Ikäraja: K+
Genre: perhe
Varoitukset: -
Nimistä: Alexandru/Alecu (Moldova), Emíl (Islanti), Lukas (Norja), Vlad (Romania)
Aihe: hyvän yön toivotuksia (Saying good night)
.
Tiivistelmä:
Slice of life -hetki melko tuoreen – silti hyvin tiiviin ja toimivan – uusperheen arkisesta illasta. Human AU.
.
Iltamyöhään
.
Hirviöt asuivat sängyn alla. Siksi Alexandrun tyynyn vieressä oli taskulamppu ja siksi hänen oli vaikea saada unta öisin. Sängyn alla asui hirviöitä, mutta hän ei koskaan nähnyt niitä, ei vaikka makasi aivan hiljaa patjallaan pitkän aikaa teeskennellen nukkuvaa ja sitten yhtäkkiä sokaisi sängyn alusen taskulampun valolla.
Se teki hänet kiukkuiseksi ja hän takoi kantapäällään seinää. Paukutus kuului naapuriin Emílin huoneeseen.
Emíl otti kuulokkeet korviltaan, kuunteli paukutusta hetken ja nousi huokaisten ylös. Hän sammutti kuumana hohkavan lukulampun ja jätti englannin epäsäännölliset verbit opettelemaan itse itsejään.
"Alecu, kello on jo kamalan paljon. Etkö saa unta?"
Alexandru puhisi raskaasti ja käänsi päänsä teatraalisen kärsivän näköisenä kohti uutta veljeään.
"No, en! Olen liian tur-hau-tu-nut! Miksi minä en ikinä näe hirviöitä? Tai edes peikkoja ja haltioita, kuten Lukas ja sinä?"
"Lukas ei mielellään puhu peikoista, muistatko?" Emíl mutisi vaimeasti, kuin puoliksi varoen, ettei Lukas kuulisi, samalla kun astui Alexandrun lattian poikki harkituin askelin väistellen junarataa ja muita leluja, jotka olivat jääneet keräämättä pois useista kehotuksista huolimatta. Hän onnistui pääsemään turvallisesti Alexandrun sängyn luo ja istahti sen laidalle.
"Muistan. Siksi minä puhun sinulle" Alexandru vastasi. Hän nousi istumaan ja siirtyi toiveikkaana aivan Emílin vierelle. "Onko sinun huoneessasi hirviöitä?"
"Ei. Minun sänkyni alla oleva tila on täynnä kirjalaatikoita."
"Ai niin" Alexandru hengähti vakavana. Hän tuumasi hetken. "Voidaanko ottaa niistä yksi tai kaksi pois? Niin että sinne tulee kolo? Joku hirviöistä voisi mennä sinne."
"Ethän sinä näkisi niitä täältä" Emíl huomautti.
"Minä voin nukkua sinun sängyssä! Jooko? Tämän yhden kerran vain. Pliiis" Alexandru liitti kätensä rukoilevaan eleeseen ja katseli Emiliä suurin, anovin silmin.
Emíl pyyhkäisi vaaleita hiuksiaan sivuun otsaltaan ja oli harkitsevinaan ehdotusta pitkään pelkästään nähdäkseen kuinka kauan Alexandru jaksaisi pitää kiltti-pikkupiltti -esitystä yllä.
Jostain läheltä kohosi outo haju. Emíl kipristi nenäänsä ja kysyi siitä Alexandrulta, joka äännähti ensin ihmettelevästi ja totesi kohta sen perään yksioikoisesti "Eväät varmaan. Minä jätän hirviöille eväitä ruoaksi. Sängyn alle. Keksejä ja nakkeja ja omenan palan. Osa on aika vanhoja. Minä siivoan ne pois huomenna" hän lisäsi nopeasti nähtyään Emílin ilmeen.
Emíl nosti peukalonsa ja ojensi sitä lähemmäs. Alexandru painoi omansa sitä vasten nopeasti lupauksen merkiksi. Emil nousi seisomaan. "Tyyny, peitto ja unilelu mukaan."
He hiipivät Emílin huoneeseen ja siirsivät kirjalaatikoita sängyn alta. Emíl asetteli Alexandrun pedin valmiiksi ja istahti takaisin tuolille, jolta oli noussut kymmenen minuuttia aiemmin. Alexandru kellahti sänkyyn ja käänsi päänsä kohti kirjoituspöytää lukuvalon syttyessä.
