin siitä vaan.
Tämän kokoelman nimeksi pitää kohta muuttaa "Harvoin valokeilassa - Unkari", haha...
.
Tiivistelmä:
Lovino ei osannut selittää itselleen miksi hänen piti tehdä niin, mutta se ei tarkoittanut mitään ja Elizabetan oli parempi ymmärtää se. School AU (yläasteella).
.
Kannustus
.
Toisen kerroksen keskikäytävän keskivaiheilla olevat paksut lasiovet olivat ehdottomasti näyttävin arkkitehtoninen ja sisustuksellinen ratkaisu muuten käytännöllisyyden, tiilen ja tylsän värimaailman nimiin vannovassa julkisessa koulussa, jota Lovinon oli käytävä vielä vuosi ja jokunen kuukausi. Ne tekivät poikkeuksetta vaikutuksen kehen hyvänsä joka näki ne ensimmäisen kerran, mikä varmasti oli niiden tarkoitus. Lasiovien takana oli pieni aula tai pikemminkin tila, joka jakautui kahteen eri suuntaan ja josta joku oli yrittänyt tehdä aulamaisen odotustilan lasiovien tyyliin sopivilla kaarevilla valkoisilla penkeillä, penkkeihin saumattomasti sopivilla lehtikoreilla ja ruukkukasvilla, joka näytti hämmentävän aidolta vaikka oli silkkaa muovia.
Yritys oli arvostettava, joskin sekä lasiovien herättämä kunnioitus ja mystisyys että aulan ja odotustilan itsetietoinen tyyli muuttuivat arkisiksi ja latteiksi, jos niistä kulki ja niiden penkeillä odotti valosummerijärjestelmän valon muuttumista vihreäksi niin usein kuin Lovino kulki ja odotti. Lehtikoreihin ei ollut esimerkiksi tullut uutta luettavaa ainakaan vuoteen, mikä johtui maailman kaikkien odotushuoneiden kaikkien lehtien vääjäämättömästä kohtalosta tulla revityiksi niin, että ennen pitkää niissä oli niin paljon reikiä ja puuttuvia sivuja, ettei yhtäkään juttua voinut lukea kokonaan alusta loppuun.
Lovino naputti sormillaan polveensa ja kohotti katseensa seinään, jossa olisi pitänyt olla kello, mutta ei ollut. Ei ollut koskaan ollut. Se tuntui ristiriitaiselta ottaen huomioon miten usein ja millaisella painotuksella opettajat puhuivat ajoissa olemisesta, niin kovin äkkiä kertyvistä myöhästymismerkinnöistä ja siitä, miten ne vaikuttivat suorasti tai epäsuorasti käytösarvioon, numeroihin ja myöhempään menestykseen töissä ja aikuisten maailmassa.
Mutta ehkä, näin Lovino oli päätellyt tuijottaessaan seinää ja kuvitellessaan määrättömien minuuttien valumista olemattomassa kellotaulussa, jos oli hankkinut itsensä tänne, myöhästyminen ja ajoissa oleminen menetti merkityksensä. Jos istui rehtorinkanslian oven edessä kuten hän, oli jo mokannut jotain. Ja jos taas odotti jotakuta opettajaa opettajainhuoneen edessä, no, silloin siihen oli jokin syy tai sellaisen sai viimeistään siinä vaiheessa, kun oli jutellut opettajan kanssa.
Hänen mietteensä katkesivat ja sormien naputus taukosi, kun käytävän melu tulvehti hetkeksi sisään ennen kuin paksut lasiovet sulkeutuivat uudelleen ja vaimensivat käytävän äänet puoleen. Joku humpsahti istumaan ensimmäiselle vapaalle penkille Lovinoa vastapäätä niin ärtyneenä ja omissa ajatuksissaan, että tuskin laittoi Lovinon läsnäoloa merkille. Lovino ei kyennyt samaan.
"Neiti tappelija" hän lausahti mahdollisimman asiallisesti. "Mikä yllätys."
Elizabeta Héderváryn kurittomat luonnonkiharat heilahtivat terävästi kuin Medusan vihaiset käärmeet, mutta hänen vihreissä silmissään väikähtävä tunnistaminen säästi Lovinon kuolettavalta puraisulta ja tyttö vastasi käyttäen täsmälleen yhtä asiallista äänensävyä "Vargas. Mitä tällä kertaa: nukuitko tunnilla vai soititko liikaa suutasi?"
"En kumpaakaan" Lovino sanoi nousten paikaltaan. "Arvasin, että tulisitte ja lämmitin penkkiä teitä varten." Hän viittoili kohti istuintaan ylikohteliaasti.
Elizabeta tuhahti. "Pidä penkkisi."
Lovino istui alas virnistäen sisäänpäin ja tiesi Elizabetan tekevän samoin. Kaikki oli pelkkää teatteria. He sanailivat näin aina sattuessaan tänne yhtä aikaa ja huonommallakin matematiikalla laskettuna Lovino oli tavannut Elizabetan täällä kahdeksana kertana kymmenestä. Hän ei tiennyt mikä tyttöä riepoi, mutta ilmeisesti hänellä oli tapana puuttua asioihin, mikä puolestaan johti – ennemmin tai myöhemmin – tappeluihin.
