Ikäraja: T
Genre: hurt/comfort
Varoitukset: jokunen kirosana, selvä vihjaus kiusaamisesta ja huonoista oloista
Hahmojen nimistä: Gilbert (Preussi), Antonio (Espanja), Francis (Ranska), Ludwig (Saksa), Raivis (Latvia), Tino (Suomi), Peter (Sealand)
Aihe: hurt/comfort
.
Tiivistelmä:
Gilbert joutuu kohtaamaan toteutuneen Mitä jos? -tilanteen täysin varoittamatta. Human AU.
.
Torstaina
.
Punaiset nyrkkeilyhanskat putosivat kuluneelle metallijalkaiselle puupenkille. Gilbert ravisteli käsivarsiaan, kiskotteli hartioitaan, pyöritteli niskaansa ja tarttui sitten vesipulloon juoden ahnaasti. Liiankin, pieni vesinoro karkasi ja valui leukaa myöten alas, mutta Gilbert pyyhkäisi sen kämmenselkäänsä ennen kuin se putosi kastelemaan hänen tummansinistä hihatontaan. Vaikka tuskin eroa olisi huomannut. Hän oli niin hikinen, että pusero liimautui muutenkin märkänä ihoon. Tunne oli inhottava ja alkoi tuntua viileältä. Gilbert riisui vaatteen pois ja koetti heittää sen penkille nyrkkeilyhanskojen viereen, mutta heitto meni huti ja hihaton lätsähti lattialle. Ihan sama.
Gilbert kääntyi kaapilleen, penkoi pyyhkeen esiin treenikassistaan ja sulki kaapinovea pienemmälle. Saranat narahtivat. Ääni sai niskahiukset nousemaan pystyyn ja Gilbert ehti miettiä ärtyneesti tuovansa ensi kerralla öljyä mukanaan voidellakseen kaikki pukuhuoneen lokerot, kun toinen odottamaton ääni melkein halvaannutti hänet niille sijoilleen.
"Apua..."
Noin kahdeksan eri kauhuelokuvan pelottavimmat kohtaukset välähtivät Gilbertin silmissä ja hän puolittain odotti näkevänsä lavuaarin täynnä mustia pitkiä hiuksia harppoessaan tyrkkäämään wc:n oven kunnolla auki, mutta vessassa ei ollut ketään. Kääntyen hitaasti ympäri Gilbert tähyili ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Pukuhuone oli tyhjä, kukaan ei ollut tullut salille hänen jälkeensä, eikä ääni ollut tullut suihkun suunnalta. Siitä huolimatta Gilbert marssi tarkistamaan pesutilat. Ehkä hän ei ollut vain huomannut ja kuullut – jos joku olikin tullut, liukastunut ja loukkaantunut – ei. Vain neljä suihkuhanaa ja ankean värinen lattia, joka ei kiillellyt valuneesta vedestä sen enempää kuin henkitoreissaan makaavan murhatun verestäkään.
Suuttumus kuohahti Gilbertin sisällä. Tekikö joku hänestä pilaa? Piru periköön Antonion ja Francisin jos jompikumpi oli taas mennyt ja vaihtanut hänen puhelimensa soittoäänet! Tämä ei helvetissä ollut hauskaa!
Vihaisena Gilbert meni takaisin kaapilleen, tempaisi treenikassinsa lattialle ja alkoi myllätä sitä löytääkseen puhelimensa voidakseen haukkua niin sanotut ystävänsä ja heidän neronleimauksensa maanrakoon saman tien.
Hän ei ehtinyt tavoittaa puhelintaan. Ääni kuului taas, käheänä ja hädin tuskin.
"A... auta... täällä..."
Gilbert jähmettyi. Ääni ei ollut tullut hänen tavaroistaan, vaan jostain päin pukuhuonetta. Hän kääntyi vilkaisemaan selkänsä taakse. Pelkkiä lokeroita, punaisia kuin vanha ruoste, mistä lie 70-luvulta aikakoneella kaapattuja. Ei piilopaikkoja.
Ellei sitten.
Ajatus oli kauhistuttava. Gilbert nousi hitaasti ylös ja käveli suuntaan, josta oli kuullut äänen tulleen. Hänen jalkansa liikkuivat jähmeinä, vastentahtoisina. Outo haju, jonka hän oli haistanut vaihtaessaan liikuntavaatteet ylleen tullessaan pari tuntia sitten, erottui äkkiä selvempänä, pistävämpänä. Gilbert kumartui tiiraamaan lokeroiden yläosassa olevista tuuletusritilöistä sisään. Tyhjä. Tyhjä. Tyhjä. Tyh –
Silmät. Viidennessä kaapissa, nurkassa.
Gilbert kirosi ja juoksi takaisin laukulleen, tarttui siihen ja ravisti sen ympäri. Hiuspinni. Hänellä piti olla jossain sellainen, Francis oli antanut sen hänelle eikä hän ollut heittänyt sitä pois, vaikka koko juttu oli ihan tyhmä – mutta mitä jos Ludwigille sattuu jotain? Ei satu, siksi he treenasivat, siksi Gilbert oli raahannut Ludwigia mukanaan salille, pakottanut hänet treenaamaan ja jatkanut raahaamista silläkin uhalla, että Ludwig alkaisi vihata häntä – onneksi niin ei ollut käynyt – koska mitä jos?
