Ikäraja: T
Genre: fantasia
Varoitukset: yksittäinen kirosana, salamurhaajien maailmankuva
Nimistä: Mathias (Tanska), Natalya (Valko-Venäjä), herra Zwingli (Sveitsi), Ivan (Venäjä)
Aihe: salamurhaajat (Assassins)
.
Tiivistelmä:
Kohde on jo Mathiaksen tähtäimessä, kun... Human AU. Fantasia AU.
.
Velan maksun hetki
.
Sama pöytä ja sama paikka; aivan kahvilan ulko-oven edessä, kasvot kadunvilinää kohti. Tuttavallinen tervehdys tutun tarjoilijan kanssa, naurahdus ja leikinlaskua. Tilaus aina sama: kahvi ja sanomalehti, joka odottaisi pöydänkulmalla siihen asti, että mies saisi tehtyä kahvista mieleisensä.
Neljä teelusikallista sokeria. Hitaita eleitä, miehellä ei ollut kiire, hän sai iloa rutiinistaan. Sekoitus, kolme kierrosta kupin ympäri ja lusikka laskeutuisi asetin reunalle. Kermaa. Mies nostaisi kupin ylös pidellen sitä molemmin käsin kuin aarretta, katsoisi juomaa ja joisi ensimmäisen siemaisun silmät kiinni, nauttien.
Tarkkailun aika oli ohi. Mathias tunsi kohteensa jokaisen tavan, jokaisen eleen. Mies kuolisi tänään.
Liikkuen hitaasti ja äänettömän hallitusti Mathias viritti aseensa tarkkaillen kokonaiskuvaa. Odottamaton muuttuja, kuten kulkukissa, lapselta karannut pallo tai riitelevä asiakas, saattoi pilata kaiken.
Rauhallista. Mies sekoitti kahviaan toista kertaa. Ilma väreili lämmöstä. Tulisi kuuma päivä.
Mathias hengitti syvään. Hän oli yhtä tilanteen kanssa. Mies olisi kuollut ennen kuin ehtisi avata sanomalehtensä. Mathias hengitti ulos.
Ilma huurusi.
Mathias nielaisi ja veti uudelleen henkeä, hitaasti. Hän näki lumihiutaleen leijailevan silmiensä editse ja sulavan olemattomiin osuessaan kattotasanteen pintaan.
"Sinä feilasit, Natalya. Tiedän, että olet takanani."
"Itse asiassa olen jo ihan vieressäsi."
Mathiaksen sydän muljahti inhottavasti säikähdyksestä. Viileä ääni oli kuulunut aivan hänen korvansa juuressa. Helvetti. Onneksi tämä oli vasta harjoitus. Hän kääntyi katsomaan sivulleen. Natalya Arlovskaya, Jäänoita, oli kyykistynyt hänen vierelleen ja katseli kiiluvin silmin alas kadulle.
"Sinä et huomioinut kukkaa."
"Mitä kukkaa?" Mathias kysyi tikkuisesti. Tehtävän suorittaminen oli mennyt niin hyvin! Nyt hänen täytyisi aloittaa uudelleen jokin toinen päivä, luultavasti aivan alusta uuden kohteen etsimisestä lähtien.
Natalya kääntyi katsomaan häntä ja Mathias oli niin ärtynyt, että katsoi suoraan vastaan, vaikka normaalisti Jäänoidan paljaan katseen kohtaaminen ilman harson tuomaa suojaverhoa oli hermostuttavaa. Vailla tummia pupilleja Natalyan silmät olivat pelkkää jäistä utua. Se ei ollut kuitenkaan pahinta. Pahinta oli tunne, että nuo oudot silmät näkivät aina läpi aivan kaiken, valheen ja teeskentelyn, sielun perille asti, missä heikkoudet piilivät.
"Mies poimi mukaansa keltaisen kukan kukkakojulta tänään. Etkö pitänyt sitä poikkeavana?"
"En. Hän pysähtyy harva se päivä kojun luo ja juttelee myyjättären kanssa. Hän on kahdella jalalla kävelevä flirttiautomaatti. Täysi gigolo."
Natalya huokaisi turhautuneesti, tarttui Mathiasta leuasta ja käänsi hänet katsomaan mitä kahvilassa parhaillaan tapahtui.