Tappeluihin, jotka hän voitti, mutta jotka koulun nollatoleranssin vuoksi olivat yhtä kaikki kiellettyjä ja toivat hänet tänne.
Elizabeta oli yhtä aikaa sankari ja murheenkryyni ja Lovino olisi ollut valmis luopumaan paljosta päästäkseen edes kerran kärpäseksi kattoon kuuntelemaan mitä rehtori ja opettajat hänelle sanoivat. Tai oikeastaan – koska hän tiesi kyllä mitä opettajat ja rehtori sanoivat, hän oli kuullut sen monen monta kertaa – mitä Elizabeta sanoi.
Koska Elizabeta ei luovuttanut.
Mahtoivatkohan hänen vanhempansa itkeä itsensä uneen omapäisen tyttärensä vuoksi?
Lovino katsoi Elizabetaa. Ulkoisista merkeistä päätellen tappelu oli tällä kertaa ollut keskivertoa vakavampi. Elizabetan poskesta kulki kasvojen poikki leveä likaviiru, hiukset olivat hajallaan ja tavallista pahemmassa sotkussa, rystyset naarmuilla, hiekassa ja mullassa ja hänen verkkareidensa toinen lahje oli melkein kokonaan irronnut ja repsotti takaa vain muutamasta suikaleesta tai ompeleesta kiinni. Paljastunut polvi oli verinen ja auki. Lovino nyökkäsi sitä kohti.
"Pelasitteko te polttopalloa? Pitäisikö sinun mennä ennemmin terveydenhoitajalle?"
Elizabeta nosti leukansa ylös ja hänen suunsa avautui äkäisesti, mutta ennen kuin hän ennätti selostaa ensimmäistäkään tulikivenkatkuista sanaa siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, opettajainhuoneen ovi avautui yllättäen ja Elizabeta katosi silmänräpäystä nopeammassa ajassa lehtikorista tempaistun kirkasvärisen esitteen taakse. Lovino istui näkymään selin eikä viitsinyt kääntyä nähdäkseen kuka tai ketkä opettajainhuoneesta olivat tulleet. Hänellä oli oma vahva veikkauksensa asiasta.
Kuvaamataidon opettaja vilkaisi heitä kävellessään heidän ohitseen ja vaikka hän ei sanonutkaan heille ääneen mitään, hän olisi yhtä hyvin voinut huokaista Tekö taas?
Lovino teeskenteli, ettei nähnyt paljonpuhuvaa katsetta. Häntä kiinnosti paljon enemmän huomasiko kuvaamataidon opettajan vierellä kulkeva silmälasipäinen oppilas heitä.
Ei huomannut. Lasiovet avautuivat ja sulkeutuivat. Elizabeta ja Lovino jäivät hiljaisuuteen. Lovino alkoi taas naputtaa polveaan sormillaan.
"Tiedätkö, jos olisin sinä, en valitsisi aivan tuota lehtistä piiloutumiseen" hän lopulta huomautti.
Elizabeta nosti katseensa esitteestä närkästyneenä teeskennellyn lukemisensa keskeytymisestä, vilkaisi ensimmäisen kerran kunnolla sattumanvaraista poimintaansa lehtikorista ja heitti sen pois kuin siitä olisi voinut tarttua rutto. Lovinon olisi tehnyt mieli lohkaista jotain siitä, miten Elizabeta oli pidellyt lehtistä kaiken aikaa väärinpäin, mutta ei raaskinut. Sen ikäisille kuin he, juuri mikään ei voinut olla nolompaa kuin piiloutua ihastukselta vihkon taakse, jonka kannessa luki suurin, lööppimäisin kirjaimin: Olen raskaana! Mitä tapahtuu nyt?
Siinäkin tapauksessa, ettei ihastus todennäköisesti huomannut koko asiaa.
Lovino huokaisi. Tämä teki ehdottomasti hallaa hänen maineelleen, mutta hän ei yksinkertaisesti kestänyt nähdä yhtäkään tyttöä onnettomana. Hän töykkäsi jalallaan Elizabetan penkkiä.
"Jos sinä pidät hänestä, sinä voisit vain kertoa siitä hänelle."
Elizabetan jalka jysähti Lovinon penkkiä vasten voimalla, joka olisi varmasti kaatanut sen, jos se ei olisi asetettu seinää vasten ja sai Lovinon silmät leviämään yllätyksestä. Seinä Lovinon takana tärähti, mutta törmäyksestä aiheutuva kolahdus oli vaimeampi kuin olisi voinut odottaa. Hänen pitäisi tarkistaa joskus myöhemmin tuliko siitä jälkeä seinään.
"Iho umpeen. Minä en ole ihastunut kehenkään."
"Et selvästikään" Lovino myönteli ja tiesi leikkivänsä tulitikuilla öljyläikän yllä jatkaessaan "Entä jos hän tykkää sinusta?"