"Etkö sinä nuku? Eikö koululaiset tarvitse paljon unta?"
"Tarvitsee. Mutta minun pitää lukea vielä vähän aikaa. Meillä on sanakoe huomenna."
"Kyllä koululaisilla on rankkaa" Alexandru tokaisi myötätuntoisena. Emíliä hymyilytti. Hän kuunteli kuinka poika tavasi hiljaa "Sa-na-ko-e. Huo-men-na. Menikö oikein? Tuollaisiako sanakokeet ovat?"
"Tavasit ihan oikein. Sanakokeet ovat vähän erilaisia."
"Hm-m" Alexandru hymisi samanmielisesti aivan kuin olisi tiennyt asiasta enemmän. Hän kääntyi seinää päin, supisi jotain pehmolelulepakolleen. Hetken oli hiljaista. Sitten Alexandru kääntyi taas ympäri. "Pelottaakohan valo hirviöitä? Mitä jos ne ei uskalla sen takia mennä sängyn alle koloon?"
"Möröt ovat varmasti sopeutuvaisia. Minun huoneessani palaa valo tosi usein illallakin, joten kaikki hirviöt, jotka lymyävät täällä, tietävät sen. Ne kiertävät luultavasti varjoissa selkäni takana. Tarkkaile, jos näet niitä."
Alexandru veti jännittyneenä henkeä ja kiinnitti katseensa seinään Emílin selän takana. Emílin varjo piirtyi pehmeänä ja tummana. Lukuvalo väräjöi hieman, teki varjosta hieman elävämmän, mutta mitään muuta ei erottunut. Alexandru tarkisti että hänen lepakkonsa vahti myös seinää ja rutisti sen tiiviimmin kainaloonsa. Väsytti. Jos lepakko tuijottaisi seinää, hän voisi laittaa silmänsä kiinni hetkeksi...
Huoneesta tuli pimeämpi, Alexandru havaitsi sen suljettujen silmäluomien läpi ja avasi äkkiä silmänsä ammolleen, mutta Emíl olikin vain säätänyt lukuvalonsa kirkkautta himmeämmälle. Oikeastaan se oli hyvä juttu. Alexandrusta tuntui, ettei hän jaksanut valvoa enää lainkaan. Jos hirviöt tulisivat esille nyt, hän ei näkisi yhtäkään.
Alexandru kääntyi kyljelleen ja painoi kasvonsa kulunutta unileluaan vasten mutisten unisesti "Hyvää yötä, Emíl."
"Öitä, Alecu."
Läheltä kuuluva tasainen hiljainen tuhina vaikutti kuin kissankehräys, se alkoi verkalleen hämärtää Emílin aisteja ja tarkkaavaisuutta, sai hänen silmänsä liukumaan väärille riveille ja taivuttamaan verbejä ristiin. Hän haukotteli leveästi. Kirjat kiinni ja reppuun. Jos hän ei osannut jo tarpeeksi, lisäpänttäys tässä kohtaa tuskin auttaisi mitään.
Hän oli juuri saanut pakattua koululaukkunsa valmiiksi, kun hänen huoneensa ovi avautui. Emíl kohotti katseensa huolestuneelta näyttävään isoveljeensä.
"Emíl, missä – ?" Lause katkesi Lukaksen vilkaistua Emílin viittaamaan suuntaan. Hän huokaisi syvään. "Kävelikö hän taas unissaan?"
Emíl pudisti päätään. "Saatko kannettua hänet takaisin omaan sänkyyn?"
Lukas nyökkäsi lyhyesti, harppoi Emílin sängyn luo ja nosti rentona retkottavan lapsen syliinsä Emílin hamutessa Alexandrun peiton ja muut kainaloonsa.
"...Vlad?" Alexandru äännähti heikosti hieraisten kasvojaan Lukaksen kaulaa vasten. Emíl muisti itsekin tehneensä niin pienempänä. Hetken ajan tuntui hassulta ja haikealta tajuta, ettei hän enää ollut noin pieni lapsi ja ettei Lukas kantaisi häntä sänkyyn, jos hän olisi nukahtanut sohvalle tai jotain. Lukas suhisi matalasti Alexandrun korvaan olevan vielä yö ja kehotti poikaa jatkamaan uniaan.
