Ikäraja: K+/T
Genre: sekoitus ystävyyttä ja viatonta ihastumista... (...penturakkautta?)
Varoitukset: -
Hahmojen nimistä: Peter (Sealand), Raivis (Latvia), Chantal (Seychellit)
Seychelleillä ei ole vakiintunutta ihmisnimeä. Yleisimmät fandomin käyttämät nimet ovat varmaan Victoria, Véronique ja Michelle, mutta ne eivät kuulostaneet korvaani oikeilta. Marie ja Anne – kaksi Seychelleissä oikeasti yleistä feminiinistä nimeä – taas ovat todella yleisiä muuallakin maailmassa, enkä siksi kokenut niidenkään kanssa oloani luontevaksi.
Jonkin mutkan kautta löysin nimen Chantal. Se on ranskalainen nimi, aika vanhahtava ja poissa muodista, mutta se sointui korvaani oikeammalta kuin muut vaihtoehdot, joten ajattelin kokeilla sitä. Yhden tulkinnan mukaan Chantal-nimen pohjana voisi olla ranskan sana chant ja latinan cantus, jotka tarkoittavat laulua. On nimen tulkinta oikea tai ei, mielikuvissani Hetalian Seychellit on iloinen, puhelias ja laulavainen hahmo ja siksi hänestä tuli, ainakin tähän ficciin, Chantal.
.
Aihe: merirosvoja ja merenneitoja (Pirates & Mermaids)
Kirjoittajan kommentti:
Tarina ei liity muihin tässä kokoelmassa oleviin tarinoihin ja siten tämän ficin Raivis ja Peter ovat eri henkilöitä kuin he, jotka ovat tulleet aiemmissa tarinoissa vastaan.
Iältään päähenkilökolmikko on paljon lähempänä toisiaan kuin Hetaliassa, vuosi tai kaksi suuntaansa.
.
Tiivistelmä:
Raivis on ihastunut Peteriin ja Peter Chantaliin eikä kolmiodraamalle ole mitään sijaa, koska Peter on päättänyt olla heidän kummankin kanssa. Lyhyt slice of life -hetki. Human AU (esiteini-ikäisinä).
.
Meren lapset
.
"Peter, oikeasti..."
"Ei saa kurkkia! Vielä ihan vähän matkaa."
Raivis huokaisi. Osittain tuskastuneena ja turhautuneena, koska heidän asentonsa oli hankala ja hänen selkäänsä särki, osittain huvittuneena. Peter oli kuulostanut niin hätäiseltä. Tämä oli selvästi hänelle tärkeää, vaikka Raivis ei ymmärtänytkään miksi hänen piti kulkea silmät kiinni, kun hän tiesi minne he olivat menossa – Chantalin vintille, niin kuin aina.
"En kurki. Lupaan. Mutta voinko pitää itse silmäni peitettyinä? Tämä on aika vaikeaa näin."
Peter empi. Tämä oli hankalaa, Raivis oli oikeassa siinä. Portaikko oli kapea, askelmat jyrkät ja Raivis sen verran pidempi kuin hän, ettei hän onnistunut ohjaamaan ja pitämään käsiään Raivisin silmien edessä kolhimatta heitä vähän väliä seiniin, mikä tuhosi tunnelman tehokkaasti. Hitaasti Peter nosti kätensä pois tiiraten Raivisin kasvoja tarkkaan. Raivis piti silmänsä kiinni ja nosti toisen käsivartensa silmien eteen hapuillen toisella kädellään tuntumaa seinästä.
"Katso, etten horjahda ja putoa. Tämä on vähän pelottavaa" Raivis hymyili epävarman, nopeasti katoavan hymyn. "Montako porrasta vielä?"
"Neljä" Peter vastasi vilkaistuaan ylös. "Enkä minä anna ikinä sinun pudota."
Kuumuus hulahti Raivisin rintaan ja hetken hän oli täysin toimintakyvytön odottamattoman kommentin takia. Miten joku onnistui olemaan niin söpö ja tosissaan yhtä aikaa? Raivis oli varma, että hänen sydämensä kuolisi vielä joku päivä pojan takia.
"Raivis?"