Mies nousi ilahtuneena ja suuresti elehtien ylös tuoliltaan, taittoi sanomalehtensä huolimattomasti kasaan ja jätti sen pöydälle niine hyvineen voidakseen kävellä vastaan suurikokoista miestä, jolla oli ponihännälle sidotut vaaleat pitkät hiukset ja ilottoman jäykkä olemus.
Mathias ei ollut nähnyt vierasta miestä koskaan aiemmin ja hetkessä kuva meni väärin. Tässä kohtaa, näihin aikoihin, kahvilan ohi piti kävellä nainen ja lapsi, luultavasti nuori äiti ja tytär. Kohde jutteli heille joka kerta, se oli osa rutiinia, ja keltaisen kukan piti olla heille, klassinen sanoista tekoihin -ele suoraan hurmureiden salaisesta käsikirjasta, paitsi että kohde...
...nousi juuri varpailleen ylettyäkseen antamaan poskisuudelman suuren vaalean miehen poskelle, mikä näytti sulattavan enimmän osan suuren miehen jähmeydestä. Kohde nauroi ja pujotti keltaisen kukan miehen puvuntakin napinläpeen ennen kuin tarttui häntä kädestä ja käveli yhdessä hänen kanssaan pois vilkkaasti jutellen.
Mathias olisi saanut niin hylätyn tästä tehtävästä. Hän oli olettanut liikaa ja hätiköinyt päätelmissään. Typeriä, aloittelijan virheitä.
"Herra Zwingli olisi reputtanut sinut" Natalya kiersi kielikuvallista tappion veistä hänen selässään. "Palaa takaisin koulunpenkille ja tee taustatyösi huolellisemmin ensi kertaa varten." Hän kiinnitti tumman harson uudelleen silmiensä poikki.
"Miksi?"
"Muuten et ikinä pääse kurssista läpi" Natalya tokaisi peittelemättä vähääkään tyhmäkö olet? -äänensävyään.
"Ei, vaan miksi... Miksi puutuit asiaan? Miksi et antanut minun reputtaa? Minä luulin, että sinun elämäntyösi on piinata minua."
Niin asia oli ollut ensimmäisestä päivästä lähtien Natalyan aloitettua opiskelunsa. Täyttäen käytävät lumella ja jäisillä puhureilla hän oli etsinyt Mathiasta läpi koko kampuksen, ilmaissut selkeän suorasanaisesti ikuisen kaunaisuutensa häntä kohtaan ja ottanut sen jälkeen hänet heltymättömän terrorinsa kohteeksi lähtien liikkeelle niinkin lapsellisella tempauksella kuin rupikonnan piilottamisella koululaukkuun kehittyen aina vain luovemmaksi ja juonikkaammaksi. Mathias ei ollut koskaan ymmärtänyt miksi. Sikäli kuin hän tiesi, he eivät olleet tavanneet aiemmin eivätkä heidän elämänpolkunsa olleet ristenneet ennen.
Toisin oli nyt. Heidän elämänpolkunsa olivat suorastaan sotkeutuneet ja tällainen tahallinen yritys saada hänen tehtävänsä epäonnistumaan olisi ollut hyvin tyypillistä Natalyaa ja järjestyksessään kolmas – eikä hän käyttänyt sitä.
Karmivuutta maksimissaan.
Natalyan ilme muuttui erittäin torjuvaksi ja happamaksi. "Älä kuvittele itsestäsi liikoja. Älä kuvittele mitään. Kuulin isoveljeltä, että autoit häntä pääsemään läpi Seurapiirikesteistä. Maksoin vain velan takaisin."
Mathias tuijotti häntä. Äkkiä palaset loksahtivat kohdalleen.
Ylpeä, etevä, kaikkien pelkäämä Jäänoita oli Ivanin sisko.
Mikä tarkoitti, että Natalyan veli oli Talvitakki-Ivan.
Hän muisti Ivanin, tietysti muisti, kuten jokainen joka oli kerrankin tavannut hänet. Eikä pelkästään siksi, että hän oli iso kaveri ja herätti hermostusta vain olemalla läsnä huoneessa, vaan takin vuoksi. Säällä kuin säällä, sisällä ja ulkona, Ivan kulki paksu talvitakki yllään. Takista oli olemassa noin miljoona legendaa eikä kukaan uskaltanut koskaan selvittää oliko yksikään niistä totta. Ivan oli ollut viittä vaille valmistunut siinä vaiheessa, kun Mathias oli vasta ekavuotinen märkäkorva, mutta siitä huolimatta herra Zwingli oli laittanut Mathiaksen hänen tuutorikseen, koska vain yhden kurssin loppukoe esti häntä valmistumasta.