"Milloin Vlad oikein tulee takaisin?" Emíl kysyi työntäessään Alexandrun huoneen oven avoimeksi. Hän sytytti oven lähellä olevan yövalon ja astui edeltä huoneeseen siirrellen enimpiä leluja syrjään Lukaksen tieltä. Lukas kulki raivattua polkua pitkin, laski Alexandrun sänkyyn ja peitteli hänet pehmolepakon viereen.
"Ylihuomenna. Luultavasti."
"Onko jo kauhea ikävä?"
Lukas suoristi selkänsä ja kohotti päänsä ylös tavalla joka kertoi Emílille, ettei hän aikonut vastata moiseen kysymykseen mitään. Emíl oli kuullut sivusta puhelinkeskusteluja, joissa Vlad yritti udella samaa, eikä Lukas koskaan silloinkaan vastannut. Ikävöimisen myöntäminen ääneen oli jotain, mihin hän ei kyennyt.
Hyvin pitkään Emíl oli ollut huolissaan, ettei Vlad – Alexandrun vanhempi veli ja laillinen huoltaja – ehkä ymmärtäisi asiaa ja että kasvavien väärinkäsitysten vuoksi Vlad ja Lukas ajautuisivat eron partaalle, mutta kun hän oli kerran ahdistuksissaan avautunut ja yrittänyt selittää asiaa, Vlad oli pysäyttänyt hänet alkuunsa.
Se oli luultavasti ollut ensimmäinen kerta, kun Vlad oli puhunut hänelle vakavasti ja aivan tosissaan. Siihen asti Lukaksen poikaystävä, ensimmäinen jonka Emíl oli koskaan saanut tavata, oli tuntunut enemmän tai vähemmän vieraalta, joltakulta, jonka Emíl alitajuisesti ajatteli lähtevän jonain päivänä pois eikä hän siksi uskaltanut varata häneen kunnolla. Mutta Vladin suunnitelmat olivat täysin päinvastaiset ja Emíl muisti miten helpottunut hän oli ollut tajutessaan, että maailmassa oli hänen lisäkseen toinen ihminen, joka ymmärsi kuinka konstikas Lukas Bondevik osasi olla ja piti hänestä siitä huolimatta.
Emílin luottamus Vladia kohtaan oli syntynyt tuona hetkenä. Samalla hän oli myös tiennyt, että muotoutuisi heidän neljän uudesta yhteisestä elämästä miten kummallinen hyvänsä, se toimisi, koska Lukas ei olisi ikipäivänä ryhtynyt siihen, jos ei olisi ollut täysin varma omista tunteistaan, Vladista tai heidän suhteestaan.
"Haiseeko sinusta jokin täällä kummalta?"
Lukaksen kysymys palautti Emílin mieleen Alexandrun aiemman kertomuksen hirviöiden eväistä. Varoen häiritsemästä ja herättämästä hän nappasi Alexandrun taskulampun tyynyn ja sängynpäädyn välistä, polvistui lattialle, sytytti lampun ja haali kaikki lautaset ja pikkukipot esiin sängyn alta Lukakselle, joka ei vaikuttanut hämmentyvän löydöksistä yhtään. Emíl palautti taskulampun paikalleen ja vaalea veljespari lähti yhdessä pois huoneesta.
He olivat juuri toivottaneet toisilleen hyvää yötä ja kääntyneet käytävällä eri suuntiin – Emíl käydäkseen nukkumaan ja Lukas viemään astioita keittiöön – kun Lukaksen puhelin surisi matalasti. Lukas varmisti Alexandrun oven jäävän hieman raolleen, jotta hän kuulisi jos Alexandru nousisi pois sängystä keskellä yötä, ennen kuin vilkaisi viestiä. Sen täytyi olla Vladilta, kukaan muu ei lähettäisi niitä näin myöhään, mutta vaikka Emíl tiesi sen, hän huomasi viivyttelevänsä käytävässä tahallaan, vain nähdäkseen ilmeen Lukaksen kasvoilla muuttuvan sekunnin ajan levollisemmaksi. Tuntien olevansa tarkkailtu Lukas nosti katseensa ylös nopeammin kuin Emíl oli ehtinyt varautua ja he kumpikin tiesivät jääneensä kiinni.
Ilmeet katosivat Lukaksen kasvoilta kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
"Nukkumaan" hän lausui lyhyesti.
Emíl joutui puremaan poskeaan, ettei hymyilisi.
"Olin menossa koko ajan."