"Öh, e-ei tässä mitään. Neljä porrasta? Selvä."
He pääsivät ehjänä ylätasanteelle. Peter tarttui Raivisia kädestä, kielsi avaamasta silmiä vielä ja johdatti hänet peremmälle Raivisin kävellessä vastustelematta, huterin jaloin perässä.
Chantal istui odottamassa heitä pitkät ruskeat jalat risti-istunnassa, silmät sikkarassa naurusta. Hän painoi äkkiä molemmat kämmenet suunsa peitoksi ja painui kaksin kerroin, ettei näkisi Peteriä ja Raivisia ja purskahtaisi vahingossa nauruun. Oli vaikea olla hiljaa, kun ilo ja jännitys kuplivat mahassa kilpaa!
Peter tiesi sen ja kohotti etusormensa huulilleen hyssyttävään eleeseen, vaikkei Chantal nähnytkään sitä.
"Ollaanko jo perillä?" Raivis kysyi, kun Peter pysähtyi sanomatta mitään. "Peter?"
Peter oli päästänyt otteensa hänen kädestään.
Hiljaisuus oli tiheää ja salamyhkäistä. Raivis siirsi käsivartensa pois kasvoiltaan, mutta piti silmänsä kiinni, odotti, että joku sanoisi jotain.
"Chantal?" hän kuiskasi. Ei vastausta. Oliko hän yksin vintillä?
Levottomana ja huolissaan Raivis avasi viimein silmänsä.
Huoneessa oli hämärämpää kuin hän oli kuvitellut ja ennen kuin hän ehti tottua siihen ympäristöstä tuli entistä pimeämpi. Raivis hätkähti, liikahti pienen epävarman askeleen taemmas. Hän ei pitänyt pimeästä. Kuului painokas raksahdus, vanhan kasettisoittimen painuvan napin ääni, ja yhtä aikaa sen kanssa sinertävä ja vihreä valo syttyivät väräjämään pehmeinä täyttäen pienen peitoista ja kankaista kootun majan. Majan keskellä, ohuilla patjoilla, peittojen ja tyynyjen ympäröiminä, Peter ja Chantal kyhjöttivät vierekkäin virnistäen melkein identtistä yhteistä hymyä.
"Yllätys!" Chantal hihkaisi Peterin ojentaessa kutsuvasti kätensä Raivisia kohti.
Raivis laskeutui polvilleen huojentuneena, tarttui käteen ja kömpi sisälle.
"Yllätyitkö?" Peter uteli Raivisin istuutuessa aloilleen vilkuillen pieniä, loistavia valotäpliä, jotka olivat ilmestyneet yhtäkkiä kiertämään kangasseiniä ja -kattoa osuen paperista ja pahvista leikattujen kalojen siluetteihin. Aina oikeassa kulmassa osuessaan valotäplä sai kalaan liimatun paljetin tai kimalle- ja kultatusseilla piirretyn suomun välkähtämään.
"Y-yllätyin. Ensin hiljaisuutta ja sitten pimeää. Se oli melkein häijyä."
Peter ja Chantal katsahtivat toisiinsa järkyttyneinä silmät ymmyrkäisinä.
"Ei me – ei me sitä tarkoitettu! Anteeksi!" Peter kiirehti selittämään ja näytti niin pettyneeltä itseensä, että Raivisin oli pakko katsoa poispäin ennen kuin tunne ehtisi siirtyä häneen ja puhkeaisi parkumiseksi, koska niin siinä aina kävi – toisten tunteet muuttuivat hänen omikseen ja hän eli ne läpi suurella voimalla, joka yleensä päättyi itkuksi.
Kuraattorin mukaan kyse oli siitä, että hän oli herkkä ja empatia oli suuri lahja, mutta Raivisista se oli useimmiten pelkästään väsyttävää. Puhumattakaan siitä miten paljon sekaannusta ja hämmennystä se aiheutti. Ja ilkkumista. Itkupilli! Itkupilli!
Peter oli ollut ensimmäinen, joka ei ollut sanonut mitään sellaista, jota ei ollut haitannut.