Loppukokeen nimi oli Seurapiirikestit: kohde tuli keksiä glamoröösista juhlasalista täynnä illallisvieraita, hoitaa päiviltä huomiota ja hälyä herättämättä ja joko jatkaa juhlia kuin ei mitään tai poistua paikalta jälkiä jättämättä. Ivanin kompastuskivi joka ainoalla yrityksellä oli, että hänellä oli tapana alkaa hymyillä maanisella innolla keksiessään kohteensa illallisvieraiden joukosta paljastaen siten samalla itsensä. Sosiaalisesti huippulahjakkaan ja luontevan Mathiaksen tehtäväksi jäi opettaa häntä piilottamaan ilmiselvät aikeensa ja hillitsemään ilmeensä.
Pesti oli ollut kaikkea muuta kuin helppo, mutta lopulta, erilaisten korttipelien avulla ja tuntikausien pelaamisen jälkeen, Ivan oli oppinut itsehillintää sen verran, että onnistui läpäisemään Seurapiirikestit niukin naukin. Ivan oli kiittänyt häntä valmistujaisissaan suureleisesti – muun muassa likistämällä hänet voimalliseen rutistukseen lievästi omituiselta ja kissoilta haisevaa talvitakkiaan vasten diplomien jaon jälkeen – ja vannonut, ettei koskaan unohtaisi häntä.
Tietenkin hän oli puhunut Mathiaksesta kotona ollessaan ja suvun seuraava suuri lupaus Natalya oli jollain oudolla logiikallaan päätynyt näkemään hänet arkkivihollisenaan. Loppu olikin yhtä jäynien ja ansakuoppien historiaa.
Mathias hymyili heikosti.
Natalya nosti leukansa ylhäisesti ylös ja ilmoitti itsetietoisen jylhästi ja torjuvasti "Ei kestä kiittää."
Vaikka se tuntui houkuttelevalta, hetki oli täysin väärä ilmeilylle, ja merkitsevä silmien pyöräyttely olisi johtanut hyvin todennäköisesti äkilliseen kuolemaan. Mathias antoi hymynsä kasvaa kokonaisemmaksi, kiitolliseksi. Oikeanlainen käytös oikealla hetkellä oli ase muiden joukossa ja tämän lajin Mathias hallitsi; herra Zwinglin arvio hänen sosiaalisista taidoistaan oli ollut erittäin tarkka.
Ilma heidän ympärillään alkoi kylmetä huomattavasti. Natalya oli lähdössä. Mathias tajusi, että hänen oli oltava nopea, jos aikoi kysyä.
"Tarkoittaako tämä, että meidän, hmm, kaksinkamppailumme on nyt ohi? Kun velka on maksettu ja kaikkea?"
Natalyan jääkristallin kirkas naurahdus kuului lumipyörteen keskeltä. "Ei missään nimessä. Jonkun on pidettävä sinut varpaillaan, ettet lankea salamurhaajien suurimpiin Erehdyksiin: liialliseen itsevarmuuteen ja omien taitojen ihailuun. Kuten tänään."
Mathias painoi käden sydämensä päälle. Osui ja upposi. Jos hänestä joskus tulisi vaarallisen ammattinsa menestyvä ja kovapalkattu harjoittaja, hän tiesi ketä sisarusparia hänen tulisi asiasta kiittää – ja varoa koko loppu elämänsä ajan.
"Kunnes tikarimme kohtaavat jälleen" Mathias lausui ikivanhan salamurhaajien jäähyväisen.
Jäänoita ainoastaan nosti päänsä korkeammalle. Lumipyörre sakeni ja haihtui kadottaen hänet mukanaan.
Ilma lämpeni jälleen. Yksin jäänyt Mathias huokaisi hartiat matalalla ja pää painuksissa. Sitten hän ryhdistäytyi ja katseli alas auringon valossa ja lämmössä kylpevälle kadulle.
Uusi kohde...