Hirveä 'mitä jos?' oli saanut hänet pitämään hiuspinnin, opettelemaan tiirikoimaan lukot auki ja nyt joku piruparka oli suljettu pukukaappiin, Luoja ties milloin. Punttisali ei ollut trendikäs ja suosittu, se sijaitsi syrjässä. Muutaman vakituisen kävijän lisäksi vain satunnaiset koululuokat tekivät vierailuja harvakseltaan, yleensä aamuisin. Nyt oli iltapäivä, ilta jo.
"Odota. Minä autan sinut pois sieltä" Gilbert puhui kuuluvaan ääneen, nappasi lompakkonsa ja veti hiuspinnin läpinäkyvästä taskusta, johon useimmat liimasivat itselleen tärkeiden ihmisten kuvat. Pinni jätti jälkeensä painauman, joka ei oiennut.
Tuhlaamatta aikaa tai energiaa mihinkään muuhun Gilbert alkoi näperrellä lukon kanssa. Se oli hidasta, kädet tahtoivat vapista ja Gilbert manasi itseään keskittymään. Hän oli tehnyt tämän monta kertaa, Antonio oli ottanut aikaa sekuntikellolla, aukea, aukea, aukea jo!
Lukko antoi myöten, naksahti. Gilbert koukisti sormensa kaapinoven reunaan ja kiskaisi sen auki. Hän ennätti juuri ja juuri kopata pojan kiinni. Virtsan haju hulmahti täydellä voimalla huoneeseen. Poika vaikersi hiljaa.
"Sattuiko? Onko sinuun sattunut?" Gilbert huolehti, koetti kääntää pojan sylissään nähdäkseen, missä kunnossa hän oli, mutta pysähtyi kuullessaan nyyhkäisyn, kietoi käsivartensa lujemmin pojan ympärille ja alkoi puhua tyynnyttävällä äänellä lauseita, joilla oli vuosia aiemmin rauhoitellut painajaisiin herännyttä Ludwigia takaisin uneen.
"Käsiä ja jalkoja... pistelee..."
"Liikuttele niitä. Puutumus väistyy, kun veri pääsee kiertämään kunnolla. Purista käsi nyrkkiin" Gilbert painoi omalla kädellään pojan sormia taipumaan kämmentä vasten. "Hyvä, ja uudelleen. Kipristele varpaita kanssa. Pystytkö istumaan itse?"
Heikko päänpudistus tuntui Gilbertin rintakehää vasten.
"Ei se mitään. Tehdään niin, että minä – minä kannan sinut. Minulla on vesipullo tuolla, kamojen luona" Gilbert viittoi hujan hajan olevia tavaroitaan kohti, osoitti ne pojalle. "Saat juoda siitä. Valmis?"
Kauhistunut katse oli ainoa vastaus, minkä Gilbert sai, mutta se ei horjuttanut hänen päätöstään. Varovasti, varmistettuaan että varmasti sai pitävän otteen, Gilbert nosti pojan ylös ja kantoi hänet treenikassinsa viereen.
"Noin. Saatko pidettyä pulloa?" Gilbert kysyi asetellen juomapullonsa pojan käsiin ja päästi irti vasta katsottuaan, etteivät pojan sormet antaneet myöten. "Sori, minä join siitä aiemmin. Ja sori, että minä haisen ihan järkyttävästi hieltä. Minä olen Gilbert. Mikä sinun nimesi on?"
Kevyt rupattelu tuntui teeskentelyltä, suoranaiselta vähättelyltä ja tavalliset sanat pistelivät kurkussa. Silti Gilbert tunsi, että hän tarvitsi sitä pysyäkseen toimintakykyisenä. Tässä tilanteessa oli väärin ihan kaikki, tällaista ei voinut tapahtua, ei saisi. Ja kuitenkin oli.
Se puristi sydämestä. Lujaa. Ja muuttui entistä musertavammaksi kyynelten ilmestyessä pojan silmiin.
"Raivis."
"Odottaako sinua joku kotona, Raivis?" Gilbert kysyi myötätuntoisimmalla äänellään, vaikka hänen aivonsa kiljuivat, ettei hän halunnut kuulla vastausta.
"Ei."
Ei tietenkään.
"Kuule Raivis, minulla on auto ja minä voin viedä sinut kotiin, mutta minä en oikeasti halua, että sinä olet yksin tänään. Onko sinulla ketään tuttua, jolle voit soittaa? Jotakuta turvallista tyyppiä, jonka luo voit mennä?"
Raivis oli hiljaa pitkän aikaa ja Gilbert joutui pidättelemään itseään, ettei olisi alkanut silittää pojan hennon ruskeita hiuksia. Eksynyt pieni linnunpoika, Gilbert ajatteli.
"Tino. M-m-mutta minä en tiedä numeroa."