"Kyllä minä tajusin sen, kun näin teidät" Raivis selvensi rauhoitellen katse lattiassa ja tajusi, että outo muovipallero lattialla patjojen jättämässä raossa ei ollutkaan muovipallero niin kuin hän oli luullut, vaan yksinkertainen tähtiprojektori. Valkoisista villalanganpätkistä heidän päidensä yläpuolella riippuvat kalat kimalsivat tähtikuvioista. Ajatus oli häkeltävä. "Missä me olemme?"
"Merenpohjassa. Kuuntele" Chantal kurottui vääntämään lähellään olevasta radiosta äänenvoimakkuutta suuremmalle. Kuului veden loisketta, tuulen huminaa, yksittäinen linnun ääni. Raivis kävi makaamaan selälleen ja kuvitteli. Aallot, pysähtyneen ajan, vesimassat, pinnan jossain kaukana. Niin kuin silloin joskus, kun hän oli ollut pienempi, lapsi.
Se oli ollut hänen mielileikkinsä – olla yksin merenpohjassa. Merenneitona. Hän oli kertonut siitä Peterille ja Chantalille ja nyt he –
Kyyneleet valuivat silmäkulmasta korviin. Peter makasi vatsallaan hänen vieressään käsivarret pään alla, kasvot käännettynä kohti ja katseli häntä hiljaa.
"Oletko sinä surullinen vai iloinen?"
"Molempia. Varmaan." Raivis pyyhkäisi kämmensyrjällään kasvojaan kuivemmiksi. Hän vilkaisi Chantaliin. Tyttö istui silmät suljettuina, paljaat jalkapohjat vastakkain ja huojui hienoisesti musiikin ja omien kuvitelmiensa mukana.
Tämä oli hänen tekojaan. Maja, koristeet, merenpohjaan vajonneet tähtikuviot, ne olivat kaikki täynnä Chantalin uppoutumista ja loputonta mielikuvitusta. Hän oli halunnut olla laivojenrakentaja, lapsena, leikeissään, niin hän oli kertonut, kun Peter oli muistellut isoveljensä ääneen lukemia kirjoja, joissa oli aina kaukaisia, tuntemattomia maita ja autioita saaria ja päähenkilöinä seikkailijoita, tutkimusmatkailijoita tai merirosvoja.
Merenneito, merirosvo ja laivanrakentaja. Raivis hymähti heidän vanhoille hahmoilleen.
Peter ymmärsi sen väärin.
"Onko tämä liian lapsellista?" Nuorimpana heistä hän pohti asiaa usein, huolissaan siitä, että toiset menisivät hänen ohitseen, jos hän ei pitäisi varaansa.
"Minä voin vaihtaa jotain toista musiikkia. Ja laittaa valot päälle" Chantal ehdotti yhtä nopeasti, sormi valmiina pysäytys-napin kohdalla ja kumartui lähemmäs radiota nähdäkseen mistä kasettiluukku avautui.
Raivis pudisti päätään. "Ei tarvitse. Ollaan vain näin. Täällä on... hienoa."
Kehu tuntui kömpelöltä, epäaidolta, mutta Chantalin sormi nousi näppäimiltä ja hän nojasi kauemmas radiosta. Silmät menivät ensin kiinni, pää alkoi nyökkiä keveästi ja sitten hän huojui taas kuin vesiheinä luonnonääniä myötäillen. Peter hivuttautui lähemmäs ja painoi päänsä Raivisin olkaa vasten. Kosketus oli kevyt. Kysyvä.
Raivis ei liikahtanut, hän halusi että Peter jäisi noin, mutta sen sanominen oli liian noloa. Hitaasti Peterin paino hänen olallaan asettui varmemmaksi, luontevammaksi ja hän alkoi arvuutella heidän yläpuolellaan kulkevien tähtikuvioiden nimiä. Raivis ei juurikaan osannut auttaa, koska hän ei tuntenut yötaivaan salaisuuksia, ja lopulta Chantal päätyi keksimään kaikille uudet nimet.
"Ja tuo tuossa on Meren lapset. Niin kuin me" hän osoitti sormellaan.
Raivisia huimasi. Meren lapset. Niin kuin he.
Hetken verran hän tunsi olevansa onnellinen. Kokonaan ja aidosti onnellinen.