Hiukset heilahtivat Elizabetan kasvojen eteen ja tyttö mutisi niiden takaa vaimeasti "Ei hän tiedä kuka olen."
"Tuo ei voi pitää paikkaansa" Lovino väitti, vaikka oli pikkiriikkinen mahdollisuus, että Elizabeta oli oikeassa. Edelstein ei tuntunut olevan kovin tietoinen omasta kiinnostavuudestaan tai huomiosta, jota hän muissa herätti. "Kaikki tietävä kuka sinä olet. Sinä olet mahtava. Hitto, on vain ajankysymys, että sinulla on oma cheerleading-joukkue hurraamassa sinulle."
Elizabeta vilkaisi häntä hiustensa lomasta. Lovino siirsi äkkiä katseensa toisaalle. Oliko hän puhunut liikaa?
"Kiitos. Luulisin" Elizabeta sanoi ja kampasi suortuviaan sormillaan korvan taakse.
"Eipä kestä" Lovino tokaisi ja tajusi viimein mikä häntä oli alitajuisesti häirinnyt Elizabetan tulosta asti: Elizabetan hiuksissa ei ollut kukkaa. Vaihtaakseen tyystin aihetta ja pelastaakseen maineensa pehmentymisen vaaralta Lovino kysyi "Mitä sinulle oikein tapahtui tällä kertaa?"
Tuli syttyi Elizabetan silmiin uudelleen.
"Jotkut tampiot repivät kukkaistutukset pois ruokalan edestä. Ne uudet, jotka istutettiin vähän aikaa sitten ulos, tiedätkö? Minä en ymmärrä, mikä ihmisiä vaivaa! Sen kerran kun koulu viitsii yrittää tehdä jotain, että täällä ei olisi niin ankeaa! Tarkoitan – ihan oikeasti!"
Lovino nyökytteli. Kukkien vuoksi. Tietysti. Mutta toisaalta, hän ymmärsi. Koulu ei kovin usein panostanut juttuihin, jotka olisivat parantaneet viihtyvyyttä. Lähinnä siksi, etteivät parannusyritykset tavanneet jäädä ehjiksi viikkoa pidemmäksi ajaksi.
Hän olisi halunnut kysyä, mitä kukkia tuhonneille vandaaleille oli sattunut, mutta ei ehtinyt. Vihreä valo välähti loistamaan valosummerijärjestelmän kolmesta vaihtoehdosta ja rehtorinhuoneen ovi avautui rehtorin kurkistaessa ulos.
"Jaahas. Tuttu porukka" rehtori totesi tottuneena, katsahti heitä kumpaakin vuorollaan ja pysähtyi Lovinoon. "Monesko merkintä tämä on?"
"Viides" Lovino vastasi, venkoilematta ja totuudenmukaisesti.
"Minä lähetän viestin huoltajillesi. Voit mennä ja pidäkin huoli, etten näe sinua enää tällä viikolla. Neiti Héderváry, ole hyvä, astu peremmälle."
Lovino nousi ja lähti. Hän haki reppunsa luokasta ja painui suorinta tietä ulos – ruokalan eteen. Paikka muistutti taistelutannerta, suurin osa kevätkukista olivat tärveltyneitä, eikä Lovino osannut arvata, oliko se näyttänyt siltä ennen vai jälkeen Elizabetan taistelun. Vilkaistuaan ympärilleen katseliko kukaan, Lovino kyykistyi maahan ja haravoi multaa ja hiekkaa silmillään, etsien.
Tämä on älytöntä, hän ajatteli itsekseen, polvistui nelinkontin ja haroi kädellään kokeillen. Viisi minuuttia myöhemmin hän yllätyksekseen löysi sen, mitä oli hakenut. Hän ei ollut ollut ollenkaan varma.
Elizabetalta kesti ikuisuus päästä pois rehtorin luota. Lovino oli ehtinyt muuttaa mielensä kymmeneen kertaan odotellessaan ja oli kallistua jälleen häipymisen kannalle, kun Elizabeta viimein laskeutui alas koulun kiviportaita. Lovino tajusi hetkessä suunnitelmansa puutteellisuuden, katsahti Elizabetaa kauhuissaan, huomasi pelastuksensa ja astui portaan verran häntä vastaan.
"Sinulla on kengännauha auki."
Elizabeta pysähtyi, virnisti. Hän ei lankeaisi noin vanhaan jäynään.
"Oikeasti. Oikea kenkä" Lovino huomautti vilpittömästi.
Elizabeta tuijotti häntä pitkään, punniten. Sitten hän vilkaisi oikeaa kenkäänsä ja laskeutui istumaan portaalle solmimaan nauhat uudelleen.
Lovino loikki nopeasti jäljellä olevat portaat, otti kukkapinnin pusakkansa taskusta ja pujotti sen Elizabetan hiuksiin.
"Jos se on hämähäkki tai jokin muu ötökkä, minä syötän sen sinulle" Elizabeta murisi matalasti.
"Ei ole. Pidä pintasi, Erzsébet. Usko itseesi ja jatka taistelemista."
Lovino juoksi kiireesti pois. Tämä todella teki hallaa hänen maineelleen.