"Tiedätkö missä Tino asuu? Kuka Tino on?"
"Peterin isä. Kaverin isä. Heillä on... koira" Raivis kuiskasi väsyneesti ja sulki silmänsä.
"Minullakin on koiria. Kolme koiraa" Gilbert kertoi toivoen kuulostavansa vähemmän kireältä ja tiukkaavalta kuin hetkeä aiemmin. "Juo vettä, niin mennään Tinolle. Tiedätkö missä Tino asuu?"
Raivis nyökkäsi.
"Hyvä. Pisteleekö jalkoja vielä?"
"Vähän." Raivisin ääni värähti.
"Selvä. Meillä ei ole kiire. Onko sinulla toisia vaatteita?"
Kyynelet alkoivat valua Raivisin poskille ja hän peitti kasvonsa käsillään. Gilbert tunsi itsensä idiootiksi. Jos Raivisilla oli toiset vaatteet, ne olivat epäilemättä kaapin pohjalla ja kastuneet, kun hän oli laskenut alleen. Gilbert meni silti katsomaan ja kasasi kaikki Raivisin tavarat muovipussiin, jonka oli löytänyt omasta kassistaan etsiessään puhelintaan. Sitten hän palasi kokoaman omat tavaransa kasaan.
"Pue tämä. Et jäädy heti ulkona." Gilbert laski takkinsa Raivisin hartioille ja veti itse päälleen pelkän pitkähihaisen puseron vaihtamatta treenihousujaan farkkuihin.
Pihalla syksytuuli puhalsi kylmästi vastaan aivan kuin olisi odottanut heidän astuvan ovesta ulos. Raivis tärisi vilusta. Hänen shortsien paljastamat paljaat jalkansa menivät heti kananlihalle ja hän käveli huojuen, edelleen kankeana johtuen pitkästä, huonossa asennossa paikallaan vietetystä vankeudestaan. Gilbert käänsi ensimmäiseksi lämmittimen päälle käynnistettyään auton ja he teeskentelivät kumpikin, etteivät haistaneet epämiellyttäviä hajuja jotka lämpö nosti muassaan.
Gilbert ajoi Raivisin hajanaisten, harvasanaisten ohjeiden ja viittomien mukaan. Talo, jonka pihaan he pysähtyivät, näytti kunnolliselta. Valaistulla pihalla näkyi polkupyörä, hiekkalapio ja -ämpäri ja viimeistellyn hieno, itse rakennetulta näyttävä koirankoppi. Gilbertille tuli olo, että hän uskalsi päästää Raivisin kyydistä, vaikka hän ei aikonutkaan poistua paikalta ennen kuin näkisi Raivisin pääsevän turvallisesti sisälle. Hän kääntyi poikaan päin.
"Tino kysyy varmasti mitä tapahtui. Mitä aiot sanoa?"
Raivis oli hiljaa. Gilbert kaivoi käsijarrun vieressä olevasta kolosta mustekynän ja nykäisi matkustajan puoleisen aurinkolipan taitteesta talteen litistetyn baarikuitin, jonka laitaan Francis oli kirjoittanut käsittämättömän koukeroisella käsialallaan summan, jonka oli velkaa, asetti kuitin ohjauspyörän päälle ja kirjoitti sen taakse ojentaen kuitin sen jälkeen Raivisille.
"Siinä on minun numeroni. Anna se Tinolle ja pyydä soittamaan. Voit soittaa siihen itsekin, jos tarvitsee, jos haluat. Onko selvä?"
Raivis ei sanonut mitään. Hänen katseensa pysyi poissa Gilbertistä, tuijotti tyhjän näköisenä ulos etuikkunasta.
Gilbert ojensi kuittia uudelleen. Raivisin sormet tavoittelivat sitä ja kiertyivät sen ympärille. Hän nyökkäsi lyhyesti.
Mitä vielä? Mitä minä voin vielä tehdä? Gilbert mietti tukalasti Raivisin istuessa aloillaan keräämässä voimia avata oven ja astua ulos autosta.
Kahinaa. Raivis pudotti Gilbertin takin hartioiltaan penkille selkänsä taakse ja tarttui muovipussin kahvoihin.
"Odota!"
Gilbert pujottautui etupenkkien välistä tavoittelemaan kassiaan ja vetäytyi takaisin pidellen nyrkkeilyhanskoja kädessään. Hän työnsi ne Raivisin syliin.
"Ota nämä. Minä olen salilla torstaisin. Tiistaisinkin joskus. Tule sinne, jos pääset. Minä opetan sinua."
Raivis käänsi kasvonsa häntä kohti. Gilbert ei osannut tulkita ilmettä pojan sinisissä silmissä ja pian Raivis oli painanut päänsä uudelleen. Gilbert oli kuitenkin ehtinyt nähdä jotain. Huulten värähdyksen aavistuksen.
"Kiitos, että välität" Raivis kuiskasi.
Ja hän oli ulkona autosta. Ovi kolahti kiinni. Gilbert seurasi hänen matkaansa kunnollisen talon ovelle ja siitä sisälle.
Hän toivoi lujasti, että Tino soittaisi.